Lk 9:37-43: Usko ei ole ihmettä varten, vaan yhteyttä varten

Usko ei ole ihmettä varten, vaan yhteyttä varten

Lk 9:37-43

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tämä evankeliumi vie meidät kirkastusvuoren jälkeiseen hetkeen. Kristus on juuri ilmestynyt kirkkaudessaan Pietarille, Jaakobille ja Johannekselle, ja vuoren juurella Häntä odottaa särkyneen maailman hätä: isä tuo ainoan poikansa, jota paha henki repii ja heittelee. Opetuslapset eivät ole kyenneet auttamaan. Tässä kohtauksessa kohtaavat kaksi todellisuutta: Jumalan kirkkaus ja ihmisen syvä avuttomuus. Kristus laskeutuu kirkkauden vuorelta kärsivän lapsen luo. Juuri tämä on evankeliumin sydän: Jumala ei jää korkeuksiin, vaan tulee alas parantamaan ihmisen.

Jeesus sanoo: ”Voi sinä epäuskoinen ja nurja sukupolvi, kuinka kauan minun täytyy olla teidän luonanne ja kestää teitä?” Nämä sanat eivät ole välinpitämättömyyttä kärsivää isää kohtaan, vaan tuskallinen paljastus koko ihmiskunnan tilasta. Epäusko ei ole vain ajatuksellinen epävarmuus, vaan sydämen vieraantumista Jumalasta. Kun ihminen elää erossa Jumalasta, hän menettää sisäisen eheyden, ja pahan voimat löytävät tarttumapintaa.

Kristus käskee tuomaan pojan luokseen. Tämä on ratkaiseva opetus. Pelastus alkaa siitä, että ihmisen hätä tuodaan Kristukselle. Opetuslapset eivät onnistuneet, koska heillä ei ollut vielä riittävää hengellistä kypsyyttä, rukouksen voimaa ja nöyryyttä. Mutta Kristus ei hylkää heitä eikä isää. Hän nuhtelee pahaa henkeä, parantaa lapsen ja antaa hänet takaisin isälleen.

Herra opettaa, että todellinen valta pahaa vastaan ei ole tekniikkaa, sanoja tai uskonnollista itsevarmuutta. Se on yhteyttä Jumalaan, joka syntyy uskosta, rukouksesta, paastosta ja kuuliaisuudesta.

Isien ymmärryksen mukaan parantuminen on ihmisen palauttamista Jumalan kuvan mukaiseen elämään. He näkivät tässä kertomuksessa sekä konkreettisen vapauttamisen,että kuvan ihmisen sielusta.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen korosti, että Kristus osoittaa olevansa luomakunnan Herra: demonit eivät kestä Hänen käskyään, koska Hän on Jumalan Sana, jonka kautta kaikki on luotu. Kristuksen sana ei ole vain opetusta, vaan voima, joka vapauttaa.

Pyhä Johannes Krysostomos kiinnitti huomiota opetuslasten voimattomuuteen. Hän opetti, että hengellinen palvelu ilman rukousta ja nöyryyttä muuttuu heikoksi. Ihminen ei voi kohdata pimeyttä omalla voimallaan. Siksi Kirkon isät pitivät rukousta ja paastoa parantumisen hengellisinä ehtoina: eivät siksi, että Jumala tarvitsisi meidän suorituksiamme, vaan siksi, että sydän puhdistuu ottamaan vastaan Jumalan voiman.

Isät näkivät pojan isän rukouksessa koko ihmiskunnan huudon. Ihminen tuo Jumalalle sen, mitä hän ei voi itse parantaa: lapsensa, muistonsa, pelkonsa, himonsa, sisäiset haavansa. Kristus ottaa vastaan tämän avuttomuuden, koska nöyrä hätä on usein uskon alku.

Meidän pelastuksemme kannalta tämä evankeliumi näyttää, mitä synti tekee ja mitä Kristus tekee. Synti repii, heittelee ja hajottaa. Se vie ihmiseltä hänen vapautensa ja tekee hänestä voimien leikkikentän. Kristus taas kokoaa, parantaa ja palauttaa. Kun Hän antaa pojan takaisin isälleen, siinä näkyy pelastuksen kuva: Kristus palauttaa ihmisen Isän yhteyteen. Kristus antaa ihmisen takaisin Isälle

Meidänkin on tuotava Kristukselle se, mikä meissä on sidottua. Emme pelastu peittämällä haavojamme emmekä luottamalla omaan voimaamme. Pelastus alkaa, kun sanomme: Herra, tässä on minun elämäni, jota en osaa parantaa. Tuo minut luoksesi.

Kristus laskeutuu kirkkauden vuorelta myös meidän arkeemme. Hän ei pelkää meidän pimeyttämme. Tuokaamme lapsemme, kotimme, ajatuksemme ja sydämemme Hänen eteensä rukouksessa, katumuksessa ja pyhässä ehtoollisessa. Silloin Jumalan voima tulee siihen, missä ihminen on voimaton, ja kaikki hämmästyvät Jumalan suuruutta. Aamen.