Room 8:22-27: Huokaava luomakunta ja toivon Henki

Huokaava luomakunta ja toivon Henki

Room 8:22-27

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Paavali paljastaa kristillisen toivon syvän salaisuuden: koko luomakunta huokaa, ihminen huokaa ja jopa Pyhä Henki “huokaa” meissä sanomattomin huokauksin. Tämä ei ole epätoivon kuva, vaan pelastuksen odotuksen kuva. Kärsimys ei ole viimeinen sana, eikä rikkoutunut maailma ole lopullinen todellisuus.

Pyhä Paavali sanoo, että “koko luomakunta huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa” tähän saakka. Nämä sanat koskettavat syvästi jokaista, joka katsoo maailmaa rehellisesti. Me näemme sairautta, sotia, kuolemaa, epäoikeudenmukaisuutta, luonnon haavoittumista ja ihmisen sisäistä levottomuutta. Emme elä ehjässä maailmassa. Luomakunta ei ole sellainen kuin sen piti olla. Paavali ei kuitenkaan kuvaa tätä huokausta lopullisen tuhon äänenä, vaan synnytystuskana. Se merkitsee, että kipu ei ole turhaa: jotakin on syntymässä, jotakin on tulossa esiin Jumalan pelastussuunnitelmassa.

Tässä apostoli ilmaisee saman totuuden, jonka Kristus opetti puhuessaan maailman kärsimyksistä, lopun ajan ahdistuksista ja uudesta elämästä, jonka Jumala antaa. Jeesus ei koskaan opettanut, että tämän maailman historia olisi vain suljettu kärsimyksen kehä. Hän julisti Jumalan valtakunnan tuloa, kuolleiden ylösnousemusta ja kaiken uudistumista. Herra halusi opettaa, että kipu, odotus ja itku eivät ole viimeinen sana. Jumala johtaa luomakuntaa kohti kirkkautta.

Paavali opettaa toivosta, että mekin huokaamme odottaessamme lapseksiottamista, ruumiimme lunastusta. Tässä on kristillisen toivon ydin. Pelastus ei tarkoita vain sielun lohdutusta tai syyllisyyden poistamista, vaan koko ihmisen lunastamista. Myös ruumis, joka nyt vanhenee, sairastaa ja kuolee, on kutsuttu kirkastumaan. Kristillinen toivo ei siis pakene maailmaa, vaan odottaa sen uudistumista.

Paavali lisää, että me olemme pelastetut toivossa. Tämä tarkoittaa, että pelastus on jo alkanut Kristuksessa, mutta ei vielä ole tullut näkyvään täyteyteensä. Siksi kristityn elämä on kärsivällistä odottamista. Emme vielä näe kaikkea, mutta pidämme kiinni siitä, minkä Jumala on luvannut.

Pyhät isät näkevät tässä kohdassa koko kosmisen pelastuksen näkökulman. Pyhä Johannes Krysostomos opettaa, että luomakunta “huokaa” siksi, että se on joutunut ihmisen lankeemuksen seurauksena turmeluksen alaisuuteen. Kun ihminen lankesi, koko luomakunta joutui kärsimyksen piiriin. Mutta kun ihminen pelastuu Kristuksessa, myös luomakunta kulkee kohti vapautumista.

Isät korostavat myös Pyhän Hengen toimintaa. Kun Paavali sanoo, että Henki auttaa meidän heikkouttamme ja rukoilee meissä sanomattomin huokauksin, tämä tarkoittaa, ettei kristitty rukoile koskaan yksin. Vaikka sanat loppuvat, vaikka sydän on raskas ja mieli hajallaan, Jumalan Henki toimii silloinkin syvemmällä kuin meidän oma ymmärryksemme.

Pelastuksen kannalta tämä apostolinen sana on hyvin lohdullinen. Se opettaa, että huokaus ei ole uskon vastakohta. Ihminen voi olla matkalla pelastukseen juuri silloin, kun hän huokaa, odottaa ja itkee Jumalan edessä. Kaikki keskeneräisyys, kaikki sisäinen köyhyys, kaikki maailman tuska voidaan kantaa toivossa, koska Kristus on noussut kuolleista.

Pelastus merkitsee tässä valossa sitä, että ihminen liitetään Kristukseen niin syvästi, että hänen kärsimyksensäkin muuttuvat odotukseksi. Pyhä Henki tekee sydämestä paikan, jossa tuleva valtakunta jo salatusti hengittää. Siksi kristitty ei vaivu epätoivoon maailman murtuneisuuden edessä. Hän näkee kivun, mutta näkee myös lupauksen.

Tämän apostolisen opetuksen ydin on siis tämä: koko luomakunta huokaa, mutta ei turhaan; ihminen huokaa, mutta ei yksin; Pyhä Henki huokaa meissä, eikä Jumalan lupaus petä. Ja juuri tässä toivossa alkaa pelastus — ei pakona maailmasta, vaan tienä kohti sen ja meidän lopullista kirkastumistamme Kristuksessa. Aamen.