Lk 10:25-37: Lähimmäinen ei ole rajattu, vaan rakkaus tekee lähimmäiseksi
Lähimmäinen ei ole rajattu, vaan rakkaus tekee lähimmäiseksi
Lk 10:25-37
✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Tämä evankeliumin jakso alkaa kysymyksellä, joka on jokaisen ihmisen syvin kysymys: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Lainopettaja kysyy oikein, mutta hänen sydämensä ei ole vielä täysin avoin. Hän tuntee käskyn: rakasta Herraa Jumalaasi koko sydämestäsi, koko sielustasi, koko voimastasi ja koko ymmärryksestäsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Kristus vahvistaa tämän: ”Tee se, niin saat elää.” Mutta kun ihminen tahtoo vanhurskauttaa itsensä, hän kysyy: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” Silloin Herra kertoo vertauksen laupiaasta samarialaisesta.
Jeesus halusi opettaa, ettei iankaikkinen elämä ole vain oikean vastauksen tietämistä, vaan rakkauden toteutumista. Lainopettaja kysyy, missä lähimmäisen raja kulkee. Kristus kääntää kysymyksen: älä kysy, kuka ansaitsee rakkautesi, vaan kenelle sinä tulet lähimmäiseksi.
Tie Jerusalemista Jerikoon on kuva ihmisen langenneesta tiestä. Mies joutuu rosvojen käsiin, hänet riisutaan, haavoitetaan ja jätetään puolikuolleena tien varteen. Pappi ja leeviläinen näkevät hänet, mutta kulkevat ohi. He edustavat uskonnollista tietoa ja ulkoista palvelua, jotka voivat jäädä hedelmättömiksi, jos sydän ei taivu laupeuteen.
Samarialainen taas on halveksittu muukalainen, mutta juuri hän pysähtyy. Hän näkee, säälii, lähestyy, sitoo haavat, vuodattaa öljyä ja viiniä, nostaa haavoittuneen juhtansa selkään, vie majataloon ja huolehtii hänestä. Kristus näyttää, että rakkaus ei ole tunne kaukaa, vaan liike kohti kärsivää. Se maksaa aikaa, vaivaa ja omaa turvallisuutta.
Pyhät isät näkivät tässä vertauksessa koko pelastushistorian kuvan. Kristus itse on laupias Samarialainen.
Pyhä Johannes Krysostomos ja monet isät tulkitsivat haavoittuneen miehen Aadamiksi eli koko ihmiskunnaksi. Jerusalem kuvaa paratiisin korkeutta, Jeriko langennutta maailmaa. Rosvot ovat demoniset voimat ja synnit, jotka riisuvat ihmiseltä Jumalan kaltaisuuden kirkkauden ja jättävät hänet hengellisesti puolikuolleeksi: ruumis elää, mutta sielu on haavoitettu.
Pappi ja leeviläinen kuvaavat sitä, ettei laki yksin voinut parantaa ihmistä. Se saattoi osoittaa haavan, mutta ei antaa täydellistä parannusta. Samarialainen on Kristus, joka tulee luoksemme halveksittuna ja ulkonaisesti vähäisenä. Hän ei kulje ohi meidän kurjuuttamme, vaan kumartuu sen ylle.
Öljy ja viini nähtiin Kirkon lääkkeinä: öljy lohduttaa ja parantaa, viini puhdistaa ja kirvelee totuudella. Majatalo on Kirkko, johon Kristus tuo haavoittuneen ihmiskunnan. Majatalon isäntä kuvaa paimenia ja Kirkon palvelijoita, joille Herra uskoo hoidon, kunnes Hän palaa.
Meidän pelastuksemme kannalta tämä evankeliumi sanoo kaksi asiaa. Me olemme tuo haavoittunut ihminen. Emme voi parantaa itseämme omalla voimallamme. Tarvitsemme Kristuksen, joka sitoo syntiemme haavat katumuksessa, voitelee meidät armolla ja ravitsee meidät pyhässä ehtoollisessa. Tulemalla parannetuksi tulemme lähimmäiseksi.
Kun Kristus parantaa meitä, Hän tekee meistä laupeuden kantajia. Pelastettu ihminen ei voi kulkea kärsivän ohi kylmästi. Iankaikkinen elämä alkaa jo nyt siinä, että Jumalan rakkaus muuttuu konkreettiseksi lähimmäisen rakastamiseksi.
Herra sanoo meille: ”Mene ja tee sinä samoin.” Tulkaamme ensin Kristuksen hoidettaviksi Kirkon majatalossa, ja menkäämme sitten maailmaan sitomaan haavoja, nostamaan langenneita ja osoittamaan laupeutta. Siinä rakkaudessa ihminen löytää elämän. Aamen.