Pyhien kunnioittaminen

Varhaiskirkko kutsui pyhiksi kaikkia Kristukseen uskovia, jotka elivät rukous- ja sakramenttiyhteydessä. Nykyäänkin tämä näkemys ilmenee liturgian lauselmasta, kun pappi ylentää Karitsan ja lausuu: “Pyhät pyhille”. Pyhien valtaisa joukko käsittää vanhurskaita aina Vanhan testamentin ajoilta saakka. Heidän joukkoonsa kuuluu suuri määrä Uuden testamentin ajan ihmisiä. Paljon heidän joukossaan on myös niitä pyhiä, joita emme tunne ja tiedä. Kirkko on jaotellut pyhät eri ryhmiin heidän elämänsä erityispiirteiden mukaan. Vanhan testamentin ajoilta ovat patriarkat, esi-isät ja profeetat. Heitä seurasivat pyhät apostolit ja heidän työnsä jatkajina pyhät esipaimenet. Apostolinvertaisiksi sanotaan pyhiä, jotka ovat valistaneet kokonaisia kansoja kristinuskoa levittämällä. Suurin ryhmä pyhien joukossa on marttyyrit, joita on sekä miehiä että naisia. Heidän joukossaan on pappismarttyyreja, pyhittäjämarttyyreja tai sitten vain tavallisia marttyyreja. Suurmarttyyreiksi kutsutaan erityisen paljon kärsineitä. Tunnustajia ovat he, joita uskonsa tähden on julmasti kidutettu, mutta jotka ovat jääneet kuitenkin henkiin. Pyhittäjiä taas ovat vapaaehtoisessa köyhyydessä, yksinäisyydessä tai luostareissa, kilvoitelleet. Pyhien joukkoon lasketaan kuuluvaksi myös hurskaat sekä omaa voittoaan pyytämättömät ja autuaat. Kaikki heidät asetetaan esikuviksemme jumalanpalvelusteksteissä, joita kuulemme heidän muistopäivinään toimitetuissa jumalanpalveluksissa. Pyhien ihmisten elämästä on säilynyt tietoja ns. hagiografisessa kirjallisuudessa.

Marttyyrien asettaminen erityisen liturgisen kunnioituksen kohteeksi johtui varhaiskirkon uskosta, että Kristus ilmoitti itsensä marttyyreissa erityisellä tavalla, joka todisti Hänen voimastaan ja kuoleman voittamisestaan. Marttyyrin ruumis oli Kirkolle jätetty todiste, tae kuoleman lopullisesta voittamisesta. Eukaristian ja marttyyrien muistopäivän yhteys on peräisin tästä. Viettämällä Eukaristiaa marttyyrien haudoilla Kirkko tunnusti ja ilmaisi kuuluvansa uuteen elämään ja kaipasi sen täyttymystä Herran lopullisessa voitossa, joka toteutuisi Hänen toisessa tulemuksessa.

Pyhien kunnioittaminen näkyi myös reliikkien sijoittamisena kirkkoihin ja alttareihin. 300- luvulla painopiste siirtyi eskatologisesta pyhien kunnioittamisesta pyhittävyyden ja välittäjä-aseman painottamiseen ja se tuli keskeisemmäksi. Esineiden ja jäännösten katsottiin voivan siirtää pyhittävää voimaa niitä koskettaneisiin ihmisiin. Jäännöksiä alettiin jakaa osiin ja siirtää eri paikkoihin.

Vanha perinne avuksihuutaa edesmenneitä pohjautui uskoon “pyhien yhteydestä”. 3. vuosisadalla alkoi muotoutua käsitys pyhittäjistä erityisinä esirukoilijoina Jumalan edessä, ihmisten ja Jumalan välittäjinä. Tämä käsitys muutti pyhien kunnioittamisen alkuperäistä Kristus-keskeistä merkitystä. Liturgisessa elämässä painotus siirtyi pyhän ihmisen voiman kunnioittamiseen ja ylistämiseen, armeliaisuuteen ja hyvyyteen niitä kohtaan, jotka häneltä pyytävät apua.

Pyhien kunnioittamisessa on havaittavissa nopea ja valtava kasvu 4. vuosisadalta alkaen. Heidän juhlapäiviensä viettämisestä tuli yleinen käytäntö. Vähä- Aasiassa Gangran kaupungissa pidetyn kirkolliskokouksen (vuosien 325 ja 381 välillä) 20. kanoni julistaa kirouksen niille, jotka kieltäytyvät pyhien ihmisten juhlapäivien vietosta. Apostoleja, profeettoja ja marttyyreja kunnioitettiin niin suuresti kirkossa, että ilmestyi monia kirjoituksia, joissa kuvattiin heidän tekojaan, antaumustaan ja rakkauttaan Jumalaa kohtaan. Kristillisessä hagiografiassa omaksuttiin ylistyspuhe-muoto (panegyrikos). Se leimaa lähes kaikkia liturgisia ylistystekstejä, jotka käsittelevät pyhien kunnioittamista. Heidän kunniakseen sepitettiin tropareita ja stikiiroita, jotka päättyvät tavallisesti anomukseen, että pyhä “rukoilisi Kristusta Jumalaamme pelastamaan meidän sielumme” tai että “hän rukoilisi Jumalaa kaikkien niiden puolesta, jotka hänen muistoansa kunnioittavat”. Nykyisin ainakin puolella kirkon liturgisista teksteistä on jonkinlainen yhteys pyhien elämänkertoihin ja pyhien kunnioittamiseen. Käytössä olevat liturgiset tekstit ovat pääosin laaditut neljännen ja yhdeksännen vuosisadan välisenä aikana

Pyhien kunnioittaminen ilmenee myös siinä, että pyhiä muistellaan jumalanpalveluksessa juuri hänen muistopäivänään, joka on hänen kuolinpäivänsä. Kun jokainen ortodoksikristitty saa nimensä jonkin pyhän ihmisen mukaan, hänen tunteensa yhteenkuulumisesta taivaallisen seurakuntaan vahvistuu viettäessään nimipäiväänsä ja juhlaansa yhdessä taivaallisen pyhänsä kanssa. Pyhiä muistellaan ja kunnioitetaan itse asiassa jokaisena vuoden päivänä. Jumalanpalvelustekstit sisältävät lyhyitä kuvauksia heidän elämänvaiheistaan.

Kaiken kaikkiaan pyhien ihmisten kunnioittaminen ilmenee ortodoksisessa kirkossa heidän kilvoitustensa ja töidensä muistelemisena, pyrkimyksenä seurata heitä, pyhyyden ylistämisenä, juhlien viettona heidän kunnioittamisekseen, temppeleiden rakentamisena heidän nimelleen, tuohuksien sytyttämisenä heidän ikoneittensa eteen ja heidän jäännöstensä kumartamisena ja muilla kunnioittamisen tavoilla.

Jumala itse osoittaa, kenet Hän katsoo pyhäksi ja olemaan puoltajamme ja esirukoilijamme. Kirkko ainoastaan tunnustaa heidät ja osoittaa heille asianmukaista kunnioitusta. Alkujaan Kirkko hyväksyi pyhiksi Kristuksen tähden marttyyrikuoleman kärsineet. Pyhät ovat pyhiä Jumalan armosta eivätkä tarvitse virallista kirkollista tunnustamista. Kristityt lukemalla heidän elämäkertojaan ja todistamalla heidän tekemistään ihmeistä, hyväksyvät heidät ja kunnioittavat heitä pyhinä. Pyhän Johannes Krysostomoksen, jota vainottiin ja karkotettiin maan pakoon, Kirkko hyväksyi pyhäksi kansan suosionhuudoin. Pyhän Basileios Suuren kansa hyväksyi pyhäksi välittömästi hänen kuolemansa jälkeen. Esimerkkeinä pyhäksi tunnistamisesta omana aikanamme ovat mm. pyhät Nikodemos Pyhävuorelainen, Herman Alaskalainen ja Nektarios Aeginalainen.