Joulupaastosta

Paastolla on Kirkon piirissä oma historiansa monine vaiheineen. Niin vieras kuin paasto nykyään onkin monen suomalaisen ortodoksin todellisuudessa, on se kiistattomasti oleellinen osa Kirkon perinnettä ja merkittävä tekijä hengellisen kilvoittelun kannalta. Kirkko opettaa, että niin ruumis kuin sielu tarvitsevat harjoitusta ja kuria. Monet kirkkoisät korostavat, että juuri paasto on tärkeä edellytys ja keino itsekurille joka on hyveen perusta ja alku kaikkeen hyvään. Keskeinen näkökohta on tavanomaisesta elämäntavasta luopuminen. Kieltäytyminen siitä, mistä pitää. Yksinkertaisempi elämänjärjestys. Basileios Suuri selittää paastoon kuuluvan, että syödään vähemmän, yksinkertaisemmin ja halvemmin kuin muuten. Hän korostaa voimakkaasti juuri ajatusta siitä, kuinka olisi opittava luopumaan ravinnosta, josta erityisesti pitää. Paastoaterioitten tulisi olla sellaisia, että ne ovat helposti valmistettavia. On hyvin kuvaavaa Basileioksen opetukselle, että hänen mukaansa tulisi keittiönkin ja sen astioiden saada levätä paaston aikana. Ruokapaasto on keino kehittyä kieltäytymisessä myös henkisessä ja hengellisessä mielessä eli uudistaa, puhdistua ja pyhittyä. Vanhimpina aikoina ei tunnettu pitkäaikaisia paastoja eikä aluksi myöskään kaikille yhteisiä paastosääntöjä. Vielä suunnilleen vuonna 200 kirjoittaa muuan kirkkoisä myöhemmin esim. Suuren paaston nimen aiheellisesti saaneesta perinteestä, että hänen tuntemallaan alueella oli sen kesto pari kolme päivää. Kieltäytymistä edellytettiin tänä aikana hyvinkin suuresti. Suurena lauantaina paastottiin neljätoista tuntia ennen pääsiäisliturgiaa. Sitten syntyi käytäntö paastota kokonainen viikko. Tavat vaihtelivat, mutta Suurella viikolla nautittiin monella taholla maanantaista torstaihin leipää, suolaa ja vettä, mutta perjantai ja lauantai saattoivat olla täydellisen paaston aikaa. Näin oli erityisesti syyrialaisseuduilla. Monilla oli päivän pää- aterian aika yleensä jo kello 11, mutta Suuren paaston yhteydessä syötiin vasta kello 3 j.p,p. Vuosisatojen kuluessa tultiin vähitellen meidän tuntemaamme käytäntöön. Erikoista on, että monella taholla kristittyjen paasto kehittyi ensin kansan käytännössä ja kirjattiin sitten aikanaan kanoneihin.Ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella oli päästy Kirkon sittemmin kauan kunnioittamaan paastoperinteeseen. Esimerkkinä paaston asteittaisesta kehittymisestä voidaan mainita, että ensin luovuttiin lihasta, sitten linnuista ja kananmunista, sitten kalasta. Venäjällä aikanaan syntynyt perinne kalan paastoruokana pitämisestä ei siis ole alkuperäisen käytännön mukainen. Yhtenäisiksi kehittyneiden sääntöjen noudattaminen käytännössä vaihteli mm ilmaston ja ravintoaineiden erilaisen saatavuuden takia. Mikään ehdoton lainomaisuus ei kuitenkaan kuulunut aitoon perinteeseen. Kun Apostolisessa konstituutiossa annetaan Suurelle viikolle ankarat paasto-ohjeet, sanotaan niiden luettelemisen jälkeen: “Jos terveys sallii sellaisen järjestyksen”. Tässä voimme todeta myös sen seikan, että luostareissa on paastosääntöjen noudattaminen yleisesti ottaen aina ollut tarkempaa kuin maailmassa elävien keskuudessa.Ruokapaaston tulisi auttaa kilvoittelijaa hengelliseen ja henkiseen paastoon. Paasto koskee koko ihmistä ja koko elämää. Näin se vaikuttaa myös meidän ja lähimmäistemme keskinäisiin suhteisiin. Jotkut kirkkoisät korostavat, ettei paaston luonne ole lainkaan selvinnyt niille, jotka noudattavat ehkä tarkastikin ruokapaastoa mutta aloittavat päivänsä jatkamalla riitaa lähimmäistensä kanssa. Joku sanoo kauniisti, että oikeaan paastoon siirrytään sovinnon portin kautta. Basileios Suuri varottaa näyttelemästä paastoa. Hän oli tietoinen siitä, että 300 – luvullakin oli paasto monelle ulkonainen tapa ja muille näytettyä hurskautta eikä koko ihmistä uudistava ja puhdistava käytäntö. Basileios kehottaa meitä rukoilemaan, että Herra, joka antaa meille paaston ajan, tekisi meistä uskollisia ja hyviä kilvoittelijoita.Kirkon paastoperinne on rikas sekä ulkonaisesti että hengellisesti.

Juuri alkanut joulupaasto tunnetaan perinteenä sekä lännen että idän kirkoissa. Liturgisesta kehityksestä johtuen lännen kirkossa tätä paastoa alettiin kutsua myös nimellä adventtiaika, mikä nimitys on vakiintunut Suomen luterilaisessa kirkossa joulua edeltävälle neljä sunnuntaita käsittävälle ajalle. Myös ortodoksisessa joulupaastossa on adventin – odotuksen luonne. Sana adventti tulee latinankielisestä sanonnasta adventus Domini, Herran tuleminen. Jumalan pelastushistoriassa Kristuksen syntymää edelsi odotuksen aika, jonka kuluessa Vanhan testamentin profeetat välittivät Jumalan kansalle lupaukset ja ennustukset Vapahtajasta. Samoin joulua edeltää odotuksen ja valmistautumisen aika, jolloin kirkko joka vuosi uudelleen elää nämä lupaukset ja valmistautuu kuulemaan ja kokemaan niiden toteutumisen.

Varhaisin todiste adventtiajan pitämisestä paastonaikana on Ranskasta vuodelta 490. Toisaalta jo Ambrosius Milanolainen (k. 397) mainitsee jouluun valmistautumisesta paastoten. Paavi Leo Suuren (k. 461) mukaan joulupaasto on uhri Jumalalle kiitoksena kootusta sadosta. “Koska Herra on antanut meille maan hedelmiä, niin meidän paaston aikana tulee olla armeliaita puutteenalaisille.” Käytäntö niin idässä kuin lännessä oli vaihtelevaa eri paikkakunnilla hyvin pitkän aikaa, ja lopullisesti adventin paastoluonteen voidaankin sanoa vakiintuneen vasta toisen vuosituhannen alkupuolella.

Lännessä joulupaasto gallialaisen liturgisen käytännön mukaan kesti kuusi viikkoa. Tällöin viimeinen huomattava juhla ennen paaston alkua oli Pyhän Martin päivä 11.11., josta kansan keskuudessa muodostui iloinen karnevaalijuhla runsaine syömisineen. Varhaisen keskiajan käytännön mukaisesti adventti vakiintui läntisessä kirkossa neljäksi viikoksi. Toisaalta italialaisen Milanon hiippakunnan liturgisessa käytännössä on edelleenkin kuusi adventtisunnuntaita. Neljän sunnuntain perinnettä seurasivat uskonpuhdistuksen jälkeen luterilaiset ja anglikaanit. Reformoidussa kirkossa adventtiaikaa ei ole ollenkaan.

Vaikka adventti luterilaisten parissa säilyikin, sen paastoluonne on käytännössä unohtunut. Muinoin käytännössä olleesta paastosta kertoo ainoastaan violetti kirkollinen väri. Suomessa joulun alusviikkojen aikana pöydät notkuvat ruokien painosta, ja muutenkin yhteiskunnan ilme on karnevaalimainen. Jouluahan on koko joulukuu ajatuksella “Oi, oispa joulu ainainen”. Kaukainen perinne adventin paastoperinteestä on lipeäkalan syöminen jouluaattona. Katolilaisten jouluaaton ateriaan ei yleensä vieläkään kuulu lihaa vaikka jouluaaton paastovelvoite onkin vuonna 1966 poistettu. Vanhat kirkot yhä edelleenkin muistuttavat jouluun valmistautumisen ajan aterioiden säännöstelemisestä. Muistaessaan paastosäännöt näiden kirkkojen jäsenet voivat ehkä paremmin sisäisesti vapautua sidonnaisuudesta maailmaan, hiljentyä ja keskittyä ottamaan vastaan joulun sanoman.

Ortodoksisessa kirkossa joulupaaston käytäntö on ollut vaihtelevaa ensimmäisellä vuosituhannella. Paasto on aluksi liittynyt teofaniaan, Herran kasteen juhlaan, jolloin kasteeseen valmistautuvat paastosivat. Kun teofanian liturginen perinne kopioitui joulun jumalanpalveluskäytännöksi, paastoaminen siirtyi joulun yhteyteen. Niinpä edelleenkin ortodoksisissa kirkkosäännöissä teofanian aatto ja jouluaatto ovat ankaria paastopäiviä. Kirkon elämässä ei kuitenkaan ollut mitään yleistä paastojaksoa. Jotkut paastosivat viisi päivää, toiset seitsemän ja muut enemmän.

Saadakseen aikaan yhdenmukaisen käytännön kirkon elämässä Konstantinopolin kirkolliskokous vuonna 1166 määräsi pidettäväksi 40 päivän mittaisen paaston joulun edellä. Tällaisella päätöksellä oli ortodoksisessa kirkossa laaja kannatus. Mm. Antiokian patriarkka Balsamon (1186-1203) perusteli nelikymmenpäiväistä paastoa ennen joulua seuraavasti: “Koska monet ovat olleet epätietoisia sen suhteen, että missään (kirkkosäännöissä) ei ole sanottu Jumalansynnyttäjän paaston ja joulupaaston päivien lukumäärää, niin itse kaikkein pyhin patriarkka (Konstantinopolissa) on sanonut, että vaikka näiden paastojen päiviä ei ole säännöissä määrätty, niin silti meidän täytyy seurata kirjoittamatonta kirkollista perinnettä ja paastota elokuun ensimmäisestä päivästä alkaen ja samoin marraskuun 15. päivästä alkaen.”

Joulupaastoa kutsutaan myös apostoli Filippuksen paastoksi, koska hänen muistopäivänsä 14.11. jälkeen alkaa joulupaasto. Kirkkovuoden kierrossa olevien pitkien paastojen säännöistä joulupaaston säännöt ovat kaikkein lievimpiä. Tätä paastoa on verrattu helluntain jälkeen alkavaan apostolien paastoon, minkä sääntöjä joulupaasto pääpiirteissään noudattaa, mutta lievemmässä muodossa. On huomattava, että joulupaaston aikaan sattuu monia juhlia, esim. Neitsyt Marian temppeliinkäymisen juhla, apostoli ja evankelista Matteuksen päivä 16.11., apostoli Andreaan päivä 30.11., pyhän Nikolaoksen päivä 6.12., pyhittäjä Trifon Petsamolaisen päivä 15.12. jne. Joulun esijuhla alkaa 20.12. huipentuen jouluaattoon 24.12. Tuona aikana kirkon jumalanpalvelusjärjestys muistuttaa suuren viikon jumalanpalveluksia. Suomenkielellä tätä esijuhlan aikaa on vaikea viettää, koska esijuhlan tekstejä ei ole suomeksi. Täydellisimpänä ja ankarimpana joulupaasto on esijuhlan päivinä.

Joulun, Vapahtajamme syntymän juhlan odotuksesta viestittävät kaksi joulua edeltävää sunnuntaita: pyhien esi-isien sunnuntai ja pyhien isien sunnuntai. Näiden sunnuntaiden viettoaiheet toimivat linkkinä Vanhan ja Uuden testamentin välillä. Esi-isien sunnuntaina muistellaan patriarkkoja, profeettoja ja muita Vanhan testamentin pyhiä, jotka opastivat uskomaan tulevaan Messiaaseen. Pyhien isien sunnuntaina muistellaan kaikkia Vanhan testamentin hurskaita sekä miehiä että naisia aina Aadamista Neitsyt Marian, Herran Äidin kihlattuun Joosefiin saakka. Keskeisellä sijalla on profeetta Danielin ja kolmen hurskaan nuorukaisen muisto.

Vapahtajamme syntymän juhla on pitkän Messiaan tuloon valmistaneen prosessin huipentuma. Se kesti vuosituhansia, eikä se ollut mikään Jumalan äkillinen ja irrationaalinen maailman tapahtumiin puuttuminen. Näitä pelastushistorian keskeisiä teemoja toistaen kirkko vuosittain johdattaa meitä, jäseniänsä, kohtaamaan joulun.