2 Kor 5:1-10a: Kuoleman todellisuus ja kristityn toivo

Kuoleman todellisuus ja kristityn toivo

2 Kor 5:1-10a

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tämä apostolinen lukukappale avaa eteemme yhden kristillisen elämän syvimmistä näkökulmista: me emme elä vain tätä näkyvää elämää varten. Apostoli Paavali puhuu ruumiistamme “maallisena majana”, telttana, joka kerran puretaan. Mutta hän ei sano tätä epätoivon, vaan toivon kielellä. Hän tietää, että Jumala on valmistanut meille “asumuksen taivaissa”, iankaikkisen kodin, jota ei ole ihmiskäsin tehty.

Paavali ei väheksy ihmiselämän raskautta. Hän sanoo, että me huokaamme tässä majassa. Tämä huokaus on koko langenneen maailman huokaus: sairaus, kuolema, synti, yksinäisyys ja sisäinen rikkinäisyys. Mutta kristitty ei huokaa tyhjyyteen. Hänen huokauksensa muuttuu rukoukseksi, koska Kristus on astunut kuolemaan ja murtanut sen vallan.

Jeesus halusi opettaa meille juuri tämän: ihmisen elämä ei pääty hautaan, eikä kuolema ole Jumalan viimeinen sana. Kun Herra sanoo: “Minä olen ylösnousemus ja elämä”, Hän ei anna meille vain lohduttavaa ajatusta, vaan ilmoittaa oman persoonansa. Pelastus ei ole vain sitä, että ihminen vapautuu rangaistuksesta. Se on sitä, että ihminen yhdistyy Kristukseen, joka on elämä itse.

Pyhät isät ovat nähneet tässä apostolin opetuksessa sekä vakavuuden että kirkkauden. He eivät opettaneet, että ruumis olisi paha ja sielu hyvä. Päinvastoin: ruumis on Jumalan luoma, Pyhän Hengen temppeli ja kerran ylösnousemuksen osallinen. Siksi Paavalin “maallinen maja” ei tarkoita halveksittavaa ruumista, vaan nykyistä katoavaista tilaa.

Pyhä Johannes Krysostomos korostaa, että Paavali puhuu kuolemasta kuin muutosta parempaan asumukseen. Kristitylle kuolema ei ole tuhoutumista, vaan siirtymistä Jumalan eteen.

Pyhä Maksimos Tunnustaja taas muistuttaa, että ihmisen kutsumus on tulla kokonaan Jumalan valaisemaksi: sielu ja ruumis yhdessä, ei erotettuna. Siksi pelastus on koko ihmisen parantumista.

Isät ymmärsivät myös Paavalin sanat “me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä” kilvoituksen perustaksi. Tässä elämässä emme vielä näe kaikkea kirkkaasti. Me näemme usein ristin, emme vielä täyttä ylösnousemuksen valoa. Mutta juuri uskossa ihminen oppii luottamaan Kristukseen enemmän kuin omiin tunteisiinsa, pelkoihinsa tai tämän maailman lupauksiin.

Apostoli päättää jakson muistuttamalla, että meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen. Tämä ei ole uhka pelon tähden, vaan kutsu valvomiseen. Elämämme on merkityksellinen. Jokainen rakkauden teko, jokainen katumus, jokainen anteeksianto ja jokainen hiljainen rukous kantaa iankaikkista painoa.

Pelastuksen kannalta tämä teksti sanoo meille: älkää rakentako elämäänne vain katoavan varaan. Me tarvitsemme kodin, jota kuolema ei voi purkaa. Tämä koti on Kristus itse. Hänessä ihminen saa anteeksiannon, parantumisen ja ylösnousemuksen toivon.

Siksi kirkko kutsuu meitä liturgiassa jo nyt tulevan valtakunnan todellisuuteen. Ehtoollisessa me emme vain muistele Kristusta, vaan tulemme osallisiksi Hänen elämästään. Näin tämä maallinen maja alkaa jo nyt täyttyä taivaallisesta valosta.

Vaeltakaamme siis uskossa, katumuksessa ja rakkaudessa. Sillä kun tämä maja kerran puretaan, Kristus ei jätä omiaan kodittomiksi. Hän, joka on kuollut ja noussut ylös meidän tähtemme, valmistaa meille iankaikkisen asumuksen Isän valtakunnassa. Aamen.