9. helluntainjälkeinen sunnuntai

9.helluntainjälkeinen sunnuntai

Mt 14: 22 – 34

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Vedellä on aina ollut merkittävä sija inhimillisessä kuvittelussa. Siksi useimpien kulttuurien luomismyytit ja -tarinat kertovat ajasta aivan alussa, jolloin kaikki oli veden vallassa; alkukaaoksesta, josta järjestynyt luomakunta sai alkunsa. Ensimmäisen Mooseksen kirjan alusta voimme lukea:” Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet ja Jumalan Henki liikkui vetten yllä”.  Ihmiskunnan suuri ja läpi historian kausien kestänyt pelko on aina ollut joutua uudelleen noiden kaaoksellisten vesien nielemäksi. Ei vain Raamattu, vaan kaikkien ihmiskulttuurien myytit kertovat vedenpaisumuksesta, joka kerran peitti alleen koko maailman ja huuhtoi pois kaiken elämän sen päältä. Vedet edustavat kaikkia kuoleman, hävityksen ja sekasorron voimia, jotka vaikuttavat ihmiselämään ja pyrkimyksiin; niihin voimiin, joita ei ole vielä alistettu kokonaan Jumalan tahdolle.

Niinpä äsken kuulemassamme evankeliumissa tapaamme opetuslapset yhteen sulloutuneina kyyhöttämässä veneessään aaltojen pauhatessa ympärillään, kamppaillen hengestään. Silloin he näkevät pimeyden keskellä veden yläpuolella leijuvan valoisan hahmon, joka selvästi liikkuu heitä kohti. Kun hetket kuluvat, ei ole enää epäilystäkään: hahmo todella tulee heidän venettään kohti. Opetuslapset joutuvat kauhun valtaan luullessaan sen olevan aaveen.  Mutta se onkin Kristus!

Myöskin me täällä kirkossa olemme tänään kuin nuo opetuslapset veneessä. Kaikki tuntuu turvalliselta ja varmalta, kun taas tuolla ulkona maailmassa aaltoilee pimeys, kuolema ja sekasorto: lähimmäisten hyväksikäyttämistä, väkivaltaa, abortteja, tappoja ja murhia, terrorismia ja sotaa. Rakkaat ja läheiset ihmiset makaavat sairaaloissa erilaisten sairauksien, ahdistusten ja tuskien vallassa. Kaikenlainen moraalittomuus rehottaa.

Täällä me olemme turvallisuuden ja varmuuden veneessä. Mutta venettämme keikuttavat aallot ja tuulet. Näyttää siltä, että moraalin vuorovedet olisivat vastaiset. Aivan kuin Kirkkoon kohdistuisi vääryyden, moraalittomuuden ja pahuuden aallot toinen toisensa perään. Ihmettelemme, kuinka kauan voimme pysyä pinnalla tällaisessa moraaliympäristössä.

Lisäksi vielä omassa elämässämme saattaa toisinaan näyttää siltä, että vedet saartavat meidät, että kaikki toivo on melkein mennyttä, että se mitä olemme pitäneet varmana ja turvallisena on johtamassa haaksirikkoon ja tuhoon.

Näin hermostuneina aprikoidessamme ymmärrämme kuitenkin, että valoisa hahmo on kanssamme näillä pimeillä vesillä. Hahmo, jonka tunnistaessamme tajuamme, ettei se oikein luonnu tuollaisiin ympäristöihin. Hahmo, jonka outo voima on kauhistuttava, mutta jonka kauneus on kuitenkin äärimmäisen houkuttava.

Se on Kristus. Hän on kanssamme ja kutsuu meitä:”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö!”

Tähän on kaksi mahdollista suhtautumistapaa.

Toinen on jäädä turvallisesti veneeseen ja odottaa Kristuksen tulevan luoksemme. Tämä on se tapa, jonka mukaan yksitoista kahdestatoista opetuslapsesta toimi.  Useimmat meistä toimivat samoin. Toivomme eristäytymällä suojaavamme itsemme vaarallisilta vesiltä niin paljon kuin mahdollista. Siina on kylliksi, että Kristus tulee luoksemme ja lohduttaa meitä.

Pietari oli erilainen. Hän uhkarohkeasti lähti pimeille vesille. Voimme kysyä, miksi hän teki niin kuin teki?

Vastaus on se, että hänellä oli uskoa. Pietarilla oli usko, että hän voisi kävellä Kristuksen kanssa pimeyden ja levottomien vesien keskellä, että Kristus huolehtisi hänestä vaarallisissa ja pelottavissa olosuhteissa. Niinpä hän rohkeana otti vakavan riskin, koska hän oli vakuuttunut, että Kristuksen kanssa käveleminen veden päällä oli syvällisempi tapa oppia tuntemaan häntä kuin vain veneessä oleminen ja katseleminen.

Tällaisesta uskosta todistavat monet Raamatun tapahtumat: Kun Aabraham lähti kohti tuntematonta maata Jumalan johdatuksessa; Mooses johtamassa kansaansa Punaisen meren keskelle ja sen taakse; Johannes Kastajan lähtö kodistaan ja meno yksin erämaahan; tai apostolit uskaltautuen tuntemattomiin maihin saarnaamaan evankeliumia; marttyyrit tunnustaen rohkeasti Kristuksen kuvaamattomissa kärsimyksissä.

Olemmeko tyytyväisiä jäämällä turvallisesti venheeseen ja katselemalla, vai mieluummin kävellen vaarallisilla vesillä kantaen Kristuksen valoa?

Totuus on, että se on vaarallista. Sillä huolimatta kaikesta rohkeudesta, jolla Pietari aloitti, hän lopulta alkoi vajota. Mutta kuitenkin suurimman epätoivon hetkellä, kun hän ojensi kätensä ja huusi kaikin voimin, vahva käsi oli nostamassa häntä ylös.

Loppujen lopuksi meidän kaikkien on uskaltauduttava pimeyteen. Kukaan ei voi paeta loppuaan. Jokainen tulee silloin hetkeen, jolloin ei enää ole toivoa tästä maailmasta. Silloinkaan emme kuitenkaan ole yksin. Sama Kristus on oleva kanssamme silloinkin, kun uskaltaudumme mitä suurimpaan salaisuuteen. Sama Kristus on oleva kanssamme, kun ruumiimme vaipuu kuoleman syvyyksiin. Sama Kristus on oleva siellä voimallisena pelastamaan, kun Pietarin tavoin huudamme: ”Herra, pelasta minut”

Silloin olemme kuuleva Pietarin tavoin tuon vakuuttavan äänen: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö”

Olipa sitten kysymys elämästä tai kuolemasta, on aikoja, jolloin havaitsemme olevamme vaarallisilla ja tuntemattomilla vesillä, mikäli olemme hyväksyneet haasteen kulkea Kristuksen kanssa. Kuinka pimeiltä ja enteileviltä nuo olosuhteet näyttänevätkin, meillä on Hänen lupauksensa, että Hän aina kulkee kanssamme. Voimme olla vamoja siitä, että Hänen luja kätensä on aina valmiina ojentautumaan puoleemme, kun meillä on tunne, että alamme vajota. Ei ole mitään syytä lyyhistyä pelon valtaan, sillä nuo vakuuttavat sanat sanottiin samalla meille kuin Pietarillekin: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö”.