34. helluntainjälkeinen sunnuntai

Tsasounan suunnalta

WWW. TSASOUNA. NET

34. helluntainjälkeinen sunnuntai

Lk. 17:12–19

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Eräs poika, joka ei ollut puhunut sanaakaan kuuteen vuoteen, lopulta sanoi aamiaisella: ”Äiti, paahtoleipä palaa”. Hämmästynyt äiti syleili häntä ja huudahti iloisena: “Miksi sinä et ole puhunut meille aikaisemmin?” ”No, tähän asti ei ole ollut tarvetta, kaikki on ollut niin kuin pitääkin?”

Meille kaikille on ominaista kääntyä arvostellen tai valitellen Jumalan puoleen rukouksissamme, kun asiat eivät ole kunnossa, mutta jos kaikki on hyvin, silloin olemme hiljaa.

Tästä asiasta kertoo meille tämän päivän evankeliumit kymmenen pitaalisen puhdistumisihmeessä.             

“Ja hänen mennessään erääseen kylään kohtasi häntä kymmenen pitaalista miestä, jotka jäivät seisomaan loitommaksi ja he korottivat äänensä ja ja sanoivat: ”Jeesus, Mestari, armahda meitä”.

Pitaali oli yksi tuon ajan toivottomimmista sairauksista. Se oli päivittäistä kuolemista vähitellen. Joka päivä osa ihmisestä kuoli. Tänä päivänä kuoli sormi, sitten jalka ja kenties käsi ja korva olisivat kohta menneet.  Ihminen muuttui hitaasti märkiväksi ja pahanhajuiseksi massaksi. Koska tuo sairaus on tarttuva, pitaaliset eristettiin muista.  Kun he liikkuivat jossakin, heidän oli jo matkan päästä huudettava: “Saastainen, saastainen”, estääkseen ihmisiä tulemasta lähelleen. Siksi pitaaliset “jäivät seisomaan loitommalle” Jeesuksesta, kun he huusivat Hänelle. He eivät saaneet tulla lähemmäksi. Toinen pitaalin tuntomerkki oli se, että ääni muuttui melkein kuiskaukseksi.  Vaati varmasti melkein ylivoimaisia ponnistuksia noilta pitaalisilta, jotta he saisivat Jeesuksen kuulemaan äänensä. Siksi he ”korottivat äänensä”, kun he itkien huusivat hänelle. Pitaalia ei voi kaameudessaan, hajussaan ja toivottomuudessaan verrata mihinkään muuhun.

Evankeliumi kertoo, että pitaalisia oli kymmenen. Se ei kerro, kuinka nämä kymmenen olivat joutuneet yhteen. Ehkä heidät oli siirretty asumaan yhteen, jotta he yhdessä voisivat lohduttaa toisiaan kurjuudessaan ja vahvistaa toisiaan, tai ehkä he olivat yhdessä siksi, että halusivat ilmaista voimakkaammin kurjuutensa Jeesukselle ja saada Hänen sydämensä tuntemaan enemmän sääliä.

Ainakin yksi samarialainen oli heidän joukossaan. Muut olivat juutalaisia. He eivät olisi olleet yhdessä, ellei pitaali olisi heitä vaivannut. Pitaali oli side joka yhdisti juutalaiset ja samarialaisen, jotka vihasivat toisiaan. Jos heitä ei olisi kohdannut yhteinen onnettomuus, nuo miehet eivät olisi olleet yhdessä. On outoa, että toisinaan tarvitaan kärsimystä ja onnettomuutta, jotta ymmärrettäisiin että olemme kaikki saman Jumalan lapsia.               

“He korottivat äänensä ja sanoivat: ”Jeesus, Mestari, armahda meitä”. Tämä lause ilmaisee, että usko Jeesukseen toi pitaaliset Hänen luokseen. “Mestari” tarkoittaa että he uskoivat Jeesuksella olevan epätavallisia voimia. Ehkä he olivat kuulleet Hänen parantaneen muitakin pitaalisia, joista evankelista Markus kertoo. Jos Jeesus olisi parantanut heidät, niin sama toistuisi varmasti nytkin. Siksi he tulevat sanoen: Jeesus, Mestari, armahda meitä.       

Kuinka suuri onkaan uskon voima! “Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo”, Jeesus sanoi. Ainoat rajat Jumalan voiman ilmenemiselle elämässämme ovat meidän oman uskomme asettamat rajat.                

Jeesus ei parantanut pitaalisia heti välittömästi. Hän halusi koetella heidän uskoansa. Ei Jeesus aina tehnyt niin. Kun toisen kerran eräs pitaalinen tuli Jeesuksen luo, Hän paransi tämän välittömästi. Mutta toisinaan uskomme tarvitsee täydentymistä. Niinpä Jeesus pani pitaaliset kulkemaan kuuliaisuuden tietä. “Menkää ja näyttäkää itsenne papeille”, Jeesus sanoi heille.  Ei vain Jeesus koetellut heidän uskoaan, vaan myös juutalaisten lain ohjeet, jotka sanoivat, että jokaisen pitaalisen, joka parani sairaudesta, oli mentävä temppeliin pappien luo saadakseen todistuksen paranemisestaan. Vasta sitten hän sai palata perheensä luo ja kaupunkilaisten tai kyläläisten yhteyteen.                

“Menkää”, Jeesus sanoi. Miksi heidän pitäisi mennä? He katsoivat itseään ja toisiinsa. Eiväthän he vielä olleet parantuneet. He olivat edelleenkin pitaalisia. Märkähaavat, ammottavat aukot olivat jäljellä, sormet, korvat ja kädet vielä puuttuivat. Kuinka he voisivat mennä papeille näyttäytymään?                

Kuitenkin he menivät, sillä he uskoivat. Joskus Jumala vastaa rukouksiimme sillä ehdolla että harjaannutamme uskoamme. Sen sijaan, että olisivat kääntyneet pettyneinä pois nämä miehet tekivät niin kuin Jeesus käski. Ja katso. Ihme tapahtui. He parantuivat mennessään.                

Voimme kuvitella sen riemun, jota he tunsivat huomatessaan olevansa parantuneita. Voisi ajatella, että he olisivat rynnänneet takaisin Jeesuksen luo kiittääkseen Häntä siitä, että Hän oli parantanut heidät niin kauheasta sairaudesta. Mutta siinäpä onkin tämän kertomukset kauhea puoli. Vain yksi kymmenestä palasi kiittämään Jeesusta. “Mutta yksi heistä, kun näki olevansa parannettu, palasi takaisin ja ylisti         Jumalaa suurella äänellä ja lankesi kasvoilleen Hänen jalkojensa juureen ja kiitti Häntä. Ja se mies oli samarialainen. Niin Jeesus sanoi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet, missä ne yhdeksän ovat? Eikö ollut muita, jotka olisivat palanneet Jumalaa ylistämään kuin tämä muukalainen?”

Mikä on vieläkin ihmeellisempää kuin parantua pitaalista?               

Nämä miehet olivat parantuneet samanaikaisesti. Yhdessä he olivat kärsineet yhdessä rukoilleet, yhdessä parantuneet, yhdessä kulkeneet riemuiten eteenpäin. Yhdessä he olivat tehneet kaiken paitsi yhtä. Kaikki menivät yhdessä Kristuksen luo parannettaviksi, mutta vain yksi tuli Häntä ylistämään ja kiittämään.                

Kuinka tyypillistä tällainen onkaan ihmisille.                

Kuinka nopeita olemmekaan sanomaan Jumalalle vaikeuksissa: Herra armahda. Ja kuinka hitaita silloin kuin elämä hymyilee sanomaan: ”Pelasta, Herra, minun sieluni, ja anna anteeksi rikkomukseni”                

”Missä ne yhdeksän ovat?” Jeesus kysyi. Hän odotti muidenkin tulevan takaisin ja ainakin kiittävän. Miksi he eivät tulleet? Ehkä he unohtivat. Ehkä he olivat liian kiihtyneitä tapahtuneesta, liian haltioituneita ajattelemaan muuta kuin uudelleen saatua terveyttä. Ehkäpä joku heistä oli niin kiihtynyt, ettei muistanut mennä kotiinsa rakkaittensa luo. Ehkä he olivat kiitollisia, mutta eivät juuri silloin sitä ilmaisseet. Ongelma ei olekaan siinä, ettemmekö tuntisi syvästi toisia ihmisiä kohtaan, vaan siinä, ettemme aina ilmaise, mitä tunnemme.                

Niin, missä ovat ne yhdeksän? Yhdeksän puhdistunutta, jotka ovat saaneet anteeksi, vahvistuneet, parantuneet ja saaneet uuden elämän ja toivon. Luultavasti he ovat jossain kirkkomme ja seurakuntamme alueella keskellämme. Emme ole vielä oppineet kiittämään ja ylistämään Jumalaa suurella äänellä kaikki yhdessä. Maailma on synkkä, me olemme synkkiä. Maailma on toivoton, me olemme toivottomia. Maailma on masentunut, me olemme masentuneita. Onnistumme ehkä saamaan aikaan tunnustuksen tai pyynnön: Herra armahda. Kenties kaksikin. Mutta tuskin suurta ylistystä.                

Ortodoksisen uskon päälinjat ovat ylistys ja kiitos. Jokaisessa ortodoksisessa jumalanpalveluksessa lauletaan tai lausutaan suuri ylistyslauselma varhaisen kirkon jumalanpalveluksen mukaan. Jokaisen liturgian ydin, eukaristia, on kunnioitusta ja ylistystä ja kiittämistä. Eukaristia tarkoittaakin kiitosuhria. ”Kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle” tai “Siunattu olkoon Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta”.  Tässä ovat ortodoksisen jumalanpalveluksen pääaiheet, niin kuin ne olivat alkukirkossakin. Mitä Uusi Testamentti sisältää? Ahdistusta, riivaajia, kärsimystä, ristiinnaulitsemisen. Kuitenkin kaikkeen sisältyy aina kiitos ja ylistys, sillä Kristus on voittanut kaikkein pahimman, mikä ihmistä voi kohdata.                

“Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielellä, sillä minä olen voittanut maailman”. Viimeinen sana ei ole ristiinnaulitseminen vaan ylösnousemus, ei kuolema, vaan elämä. Onko siis ihme, että kiitos ja ylistys ovat kristityn pääaiheet ja myös elämäntapa*                

Eivätkö kaikki kymmenet parantuneet? Missä ne yhdeksän ovat? Eikö niitä yhdeksää olekaan vapautettu synnin vallasta, pelosta, syyllisyydestä, ahdistuksesta ja kuolemasta? Ovatko he antaneet pelon ja toivottomuuden hiljentää heidän ylistyksensä ja kiitoksensa? Tehkäämme niin kuin se yksi. Palatkaamme.  Aina ja uudelleen, taas ja taaskin rukoilemaan rauhassa Herraa. Sillä meillä on paljon aihetta kiittää ja ylistää Jumalaa suurella äänellä. Aamen.