Pappeus ja Jumalan palveleminen

Yleinen pappeus

Sanalla “pappi” ymmärretään tavallisesti henkilöä, joka on palkattu toimittamaan seurakunnan jumalanpalvelukset ja huolehtimaan muista liturgisista tarpeista sekä toimimaan paikallisen seurakunnan “hengellisenä” johtajana ja opettajana. Samalla tavalla kuin pappi näin ajatellaan vain eräänlaiseksi “seremoniamestariksi” myös Kirkon ajatellaan muodostuvan “maallisesta” puolesta, joka koostuu “maallikoista” ja joiden tehtävänä on huolehtia seurakunnan materiaalisista tarpeista. Näin ajateltuna kirkko on organisaatio, joka jakaantuu kahteen “ryhmään”, hengelliseen ja maalliseen, ja jonka tehtävä on sunnuntaisin ja juhlapäivinä kokoontua yhteen suorittamaan määrätyt liturgiset riitit ja täyttämään seurakuntalaisten sosiaaliset tarpeet. Näin ajatellen Kirkko rakenteeltaan muodostuisi kahdesta rinnakkaisesta tasosta, papistosta ja maallikoista, joiden etupiirit olisivat ikään kuin vastakkaiset toisilleen ja joista toinen omaisi “oikeuksia” ja “valtaa” toisiin nähden.

Raamatun näkemyksen mukaan pappeus ei kuitenkaan ole monarkkinen eikä seurakunta pappeudesta riippumaton toimiva yhteisö.

Tämän ymmärtämiseksi on tarpeen ymmärtää ortodoksisen kirkon opetus luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja Jeesuksen Kristuksen suorittamasta maailman lunastuksesta.

Luomiskertomuksen mukaan Jumala loi maailman ja kaiken siinä olevan. Hän loi kaiken “hyväksi “. Luomisen huipentuma oli “mikrokosmoksen”, ihmisen, luominen. “Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät”. (1. Moos.1:27) Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: ” Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu”.(1.Moos 1: 28)

Ihminen luotiin hallitsemaan luomakuntaa kuninkaana. Kristillisen hengellisen elämän lähtökohta on tämän raamatullisen tosiasian ymmärtäminen. Ihmisen olemukseen, hänen luontoonsa, kuuluu kuninkuus. Ihminen itse on ylhäältä, sillä ylhäältä hän sai sisimpäänsä Jumalan kuvan ja voiman luoda uutta.

Toinen hengellinen totuus on se, että ihminen on langennut kuningas. Lankeemus tarkoittaa tuon alkuperäisen kuninkuuden menetystä. Sen sijaan, että olisi ollut luomakunnan kuningas, ihmisestä tulikin sen orja. Näin tapahtui, koska hän hylkäsi ylhäältä tulevan voiman. Hän ei enää ole luomakunnan hyväntekijä, vaan hyväksikäyttäjä. Sen sijaan, että olisi ohjaamassa luomakuntaa täydellisyyteen, hän alistaa ja riistää luomakuntaa. Ja koska ihmisellä eikä luomakunnallakaan ei ole elämää itsessään, ihmisen lankeemus edeltä kuvasi kuoleman valtaan joutumista. Ihmisestä tuli kuoleman valtakunnan kuolevainen orja.

Alkujaan ihminen luotiin uhraaman luomakunta takaisin Jumalalle, Luojalleen yhteydessä Jumalaan. Toisin sanoen ihminen luotiin olemaan pappi, sillä pappi toimittaa uhrin. Sana uhri tarkoittaa “tehdä pyhäksi”. Pappi “tekee jotakin pyhäksi” uhraamalla, palauttamalla sen Jumalalle. Ennen lankeemusta kaikki oli luonnollista, yhteys Jumalaankin. Kaikki luomisessa, ihminenkin, viittasi Jumalaan, Luojaan. Kaikki näki itsensä täyttymyksen “toisessa”.

Lankeemuksen jälkeen maailma oli aivan erilainen paikka. Kaikki kääntyi itseensä. Ihminen alkoi ajatella vain itseään itsetyytyväisyydessään. Luomakuntaa hän alkoi kohdella aivan kuin sillä olisi elämä itsessään eikä Jumalalta lähtöisin. Ihmisestä tuli itseensä nähden “kaiken mitta” Sen sijaan, että olisi nähnyt itsensä “toisissa”, hän alkoi saalistaa kaikkea ruokahaluunsa. Rakkaus muuttui pelkästään vääristyneeksi itserakkaudeksi.

Tällaiseen maailmaan Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen Kristuksen palauttaakseen kuninkuuden ja pappeuden, jonka ihmiskunta oli kadottanut torjuessaan Jumalan ja kääntymällä pahuuteen ja joutumalla sen orjuuteen. Jeesus Kristus on luomakunnan ainoa kuningas, koska Hän – Jumalan sana – loi maailman (Joh.1:1 – 17). Hän on myös ylimmäinen pappi: “Koska meillä siis on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivasten, Jeesus, Jumalan Poika, pysykäämme tässä tunnustuksessa”(Hepr. 4:14). Uudistamalla itsessään ihmisluonnon Jeesus myös uudisti ihmisluonnon kuninkaallisen ja papillisen ulottuvuuden. Ortodoksisen kirkon jäseniksi kastettuina olemme tulleet osallisiksi “kuninkaallisesta pappeudesta”. Se tarkoittaa sitä, että kaikki ihmisen toiminta on uhria Jumalalle, liturgiaa, kiitosuhrin toimittamista, joka toteutuu yhteytenä Jumalaan. Voimme näin ymmärtää, että ns. “vihityn” tai “hierarkisen” papiston tehtävänä on Kristuksen ikonina toimittaa näitä “liturgioita”, joita toimitetaan elämämme jokaisena päivänä kirkoissamme. Kaikkien uskovien “kuninkaallinen pappeus” ja “hierarkinen pappeus” ovat toisiaan täydentäviä. Siksi seurakunta ei voi toimittaa liturgiaa ilman pappia eikä pappi yksinään ilman seurakuntaa. “Pappeus” syvimmässä mielessä tarkoittaa Jumalan kansaa uhraamassa takaisin Jumalalle koko maailman kiitosuhrina Jeesuksen Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä.

 

Maallikot seurakunnassa

Sana “maallikko” tule kreikankielisestä sanasta, joka tarkoittaa “kansaa” Maallikkoina olemme saaneet Jumalalta erityisen lahjan ja etuoikeuden kuulua Kirkon jäsenyyteen. Tuo lahja on kutsumus, joka on paljon korkeampi mitään muuta kutsumusta. Ortodoksisen opetuksen mukaan tämä kutsumus on samanlainen kaikille kristityille, olivatpa he piispoja, pappeja, diakoneja tai maallikoita. Kaikki kristityt muodostavat Kristuksen itsensä valitseman ja perustaman Kirkon. Koko kirkko muodostuu tässä mielessä maallikoista.

Tavallisesti ajatellaan, että vihkimys erottaa papiston muista seurakuntalaisista. Heidät on vihitty ja maallikoita ei. Tässä suhteessa ortodoksinen opetus poikkeaa katolisesta ja protestanttisesta opetuksesta. Jos vihkimyksellä tarkoitetaan Pyhän Hengen lahjan saamista, jotta kutsumuksemme kristittynä ja Kirkon jäseninä tulisi täydelliseksi, myös maallikko tulee maallikoksi vihkimyksen kautta. Se tapahtuu kasteen yhteydessä toimitettavassa voitelun sakramentissa. Kasteen sakramentissa uudistuu synnin turmelema todellinen luontomme. Voitelun sakramentissa saamme voiman ja armon olla kristittyjä ja toimia kristittyinä, rakentaa yhdessä Jumalan kirkkoa ja olla vastuullisia osallistujia Kirkon elämässä.

Usein myös ajatellaan, että jumalanpalvelukset kuuluvat erityisesti papistolle. Virheellisesti ajatellaan, että pappi toimittaa ja maallikko kuuntelee, toinen on aktiivinen ja toinen passiivinen. Kristillinen nimitys jumalanpalvelemiselle on “liturgia”. Se tarkoittaa kirjaimellisesti yhteistä, yleistä, kaiken sisäänsä sulkevaa toimintaa, johon kaikki läsnä olevat aktiivisesti osallistuvat. Ortodoksisesa kirkossa kaikki rukoukset ovat kirjoitetut me – muotoon. Maallikko on kaikessa papin kanssapalvelija. Pappi kantaa Jumalalle uhrina Kirkon rukoukset koko kirkkokansan edustajana ja heidän puolestaan puhujana.

 

Hierarkinen pappeus

Kristus kutsuessaan opetuslapsensa ja antaessaan heille vallan sitoa ja päästää kansan syntejä sekä lähettäessään heille Pyhän Hengen helluntaina pani alulle pappeuden sakramentin. Ainoastaan apostolit saivat pappeuden. Pyhä Henki, joka tuli alas “tulisina kielinä”, laskeutui tuolloin vain apostoleihin.

Tuosta hetkestä alkaen apostolit antoivat pappeuden valtuudet seuraajilleen. Tästä on Uudessa testamentissa useitakin osoituksia, esimerkiksi: “Nämä tuotiin apostolien eteen, ja apostolit rukoilivat ja panivat kätensä heidän päälleen. (Apt.6:6;13:3). Apostoli Paavali kirjoittaa piispa Timoteukselle: “Älä lyö laimin armolahjaa, jonka sait silloin, kun vanhimmat profeettain sanojen perusteella panivat kätensä sinun päällesi”.(1.Tim.4:14). Efeson papistolle apostoli Paavali kirjoittaa: “Pitäkää huoli itsestänne ja koko laumasta, jonka kaitsijoiksi Pyhä Henki on teidät pannut; huolehtikaa seurakunnasta, jonka Herra omalla verellään on itselleen lunastanut”. (Apt.20:28). Nämä osoittavat sen, että pappeus Jumalalta ja apostolinen käytäntö.

Pappeudessa on kolme astetta: diakoni, pappi eli presbyteri ja piispa. Pappeutta voi haluta ja tavoitella, mutta kukaan ei voi ottaa itselleen pappeutta. Apostoli Paavali sanoo tästä selvästi: “Kukaan ei itse ota tätä arvoa itselleen, vaan ylipapin kutsuu Jumala, joka kutsui jo Aaronin.” (Hepr. 5:4) Jumala kutsuu pappeuteen herättämällä ensin kutsun sisäisesti. Kutsuttu rakastaa pappeutta ja haluaa tulla papiston joukkoon. Toiseksi kutsu tulee Jumalalta siten, että kutsu ilmenee jonkun seurakunnan papin kautta, tai piispan taholta. Pappeutta ei voi ottaa itselleen. Se annetaan, vapaasti.

Pappeuden sakramentti toimitetaan kaikkiin pappeuden asteisiin jumalallisessa liturgiassa. Sen voi toimittaa ainoastaan piispa ja se tapahtuu kätten päällepanemisen kautta ja Pyhää Henkeä avuksihuutamalla.

Papistoa tarvitaan tekemään Kirkosta se, mitä sen tulee olla: erityinen Jumalan kansa. Heidän erityistehtävänsä on säilyttää Kirkossa se, mikä ei ole riippuvainen ihmisistä: Jumalan armo, Jumalan opetus, Jumalan käskyt ja Jumalan pelastava ja parantava voima.

Papisto ja maallikot eivät ole Kirkossa vastakkaisasetelma. Molemmat ovat keskeisen tärkeitä. Kirkko kokonaisuudessaan on sekä Jumalan kansa että Jumalan papisto. Voidakseen olla sitä, täytyy Kirkon sisällä olla toimintojen ja tehtävien erilaisuutta, jotka täydentävät toisiaan. Papisto vihitään julistamaan Jumalan lahjasta, Kirkosta sekä Hänen totuudestaan ja armostaan ja pelastuksestaan ihmisille. Maallikot vihitään voitelun sakramentissa vastaanottamaan tuo lahja. Kumpikin voi toteuttaa tehtävänsä vain täydellisesti kuuliaisina jumalalle.