Ortodoksinen paasto
“Mooses viipyi vuorella Herran luona neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä syömättä ja juomatta. Ja hän kirjoitti tauluihin liiton ehdot, nuo kymmenen käskyä” (2Moos. 34: 28)
“Sitten Henki vei Jeesuksen erämaahan Paholaisen kiusattavaksi ja Hän paastosi neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä” (Mt.4:1-2)
Kun suuri paasto alkaa lähestyä, monet ihmiset alkavat sisäisesti ähkiä ja valitella ja tuntevat itsensä ahdistuneiksi, kun eivät enää voi hyvin omintunnoin syödä hampurilaisia tai pihvejä. Tämä johtuu siitä, että materialistisessa yhteiskunnassamme, jossa olemme oppineet tunnistamaan itsemme nautinnonhalun kautta, me näemme Suuren paaston vain luopumisen ja katumuksen aikana, jolloin emme syö lihaa ja jolloin osallistumme enemmän jumalanpalveluksiin.
Mutta tässä ei ole kaikki Suuresta paastosta, kun katselemme sitä ortodoksisesta näkökulmasta. Herra nimenomaan kertoi meille, ettei meidän pidä määritellä itseämme ruumiillisin termein tai mukavuuden termein. Emmekä paastoa määrätyistä ruuista tarkoituksenamme rangaista ruumistamme jollakin tavoin “sovittaaksemme” syntejämme. Jeesus Kristus otti ristillä kaikki syntimme päälleen, siksi emme voi tehdä mitään “ansaitaksemme” pelastuksen ja anteeksiantamuksen. Ne Jumala on jo antanut meille.
Mutta jos paaasto ei ole katumusharjoitusten aikaa, mitä se sitten on, ja miksi sitten ikään kuin “hännystelemme” paastoamisen ajatuksen edessä? Mikä on ortodoksinen näkemys tässä asiassa?
Ensiksikin meitä kutsutaan joka vuosi huomioimaan Suurena paaston aika pyhän profeetta Mooseksen ja monen muun profeetan tapaan, jotka paastosivat ja valvoivat öitä rukouksessa Vanhan Testamentin aikana. Uuden testamentin aikana Johannes Kastaja paastosi jatkuvasti autiomassa valmistautuen Messiaan tuloon. Ja itse Herramme paastosi neljäkymmentä päivää ennen kuin aloitti julkisen toimintansa.
Jos Vapahtaja itse otti avosylin vastaan paaston ja valmistautumisen ajan, miksi meidän tulisi ajatella toisin, niin ettemme tarvitse paastoa? Kuten Jeesus sanoi: “Ei opetuslapsi ole opettajaansa ylempi, eikä palvelija isäntäänsä”(Mt.10: 24). Ja sen lisäksi: Jeesus selvästi edellyttää meidän paastoavan. Eräässä tilanteessa häneltä kysyttiin: “Miksi me ja fariseukset paastoamme usein, mutta sinun opetuslapsesi eivät paastoa? Silloin Jeesus sanoi heille: “Eivät kai häävieraat voi surra silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan! Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin he paastoavat” (Mt 9:14 -15) Toisin sanoen, sen jälkeen kun Kristus nousi ylös taivaaseen, Hänen seuraajiensa odotetaan jälleen kerran seuraavan häntä, paastoamalla. Siis paaston huomioiminen ei ole vapaavalintaista.
Tapa paastota neljänkymmenen päivän ajan kehittyi Jerusalemissa varhaisessa kirkossa, “Äitikirkossa”, ja vähitellen levisi muihin kirkkoihin. Alkujaan se oli aikuiskatekumeenien, kasteoppilaiden, valmistautumisen ja opastamisen aika kasteeseen, joka suoritettiin pääsiäistäistä edeltävänä lauantaina, Suurena lauantaina. Vähitellen ne, jotka jo olivat kirkon jäseniä, alkoivat pitää samaa ajankohtaa tärkeänä, paastoten pääsiäisen juhlaan valmistuen. He myös muistivat, että Herra oli käskenyt – sekä omalla esimerkillään että sanallaan – paastoamaan.
Kirkko oli myös hyväkysynyt paaston määrättyjen askeettisten harjoitusten arvon hengellisen kasvun, puhdistautumisen ja itsetuntemukseen kasvun keinoina. Sana “askeettinen” tulee kreikan kielen sanasta “askesis”, joka tarkoittaa kirjaimellisesti “harjoitusta”, josta myös sanat “urheilija” ja “atleetti” johtuvat. Apostoli Paavali käyttää tätä sanaa useasti kirjeissään.
Kuten meidän tämän päivän maailmassamme, pakanalliset kreikkalaiset antoivat suuren arvon fyysiselle kauneudelle ja kunnolle. Tiedämme kaikki, että nykyolympialaiset ovat alkuisin muinaisesta Kreikasta. Silloin, kuten nykyäänkin, urheilijan piti harjoitella kovasti saavuttaakseen kestokykynsä rajat kilpaillakseen olympialaisissa. Nykyään monet ihmiset liittyvät kuntokerhoihin ja–piireihin, jossa he säännöllisesti harjoittelevat – joskus itsensä äärimmilleen rasittaen – laihtuakseen ja parantaakseen ruumiillista terveyttään.
Pyhä apostoli Paavali näki kuitenkin, että vaikka meidän onkin pidettävä järkevää huolta kehoistamme, sielun kaikenpuolinen terveys on kuitenkin tärkeämpi – sillä samalla kun ihmisen ruumis on menossa varmuudella hautaan, hänen henkensä kulkee kohti ikuisuutta ja tuomiolle. Siksi hän käytti sanaa “askeesi” kuvaamaan hengen atleettia pikemminkin kuin ruumiin harjoittajaa. Lisäksi hän vielä kuvaa elämää “kilpailuna”, jossa jokaisen on juostava saavuttaakseen taivaan “katoamattoman seppeleen”(1 Kor. 9:24) ja kehottaa jokaista juoksemaan sen saavuttamiseksi. Juuri tässä yhteydessä Paavali mainitsee myös omat askeettiset harjoituksensa: “Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun”(1 Kor.9: 27). Joku saattaa sanoa: “Hyvä on. Ymmärrän asian. Minun on paastottava. En pidä siitä, mutta teen niin. Tänä paastona menen korpeen.” Mutta me emme ole vapaita “poimimaan ja valitsemaan” itsellemme parhaiten sopivia paastoharjoituksia. Päinvastoin, meidän tulisi totella Kirkkoa ja seurata pyhien isien meille antamia paasto-ohjeita.
Niitä on kahdenlaisia: ruumiilliset teot ja hengelliset teot. Ja vaikka yrittäisimmekin seurata niitä läpi vuoden, juuri Suuren paaston aikana nämä teot ovat keskeisiä, ikään kuin polttopisteessä, ja meitä kehotetaan erityisesti toteuttamaan niitä silloin elämässämme.
RUUMIILLISET HARJOITUKSET muodostuvat ensisijaisesti paastoamisesta, valvomisesta ja hiljaisuudesta. On tärkeää ymmärtää kuitenkin, että juuri “lain henki” on tärkeää, ei niinkään “lain kirjain”. Jokaisen tulee noudattaa paastoa omien voimiensa ja oman elämän tilanteensa mukaisesti. Jos joku tuntee, ettei voi elää tarkalleen kirkon antamien paastosääntöjen mukaan, hän voi keskustella rippi-isänsä kanssa ennekuin suo itselleen “helpotuksia”. Meitä auttaa se, kun muistamme että ensimmäinen Paratiisissa Aadamille ja Eevalle annettu käsky koski paastoamista: he eivät saaneet syödä määrätyn puun hedelmiä. Niinpä ensimmäinen synti olikin omasta tahdosta tapahtunut ja ylpeä paaston laiminlyönti. Jos esivanhempamme karkotettiin paratiisista pelkästään paastoamisesta kieltäytymisen takia, kuinka me syntiset toivomme palaavamme Jumalan luo, ellemme vapaehtoisesti ota kantaaksemme paaston kevyttä iestä? Tärkeää on huomata, että ne jotka kamppailevat erityisesti himojen vastaan ovat huomanneet, että tarkka paaston noudattaminen on erittäin hyvä niiden kukistamiseksi. Jos joku epäilee tuota viisautta, voi kokeilla itse. Kokemus on aina paras opettaja.
Ruumiillinen paasto myös sisältää valvomista ja hiljaista elämän tapaa. Valvominen paaston aikana, kuten muulloinkin, tarkoittaa tarkkaavaisuutta. Siksi paaston aikana tulee erityisesti ponnistella omien himojensa ja synnillisten taipumustensa kitkemiseksi, erityisesti kielen syntien kohdalla, joita ovat juoruilu, vannominen, panettelu ja kiroilu jne.
Valvominen tarkoittaa myös jotain muutakin, nimittäin lisäponnistusta olla mukana jumalanpalveluksissa koko paaston ajan, ja erityisesti Suuren Viikon aikana. Tämä ei ole helppoa tai mukavaa. Se vaatii ponnistelua, ja siksi niitä kutsutaankin askeettisiksi harjoituksiksi. Ja kun seisomme, istumme tai polvistumme pitkien palvelusten aikana, meidän tulisi muistaa Herramme riipaiseva sana apostoleilleen Getsemanessa: “Ettekö jaksaneet valvoa edes hetkeä kanssani?” Meluisassa, kiireisessä ja hajottavassa ympäristössämme ja kulttuurissamme hiljaisuuden harjoittaminen tai hiljaisuus on erityisen tarpeellista, ja hyvin vaikeaa. Suuren paaston aikana meidän tulisi erityisesti pyrkiä “hiljentymään” sulkemalla radio, tv ja stereot – tai, ainakin rajoittaa kaikkea, mikä saa aikaan häiriötä. Siksi monet ortodoksit luopuvat tv:n ja elokuvien katselusta paaston aikana. Kuten ymmärrämme, täytyy olla ensin ulkonainen hiljaisuus ennen kuin voimme löytää sisäisen hiljaisuuden. On hyvä muistaa, että Jumala ei asu melussa ja remussa, vaan rauhallisessa hiljaisuudessa.
Paaston aikana etsiessämme pyhän hiljaisuuden lahjaa emme saa unohtaa, että puheliaisuutta pitäisi yleensäkin vähentää ja hallita. Seitsemännellä vuosisadalla Johannes Siinailainen, Portaiden kirjoittaja, kirjoitti: ” Tietoisesti harjoitettu hiljaisuus on rukouksen äiti, kutsu vankeudesta vapautumiseen…vartiomies vihollisia vastaan… sisäisen hiljaisuuden seuralainen, tiedon lisääminen, mietiskelyn luoja, näkymätön kehityskulku, kätketty hiljaisuus”.
HENGELLINEN TOIMINTA muodostuu katumuksesta, rukouksesta ja keskittymisestä, ja se tapahtuu käsi kädessä ruumiillisten työn kanssa. Hengellisesti ei voi mennä kovin pitkälle elleivät nämä kaksi askeesin muotoa (ruumiillinen ja hengellinen) toimi yhdessä. Useimmat protestantit ovat hyljänneet ruumiillisen askeesin, kun taas roomalaiskatoliset perinteisesti yliarvostavat sitä. Toisaalta ortodoksisuus sisältää molemmat sopusoinnussa hengellisen elämän ja kasvun keinoina. Ensimmäinen “hengellinen tekomme” on katumus, joka tulee kreikankielisestä sanasta “metanoia”. Se tarkoittaa kirjaimellisesti “muuttaa mielensä”. Mutta se myös tarkoittaa “muuttaa sydämensä” ja “muuttaa suuntaa”, jotka kaikki johtavat “elämän muuttamiseen”, josta Raamattu puhuu “uutena elämänä Kristuksessa”.
Kreikkalainen teologi Constantine Cavarnos kirjassaan Pyhityksen tie, joka on myös suomeksi saatavana, kirjoittaa: “Katumus johtaa syvälliseen suunnan muutokseen, olemassaolomme painopisteen muutokseen aineellisista asioista hengelliseen, ulkoisesta maailmasta Jumalaan, mielenkiinnon muutokseen ruumiista sieluun. Mielentilan muutos ohjaa ripittäytymiseen, ja rippi on keino valmistautua pyhittävään jumalalliseen ehtoolliseen.”
Muut hengellisen työskentelyn osat ovat rukous ja keskittyminen. Suuren paaston aikana yritämme rukoilla enemmän – ja mitä enemmän meillä on ulkonaista hiljaisuutta elämässämme sitä paremmin kykenemme rukoilemaan. Kreikkalainen sana “keskittyminen” tarkoittaa “kokoamista”, “yhteensaattamista” – toisin sanoen, yritämme koota mielemme ja ajatuksemme yhteen, pannaksemme pois maalliset huolet niin hyvin kuin voimme, niin että keskittyisimme “ainoaan tarpeelliseen”: pelastukseemme, joka on itse Jeesus Kristus. Tätä Jeesus tarkoitti, kun pyysi meitä olemaan “huolehtimatta ja hätäilemättä monista asioista” (Lk.10: 41) Tällä tavoin keskittyminen on hyvin vaikeaa. Se vaatii ylimääräisiä ponnisteluja. Enemmän kuin mikään muu askeettinen harjoitus keskittyminen on todellista askeesia.
Nämä siis ovat suuren paaston itsetarkkailuun sopivia aineksia. Sellaisina ne ovat ihmeellisiä välineitä ja voimallisia aseita hengellistä kasvua varten. Kaikki ne perustuvat Raamattuun, ja Kirkon pyhät isät ovat kirjoittaneet niistä laajasti ja jotka ovat kokeneet niiden arvon omassa elämässään.
Vakavasti otettuina ja käytännössä huolellisesti toteutettuna omassa elämässämme omien voimiemme mukaisesti nämä harjoitukset kykenevät vapauttamaan sielumme, joka kaipaa vapauteen, joka on löydettävissä ainoastaan Kristuksessa. Tämän vuoksi suurta paastoa voi sanoa “sielun juhlaksi”.
Palauttakaamme mieleen uskomaton palkinto, jonka Mooses sai paastoamisensa jälkeen. Herra Kaikkivaltias ilmestyi Moosekselle mystisessä palavassa pensaassa ja ilmaisi profeetalle jopa lausumattoman ja kaikkein pyhimmän nimensä: “Minä olen se mikä minä olen”. Johannes Kastajan erämaassa harjoittamat paastoaminen ja muut harjoitukset tekivät hänet kykeneväksi tunnistamaan Kristuksen, kun Hän lähestyi: “Katso, Jumalan Karitsa”.!
Ja oman paastoamisensa kautta Herra itse sai voiman vastustaa Paholaista, joka tuli Häntä kiusaamaan. Emme ole Mooses tai Johannes Kastaja. Kuitenkin, jos vain yritämme täydellisemmin löytää suuren paaston hengen. Jumala on tuleva meitä vastaan enemmän kuin puolitiehen. Hän suo meille ainakin itsetuntemusta, vapautta ja rauhaa – jotakin sellaista, jota emme ole ennen kokeneet, mutta mikä on luvattu niille, jotka tinkimättä rakastavat ja ilolla palvelevat Jumalaa. Ja lopuksi: meidän on hyvä huomata, että kirkon isät myös opettivat, että Suuri paasto on sekä valmistautumista Kristuksen toiseen tulemukseen ja valmistautumista omaan kuolemaamme. Tiedämme esimerkiksi, että useita viikkoja ennen omaa kuolemaansa Jumalanäiti paastosi ankarasti valmistautuessaan. Nämä kaksi vakavoittavaa ajatusta mielessämme voimme olla valmiita pukemaan yllemme paaston ja askeesin “sota-asu” suuren paaston aikana. Joissakin ortodoksissa maissa on aikoinaan ollut tapana sanoa toisilleen paaston alkaessa: “Ui turvallisesti tämän suuren paaston merta. Ja löydettäköön meidät lopussa Kristuksen ylösnousemuksen kaikenkirkastavassa satamassa” Tapahtukoon niin.