Ortodoksinen usko

Käsityksiä Antikristuksesta Raamatun profetioissa ja Kirkon perinteessä

Myyttinen tausta

Nimitys antikhristos esiintyy ensimmäisen kerran kristillisessä kirjallisuudessa 1. Joh. 2:22:ssa, 4:3:ssa ja 2.Joh. 7:ssa. Ajatukset, jotka ovat yhteydessä tähän nimeen, erityisesti käsitys Jumalaa vastustavasta hirmuvaltiaasta ja lopunajan hallitsijasta, ulottuvat taaksepäin varmuudella juutalaisen apokalyptisen kirjallisuuden kukoistavimpaan aikakauteen. Todennäköisintä on, että niillä ei ole syvimpinä juurinaan historiallisia ilmiöitä eikä kokemuksia, vaan mytologisia ja filosofisia näkemyksiä, nimittäin ajatus Jumalan taistelusta paholaista vastaan maailman lopulla.

Tämä ajatus näyttää saaneen alkunsa persialaisista lopunaikaa koskevista pohdiskeluista, nimittäin Ahura Mazdan taistelusta Angra Mainyua, ”pahaa henkeä”, vastaan, ja tunkeutuneen tästä lähteestä juutalaiseen apokalyptiseen kirjallisuuteen. Vihollisuus Jumalan ja paholaisen välillä, joka esitellään nimillä Beliar, Satanas, Diabolos ja Pneuma Aerion, on keskeisin ”Kahdentoista patriarkan testamentin” juutalaisen lähteen ajatuksista, jotka epäilemättä syntyivät makkabealaiselle kaudella. Täälläkin Beliar esiintyy vihollisena viimeisinä aikoina. Messiaasta sanotaan[1]: ”Ja Hän panee Beliarin kahleisiin, ja Hän antaa lapsilleen voiman tallata pahoja henkiä”. Samalla tavoin kuvaus suuresta viimeisestä taistelusta ”Mooseksen taivaaseenastumisessa” alkaa seuraavasti[2]: ”Ja silloin on käyvä ilmi Jumalan käsky kaikille luoduille, silloin paholainen menettää mahtinsa”. Sama ajatus esiintyy myös evankeliumeissa[3].

Mitä todennäköisintä on, että Paholainen on alun perin ollut inkarnoitunut paha, ja että ajatus Jumalan taistelusta inhimillistä vastustajaa vastaan, jossa kaikki saatanallinen pahuus tulisi lihaksi, heräsi tiettyjen historiallisten olosuhteiden vallitessa.

Ajatus Antikristuksesta Vanhassa Testamentissa

Itse asiassa on hyvin todennäköistä, että Antikristus- käsitteen juuret ovat levinneet jopa laajemmalle. Meidän on pakko olettaa, että ajatus Jumalan taistelusta paholaisen kanssa punoutuu läheisesti samaa sukua olevien kuvitelmien kanssa koskien Jumalan taistelua lohikäärmeen kaltaisen hirviön kanssa. Jälkiä näistä ajatuksista, jotka luultavasti saivat alkunsa babylonialaisesta Mardukin taistelusta Tiamatin kanssa, löytyy jo Vanhan Testamentin kaikista osista[4]. Tällä tavoin käsitys paholaisesta ja lohikäärmeen kaltaisesta kaaoksen hirviöstä muodostui yhdeksi[5]. Näin ollen ei hämmästytä, jos käsityksessä paholaisen hahmosta ihmisenkaltaisena Antikristuksen hahmona paikka paikoin on erilaisia jälkiä tuon myyttisen hirviön kaltaisista piirteistä, ja ilmentää kammottavaa yli-inhimillistä luonnetta, jota ei mahdollisesti voi selittää eri ennustusten tiettyjen historiallisten tilanteiden perusteella. Niinpä jopa Danielin kirjan 8. luvussa Antiokhos IV:n hahmo edustaa hirviön yli-inhimillisiä piirteitä, kun saamme lukea, että pieni sarvi nousi taivaan sotajoukkoja vastaan, ja heitti joitakin niistä alas maan päälle.

Samalla tavoin Pompeius Suurta (106 – 48 e. Kr)[6] voittolaulussa[7] hänen kuolemastaan kuvataan kaaoksen lohikäärmeenä, jonka Jumala tuhosi, koska tämä nousi Häntä vastaan. Merkillepantava seikka on myös, että Antikristus myöhemmissä tekstikappaleissa saa nimen, jota vanhemmissa lähteissä[8] sovellettiin paholaiseen – Beliariin[9].

Ajatus Antikristuksesta itsestään voidaan jäljittää toiselle vuosisadalle eKr. ja esiintyy aivan ensimmäisen kerran Danielin kirjassa[10], joka on makkabelaisten ajalta. Historiallinen hahmo, jonka piirteitä kaikkein ensimmäiseksi verrattu Antikristukseen, on Syyrian kuningas Antiokhos IV Epifanes (175 – 164 eKr.), juutalaisten vainooja. Erityisesti Danielin kirjan kohdilla[11] on ollut pysyvä vaikutus. Se, että Antikristus[12] ilmestyy mahtavana kuninkaana suurine armeijoineen ja hävittää kolme kuningasta [13], mutta säästää edomilaiset, mooabilaiset ja ammonialaiset [14], ja että libyalaiset ja kuusilaiset seuraavat häntä, että hän vainoaa pyhiä[15] ja hän hallitsee 3½ vuotta[16] sekä asettaa temppeliin ”hävityksen kauhistuksen”[17] – kaikki nämä kuuluvat tuosta ajasta eteenpäin Antikristus- tekstien pysyviin edellytyksiin. ”Danielin” ennustamaa loppua ei tullut, mutta hänen kirjansa sai sijan Raamatun kirjojen kanonissa, ja siten uskovaiset yhä odottavat hänen ennustustensa toteutumista tulevaisuudessa ja luovuttavat ne sukupolvelta toiselle. Tässä kehityskulussa ”Antikristuksen” hahmo joutui eroon historiallisesta Antiokhios IV:n hahmosta, ja siitä tuli Jumalaa vastustavan hirmuvaltiaan typpi, joka tunnistettiin milloin missäkin historiallisessa henkilöhahmossa.

Salomonin Psalmien kirjoittajan mielestä on Pompeius, Jerusalemin valloittaja, Jumalan pyhäkön häpäisijä, paholainen, lopun aikojen lohikäärme. Kirjoittaja ylistää voitonriemuisin äänenpainoin hänen tuhoutumistaan Jumalan suurena tekona[18]. ”Mooseksen taivaaseenastumisessa”[19] hahmotellaan erikoislaatuinen profeetallinen kuva julmasta hirmuhallitsijasta, ja jos tutkii sitä yksityiskohtaisesti, se näyttää olevan hahmo, jossa on sekoittuneena piirteitä Anthiokus IV Epifaneksesta ja Herodes Suuresta (73/74 eKr. – 4 eKr.).

Roomalaisella kaudella keisari Caligulan (37 – 41 j.Kr) henkilöhahmo vaikutti tekstin historiaan. Pelottava ahdingon aika, jolloin Caligula katkeroituneena juutalaisten kapinasta Jamniassa, antoi käskyn maaherra Petroniukselle pystyttää kuvapatsaansa temppeliin, palautti uudelleen mieliin Danielin ennustuksen. Ennustus näytti toteutuvan. Myöhempinä aikoina aina uusiutuvat odotukset, että Antikristus ottaisi paikkansa Jerusalemin temppelissä, ovat suurella todennäköisyydellä peräisin tältä kaudelta. Pieni Juutalainen Ilmestyskirja otettuna laajempaan yhteyteen Markuksen evankeliumin 13. luvussa ja Matteuksen evankeliumin 24. luvussa ja kietoutuneena Kristuksen sanoihin, voidaan ajoittaa tähän aikaan. Samalla tavoin on tehty laajalti yrityksiä löytää Ilmestyskirjan luvun 13 tähän aikaan kuuluva lähde, pääasiassa siitä syystä, että nimi Gaios Kaisar itse asiassa muodostaa numeron 616, ja useat käsikirjoitukset Ilmestyskirjan kohdasta 13:18 säilyttävät tämän numeron luvun 666 sijasta. Myöhemmin Antikristus- odotukset kohdistuivat Neron persoonaan. Ja viimeiseksi 4. Esra 5:6:ssa löytyy melko yleisin käsittein maininta viimeisestä vihamielisestä lopunaikojen hirmuhallitsijasta.

Antikristuksen hahmo Uudessa testamentissa

Kristinusko otti haltuunsa juutalaisuudesta koko käsitysten kiertokulun, ja näistä käsityksistä löytyy lukuisia johtolankoja Uuteen Testamenttiin. Lopunaikaa koskevissa kappaleissa[20] on kaikella todennäköisyydellä, kuten on jo osoitettu, pieni Antikristuksen ilmestyminen, kietoutuneen Kristuksen sanoihin, mikäli meidän on selitettävä βδéλυγμα τής éρημώσσως[21], joka seisoo pyhässä paikassa käsitteillä, joita käytetään 2. Tess. 2:4:ssä. Erityisesti Johanneksen Ilmestyksen ennustukset lainaavat niiden olennaista sävyä Antikristusta koskevista mielikuvista. Yhdestoista luku, joka sisältää ennustuksen syvyydestä nousevasta pedosta[22], vihamielisestä hirmuhallitsijasta suurten armeijoiden ympäröimänä, joka ilmestyy Jerusalemiin ja tappaa Jumalan todistajat, on täysin samoilla linjoilla kuin Juutalaisen Ilmestyskirjan ennustukset. Lopuksi, jos petoa, jonka paholainen kutsuu esiin[23] ja nousee merestä, pidetään Rooman keisarikunnan kuvana tai varsinkin Rooman hallitsijana, tässäkin on säilynyt Antikristuksen, Jumalaa vastustavan hirmuhallitsijan, hahmo.

Koko ajatuksen huomattavan selvää muuntumista erityisesti kristilliseltä katsantokannalta osoittaa pohdiskelu 2. Tess. 2: ssa, jota asianomainen kirjoittaja pitää enemmän itsensä apostoli Paavalin syynä. Varmasti tässäkin hahmo, joka kontrolloi juutalaista apokalyptistä ajattelua, muodostaa peruskäsityksen, jota todistaa nimet ό άνθρωπος τής άνομίας[24], ό άντικείμενος, samoin kuin kappale Danielin kirjasta[25], johon tämä perustuu. Mutta toisaalta Antikristus ei enää ole Jumalaa vastustava hirmuhallitsija, vaan puoleensavetävä edustaja, joka toimii ihmein ja merkein, ja pyrkii samaan jumalallista kunnioitusta. Tässä Antikristus on väärä messias ja profeetta, niin kuin luullaan ja saa uskomaan ne juutalaiset, jotka olivat torjuneet todellisen Messiaan[26]. Samalla viedään ajatus vielä pitemmälle, yli-inhimilliselle alueelle[27]. Sen mukaisesti tätä väärää messiasta voidaan nyt ensimmäistä kertaa todellisesti ja oikeasti pitää todellisen Messiaan vastustajana. Jälkimmäisen avulla väärä messias tuhotaan, ja tätä kuvataan Danielin kirjan 2:8:ssa Jesajan 11: 4 sanoin. Myös Targum tekstikatkelmassaan selittää ”laittomuuden ihmisen” Antikristukseksi. Merkittävä arvoituksellinen piirre on ”laittomuuden ihmisen” istuminen Jumalan temppelissä – luultavasti niin kuin edellä ilmeni, muistuma Caligulan ajalta. Mutta tämä piirre sopii myös uuden, houkuttelevan persoonallisuuden tarkkaan kuvaan. Jos lopultakin arvoituksellinen viittaus voimaan, joka estää Antikristusta ilmaantumasta, pitäisi täsmällisesti selittää Rooman valtakunnaksi, niin Antikristuksen idean erottaminen poliittisesta kehityssuunnasta, joka tuohon aikaan asti myötäili sitä, nousee selvemmin esille.

Sen vuoksi se merkittävä muutos, minkä 2. Tess. sai aikaan käsityksessä Antikristuksesta, sisältää sen, että Jumalaa vastustavasta hirmuhallitsijasta on kehittynyt lopunajan houkutteleva vastapuoli, niin että kun alkuperäinen käsitys johti Rooman valtakunnan tai Rooman keisarin julistamiseen Antikristukseksi[28] , tässä ”laittomuuden ihminen” saa ei-poliittisen, puhtaasti ideaalisen merkityksen. Tässä uudelleen muotoutumisen kehityskulussa, jolla on ollut maailmanlaajuista merkitystä, ilmenee kaikella todennäköisyydellä apostoli Paavalin lahjakkuus, tai joka tapauksessa nuoren kristinuskon henki, joka vapautuen juutalaisuudesta astuu Rooman keisarikunnan maailmaan.

Tämä uusi käsitys näyttää saavuttaneen hyväksyntää laajoissa kristillisissä piireissä. Neljännen evankeliumin kirjoittajakin näyttää tuovan ilmi ajatuksen, että juutalaiset, koska eivät uskoneet todelliseen Kristukseen, jonka Jumala lähetti, uskovat väärään messiaaseen, joka tulee esiin omassa nimessään[29]. Tästä näkökulmasta pystyy ymmärtämään, kuinka Johanneksen kirjeissä Antikristus yhdistetään väärään opetukseen[30], ja kuinka yleensäkin väärän opetuksen ilmetessä ajatellaan sen olevan merkki lopun ajasta – saatanallisen pahuuden huippukohtana[31].

Antikristuksen hahmo varhaiskristillisessä kirjallisuudessa

Didache[32] kuvauksessaan Antikristuksesta ilmeisesti lainaa2. tessalonikalaiskirjettä. Myöhemmissä kristillisissä Sibylliineissa[33] käsityksessä, johon Simon Magus on ollut vaikuttamassa, Beliar on ensisijaisesti ihmeidentekijä, jolle on suotu saatanallisia voimia. Itse asiassa Johanneksen Ilmestyksen kirjoittajakin oli samoilla linjoilla uudesta käsityksestä. Toinen peto, joka nousee maasta[34], on hänen ennustuksessaan kristinuskon vastaisen väärän profeetan hahmo[35], joka tekee tunnustekoja ja ihmeitä eksyttääkseen maailman. Tietenkään hän ei pystyisi antamaan maailmalle mitään omintakeista sisältöä, siksi hän teki siitä ensimmäisen pedon, kristinuskon vastaisen Rooman valtakunnan, palvelijan ja apulaisen.

Mutta tätä juutalaisvastaista käsitystä, joka vastasi paremmin kristinuskon asemaa Rooman valtiossa, estettiin saamasta yksinomaista ylivaltaa kristillisessä traditiossa. Tämä johtui Antikristus- tekstien huomionarvoisten yhdistelmien hyväksynnästä laajoissa piireissä, yhdessä suositun, alun perin pakanallisissa luokissa vallitsevana olevan otaksuman Neron paluusta, kanssa. Ei kovin kauan Neron kuoleman jälkeen syntyi huhu, ettei hän ollutkaan kuollut, vaan oli yhä elossa, tai että kuolemansa jälkeen hän ilmestyisi uudelleen[36]. Kun Nero oli ollut ystävällisissä suhteissa partialaisiin koko elinaikansa[37], pantiin kiertämään huhu, että hän oli paennut heidän luokseen, ja palaisi takaisin partialaisen sotajoukon kanssa kostamaan Roomalle. Huijarit käyttivät huhua hyväkseen ilmestyen Neron hahmossa. Sellainen ilmestyi niinkin aikaisin kuin vuonna 69 jKr. Otho Galban hallitessa[38], ja toinen ilmaantui Tiituksen hallitessa[39]. Vielä vuonna 100 jKr. monet uskoivat, että Nero oli elossa. Ennen kaikkea juutalaiset apokalyptiset kirjoittajat hyväksyivät tämän suositun pakanallinen uskomuksen. Samalla kun neljännen Juutalaisen Sibyllinen[40] kirjoittaja ottaa asian yksinkertaisesti ilman mitään erityistä pyrkimystä, alkuperäisen Ilm. 17:n alkutekstin kirjoittaja odottaa Neron paluuta partialaisten kanssa kostamaan Roomalle, koska se oli vuodattanut pyhien verta[41] ja tuhonnut Jerusalemin.

Viidennessä Sibyllinessa, jonka suurimmaksi osaksi (paitsi säkeet 1-51) kirjoitti juutalainen kirjoittaja 1. vuosisadan lopulla, kirjailija mainitsee Neron paluun peräti kolme kertaa. Tässä Neron hahmo on jo vääristynyt aavemaiseksi demoniksi. Hänen paluunsa ja kauhea sota, joka tulee järkyttämään maailmaa, tulee olemaan lopun ajan alku.

Kristillinen kuten juutalainenkin apokalyptinen ajattelu otti haltuunsa kertomuksen Nerosta, ja tältä pohjalta palaavan Neron hahmo on helposti samaistettavissa Antikristukseen. Sitten lisäksi on otettava huomioon lisäksi näkökohta, että mitä kauemmaksi Neron kuolema jäi, sitä vähemmän elävän Neron pelkkä paluu oli odotettavissa, ja sitä enemmän hänen paluunsa odotukset alisesta maailmasta lisääntyivät. Tälläkin tavoin hänen hahmonsa muuttui yhä helvetillisemmäksi ja aavemaisemmaksi. Suhde partialaisiin häviää näköpiiristä ja Rooman vastustajan sijaan hänestä tulee Jumalan ja Kristuksen vastustaja.

Erityisesti tämä Nero- kertomuksesta otettu muoto on ollut lopullisen Ilmestyskirjan toimittajan mielessä hänen muotoillessaan 13. luvun verrattain omintakeisesti ja kappaleessa 17 muovasi vanhempaa asiakirjaa. Tässä Nero on peto, joka nousee syvyydestä[42], joka on ollut, mutta nyt sitä ei ole, mutta joka on jälleen oleva, sitä varten, että se joutuisi tuhon omaksi. Hän on ”se pää, joka on ikään kuin kuoliaaksi haavoitettu”[43], Karitsan julma vastustaja. Ja niin sama lause viittaa molempiin. Hän on hirmuhallitsija, jota koko maanpiiri palvoo[44] ja Karitsan kauhea vastustaja viimeisessä ratkaisevassa taistelussa[45]. Epäilemättä ”pedon luku”[46] viittaa häneen.

Pienessä ”Jesajan taivaaseenastumisen” ilmestyskirjassa[47], joka ajoittuu toisen vuosisadan toiselle tai ehkä kolmannelle vuosikymmenelle[48], näkyy selvästi kahden toisilleen alun perin aivan vieraan hahmon lopullinen yhdistyminen, luettaessa Beliarista, tämän maailman kuninkaasta, joka tulee laskeutumaan taivaan kannelta ihmisen hahmossa, joka esitetään äidinmurhaajaksi ja hirmuhallitsijaksi Neroksi.

Viidennen Sibyllinen alkukin[49], joka on luultavasti juutalaista alkuperää oleva lisäys, jonka toimittaja lienee lisännyt Marcus Aureliuksen aikana, tunnistaa Neron Antikristuksen hahmoksi[50]. Kahdeksannessa Sibyllinessa[51], joka ajoittuu heti Markus Aureliuksen kuoleman jälkeiseen ajanjaksoon, löytyy vain vähäisiä muistumia. Mutta Victorinus Pettaulainen, joka kirjoitti Kommentaarin Ilmestyskirjasta Diocletianuksen aikana, yhä tuntee kirjoitusten yhteyden Nero- legendaan. Apologeetti Commodianus, joka luultavasti ei itse kirjoittanut teostaan Carmen apologeticum ennen 4.vuosisadan alkua, tuntee Antikristuksen kaksi hahmoa, joista toisen hän tunnistaa Neroksi.

Mutta juuri toisella vuosisadalla Nero- legenda menetti vaikutuksensa ihmisten mieliin, ja samassa määrin juutalaisvastainen käsitys, joka oli lainattu 2. Tess. 2:sta ja oli vapaa historiallisista ja poliittisista rajoituksista, pääsi voitolle. Erityisesti raamatunselityksellisten yhdistelmien perusteella, Danielin kirjan ennustusten uudenlaisen käytön pohjalta, ja muiden traditioiden avulla – tähän yhdistyneenä ajatus maailmanpalosta, joka kaikella todennäköisyydellä syntyi persialaisesta apokalyptiikasta, on pakko mainita. Käsitykseen liittyi yhä enemmän yksityiskohtia, ja se alkoi kaikissa yksityiskohdissaan olla poikkeuksellisen merkittävä.

Antikristus on ilmestyvä Daanin sukukunnasta[52]. Hän ilmestyy Jerusalemiin mahtavana hallitsijana, kukistaa kolme hallitsijaa, kokoaa maailman sotajoukot ympärilleen, tekee tunnustekoja ja ihmeitä ja vaatii jumalallista palvontaa. Elia ja Eenok, jotka molemmat ilmestyvät todistajiksi häntä vastaan, nujerretaan ja surmataan. Juutalaiset tulevat uskomaan häneen, ja hän rakentaa uudelleen temppelin. Hän vainoaa niitä juutalaisten joukossa, jotka eivät usko häneen. Nämä kuitenkin pelastuvat Jumalan (enkelin) ihmeellisen väliintulon kautta. Hän panee leimansa uskoviinsa, niin että vain ne, joilla on hänen sinettinsä, voivat ostaa ja myydä vapaasti[53]. Lopulta viimeisten aikojen nälänhätä yllättää hänet, ja jolta hän ei kykene pelastamaan seuraajiaan. Sitten lopulta Kristus kukistaa ja tuhoaa hänet, ja seuraa yleinen maailman suurpalo. Nämä ovat tämän tulevaisuuden kuvan aina toistuvat piirteet, jotka säilyvät läpi vuosisatojen[54].

Keskiajan käsityksiä

Samat ajatukset löytyvät pääpiirteittäin jo Irenaeuksen lopunaikaa koskevista kappaleista[55] ja Hippolytukselta[56]. Poliittisen kuohunnan aikoina seuraavien vuosisatojen saatossa ihmiset yhä uudestaan palasivat Antikristusta koskeviin profetioihin. Profetioiden ulkoiset piirteet vaihtuivat, ja erityiset historialliset profetiat nousivat etualalle, mutta taustalla profetia kytkeytyneenä tiettyyn aikaan pysyivät melkein muuttumattomina. Niinpä ”Herran Testamentin[57] alussa, jota myöhemmin Rahmani muokkasi, on apokalypsi Deciuksen ajalta, vaikka se onkin joutunut myöhemmin muokkauksen alaiseksi. Tässä teoksessa kuvaus Antikristuksen ulkoisesta esiintymisestä on mielenkiintoinen. Aureliuksen[58] ja Gallienuksen[59] aika katkerine taisteluineen roomalaisten ja persialaisten välillä samoin kuin Rooman keisareiden ja kruunun tavoittelijoiden välillä näyttää antaneen uutta pureskeltavaa apokalyptiselle kuvittelulle. Tähän aikaan kaiken todennäköisyyden mukaan ajoittuu juutalainen Elian Ilmestyskirja, joka on säilynyt hepreankielisenä, ja jossa Odhaenat Palmyralainen osoittautuu Antikristukseksi. Samana aikakautena sai epäilemättä alkunsa 13. Sibyllinen profetia, joka päättyy Odhaenatin ylistämiseen, mutta ei sovi hyvin Antikristuksen ennustuksiin. On myös mahdollista, että erityiset Antikristusta koskevat kappaleet 3. Sibyllinessa[60] ja 2. Sibyllinen lopussa kuuluvat näihin olosuhteisiin.

Lactantius[61] esittää Antikristus-legendan kiinnostavassa, alkuperäisessä muodossaan, joka viittaa jossain määrin yhteyteen toisaalta Elian Ilmestyskirjaan, joka mainittiin edellä, ja toisaalta Commodianuksen[62] Carmen apologeticumiin.

Uuden käänteen kertomuksen historiassa esittää niin kutsuttu Tiburtine Sibylline. Tutkimuksen keinoin, jotka kaikki viittaavat samaan johtopäätökseen[63], on päästy sopimukseen, että Tiburtine Sibylline, joka ilmestyi eri laitoksina ja korjattuina laitoksina keskiajalla, pohjautuu alkuperäiseen asiakirjaan, joka laadittiin 4. vuosisadalla. Tämä Sibylline joka ylistää keisari Konstansia[64] viimeisenä hallitsijana, on tärkeä, koska siitä käy ilmi ensimmäistä kertaa profetia koskien viimeistä hallitsijaa, joka tulee saavuttamaan vallan yli koko maailman, ja hallituskautensa lopulla marssii Jerusalemiin, ja luovuttaa kruununsa Golgatalla. Tästä ajankohdasta eteenpäin viimeisestä maailmanhallitsijasta tulee pysyvä legendan aines. Latinankielisenä säilyneessä tutkielmassa Antikristuksesta Efraimin nimellä (Isidorus), joka luultavasti ajoittuu 4. vuosisadalle, ja jonka julkaisi Caspari[65], tämä muutos legendassa selvästi osoitetaan.

Islamin kausi

Antikristusta koskevat ilmestyskirjat elpyivät jälleen islamin kaudella. Aivan sen alussa löytyy kaikkein merkillisin ja huomattavin näistä profeetallisista kirjoista, nimittäin Pseudo- Metodius, jota kokonaisuudessaan on vain joissakin kreikankielisissä kriittisissä laitoksissa, latinalaisena käännöksenä, ja eri kreikan- ja latinankielisinä laitoksina. Siinä tulevaisuuden keisarista, joka ihmeellisesti on heräävä unesta, kukistaa islamin, ja saavuttaa maailman herruuden, on jo tullut kaikkein huomiota herättävimmäksi hahmoksi tulevaisuutta koskevassa kuvassa. Pseudo-Metodius on myös vaikuttanut lukuisiin bysanttilaisiin profetioihin, jotka liittyvät Bysantin keisareihin ja heidän kohtaloihinsa.

Eräs profeetallinen luomus, säkeittäin kirjoitettu ja kuvitettu, joka on pantu Leo VI:n, filosofin nimiin, ennustaa Comnenin hallitsijasuvun tuhon, ja ylistää tulevaisuuden keisaria, joka heräämällä ihmeellisesti kuoleman unesta nousee ylös haudastaan. Legenda tulevaisuuden nukkuvasta keisarista on kaikkialla tiiviisti kietoutuneena Antikristus- traditioon. Vielä on olemassa kreikankielinen profetia, joka on yhdistynyt Danielin nimeen, luultavasti vanhemman armeniankielisen Daniel- ilmestyksen rinnalla[66].

Idän alueilla, jotka olivat islamin hallinnon alla, islaminuskon ja ristiretkien aika oli erittäin tuottelias profetioiden suhteen koskien Antikristusta. Islamin aikana elpyi myös juutalainen apokalyptinen kirjallisuus luultavasti laajoihin mittoihin luultavasti kristillisen profeetallisen kirjallisuuden aikaansaannoksena. Eräs kaikkein kiinnostavimpia tässä mainittavaksi on juutalainen Danielin historia, joka on jäänyt maailmalle persiankielisenä. Sen ohella on myös sarja muita kirjoituksia[67].

Antikristus- legenda lännen kristillisyydessä

Koko tämä ennustusten tyyppi tuli länteen Pseudo-Metodiuksen kirjassa, joka jo varhain käännettiin latinaksi. Tiburtinakin, josta on useita uudistettuja laitoksia ja joka seurailee saksan keisareiden historiaa, näyttelee tärkeää osaa. Ja vielä suurta vaikutusta oli munkki Adson kirjoittamalla kirjeellä (954) kuningatar Gerbergalle. Tuolloin Antikristus- legenda läpikävi klassisen kautensa Lännessä, jossa se teki jopa historiaa. Toisen kristillisen vuosituhannen alusta asti on huomattavissa eskatologian suuntaan voimakasta lisääntymistä. Tätä lisäsi innostus, jota Lännen valtioissa aiheutti ristiretket. Kaikki nämä lopunaikaa koskevat pyrkimykset löysivät älyllisen keskuksensa apotti Joakim Florilaisen persoonassa ja toiminnassa (12. vuosisadan lopulla), erityisesti älylliset suuntaukset, jotka hän pani alulle, saivat heti hyväksynnän fransiskaanien joukossa, jotka olivat taipuvaisia muodostamaan opposition. Siten tuli aika, jolloin ihmiset näkivät Antikristuksen, tai Antikristuksen edeltäjän jokaisessa poliittisessa, kansallisessa tai sosiaalisessa vastustajassa, ja iskulause ”Antikristus” kaikui joka puolella. Taistelussa keisarin ja paavin välillä, guelfit ja ghibelliinit vastustaen fransiskaaneja ja paaviutta, kirkon ja harhaoppisten välillä, uudistusmielisten sosiaalisten liikkeiden ja niitä vastustavien hallitsevien voimien välillä, kuvanveistossa ja maalaustaiteessa, lyriikassa, runoudessa ja näytelmäkirjallisuudessa, profetiat Antikristuksesta olivat jännitelähteenä. Erityisesti uskomuksella, että Rooman paavi oli Antikristus, tai ainakin hänen edeltäjänsä[68], oli maailmanlaajuista historiallista merkitystä. Vastustavat fransiskaanit, jotka olivat pysyneet uskollisena alkuperäiselle köyhyyden ihanteelleen, kehittivät lisää tätä näkemystä. Heiltä tämä vakaumus siirtyi uskonpuhdistusta edeltäviin lahkoihin; tsekkiläiset (bohemialaiset) Milic Kremsierläinen ja Mattias Janowilainen olivat yhteydessä heihin tavoilla, jotka on helppo tunnistaa. Wyclif ja hänen seuraajansa Michael Purvey[69], samoin kuin Huss toisaalla, ovat lujasti vakuuttuneita paaviuden kristillisyyden vastaisesta luonteesta.

Antikristus ja uskonpuhdistus

Erityisen valaisevassa erikoistutkimuksessa H. Preuss on osoittanut, kuinka tärkeä rooli Antikristuksella oli Lutherin aikaan kansan laajoissa piireissä, kuinka ajatus asteittain muovautui Lutherin mielessä ja tuli pysyväksi, että Rooman paavi on lihaksitullut Antikristus, ja kuinka tämä vakaumus johti hänet yhä innokkaammin ja rohkeammin vastustamaan paaviutta, ja täytti hänen sielunsa kiihkolla ja taistelun armottomuudella. Niinpä Smalkaldenin Kappaleissa, jotka Luther itse laati, väite että paavi on Antikristus, on tuotu esille uskon artiklassa[70], kun taas ”Augustanan” laadinnassa poliittisista syistä tätä vakaumusta ei ole esitetty.

Uskonpuhdistusta seuraavina vuosisatoina käsitys, että paavi on Antikristus, asteittain väistyi taka-alalle. Protestanttiset tutkijat uskoivat siihen tietenkin yhä, varsinkin Ilmestyskirjan kommentaattorit, jopa nykyaikanakin. Mutta se muuttui yhä enemmän oppineiden saivarteluksi, eikä uskomuksella enää ollut historiaa muokkaavaa voimaa. Tämän viimeisen vaiheen myötä kiinnostus kertomukseen on lähes kokonaan hävinnyt, ja nykyään sitä ylläpitävät jotkut kristityt yhteisöt, lahkot ja poikkeavat yksilöt ja fanaatikot.

Ortodoksisen kirkon käsitys Antikristuksesta

Antikristus on Kristuksen vastustaja, joka pyrkii hävittämään kristinuskon, mutta onnistumatta siinä tulee itse hävitetyksi. Hän vainoaa kristinuskoa. ”Silloin ilmestyy tuo vääryyden ihminen, jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemisensa kirkkaudella”(2.Tess. 2:8). Raamatun ja kirkon isien näkemys on, että jokainen, joka kieltää Jeesuksen olevan Kristus, joka ei tunnusta Jeesusta Kristukseksi, lihaan tulleeksi (Johannes Damaskolainen), toisin sanoen Jumalihmiseksi ja Jumalan Pojaksi, on antikristus. On myös erilaisia käsityksiä, jotka eivät perustu Raamattuun. Antikristus ei ole vain tietty ”synnin ihminen”, vaan Jumalaa vihaava hengellinen voima, joka toimii maailmassa. Jumalattomuus ilmenee harhaopeissa ja jumalattomissa ihmisissä.

Uskonpudistuksen aikaan ajateltiin, että ”paavius on antikristus”. Varsinainen Antikristus on tietty henkilö, viimeisin ja julmin, joka ilmoittaa valheellisesti itsensä Kristukseksi.

Antikristusta nimitetään Raamatussa ”synnin ihmiseksi”, ”kadotuksen lapseksi” ja myös ”vastustajaksi”. Hän korottaa itsensä yli kaiken, asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala. Hänen tulemisensa tapahtuu maailman lopulla valheen voimin ja ihmein. Hän on määrätty persoona, joka polveutuu Juudan kansasta, Daanin sukukunnasta. Isien mukaan hän syntyy juutalaisesta, haureuteen langenneesta neitseestä. Hänet kasvatetaan salaa. Nostattamalla kapinan hän nousee valtaan. Ilmestyskirjassa mainitaan Antikristuksen nimen luku, joka on ns. pedon luku, 666. Antikristuksessa Perkele ei muutu ihmiseksi, vaan ihminen ottaa itselleen hänen tehtävänsä. Seuraamalla ajan merkkejä voi tunnistaa Antikristuksen. Raamatun mukaan erityisenä merkkinä Antikristuksen tulosta on, että ensin ”tulee poistetuksi se, mikä pidättää”. Emme tiedä, onko se jokin hyvää tekevä voima, vai joku persoona. Se, mikä pidättää, on toistaiseksi salaisuus. Jotkut arvelevat sen olevan uskonnollinen tai hengellinen voima, jotkut uskonnollisen henkilön. Mahdollisesti tuo voima on jokin poliittinen voima, tai tuon voiman edustaja.

Antikristus taistelee Kristusta, kirkkoa, kristinoppia, laitoksia, uskontoa ja jumalanpalvelemista vastaan, sekä pilkkaa jopa ihmisten ja kristittyjen uskonnollisia symboleita ja esineistöä. Näin hän toimii voidakseen itse tulla otetuksi vastaan messiaana. Hän asettaa itsensä yläpuolelle kaiken, jota Jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan. Hän kieltää Jumalan ja asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa jumala. Kirkkoisä Johannes Krysostomos sanoo, ettei hän asetu vain Jerusalemin temppeliin, vaan kaikkiin temppeleihin. Piispa Feofan puolestaan sanoo, että ”päätemppeliin hän asettuu jumalana, ja samassa merkityksessä kaikkiin kirkkoihin”. Myös ”pedon kuva” sanotaan asetettavan temppeleihin. Emme tiedä, asetetaanko se kaikkiin temppeleihin, vai tarkoittaako se, että kaikista kirkoista poistetaan kaikki ulkonaiset kristillisen jumalanpalveluksen välineet.

”Synnin ihminen” syntyy laittomasti, elää laittomasti, rikkoo lakia ja levittää laittomuutta. Historian aikana monien ihmisten on ajateltu olleen Antikristus. Tällaisia ovat olleet mm. Nebukadnessar, Nero, Caligula ja Hitler.

Antikristuksen sanotaan toimivan ”valheen voimalla”. Hän tekee suuria tunnustekoja ja ihmeitä, muun muassa ”parantaa pedon yhden haavoittuneista päistä” ja ”saa tulen lankeamaan taivaasta”. Hän myös tekeytyy ”valon enkeliksi”, ja toimii väkivallan keinoin. Hänen aikanaan maailmassa vallitsee suuri ahdistus. Profeetta Danielin kirjassa Antikristusta kuvataan kaiken tuhoavana valloittajana. Hänen ominaisuutensa on petomainen julmuus. Hän viettelee ensin juutalaiset, aloittaa sitten kristittyjen vainot ja Ilmestyskirjan mukaan Jerusalemissa tapetaan kaksi Kristuksen todistajaa.

Kristuksen omien sanojen mukaan hänen Kirkkoaan Antikristus ei kuitenkaan voita. ”Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita” (Matt. 16:18). Eukaristian toimittaminen ei lopu ennen Kristuksen toista tulemusta ja maailman loppua. Eukaristiaa toimitetaan myös Antikristuksen aikana. Antikristuksen ajan Raamatussa sanotaan kestävän 1260 päivää, noin kolme ja puoli vuotta.

Kristuksen valtakunnalla tarkoitetaan ensiksikin koko maailma, toiseksi kaikkia maailman uskovia ja kolmanneksi taivaan autuutta. Ensimmäistä nimitetään luonnon valtakunnaksi, toista armon valtakunnaksi ja kolmatta kirkkauden valtakunnaksi. Kun uskontunnustuksessa puhutaan valtakunnasta, ”jolle ei loppua ole”, tarkoitetaan kirkkauden valtakuntaa.

 


[1] Kahdentoista Patriarkan Testamentti: Leevi 18:12

[2] Mooseksen Taivaaseenastuminen, 10:1

[3] Matt. 12:28; Luuk. 11:20; Joh. 12: 31; 14:30; 16:11; Ilm. 12:8 ss; 13:1 ss; 16:13 ss; 20: 1-3, 7-10

[4] Gunkel: Schöpfung und Chaos. 1895.

[5] kts. Ilm. 12

[6] Gnaeus Pompeius Magnus

[7] Ps. Sol. 2

[8] Kahdentoista Patriarkan Testamentti jne.

[9] Psalmin 18:5 mukaan Beliar kaiken todennäköisyyden mukaan alun perin oli alemman maailman jumala: 2.Kor.6:15 (?); ”Jesajan taivaaseen astuminen” 4:2 ss; Sibyll. III:63 ss, II: 167

[10] Daniel 11:21-32

[11] Dan. 7: 8, 19-25; 8:9-12: 11: 21-45;

[12] ”Pohjolan kuningas: Dan. II-40

[13] ”kolme sarvea”: Dan. 7: 8, 25

[14] Dan. 11:41

[15] Dan. 7:25

[16] ibid.

[17] Dan. 8:13; 9:27; 12:11

[18] Psalms of Solomon, 2:26 ss.

[19] kpl 8

[20] Mark. 13; Matt. 24

[21] Matt. 24:15; Mark. 13:14

[22] myyttinen idea

[23] Ilm. 13:1 ss

[24] ehkä Beliar; laittomuuden ihminen

[25] Dan. 11:36

[26] Dan. 2: 10-12

[27] Dan. 2:4

[28] Johanneksen Ilmestyksessä

[29] Joh. 5: 43

[30] 1. Joh. 2:18, 22; 4:3; 2. Joh. 7

[31] 1. Tim. 4:1; 2. Tim. 3:1; 2. Piet. 3:3

[32] Didach. 16:4

[33] Christ. Sibyll. III: 63 ss.

[34] Ilm. 13

[35] Ilm. 16:13: 19:20

[36] Suetonius, Nero 57; Tacitus, Hist. II:8

[37] Suetonius, 47, 57

[38] Tacitus, Hist. II: 8-9; Dio Cassius LXIV: 9; Zonaras, XI: 15

[39] Zonaras, XI:12; luultavasti myös Suetonius, 57

[40] v. 79 jKr.

[41] Ilm. 17:6

[42] Ilm. 17:8

[43] Ilm. 13: 3, 14

[44] Ilm. 13: 4, 8

[45] Ilm. 17:14, 19:19 ss.

[46] Ilm. 13:18

[47] Ascens, Is., 3 : 13b – 4 :18

[48] Harnack: Chronologie der altchristlichen Literature I, s. 573

[49] jakeet 1 – 51

[50] 5. Sibyll., jakeet 28 -34

[51] 8. Sibyll., VIII:68 ss, 140 ss, 151 ss

[52] Ilm. 7: 5: Daanin suku ei saanut sinettiä

[53] Ilm. 13:16

[54] Bousset: Antichrist

[55] Iren. Adv. Haeres. V

[56] Hippol. De Antichristo; Comm. on Daniel

[57] Testamentum Domini

[58] Marcus Aurelius Antoninus Augustus; 26.4.121 jKr – 17.3.180 jKr

[59] Publius Licinius Egnatius Gallienus Augustus; c. 218 – 268)

[60] 3. Sibylline, jae 63 ss.

[61] Lactant. Divin. Institut. VII: 14 ss

[62] Commodian. Carmen apologeticum; kuuluu 4. vuosisadan ensimmäiselle vuosikymmenelle

[63] Bousset,W.: The Antichrist Legend;   Kampers: Die Deutsche Kaiseridee in Prophetie und Sage. 1896

[64] Konstans I 337- 350

[65] Caspari,C.P: Briefe, Abhandlungen und Predigten aus den zwei letzten Jahrhunderten des kirchlichen Altertums und dem Anfang des Mittelalters. Christiania. 1890. ss. 208 ss; 429 ss.

[66] Bousset: Antichrist. 41 ss.

[67] Zohar, German: Selections aus dem heiligen Buche Sohar des Rabbi Shimon ben Jochai. Im Welt Verlag. Berlin. 1920

[68] antichristus minor, mysticus

[69] Kirjoitti teoksen, jota luultavasti Luther muokkasi 1528: Comm. in Apocalypsin ante centum annos editus

[70] Osa II, art. IV. ”De Papadu”, § 10 ss.

 

Kirjallisuutta:

Guncel: Schöpfung und  Chaos. 1879

Harnack, A.: Chronologie der altchristilichen Literature. I.

Bousset, W.: The  Antichrist Legend.

Kampers: Die Deutsche Kaiseridee in Prophetie und Sage. 1896.

Caspari,C.P.: Briefe, Abhandlungen und Predigten aus den zwei letzten Jahrhunderten des kirchlichen Altertums und dem Anfang des Mittelalters. Christiana. 1890.

Zohar, German: Selections aus dem heiligen Buche Sohar des Rabbi Shimon ben Jochai. Im Welt Verlag. Berlin. 1920.

Friedländer,M.: Der Antichrist in den vorchristlichen juedischen Quellen.  Göttingen.1901.

Clarke, J.E.: Dissertation on the Dragon, Beast and False- Prophet of the Apocalypse.London 1814.

Smith, Ethan, A.M.: Dissertation of the Prophecies relative to Antichrist and Last Times. Charlestown. Massachusets. 1811.

Cuninghame,W.: A Dissertation on the Seals and Trumpets of the Apocalypse and the Profetical Period of 1260 Years. London. MDCCCXLIII.

McNairn, J.H.: The Apocalypse.A Dissertation thereon. Chigaco.New York. Toronto. 1899.

Arkkimandriitta Cleopa Ilie. Ortodoksisesta uskosta. Ohjaajavanhuksen vastauksia Kirkon perinnettä koskeviin kysymyksiin. Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestön  julkaisuja 6. Otava 2005

Lossky, Vladimir. Orthodox Theology: An Introduction. Translated by  Ian and Ihita Kesarcodi-Witson. St.Vladimir´s Press. New York. 1978.

Pappismunkki Ilarion. Uskon mysteeri. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 2002

Piiroinen, Petri. Heterodoksit ja ortodoksit. Harhaoppeja, dogmihistoriaa, kirkkoisien teologiaa ja uskon ilmenemismuotoja aabeliineista vanhauskoisiin. Ortodoksisen  kirjallisuuden julkaisuneuvosto.  1983.

Puolimatka, Tapio. Usko, tieto ja myytit. Kustannus  Oy Uusi Tie. Helsinki 2005.

Puolimatka, Tapio.  Usko, tiede ja Raamattu. Kustannus  Oy Uusi Tie. Helsinki 2008.Romanides,J.  An Outline of Orthodox Patristic Dogmatics. Orthodox  Theological Library 1.  Edited and Translated with an Introduction and Bipliography by Protopresbyter

Romanides John S. Patristic Theology. Uncut Mountain Press. 2008

The Early Church Fathers Series in WinHelp Format A 37-volume electronic collection of writings from the first 800 years of the Church. Programmed in WinHelp by: Maged Nabih Kamel, MD Email: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen. http://www.geocities.com/Athens/7084

Harnack, A.: History of Dogma, Vols. I – VII. Williams & Norgate. 1897.