Yksinäisyydestä

Ortodoksinen näkemys ihmisestä sisältää ajatuksen ihmisen kasvusta tai kehityksestä, ns. jumalallistumisesta. Muodollisesti, vaikkakaan ei sisällöllisesti samanlaista ajatusta markkinoidaan nykyään elämänhallinnan nimikkeellä. Näitä kahta asiaa ei kuitenkaan pidä samastaa. Elämänhallinnassa ihminen pyrkii maksimoimaan oman kykynsä hallita ja ennakoida tapahtumia. Tällöin hän samalla ikään kuin asettuu maailman ja sen ilmöiden ulkopuolelle – asemaan, joka on todellisuudessa mahdoton. Tosiasiassa elämänhallintaan pyrkiminen johtaa usein tiukkaan muoti-ilmiöihin sitoutumiseen, yritykseen hallita jatkuvasti muuttuvaa tapahtumien virtaa. Jumalallistumisessa tavoitteena on oman itsen hallinta, ts. kyky elää mukana maailman muutoksissa. Jumalallistumaan pyrkivä ihminen luottaa siihen, että se mitä tapahtuu, ei ole merkityksetöntä, mutta ei myöskään ihmisen vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Tässä mielessä jumalallistuminen on ihmisjärjelle paradoksi: pyrkimys hallita johtaa yhtä suurempaan hallitsemattomuuteen, kun taas luottamus – asioiden mukana eläminen ilman pyrkimystä pakottaa niitä – johtaa loppujen lopuksi asioiden hallintaan.

Lopputuloksessa ei kuitenkaan ole kyse siitä, että minä hallitsen vaan siitä, että asioiden kokonaisuus on hallinnassa. Toisin sanoen asiat kokonaisuuksina muodostavat mielekkäitä järjestelmiä.

Yhteiskunnan alituinen muuttuminen synnyttää ahdistuneisuutta. Muutosten kohteista herkimpiä ja haavoittuvimpia ovat luonnollisesti olleet perheet. Perheen yhdessä oleminen ja ennen kaikkea yhteinen toiminta on rajusti vähentynyt.

Kun yhdessäolon määrä näyttää vähentyvän, nousevat esille myös yksinäisyyden ja irrallisuuden ongelmat. Tutkijat puhuvat ajastamme ”hylättyjen ja torjuttujen ihmisten” aikakautena.Ja juuri tämä hylätyksi tulemisen pelko ajaa meidät etsimään yhteyttä mitä erilaisimpiin yhteisöihin ja järjestöihin. Kun ihminen ei päästä ketään lähelleen, hän uskottelee, ettei silloin kukaan koskaan myöskään hylkää. Usein on tarve myös uskotella, että hyvin läheisellä ihmisellä on joku ihmeellinen ”avain” meihin. Sellaista avainta ei ole kuitenkaan kenelläkään!

Vanhassa yhteiskunnassa, jota ei tietenkään tarvitse kaikessa ihannoida, oli suhteellisen selkeät kristilliset arvot ja perinteet. Nyt elämme yksilöllisyyden kriisiä suureksi osaksi juuri siksi, että nämä arvot ovat hämärtyneet ja työstä on tullut perinteetöntä ja konemaista. Yhä selvemmin tavaroista ja asioista on tullut ”inhimillisiä” tekijöitä, itsekeskeisen ihmisen aikuisiän leikkilaatikon esineitä.

 

Kuka on minun lähimmäiseni?

Aikoinaan lainoppinut kysyi Jeesukselta, kuka on hänen lähimmäisensä. Jeesus vastasi kertomalla tarinan laupiaasta samarialaisesta (Lk 10: 25- 37). Kertomus sisältää monenlaisia opetuksia. Yksi niistä on se, että lähimmäisyys on sitä, mitä ihminen tekee toiselle. Se ei ole vain kauniita periaatteita. Toinen on se, että jokainen on jokaisen lähimmäinen.

Nykyisessä yksilöllisyyttä korostavassa yhteiskunnassa toisen ihmisen esineellistämistä ei välttämättä pidetä pahana. Ajatellaan, että aikki keinot ovat sallittuja oman ainutlaatuisuuden toteuttamisessa. Esineellistetyissä ihmisissä on vain se vika, etteivät he useinkaan muutu esineiksi. Heillä on erilaisia tunteita, tarpeita, mieltymyksiä ja haluja, joita esineillä tai koneilla ei – ainakaan toistaiseksi – ole.

 

Lähimmäistä etsimässä

 

Kristityn tulisi toimia rakkauden ja oikeudenmukaisuuden lisäämiseksi maailmassa. Huolenpito ja vastuun kantaminen köyhistä, osattomista ja sorretuista sekä omaisuuden jakamisen korostaminen – erotuksena sen itsekkäästä kokoamisesta – ovat olleet keskeinen osa Uudessa testamentissa opetettavaa veljeyttä ja yhteenkuuluvuutta.

Kristinusko opettaa ihmistä osallistumaan tietoisesti Jumalan toimintaan historiassa. Tämä tapahtuu noudattamalla Jumalan tahtoa ja ottamalla vastaan Jumalan rakkaus sellaisena kuin se tuli ilmi Jeesuksen Kristuksen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa.

Kristityn ei ole aina ja kaikessa helppo nähdä Jumalan tahtoa. Mutta hänellä ovat apuna mm. Raamattu, kirkon perimätieto, pyhien ihmisten esimerkki, muut kristityt ja omatuntonsa. Näiden sekä rukouksen ja kilvoittelun avulla hän voi pyrkiä eteenpäin oikean eettisen toiminnan vaikeakulkuisella polulla.

Kristillisen etiikan ytimenä on rakkaus, jonka tulee ilmetä myös ihmisen käytännön elämässä ja pyrkimyksissä, kuten huolenpitona lähimmäisestä ja tämän arvostamisena ainutlaatuisena iankaikkisena olentona.

Kysymys on siis siitä, kuinka kohtaamme lähimmäisemme. Tuo kohtaaminen ei saisi olla vain pinnallista, satunnaista yhteen osumista, vaan todellinen kohtaaminen liikauttaa mielen syvimpiä kerrostumia antaen maailmalle hetkessä uuden muodon ja merkityksen, jotakin, joka koskettaa hyvin syvältä. Todellinen lähimmäisen kohtaaminen edellyttää naamioiden riisumista, minuuden paljastamista ja rehellistä avoimuutta kuulla, nähdä ja tuntea toinen ihminen. Se vaatii vahvaa itsetuntoa ja suurta rohkeutta,mutta myös herkkyyttä toisen ihmisen ymmärtämiselle.

Toisinaan kuulee ihmisten sanovan tähän tapaan: ”Tunnen itseni turvattomaksi, ja vähän syylliseksikin. Tai oikeastaan se on mielipahaa. Käteni kostuvat tavatessani vieraan henkilön, varsinkin, jos pidän häntä tärkeänä. Tunnen olevani pelottavavn yksinäinen. Kaikki yritykseni päästä yhteyteen toisten ihmisen kanssa ovat epäonnistuneet, enkä uskalla enää edes yrittää. Eikö minulle todellakaan löydy yhtään ystävää?”Tällaisia ihmisiä on varmasti monia. Ystävyys kuten rakkauskaan ei ole ongelmatonta.

Useimmiten tällaisen henkilön ongelmana on kontakti­yritysten epäonnistuminen. Hän usein asennoituu niin, että hän jo ennakolta odottaa yrityksensä epäonnistuvan. Huonoa menestymistä ihmisuhteissa hän pitää varmana kuin luonnonlakia. Kontaktien sekä jatkumiseen että loppumiseen vaikuttavat meidän tekomme ja laiminlyöntimme, vaikka emme aina huomaa, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Odotuksemme ja asennoitumisemme vaikuttavat ratkaisevasti siihen, mitä tapah­tuu. Jos jo etukäteen valmistaudumme pettymään tai jos vain passiivisesti jäämme katsomaan, kuinka yrityksemme valuvat hiekkaan kuten aina ennenkin, silloin ei kannata ihmetellä, että niin todellakin käy. Jeesuksen sana   tapahtukoon sinulle niin kuin uskot   pitää paikkansa tässäkin. Onnistuaksemme meidän täytyy rohjeta uskoa menestymiseen niin, että päättäväisesti teemme aloitteita, ja niin, että olemme valmiit tekemään jotakin todellista ystävyyden saavuttamiseksi ja säilyttämiseksi jo ennen kuin meillä on minkäänlaisia takeita onnistumisesta. Kenties voidaan sanoa, että meidän tulee taata menestymisemme panem­alla itsemme kyllin vakavasti likoon. Kysymys ei niinkään ole siitä, kuka on minun ystäväni, vaan kenelle minä voisin olla ystävä.

Epävarma ihminen etsii aina takeita. Häntä lamaannuttaa epäonnistumisen pelko. Hän ei uskalla antautua tappion tai vahingon vaaraan. Hän toisin sanoen ei ole valmis minkäänlai­seen kärsimykseen, ja siksi hän asettaa suunnattornan korkeita vaatimuksia ympäristölleen. Jos hän pystyisi kurkistamaan omaan sydämeensä ja pystyisi lukemaan sen salaisia ajatuksia ja vaatimuksia, häntä pelottaisi se suuri vaatimusten ja raskaiden odotusten määrä, jota hän ympäristölleen asettaa.

Epävarma, turvaton ihminen ei siis usein ehkä tiedosta valtavaa pätemi­sen tarvettaan. Tätä tarvetta hän useimmiten tyydyttää kieltei­sessä muodossa, koska ei uskalla heikon itsetunnon takia tyydyt­tää sitä käyttäytymällä myönteisesti. Ystävyydessä heikko itse­tunto näkyy esimerkiksi mustasukkaisuutena; ihminen vaatii yksinoikeutta ystäviinsä. Jos olet minun ystäväni, varo silloin solmimasta muita suhteita. Hän ei siis pysty hyväksymään ystävyyttä jalon ja suurpiirteisen vapauden ja omaehtoisuuden pohjalta, vaan ainoastaan epäterveiden ja tiedostamattornien vaatimusten hengessä. Hän vaatii kaikki toiset poissulkevaa ystävyyttä. Ei mikään ihme, jos tuo suhde ei onnistu. Toinenhan joutuu vetäytymään pois, jotta ei menehtyisi ystävänsä tukahduttavaan otteeseen. Usein tukahduttavassa otteessa oleva kääntyy jonkun toisen ihmisen puoleen kysyen neuvoa. Hän kokee olonsa erittäin tukalaksi. Toisaalta hän ei halua jättää ystäväänsä, toisaalta hän ei kestä tämän liiallisten vaatimusten alla. Epävarma ihminen asettaa vaatimuksia aina ja joka paikassa, ja siksi hän karkoittaa tavalliset ihmiset luotaan. Senhden hän helposti jää yksinäiseksi.

Ihmissuhde ei voi milloinkaan säilyä terveenä ja raikkaana, ellemme kunnioita toisen oikeutta olla vapaa ja määrätä itse itsestään. Emme tule toimeen, ellemme opi luottamaan toisen ystävyyteen, hyvään tahtoon ja suhteen säilymiseen. Holhoava ja omistava asenne johtaa aina vaikeuksiin ja ongelmiin. Ihmisen tulee vaatia itseltään sekä uskollisuutta että ystävyyttä.

 

Yksinäisyys

Vaikka monet ihmiset kokevat yksinäisyyden taakkana ja olisivat valmiita monenlaisiin uhrauksiin, etteivät tuntisi itseään yksinäisiksi, yksinäisyys on monelle myös siunaus ja lahja. Riippuu ihmisestä ja tilanteesta.

Useimmalle yksinäisyys on joko suuren taistelun tai suuren kohtaamisen paikka, tai molempia. Yksinäisyydessä ihminen kohtaa oman itsensä ja kamppailee vääristynyttä minuuttaan vastaan, ja siellä hän kohtaa myös Jumalan. Jotta ymmärtäisimme yksinäisyyden merkityksen, meidän on tarpeen ensiksi riisua ne naamiot, joihin meidän maailmamme on verhonnut yksinäisyyden idean. Yksinäisyys merkitsee useimmalle yksityisyyttä. Yksinäisyydessä vapautuu ympärille pystytetyistä ja minua pystyssä pitävistä rakennustelineistä. Se saattaa olla oikein ymmärrettynä vapauttavaa: ei ole ystäviä juttelemassa kanssani, minun ei tarvitse välttämättä vastata puhelimeen, ei tarvitse käydä kokouksissa. Vain minä olen yksin, haavoittuvana, heikkona, syntisenä, torjuttuna, murtuneena, pelkkänä nollana, niin kuin joskus saatamme tuntea. Juuri tämä mitättömyys minun on kohdattava yksinäisyydessä, mitättömyys, joka on niin pelottava, että kaikki minussa tahtoo panna minut juoksemaan suin päin ystävieni luo, jos minulla niitä on, työni ja ajanvietteiteni luo, että voisin unohtaa mitättömyyteni ja saada itseni tuntemaan, että olen sentään jotakin.

Yksinäisyys on aina taistelun paikka. Heti kun olen päättänyt pysyä yksinäisyydessä, mielessäni rupeavat hyppimään sekavat ajatukset ja häiritsevät mielikuvat. Viha ja ahneuskin saattavat alkaa rumien kasvojensa näyttämisen jne.

Olosuhteista johtuvan fyysisen yksinäisyyden voimme tietoisesti muuttaa pyrkimykseksi, että kohtaisimme Herramme ja olisimme vain Hänen kanssaan. Ensimmäinen tehtävämme yksinäisyydessä ei siis ole kiinnittää aiheettomasti huomiota niihin moniin kasvoihin, jotka meitä piirittävät, vaan pitää mielemme ja sydämemme silmät suunnattuina Vapahtajaamme. Jokapäiväisen elämämme kannalta tämä tarkoittaa sitä, että meidän tulisi laatia itsellemme harjoitusohjelma, eräänlainen ”erämaa”, jonne voisimme vetäytyä joka päivä ja jossa voimme ravistautua irti kaikesta siitä, mikä meitä ahdistaa, sekä asua Herran parantavassa läsnäolossa.

Isät opettavat, että yksinäisyys on puhdistautumisen, muuttumisen ja pelastuksen paikka, suuren taistelun ja suuren kohtaamisen paikka. Se ei ole vain keino päämäärämme saavuuttamiseksi, sen tulisi olla itse päämäärä. Yksinäisyydessä Kristus muovaa meitä uudelleen omaksi kuvakseen, ja vapauttaa meidät joutumasta maailman uhriksi. Tämä kuitenkin tapahtuu Kirkon elämän yhteydessä.

Ortodoksinen kristillisyys on yhteisöllistä. Kirkko syntyy siellä, missä ihmiset kokoontuvat Jeesuksen Kristuksen nimessä yhteen ja ovat yhteydessä tosiinsa Pyhässä Hengessä. Kirkossa olemme yhdessä seurakunta. Olemme yhteisö. kaikki kirkon tapahtumat ja toimitukset on tarkoitettu jokaiselle jäsenelle. Kirkon tulee olla sosiaalinen, ei vetäytyvä. Emme saa unohtaa tämän ajan yhteiskunnan syrjäytyneitä ja kovaosaisia. Kirkon elämä ei ole jakautumista, vaan kokonaisvaltaisuutta. Se on hengellistä elämää täyteydessä ja elämän tarkoitus pyrkimys täydellisyyteen.

Kirkko on aina yksi. Jeesus Kristus on yksi aina ja iankaikkisesti. Vain Hänessä voi olla täydellinen elämä.

Elämällä on kaksi puolta, hengellinen ja maallinen. Me ihmiset elämme kahta eri elämää; toista kirkossa ja toista kirkon ulkopuolella. Ihminen, joka ei usko Jumalaan, on vajavainen. Hän tuntee olevansa rikkonainen. Hänestä puuttuu jotakin. Ilman Kristusta hän ei eheydy.

Ongelmana onkin, miten ihminen löytää kirkon ja Jumalan. On kirkkoja, joissa ihmiset käyvät kuin olisivat läpikulkumatkalla. Heille kirkko on vain paikka, jossa toimitetaan joku rituaali, jumalanpalvelus. Aivan kuin kirkko olisi joku toimisto, jossa asioidaan.

Pyhät ihmiset lähtivät pois ihmisten parista yksinäisyyteen voidakseen omistautua kokonaan rukoilemaan ja palvelemaan Jumalaa. He eivät eläneet tullakseen täydellisiksi tai pyhiksi. He eivät paenneet maailmaa, vaan rukoilivat maailman puolesta. He halusivat maailman tulevan kokonaiseksi ja täyttyvän Jumalasta. Jumalan rakkaus on niin suuri, et5tä siitä riittää koko maailmalle. Jumala katsoo ihmisen koko tien eikä tee päätöksiä vain pienestä osasta elämäämme.

Mutta minne me kuljemme? Minne olemme matkalla? Minne suuntaamme? Voidaksemme kasvaa ja tulle eheiksi, meiltä vaaditaan paljon.

Me emme voi asua ja elää niin kuin ihmiset kristinuskon alkuaikoina. Me elämme ja meidän tulee ja pitää elää juuri tätä hetkeä, tässä ja nyt. Emme saa vaatia itseltämme kaikkea. Emme voi ehtiä joka paikkaan emmekä tekemään kaikkea. Asiat pitää panna tärkeysjärjestykseen sen hetkisen tilanteen mukaan. Joudumme tekemään valintoja. Jostain on luovuttava. Jotain on uhrattava. uskomme ja luottamuksemme joutuu koetukselle. Mutta on lohdullista muistaa, että ei ole yhtään ongelmaa, jota Jumala ei voisi ratkaista.

Rukouksessa annamme elämämme Jumalan haltuun. Rukous ei ole vain sanojen lausumista, se on kutsu toimimaan. Kaikki, lukuun ottamatta syntiä, on rukousta. Rukoilla voi joka hetki ja joka paikassa ja joka tilanteessa. Tällainen rukous on sydämen rukous: Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua syntistä. Alkaessaan rukoilla stressattu, yksinäinen, turvaton ihminen, alkaa tuntea olonsa turvalliseksi, yksinäisyys jää taka-alalle, olo tuntuu helpottuvan, Eheytyminen on alkanut.