Pyhä Efraim Syyrialainen – Kirkon pylväs ja koko maailman opettaja
Pyhä Efraim Syyrialainen, syyrialaiselta nimeltään Afremi Surjaja, on varhaisen Syyrian kirkon suurin opettaja, jota hänen aikalaisensa kutsuivat “kaunopuheiseksi suuksi”, “maailman opettajaksi”, “kirkon pylvääksi” ja “Pyhän Hengen soittimeksi”. Vuonna 1920 paavi Benedictus XV myönsi hänelle arvonimen Doctor Ecclesiae, kirkon opettaja.
EFRAIMIA KÄSITTELEVÄT LÄHTEET
Saatavilla olevat tiedot Efraimista perustuvat pääosin hänen omiin kirjoituksiinsa, syyrialaisiin elämänkertoihin ja varhaisiin patristisiin lähteisiin. Efraimilta itseltään on peräisin Efraimin Testamentti, josta on lukuisia käsikirjoituksia, jotka ovat läpikäyneet monia muutoksia. Toisen lähderyhmän muodostavat kaksi Sugita- tekstiä ja kolmannen ns. Repherensio-tekstit. Oman ryhmänsä muodostavat syyrialaiset elämänkerrat, jotka ovat nimettömiä. Niistä on useita versioita ja ne eroavat merkittävästikin toisistaan. Varhaispatristisista lähteistä Efraimia käsittelee Palladiuksen Historia Lausiacan syyriankielinen käännös. Myös Sozomenos käsittelee Efraimia Kirkkohistoriassaan, jonka hän kirjoitti vuosina 439 – 450. Hieman enemmän hänestä kertoo Teodoretos, Sozomenoksen aikalainen
SYYRIAN KIRKON ALKU
Syyrian Antiokiasta tuli ensimmäinen lähetystyön keskus Jerusalemin ulkopuolella, kun sinne perustettiin seurakunta (Apt 11: 19- 21). Agbarin legendan mukaan kristinuskoa julistettiin ensin Edessasta (syyr. Urhai, nykyisin Urfa) käsin juutalaisen Addain (Taddeus) toimesta luultavasti toisen vuosisadan keskivaiheilla. Arbelin kronikan mukaan kristinusko tuli Hadiabiin ja sen ympäristöön vuonna 100. Kirjallisten todisteiden puutteesta johtuen kristinuskon tuloa Syyriaan ei voida yksiselitteisesti selittää. Kuitenkin Syyrian kirkon tradition ja hurskauselämän erityispiirteet ovat ymmärrettävissä parhaiten juutalaiskristillistä gnostilaissävytteistä taustaa vasten.
SYYRIAN VARHAISKRISTILLISYYDEN PIIRTEITÄ
Tyypillisin piirre Syyrian kristillisyydessä oli korostunut asketismi, joka ilmeni köyhyytenä. Perustana oli Jeesuksen opetus, jonka mukaan kristityn ei tule omistaa mitään tässä maailmassa. Muita piirteitä olivat neitsyyden ihannoiminen, joka usein ilmeni avioliitosta kieltäytymisenä, sekä selvästi korostuvana piirteenä liittotietoisuus. Kristinusko ymmärrettiin uutena liittona Jumalan kanssa. Tältä pohjalta arvioitiin kaikki muut kristillisyyteen liittyvät alueet. Liitto, qeiama, tarkoitti myös “valaa” tai “juhlallista lupausta”. Kristittyjä kutsuttiin nimellä “benai qeiama”, liiton pojat ja “benat qeiama”, liiton tyttäret. He taistelivat pahaa vastaan sekä maailman luonnon tilaa vastaan. Tämä johti kielteiseen suhteeseen maailmaa kohtaan. Uuden liiton hyväksi uhrattiin kaikki sidokset maailmaan: omaisuus, avioliitto sekä kaikki muu sitova. Tämä näkemys ilmenee uskonnollisessa kielessä sotilastermeinä. Teologiassaan ja hengellisissä harjoituksissaan kristityt käyttivät sellaisia termejä kuin “kamppailu”, “ottelu”, “taistelu” ja “sota”. Ajatusmaailma oli sotilaallinen. Kristityt olivat Jumalan sotilaita ja vaatimukset koskivat kaikkia kristityitä.
Ennen Efraimia eläneen syyrialaisen isän, Afraatin, tekstejä tutkiessaan F. Crawford Burkitt on esittänyt näkemyksenään, että nämä liiton pojat olivat alun perin kastettuja maallikkoja, jotka luopuivat avioliitosta. Muut kristityt saivat avioitua. Myöhemmin lapsikasteen yleistyessä “liiton pojat ja tyttäret” alkoivat merkitä eräänlaista munkkilaisuuden muotoa seurakunnassa, ei erakkoja eikä kenobiitteja, vaan askeetteja, jotka elivät muiden uskovien joukossa. Hugo Koch kertoo tutkimuksessaan liiton poikien 5. vuosisadalla olleen askeetteja , mutta erilaisia kuin erakot, luostarimunkit tai tavallinen kansa. Laajassa mielessä he kuuluivat papistoon. Heitä koskivat munkeille tarkoitetut kanonit sekä käskyt ja kehotukset. He olivat erilaisia kuin maallikot, toimivat kirkonpalvelijoina ja asuivat, mikäli mahdollista, kirkoissa. Liitto- kristityt edustivat eräänlaista munkkiaskeesin esimuotoa, joka kehittyi nimenomaan Syyriassa.
EFRAIM HENKILÖNÄ
Pyhä Efraim syntyi Nisibiksessa noin v. 306. Hänen vanhempansa olivat todennäköisesti kristittyjä, vaikka syyrialainen elämäkerta kertookin hänen isänsä olleen pakanallinen pappi, joka palvoi Abnil- eli Abizal- nimistä epäjumalaa. Efraim itse kertoo syntyneensä “totuuden tiellä”, mikä merkinnee, että hänen vanhempansa olivat kristittyjä. Syyrialainen elämäkerta kertoo Efraimin kasteesta:
“… hän tuli paikalle, jota kutsutaan Bat Garbai´ ksi ja siellä hänet kastettiin 18- vuotiaana ja opiskeli psalmeja ja hänet kastanut harjaannutti häntä lukemaan kirjoituksia”.
Psalmeihin ja kirjoituksiin tutustuttamisen tarkoituksena lienee ollut ohjata Efraimia munkkilaisuuteen.
Efraimin varhaisimmat elämänvaiheet ovat hämärän peitossa, mutta ilmeisesti hän on elänyt vanhakirkollisen askeesin hengessä. Eräiden tietojen mukaan hän olisi elänyt nuoruutensa pyhän Jaakobin, Nisibiksen ensimmäisen piispan, alaisena. Piispa Vologeseksen aikana hän toimi Nisibiksessa opettajana (mepasquana) ja sai diakonivihkimyksen. Hänen mainitaan toimineen myös piispa Abrahamin neuvonantajana persialaisten kanssa tehdyn sopimuksen aikoihin. Persialaisten otettua valtaansa Nisibiksen Efraim muutti Edessaan vuonna 363. Siellä hän toimi saarnaajana ja opettajana. Sinne hän perusti koulun ja tutustui ympäristön munkkilaisuuteen eläen munkkien parissa. Hänen kerrotaan käyneen pyhän Basileios Suuren luona Kesareassa. Sozomenoksen mukaan kääntyminen munkkilaisuuteen tapahtui jo varhain, mutta syyrialainen elämäkerta mainitsee hänen tulleen munkiksi Edessassa. Kreikankielisessä Repherensiossa on kertomus tapahtumasta, joka johti päätökseen siirtyä munkkilaisuuteen:
Matkalla Mesopotamian sisäosiin Efraim vietti yön erään paimenen luona, jonka lampaat sudet olivat tappaneet tuona yönä. Hänet vietiin paimenen kanssa vankilaan. Siellä hän näki unessa miehen, joka ilmestyi uudelleen vapaaksi pääsemisen jälkeisenä yönä ja kehotti häntä uhkaavasti katumukseen.
Myöhempi traditio kertoo Efraimin olleen munkki, mutta joidenkin tutkijoiden mielestä hän ei ollut. Tässä suhteessa tiedot ovat ristiriitaisia. Elämänsä loppupuolella hän asui todennäköisesti Edessan lähellä vuorella keljassaan, josta käsin hän oli yhteydessä ympäröivään maailmaan. Silloiset olosuhteet estivät Efraimia siirtymästä kokonaan erakkoelämään.
Syyrian kirkon traditio kuvaa Efraimia askeesin voimahahmona ja häntä nimitetään “munkkien prinssiksi” henkilökohtaisen esimerkillisen elämänsä vuoksi. Hän toteutti elämässään ankaraa askeesia. Syyrialaisessa elämänkerrassa kerrotaan, että siitä lähtien, kun hän aloitti munkkielämänsä, aina elämänsä loppuun saakka hän ei syönyt muuta kuin ohraleipää sekä kuivia palkoja ja hedelmiä. Juomakseen hän käytti vettä. Ikonografisiin lähteisiin pohjautuen “hänen ruumiinsa oli luihin saakka kuiva kuin savenvalajan astia ja hänen vaatteinaan olivat roskakasan väriset rievut. Hänet kuvataan pienikokoiseksi. Kasvot olivat surulliset, eikä hän koskaan nauranut. Hän oli kalju ja parraton. Häntä ihailtiin munkkielämää koskevien opetusten henkilöitymänä, joka oli antautunut ankaraan itsensä nöyryyttämiseen. Hänen tärkeimmiksi piirteikseen kuvataan elämää yksinäisyydessä, lakkaamatonta rukousta, paaston ankaruutta ja nöyryyden harjoitusta. Testamentissaan Efraim nimittää itseään “muukalaiseksi ja köyhäksi, jolla ei ole mitään tässä maailmassa ja siksi ansaitsee tulla haudatuksi muukalaisten hautausmaalle, missä hyljätyt lepäävät”. Useimpien tutkijoiden mukaan hän kuoli 9. 7. 373. Efraimin muistopäivää vietetään ortodoksisessa kirkossa 28.tammikuuta ja roomalaiskatolisessa 6.6.
KIRJALLINEN TUOTANTO
Efraimin tuotanto on erittäin laaja ja säilynyt suurimmaksi osaksi meidän ajallemme. Hän on teologi, hymnirunoilija ja kirkon opettaja. Kirjallinen tuotanto voidaan jakaa kolmeen ryhmään: Raamatun kommentaarit, hymnit ja proosakirjoitukset. Lisäksi häneltä on myös poleemisia kirjoituksia, katumussaarnoja sekä kehoitus-ja ylistyspuheita. Sozomenoksen mukaan Efraim kirjoitti enemmän kuin 1000 kirjoitusta, noin 3 000 000 riviä. Efraim kirjoitti kommentaarit 1. ja 2. Mooseksen kirjoihin ja varusti huomautuksin 2.vuosisadan syyrialais- kreikkalaisen Uuden testamentin version Diatessaronin. Samoin häneltä on kommentaarit arameankieliseen Tatianoksen Diatessaroniin, Apostolien tekoihin ja Paavalin kirjeisiin. Runomuoto on hänen suosituin kirjallinen muotonsa ja sillä hän laati tutkielmia, kirjoitti saarnoja ja hymnejä, jotka ovat täynnä metaforia ja allegorioita. Monet hymnit ovat suunnatut ajan harhaoppeja ja harhaoppisia vastaan, varsinkin Markionia ja Bardesanesta. Jotkut hymnit ylistävät Kirkkoa Kristuksen työn jatkajana. Hän käsittelee myös uskon teologiaa ja neitseellisyyden etuja. Hymnit Contra Haereses ovat suunnatut harhaoppisia vastaan, Saarnat uskosta ilmentävät Efraimin huomattavaa tietoutta filosofiasta, astronomiasta ja muista maallisista tieteistä. Nisibishymnit kuvaavat niitä kumouksellisia tapahtumia, jotka johtuivat sopimuksesta, jossa Nisibis luovutettiin Persialle, samoin Hymnit Julianosta vastaan. Areiolaisuutta vastaan Efraim kirjoitti Hymnit uskosta, jotka valaisevat hänen Kolminaisuusoppiaan. Lisäksi hän kirjoitti hymnejä kirkkovuoden juhlia varten, erityisesti pääsiäistä ja paastoa varten. Tällaisia ovat Epifaniahymnit sekä hymnit Kristuksen syntymästä. Lisäksi häneltä ovat hymnit Neitseellisyydestä, Kirkosta sekä Paratiisihymnit
Koko Efraimin tuotanto on luonteeltaan askeettista ja munkkiaatteen kyllästämää. Puhuessaan ja kirjoittaessaan munkeille hän kuitenkin samalla tarkoittaa sanansa kaikkien sukupolvien kaikille kristityille.
EFRAIMIN TEOLOGIA
Efraim ei ollut dogmaatikko siinä mielessä, että olisi pyrkinyt opin systemaattiseen esittämiseen, vaan hän kuvasi käsityksiään Jumalasta ja ihmisistä runoutensa avulla. Ajattelutavaltaan hän on seemiläinen. Hänen hymninsä ovat täynnä Raamatusta otettuja lainauksia ja niihin pohjautuvia assosiaatioita. Hän ei suoranaisesti lainaa, vaan viittaa raamatullisiin tapahtumiin. Hän käyttää runsaasti typoksia, persoonia ja mysterioita sekä symboleja. Parallellismia esiintyy myös runsaasti. Teologina hän porautuu syvälle kirjoitusten salaisuuksiin eikä jää kirjaimelliseen merkitykseen. Hän puolustaa ortodoksiaa ja opettaa yhdestä jumalallisesta olemuksesta kolmessa Persoonassa, jotka ovat tasa-arvoisia. Käsitys Pyhästä Hengestä on vielä kehittymätön. Jeesus on todellinen Jumala ja täydellinen ihminen. Jumalansynnyttäjää hän nimittää tahrattomaksi Jumalan Äidiksi. Efraim arvostaa pappeutta, joka on kolmiasteinen. Esirukouksia kuolleiden puolesta hän pitää tarpeellisina ja uskoo sielujen olevan yhteydessä toisiinsa kuoleman jälkeen. Eukaristia hävittää kuoleman. Ylösnousemus koskee kaikkia ihmisiä. Maailman loputtua jokainen joutuu viimeiselle tuomiolle.
EFRAIM OPETTAJANA
Efraimin mukaan ihmisen tie kohti Jumala- yhteyttä alkaa kasteesta. Sitä edeltää valmistautumisaika. Kasteen edellytyksenä Efraim pitää omaisuudesta luopumista ja köyhyyden omaksumista. Vaaditaan paastoa ja antaumusta sekä valmiutta uhrata ruumiinsa. Itsetutkistelu ja sisäinen herääminen johtavat haluun luopua synnistä sekä varmuuteen, että ei voi itse vanhurskauttaa itseään. Kasteeseen sisältyvää lahjaa Efraim pitää ylenpalttisen suurena. Kristuksen kaste merkitsi valon ja tietoisuuden leviämistä maailmaan merkkinä uudesta aikakaudesta. Kristus pyhitti vedet meidän kastettamme varten, Aadamin lasten syntien sovittamiseksi. Kaste merkitsee anteeksiantamusta ja sovitusta ylhäältä, liittymistä Hengen lapseuteen ja Kristuksen ruumiin jäsenyyteen. Se on uudestisyntyminen veden kautta sekä sovitus ja kruunaus, katoamaton puku, joka vaatettaa ikuisesti. Se on elämä ja varustus kuolemaa vastaan ja merkitsee pimeyden hylkäämistä ja pukeutumista valoon. Efraim pitää kastetta tienä täydellisyyteen ja liittymisenä Kristuksen sukuperään, sekä sovintona taivaan kanssa. Kastetut saavat sydämiinsä toivon, joka Herran kanssa asuu heissä. Jos Kristus pysyy heidän sydämissään, turmelus ei ylety heihin.
Efraim ymmärtää kasteen universaalisena ja kosmisena tapahtumana. Kristuksen kaste täydellisti ja puhdisti luomakunnan ja Hänen kastettaan seuraten kastetut saavuttavat ylösnousemuksen ja Hänen valtakuntansa. Kaste on todellisen elämän alku ja varustus kuolemaa vastaan. Tämä parannuksen mahdollisuus on tarkoitettu kaikille. Taivasten valtakunta on avoinna ja Kristus pyytää käymään sisälle Eedeniin. Kaste merkitsee paratiisin kadotetun kunnian uudelleen löytämistä. Aadam ja Eeva saavat takaisin kruununsa, jotka käärme varasti.
Efraim opettaa myös kasteen ja Ehtoollisen yhteyttä. Kaste sovittaa synnit, jotta kastettu voisi kelvollisesti osallistua Kristuksen Ruumiiseen. Pyhä Ehtoollinen on elämän lääke kaikille. Kasteen armo tulee säilyttää. Ihminen voi saada vain yhden kasteen, jonka jälkeen tulee luopua synnistä. Siksi turmelukselle ei saa antaa valtaa. Kastepuvun voimalla on pysyttävä erossa kaikesta saastutuksesta. Ennen kastetta vallinneesta vanhasta ihmisestä tulee luopua ja välinpitämättömyyttä välttää. Kasteveden armo tulee säilyttää keskellä synnin tulvaa ja kastettujen tulee voittaa maailman pimeys lampuillaan. Langenneille on katumus mahdollinen ja välttämätön. Jos on saastuttanut itsensä, on kyettävä kyynelin puhdistamaan itsensä. Myös yhdyskunnan rukous voi tuoda anteeksiannon katuvalle.
Voitelua Efraim pitää välttämättömänä. Vanhassa syyrialaisessa kastekäytännössä voitelun sakramentti toimitettiin ennen kastetta toisin kuin omana aikanamme. Tunnettiin vain yksi voitelu, joka tapahtui ennen kastetta. Voitelu tapahtui yhden käden päälle panemisena. Naista kastettaessa oli mukana diakonissa, joka voiteli naisen öljyllä. Omasta käytännöstämme poiketen koko vartalo voideltiin. Efraim opettaa, että Kristus ja voitelu liittyvät yhteen. Ilman Kristusta ei ole voitelua, eikä ilman voitelua ole osallisuutta Kristukseen. Voitelu on näkyvä merkki salaisesta, sisällisestä sinetöinnistä, jonka Kristus suorittaa. Se erottaa ihmiset vanhasta Israelista, “salaisuuden pojat” muukalaisista. Sisältäen totuuden se erottaa voidellut niistä, joita ei ole voideltu. Voitelu on hyvä sanoma pelastuksesta, ja tekee voidellut Herran kaltaisiksi. Kristus omassa persoonassaan sinetöi lampaansa, jotka ennen olivat susia, ja erottaa lammaslauman susista. Kastetuista tulee yksi lauma, joka saa ravintonsa Kristuksen Ruumiista. Voitelu merkitsee rikkomusten poistamista ja ruumiin pyhittämistä Jumalan temppeliksi, joissa voidellut palvelevat Häntä uhreillaan. Pyhä Kolminaisuus tulee asumaan voideltuun. Ruumis, joka on uhri, tulee loistavaksi, ja mieli suitsutusastiaksi. Henki riemuitsee sisäisessä temppelissä, Kristuksen ikuisessa asunnossa. Kristuksen sovittava veri vihmoutuu sisäisesti ruumiisiin ja sekoittuu ymmärrykseen, läpäisten kaiken. Ihmisestä tulee armon astia ja arvollinen osallistumaan Kristuksen Ruumiiseen ja Vereen. Voitelu on kuninkaiden tunnusmerkki, elämän sinetti, joka saa synnin pakenemaan, taivaat täyttävä sulotuoksu enkeleille. Pyhä Ehtoollinen on yhteys, voitelun öljy pyhitys. Voitelua ei ole mahdollista uudistaa. Sen tähden ei saa sallia turmeluksen saavan valtaa voitelun jälkeen. Voitelu merkitsee vääryyksien tyhjäksi tekemistä sekä ihmistä tuhoavien voimien karkottamista. Sen kautta kristityt erottuvat muista ja tulevat Kristuksen kaltaisiksi.
Efraim ymmärtää pappeuden Kristuksen instrumentiksi, jonka avulla sakramentit toimitetaan. Hän nimittää VI Epifaniahymnissä pappia riidanratkaisijaksi ja Herran sovittelijaksi. Pappi on Efraimille Mooseksen kaltainen, joka puhdistaa kasteessa ja voitelussa sielun saastutuksista ja sinetöi karitsat uuteen valtakuntaa. Toisaalla hän vertaa pappia kalastajaan (VII Epifaniahymni). Papit ovat rakennusmiehiä, jotka uudelleen rakentavat ihmisruumiit. Efraimin mielestä Kristuksen papit ovat suurempia kuin Johannes Kastaja. (XI Epifaniahymni)
Tähän kastenäkemykseen perustuu osin liiton poikien ja tyttärien kilvoittelu Syyrian varhaiskirkon aikana ja tämä on myös Efraimin ajatuksena kaikissa hänen opetuksissaan. Ainoa sopiva pelastuksen toteuttamistapa on askeesi. Efraim näkee munkkilaisuuden katumuslaitoksena, jonka avulla ihminen voi saada takaisin menetetyn terveytensä. Maailmassa syntiin langenneina elävät voivat löytää hyljätyissä paikoissa, erossa maailmasta, sen ympäristön, jossa he kokevat Jumalan tuomion ja uudistumisen. Vain siellä he voivat uudelleen löytää hengellisen itsensä. Vain vuorilla ja erämaissa hiljaisuus voi muuntaa sielun uudeksi. Efraim ilmaisee tyytyväisyytensä sellaisiin munkkeihin, jotka eivät jätä syrjäistä kilvoittelupaikkaansa, vaan ovat valmiit kuolemaan yksinäisyydessä. “Älä jätä keljaasi ennen kuolemaasi”, Efraim neuvoo munkkeja. Puhtaan sydämen saavuttamiseksi on tärkeintä paastoaminen ja rukous ja vasta sen jälkeen muut uskonnollisen elämän ulottuvuudet.
Efraim opettaa ehdotonta köyhyyttä. Ruokaa saa syödä ja juoda vain sen verran, että pysyy hengissä. Nukkumisesta ja unesta Efraim sanoo: “Jumalan pelossa elävä nukkuu vähän, mutta se, joka lankeaa pois Jumalan pelosta, nukkuu paljon”. Vähä uni on tärkeätä myös siksi, että yöaika on sopiva rukoukseen ja kanssakäymiseen Jumalan kanssa. Unen aikana pahat henget käyttävät hyväkseen nukkuvia houkutellen himoihin. Efraim vakuuttaa, että munkit, jotka voittavat unen, ovat sinetöidyt kristilliseen täydellisyyteen. Munkin tulee pukeutua vain kaikkein halvimpiin vaatteisiin: “Rakastakaa säkkikankaisia vaatteita, joissa vanhurskaita kunnioitetaan heidän taistelussaan”.
Efraim kehottaa kilvoittelijoita eristäytymään täydellisesti keljaansa, joka on “vankiselli”, joka erottaa ihmisen maailmasta. Lämmöllä ja tunteella hän kuvaa munkkeja ihmisiksi, jotka eivät omista mitään, jotka juovat vettä joesta, jotka syövät juuria tai puiden hedelmiä; jotka pukeutuvat säkkipukuun ja kulkevat paljain jaloin ja nukkuvat paljaalla maalla. “Älkää rakastako asuinpaikkaa, joka on laajan asutuksen läheisyydessä, ettette perisi ulkoista pimeyttä”, Efraim opettaa. “Rakastakaa asuinpaikkaa erämaan keskellä, jotta paratiisi tulisi teidän asuinpaikaksenne”. Hengellisen elämän kaipaaminen johtaa luonnon halveksuntaan ja jatkuvaan taisteluun, “ruumiin kukistamiseen”, päämääränä luonteen muuttaminen. Koska vanhurskaalle elämä on kuolemista, ruumiin kukistamisen perimmäinen tarkoitus on ruumiillisten tarpeiden kuolettaminen. “Munkki on kuin kuollut”, Efraim kirjoittaa. “Jokainen, joka taivuttaa päänsä munkkielämälle ja palvelee tässä laitoksessa, katsotaan kuolleeksi”.
Kaikkia Efraimin esittämiä askeesin harjoituksia määrää kuolettamisen idea. Pitkät yövalvomiset palvelevat samaa tarkoitusta: “Tulkaa … tulette näkemään, että heidän yölliset valvomisensa ovat muuttaneet heidän kasvonsa”. Paastolla ja nälällä on sama tarkoitus: “Heidän paastoamisensa on kuluttanut heidän ulkonäkönsä… nälkä joka syö teidän lihanne, tuottaa teille Eedenin siunauksen, jano, joka juo teidän suonianne, saa aikaan teissä elämän lähteen; paastoaminen, joka kuivattaa teidän olemuksenne, valaisee kasvonne ja rauhoittaa teidät”.
Nöyryyden ja itsensä nöyryyttämisen aate on pohjana Efraimin askeesissa. Hän pitää kärsimystä erityisellä tavalla kristillisen elämän ytimenä. Kaikissa opetuksissaan hän palaa siihen. Munkin tuntomerkki on kärsimys. Se tunkeutuu koko munkkielämään ja tulee sen luonteeksi. “Jos olet todella Hänen, pukeudu Hänen kärsimyksiinsä”, Efraim kehottaa.
“Jeesus kuoli maailmalle, jottei kukaan eläisi maailmalle ja Hän oli ristiinnaulitussa ruumiissa, jottei kukaan kulkisi siinä aistillisesti. Hän kuoli ruumiissaan maailmallemme, jotta Hän tekisi meidät eläviksi ruumiillaan Hänen maailmalleen. Ja Hän nöyryytti ruumiin elämän, jotta emme eläisi lihallisesti. Hänet on tehty Mestariksi, opettajaksi, ei toisten koettelemuksissa, vaan omalla kärsimyksellään. Ja Hän itse ensimmäisenä maistoi katkeruutta ja niin osoitti meille, ettei kukaan tule Hänen opetuslapsekseen nimen mukaan, vaan kärsimyksen kautta”.
Munkkilaisuuden perusteista Efraim sanoo: “Heidän kunniansa on vain ristissä”. Jokaisen kristityn täytyy kohdata risti, jokaisen on naulattava itsensä ristille, jolloin askeettinen harjoitus muodostuu nauloiksi ja käskyjen noudattaminen piikkikruunuksi. Kristittyjen “tulee etsiä ristin kunniaa, etsiä ristin häpeää; rakastaa ristin rikkauksia ja kuljettaa mukanaan ristin vaivaa”. Efraim pitää munkkielämää uutena martyyriuden muotona: “Niin kuin marttyyrit olivat valmiita ruumiilliseen koetukseen, kidutukseen ja tuhoon, saman toteuttaa munkki nöyryytyksensä kautta”.
Paras tapa uudistaa sielua ja antaa sopiva sisältö mietiskelylle on muistaa syntejään ja nähdä ne mahdollisimman synkissä väreissä. Voimakas tietoisuus syntisyydestä tekee tarpeelliseksi suorittaa oman elämänsä armoton läpileikkaus. Mutta tämä on vasta alku. Ajatukset rangaistuksesta ja kauheasta kostosta, joita ei voi paeta, saavat ihmisen syvällisemmin tutkimaan itseään. Efraim itse kertoo “katsovansa silmästä silmään hautaa polvillaan vapisten”. Siinä hän on “silmätysten kauhistuttavan hetken kanssa, jolloin kaikki avataan ihmisten Tuomarin edessä, jonka edessä enkelitkin vapisevat”. Efraim kehottaa aina muistamaan kuoleman hetkeä, hautaa ja mädäntymistä.
Kaikki tällainen syyllisyyden, synnin, kuoleman ja rangaistuksen muistaminen saa aikaan sydämen tuskaa ja surua, joka ilmenee fyysisesti kyynelinä. Tämä mieliala ei jätä koskaan tilaa kaikkein viattomimmallekaan ilonpidolle. Erityisesti Efraim vastustaa naurua. Jatkuvasti hän muistuttaa, että Jeesus ei maan päällä eläessään koskaan nauranut, vaan itki.
“Nauru on sielun tuhon alku, siispä munkki, jos huomaat jotakin tuollaista, tiedä, että olet saapunut pahuuden syvyyksiin. Älä silloin lakkaa rukoilemasta Jumalaa, jotta Hän pelastaisi sinut tästä kuolemasta. Nauru karkoittaa hyveet ja työntää sivuun kuoleman ajatukset ja rangaistuksen mietiskelyn. Oi, Herra, karkoita minusta nauru ja anna minulle itku ja valitus, joita Sinä odotat minulta”.
Efraim vakuuttaa, että suru ja murehtiminen ovat merkki täydellisestä kristillisestä elämästä. Erityisellä innolla Efraim puhuu ja kirjoittaa kyynelistä ja itkusta ja hän edellyttää, että kyyneleet ovat jatkuva ilmiö. Rukouksessaan hän anoo: “Anna minulle vaivaa, jota ei voi lohduttaa pois ja sydän, jossa on kipu, ja lähde, joka virtaa lakkaamatta”.
Tradition mukaan Efraim sanoo itkun olleen hänelle yhtä luonnollista kuin toisille hengitys. “Vuodata kyyneleitä rukouksessa ja puhdista ruumis syyllisyydestä” Tällaista itkua hän sanoo sovitukseksi, eräänlaiseki kasteeksi.
Efraimin opetukset ovat länsimaissa olleet suurimmaksi osaksi tuntemattomia. Ainoastaan suuressa paastossa häneen liitetty paastorukous on tullut useimmille tutuksi. Oman kirkkonsa piirissä pyhä Efraim suoritti kutsumustaan diakonina Jumalan ja ihmisten palvelemisessa. Hänen elämänsä on esikuvana evankeliumin mukaisen elämän ehdottomasta noudattamisesta. Hän eli niin kuin opetti. Hänen ehdoton askeesinsa ja hengellinen elämänsä saavutukset tuntunevat tämän ajan ihmisistä liian vaativilta. Koko hänen elämänsä oli pimeyden hylkäämistä ja Kristuksen valkeuden esillä pitämistä. Kasteopetuksissaan hän kutsuu kristittyjä “valoon puetuiksi”. Kristittyjen kutsumus on loistaa tuota valoa oman aikansa maailmassa. Se oli pyhän Efraimin, “Pyhän Hengen soittimen”, kutsumus. Se on meidänkin kutsumuksemme.
KIRJALLISUUS:
Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church.A Select Library of Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church.Second Series. Vol. XIII, Part II, Reprinted September 1979.WM.B.Berdmans Publishing Company,Grand Rapids, Michigan
Heiler,Friedrich: Die Ostkirchen.Neubearbeitung von “Urkirche und Ostkirche”. Ernst reinhard Verlag. München/Basel 1971
Koch,Hugo: Taufe und Askese in der alten ostsyrischen Kirche. ZntW XII. 1911
Schaefer,Paula: Die Firmung im Urchristentum.Jaksossa: Das Sakrament der Firmung, teoksessa:Eine heilige Kirche,hgs.Friedrich Heiler, München 1934 – 42
Vööbus,Arthur: History of Ascetism in the Syrian Orient. A contribution to the History of Culture in the Near East II. Early Monasticism in Mesopotamia and Syria. CSCO. Tomus 17. Louvain 1960.
Vööbus,Arthur: Literary Critical and Historical Studies in Ephrem the Syrian. ETSE. Stockholm 1958
Vööbus,Arthur: The Didascalia Apostolorum in Syriac I – II. Translated by Arthur Vööbus.CSCO. Subs.Tomus 176 ,180.Louvain 1979