Lk 7:31-35: Me soitimme teille huilua, mutta te ette tanssineet

Me soitimme teille huilua, mutta te ette tanssineet

Lk 7:31-35

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä Jeesus vertaa oman aikansa sukupolvea torilla istuviin lapsiin, jotka valittavat toisilleen: huilua soitettiin, mutta ette tanssineet; valituslaulua laulettiin, mutta ette itkeneet. Johannes Kastaja tuli askeettisena, eikä häntä hyväksytty. Ihmisen Poika tuli syöden ja juoden, eikä häntäkään hyväksytty.

Jeesus tahtoi opettaa, että ongelma ei ole Jumalan ilmoituksen puutteessa eikä sanoman muodossa, vaan ihmisen sydämen kovuudessa, joka torjuu sekä parannukseen kutsuvan ankaruuden että armon ilon; pelastus estyy silloin, kun ihminen ei tahdo suostua Jumalan viisauden puhutteluun missään muodossa.

Tämä vertaus näyttää ensin yksinkertaiselta, mutta se osuu syvälle ihmisen hengelliseen sairauteen. Jeesus tahtoi opettaa, että ihminen voi torjua Jumalan kutsun riippumatta siitä, millaisessa muodossa se hänelle tulee. Jos sana on ankara ja kutsuu katumukseen, sitä pidetään liian kovana. Jos sana on lempeä ja täynnä armoa, sitä pidetään liian vapaana. Ongelma ei siis ole sanoman muodossa, vaan sydämessä, joka ei halua muuttua.

Jeesus näyttää tämän Johannes Kastajan ja oman toimintansa kautta. Johannes tuli paastoten, erämaan profeettana, eikä syönyt leipää eikä juonut viiniä. Silloin ihmiset sanoivat: “Hänessä on paha henki.” Sitten tuli Ihmisen Poika, joka söi ja joi, istui pöytään syntisten kanssa ja toi Jumalan armon lähelle konkreettisesti. Silloin sanottiin: “Katso syömäriä ja juomaria, publikaanien ja syntisten ystävää.” Jeesus tahtoi opettaa, että itsepäinen sydän löytää aina syyn olla tottelematta Jumalaa. Se käyttää hengellistä arvostelukykyä tekosyynä pysyä ennallaan.

Pyhät isät ovat nähneet tässä kohdassa ennen kaikkea ihmisen paatuneisuuden ja Jumalan viisauden monimuotoisuuden.

Pyhä Johannes Krysostomos huomauttaa, että Jumala lähestyy ihmistä eri tavoin: toista ravistellaan Johannes Kastajan ankaruudella, toista vedetään Kristuksen lempeydellä. Mutta jos ihminen ei tahdo kummassakaan kuulla Jumalan ääntä, hänen ongelmansa ei ole ymmärryksen puute vaan tahdon sairaus.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen korostaa, että Kristus ei hävennyt olla syntisten ystävä, koska juuri sitä varten hän tuli: ei vahvoja varten, vaan sairaita varten. Ne, jotka moittivat häntä siitä, osoittivat samalla, etteivät he ymmärtäneet Jumalan pelastavaa viisautta.

Evankeliumin lopussa Jeesus sanoo: “Viisauden ovat kaikki sen lapset oikeaksi osoittaneet.” Tämä on hyvin tärkeä sana. Jumalan viisaus ei tule oikeaksi todistetuksi ihmisten mielipiteissä, vaan niissä, jotka ottavat sen vastaan ja muuttuvat. Johannes Kastajan tie tuotti katumuksen hedelmää. Kristuksen tie tuotti anteeksiantoa, parantumista ja uutta elämää. Ne, jotka suostuivat Jumalan puhutteluun, havaitsivat, että Jumalan viisaus oli oikea, vaikka se ei vastannut heidän ennakkokäsityksiään.

Pelastuksen kannalta tämä kohta on hyvin ajankohtainen. Meidänkin sydämemme voi olla tällainen torilla istuva lapsi: aina arvioimassa, aina mittaamassa, aina löytämässä syitä olla muuttumatta. Toisinaan torjumme kirkon askeesin liian vaativana, toisinaan armon sanoman liian helppona. Toisinaan haluamme Jumalan puhuvan, mutta emme niin, että se koskee meitä itseämme. Jeesus tahtoi opettaa, että pelastus alkaa vasta silloin, kun ihminen lakkaa asettumasta Jumalan yläpuolelle tuomariksi ja suostuu itse tuomittavaksi, parannettavaksi ja armahdettavaksi.

Jumalan viisaus tulee yhä luoksemme sekä Johannes Kastajan että Kristuksen tavoin: se kutsuu meitä sekä katumukseen että iloon, sekä kilvoitukseen että armoon. Autuas on se, joka ei loukkaannu tähän viisauteen, vaan ottaa sen vastaan. Sillä siellä, missä sydän lakkaa vastustamasta Jumalaa, siellä alkaa pelastus. Aamen.