Suitsuttamisperinteestä jumalanpalveluksissa

Suitsukkeen käytöstä jumalanpalveluksissa ei löydy varmoja todisteita kolmen ensimmäisen vuosisadan ajalta. Päinvastoin varhaisten isien kirjoituksista löytyy monia lausuntoja, joiden mukaan voisi päätellä, ettei sellaista tapaa ollut olemassa. Suitsukkeen käyttö oli läheisessä yhteydessä epäjumalien palvontaan ja kristinuskon varhaisiin vainoihin. Niinpä Atanasios (177) sanoo: ”Maailmankaikkeuden Luoja ja Isä ei vaadi verta eikä savua, eikä kukkien hyvää tuoksua eikä suitsutuksia” (Legatio, 13). Tertullianus (198) vertaillessaan tiettyjä kristillisiä tapoja pakanallisiin, sanoo: ”On totta, että emme hanki suitsukkeita. Jos arabialaiset valittavat tästä, saabalaiset todistavat, että suurin osa heidän kauppatavaroistaan, ja kalliimmalla, tuhlataan kristittyjen hautajaisissa kuin suitsuttamalla jumalille” (Apol. 42). ”Uhraan Hänelle kallisarvoisen uhrin …rukouksen, joka nousee puhtaasta ruumiista ja viattomasta, Pyhän Hengen innoittamasta mielestä …en penninarvoista suitsukejyvää …” (Ibid. 30). On mahdollista, että tätä kohtaa retorisena kommenttina ei tulisi korostaa osoittamaan sitä, ettei suitsutusta käytetty sen enempää kuin sitä ei voida käyttää todistamaan, ettei Eukaristiassa käytettäisi viiniä. Tertullianus toisaalla sanoo, että vaikka kristityt eivät käytä suitsuketta rukouksen lisänä, he eivät torju sitä hautauksen yhteydessä, ts. helpottamaan hautaustoimitusta tai savustustarkoituksiin.

Klemens Aleksandrialainren (192) asettaen vastakkain kristittyjen asianmukaisen jumalanpalveluksen pakanallisen jumalanpalveluksen kanssa,  sanoo, että ”todellinen pyhä alttari on vain sielu, ja sen tuoksu pyhä rukous” (Stromata, kirja VII. 6, §32). ”Jos he sitten sanoisivat, että Suuri Ylimmäinen Pappi, Herra, uhraa Jumalalle hyvänhajuista suitsutusta, älkööt he luulko, että Herra uhraa tämän uhrin ja hyväntuoksuisen suitsutuksen, vaan ymmärtäkööt, että Hän uhraa alttarilla rakkauden ja hengellisen tuoksun lahjan” (Paedag. kirja II. 8,§37). Arnobius (298) sanoo suitsutuksen käytöstä pakanoiden keskuudessa: ”Se on jokseenkin uusi asia, eikä myöskään ole mahdotonta vuosien aikana jäljittää, koska tieto siitä virtasi näihin osiin… Mutta jos muinoin eivät ihmiset eikä jumalat halunneet tätä suitsuttamisen tapaa, on toteen näytetty, että tapa on turha ja on tarkoituksetonta käyttää sitä nyt”. (Adv. Gentes VII). Hänellä tuskin kuitenkaan oli tietoa suitsutuksen käyttötavoista kristittyjen keskuudessa.  Lactantius (303) kirjoittaa: ”Sen seurauksena osoitan, mikä on todellinen uhri Jumalalle … ettei kukaan ajattelisi, että Jumala haluaisi uhrieläimiä tai tuoksuja tai kallisarvoisia lahjoja… Tämä on todellinen uhri, ei se, mikä tuodaan kotelossa, vaan se, mikä tuodaan sydämessä” (Divin. Instit. Epit. 2). Hän myös lainaa hyväksyen uusplatonistien ilmausta, että ”suitsutusta ja muita tuoksukkeita ei pitäisi tuoda uhriksi Jumalalle”. (Divin. Instit.6, §25).Tämä ei kuitenkaan suoranaisesti  osoita, että mikään edellä mainituista ei olisi ollut hänen aikanaan kristillisen jumalanpalveluksen osana.  Augustinus (396) sanoo asiasta: ”Emme mene Arabiaan hakemaan suitsukkeita, emmekä pengo ahneiden kauppiaiden pakkauksia. Jumala odottaa meiltä kiitosuhria” (Endr. in Ps. 49, §21). Yllä olevat ovat lyhyitä katkelmia tekstikappaleista, usein aika pitkistä, jotka käsittelevät aihetta, eikä kukaan kirjoittajista viittaa vähäisestikään mihinkään suitsuttamisen tapaan, eikä mihinkään säilyneeseen, josta voisi tehdä johtopäätöksen, että sellainen tapa olisi ollut olemassa. Heidän kielenkäyttönsä sulkee pois sellaisen olettamuksen.

Kuuluisaa profeetta Malakian kirjaa (Mal. 1:11) kommentoitiin usein varhaisessa kristillisessä kirjallisuudessa. Mutta vaikka sen todistusta Eukaristiasta aina puolustetaan, viittaukset suitsuttamiseen joko hiljaisuudessa ohitetaan tai selitetään viittauksena rukoukseen koskien Ilmestyskirjan kohtaa 5:8.

Varhaisin aito kirjaus suitsukkeen käytöstä on Etherian (eli Sylvian) pyhiinvaellukselta vuodelta 385. Hän kuvaa sunnuntaivigiliapalvelusta Jerusalemissa (Duchesne: Christian Worship, 2. engl. laitos, s. 550).

Eusebius ilmeisesti viittaa suitsutuksen käyttöön (Demonst. Evang. I:10): ”Siksi tuomme uhrin sekä suitsutusta… jne., mutta tämä kohta tulee heti Ps 141: 2 lainauksen jälkeen, ja kohta saattaa olla vertauskuvallinen.

Kuitenkin luultavasti suitsuttamista käytettiin hyvin varhain kristillisissä jumalanpalveluspaikoissa todennäköisesti desinfiointiin ja ehkäisemään epämiellyttäviä hajuja, ja että tämä oli suitsutuksen rituaalisen käytön alkuperä, joka alkoi 6.: lla ja mahdollisesti jo 5.: llä vuosisadalla. Tertullianus, joka, kuten jo huomasimme, kieltää epäsuorasti suitsutuksen rituaalisen käytön, kuitenkin sanoo: ”Jos jonkun paikan haju tympäisee minua, poltan jotakin Arabiasta peräisin olevaa. Mutta en”, hän lisää, ”en samalla tavalla, enkä samalla tavoin pukeutuneena, enkä samoin välinein kuin niitä on käytetty epäjumalille”(DeCor.Mil.10). Seuraava on suitsutuksen siunaaminen, jota käytettiin Kaarle Suuren aikoihin tai myöhemmin, ja jossa ei ole muuta vastustavaa kuin minkä Tertullianus oli hyväksynyt: ”Siunatkoon Herra tämän suitsutuksen jokaisen turmiollisen pahan hajun poistamiseksi ja sytyttämään sen suloisuuden tuoksuksi” (Martene, De Eccl. Ant. Rit. kirja I. 4, Artic. 12 : 5,6). Niin kutsutussa pyhän Klemensin liturgiassa, jonka arvellaan edustavan 4. vuosisadan palveluksia, ei ole mainintaa suitsuttamisesta, eikä Apostolisissa Konstitutioissakaan, joihin se sisältyy. Pseudo-Dionysios (luultavasti n. 520, mutta mahdollisesti jonkin verran aikaisemminkin) on ensimmäinen, joka todistaa sen käytöstä uskonnollisessa seremoniassa: ”Ylipappi (piispa) päätettyään pyhän rukouksen jumalallisessa alttarissa, aloittaa suitsuttamisen sen yhteydessä ja kulkee koko pyhän paikan ympäri” (Hierarc. Eccl. III: 2; vrt. III: 3, §3). Evagrius sanoo Persian kuninkaan lähettäneen kultaisen suitsutusastian Antiokian kirkkoon noin v. 594. (Hist. Eccl. VI: 21). Kaikkein vanhimmissa Rooman jumalanpalvelusohjeissa, jotka luultavasti on koottu noin 730, ja jotka saattavat kuulua 7. vuosisadalle, määrätään, että piispallisessa messussa alidiakonin, kantaen kultaista suitsutusastiaa, tulee kulkea Rooman piispan edellä tämän lähdettyä sakaristosta kuoroa kohti, ja kaksi suitsutusastioineen evankeliumin lukevan diakonin edellä, kun hän kulkee evankeliumikirjan kanssa ambonille (§§ 7,11; Musae.Ital.tom.II). Nämä määräykset on annettu myös jumalanpalvelusjärjestyksen uudessa laitoksessa, joka mahdollisesti on vuosisata myöhemmältä ajalta (Ibid. §§ 4,8). Tässä jälkimmäisessä asiakirjassa sanotaan myös: ”Sen jälkeen kun evankeliumin on luettu … suitsutusastiat tuodaan alttarista ja sitten viedään henkilöiden sieraimille, ja savua vedetään käsin kasvoille” (Ibid. §9). Tämä on luultavasti peräisin sen varhaisemmasta käytöstä ilman puhdistamisen ja hyvänhajuiseksi tekemisen keinona. Mutta luultavasti Lännessä se on ymmärrettävissä täysin henkilöiden rituaalisen suitsuttamisen alkuperänä. Samassa jumalanpalvelussäännöstössä, joka oli varmasti käytössä ennen kuin Amalarius (Amalarius Fortunatus n.775 – c.850) sen kirjoitti (827), on ohje, että sen jälkeen kun ehtoollisleivät ja kalkki on asetettu alttaripöydälle niiden pyhittämiseksi ”suitsutettakoon alttari” (Ibid. §9). Tässä luultavasti on varhainen alku myöhemmälle ”pyhien lahjojen suitsuttamiselle”. On kuitenkin luultavaa, että tällainen rituaalinen käytäntö jonkin aikaa rajoittui Roomaan. Gallialaisessa liturgiassa, joka oli käytössä Kaarle Suuren aikaan asti, ei voi huomata viitteitä suitsutuksen käytöstä, eikä Germanus Pariisilainenkaan  (555) mainitse siitä selityksessään liturgisista tavoista. Myöskään Isidoros Sevillalainen (610) ei mainitse asiasta kirjassaan kirkon jumalanpalveluksista. Voimme siis otaksua sen käytön harvinaiseksi käsiteltävän aikajakson sisällä, ja sen merkityksen vähäiseksi läpi koko 9. vuosisadan, päätellen siitä, että Florus Lyonilainen, Rabanus Mentziläinen tai Walafried Reichenaulainen eivät mainitse asiasta teoksissaan, jotka laajasti ovat keskittyneet   jumalanpalvelusmenoja koskeviin kysymyksiin.

Niin kutsuttu ”Illyrialainen messu” (Missa Illyrici) säilyttää raamatullisen vertauskuvallisuuden neuvoessaan pappeja sanomaan, milloin suitsutusta poltetaan, ”Nouskoon minun rukoukseni niin kuin suitsutussavu Sinun kasvojesi eteen” (Ps 141:2; 1938 Raam. käännös). Mutta samassa ja myöhemmässä säännöstössä se kuvaa sen jumalallista vaikutusta sieluun Amalariuksen seuraavan selityksen mukaan: ”Suitsutusastia esittää Kristuksen Ruumista, jossa on tuli, nimittäin Pyhä Henki, josta lähtee hyvä tuoksu, jonka jokainen valittu toivoo voivansa saada itselleen. Sama tuoksu on merkki siitä, että hyve (bonam operationem) tulee Kristuksesta, joka sille joka toivoo elävänsä, tulee hänen omaan sydämeensä” (De Eccl. Offic. III: 18). Tässä on havaittavissa viittaus savun hengittämiseen edellä kuvatulla tavalla.

Tämä tieto olisi puutteellinen ilman viittausta varhaisten kirjoittajien tiettyihin teksteihin, jota ovat saaneet ajattelemaan, että huolimatta edellä mainituista asiantuntijoista suitsutuksen käyttö tunnettiin kristillisessä kirkossa alusta asti. Varhaisimpana todisteena suitsutuksen käytöstä on kolmas apostolinen kanoni, jossa sanotaan, että ”paitsi hunajaa ja maitoa, ja maissin uusia tähkiä, ja viinirypäleterttuja niiden aikaan, mitään muuta älköön tuotako alttarille Pyhän Uhrin aikana kuin öljyä lampukoihin ja suitsutusta”. Kanoni itse asiassa määrää suitsutusta käyttämään. Arabiankielinen mukaelma ilmaisee asian yleisemmin, ”sakramenttien ja rukouksien aikana” (Ibid. Tom II; Annot. s.16). Totta on, että tämä kanoni ei mainitse suitsutuksen tapaa, eikä voida osoittaa, että mainittu suitsutus oli tarkoitettu toimitettavaksi jumalanpalvelusmenona. Epäilemättä sitä usein käytettiin hajusteena, ja haudoissa ja katakombeissa, joissa varhaiset kristityt usein toimittivat jumalanpalveluksia, ja joissa heidän kuolleitaan useasti haudattiin, sen voisi toisinaan ajatella melkein yhtä välttämättömäksi kuin öljy lampukoihin, jonka vuoksi myös tehtiin samankaltaisia poikkeuksia. Myös Dionysios Areopagitan kirjoituksissa määrätään suitsutuksen käytöstä, samoin Nikean kirkolliskokouksen jälkeisten isien kirjoituksissa. Pseudo-Hippolytus, oletettavasti Portuksen piispa (220), mutta todellisuudessa joitakin vuosisatoja myöhemmin, kirjoittaa: ”Kirkot vaikertavat suuresti valittaen, koska Pyhää Uhria eikä suitsuttamista(tapana) toimiteta” (De Consumm. Mundi XIX). Tässä lienee kysymys kuvakielestä, joka on lainattu hyvin tunnetusta riitistä Mooseksen laista. Kielenkäyttöön varmastikin on vaikuttanut seuraava pyhän Basileioksen (370) kappale samasta aiheesta, joka on siirtynyt eteenpäin: ”Epäpyhät kädet ovat repineet rukoushuoneet maahan, alttarit on kaadettu, eikä enää ole Pyhää Uhria eikä suitsutusta, ei uhripaikkaa, vaan pelonsekainen suru pilvenä kaiken yllä” (In Gordium Mart. Hom. XIX). Pyhä Basileios tässä vain osaksi siteeraa ja osaksi mukailee, viitaten vainojen ajan kirkkoon, sitä, mitä Asarias Laulussa Kolmesta Lapsesta sanoo Jerusalemin tilasta pakkosiirtolaisuuden aikana (Sept.Vers. j.14). Pyhä Ambrosius sanoo viitaten enkelin ilmestymiseen Sakariaalle ”suitsutusalttarin oikealla puolella”(Lk 1:11), ”Voisiko tuo enkeli seisoa vierellämme, kun me kokoamme alttareita” (Expos.Evang. S. Luc. I : 28). Tässä ei mainita suitsuttamista, eikä tässä välttämättä tarkoiteta tulen käyttöä, joten mitään viittausta suitsuttamiseen ei ollut aiottukaan. Luultavasti kuitenkin tätä ajatusta suitsuttamisesta ehdotettiin pyhälle Ambrosiukselle maininnalla ”suitsutusalttarista”. Siksi edelleen alleviivataan, että jos hän olisi ajatellut aineellista suitsutusta, sellaisena kuin sitä käytettiin kristillisissä kirkoissa, sitä olisi hänen aikanaan poltettu alttareilla, mitä kukaan ei vahvista. Ja vielä lisäksi, että pyhä Ambrosius itse selittää omia sanojaan mukaillen: ”Kun pystytämme alttareita tuodessamme esiin uhria”. Suitsuttaminen hänen mielestään oli ”ylistys- ja kiitosuhri” Pyhän Efraim Syyrialaisen Testamentissa, epäaidossa asiakirjassa epävarmalta ajalta lainataan samaa kohdetta: ”Kehotan, ettette polta minua makein tuoksuin … vaan antakaa hyvähajuinen savustus Jumalan huoneessa… Polttakaa suitsutuksenne Herran huoneessa Hänen ylistyksekseen ja kunniakseen”. (Test.S. Ephr., Vitae Sanctorum, Helmik.1). Tässä näyttää tarkoitetun suitsutuksen tosiasiallista käyttöä hautajaisseremoniassa. Mutta todiste myöhemmästä väärennöksestä ei ole minkään arvoinen. Voidaan lisätä, että oli olemassa ilmeinen luonnollinen syy, sellainen jonka ensimmäiset kristityt olisivat tunnistaneet Tertullianuksen tavoin, palava suitsutus hautajaisissa. Ja on luultavaa, että tapa käyttää sitä ei auta vähääkään johdantona   käytäntöön pelkästään uskonnollisena riittinä.