Sakramentit

Ihmiselämän liturginen kierto alkaa rukouksilla lapsivuoteessa olevan äidin puolesta ja päättyy panihidaan, kuolleen puolesta toimitettuun muistopalvelukseen. Jumalanpalvelukset voidaan jakaa kahteen ryhmään: yleiset jumalanpalvelukset ja yksityiset jumalanpalvelukset. Tällainen jako ei oikeastaan ole hyväksyttävissä, sillä todellisuudessa kaikki yhdessä muodostavat seurakunnan. Se, mikä koskee yksityistä, koskee koko kirkkoa, ja se, mikä koskee kirkkoa, koskee jokaista seurakunnan jäsentä.

Sakramentaalisen elämän keskus on Eukaristia, joka on yhteydessä tavalla tai toisella muihin sakramentteihin. Ortodoksinen kirkko edustaa ns. eukaristista ekklesiologiaa, ts. ehtoolliskeskeistä seurakuntaelämää. Jo apostolit korostivat Ehtoollisen merkitystä. Kuitenkaan Eukaristiaa ei tulisi korostaa muiden sakramenttien kustannuksella.

Sakramentti on pyhä mysteerio, salaisuus, näkymättömän Jumalan armon näkyvä merkki. Sakramenttien avulla Jumalan armo ja pyhitys tulevat ihmisen omaksuttaviksi.

Sakramenttien lukumäärästä on ollut vallalla kaksi käsityskantaa: erityisesti roomalaiskatolisen kirkon kanta on ehdoton lukumäärään seitsemän nähden. Kuitenkaan lukumäärää ei voi täsmällisesti määritellä, sillä Jumalan armoa ei voi rajata. Tämä näkemys korostuu ortodoksisessa teologiassa. Joskus hautaus ja munkiksivihkiminen on luettu sakramentteihin, ja joskus avioliittoa ei ole pidetty sakramenttina.

Teodoros Studites (759 – 826) hyväksyi sakramenttien lukumääräksi kuusi: kasteen, Eukaristian, voitelun, pappeuden, munkiksivihkimisen ja hautauksen.

Eroa sakramenttien ja sakramentalioiden välillä ei ortodoksisessa kirkossa ole korostettu. Luku seitsemän esiintyy ortodoksisessa kirkossa ensimmäisen kerran v. 1267 keisari Mikael VIII Paleologoksen uskontunnustuksessa. Käytännössä Mikael VIII tunnusti roomalaiskatolisen kirkon uskoa.

Lukumäärää seitsemän on perusteltu mm. seuraavilla näkökohdilla: seitsemän katsotaan viittaavaan Jes.11: 2- 4: “Hänen ylleen laskeutuu Herraan henki, viisauden ja ymmärryksen henki, taidon ja voiman henki, totuuden tuntemisen ja Herran pelon henki”.

Luettelo ei kuitenkaan aina ole ollut yhtenäinen. Munkki Jobin luettelossa 13. vuosisadalta mainitaan munkiksivihkiminen, katumus ja sairaanvoitelu yhtenä sakramenttina. Simeon Tessalonikalainen 15. vuosisadalta katsoo, että munkiksivihkiminen ja katumus ovat samaa sakramenttia. Efeson metropoliitta Joasaf 15. vuosisadalla sanoo sakramentteja olevan enemmän kuin seitsemän. Hän lukee sakramenteiksi kirkonvihkimisen, hautauksen ja munkkeuden. Gregorios Palamas 14. vuosisadalla puhuu oikeastaan vain kasteesta ja Eukaristiasta, joihin pelastuksemme perustuu. Nikolaos Kabasilas 14. vuosisadalla korostaa kastetta, voitelua ja Ehtoollista.

Nykyään ortodoksisessa kirkossa katsotaan olevan seitsemän sakramenttia eli mysteeriota: kaste, voitelu, pyhä Ehtoollinen, keirotonia eli vihkimys pappeuden eri asteisiin, katumus, sairaanvoitelu ja avioliitto. Kuitenkaan ei Euhologion, joka sisältää kaikkien sakramenttien tekstit eikä patristinen traditio muodollisesti rajoita sakramenttien määrää. Ne eivät tee selvää eroa “sakramenttien” ja sellaisten toimitusten kuin esimerkiksi teofaniana tapahtuvan vedenpyhityksen, hautauspalveluksen tai munkiksi vihkimisen välillä, joita kutsutaan sakramentalioiksi. Itse asiassa mikään ortodoksisen kirkon kirkolliskokous ei ole koskaan määritellyt sakramenttien määrää. Ainoastaan “ortodoksisessa tunnustuksessa” 17. vuosisadalla uskonpuhdistusta vastaan hyväksyttiin yleisesti lukumääräksi seitsemän.

Sakramentit ymmärretään Kirkon näkyviksi välikappaleiksi ihmisten pyhittämistä varten. Sana sakramentti merkitsee samaa kuin mysteerio, salaisuus (

Ortodoksinen kirkko ymmärtää sakramentit itsensä Kristuksen asettamiksi. Ne ovat laillisen hierarkian toimittamia pyhiä toimituksia, jotka näkyväisessä sisältävät ja näkyväisten merkkien alla välittävät Jumalan näkymättömän armon. Jokaisessa sakramentissa uskova saa määrätyn armolahjan. Jumalan armo on yhdistynyt ulkonaiseen merkkiin tai näkyvään puoleen. Roomalaiskatolisen kirkon käsitys sakramenteista on sama kuin ortodokseilla. Protestanteilla on toisenlainen käsitys. Koska ihminen tulee vanhurskaaksi vain uskosta yksin, pelastava armo annetaan Jumalan välittömänä vaikutuksena ihmisen sydämeen. Armon vastaanottaminen sakramenteissa on riippuvainen ihmisten sielullisesta mielentilasta. Lutherin mukaan sakramentit ovat todistuksia eli muistutuksia, näkyväisiä sinettejä Kristuksen seurakunnassa olemisesta ja merkkejä yhteydestä Kristuksen kanssa. Sakramentit ovat annetut vahvistamiseksi ja ne kasvattavat uskoamme, mutta eivät sisällä itsessään vanhurskauttamisen armoa. Armoa ei anneta ihmisille sakramenttien kautta, vaan uskon kautta ja vain jos uskoo, Jumalan välittömästä vaikutuksesta ihmisen sydämeen. Lutherin mukaan ” ei sakramentti, vaan usko sakramentissa vanhurskauttaa”. Sakramenteilla ei ole merkitystä itsessään, vaan ainoastaan Sanan kanssa. Sakramenteissa ei syntien anteeksiantamus tule kaikille yleensä, vaan, kuten sanassa, jokaiselle erikseen. Sakramentti siis vahvistaa uskoa ihmisen omaan pelastukseen, vanhurskauttavan armon saamiseen. Jos ei ole persoonallista uskoa, sakramentti on vain ulkonainen merkki, joka ei välitä armoa.

Reformeerattujen käsitys poikkeaa vielä edellisestä. A. Zwinglin mukaan sakramenteilla ei ole uskon vahvistamisen välikappaleen merkitystä. Sakramentit ovat vain sovittuja merkkejä ihmisten liitosta keskenään. Sakramentin vastaanottaessaan ihminen antaa ulkonaisen todistuksen kristillisestä uskostaan.

B.Calvinin mukaan ” sakramentti välittää armon vain niille ihmisille, jotka Jumala on edeltämäärännyt pelastukseen”. Armo ei vaikuta sakramenteissa. Ne ovat Jumalan “armon merkkejä ja sinettejä”.

Anglikaanisen kirkon käsitys on, että sakramentti on Kristuksen asettama sisäisen ja hengellisen armon ulkonainen ja näkyvä merkki, välikappale, jonka kautta ihminen saa armon. Sakramentti on takuu, joka vakuuttaa ihmisen Jumalan armosta. Itse asiassa anglikaanisen kirkon käsitys täysin ortodoksinen, ts. sakramentit ovat armon antamisen välikappaleita.

Ortodoksisen näkemyksen mukaan sakramentti on todellinen, eikä vain toimitus. Näkyvässä muodossa se sisältää ja johdattaa Jumalan armon ihmiseen. Sakramentin vaikutus on pelastukseksi tai tuomioksi. Sakramentti on todellinen, jos se toimitetaan oikein ja jos täytetään kirkon säätämät vaatimukset toimittajasta ja toimitustavasta. Sakramentin voi toimittaa vain oikealla tavalla valittu ja laillisesti vihitty piispa tai pappi. Sakramentin vaikutus ei ole riippuvainen sakramentin toimittajan hengellisestä tasosta.

Sakramentti on todellinen, jos toimittaja on henkilö, jolla on siihen laillinen oikeus ja valta ja jos sakramentin toimittaminen tapahtuu oikein aineelliselta puolen, ts. käytetään oikeaa ainetta ja näkyväistä merkkiä. Myös sakramentin toimittamisanoja tulee käyttää tarkasti ja oikein, ts. edellyttää oikeaa muotoa, Pyhän Hengen kutsumista ja sakramenttikaavan lausumista.

Armo vaikuttaa sakramentin vastaanottajassa riippumatta hänen uskonnollis- siveellisestä tilastaan. Onko armon vaikutus pelastava vai tuomitseva, riippuu sakramentin vastaanottajan sisäisestä mielentilasta. Välttämätön ehto pelastavaiselle vaikutukselle on usko sakramenttiin sekä vilpitön halu tulla siitä osalliseksi.