Lähimmäisyydestä
Vaikutamme aina toiseen ihmiseen
“Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään’ (1 Moos 2:18, KR 92) ja siksi ihmisellä on kaipuu toisen ihmisen luo ja läheisyyteen. Toinen ihminen aina myös vaikuttaa toiseen ja jättää jäljen. Näin on sekä kielteisesti että myönteisesti. Halusimme tai emme meidän on myönnettävä alttiutemme toisen vaikutukselle, äänelle, katseelle. Erityisen paljon meille merkitsee se, jos toinen kuuntelee meitä, valvoo edes yhden hetken kanssamme (vrt. Jeesus Getsemanessa, Mt 26:38,40). Monissa elämämme vaikeissa tilanteissa vain toinen, kuunteleva ihminen voi auttaa. Jo pelkkä ystävällinen katse, hymy tai käden puristus voi ilahduttaa.Pohjimmiltaan ihmiset on luotu elämään yhteydessä toisiin ihmisiin perheissä, suvuissa… Tämän päivän ihmisten avuntarve ja elämän vaikeudet eivät useinkaan ole autettavissa loppuun markoilla, lääkkeillä tai muulla materiaalisella avulla. Yksin jäänyt ihminen tuntee helposti elämänsä tarkoituksettomaksi ja tyhjäksi. Yksinäisyys ja epäonnistuminen tavalla tai toisella lähimmäissuhteissa korjaantuu vain ihmisen läheisyydellä, toisen ihmisen saamisella rinnalle. Ihminen joka on yhteydessä toisen ihmisen kanssa elämässään kokee toteuttavansa ihmisenä elämänsä tarkoitusta. Ihmisen elämän tarkoituksellisuuteen kuuluu toisen ihmisen auttaminen niissä yhteisöissä (perhe, suku, kansa jne), missä hän on tekemisissä muiden kanssa. Korostaessaan vähäosaisista huolehtimista Vanha testamentilliset lait eivät oleellisesti poikkea ympäröivien kulttuurien tavoista. On ymmärrettävää, että kaikenlaisen yhteiskunnallisen sosiaaliturvan puuttuessa on säädetty vastuu vähäosaisten hoidosta niille, joilla on luonteva yhteys avun tarvitsijaan. Perhe ja suku on ollut velvollinen huolehtimaan orvoista ja leskistä, rikkaille maanomistajille on kuulunut velvollisuus huolehtia köyhistä jne. Kaiken kaikkiaan Vanhan testamentin lakeja leimaa syvä ihmisyys ja lähimmäisvastuu. Jumalan kuvaksi yhteydessä toiseen ihmiseen, luotuina emme pääse irti siitä tosiasiasta, että koko uskonnollinen elämä on tiivistettävissä kolmioon: ihminen – lähimmäinen – Jumala. Jumalan kuvana oleminen voitaneen tulkita myös niin, että nähdessämme miten ihminen elää suhteessa muihin ihmisiin, näemme myös millainen on hänen Jumalansa, rakastava Isä vai jotain muuta. Lähimmäisyys on jonkinlainen koetinkivi itse kunkin Jumala- suhteelle tässä ja nyt.Jeesus toi uuden tavan lain tulkintaan. Hänen tulkintansa oli entistä ehdottomampaa ja tiukemmin lähimmäisyyden huomioivaa kuin se, mihin oli totuttu. Jeesus korosti lähimmäisrakkautta uudella tavalla sulkemalla myös viholliset rakastamisen piiriin (Mt. 5:43-46). Jeesus poisti lähimmäisyydestä viimeisetkin rajat. Suhteessa kaikkiin ihmisiin ja joka tilanteessa hän nostaa ohjeeksi kultaisen säännön Niin kuin tahdotte ihmisten teille tekevän, niin tehkää tekin heille (Mt. 7:12, Lk. 6:31) Lähimmäisen rakastaminen ei ole vain jonkin ryhmän, ammatti-ihmisten, asia vaan se kuuluu jokaiselle. Jeesus osoitti omalla esimerkillään oikean lähimmäisyyden mallin. Jeesuksen opetuksista on mahdotonta löytää mitään sellaista, mikä antaisi mahdollisuuden olla huomioimatta lähimmäisen hätää ja tarpeita. Lähimmäisyys ei anna mahdollisuutta nostaa omaa erinomaisuutta muiden yläpuolelle vaan kehottaa nöyrästi näkemään oman asemansa. Jokainen ihminen on Kristuksessa vapautettu pahan vallasta palvelemaan Jumalaa ja tekemään hyvää (Tiit. 2:14). Alkuseurakunnan elämän rakentuminen pitkälle apostolien säilyttämän Jeesuksen opetuksen varaan näkyi kaikessa. Omaisuuden yhteisyys ja sen käyttö puutteessa olevien hyväksi oli osoitus paitsi yhteydestä myös uskosta (Apt. 2:42-45; 4:32-35). Kristillisen seurakunnan elämän keskuksena ollut päivittäinen jumalanpalvelus ja rakkauden ateria sisälsivät diakonian / lähimmäisen palvelun oleellisena osanaan. Kokoontuminen oli aina myös lähettämisen paikka. Alkuseurakunta eli voimakkaan yhteyden ja lähimmäisvastuun yhteisenä. Ehtoollisen / rakkauden aterian jakaminen apua tarvitseville oli taloudellisen avustamisen muotona luonnollinen osa jumalanpalveluselämää. Alkuseurakunnan tapa huolehtia omiensa lisäksi myös muista avun tarpeessa olevista herätti ympäristössä ihmetystä ja arvostusta. Lähimmäisyys oli asia, joka selkeästi erotti kristittyjen piskuisen joukon ympäristön kovien ja itsekkäiden arvojen kannattajista.
Lähimmäistyö – mitä se tarkoittaa?
Ihmiselle, jolle käsite ei ole käytännössä tuttu, lähimmäistyö on vain sana, joka kertoo työstä, jota tehdään lähimmäisen, ts. toisten ihmisten hyväksi. Sanalla lähimmäinen on myös raamatullinen kaiku, onhan se raamatusta lähtöisin. Ollakseen lähimmäinen ei tarvitse olla uskonnollinen, tuntea Raamattua eikä edes kuulua kirkkoon. Lähimmäisyys on elämänasenne, ei termi eikä työ. Jokainen voi olla lähimmäinen. Sitä varten ei tarvitse edes liittyä mihinkään piiriin tai kerhoon tai muuhun vapaaehtoistoimintaan. Lähimmäinen nostaa huonompikuntoisen ihmisen pudonneet tavarat takaisin hänelle eikä odota siitä palkintoa. Lähimmäinen hymyilee vastaantulijalle kun katse osuu toisen silmiin. Hän tarjoaa paikkaansa bussissa raskaana olevalle tytölle tai vanhemmalle ihmiselle, eikä epäröi auttaa lastenvaunuja tai — rattaita bussin korokkeellisista keskiovista sisään tai ulos. Lähimmäinen kysyy naapurin mummolta tavatessa “Mitä kuuluu?” ja “Voinko tarjota teille kyydin tuonne postille, kun saliin itsekin olemaan menossa sinnepäin?”. Lähimmäinen käväisee naapurin ovella tarkistamassa, joka avaa oven keskellä yötä kotoaan paenneelle ja tarjoaa, jos ei muuta niin puhelimen, jolla hän voi soittaa apua. Lähimmäisyys ei vaadi suuria toimia tai virallisia linjanvetoja suuntaan eikä toiseen. Lähimmäinen on läsnä arjessa, elämän keskellä, tässä näin – ilman mitään sen suurempaa rummun päristystä. Sitä lyhyesti on lähimmäistyö. Lähimmäisyys toteutuu myös toisen kuuntelemisena. On oltava valmis vilpittömästi kuuntelemaan. Lähimmäisen kohtaaminen on taitoa kuunnella, ymmärtää ja vaieta. Jo ensi hetkestä alkaen on kyselevän lähimmäisen voitava havaita meissä tämä asenne. Kuunnellaan rentoutuneesti, keskittyneesti, avoimesti ja innostuneesti’ (Martin Buber). On kyse on kurinalaisesta kuuntelua, jossa keskitytään toiseen. Jokaisen ihmisen ongelmat ovat ainutlaatuisia ja ainutkertaisia. Siksi ilman huolellista kuuntelua ei koskaan voi saada selville sitä, mistä todella on kysymys. Tärkeämpää kuitenkin kuin se, että saa selville, mistä on kysymys, on se, että ahdistunut saa mahdollisuuden ilmaista sitä, mikä hän painaa. Ihmisen auttaminen on 90% kuuntelua. Kuuntelemisen taitoon kuuluu sekin, että kertaamme ääneen mitä toinen on sanonut ja teemme harkittuja ja johdattelevia kysymyksiä. Joskus sielunhoitajaa onkin verrattu aasiin. Aasilla on suuret korvat, pieni suu ja se pysyy vakaasti paikallaan. Ihminen avautuu vain ystävälleen, ei vihamiehelleen eikä vastustajalleen. On sanottu, että hunajalla saa enemmän kärpäsiä kuin tervalla. Jokaisella ihmisellä on syvä tarve olla jonkin arvoinen itselleen ja toisille, saada rakkautta ja rakastaa. Siksi ahdistetun on voitava kokea kuunteleva lähimmäisensä sellaiseksi, joka ottaa hänet vastaan ilman ehtoja ja anteeksiantavassa, mutta rehellisessä hengessä: “Haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa” (Hes 34:16). Kyselevä ihminen on aina myös tasa-arvoinen keskustelukumppani. Lähimmäisen kohtaamisessa on kysymys lopulta molemminpuolisesta antamisesta ja vastaanottamisesta. Sekä kuuntelija että lähimmäinen ovat samalla tasolla. On kunnioitettava toisen persoonallisuutta ja itsenäisyyttä silloinkin, kun kuulee ehkä monia kielteisiä asioita toisesta ja toisista ja asioita, joita hän ei voi hyväksyä. Tulee hyväksyvästi suhtautua itse ihmiseen, vaikka ei suinkaan aina voi hyväksyä, mitä tämä ihminen on tehnyt. On sanottu, että ihmisen henkiseen hätään lääke ei ole lääke, mutta ihmissuhde on aina lääke. Vaikeassa tilanteessa olevan ihmisen tulisi löytää kuunteleva ihminen ja päästä avoimesti ja rehellisesti keskustelemaan tämän kanssa. Hänen mitä kipein tarpeensa on tulla edes jollakin tavoin ymmärretyksi. Aikoinaan Job huokasi: “li, jospa joku kuuntelisi minua” (Job 31:35). Usein jo pelkkä puhuminenkin auttaa. Puhuminen on jo puoli parantumista, sanotaan. “Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni” (Ps 32:3). Yli 20%:lla suomalaisista on kuitenkin vaikeuksia solmia kontakteja toisiin ihmisiin. Todennäköisesti valtaosa kanssaihmistämme ei koskaan löydä sellaista, joka todella osaisi kuunnella heitä. Monet ovat kuin bunkkereihin sulkeutuneita ja jäävät sinne. Liian monelle alkoholi on ainoa, joka vapauttaa kielen, mutta silloin kukaan ei välitä tosissaan kuunnella.
Kriisit
Jokaisen ihmisen elämään kuuluu myös vastoinkäymisiä. Jokaisella vastoinkäymisellä on aina jotain annettavaa. Kriisin tullessa meidän perusturvallisuutemme horjuu. Koemme kriisin hämmennyksen ja sekasorron tilana. Siihen voi liittyä hyljätyksi tulemisen tai pettymyksen tunne. Voimme kokea olevamme umpikujassa. Koemme masennusta, surua, ahdistusta ja toivottomuutta. Tuskainen kriisivaihe saattaa kestää muutamasta viikosta vuoteen. Kriisin läpikäymisessä voidaan erottaa alku-, keski- ja loppuvaihe. Alkuvaihe saattaa olla kaoottinen. Keskivaiheessa alkaa kyseleminen ja loppuvaiheessa mukaudutaan todellisuuteen ja pystytään tekemään asiallisia päätöksiä. Kriisin alkuvaiheessa ihminen usein pyrkii kiistämään koko asian. “Tämä ei voi olla totta, ei minulle voi sellaista tapahtua”. Tässä vaiheessa ei pystytä yleensä kunnolla selvittämään kriisiä. Elämä saatetaan kokea uhkana. On vaikea keskittyä mihinkään. Joillekin saattaa tuottaa vaikeuksia yksinkertaistenkin käytännön asioiden hoito. Moni vetäytyy kuoreensa. Ei halua nähdä ketään. Jotakuta vaivaa unettomuus, migreeni, ruokahaluttomuus. Kaikki asiat koetaan tavattoman synkkänä. Ahdistukseen saattaa sekoittua syyllisyyttä ja häpeää, mutta myös kiukkua ja vihaa. Mielellään syyttää kaikesta toisia ihmisiä ja Jumalaa. Joka tapauksessa tässä tilanteessa on tärkeää, että pystyy ilmaisemaan itseään ja tunteitaan. Myös kielteiset tunteet saavat tulla ilmi, mutta on mitä tärkeintä valita niille sellainen kohde, jota ei vahingoita muita tai itseä. Kriisin kypsymisvaihe on pohdintojen aikaa. Miksi juuri minulle tapahtui näin? Nyt pitäisi oppia hiljaa kuuntelemaan omaa kriisiään ja miettimään, mikä tarkoitus kaikella tällä on. Mitä siitä voisi oppia ja sitä parhaiten hyödyntää? Kärsimys on aina annettu haaste. “Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan pahaakin?” (Job 2:10). Tärkeintä ei ole vapautua mahdollisimman nopeasti pahanolontunteesta. Pahaolo on vain oire. Ihmisen ahdistus saattaa olla merkki siitä, että elämässä jotain on korjattava. Se on hälyttäjä jostain syvemmällä olevasta asiasta. Siksi kannattaa malttaa mielensä, kuunnella omaa ahdistustaan ja pyrkiä selvittämään, mistä se johtuu eikä niinkään miten se poistuu. Tällöin ahdistus on jotain samaa kuin kipu ruumiissa. Juuri kipu varoittaa vaarasta. Ahdistus voi siis olla myös ystävä eikä vain inhottava elämänilon pilaaja. Vaarana on myös, että lähdetään etsimään apua suunnalta jos toiseltakin ja saadaan ristiriitaisia neuvoja. Oireita ei tule myöskään poistaa pelkästään lääkkeillä tai muilla stimuloivilla aineilla. Tosin tilapäisesti saattaa olla viisasta ottaa vaikkapa unilääkettä, jos ahdistus johtaa useamman perättäisen yön unettomuuteen. Emme yleensä pysty valvomaan monta päivää yhtä mittaa vaurioittamatta itseämme. Nykyaikaiset psyyken lääkkeet voi olla myös suurena apuna. Lääkkeitten käytössä on aina seurattava lääkärin määräyksiä. Missään tapauksessa ei pidä kieltäytyä ottamasta yhteyttä lääkäriin väittäen, ettei kehtaa tai ei uskova voi olla masentunut. Monella alkaa myös itkun vaihe. On osattava itkeä, kun on itkun aika (Saarn 3:4). Tässä vaiheessa myös verrataan itseä toisiin. Usein koetaan, että on kärsitty vääryyttä. Katkeruus hiipii mieleen. Vertailu johtaa yleensä aina syntiin – joko katkeruuteen tai ylimielisyyteen. Ihminen elää toivon ja toivottomuuden rajalla. Toivottomuus on aina omien mahdollisuuksien aliarvioimista. Se lamauttaa. “Niin kauan kuin on elämää, on toivoa”. “Rahat meni, vähän meni, maine meni, paljon meni, rohkeus meni, kaikki meni”. Joka kriisissä menetämme jotain, mutta koskaan emme menetä kaikkea ennen kuin omassa kuolemassamme. Jeesus nimenomaan kehotti meitä valmiuteen, jossa suostumme luopumaan kaikesta, mitä meillä on (Lk 14:33). Kaikki elämässämme pitäisi olla avoimella kämmenellä niin, ettemme kouristuksenomaisesti pidä mistään kiinni. “Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi” (Job 1:21).
Masennus
Joskus elämän tilanne ja sen vaikeudet masentavat. Masennus kuuluu jokaisen elämään. Se on tiettyyn rajaan terveellistä. Mutta aikamme suurena vitsauksena on ollut masennus sairautena. Naiset ilmaisevat masennuksen useammin lääkärille kuin miehet. Miesten on vaikeampi osoittaa masennukseen riippuvuutta ja avuttomuutta. Useimmilla vakavasta masennuksesta kärsivillä on taustallaan jokin laukaiseva tekijä. Vakava masennus on hengenvaarallista. Siihen kuuluu aina useita oireita. Toinen perusoire jatkuvan masentuneen mielialan lisäksi on mielenkiinnon tai mielihyvän menettäminen. Lisäksi paino voi heitellä suutaan jos toiseen, masentuneet nukkuvat joko huonosti tai ylenpalttisen paljon. Useimmat masentuneet ovat väsyneitä ja kokevat voimat vähäisiksi. Masentuneilla on arvottomuuden tunteita ja epärealistisia syyllisyyden tunteita. Masentuneen keskittymiskyky ja muistitoiminnot saattavat olla heikot. Myös paniikkihäiriön takaa löytyy usein masennus. Kuolemaan liittyvät ajatukset ja itsemurhayritykset ovat vakavasti masentuneilla tavallisia. Joka viides vaikeasti masentunut kuolee oman käden kautta. Usein itsemurhan suunnittelu saa aikaan masentuneeseen elämään hetkellistä tarkoituksellisuutta ja selkeyttä. Tämä on harhaan johtavaa omaisille. Itsemurha tai sen yritys tulee yleensä täytenä yllätyksenä. Itsemurhariski ei ole pahimmillaan masennuksen syvimmässä vaiheessa, jolloin henkilöllä ei ole voimia itsetuhon toteuttamiseen. Kokemus siitä, ettei auttaja pelästy itsetuhoisen henkilön sisäisen vihan voimaa, on tälle jo sinänsä helpottava. On tärkeää, että joku jaksaa kuunnella ja jakaa ihmisen hirvittävän tilanteen! Heikkoutena koettu persoonallisuuden herkkyys voi ilmetä vahvuutena. Useissa tutkimuksissa on todettu, että masennukseen liittyy monimuotoinen luovuus. Huomattava osa taiteilijoista on läpikäynyt toistuvia masennuksia. Suomalaisia sairastaneita taiteilijoita ovat mm. Eino Leino, Aleksis Kivi ja Pentti Saarikoski. Eräs maailmankuuluin masentunut taiteilija on Vincent van Gogh. Luovuus voidaan nähdä keinoksi hallita masennukseen liittyvä kipu ja yksinäisyys. Heikkoudessa piilee myös voima. Monet masentuneet ovat kokeneet, että he ovat tuskan kautta syviä oivalluksia ja löytäneet elämänsä uuden suunnan. Vaikka luulisi, että masennus ja suru olisivat sama asia, on niillä moniakin erilaisia piirteitä. Surussa menetys tunnistetaan, masennuksessa ei. Masennuksessa maailma on harmaa, merkityksetön ja lamaantunut. Surun kipeiden askelten myötä surija luopuu menetyksestä. Ahdistunut tai masentunut ihminen ei jaksa lähteä tekemään eri asioita. Depressiosta saattaa kehittyä keino torjua surutyö. Menetyksestä ja koetusta vääryydestä aiheutuva viha ja pettymys käännetään itseen kohdistuvaksi mistä seuraa arvottomuuden tunne. Menetykseen liittyvä syyllisyys on omiaan estämään surun käsittelyn. Monet naiset tekevät abortin jälkeen itselleen vahingollisen päätöksen olla ajattelematta koko asiaa. Tästä voi seurata masennus. Ahdistuksen tullessa on tärkeä huomata, että aina jotain omassa elämässä ja olemuksessa on myönteistä ja valoisaa. Paksummankin pilven takana loistaa aurinko. Lähimmäisinä meidän tulisi pyrkiä auttamaan toista ihmistä keskustelun, eläytymisen ja yhdessä kantamisen ja kärsimisen kautta. Aivan kuin kävellään kappaleen matkaa toisen kanssa hänen suuntaansa (Mt 5:41). On kysymys ihmisen henkilökohtaisesta palvelemisesta ja se tapahtuu kahden ihmisen kohtaamisen ja keskustelun puitteissa. Tällainen suhtautuminen kärsivään lähimmäiseen vaikuttaa parantavasti:
1.Se parantaa, poistaa jonkin puutteen ja johtaa entistä parempaan tilaan 2.Se tukee niin, että kärsivä kestää yli vaikeitten olosuhteiden. 3.Se ohjaa hämmentynyttä löytämään tien eteenpäin. 4. Se sovittaa rikkoutuneita ihmissuhteita ja suhteen Jumalaan (Clinebell). Lähimmäisen kohtaamisessa pyritään auttamaan ihmistä sovintoon Jumalaan, lähimmäisensä, oman itsensä ja luonnon kanssa (2 Kor 5:20). On keskityttävä nykyhetkeen: “Vain nykyinen toimitamme, vain nykyiset päätöksemme ja nykyinen ajattelumme on todellista. Kaikenlainen taaksepäin, miellyttävään tai vihattuun menneisyyteen katsominen, kaikki toivottuun tai pelättyyn tulevaisuuteen tähyileminen on pelkkää harhaa, jos se hämärää nykyisyyden ja sumentaa näkökentän” (Pfeifer).
Tehtävämme lähimmäisinä on kohdata kaikkinaista raihnautta ja koettaa palvella edes jollain tavoin näitä “monenlaisia” ihmisiä. Emme kysy onko lähimmäisemme ongelmat hengellisiä vai maallisia. Yritämme palvella apua tarvitsevaa ja ahdistunutta ihmistä juuri siinä, missä hän kokee tarvitsevansa palveluamme. Lähimmäisemme kanssakulkijoina meidän on yritettävä antaa toiselle mahdollisuus ilmaista tunteitaan, tarpeitaan ja odotuksiaan. On pyrittävä tiedostamaan nimenomaan toisen tunteet, ja kysyttävä mielessään, mitkä ovat ne tunteet, joita ahdistunut tai avun tarpeessa oleva lähimmäisemme kerronnallaan ja olemuksellaan viestii. Parhaansa mukaan on pyrittävä eläytymään toisen tunteisiin ja hätään. Lähimmäisemme on koettava, että hänelle tarjotaan ihmissuhdetta, jossa on mahdollisuus jakaa tuskaa. Meidän tulisi olla jopa valmiita pitämään toisen kohtaloa omana kohtalonamme. Se on aina vaikeaa. Usein toisen hätätila aiheutuu juuri tunne-elämän kriiseistä. Niitä on vaikea sanallisesti ilmaista. Moni ilmaisee ne vaikenemalla, rivien välissä ja symbolikielellä, vertauskuvallisesti. Siksi todellinen toisen kuunteleminen on vaikea taito. Se vaatii herkkyyttä pienestä vihjeestäkin ymmärtää, mikä on toisella todella oleellista. Tällainen taito opitaan vähitellen. Meillä on oltava aikaa odottaa, että toinen avautuu. Ahdistus voi olla niin tuskaista, ettei aluksi pysty eikä osaa sitä ilmaista. Joskus se vaatii useita turhalta tuntuvia keskusteluja. Ei pidä väkisin avata ikään kuin nupulla olevaa kukkaa. Ei ole niinkään tärkeää, mitä sanoo, kuin se, miten sanoo ja miten on paikalla, läsnä olevana. Ilmeet, kasvojen ja käsien liikkeet ja äänensävy ovat yllättävän tärkeitä. “Minä en kuule, mitä sanot, koska se, mitä olet, huutaa niin kovasti”. Hyvin tärkeää on, että aidosti kuuntelee ja auttaa näin toista sanallisesti ilmaisemaan monimutkaisiakin vaikeuksiaan. Kaiken ei suinkaan tarvitse selvitä yhden keskustelun aikana. On ongelmia, jotka eivät koskaan selviä tässä ajassa. Mutta toinen on saanut mahdollisuuden jakaa ratkaisemattomia ongelmiaan. Vanha neuvo on, että jos et osaa auttaa, niin älä kuitenkaan vahingoita. Rakkaudellinen ja alhaalta käsin toista lähestyvä asenne estää parhaiten vahingoittamisen. Tehtävänämme ei ole niinkään antaa vastauksia, kuin auttaa ahdistunutta vähitellen itse löytämään vastaukset. Tavoitteena on se, että ahdistunut ihminen tekee itse oivalluksen omassa asiassaan ja niin itse tajuaa, mitä hänen on tehtävä ja miten ajateltava. Häntä on myös rohkaistava itsenäiseen päättelyyn. Tehtävämme lähimmäisinä on, että koetamme auttaa toista kohtaamaan elämän ongelmat entistä asianmukaisemmin ja voimistumaan omien mahdollisuuksien käyttämisessä. On pyrittävä siihen, että ihminen oppii itse auttamaan itseään ja osoittamaan, että hän myös pystyy siihen. On autettava ja tuettava häntä seisomaan omilla jaloillaan.