Miksi meidän pitää rukoilla sairastavien ja kuolleiden puolesta?

Rakkaan ihmisen menettäminen kuuluu tämän kuolevaisen elämän raskaimpiin suruihin. Jumala on pyytänyt meitä rakastamaan niitä, jotka hän on meille antanut, ja siksi kun nuo rakkaat henkilöt vetäytyvät pois kuoleman kautta, hellät tunteemme haavoittuvat. Ei ole synti, että suremme ystävien poismenoa, sillä Herra Jeesus Kristus itki Lasaruksen kuolemaa (Joh.11:35). Toinen esimerkki henkilöstä, jota vaalitaan ja surraan, on pyhä Stefanus, joka oli niin täynnä Pyhää Henkeä ja niin rohkea uskon puolesta. Hurskaat miehet kantoivat hänet hautajaisiinsa ja valittivat häntä suuresti (Ap. t. 8:2). Dorkasta itkettiin ja valitettiin hänen käytännön huolenpitonsa vuoksi köyhistä (Ap. t. 9:36 -41). Olisi luonnotonta ja epäinhimillistä, jos emme surisi poisnukkuneita. Mitä parempi ihminen on, sitä suurempi on surumme hänen menetyksestään. Näin ei saisi olla. Sen sijaan hänen hyvyytensä pitäisi olla lohdutuksen lähde.

Ei ole ristiriitaa rakkaudessamme vainajaa kohtaan ja toivoessamme parempaa paikkaa hänelle. Kun tarvitsemme lohdutusta, etsikäämme sitä sieltä, mistä sitä löytyy. Rukoilkaamme, että voisimme katsoa tätä surun lähdettä, emme luonnollisin vaan hengellisin silmin. Tässä maallisessa elämässä ihminen on runsaiden murheiden perillinen; mutta on olemassa sisäinen, hengellinen elämä, jonka Jumala on antanut uskoville ja joka antaa lohdutusta.

Mitä tapahtuu poisnukkuneille rakkaillemme? Huomatkaa nyt, että sanomme ”jotka ovat edesmenneet” emmekä ”jotka ovat kuolleet”, koska Jumala sanoo meille: Minä olen Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumalaº. Jumala ei ole kuolleiden vaan elävien Jumala” (Mt 22:32). Kirkossa rukoilemme ehtoopalveluksen aikana vainajien puolesta ja sanomme ”nukkuneiden palvelijoittesi sielut”. Tiedämme, että he elävät nyt paremmassa paikassa.

Pohtikaamme nyt rukousta vainajien puolesta ja katsokaamme, mitä se kertoo tästä paremmasta paikasta. Pyydämme Herraa antamaan levon heidän sieluilleen pyhien isiemme Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin sylissä. Kuulemme Aabrahamin helmasta vertauksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Enkelit veivät Lasaruksen Aabrahamin syliin. Huomatkaamme, millaisen kunnia hänen sielulleen annettiin, kun enkelisaattue vei sen lepoon.

Hänen sielunsa on erillään ruumiista. Se ei kuole tai nukahda ruumiin mukana; hänen kynttiläänsä ei ole sammutettu. Sielu on elossa ja tietoinen kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu ja on tapahtunut; mutta se elää ja toimi ja tiesi, mitä se teki ja mitä sille tehtiin.

Hänen sielunsa siirtyi toiseen maailmaan, hengelliseen maailmaan; se on palannut Jumalan luo, joka johdatti sen kotimaahansa. Ihmisen henki kulkee ylöspäin.

Hänen sielunsa saa lohtua kaikkien maallisen elämän vastoinkäymisten, kärsimysten ja myllerryksen jälkeen (Lk 16:25).

Voimme tukea heitä vihreällä laitumella vetten äärellä sanomalla maanpäällisen elämämme aikana psalminkirjoittajan Daavidin kanssa: ”Hän antaa minun levätä vihreillä laitumilla, hän johtaa minut tyynen veden äärelle” (Ps 23:2). Saamme tässä elämässä tukea ja lohdusta Jumalan hyvistä käsistä, jokapäiväinen leipämme tulee häneltä Isänämme. Jos näin on meidän ohimenevän elämämme aikana maan päällä, voitte kuvitella, millaista huolenpitoa on noilla vihreillä laitumilla paratiisissa. Jumala huolehtii kansastaan, kun se on janoinen ja väsynyt. Tyynet vedet on Jumalan lohdutus, ja Pyhän Hengen ilo on palkkiomme paratiisissa, ilon paratiisissa, paikassa, josta suru, murhe ja huokaus ovat paenneet pois. Kaiken sen kärsimyksen jälkeen, jota kestämme maan päällä, olipa kyse sitten sairaudesta, vainosta jne. meille luvataan paikka, jossa ei ole surua, kipua eikä kärsimystä, Sinun pyhiesi valossa. Jumala pyysi meitä jokaista: ”Antakaa valonne loistaa ihmisten edessä, niin että he näkevät teidän hyvät tekonne ja kirkastavat teidän Isäänne taivaissa” (Mt 5:16).

Pyhät ovat niitä, jotka pitivät tämän käskyn maan päällä. Heidän valonsa loisti maan päällä ja vaikutti heidän ympärillään olevien ihmisten elämään. Kuvitelkaamme, että olemme paikassa, jossa meitä ympäröisivät tällaiset pyhät, eikö se olekin jotain, mitä odotamme innolla.

’Rukous edesmenneiden puolesta’ jatkuu pyytämällä Herraa herättämään heidän ruumiinsa viimeisenä tuomiopäivänä.

Pyhä Paavali teki asian selväksi sanoessaan toiveikkaasti: ”minulla on halu lähteä ja olla Kristuksen kanssa, joka on paljon parempi” (Fil. 1:23). Me tiedämme, että jonain päivänä Herra kutsuu meidät siihen kotiin, joka on tarkoitettu kaikille maan päällä oleville. Jos emme voi sietää ajatusta siitä, että lähdemme pois rakkaamme luota, meidän on saavutettava korkeampi armon taso ja lujempi usko voidaksemme myöntää, että lähteminen ja Kristuksen kanssa oleminen on parempi kuin lihassa pysyminen.

Mitä tulee sairaiden puolesta rukoilemiseen, näemme Pyhästä Raamatusta, että Jumala ei vastannut parantumisella jokaiselle, joka sitä oli pyytänyt. Pyhä Paavali itse, joka rukoili Herraa parantamaan hänet sairaudestaan, ei saanut toivomustaan toteutettua, vaan Jumala sanoi hänelle: ”Minun armoni riittää sinulle, sillä minun voimani on tullut täydelliseksi heikkoudessa” (2. Kor. 12:7-9).

Pyhä Paavali jätti Trofimuksen sairaana Miletumiin (2.Tim 4:20). Tämä tapaus osoittaa, että on Jumalan tahto, että jotkut hyvät ihmiset ovat sairaita. Olipa Trofimuksen sairaus mikä tahansa, pyhä Paavali olisi varmasti voinut parantaa hänet, jos Pyhä Henki olisi niin halunnut. Sitä ennen hän oli herättänyt Eutykoksen kuolleista ja saanut Lystran ramman kävelemään. Mutta mitä tulee Trofimukseen, ei ollut Jumalan tahto, että Paavali käyttäisi parantamisen lahjaa Trofimuksen parantamiseen. Hyvää hedelmää kantava viinipuu oli karsittava, ja Trofimuksen oli kärsittävä: hänen haurautensa vuoksi oli saavutettava päämääriä, joita hänen terveytensä ei voinut saavuttaa. Välitön parantuminen olisi voitu antaa, mutta se jätettiin tekemättä jumalallisen käskyn nojalla