Lk 11:1-10: ”Isä”- rukouksen ja pelastuksen alku

”Isä”- rukouksen ja pelastuksen alku

Lk 11:1-10

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä evankeliumissa opetuslapset näkevät Herran rukoilevan ja pyytävät: “Herra, opeta meitä rukoilemaan.” Tämä pyyntö on jo itsessään rukouksen alku. Ihminen tunnustaa, ettei hän osaa omin voimin puhua Jumalalle oikein. Rukous ei ole vain sanojen lausumista, vaan sydämen asettumista Jumalan eteen. Siksi Kristus ei anna opetuslapsilleen pelkkää menetelmää, vaan avaa heille tien Isän yhteyteen.

Jeesus opettaa sanomaan: “Isä, pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi.” Tässä on koko kristillisen rukouksen ydin. Me emme lähesty Jumalaa ensiksi pelokkaana orjana, vaan lapsina, jotka on Kristuksessa kutsuttu Isän yhteyteen. Mutta tämä lapseus ei ole kevyt asia. Jumalan nimen pyhittäminen merkitsee, että koko elämämme tulisi heijastaa Hänen pyhyyttään.

Jeesus halusi opettaa, että rukous alkaa Jumalasta, ei omista tarpeistamme. Ensin pyydämme Jumalan valtakuntaa, vasta sitten jokapäiväistä leipää, syntien anteeksiantoa ja varjelusta kiusaukselta. Tämä järjestys parantaa sydämen. Syntiin langennut ihminen asettaa usein itsensä kaiken keskukseksi. Kristuksen rukous palauttaa Jumalan keskukseksi ja näin myös ihmisen oikealle paikalleen.

“Anna meille päivästä päivään jokapäiväinen leipämme” tarkoittaa sekä ruumiillista ravintoa että syvemmin sitä leipää, joka antaa elämän: Jumalan sanaa ja pyhää Ehtoollista. Liturgiassa tämä rukous saa täyttymyksensä, kun lähestymme Kristusta, elämän leipää.

Pyhät isät näkivät Herran rukouksessa koko evankeliumin tiivistettynä.

Pyhä Johannes Krysostomos korosti, että Kristus opettaa meitä sanomaan “meidän” eikä “minun”. Rukous ei ole yksilön eristäytynyt suoritus, vaan kirkon rukous. Kun pyydän leipää, anteeksiantoa ja varjelusta, pyydän niitä myös veljelleni, viholliselleni ja koko maailmalle.

Pyhä Maksimos Tunnustaja ymmärsi rukouksen nousuna himojen hajottamasta mielestä Jumalan yhteyteen. Kun pyydämme anteeksi niin kuin itse annamme anteeksi, rukous muuttuu tuomioksi sydämemme kovuudelle, mutta myös lääkkeeksi sille. Emme voi todella rukoilla Isää, jos kieltäydymme tunnustamasta toista ihmistä veljeksi.

Evankeliumin jälkimmäisessä osassa Kristus puhuu ystävästä, joka pyytää leipää keskellä yötä, sekä kehottaa: “Pyytäkää, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan.” Isät eivät ymmärtäneet tätä mekaaniseksi lupaukseksi saada kaikki toiveemme täytetyiksi. Se on kutsu kestävään, nöyrään ja luottavaan rukoukseen. Jumala ei viivytä armonsa tähden välinpitämättömyyttään, vaan siksi, että sydämemme laajenisi vastaanottamaan oikean lahjan.

Pelastuksen kannalta tämä evankeliumi opettaa, että rukous on yhteyttä, parantumista ja muuttumista. Ihminen ei pelastu vain tietämällä oikeita asioita Jumalasta, vaan elämällä yhteydessä Häneen. Rukouksessa sydän alkaa hengittää Jumalan ilmaa.

Anteeksiannon pyyntö on pelastuksen kannalta ratkaiseva. Synti erottaa, anteeksianto yhdistää. Kun pyydämme anteeksi ja annamme anteeksi, Kristuksen risti tulee todeksi omassa elämässämme. Silloin pelastus ei jää käsitteeksi, vaan alkaa murtaa katkeruutta, ylpeyttä ja pelkoa.

Herra opettaa meitä rukoilemaan, koska Hän tahtoo opettaa meitä elämään. Pyytäkäämme siis ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa, etsikäämme Kristusta, kolkuttakaamme katumuksen ovella. Isä ei anna lapsilleen kiveä leivän sijasta. Hän antaa meille Poikansa, elämän leivän, ja Pyhän Hengen, jossa me huudamme: Isä. Aamen.