Lk 13:10-17: Nainen, sinä olet päässyt vaivastasi

Nainen, sinä olet päässyt vaivastasi

Lk 13:10-17

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä evankeliumijaksossa kohtaamme naisen, joka oli ollut kahdeksantoista vuotta henkivallan vaivaama ja jonka selkä oli niin koukistunut, ettei hän voinut ojentautua suoraksi. Kristus näkee hänet synagogassa, kutsuu luokseen ja sanoo: “Nainen, sinä olet päässyt vaivastasi.” Sitten Hän panee kätensä hänen päälleen, ja heti nainen suoristautuu ja ylistää Jumalaa. Mutta juuri tämä ihme synnyttää närkästystä synagogan esimiehessä, koska parantaminen tapahtui sapattina. Näin evankeliumi ei aseta vastakkain vain sairauden ja parantumisen, vaan myös kaksi uskonnollisuuden muotoa: elävän Jumalan laupeuden ja kylmäksi muuttuneen lainkäytön. Kristus ei vain paranna naista, vaan paljastaa samalla, kuinka väärin ihminen voi käyttää uskontoa silloin, kun hän kadottaa rakkauden.

Jeesus tahtoo tässä opettaa, että ihminen ei ole luotu elämään hengellisesti kumarassa. Tämä nainen on kuva ihmisestä, jonka elämä on painunut alas: hän ei kykene katsomaan ylöspäin eikä seisomaan suorana Jumalan edessä. Kristus käyttää hänen tilastaan ilmaisua, joka osoittaa sen hengellisen ulottuvuuden: hänet oli sidottu. Näin Herra opettaa, että paholaisen työ on sitoa, painaa alas ja vääristää ihmisen olemista, kun taas Jumalan työ on vapauttaa, oikaista ja palauttaa ihminen alkuperäiseen arvoonsa.

Jeesus opettaa myös, että laupeus on lain täyttymys. Synagogan esimies ajattelee sapattia sääntönä, joka estää parantamisen. Kristus taas paljastaa hänen tekopyhyytensä muistuttamalla, että jokainen kyllä päästää härkänsä tai aasinsa juomaan sapattinakin. Jos eläimestä pidetään huolta, kuinka paljon enemmän tulee vapauttaa “Aabrahamin tytär”, jota saatana oli pitänyt sidottuna kahdeksantoista vuotta. Herra siis osoittaa, että Jumalan käskyjen tarkoitus ei ole estää elämää, vaan palvella sitä. Missä laki irrotetaan rakkaudesta, siitä tulee kuollut kuori.

Pyhät isät ovat nähneet tässä naisessa koko langenneen ihmiskunnan kuvan. Pyhä Gregorios Palamas ja monet muut isät opettavat, että ihmisen kumartuminen maata kohti kuvaa sielun taipumista yksinomaan alhaiseen, maalliseen ja himolliseen. Synti tekee ihmisestä sisäisesti käyrän: hän ei enää katso kohti Jumalaa, vaan on sidottu tämän maailman painoon. Kristuksen käsi hänen yllään merkitsee jumalallisen armon kosketusta, joka yksin voi oikaista sen, minkä synti on vääntänyt kieroon.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen kiinnittää huomiota siihen, että Kristus kutsuu naista “Aabrahamin tyttäreksi”. Tämä ei ole vain lempeä puhuttelu, vaan ennalleen asettamisen sana. Nainen, jota ehkä ympäristö katseli säälien tai halveksien, palautetaan näkyvästi liiton kansan jäseneksi ja Jumalan huomion kohteeksi. Isille tämä osoittaa, että Kristuksen pelastus ei ainoastaan poista vaivaa, vaan palauttaa ihmiselle identiteetin ja yhteyden.

Ihmisten pelastuksen kannalta tämä evankeliumi ilmoittaa, että pelastus on vapautumista siitä, mikä pitää ihmisen hengellisesti kumarassa. Jokainen synti, jokainen himo, jokainen pelon ja toivottomuuden side tekee ihmisestä kyvyttömän kohoamaan Jumalan puoleen. Mutta Kristus näkee ihmisen tällaisenakin, kutsuu luokseen ja koskettaa armollaan.

Ihminen pelastuu, kun Kristus vapauttaa hänet sisäisestä käpertyneisyydestä. Pelastus ei ole vain syyllisyyden anteeksiantoa, vaikka se on sitäkin, vaan koko ihmisen oikaisemista. Se on sitä, että ihminen, joka ennen eli maahan painuneena, oppii jälleen seisomaan suorana Jumalan edessä ja ylistämään Häntä. Ja juuri siksi tämä kertomus on niin lohdullinen: Herra ei odota, että sidottu ihminen ensin suoristaisi itse itsensä. Hän itse kutsuu, hän itse koskettaa, hän itse vapauttaa. Siinä on evankeliumin ilo ja kirkon toivo: Kristus tekee koukistuneen suoraksi ja suljetusta sydämestä ylistävän. Aamen.