Syntiinlankeemus ja sen seuraamukset

Syntiinlankeemus

Luomiskertomuksen mukaan Jumala loi kaiken ”hyväksi”. Kuitenkaan emme voi välttyä kohtaamasta maailmassa kipua, syntiä ja tuskaa. On vaikeaa sovittaa yhteen uskoamme rakastavaan Jumalaan ja toisaalta maailmassa meitä ympäröivää pahuutta ja kärsimystä.

Jumala ei luonut pahaa eikä pahuutta. Paha alkoi ilmetä maailmassa lankeemuksen seurauksena. Luomiskertomuksen mukaan lankeemus tapahtui ensin taivaassa ja vasta sen jälkeen lankesivat Aadam ja Eeva. Syntiinlankeemuskertomus ensiksikin kertoo ”käärmeestä” (1. Moos. 3:1), joka houkutteli ensimmäiset ihmiset lankeemukseen. Tuo käärme oli kiusaaja, ensimmäinen langenneista enkeleistä, jotka olivat kääntyneet pois Jumalasta. Näin siis jo ennen ihmisen lankeemusta oli tapahtunut enkelien lankeemus. Tästä lankeemuksesta Raamatussa kerrotaan vain viitteellisesti. Saatana, langennut enkeliruhtinas käärmeen hahmossa, viekoitteli ensimmäiset ihmiset tottelemattomuuteen Jumalan vastaan. He eivät seuranneet Jumalan, vaan pahan hengen viitoittamaa tietä.

Lankeemuksen seurauksena paha alkoi vaikuttaa maailmassa. On kuitenkin huomioitava, että sen pahuuden lisäksi, josta itse olemme vastuussa, maailmankaikkeudessa on paljon mahtavia voimia, ”ilmavallan hallitsijoita”, kuten Paavali asian ilmaisee, joiden tahto on suuntautunut pahaan. Persoonallisina olentoina ne aiheuttavat maailmassa epäjärjestystä, julmuutta ja hävitystä. Vaikka ihminen lankesikin ja teki syntiä vapaasta tahdostaan, kun tottelemattomuudessaan poikkesi Jumalan käskystä. paha ei ole alkuisin alhaalta vaan ylhäältä, ei aineesta vaan hengestä. Pahuuden lähde on siis hengellisten olentojen vapaassa tahdossa. Heidät on varustettu tiedolla oikeasta ja väärästä ja heillä on valinnan vapaus. Pahuus on sitä, että nuo hengelliset olennot käyttävät moraalisen valinnan vapauttaan väärin.

Luomiskertomus selvästi antaa ymmärtää, että vaikka lankeemus oli tapahtunutkin ensiksi enkelimaailmassa ja ”käärme” viekoitteli Eevaa, tämä olisi ollut vapaa hylkäämään sen ehdotukset. Eevan ja Aadamin synti oli, että he täysin tietoisina olivat tottelemattomia ja hylkäsivät Jumalan rakkauden. Vapaan valinnan ratkaisuna he kääntyivät pois Jumalasta egosentriseen elämään.

Maailman pahuuden ja kärsimysten keskellä monet pohdiskelevat teodikean ongelmaa: miksi rakastava ja hyvä Jumala salli enkelien ja ihmisen tehdä syntiä? Miksi Hän sallii pahan ja kärsimyksen? Vastaus tähän vaikeaan kysymykseen on juuri Jumalan rakkaudessa. Rakkaus edellyttää vapautta ja omastaan antamista. Missä ei ole vapautta, siellä ei voi olla rakkauttakaan. Rakastava Jumala haluaa jakaa rakkautensa vapaan tahdon omaavien enkeleiden ja ihmisten kanssa, ei tahdottomien koneiden kaltaisten kanssa. Voidaan sanoa, että siinä Jumala ikään kuin ottaa riskin, sillä vapauden lahjaan sisältyy myös mahdollisuus tehdä syntiä, joka mahdollistaa pahan ja kärsimyksen. Syntiä ei olisi olemassa ilman vapautta. Mutta ilman vapautta ihminen ei olisi Jumalan kuva. Ilman vapautta ihminen ei voisi rakastaa Jumalaa.

Lankeemuksen seuraukset

Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaisuuteen sekä elämään Jumalan työtoverina ja kumppanina. Hänen päämääränään oli kasvaminen rakkaudessa Jumalan kuvasta Jumalan kaltaisuuteen. Hänen todellinen olemuksensa oli elää läheisessä, jatkuvassa Jumalasuhteessa tehtävänään toimia pappina, välittäjänä ja yhdistäjänä taivaallisen ja maanpäällisen välillä. Hän kuitenkin kieltäytyi lankeemuksessaan tuosta tehtävästä. Hänet oli tarkoitettu yhdistäväksi keskukseksi, mutta hän aiheutti hajaantumisen ja jakautumisen sekä itsessään, toisten ihmisten välillä että myös ihmisen ja luomakunnan välillä. Käyttäen väärin vapauden valtaa ihminen epäsi vapauden lähimmäisiltään. Jumala oli antanut ihmiselle kyvyn siunata ja muokata ja uudistaa maailmaa, mutta hän alkoi tuottaa pahuutta, tuhoa ja rumuutta.

Ihmisen lankeemus ja synti oli siinä, että hän kääntyi Jumala-keskeisyydestä itsekeskeisyyteen. Ihminen ei enää ymmärtänyt itseään, maailmaa ja toisia ihmisiä eukaristisesti. Hän ei enää nähnyt kaikkea Jumalan lahjana, joka olisi pitänyt palauttaa takaisin Jumalalle kiitollisuudella. Sen sijaan hän alkoi pitää kaikkea omana omaisuutenaan, jota oli käytettävä hyväksi. Hän menetti kyvyn nähdä toinen ihminen persoonana ja alkoi käyttää muita mielihyvän ja tyydytyksen lähteinä. Ihminen joutui himon valtaan, ja hänen tarpeensa kasvoivat sitä mukaa kuin hän tyydytti niitä.

Lankeemuksen vaikutukset olivat sekä fyysisiä että moraalisia. Jumalan kuva ihmisen sisimmässä vääristyi, hän menetti Jumalan armon ja hänen luontonsa turmeltui. Hän päämääränsä ihmisenä jäi toteutumatta, kyky jumaloitua, mahdollisuus tulla Jumalan kaltaiseksi, katosi. Jumalan suunnitelma ihmisen jumaloitumisesta ei kuitenkaan rauennut tyhjiin.

Lankeemuksen seuraukset alkoivat ilmetä fyysisellä tasolla sairauksina ja tuskana, ruumiin rappeutumisena ja vanhuuden heikkoutena. Naisen iloksi oli annettu elämän tuottaminen, mutta nyt hän joutui synnyttämään lapset tuskallisesti (1 Moos. 3:16). Myös ruumiillinen kuolema tuli ihmisen osaksi, mikä tarkoittaa sielun ja ruumiin eroamista kuoleman hetkellä. Kuolema ei kuitenkaan ole vain rangaistus, vaan se on myös Jumalan keino vapauttaa ihminen langenneen maailman noidankehästä. Kuolema on myös uudistumisen alku, ei vain elämän loppu. Uskontunnustuksemme mukaan odotamme ruumiin ja sielun ylösnousemusta viimeisenä päivänä.

Moraaliset vaikutukset näkyvät siinä, että ihminen turhautuu, masentuu ja ikävystyy. Työ muuttui hänelle taakaksi, jota hän joutuu tekemään ”otsa hiessä” (1. Moos.3:19). Se ei enää ole ilon lähde ja mahdollisuus pysyä Jumalan yhteydessä. Ihminen vieraantui sisäisesti, hänen tahtonsa heikkeni ja hänen toimintansa alkoi suuntautua itseään vastaan. Ihmisen itsetuhoisuus alkoi. Eräänlainen halvaantuneisuus alkoi toimia hänessä. Kaikki, mitä ihminen teki, alkoi kääntyä pahaksi.

Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan opeta, että ihminen olisi lankeemuksessa ”turmeltunut täydellisesti”. Jumalan kuva ihmisessä tosin hämärtyi, mutta se ei kokonaan hävinnyt. Lankeemuksen jälkeenkin ihminen kykenee uhrautumaan ja osoittamaan rakkautta ja sääliä. Tästä ovat osoituksena monet Vanhan testamentin pyhät miehet ja naiset. Lankeemus sai kuitenkin aikaan syvän kuilun ihmisen ja Jumalan välille. Tuota kuilua ihminen ei voi omin voimin ylittää.

Aadamin synti vaikuttaa koko ihmiskunnassa ja seuraukset ulottuvat elämän kaikille tasoille sairauksina ja fyysisenä kuolemana sekä moraalisena heikkoutena ja elämän halvaantumisena. Synnymme maailmaan ja ympäristöön, jossa on helppoa tehdä pahaa, mutta vaikea tehdä hyvää. Alkuperäistä syntiä ei kuitenkaan tulisi ajatella pelkästään juridisena eikä myöskään biologisena asiana, ikään kuin syyllisyyden periytymisenä, joka välittyy sukupuoliyhteyden kautta. Alkuperäinen synti tarkoittaa sitä, että ”me kaikki ihmiset olemme sidoksissa ihmissuvun keskinäiseen yhteydentuntoon kaikessa siinä, mitä vääryyden tekoja, vääryyden ajattelemista ja näistä johtuvaa väärässä olemista siihen lieneekin kasautunut. Ja tähän vääryyden kasautumaan me itse olemme lisänneet ne synnit, jotka olemme tehneet tieten tahtoen. Kuilu laajenee jatkuvasta.” (Piispa Kallistos)

Toisinaan kysytään, miksi koko ihmissuku joutuu kärsimään Aadamin lankeemuksen tähden. Miksi kaikkia rangaistaan yhden ihmisen synnistä? Vastauksena tähän on se, että kaikki ihmiset ovat luodut Pyhän Kolminaisuuden kuviksi. Niin kuin Kolminaisuuden persoonat ovat yhteydessä toisiinsa, samoin ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan. Ihminen ei ole saari, vaan kunkin ihmisen teot vaikuttavat väistämättä muihinkin ihmissuvun jäseniin. Apostoli Paavali sanoo: ”Me olemme toinen toistemme jäseniä” (Ef.4:25). Tällä hän tarkoittaa kristittyjen yhteyttä Kirkkoruumiin jäseninä. Vaikka emme olekaan syyllisiä toisten ihmisten henkilökohtaisiin synteihin, ne kuitenkin koskettavat kaikkia ihmisiä jollakin tavalla.

Raamatussa syntiinlankeemuskertomus liittää lankeemuksen ruokaan. Ihminen söi kielletyn hedelmän, joka oli aivan erilainen kuin muut paratiisin hedelmät. Aleksander Schmemann sanoo teoksessaan Maailman elämän edestä: ” Juuri tuon puun hedelmä, mitä tahansa se merkinneekin, oli erilainen kuin kaikki muut paratiisin hedelmät. Sitä ei ollut annettu ihmiselle lahjaksi. Jumala ei sitä antanut eikä siunannut: se oli ruokaa, jonka syöminen oli tuomittu rajoittumaan itsetarkoitukseksi, ei koitumaan Jumala-yhteydeksi. Se kuvaa maailmaa, jota rakastetaan sen itsensä vuoksi, ja sen syöminen kuvaa elämää, joka ymmärretään itsetarkoitukseksi.”

Elämme maailmassa, joka on langennut tietoisuudesta, että Jumala on kaikki kaikessa. Lisääntyvä piittaamattomuus Jumalasta, joka tukahduttaa maailmaa, on se sama alkuperäinen synti, johon Aadamkin lankesi.

”Tarkoituksena oli, että ihmisen luonnollinen riippuvuus maailmasta muuntuisi jatkuvasti yhteydeksi Jumalaan, jossa on kaikki elämä. Ihmisen piti olla eukaristian pappi, joka kantaa maailman uhriksi Jumalalle, ja näin uhratessaan hänen piti ottaa vastaan elämän lahja. Mutta langenneessa maailmassa ihmisellä ei ole siihen tarvittavaa papillista voimaa. Hänen riippuvuutensa tästä maailmasta sulkeutuu ympyräksi, ja hänen rakkautensa harhautuu oikeasta suunnastaan. Hän rakastaa yhä, hän on yhä nälkäinen. Hän tietää olevansa riippuvainen jostakin, mikä on hänen tavoittamattomissa. Mutta hänen rakkautensa ja riippuvuutensa kohdistuu ainoastaan maailmaan semmoisenaan. Hän ei tiedä, että hengittäminen voi olla yhteyttä Jumalan kanssa. Hän ei tajua, että syöminen voi olla elämän vastaanottamista Jumalalta laajemmassa kuin vain aineellisessa merkityksessä. Hän unohtaa, että maailma, sen ilma tai ruoka ei voi tuoda elämää itsessään vaan ainoastaan silloin, kun ne otetaan vastaan ja hyväksytään Jumalan tähden, Hänessä ja jumalallisen elämän lahjan tuojina. Itsessään ne voivat tuottaa ainoastaan näennäistä elämää.” (Schmemann: Maailman elämän edestä, s. 19)

Lankeemuksessa Aadamin valitsema elämä johti ainoastaan näennäiseen elämään. Se leipä, jonka Aadam valitsi syötäväkseen, palautti Aadamin takaisin maahan, josta leipä oli otettu. ”Ihminen menetti eukaristisen elämän, hän menetti itse elämän, voiman muuntaa se Elämäksi. Hän lakkasi olemasta maailman pappi, ja hänestä tuli sen orja.”(Schmemann: sama.)

Syntiinlankeemuksen synti ei ole ensisijaisesti siinä, että Aadam ei totellut Jumalaa, vaan siinä, että hän ei enää nähnyt maailmaa Jumala-yhteyden sakramenttina. Hän asetti Jumalan ikään kuin elämänsä vastakohdaksi, teki maailmasta aineellisen, vaikka hänen olisi pitänyt muuttaa se elämäksi Jumalassa.