2 Kor 5:10-15: Kristuksen tuomio ja Kristuksen rakkaus

Kristuksen tuomio ja Kristuksen rakkaus

2 Kor 5:10-15

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Tässä apostolisessa opetuksessa Paavali asettaa meidät kahden suuren todellisuuden eteen: Kristuksen tuomioistuimen ja Kristuksen rakkauden. Ensimmäinen herättää pyhää pelkoa, toinen vetää meidät elämään uudella tavalla. Juuri yhdessä ne muodostavat kristillisen elämän ytimen: emme elä välinpitämättömyydessä emmekä epätoivossa, vaan vastuussa ja rakkaudessa.

Pyhä apostoli Paavali sanoo tässä jotakin, mikä ravistelee ihmisen unesta hereille: “Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen.” Tämä sana muistuttaa, ettei ihmisen elämä ole sattumanvaraista kulkua, joka päättyy tyhjyyteen, vaan pyhä matka, joka kerran paljastuu Jumalan valossa. Jokainen teko, sana, aikomus ja sydämen liike tulee esiin Kristuksen kasvojen edessä. Tämä ei ole vain uhkaava kuva, vaan ilmoitus siitä, että elämällämme on ikuinen paino.

Mutta Paavali ei pysähdy tuomioon. Heti tämän rinnalla hän sanoo: “Kristuksen rakkaus vaatii meitä.” Tässä on evankeliumin ihmeellinen tasapaino. Jeesus tahtoo opettaa, että kristitty ei elä vain rangaistuksen pelosta eikä vain epämääräisen armon varassa, vaan hän elää siitä, että Kristus on kuollut kaikkien puolesta. Hän, synnitön, astui kuolemaan, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän tähtensä kuoli ja nousi ylös.

Kristus siis opettaa kahta asiaa yhtä aikaa. Ensiksi: ihminen on vastuullinen olento, jonka elämällä on iankaikkinen seuraus. Toiseksi: pelastuksen tie ei avaudu itsekeskeisen ponnistelun kautta, vaan siinä, että ihminen antaa Kristuksen rakkauden muuttaa koko olemassaolonsa suunnan. Elämän keskus ei enää ole “minä”, vaan Herra.

Pyhä Johannes Krysostomos näkee tässä kohdassa apostolisen julistuksen koko vakavuuden. Hänen mukaansa Paavali herättää kuulijansa muistamaan, ettei kukaan voi piiloutua ulkonaisten hurskauden muotojen taakse. Kristuksen tuomioistuimella paljastuu ihminen sellaisena kuin hän todella on. Krysostomos kuitenkin korostaa, ettei tämä johda epätoivoon, sillä sama Kristus, joka tuomitsee, on myös se, joka rakkaudesta kuoli meidän puolestamme.

Autuas Teofylaktos selittäessään, että “Kristuksen rakkaus vaatii meitä” tarkoittaa sekä Kristuksen rakkautta meitä kohtaan että sitä rakkautta, jonka hän synnyttää meissä. Kun ihminen todella käsittää, mitä Kristus on tehnyt hänen puolestaan, hän ei voi enää elää entiseen tapaan. Hänen sydämensä suunta muuttuu.

Pyhä Ambrosiaster puolestaan huomauttaa, että Paavali ei puhu vain yksittäisistä synneistä tai hyvistä teoista, vaan koko ihmisen elämän suunnasta. Elääkö hän itselleen vai Jumalalle? Tässä ratkaistaan myös tuomion luonne.

Pelastuksen kannalta tämä kohta on hyvin kirkas. Se opettaa, että pelastus ei ole pelkkä vapautus rangaistuksesta, vaan siirtyminen pois itseen käpertyneestä elämästä kohti Kristus-keskeistä elämää. Kadotuksen juuri on siinä, että ihminen elää itselleen; pelastuksen alku on siinä, että hän alkaa elää Kristukselle.

Siksi tuomion sanoma on myös armoa. Se kutsuu meitä nyt parannukseen, nyt valvomaan, nyt puhdistamaan sydäntämme. Vielä tie on avoin. Vielä Kristuksen rakkaus vetää meitä pois turhuudesta, kylmyydestä ja synnin unesta. Jokainen päivä on annettu sitä varten, että oppisimme kuolemaan itsekkyydellemme ja elämään hänelle, joka rakasti meitä ristille asti.

Tämän päivän apostolinen sana kutsuu meitä siis pyhään vakavuuteen, mutta ei pelon lamaannuttamaan vakavuuteen. Se kutsuu rakkauden vakavuuteen. Me tulemme kerran Kristuksen eteen; juuri siksi meidän tulee jo nyt elää hänen kasvojensa edessä. Ja kun Kristuksen rakkaus alkaa todella hallita sydäntä, tuomion päivä ei ole pelkkä kauhu, vaan myös toivo: silloin paljastuu, kuinka Jumalan armo on saanut vaikuttaa ihmisessä. Tässä on pelastuksen tie — elää niin, ettei enää kuulu itselleen, vaan hänelle, joka kuoli ja nousi meidän tähtemme. Aamen.