Mt 13:54-58: Tuttuus,joka peittää Jumalan

Tuttuus,joka peittää Jumalan

Mt 13:54-58

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Evankeliumi vie meidät tänään Nasaretiin, Jeesuksen kotikaupunkiin. Siellä ihmiset kuulevat Jeesuksen opetusta synagogassa ja hämmästyvät: “Mistä hänellä on tämä viisaus ja nämä voimateot?” Mutta hämmästys ei muutu uskoksi. He tunnistavat Hänen sukunsa, ammattinsa ja arkisen taustansa, mutta eivät tunnista Hänen jumalallista salaisuuttaan. Näin evankeliumi paljastaa yhden hengellisen elämän suurimmista vaaroista: ihminen voi olla hyvin lähellä Kristusta ja silti jäädä Hänestä kauas.

Jeesus tahtoi opettaa, että Jumalan ilmoitus tulee usein nöyryyden ja arkipäiväisyyden muodossa. Nasaretilaiset odottivat ehkä suurta profeettaa, mutta eivät kyenneet vastaanottamaan Jumalaa, joka oli elänyt heidän keskellään tavallisena miehenä, puusepän poikana. Heidän ongelmansa ei ollut tiedon puute, vaan sydämen sulkeutuminen.

He kysyivät oikeita kysymyksiä, mutta väärässä hengessä. “Mistä tämä viisaus?” olisi voinut johtaa heidät palvomaan Jumalaa. Sen sijaan se muuttui epäluuloksi. Heidän mielensä sanoi: koska tunnemme hänen äitinsä ja sukunsa, tiedämme jo, kuka hän on. Mutta juuri siinä he erehtyivät. Ihminen voi tuntea Kristuksesta paljon ulkoisesti ja silti olla tuntematta Häntä sisäisesti.

Herra sanoo: “Ei ole profeetta halveksittu muualla kuin kotikaupungissaan ja kodissaan.” Tämä ei ole katkera valitus, vaan diagnoosi. Syntiin langennut ihminen halveksii usein sitä armoa, joka tulee liian lähelle. Me etsimme Jumalaa kaukaisista ja erikoisista kokemuksista, mutta emme näe Häntä rukouksessa, liturgiassa, lähimmäisessä, hiljaisessa kuuliaisuudessa ja jokapäiväisessä katumuksessa.

Pyhä Johannes Krysostomos korostaa, että Nasaretin asukkaiden olisi pitänyt juuri Jeesuksen vaatimattoman taustan vuoksi ihmetellä Jumalan voimaa. Jos Hänellä ei ollut maallista koulutusta tai asemaa, mistä tuli Hänen viisautensa? Heidän olisi pitänyt päätellä, että Jumala toimii Hänessä. Mutta kateus ja ennakkoluulo sokaisivat heidät.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen näkee tässä Kristuksen ihmiseksi tulemisen skandaalin. Sana tuli lihaksi niin todellisesti, että Hänet voitiin sijoittaa sukuun, kylään ja arjen historiaan. Juuri tämä pelastaa meidät: Jumala ei pelasta ihmistä etäältä, vaan astuu ihmisyyden sisään. Mutta ylpeä sydän kompastuu siihen, että Jumala tulee nöyränä.

Autuas Theofylaktos muistuttaa, ettei Kristuksen voimattomuus Nasaretissa merkinnyt todellista kyvyttömyyttä, vaan ihmisten epäuskon seurausta. Jumalan armo ei pakota itseään suljettuun sydämeen. Kristus olisi voinut tehdä ihmeitä, mutta ihme ilman uskoa olisi tullut tuomioksi eikä pelastukseksi.

Isät siis näkevät tässä sekä Kristuksen nöyryyden että ihmisen vapauden. Jumala tulee lähelle, mutta ei murra ovea väkivalloin.

Pelastuksen kannalta tämä evankeliumi kysyy: olemmeko mekin tottuneet Kristukseen? Ortodoksinen elämä on täynnä pyhiä asioita — ikonit, veisut, suitsutus, paasto, ehtoollinen, ristinmerkki. Mutta pyhyys voi muuttua meille tavaksi, jos sydän ei valvo. Silloin kaikkein suurin aarre on silmiemme edessä, mutta emme enää vapise sen äärellä.

Nasaretin synti ei ollut se, etteivät he olisi nähneet mitään. He näkivät, mutta selittivät näkemänsä pois. Sama vaara on meillä, kun puolustamme kovaa sydäntä, vähättelemme Jumalan kutsua tai ajattelemme tuntevamme evankeliumin jo tarpeeksi.

Kristus tahtoo pelastaa meidät tästä hengellisestä turtumuksesta. Hän kutsuu meitä ihmettelemään uudelleen: kuka tämä on, joka tulee leivässä ja viinissä, sanassa ja sakramentissa, köyhässä ja kärsivässä? Hän on Jumalan Poika, joka tuli niin lähelle, että Hänet voitiin torjua — ja juuri siksi Hän voi myös koskettaa ja parantaa meidät.

Avatkaamme siis sydämemme. Älkäämme halveksiko arkipäivän armoa. Siellä, missä on nöyryyttä ja uskoa, Kristus tekee edelleen voimatekojaan: Hän herättää kuolleen sydämen elämään. Aamen.