Miten surevaa voi lähestyä ja tukea

Kuoleman kohdatessa

Kukaan ei voi etukäteen kuvitella tai tietää, miten toimii tai miten kestää, kun läheinen ihminen kuolee. Kuoleman kohdatessa mikään ei ole ennallaan. Seisommeko mykkinä kuolinvuoteen vieressä, pakenemmeko, itkemmekö vai huudammeko ­ koskaan emme voi varmasti tietää etukäteen, mitä tuossa tilanteessa teemme. Tuosta hetkestä eteenpäin kellot käyvät aivan uudenlaista aikaa. Ennen tätä tapahtumaa emme voi tietää, paneudummeko kaikin voimin työhön ja toimintaan, huolehdimmeko hautajaisjärjestelyistä, ostammeko uudet hautajaisvaatteet vai olemmeko täysin toimintakyvyttömiä.

Isän, äidin, puolison, lapsen tai parhaan ystävän kuolema on varmasti raskainta. Mutta voimme järkyttyä ja tuntea syvää surua silloinkin, kun emme tunne kuollutta tai kuolleita. Näin kokivat monet surressaan Estonia-laivan uppoamisessa kuolleita.

Kuolema tuntuu useimmiten epäoikeudenmukaiselta. Joskus se antaa ihmiselle aikaa saattaa loppuun tärkeät asiat. Joskus se antaa aikaa jäähyväisille. Joskus se iskee äkkiarvaamatta ja repäisee rakkaan ihmisen pois luotamme ilman ennakkovaroituksia. Varsinkin äkkikuolema jättää monia kysymyksiä avoimiksi. Erityisesti se jättää jälkeensä tuskan siitä, että paljon jäi tekemättä ja sanomatta.

Kun kuolema vie läheisen, tunnemme menetyksen tyhjyytenä, jonka kuollut jättää jälkeensä. Tämän lisäksi joudumme kohtaamaan oman kuolemamme. Elämä on katoavaista, siitä juuri läheisen kuolema meitä muistuttaa. Tämä kokemus saattaa selittää sen, miksi niin moni tekee tällaisena hetkenä ratkaisuja, joita ei aikaisemmin kuvitellutkaan tekevänsä. Avioparit saattavat erota, seurustelu loppua. Elämän saattaa nähdä niin kirkkaasti, että ymmärtää aivan uudella tavalla elämänsä ainutkertaisen arvon ja haluaa toteuttaa edes osan niistä unelmista, jotka vielä ovat toteuttamatta. Näin saattavat tehdä etenkin ne, jotka surustaan huolimatta kykenevät ajattelemaan tulevaisuutta ja tekemään ja toteuttamaan päätöksiä.

 

Suru

 Osa surevista ei ajattele tulevaisuutta, vaan haluaa vetäytyä syrjään elämästä omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Joku taas saattaa tarvita ystävän tai puolison läheisyyttä enemmän kuin koskaan ennen. Joku jopa niin paljon, etteivät ne, joihin hän turvautuu jonkun ajan kuluttua oikein enää jaksa kestää niin suurta tukeutumista.

Suruaan ei siis voi itse suunnitella, ei sen määrää eikä kestoakaan. Emme myöskään tiedä, millaisina hetkinä se meidät yllättää pitkänkin ajan kuluttua. Näemme valokuvan, kuljemme jonkin paikan ohi tai kuollut ilmestyy uneemme. Vastaamme tulee kadulla joku, joka muistuttaa jollakin tavalla menetettyä läheistä tai kotiin tulee vainajalle osoitettu kirje. Yhteistä kaikille sureville on se, että sitä, missä tilanteessa ja kuinka paljon itkee, ei voi itse päättää.

Surulta ei säästy kukaan. Se on spontaani, luonnollinen, normaali ja täysin ymmärrettävä reaktio, jonka ihminen saa syntyessään ja joka auttaa kestämään menetykset.

Syvästi surressamme elämme kriisissä. Tällaisissa vaiheissa tarvitsemme apua, tukea ja keskustelumahdollisuuksia. Kriiseillä, kuten muillakin elämän vaiheilla, on ajallinen kestonsa ja omat vaiheensa, vaikka kriisin vaiheiden muutoksia voi joskus olla vaikea havaita.Joskus tulee aika, jolloin suru on pienempi, ja joskus voi tulla myös aika, jolloin sitä ei enää ole. Silloin kykenemme muistelemaan kuollutta kunnioittaen ja hänen olemassaolostaan kiittäen ilman tukahduttavaa tuskaa. Suruun ja suremiseen näyttää yhteiskunnassamme liittyvän jossakin määrin kielteinen sivumaku, ikään kuin ne eivät ainakaan kovin voimakkaasti ilmaistuina ja koettuina olisi täysin hyväksyttyjä ja sallittuja tunteita. Tuntuu hiukan siltä kuin luultaisiin, että surun voi poistaa tahdonvoimalla ja torjunnalla. Miksi asiaan suhtaudutaan näin?

Moni sekoittaa keskenään surun ja surumielisyyden eli masentuneisuuden, joka on hoitoa vaativa sairaus. Niinpä usein luullaan, että suruun on syytä suhtautua kuin depressioon eli masennukseen. Luullaan, että suru katoaa oikealla hoidolla. Uskotaan siis, että “surusairauden” osaa hyvä lääkäri parantaa. Surevasta saatetaan pyrkiä tekemään potilas, joka ­ mikäli surua on kestänyt liian kauan ­ ei ole osannut hoitaa sairauttaan oikein. Tällaista “liian voimakkaasti ja liian kauan” surevaa voidaan joskus jopa moittia. Näin tehdään silloin, kun ei ymmärretä surun olevan elintärkeä, terve reaktio, jolla koko persoonallisuutemme eli mielemme ja ruumiimme reagoi elämänkriisiin.

Estämättä ilmenevä surun tunne eli sallittu suru mahdollistaa “terveen” hyvästijätön. Sen kautta tulemme tietoiseksi siitä, ettei menetetty ihminen enää tule takaisin. Kyyneleet lievittävät menetyksen aiheuttamaa tuskaa. Sallittuna ilmenevä suru estää itsepetoksen, jonka vallassa takerrumme loputtomasti häneen, jota ei enää ole.

Jos torjumme oikeutetun surun tunteen, ehkä siksi, että luulemme toisten odottavan meidän tekevän niin, tai siksi, että toiset todella vaativat sitä, voi kokonaispersoonallisuuteemme syntyä vaikeita häiriöitä. Näin on todettu lukuisissa tutkimuksissa. Ne kertovat monenlaisista “väärin suuntautuneista” tuntemuksista ja jopa täysin patologisista oireista niin ruumiillisella kuin henkisellä ja tunteiden alueella.

 

Vanhemman kuolema

Näyttää siltä, että lapset saavat surun torjunnasta vielä vakavimpia oireita kuin aikuiset. Usein myös siksi, että heitä tuetaan suruprosessissa vain harvoin. Lasten suru huomataan usein vasta silloin, kun lapsi alkaa oireilla vakavasti. Lapset ovat täysin aikuisten avun varassa. Tämä tarkoittaa sitä, että aikuisten on itse osattava elää suruprosessinsa oikein, jotta he kykenisivät tukemaan lasta.

Jos vanhemman vakava sairaus on edennyt ja ollaan lähellä kuolemaa, lapsen on hyvä saada viettää aikaa yhdessä sairaan vanhempansa kanssa. Lapselle on tärkeää saada myös hyvästellä äiti tai isä ja olla koko perheen kanssa yhdessä sairauden loppuvaiheessa. Lapsen tulee kokea jäähyväishetki tärkeänä ja lopullisena hyvästijättönä. Silloin vanhemman kuolema tulee todemmaksi ja helpommin käsitettäväksi. Lapsi tarvitsee aikuisen vierelleen tueksi jäähyväishetkeen.

Jotkut lapset haluavat nähdä kuolleen vanhempansa. Kuolleen näkeminen ei ole yleensä vahingollista ja saattaa jopa poistaa lapsen pelkoja kuolemaa kohtaan. Vanhemman tai muun aikuisen seurassa voi hiljentyä vielä hetkeksi rakkaansa luona.

Lapset hahmottavat totuuden vanhemman kuolemasta asia kerrallaan. Työstämiseen voi mennä pitkäkin aika, koska lapsi palaa asiaan uudelleen ja uudelleen aina käsityskykynsä mukaan.

Alle viisivuotias lapsi ei käsitä kuolemaa lopullisena vaan ajattelee, että kuollut tulee vielä takaisin. Pienimmille lapsille joutuu yhä uudelleen selittämään, että kuollut ei palaa. Kuolemasta ei saisi käyttää muita sanoja. Lapsi ymmärtää nukkumisen tai poistumisen ilmaukset kuoleman yhteydessä konkreettisesti ja saattaa alkaa pelätä nukahtamista.

Kymmeneen ikävuoteen mennessä lapset ymmärtävät jo kuoleman lopullisuuden ja myös sen, että kuolema koskee kaikkia. Yli kymmenvuotiaat lapset alkavat ajatella kuolemaa aikuisten tavoin. He kykenevät paremmin pohtimaan kuolemaa.

Lapset surevat kuten aikuisetkin. Lapset tuntevat kaipuuta ja hellät ajatukset sekä voimakkaat tunteet ovat heidänkin mielessään. Lapset eivät sure vain tietyllä tavalla, vaan heidän reaktionsa ovat yksilöllisiä. Järkytyksen jälkeen voi tulla pelkotiloja, univaikeuksia, vallattomuutta, ärtyisyyttä ja huomiohakuisuutta. Lapsi saattaa surussaan myös vetäytyä muiden seurasta ja eristäytyä.

Lapsesta ja hänen surustaan täytyy huolehtia, koska lapsi suree paitsi vanhempaansa myös muiden surua ja saattaa tuntea syyllisyyttä. Lapsi tarvitsee perhettä tuekseen omassa surutyössään. Vaikka toinen vanhempi ei omassa surussaan jaksaisi, olisi kuitenkin hyvä olla yhdessä lasten kanssa niin paljon kuin mahdollista ja jatkaa normaaleja perherutiineja. Koulunkäynnin sekä kaveri- ja sukulaissuhteiden ylläpidon tukeminen ja elämän tukipilarien säilyttäminen auttavat lasta selviytymään surussaan.

Aikuisten tulisi osoittaa, että tunteiden näyttäminen on sallittua ja kertoa myös omista tunteistaan. Lapsen kanssa on keskusteltava monet keskustelut ja vastattava kysymyksiin avoimesti. Kysymykset tulevat toistumaan useammankin kerran, mutta niihin on hyvä vastata kärsivällisesti. Lapsi saattaa myös käsitellä kuolemaa leikeissään.

Lapset tarvitsevat surulleen konkreettisia kohteita: valokuvia, haudan, ehkä muistoesineitä. Rakasta vanhempaa täytyy voida muistella hellyydellä avoimesti.

 

Kahdenlaista surua

On olemassa kahdenlaista surua: elämää eteenpäin vievää ja elämää estävää surua. Elämää eteenpäin vievä suru on vapauttava, puhdistava ja vääristymätön tunneilmaus, joka tukee tervehtymistämme lopullisten jäähyväisten jälkeen. Se auttaa meitä ajan kuluessa hyväksymään menetyksen ja mahdollistaa sen, että joskus myöhemmin kykenemme jälleen solmimaan suhteita ja olemaan yhteydessä toisiin ihmisiin.

Elämää estävä suru on sitä vastoin vanhaa, aikanaan välttämätöntä surua, joka ei voinut tulla oikeana aikana luonnollisesti koetuksi. Kyseessä on siis aikaisempi torjuttu suru eli salattu ja kartettu tunne.

 

Miten elämää estävä suru ilmenee?

Sitä kantaville on usein ominaista eräänlainen kivettyneisyys tai toisaalta tunteiden kautta ylireagointi, esimerkiksi raivokohtaukset. Elämätön suru saattaa “myrkyttää” mielen niin, että ihminen “myrkyttää” myös muut. Myönteinen elämänkehitys katkeaa. Tämä ilmenee mm. kommunikaation köyhtymisenä ja elämänhalun ja elämänilon katoamisena, masentuneisuutena , valitteluna tai katkeruutena. Lisäksi saattaa ilmetä lamaantumista tai ahdistusta varsinkin yksin ollessa. Krooniset ja jopa parantumattomat sairaudetkaan eivät ole tavattoman harvinaisia. Pahimmillaan vaarana on itsemurha.

Koska elämätön suru saattaa antaa uhrilleen pysyvän surijaroolin, vaikuttaa tämä kielteinen suremistapa myös surijan kanssa tekemisissä oleviin, ystäviin, työtovereihin ja perheenjäseniin. Surijaan saatetaan alkaa vähitellen suhtautua ärtyneesti ja kärsimättömästi. Lähi-ihmisiltä vaaditaan kerta kaikkiaan aivan liikaa ja lisäksi he tuntevat jatkuvaa avuttomuutta.

Vanha estetty suru voi lisäksi sekoittaa surun tunteen ylipäätään. Silloin ei tiedä ollenkaan, miksi itkee milloinkin. Voimakas vanha suru yrittää tuon tuosta työntyä esiin. Tällaisen piilevän surun vallassa elävät eivät kykene erottamaan, itkeekö heissä “sisäinen lapsi” vai tämän hetken aikuinen.

 

Mitä voi tehdä, ellei suru näytä katoavan?

Sisäisen surutaakan keventämiseksi tarvitaan kärsivällisyyttä ja paljon rakkautta. Kun tästä jättiurakasta kuitenkin on sitten joskus suoriuduttu, on jälleen tilaa uudelle elämänilolle. On varmasti järkevää etsiä tätä prosessia varten kanssakulkija, terapeutti tai ryhmä, jossa suru ja tuska voidaan ilmaista tavalla, joka ei loukkaa ketään. On myös suruseminaareja, jotka auttavat kehittämään keinoja ja kykyä surra.

Työelämässä ei ole nykyisin paljoakaan tilaa surulle. Kun lähiomainen kuolee, saamme yleensä muutamia päiviä vapaata. Lyhyen loman jälkeen työn pitäisi piankin sujua kuin ennenkin. Asiakkaiden kanssa olisi jaksettava keskustella innostuneesti, sopimuksista on neuvoteltava ja moni joutuu työnkuvansa ja asemansa vuoksi myös tukemaan alaisiaan heidän työssään. Tähän meidän olisi kyettävä juuri silloin, kun itse tarvitsisimme kaikkein eniten tukea. On valtava kuilu sen välillä, miten asiat ovat ja miten niiden oikeastaan pitäisi olla. Se, ettei yhteiskunnassamme mielellään puhuta kuolemasta, vaikeuttaa tilannetta entisestään.

Suru ei ole nykyään enää ihmisryhmän, suurperheen eikä heimon, vaan yksilön suru. Se ei oikein sovi nykyiseen elämänmenoon. Sille ei oikein ole työelämässä sijaa. Se saattaa puhjeta esille juuri silloin, kun sen ei pitäisi, esimerkiksi neuvottelussa asiakkaan kanssa. Sureva joutuu tällaisen surunilmauksen jälkeen pyytelemään anteeksi käytöstään. Työssä odotetaan itsehillintää. Mutta suru on mielen, sielun ja ruumiin kokonaisvaltainen prosessi, ja niinpä sureva joutuu tilanteisiin, joissa hän tuntee avuttomuutta mielensä ja tunteidensa tuottamien reaktioiden vuoksi.

 

Surun ilmenemistapoja

Suru ulottuu kaikille elämänalueille. Viha, pelko, sokkioireet, kaipaus, typertynyt olo, eräänlainen puutuneisuus ja monet muut ovat tavallisia tunteita. Yleisiä ovat myös fyysiset oireet, mm. sydämentykytys, vatsavaivat, puristuksen tunne rinnassa, lihasten voimattomuus, hengitysvaikeudet, väsymys ja hengenahdistus. Ruumiilliset oireet voivat olla hyvin erilaisia eri ihmisillä. Oireisiin vaikuttaa se, millainen fyysinen yleistila on ja myös se, millaisiin oireisiin kunkin surijan mieli ylipäätään “turvautuu” tullakseen huomioon otetuksi. Tärkeintä on muistaa, ettei suru ole kuitenkaan sairaus, ja se, että jokainen suree aivan omalla persoonallisella tavallaan.

 

Miksi sureminen on nykyisin vaikeaa?

Kuolema on toki aina ollut äärimmäisen järkyttävä tapahtuma. Kuolema tulee aina väärään aikaan ja on aina kutsumaton vieras. Sen nykyiseen tabuluonteeseen on monia syitä. Kuoleman aiheuttama suru lisää surua läheltä seuraavien ahdistusta tuomalla mieleen oman kuoleman ja mahdolliset omat menetykset. Voimakkaat surun tunteen ilmaisut koetaan usein jotenkin kiusallisiksi.

Surevan lähellä saattaa olo tuntua hämmentävältä myös siksi, että surevan reaktiot saattaa kokea syytöksiksi koko elämää ja niitä kohtaan, jotka eivät ole kokeneet yhtä suurta menetystä juuri sillä hetkellä. Surevat ovat jotenkin liian tunteellisia. Heitä voi olla melko monen jollakin tavalla vaikea kestää lähietäisyydellä voimakkaine reaktioineen. Melko yleisiä pakokeinoja ovatkin surevan välttely tai surevalle annettu kehotus mennä ammattiauttajan vastaanotolle.

 

Miten surevaa voi tukea?

Tilan antaminen ja tukeminen ovat molemmat yhtä lailla tärkeitä, ja voivat toteutua vain yhdessä. Lähimmäisen kunnioittamista on myös se, että antaa hänelle vapauden ratkaista itse, haluaako hän kertoa surustaan ja siihen liittyvistä asioista ja tuntemuksista..

Pyrittäessä auttamaan ei siis pidä tehdä mitään sellaista, mitä ei itse samassa tilanteessa haluaisi itselleen tehtävän. Ei siis esimerkiksi kannata kouristuksen omaisesti yrittää piristää surevaa tai kehottaa häntä yksinkertaisesti unohtamaan menetys ja suuntautumaan tulevaisuuteen. Suureksi avuksi voi olla se, että onnistuu välittämään surevalle tunteen siitä, että on kokonaan läsnä hänen luonaan, mikä saattaa sanoiksi puettuna tarkoittaa esimerkiksi: “Olen lähelläsi. Pysyn luonasi. Ymmärrän syvän surusi.” Useinhan surevat häpeävät tunteitaan ja itkuaan. Silloin heille voi sanoa, ettei ole mitään syytä hävetä ja että tunteet on hyvä ilmaista vapaasti olivatpa ne kuinka rajuja hyvänsä. On hyvä sanoa, että kestää surevan miten rajuja tunteita tahansa, ei lähde pois ja tunnustaa menetyksen tunteen olevan täysin oikeassa suhteessa menetyksen suuruuteen. On myös hyvä luvata, että kulkee surevan vierellä tämän tuskallisella tiellä. Tärkeintä surevalle ovat toiset ihmiset. Siis soita, jututa, anna tilaisuus puhua! Äläkä yritä antaa vastauksia. Jätä kertomatta, miten sille ja sille kävi vähän samalla tavalla ja niin edelleen, vaan anna tilaa surevan omalle kivulle. Suru on monimutkainen matka kuljettavaksi. Siinä on erilaisia vaiheita, erilaisia tunteita – ja jokainen kokee ne omalla tavallaan.

Kovin usein me yritämme hyvää tarkoittaen lohduttaa, mutta käykin niin, että sureva tuntee tulleensa vähätellyksi tai väärinymmärretyksi. Aika vähän taitaa olla olemassa sanoja, jotka auttaisivat surussa. Läsnäolo ja kuunteleminen ovat jo paljon.

Surussa voi tulla selkeämmin näkyviin Jumalan suuruus, kaikkivaltius. On hämmentävää, kuinka Jumala yhtä aikaa satuttaa syvästi ja pitää huolta, rakastaa. Surussa on myös pimeitä hetkiä, voi olla vihaa tai tunne, ettei Jumalaan saa yhteyttä. Suru on myös suostumista luopumiseen. On vaikeaa olla selittämättä ja täyttämättä surun tyhjyyttä sanoilla. Tilan antaminen ja tukeminen vaativat myös rohkeutta.

Vaikka sureva surun keskellä ei jaksa kiinnostua eikä välittää muista, on elinehto, että muut välittävät surevasta. Surussaan ihminen on usein itsekeskeinen, mutta se kuuluu siihen ja menee ohi. On hyvä muistaa, että toiseksi tärkeintä on aika, joka parantaa. Ei sitä tarvitse mennä sanomaan surevalle, mutta oikeasti kuitenkin ajan myötä suru ja kipu lievittyvät. Surevan täytyy antaa itse löytää elämänsä jäljelle jääneet hyvät asiat. On loukkaavaa kertoa, että onhan sinulla vielä tämä ja tämä hyvin, ja että joillakin on vielä paljon vaikeampaa.

Lyhyesti sanoen, paras apu on kuunteleminen.

 

Miten on kosketuksen laita?

Useimmista lämmin halaus tai syleilyssä pitäminen tuntuu erittäin hyvältä, olipa surua tai ei, samoin olalle tai kädelle taputtaminen tai lämmin katse. Pienikin asia on suuri, vaikka ei itsestä aina tuntuisikaan siltä. Tieto siitä, että on joku, joka välittää ja on läsnä, on merkittävää. Läheisen poismenoa surevan fyysinen lähestyminen edellyttää kuitenkin tietyllä tavalla luottamuksellisen suhteen olemassaoloa. Ainahan voi ensin kysyä: “Haluaisin halata sinua, sopiiko se?” Koskettaminen on fyysinen ilmaus siitä, että olemme läsnä, kuljemme surevan rinnalla ja tuemme häntä. Halaaminen tai lämmin kosketus voi olla usein paljon lohduttavampaa kuin puhe. Mutta usein jo pelkkä myötätuntoinen katse tai hiljainen yhdessäolo auttaa ja tukee.

Moni haluaisi tukea surevaa, mutta on epävarma siitä, millaista on oikea tukeminen. Miten on parasta toimia? Ellei sureva esitä itse mitään toivomuksia, voi apua tarjoava vain kuunnella omaa sisäistä ääntään ja yrittää näin löytää oikean tavan tukea. Surua itse kokenut voi muistella, mikä olisi lievittänyt tuskaa tuossa tilanteessa. Oman herkkyyden ja myötätunnon avulla jokainen kyllä löytää oikean toimintatavan ja oikean ajan, kun todella haluaa lohduttaa. Surevalta voi myös kysyä: “Haluan tukea ja lohduttaa sinua. Mitä voin tehdä? “Yllättävän merkityksellistä tukea voi olla se, että vaikeimpina päivinä hoitaa päivittäisiä käytännön asioita surevan puolesta. Elämän suruissa yleensä auttaa paljon se, että tietää olevan olemassa ihmisiä, jotka välittävät minusta ja joille voi tarvittaessa puhua. Toista voi auttaa “vain” olemalla lähellä, omana itsenään.