Sovintosunnuntain sanomaa

Kirkkovuoden kierrossa eräänä käännekohtana on sovintosunnuntai. Päivän raamatuntekstit antavat häkellyttävän selkeät ohjeet oikeasta paastosta ja kristillisestä kutsumuksestamme. “Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi…, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi…” (Mat 6:14). “Tehän tiedätte, mikä hetki on käsillä. Teidän on aika herätä unesta… Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen… silla mikä oikeus sinulla on tuomita toisen palvelijaa?”(Room. 13: 11-14: 4).

Sovintosunnuntain kirkkoveisut kuvaavat esivanhempiemme syntiinlankeemusta ja paratiisista karkottamista. Kauneimpana helmenä on päivän kontakki -runoelma, joka tunnetaan laajemminkin maailmankirjallisuudessa “Aadamin laulamana itkuvirtenä” juuri sulkeutuneiden paratiisin porttien edessä:

”Tule, onneton sieluni, itke nyt tekojasi muistellen muinaista alastomuuttasi Eedenissä, jonka takia on sinulta riistetty pois paratiisin nautinto ja lakaamaton ilo. Voi poloista sieluani! Sinä sait Jumalalta Eedenissä vallan nauttia kaikkea hyvää, sait myöskin käskyn olla syömättä tiedon hedelmää. Miksi rikoit Jumalan lain?

Voi minua! Kavala käärme kadehtien kunniaani kuiskutti viekkaasti Eevan korvaan ja vietteli hänet; tämä sitten eksytti minutkin, ja minä tulin elämän kuorosta pois karkotetuksi.

Voi poloista sieluani! Kuinka olit älyämättä viekkautta? Kuinka olit petosta ja vihollisen kateutta tuntematta? Kuinka annoit järkesi niin pimetä, että rikoit Luojasi lain?

Itkekää enkelien järjestöt, itke paratiisin kauneus ja sen kasvien ihanuus minua, onnetonta eksytettyä ja Jumalan yhteydestä pois eronnutta. En näe sinua, kallis paratiisi, en nauti suloisinta jumalallista ihanuuttasi, sillä olen vihastuttanut Luojaani ja olen alastonna maahan heitetty.

Minä itken ja vaikeroin sieluani ja haluaisin saada silmäni täyteen kyyneliä, kun näen ja tunnen alastomuuteni, jonka olen rikkomuksellani saavuttanut. Minä olen Jumalan kädekkä maasta luotu, mutta minä, onneton, kuulin, että minun pitää maaksi jälleen tuleman. Kuka ei itkisi minua, Jumalan hylkäämää, joka olen paratiisin tuonelaan vaihtanut?

Laupias Vapahtaja, Sinä olet pukenut minut Eedenissä Jumalan kutomaan vaatteeseen, mutta minä uskottuani pahaa henkeä rikoin käskysi ja huomasin, viheliäinen, olevani alasti. Oi armollinen, armahda, Kaikkivaltias jumala, kättesi tekoa! Minä rukoilen Sinua, oi Hyvä, älä hylkää minua, joka olen erottanut itseni enkelien kuorosta.

Paha käärme on kateudesta haavoittanut koko sieluni ja saattanut minut karkotetuksi pois paratiisin nautinnoista, mutta, Jumala, hyvin helläsydäminen Vapahtaja, älä hylkää minua, vaan kutsu luoksesi jälleen!”

Paastovaelluksemme kohti pääsiäistä on pyrkimystä kohti kaivattua isänmaata. “Herra, tee minut jälleen paratiisin asukkaaksi!”

Karialaiset esi-isämme antoivat paastoa edeltäville sunnuntaille taidokkaat nimet: lihapyhälasku, maitopyhälasku. Me luovumme liha- ja maitoruuista ja laskeudumme yltäkylläisyydestä pyhityksen aikaan, pyhiin paastoruokiin.

Sovintosunnuntain iltana tulee meidänkin sydämissämme jonkin liikahtaa. Sovinnon tekeminen, anteeksipyytäminen, myötäeläminen on todellista vaikuttamista ja vallankäyttöä. Siinä energianlähteenä ovat katumuksen kyyneleet, parannuksenteko ja mielenmuutos.

Jo sovintosunnuntaita edeltävällä lihapaastoviikolla kaksi päivää – keskiviikko ja perjantai – on erotettu muista viikonpäivistä täydellisiksi paastopäiviksi. Jumalallista liturgiaa ei silloin ei toimiteta, ja koko jumalanpalveluskaavassa ja -tyylissä esiintyvät suurelle paastolle ominaiset liturgiset piirteet. Keskiviikon (eilisillan) ehtoopalveluksessa tervehdimme paastoa kauniilla veisulla:

 Paastokevät on tullut! Katumuksen valo! Veljet, puhdistautukaamme kaikesta pahasta, huutaen Elämänantajalle: Kunnia olkoon Sinulle, oi ihmisiä rakastava.

Tämän viikon lauantai-iltana Kirkko muistelee kaikkia niitä miehiä ja naisia, jotka “kirkastuivat paastoamisen kautta”, pyhiä, jotka ovat esikuvia, joita meidän tulee seurata, ohjaajia paastoamisen ja katumuksen vaikeassa taidossa. Kilvoituksessa, jonka olemme alkamaisillamme, emme ole yksin, kuten stikiirat opettavat:

 

Ylistäkäämme pyhittäjäisien joukkoa:

suurta Antoniosta, valoisaa Eutymiosta

ja kaikkia heidän seurassaan!

Käykäämme mielessämme läpi heidän elämäänsä

kuten suloisuuden paratiisin halki …

 

Meillä on paljon auttajia ja esikuvia:

 

Me kunnioitamme teitä, oi pyhät isät.

Te todella opetitte meidät kulkemaan oikealla polulla.

Te olette siunatut, sillä te ahkeroitte

Kristuksen tähden …

 

Lopulta tulee viimeinen päivä valmistautumisessamme, jota tavallisesti kutsutaan sovintosunnuntaiksi, mutta jonka toinen liturginen nimi on myös muistettava: “Aadamin karkotus autuuden paratiisista”. Tämä nimi on todella yhteenveto koko valmistautumisesta suureen paastoon. Sovintosunnuntaihin mennessä olemme saaneet tietää, että ihminen luotiin paratiisiin, että hän tuntisi Jumalan ja eläisi yhteydessä Hänen kanssaan. Ihmisen synti karkotti hänet tuosta siunatusta elämästä, ja hänen olemisensa maan päällä on maanpakolaisuutta. Kristus, maailman Vapahtaja, avaa paratiisin ovet jokaiselle, joka seuraa Häntä, ja paljastaen meille Jumalan valtakunnan kauneuden Kirkko tekee meidän elämästämme pyhiinvaellusmatkan kohti taivaallista isänmaatamme. Paaston alussa me siis olemme Aadamin kaltaisia, niin kuin aamupalveluksen virrelmästikiira kuvaa:

”Aadam ajettiin pois paratiisista syömisen tähden. Istuen sen tähden sen edessä hän itki ja surkealla äänellä vaikeroi: Voi minua, mihin kärsimykseen olen, onneton joutunut! Olen rikkonut Herran antaman yhden käskyn ja olen monet hyvyydet kadottanut. Sinä Pyhin paratiisi! Sinä olet minua varten istutettu ja olet Eevan takia suljettu. Rukoile Luojaasi, joka on minutkin tehnyt, jotta minä saisin sinun kukkasistasi kyllikseni nauttia. Mutta Vapahtaja sille vastaukseksi sanoi: En tahdo, että minun luomani hukkuisi, vaan haluan, että hän pelastuisi ja tulisi tuntemaan sen totuuden, sillä sitä, joka tulee minun luokseni, minä en heitä ulos”.

Suuri paasto on vapautumistamme synnin orjuudesta, “tämän maailman” vankilasta. Ja tämän viimeisen sunnuntain evankeliumi (Mt 6:14-21) asettaa ehdot tuolle vapautumiselle. Niistä ensimmäinen on paastoaminen – se, että kieltäydymme hyväksymästä langenneen luontomme haluja ja viettejä normaaleina ja että ponnistelemme vapautuaksemme lihan ja aineen herruudesta henkemme yli. Ollakseen tehokas paastomme ei kuitenkaan saa olla ulkokultainen “näytös”. Meidän ei tule näyttää paastoamistamme ihmisille, vaan Isällemme, joka on salassa. Toinen ehto on anteeksi antaminen. ”Jos te annatte ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne antaa teille anteeksi.” Synnin voitto ja suurin osoitus sen vallasta maailmassa on jakaantuminen, oppositio, ero, viha. Siksi ensimmäinen murtautuminen tämän synnin linnoituksen läpi on anteeksiantamus: paluu ykseyteen, solidaarisuuteen ja rakkauteen. Anteeksi antaminen merkitsee itse Jumalan säteilevän anteeksiantamuksen asettamista minun ja minun viholliseni väliin. Anteeksi antaminen on ihmissuhteiden toivottomien umpikujien hylkäämistä ja niiden jättämistä Kristuksen haltuun. Anteeksiantamus on todella Jumalan valtakunnan “läpimurto” tähän syntiseen ja langenneeseen maailmaan.

Varsinainen paasto alkaa sovintosunnuntain ehtoopalveluksella. Tämä ainutlaatuinen, niin syvällinen ja kaunis palvelus jää valitettavasti toimittamatta niin monissa meidän kirkoistamme! Kuitenkaan ei mikään paremmin paljasta suuren paaston “virettä” ortodoksisessa Kirkossa, ei missään ole paremmin julistettu sen syvää vetoomusta ihmiseen!

Palvelus alkaa juhlallisena ehtoopalveluksena, jossa papistolla on kirkkaat jumalanpalveluspuvut. Psalmiin ”Herra, minä huudan Sinua …” liittyvät stikiiraveisut ilmoittavat suuren paaston tulemisen ja paaston jälkeen pääsiäisen lähestymisen:

Aloittakaamme riemukkaaati paaston aika antautuen hengellisiin kilvoituksiin. Puhdistakaamme sielu ja liha. Kuten ruoasta, paastotkaamme kaikesta himostakin ja eläkäämme Hengen hyveiden runsaudessa ja niissä kaikki halulla pysyen kasvakaamme arvollisiksi näkemään hengellisessä riemussa Jumalan Kristuksen ylen kunniallinen kärsimys ja pyhä pääsiäinen.

Sitten tulee kuten tavallisesti saatto ja Ehtooveisu ”Kuolemattoman Isän … ” Toimittaja siirtyy nyt ”korkealle paikalle” alttarin taakse lausumaan illan prokimenin, joka aina ilmoittaa päivän loppumisen ja toisen alkamisen. Sovintosunnuntai-illan suuri prokimeni ilmoittaa suuren paaston alkamisen:

Älä peitä kasvojasi palvelijaltasi, sillä minä olen ahdistuksessa, joudu, vastaa minulle. Lähesty minun sieluani ja lunasta 

Kun kuuntelee tämän säkeen ainutlaatuista melodiaa, tätä valitusta, joka äkkiä täyttää kirkon: “… sillä minä olen ahdistuksessa” -, niin ymmärtää tämän suuren paaston lähtökohdan: salaperäisen sekoituksen epätoivoa ja toivoa, pimeyttä ja valoa. Kaikki valmistautuminen on nyt päättynyt. Seisomme Jumalan ja Hänen valtakuntansa kunnian ja kauneuden edessä. Toteamme, että kuulumme sinne ja että meillä ei ole muuta kotia, ei muuta iloa, ei muuta päämäärää. Totean myös, että minut on karkotettu siitä pimeyteen ja synnin murheeseen, “sillä minä olen ahdistuksessa” Ja lopuksi totean, että vain Jumala voi auttaa tuossa ahdistuksessa ja että vain Hän voi “lähestyä minun sieluani”. Katumus on ennen kaikkea muuta epätoivoista huutoa tuon jumalallisen avun 

Prokimeni toistetaan viisi kertaa. Ja sitten suuri paasto on tullut! Kirkkaat jumalanpalveluspuvut pannaan syrjään, valot himmennetään. Kun jumalanpalveluksen toimittaja lausuu anomusektenian rukouksia, kuoro vastaa jo paastosävelmällä. Ensimmäistä kertaa luetaan P. Efraimin paastorukous ja sen yhteydessä tehdään maahankumarrukset. Palveluksen lopussa kaikki uskovat kääntyvät papin ja toinen toisensa puoleen pyytäen anteeksiantoa. Mutta samanaikaisesti kun he suorittavat tätä sovintomenoa ja kun paasto tällä rakkauden, jälleenyhdistymisen ja veljeyden eleellä julistetaan alkavaksi, kuoro laulaa pääsiäisstikiiroita. Meidän on kuljettava neljäkymmentä päivää suuren paaston erämaan halki. Kuitenkin sen lopussa jo loistaa pääsiäisen valo, Jumalan valtakunnan 

Apostoli Johanneksen kirjeestä luemme: ”Jos joku sanoo: »Minä rakastan Jumalaa», mutta vihaa veljeänsä. niin hän on valehtelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka on nähnyt, hän ei voi rakasta Jumalaa, jota ei ole nähnyt.» Sovitus Jumalan kanssa ja sovintoon kehoitus ihmisten kesken lasketaan suuren paaston ensimmäisenä kilvoitus- ja katumuspäivänä 

Alkukirkon tapaa noudattaen pyydämme toisiltamme anteeksi; puolisot keskenänsä, lapset vanhemmiltaan, lähiomaiset toisiltaan, ystävät lähimmäisiltään kaikkea sitä, millä inhimillisessä heikkoudessa olemme rikkoneet toisiamme vastaan. Hengellisen kasvamisemme ydin aina keskinäiseen anteeksipyyntöön ja anteeksiantamiseen saakka on siinä, laskeudummeko Kristuksen kanssa sisäisesti meitä uudistaviin paastopäiviin vai ilman häntä. Sovintosunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen, kun me jätämme seurakunnan yhteisen rukouksen ja sen meille tuoman vahvistavan kokemuksen, me kristittyinä laskeudumme kaduille, kujille, erilaisiin työpaikkoihin ja palvelusammatteihin, tehtaiden työsaleihin ja konttoreihin, kaikkialle missä lähimmäisen ja kanssaihmisemme kohtaamme, ja silloin tärkeimmäksi kysymykseksemme jää, teemmekö tämän maailman kohtaamisen yhdessä Kristuksen kanssa. Tästä riippuu myös kristittyinä olemisemme onnistuminen ja todistuksen antamisemme maailmalle, »että se uskoisi.» Herra sanoo: »Ilman minua ette voi tehdä mitään» (Joh. 15: 5). Sen sijaan hänen kanssaan meille avautuvat loputtomat mahdollisuudet. Apostolin kanssa saatamme tällöin todeta: »Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa» (Fil. 4: 13). Kirkon pyhien suuri joukko on tämän, historian eri aikajaksoina koetun kokemuksen, todistajana. He ovat monitahoisen paastokilvoituksen tiennäyttäjiämme, kilvoituksen johon osana sisältyvät myös keskinäinen anteeksianto ja 

Mutta tämän sovituksen haluamisen on lähdettavä meidän sisäisestä tahtomuksestamme rakastaa lähimmäisemme kautta Jumalaa. Vasta tällöin voimme yhtyä rukoukseen: »Isä meidän, anna meille anteeksi velkamme, niinkuin mekin anteeksi annamme velallisillemme».

“Olen pahoillani”, “Pyydän anteeksi”, “Anna anteeksi”, ovat ilmaisuja, joita melkein päivittäin käytämme, mutta niillä emme aina vilpittömästi tarkoita sitä, mitä ne syvimmältään merkitsevät. Monta kertaa ne ovat vain tyhjiä sanoja. Mutta Kirkko painottaa suuren paastoan alkaessa anteeksiantamuksen merkitystä meidän hengelliselle kasvullemme.

Sovintosunnuntai on ovi suureen paastoon. Ilman anteeksiantamusta suurella paastolla on vain vähän merkitystä. Sovintosunnuntain evankeliumi tuo selvästi vakuuttaa: “Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi(Mt 6:14). Tämä muistuttaa meitä Kristuksen rakkauden perustotuudesta, että ilman anteeksiantamusta ei ole suhdetta Jumalaan eikä todellista suhdetta lähimmäisiimme ja toinen toisiimme.

Ihmisillä tuskin on keinoa vaikuttaa toisiinsa ilman, että toisinaan loukkaa tai tekee jotakin väärin suhteessa toiseen. Paras tapa olla haavoittamatta tosiamme olisi se, ettemme ole missään tekemisissä toisiin. Varmastikaan ei ole olemassa rakkaudellista suhdetta, johon ei sisältyisi mahdollisuutta haavoittaa tai haavoittua. Siksi Vapahtaja opettaa meitä nopeasti antamaan anteeksi ja pyytämään anteeksi. Se on tie, jonka Hän meille asettaa eteemme pelastukseksemme, sillä se on rakkauden ilmentämistä.

Kristillisen elämän perusta on se, että annamme anteeksi, kuten ”Isä meidän”- rukouksessakin lausumme: ”Anna meille anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi”

Suuren paaston aikana ja koko kirkkovuoden aikana saatamme rukoilla, paastota ja tehdä hurskastelevia tekoja, julistaa rakastavamme Jumalaa ja lähimmäisiämme , mutta ellemme anna anteeksi ja pyydä anteeksi, on tuo kaikki tyhjän arvoista ja turhuutta, ellemme pyydä anteeksi aidosti ja rehellisesti etsi anteeksiantoa ei vain Jumalalta, vaan heiltäkin, joita olemme loukanneet.

Jotkut ihmiset viivyttelevät anteeksipyytämisessä, ja jos on sitä tyyppiä, tulisi miettiä, kuinka vakavasti lausuttu anteeksipyyntö voi sulattaa jonkun rakkaan ihmisen sydämen, sellaisen, jonka kiintymys on viilentynyt, koska kaikki ei ole kunnossa. Esimerkkinä voi olla vanhempien suhteet lapsiin. Jos hankala lapsi tulee vanhempiensa luo ja sanoo: ”Antakaa anteeksi!”, vanhempien sydämet sulavat, vaikka juuri äsken olivat kuinkakin katkeria.

Anteeksiantamus pyyhkii pois vihan ja katkeruuden, jonka otteessa olemme, ja se saa meidät ymmärtämään, että Jumalakin tekee meidän suhteemme samoin, kuten tuhlaapoika- vertaus meille selvästi osoittaa.

Anteeksiantamuksen ja sovinnon kautta käymme suureen paastoon ja noudattamaan tähän pyhitettyyn aikaan kuuluvia harjoituksia: paastoamista, rukousta, katumusta, almujen antamista ja osallistumista yhteiseen jumalanpalvelemiseen, niin kuin sovintosunnuntain ehtoopalveluksen virrelmästikiirat kehottavat:

”Herra, nyt on armosi kirkastunut meille; on kirkastunut sielujemme valo. Katso, nyt on otollinen aika, nyt on parannuksen tekemisen aika. Pankaamme pois pimeyden teot ja pukeutukaamme valon aseisiin, jotta purjehdittuamme paaston suuren meren halki saapuisimme sielujemme Pelastajan, Herran Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen, kolmantena päivänä tapahtuneen ylösnousemuksen juhlaan”.