Pyhät ortodoksisessa kirkossa

Pyhyys ja pyhät

 

Kristuksen perustama Kirkko on pyhä ja kirkon tehtävänä on vuodattaa pyhyyttä. Tämä päämäärä on kirkossa aina ollut elävän uskonelämän ilmentymää. Toiset kehittyvät ja kasvavat pyhyyden omaksumisessa enemmän kuin toiset. Siten on syntynyt pyhiä, jotka ovat elävä todistus kirkon hengellisestä tehtävästä maailmassa Siinä määrin kuin kirkon oppi ja opetus todellistuvat uskovien elämässä, syntyy myös yhä uusia ja uusia pyhiä kaikkina aikoina. Pyhyyden säteileminen henkimaailmasta tähän maailmaan ja täältä kohoava rukous ovat pyhien elämän ja kunnioituksen aineellisia tunnusmerkkejä.

 

Pyhät ovat kirkon jäseniä, jotka ovat tulleet osallisiksi Jumalan pyhyydestä. Jo Vanhassa liitossa Jumala oli antanut, valitulle kansalle hengellisen elämän ohjeen “Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä” (3 Ms 11: 44) Uudessa liitossa Kristus julisti vuorisaarnassaan: “Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.” (Mt 5 :48) Apostoli Pietari puhui ja opetti, miten Uuden liiton uskovat voivat tulla ‘ jumalallisesta luonnosta osallisiksi” ( 2 Piet 2:4). Pyhittymisen ihme onkin ortodoksisen kirkon pelastusopissa keskeinen. Pyhäksi kypsyminen on “jumalallistumista” eli ” jumalallisesta luonnosta osalliseksi” tulemista.

 

Pyhät kuuluvat samaan yhteisöön, Kirkkoon, joka yhdistää sekä Kristuksessa eläviä että Kristuksessa kuolonuneen nukkuneitakin. Näin ollen pyhät, kuuluvat samaan yhteisöön meidän kanssamme, muodostavat samaa kirkkoa. Pyhät ovat siis saman kirkon jäseniä, meidän ystäviämme ja auttajiamme, joilla on uskallus Jumalan edessä. Vaikka ihmisen lopullinen kohtalo ratkaistaan tuomiopäivänä, ikuinen elämä silti alkaa jo tässä ajassa, kirkossa.

 

Ortodoksisessa kirkossa kunnioitetaan pyhinä heitä, jotka aktiivisessa uskossa ja rakkaudessa ovat pyrkineet kohti Jumalan kaltaisuutta ja siten tulleet Jumalan runsaan armon vaikutuksen kohteiksi. Kirkko ylistää pyhien Jumalan armossa suorittamia kilvoituksia ja tekoja, osoittamalla heille kunnioitusta, joka kuuluu Jumalalle, jota he elämällään ovat palvelleet. Syynä ylistykseen on Jumalan armon toiminnan merkkejä, jotka hän on antanut pyhiensä kautta.

 

Kilvoitusmuotojen moninaisuudesta ja ihmisen oman hengellisen herkkyytensä johtuen pyhyyden kannalta kristittyjen välillä on kvantitatiivisia (määrällisiä) eroja, jotka tietyssä vaiheessa muuttuvat kvalitatiivisiksi (laadullisiksi). Näinä erot vaikuttavat mm. ihmisen ikuiseen kohtaloon. On olemassa tietty pelastuksen kynnys, jonka ylitettyään ihminen jatkaa hengellistä kasvuaan jo armossa riippuen hänen omista hengellisistä taipumuksista. Pyhäksi tullaan toteuttamalla Jumalan tahtoa omassa elämässään. Silti Jumalan tahto voi olla hyvinkin erilainen riippuen henkilöstä ja olosuhteista. Pyhyyden ilmenemis- tai harjoitusmuodot ovat siis erittäin monipuolisia, koska monipuolisia ovat ihmisen persoonatkin. Pyhä kilvoitus on aina persoonallinen ja luova.

 

 

Kanonisointi

 

Pyhäksi julistaminen eli kanonisatio (canonisatio, kreik. verbistä kanonozoo – laillistaa) on kirkon erikoismääräyksellä edesmenneen kilvoittelijan paikallisen kunnioittamisen vahvistaminen tai hyväksyminen koko ekumeenisen kirkon pyhän kunnioittamisena.

 

Alkukirkossa Vanhan testamentin profeettoja ja esi-isiä, sekä apostolia ja marttyyreja automaattisesti tunnustettiin pyhiksi, joten erityisiä määräyksiä pyhien joukkoon lukemisesta ei ollut tarvittu. Alkuvaiheessa riitti paikallispiispan siunausta tietyn edesmenneen henkilön muistilistaan kirjoittamiseen. Jo 300-luvulla muistilistojen perusteella paikalliset kirkot kehittivät omat ns. kirkkokalenterit, jossa pyhinä kunnioittamat ihmiset saivat omat muistopäivänsä eli kirkolliset juhlat. 400-luvulta lähtien kirkon hierarkia on ottanut käsiinsä koko pyhäksi julistamiseen liittyvän vastuun, estääkseen epävarmojen tai jopa harhaoppisten pyhiksi julistamisen ja pyhinä kunnioittamisen. Näin ollen kirkon määräystä pyhäksi julistamisesta ei voi samaistaa kyseessä olleen henkilön paikallisen kunnioittamisen alkuun eikä myöskään sen virallisen kunnioittamisen alkuun.

 

Vanhassa kirkossa tunnettiin kolme pyhien luokkaa:

 

1) ne pyhät, joilla oli todistus pyhästä palveluksesta, kuten Vanhan testamentin patriarkat ja profeetat, sekä Uudesta testamentista Jumalanäiti ja apostolit

 

2) ne pyhät, lähinnä marttyyrit, jotka uskon todistuksellaan olivat saavuttaeet marttyyrikuolemassa pyhyyden seppeleen, mm. apostolit, Johannes Kastaja ja tunnustajat,

 

3) ne pyhät, lähinnä askeetit ja kilvoittelijat, jotka kirkko tunnusti pyhiksi ei sen tähden, että nämä kuuluivat luostarielämän piiriin, vaan sen tähden, että nämä persoonallisen täydellistymisen kautta saavuttivat tunnustuksen. Hierarkit pyhinä kuuluivat ensimmäiseen, mutta myös toiseen ja kolmanteen ryhmään.

 

Kirkko tunnistaa useampiakin “pyhyyden tyyppejä”: profeetat, apostolit, marttyyrit, pyhittäjät, maailman opettajat, apostolienvertaiset, pyhät munkit, soturit, palkatta parantajat, lääkärit, kuninkaat, Kristuksen tähden houkat, autuaat ym. Tämä luettelo ei ole täydellinen, koska jokainen aikakausi löytää oman erikoisen pyhyyden tyypin (esim. meidän aikanamme pyhiksi on julistettu useita ns. uusmarttyyrejä). Eikä Kirkko edes tunne nimeltä kaikkia pyhiä, joten kirkkovuodessa vietetään omaa ”kaikkien pyhien juhlaa” (helluntain jälkeinen sunnuntai), jolloin kirkko muistelee ei ainoastaan kaikkia kanonisoituja pyhiään, vaan kaikkia pyhiä.

 

Jo vanhassa kirkossa pyhäksi julistamisen merkittävänä perusteena oli yliluonnollinen todistus siitä, että Jumala oli suonut tietyn pyhän ihmisen saavuttaa ihmeiden tekemisen lahjan joko jo ajallisen elämän aikana tai sitten kuoleman jälkeen. Kysymys oli siis kirkon pyhyyden ilmenemisestä kirkon elävän tradition hengessä.

 

Ortodoksisessa kirkossa ei kuitenkaan ole kehitetty selkeätä juridista lähestymistapaa tässä asiassa, jossa vaikuttavat monet yksityisseikat ja kirkkohallituksen näkemys. Useimmiten paikallinen kirkkohallitus käytännöllisesti katsoen vain hyväksyy jo alkaneen suositun kilvoittelijan kunnioittamisen. Käytännössä se näkyy jumalanpalveluksissa, joissa uutta pyhää muistellaan. Kanonisaatio on tietyn edesmenneen henkilön tunnustaminen pyhäksi, autuaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi kilvoittelijaksi, joka on saavuttanut kristillisen elämän päämäärän, pelastuksen. Tähän perustuu sekä tarve että mahdollisuus pyytää pyhän esirukouksia. Pyhäksi julistamisella on siis ennen kaikkea pedagoginen merkitys; pyhän elämä on esimerkkinä todellisesta kristillisestä elämästä koko kirkkokansalle.

 

Saavutettu pyhyys siis tarkoittaa ennen kaikkia pääsyä epävarmuuden tilasta voitolle, jolloin hengelliset voimat vapautuvat luovaa ja rukouksellista rakkautta varten. Pyhät kykenevät auttamaan meitä, tosin ei omien Jumalan edessä “ylimääräisten” ansioittensa vuoksi, vaan kilvoittelunsa kautta rakkaudessa saavuttamansa hengellisen vapauden voimalla. Se antaa heille uskalluksen edes kantaa rukouksia meidän puolesta Jumalan eteen ja aktiivisesti auttaa ihmisiä. Siitä syystä pyhät kuolemansa jälkeenkin kykenevät auttamaan ihmisiä ja tekemään rakkauden tekoja, ei enää itse kilvoitellakseen ja ponnistellakseen pelastuksen, vaan auttaakseen ihmisiä. Pyhän toimintatarmo ja osallistuminen tämän maailman asioihin vaihtelee riippuen hänen omasta kilvoittelustaan ja hengellisestä suuruudestaan: “toinen tähti loistaa toista kirkkaammin” (1 Kor.15:41).

 

Hyvin varhain (Tertullianus vv.160-220 jKr. ja pyhä Kyprianus Kartagenolainen vv.200-257 jKr.) kirkko alkoi kunnioittaa pyhiä viettämällä vuosittain pyhien muistopäiviä. Jumalanpalveluksissa luettiin päivän pyhiä ylistettäviä ja heille osoitettuja rukouksia, viettämällä kirkkojuhlia, rakentamalla ja vihkimällä heidän muistokseen kirkkoja ja tsasounia jne. Mutta vasta neljännellä vuosisadalla pyhien kunnioittamisesta tuli (Laodikean kirkolliskokous noin 363-364 jKr.) koko kirkon käytäntö. Samoihin aikoihin syntyneet ja käyttöön tulleet Basileios Suuren ja Johannes Krysostomoksen samoin kun varhaisimmat liturgiat osoittavat että rukoukset pyhille kuuluivat kirkon yleistradition perusasioihin. Oppi pyhien kunnioittamisesta on säilynyt niissäkin kristillisissä yhteisöissä, jotka ovat eronneet äitikirkosta jo alkuvaiheessa (esim., armenialaisessa, ns. nestoriolaisessa, koptilaisessa kirkossa).

 

17. vuosisadasta alkaen kirkossa uudelleen alettiin vaatia kanonisaation edellytyksenä ihmeiden tekemisen lahjaa todistuksena Jumalan suomasta yliluonnollisesta vaikutuksesta pyhän kautta. Toiseksi vaatimukseksi tuli reliikit eli maatumattomat jäännökset. Jerusalemin patriarkka Nektarios (k. 1680) on kirjoittanut kanonisaatiosta teoksen. Hän on maininnut kolme asiaa, perustetta, jotka ovat todistamassa pyhyydestä kirkon jäsenissä:

1) moitteeton pyhän uskon tunnustaminen, 2) hyvien töiden suorittaminen, jota seuraa uskon puolustaminen aina kuolemaan asti ja 3) yliluonnollinen merkki ja ihme Jumalan osoittamana erityisenä suosiona.

 

 

Kanonisoinnin juhlallinen toimitus

 

Kanonisoimisen juhlallinen palvelus on eräissä itsenäisissä paikalliskirkoissa muodostunut pääpiirteittäin seuraavanlaiseksi. Pyhän jäännösten haudasta ottaminen tapahtui aattoiltana. Jumalanpalvelus oli sen paikan kirkossa, jossa hautausmaa sijaitsi sekä siinä kirkossa, johon reliikit sijoitettiin. Kaikki vuorokauden palvelukset yhdeksännestä hetkestä liturgiaan toimitettiin. Illalla uskovaiset voideltiin sekä toimitettiin kanonisoitavan viimeinen muistopalvelus, jossa mainittiin myös kanonisoitavan edesmenneet läheiset Haudasta reliikin ottamisen suoritti kolme sopivaa munkkia ja naispyhän kohdalla kolme nunnaa. Jos kanonisoitavan ruumis löytyi kokonaisena, se pestiin ja pesemiseen käytetty viini ja puuöljy kaadettiin reliikkien paikkaan hautaan. Neljä pappia kantoi pyhäinjäännökset ristisaatossa piispan johdolla siihen kirkkoon, jossa kanonisoiminen tapahtui Siellä paikalliskirkon esimiespiispa muiden piispojen kanssa otti vastaan ristisaaton. Kirkkoa kierrettäessä pysähdyttiin neljä eri kertaa. Pyhänjäännösarkku sijoitettiin keskelle kirkkoa, johon asetettiin myös kynttilät ja kanonisoitavan ikoni. Suoritettiin leipien siunaus. Aamupalveluksessa siirryttiin pyhänjäännösarkun ja ikonin ympärille, luettiin evankeliumi, voideltiin uskovaiset ja jaettiin artos- leipä.

 

Juhlallisen kanonisoimisen päivänä toimitettiin piispallinen liturgia, jolloin kaksi piispaa palavin tuohuksin seisoi pyhänjäännösarkun tai sen puuttuessa pyhän ikonin lähettyvilla Liturgiassa “Pyhä Jumala» -veisun jälkeen piispat ja papisto siirtyivät keskelle kirkkoa, jolloin sytytettiin kynttilät ja laulettiin veisut “Kiitetty olet Sinä, Kristus Jumala…” ja “Tultuasi alas maan päälle…” Paikalliskirkon synodin puheenjohtaja esimiespiispa luki synodin laatiman kanonisoimisasiakirjan allekirjoituksineen. Myös kanonisoitavan pyhän ikoni pyhitettiin. Kaikki kumartuivat avatun pyhänjäännosarkun ja ikonin edessä sekä laulettiin ”Tunnetusti suuri on jumalisuuden salaisuus». (1 Tim 3: 16), ja troparit ‘Te pyhät marttyyrit…”, “Kärsimykset, jotka ovat kestäneet…” sekä “Seurakuntasi puettuna ikään kuin purppuraan ja kalliiseen liinavaatteeseen—koko maailman marttyyrien vereen…” Sen jälkeen vietiin reliikit alttariin ja laulettiin kolmesti: “Pyhä (marttyyri, pyhittäjä) isä, rukoile Jumalaa meidän puolestamme.” Jos kanonisoitu oli esipaimen, vietiin pyhänjäännösarkku, reliikki, alttarissa olevalle piispanistuimelle. Liturgian lopussa luettiin kanonisoidun pyhän ylistyssaarna ja luettiin hänen elämäkertansa. Pyhänjäännosarkku tuotiin keskelle kirkkoa ja laulettiin “Pyhä isä rukoile Jumalaa meidän puolestamme”. Loppusiunauksessa mainittiin uuden pyhän nimi ja se luovutettiin uskovan kansan esirukouksiin. Pyhänjäännösarkku jäi joksikin aikaa keskelle kirkkoa uskovaisten kumarrettavaksi. Myös akatistos luettiin uudelle pyhälle.

 

Pyhien jäännösten kunnioittamisen opillinen tausta

 

Pyhien jäännösten kunnioittamista ovat selittäneet ja puolustaneet useat kirkonisät (mm. Efraim Syyrialainen, Kyrillos Jerusalemilainen, Gregorios Teologi, Johannes Krysostomos, Ambrosius Milanolainen, Hieronymos, erityisesti Augustinus, Johannes Damaskoslainen jne.). Pyhien ihmisten jäännösten kunnioittaminen perustuu Raamatun oppiin ruumiin erityisestä arvosta ja sen osallistumisesta pelastuksesta sielun kanssa: “Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, on Jumalan turmeleva hänet … ”. Tähän perustuu traditio pyhän ihmisen jäännösten kunnioittamisesta ja uskosta niiden pyhyyteen. Uskovaisten lukuisat kokemukset ihmeparannuksista ja muista ihmeistä pyhien jäännösten yhteydessä ovat kirkolle todisteena reliikkien kunnioittamisen oikeutuksesta.

 

Jumala on kutsunut koko olevainen olemattomuudesta olemiseen, elämään. Kuolema on siis luonnonvastainen seuraus ihmisen synnistä. Kuolema hajottaa eheäksi luodun ihmisen olemuksen, minkä takia kuolema onkin ehdottomasti negatiivinen tapahtuma. Henki on kuolematon ja “palaaja Jumalan tykö, joka on sen antanutkin” (Saam.12:7). Näin myös ristiinnaulittu Kristus sanoi: “Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni” (Luuk.23: 46). Kuolemassa hengen kirkastama sielu eroaa sen elävöittämästä ruumiista, joka sen jälkeen maatuu. Kuolemassa katkeavat sielun ruumiilliset siteet maailmaan, energia muuttuu potentiaaliseksi mahdollisuudeksi. Sen kautta ruumiilliseksi syntyneestä ihmisestä tulee ruumiiton henkiolennon tapainen, mikä on kuitenkin luonnonvastaista hänen kannaltaan, eikä vastaa Jumalan alkuperäistä suunnitelma ihmisestä. Kuolleen ihmisen ja henkiolennon välinen ero perustuu nimenomaan edellisen olennaiseen suhteeseen ruumiillisuuteensa, joka puuttuu jälkimmäiseltä. Vaikka poisnukkuneen ruumiillisuus on vain potentiaalinen se tulee kuitenkin jälleen toteutumaan yleisessä ylösnousemuksessa.

 

Ihmisen olemus ikään kuin halkeaa kahtia. Mistä kohti se halkeama tulee? Jos lähtökohtana pidetään kirkon perinteistä kolmijakoista käsitystä ihmisestä, niin silloin ei voi ajatella että kuoleman hetkellä henki eroaisi sielusta ja ruumiista (se tarkoittaisi ihmisen totaalista tuhoutumista). On selvä, että kuolemassa ihmisolemus halkeaa sielun ja ruumiin välistä, vaikka hengen ja sielun yhteys kuoleman jälkeenkin säilyy vahingoittumattomana (kirkko ilmaisi vastaava oppinsa pääsiäishetkien troparissa: “Sinä, Kristus, olit ruumiillisesti haudassa, mutta sielullasi, niin kuin Jumala, tuonelassa”).

 

Vaikka ihmisen henki yhdistyy ruumiinsa sielun välityksellä, se saa oman olennaisen yhteyden ruumiinsa, joka tietyllä tavalla säilyy myös kuoleman jälkeenkin. Kyseessä ei kuitenkaan ole enää elämä sinänsä, vaan ruumiin tietynlainen henkilöiminen kuolemassakin. Ennen yleistä ylösnousemusta kuollut ruumis on ikään kuin “valmiustilassa”. Tämä “valmiustila” ei sinänsä edellyttää ylösnousemusta, vaan on sen potentiaalinen mahdollisuus. Ortodoksinen kirkko ei ole koskaan mennyt spekuloimaan tästä asiasta sen pitemmälle. Kuolemassa ihminen ei kuitenkaan vielä tuhoudu lopullisesti (kuolema on ortodoksisessa traditiossa “kuolonuneen nukkuminen”). Poisnukkuneet muistavat omat ruumiinsa, vaikka tilapäisesti – ennen Kristuksen toista tulemista – elävät henkiolentojen tapaista elämää.

 

Tosiasiassa kuolema on paradoksaalinen, koska toisaalta siinä elävöitävä sielu menettää yhteytensä ruumiiseen. Mutta toisaalta kuolema ei pysty katkaisemaan hengen yhteyksiä ruumiiseen, vaikka jälkimmäinen yhteys ei kuitenkaan kykene enää antamaan ruumiillista elämää sinänsä. Henki asuu ruumiissa sielun välityksellä. Hengen yhteys sieluun säilyy kuoleman jälkeenkin, mutta ei enää pysty antamaan elämää ruumiille, joka on menettänyt yhteytensä sieluun. Kuitenkin kuolemassakin henki on edelleen tietyssä suhteessa ruumiiseen. Sen vuoksi kirkko aina on suhtautunut poisnukkuneiden ruumiisiin kunnioittavasti (Euhologion sanoo ruumiita “reliikeiksi?).

 

‘Reliikit” on entinen ruumis, joka tullessaan maaksi hajoaa ja palauttaa luonnolle peruselementtinsä, mutta joka kuitenkin jossakin määrin (emme pysty tarkoin määrittelemään, missä määrin ja millä tavalla) säilyttää yhteytensä henkeensä. Ja tämä yhteys on sitä vahvempi ja näkyvämpi, miten suurempi oli hengen vaikutus ruumiiseen elämän aikana. Sen vuoksi pyhäinjäännöksissä pyhän ihmisen hengen yhteys ruumiinsa voi olla todella suuri ja ihmisen kokemuksen ulottuvilla oleva.

 

Opillisesti pyhien jäännösten kunnioittaminen perustuu siis uskoon, että Pyhällä Hengellä on erityinen suhde pyhien jäännöksiin. Pyhän ihmisen jo eläessään saama armo ei jätä hänen ruumistaan kuolemankaan kohdatessa, kuten se ei jättänyt Kristuksenkaan ruumista ristillä, vaikka Hänen sielunsa laskeutui tuonelaan. Kuten haudassa oleva Kristuksen ruumis odotti ylösnousumusta, niin odottaa pyhän ihmisen jo tässä elämässä kirkastunut ruumis ylösnousemusta.

 

Tunnettu ortodoksiteologi Sergei Bulgakov on korostanut, että pyhyyden saavuttaminen merkitsee ennen kaikkea eroa epämääräisyyden ja synnin olotilasta sekä kulkua kohti voittoa. Se on ehkä korkeampaa kuin voimien keskittäminen hyvän tekemiseen ja rukoukseen. Pyhät auttavat meitä, ei niinkään omien ansioiden tähden, vaan hengen vapauden suomassa pyhityksessä ja rakkaudessa. Tuon kaiken he ovat saavuttaneet kilvoituksen kautta. Pyhät ovat kuin Jumalan käsiä, joiden avulla Jumala toimii pyhittävästi maailmassa. Sen vuoksi pyhät toimivat kuoleman rajan takanakin ajassa vaeltavien pelastukseksi

 

Pyhien kunnioitus ja myös pyhien reliikkien ja ikonien kunnioitus, perustuu erityiseen Pyhän Hengen yhteyteen. Tuon yhteyden ulkonaisena merkkinä on se, että kuolema ei täysin tuhoa pyhien jäännöksiä, jotka ovat siten tulleet Pyhän Hengen täyttämän armolahjan läsnäolon näkyviksi merkeiksi tässä maailmassa. Pyhänjäännös on ruumis tai osa siitä, joka on ikään kuin edeltä kirkastunut ennen yleistä ylösnousemusta, vaikka vielä odottaakin sitä. Pyhien kunnioitus on Jumalan lunastustyön ylistystä, kuten psalminkirjoittaja sanoo: ”Ihmeellinen on Jumala pyhissänsä, Israelin Jumala» (Ps. 68: 36 LXX).