MEIDÄN PELASTUKSEMME TÄHDEN

Ortodoksisesta uskosta ja perinteestä

Isä Raimo Sissonen

2009

SISÄLLYS

Maailman luominen                                                                                              1
Pyhät enkelit ja muut ruumiittomat voimat                                                      4
Ihmisen luominen                                                                                                  10
Synti ortodoksisen opetuksen mukaan                                                              13
Syntiinlankeemus ja sen seuraukset                                                                   16
Ortodoksisesta ihmisnäkemyksestä                                                                    21
Tie Jumalan kaltaisuuteen                                                                                    25
Kaitselmus                                                                                                              28
Ikonit ja niiden merkitys                                                                                       32
Kohti Jumalan kaltaisuutta. Eettisyys ortodoksisesta näkökulmasta            37
Kirkko                                                                                                                      48
Kirkko – Kristuksen Ruumis                                                                                55
Kirkon pyhyydestä                                                                                                58
Pyhä Henki ja Kirkko                                                                                            66
Ylösnousemus                                                                                                        69
Ortodoksisen etiikan suuntaviivoja                                                                    74
Ortodoksinen näkemys uudestisyntymisestä                                                   89
Ortodoksisen kirkon mystisestä teologiasta                                                      92
Kutsumus ja elämän tarkoitus ortodoksisesta näkökulmasta                       106
Maallikko Jumalan työtoverina                                                                           112
Uskonnon opetuksen mahdollisuudet kirkon jäseneksi kasvattamisessa   117
Henkilökohtainen kilvoittelu nykypäivänä                                                       121
Itsemurha kristinuskon kannalta                                                                         135
Ortodoksisuus ja ympäristö                                                                                 141
Neitsyt Marian asema ortodoksisessa kirkossa                                                154
Joulun historiasta ja sanomasta                                                                           161
Traditio ortodoksisen uskon alkulähteenä                                                        165
Marttyyrien merkitys ortodoksisessa kirkossa                                                 167
Pyhien kunnioittaminen                                                                                       170
Kirkon pyhät ihmiset                                                                                             173
Ortodoksikristittynä nykypäivän maailmassa                                                  187
Ortodoksinen elämäntapa                                                                                    190
Ortodoksinen paasto                                                                                             198
Hengellinen paasto                                                                                                204
Isien näkemyksiä suuresta paastosta ja muista paaston ajoista                   211
Paastoaminen ja paaston ajat                                                                              218
Lapsikasteesta                                                                                                         222
Praasniekat ja pyhiinvaellusperinne                                                                  225
Rukous ortodoksisessa perinteessä                                                                    233
Avioliiton areena                                                                                                    245

Maailman luominen 

Ortodoksinen uskontunnustus opettaa meitä: ”Uskon yhteen Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan, kaikkien näkyväisten ja näkymättömäin Luojaan.” Jumala on koko näkyväisen ja näkymättömän maailman Luoja. Toisin sanoen Hän on luonut hengellisen maailman (enkelit), aineellisen maailman (auringon, maan, tähdet ja kaiken, mitä niissä on) sekä myös henki-aine-maailman (ihmisen). Isä on luonut kaiken Pojan kautta Pyhässä Hengessä. Raamattu kertoo tästä meille: ”Minä olen Herra, olen tehnyt kaiken. Yksinäni minä levitin auki taivaan, muovasin maan kenenkään auttamatta (Jes.44:24) Pyhä apostoli Paavali toistaa saman: ”Sinä, Herra, laskit alussa maan perustukset, Sinun kättesi työtä ovat myös taivaat” (Hepr. 1:10)

Raamattu ja kirkon traditio opettavat meille, että Jumala loi maailman tyhjästä. Täydellisestä tyhjyydestä. Makkabealaisten äiti kertoo lapselleen: ”Minä pyydän sinua, lapseni, luo silmäsi ylös taivasta kohti ja maahan, ja katso kaikkea, mitä niissä on, ja tiedä, että Jumala on tehnyt ne tyhjästä, ja että ihmissuku syntyy samalla tapaa”(2. Makk.7:28). Hän pyytää lastaan katsomaan taivasta ja maata ja kaikkea, mitä niissä on ja tietämään, että Jumala loi ne sellaisesta, jota ei ollut olemasta, toisin sanoen tyhjästä. Ja Uusi Testamentti kertoo meille, ”… että maailmat on luotu Jumalan sanalla, näkyvä on syntynyt näkymättömästä” (Hepr.11:3). Kaikki ilmiöt tehtiin Jumalan sanalla olemattomuudesta. Kirkkomme ja pyhä traditio varmistavat sen, että ”Jumala loi kaiken tyhjästä”.

Kaikki luotiin yksinomaan Jumalan sanalla, kuten edellä sanottiin heprealaiskirjeessä (Hepr.11:3) Muissakin Raamatun kohdissa sanotaan sama: ”Herran sanalla on taivaat tehty…” (Ps.33:6) ja vähän myöhemmin samassa psalmissa: ”Mitä Hän sanoi, se tapahtui, mitä Hän käski, se pysyi”. Vanhasta Testamentista luemme: ”Ja Jumala sanoi: Tulkoon valo. Ja valo tuli … Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin … Niin tapahtui.” Ei ole epäilystäkään siitä, että kaikki luotiin Jumalan sanalla.

Jumala loi koko tämän maailman kuudessa päivässä, niin kuin 1. Mooseksen kirja, Raamatun ensimmäinen kirja, kertoo. Mutta nuo päivät eivät olleet samanlaisia kuin nämä päivämme, joita elämme auringon alla. Kuinka ne voisivatkaan olla, kun aurinko luotiin vasta neljäntenä luomispäivänä. Nuo päivät on ymmärrettäväkin pitempinä ajanjaksoina. Kaiken kaikkiaan Jumalalle ”tuhat vuotta on kuin … eilinen päivä” (Ps.90:4). Miksi Jumala kutsuu luomisjaksoja päiviksi? Sitä emme tiedä. Miksi Hän loi kaiken kuudessa päivässä? Sitäkään emme tiedä. Jumala olisi voinut luoda kaiken yhdessä hetkessä yhdellä sanalla ja yhdellä liikkeellä. Hän piti parempana luoda kaiken tavalla, jonka raamattu kertoo. Emme voi sanoa siihen mitään. Meidän on korostettava tässä kuitenkin jotain vieläkin tärkeämpää. Milloin ja mihin aikaan Jumala loi maailman? Milloin olivat nuo edellä mainitut luomisen päivä? Mitä aika on? Oliko aika olemassa jo ennen maailman luomista? Jumala ei ole riippuvainen ajasta eikä sen kohde. Hän on iankaikkinen. Hän on ajan tuolla puolen. Siksi meidän on ymmärrettävä, että aika luotiin yhdessä maailman luomisen kanssa. Maailman alusta tulee myös ajan alku. Maailma ja aika ovat samanaikaisia.

Miksi sitten Jumala loi maailman? Eikö Hän olisi ollut onnellinen itsekseen Kolmiyhteisenä Jumalana? Tarvitsiko Hän kenties maailmaa? Rakennamme talon; jotta voisimme asua siinä: Teemme autoja liikkuaksemme niillä. Onko mahdollisesti niin, että Jumala tarvitsi maailmaa ja siksi Hän sen loi? On Jumalan pilkkaa uskoa niin. Jumala ei tarvitse mitään. Daavid puhuessaan Jumalalle sanoo: ”Minä sanon Herralle: ”Sinä olet minun valtiaani, sinulta saan kaiken hyvän (ts. minä en voi antaa mitään Jumalalle) (Ps.16:2). Miksi sitten Jumala loi maailman? Hän loi sen rakkaudesta. Hän loi sen tehdäkseen sen osalliseksi kunniastaan, ilostaan ja siunauksistaan. Jumala ei ole itsekäs. Hän haluaa, että hänen luomakunnallaan on kaikki se, mitä Hänessä on, ja että se voi nauttia siitä. Voimmekin sanoa, että maailman luomisen syy on Jumalan rakkaus. Jumala on samalla myös täydellinen rakkaus. Luomisen tarkoitus on osallisuus iloon, kunniaan ja siunaukseen. Tietysti maailman luominen myös todistaa ja ylistää Jumalan kunniaa ja voimaa. Voi myös sanoa, että se on luomisen tarkoitus, ts. Jumalan ylistäminen luotujen kautta. Se ei kuitenkaan ole palvelijan työtä, vaan osallisuutta Jumalan kunniasta. Jumala ei siitä hyödy, vaan me itse.

Pyhät enkelit ja muut ruumiittomat voimat

Oma aikamme, joka tuntuu olevan kiinnostunut vain taloudellisesta kasvusta ja hyvinvoinnista, teknisestä kehityksestä, tiedon valtatiestä ja internetistä yms. materialismiin liittyvästä, on alkanut uudelleen kiinnostua myös henkimaailmasta ja siihen liittyvänä myös enkeleistä. Viime aikoina on enkeleistä ilmestynyt useampiakin teoksia. Yliopistotutkimuksin on pyritty selvittämään, onko enkeleitä olemassa, mitä enkelit ovat ja minkälaisia kokemuksia ihmisillä on enkeleistä. Hämmästyttävän paljon ovat ihmiset kertoneet enkeleiden kohtaamisesta ja kokemuksista heidän läsnäolostaan tai suojelevasta vaikutuksestaan.

Mitä sitten enkelit ovat kirkon opetuksen mukaan?

Ortodoksisen kirkon opetuksen mukaan on näkyvän maailman lisäksi olemassa Jumalan luoma näkymätön luomakunta eli henkimaailma, johon kuuluvat erilaiset henkiolennot, joista yleensä käytetään nimitystä enkelit, sekä pahat henget eli langenneet enkelit.

Raamattu kertoo Jumalan luoneen enkelit ennen muuta luomakuntaa: ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan”, luemme Raamatusta ensimmäisinä sanoina. Sanalla ”taivaan” ymmärretään tarkoitettavan enkelimaailmaa. Tuota näkymätöntä maailmaa ei voi määritellä, sillä se ei ole missään tietyssä tilassa eikä sillä ole aineellisia mittasuhteita.

Sana enkeli tulee kreikankielisestä sanasta angelos, joka merkitsee sanansaattajaa eli lähettilästä. Näin nimitys ilmaisee pikemminkin palvelutehtävää kuin olennon luontoa. Enkelit mainitaan kaikissa muissa Raamatun kirjoissa paitsi Ruutin ja Esterin kirjoja VT:ssa sekä Jaakobin ja Johanneksen kirjeitä UT:ssa. Kaiken kaikkiaan enkelit mainitaan Raamatussa yli 200 kertaa.

Enkelit ovat pyhiä, mutta sitä he eivät ole luonnostaan, vaan johtuen pitkäaikaisesta kuuliaisuudesta Jumalan tahdolle. Koska enkelit ovat vahvistuneet jo niin paljon hyvässä, Jumalan armosta heidän lankeemuksensa ei ole enää mahdollista.

Enkelien määräksi mainitaan Raamatussa ”tuhannen tuhatta” ja ”kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhatta”. Lukuja ei voi ottaa kirjaimellisesti, vaan näin halutaan osoittaa enkeleitä olevan äärettömän paljon ja lukemattomia joukkoja.

Enkeli- nimitystä on käytetty myös Johannes Kastajasta, Kristuksen edelläkävijästä. Samoin Kristusta itseään kutsutaan Liiton Enkeliksi. UT:ssa enkeli- nimitys liitetään joskus apostoleihin, profeettoihin, piispoihin, pappeihin ja diakoneihin. Enkeleiksi kutsutaan myös maailman alkuaineita Jumalan tahdon välineinä.

Enkelit ovat siis erityisiä luomuksia, jotka ovat erilaisia kuin ihminen ja näkyvä maailma. He ovat persoonallisia olentoja, joilla on järki ja vapaus. Aineettomina ja kuolemattomina he ovat korkeammalla ihmistä. Enkeleiden tehtävänä on ylistää ja palvella Jumalaa. He seisovat alati Herran kasvojen edessä, piirittävät ja suojelevat, pelastavat ja varjelevat Herraa pelkääviä. Profeetta Jesajan näyssä serafit huutavat toinen toisilleen: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot, kaikki maa on täynnä Hänen kunniaansa. Enkelit toimivat myös sanansaattajina pelastushistorian keskeisten tapahtumien yhteydessä. He ohjaavat ihmisiä pelastukseen, toimivat ihmisten ruumiiden ja sielujen varjelijoina. He vahvistavat ja innoittavat rukoilijoita ja toimivat itsekin esirukoilijoina sekä palvelevat kanssapalvelijoina eukaristiassa ja sakramenteissa.

Apostolien opetuksen mukaan enkelit on luotu Pojassa ja he osoittavat Jumalan Pojalle kunnioitusta kuten Luojalle ja Jumalalle. Heidät on alistettu Jeesukselle ja he seuraavat tapahtumia seurakunnissa maan päällä sekä palvelevat niitä, jotka saavat periä autuuden.

Enkelit ovat aineettomia eli ruumiittomia ja näkymättömiä henkiä, mutta he voivat ilmestyä muuntuneessa muodossa. Avaruus ei rajoita heitä siinä määrin kuin ihmisiä. He ovat myös vähemmän riippuvaisia ajasta kuin ihmiset. Enkelit ovat myös kuolemattomia. Heillä on vapaa tahto ja tunteet ja he näkevät Taivaallisen Isän kasvot.

Enkelien tieto on ihmisten tietoa täydellisempi, mutta hekään eivät ole kaikkitietäviä. He eivät mm. tunne Jumalan olemusta, lunastuksen salaisuutta, eivätkä tiedä Jeesuksen tulemuksen aikaa ja hetkeä. He eivät myöskään tunne ihmisten sydämen salaisuuksia eivätkä voi tehdä ihmeitä omalla voimallaan.

Johannes Damaskolaisen mukaan enkeli on ”hengellinen olento, aina liikkeessä oleva, itsenäinen, ruumiiton Jumalan palvelija, joka on armosta saanut luontoonsa kuolemattomuuden. Enkelin olemuksen, muodon ja heidän määränsä tuntee yksin Herra. Enkeli on luonnoltaan järjellinen, ymmärtäväinen ja itsenäinen, mielipiteiltään muuttuva eli tahdoltaan vapaa. Ruumiittomilla enkeleillä ei ole katumusta, sillä ihminen on saanut katumuksen ruumiinsa heikkouden tähden. Enkelit ovat kuolemattomia, ei luonnostaan, vaan armosta.

Pyhän Johanneksen mukaan enkelit ovat toisia hengellisiä valoja, jotka saavat valonsa ensimmäisestä ja aluttomasta valosta. Kieltä ja kuuloa he eivät tarvitse, vaan välittävät toisilleen ajatuksensa ja tahtonsa ilman suullista puhetta. Kaikki enkelit ovat luodut Sanan kautta ja Pyhä Henki on tehnyt heidät täydellisiksi pyhityksen kautta. Niillä on valoa ja armoa arvon ja luokan mukaan. Heidän oleskelupaikkansa voidaan ilmaista ja määritellä esimerkiksi seuraavalla tavalla: silloin kun he ovat taivaassa, he eivät ole maan päällä ja kun Jumala lähettää heidät maan päälle, he eivät jää taivaaseen. Seinät, ovet, lukot ja sinetit eivät heitä pidättele, sillä he ovat määrittelemättömiä, ts. he kykenevät ilmestymään otollisille sellaisina, että nämä otolliset kykenevät heidät näkemään.

Jumalallisen armon avulla enkelit profetoivat. Avioliittoa enkelit eivät tarvitse, koska ovat kuolemattomia.

Luonnoltaan enkelit eivät ole ruumiillisia eivätkä kolmiulotteisia, vaan he oleskelevat ja toimivat hengellisesti siellä, mihin heidät käsketään, eivät he voi samalla kertaa olla ja toimia eri paikoissa.

Enkelit ovat luonnostaan niin nopeita, että ovat heti missä hyvänsä, mihin Jumalan viittaus heidät käskee. He varjelevat maan osia, johtavat kansoja ja paikkoja sen mukaan kuin Jumala niitä käskee ja ne hoitavat myös meidän armotalouttamme ja auttavat meitä.

Enkelit näkevät Jumalan ja tuo näkeminen on niiden ravintona. Ne voivat ottaa minkä muodon tahansa, minkä Jumala käskee ja ilmestyvät ihmisille ilmoittamaan heille jumalallisia salaisuuksia. Näin siis pyhä Johannes Damaskolainen opettaa meille enkeleistä.

Vanhan kirkon opetuksen mukaan enkelit annetaan kaupunkien, valtakuntien, alueiden, luostareiden, kirkkojen ja ihmisten, sekä hengellisten että maallisten, varjelemista varten. Mutta enkelit annetaan vain niille, jotka uskovat Lunastajaan ja jotka ovat kasteessa uskon kautta uudestisyntyneet. Jokaisella uskovalla on oma suojelusenkelinsä. Pyhä Basileios Suuri opettaa: ”Jokaisella uskovalla on enkeli kasvattajana ja paimenena, joka ohjaa hänen elämäänsä”.

Enkelien ajatellaan jakautuvan tehtäviensä mukaan ja asemansa perusteella Jumalan läheisyydessä hierarkkisiin ryhmiin, joiden nimet on saatu Raamatusta. Yleisesti on tunnettu Dionysios Areopagitan vuoden 500 vaiheilla esittämä jako kolmeen asteeseen, jotka jaetaan vielä kolmeen osaan. Näin enkelit muodostavat yhdeksän ryhmää. Korkeimman hierarkian eli ensimmäisen kolmikon muodostavat serafit, kerubit ja valtaistuimet, keskimmäisen hierarkian herraudet, voimat ja vallat. Alimpana, ihmisiä lähimpänä olevaan hierarkiaan kuuluvat hallitukset, ylienkelit ja enkelit.

Pyhä Johannes Krysostomos sanoo, että ”on paljon muita enkeleitä, joita emme tunne nimeltä”.

Enkelien kolmiryhmittely Dionysioksella viittaa symbolisesti pyhään Kolminaisuuteen ja henkimaailman täydellisyyteen ja se vahvistaa kristittyjen uskoa näkymättömään todellisuuteen.

Raamatussa mainitaan joitakin enkeleitä nimeltä. Ylienkeli tai arkkienkeli Mikael kuuluu seitsemän Raamatussa nimeltä mainitun ylienkelin joukkoon. Hänen nimensä tarkoittaa ”Kuka on Jumalan vertainen”. Muita ylienkeleitä ovat Gabriel, ”Jumalan mies tai Jumalan voima”, Rafael, ”Jumalallinen apu tai parannus”, Uriel, ”Jumalallinen tuli tai valo” ja Salafiel, ”Rukous Jumalan puoleen”. Apokryfeissa mainitaan lisäksi ylienkelit Jehudiel, ”Jumalan ylistäjä”, Barakiel, ”Jumalan siunaus” sekä Jeremiel, ”Jumalan korkeus”.

Näkymättömään maailmaan kuluu enkelien kirkkauden lisäksi Raamatun mukaan myös pahojen henkien eli langenneiden enkelien hallitsema pimeyden valtakunta. Toisesta Pietarin kirjeestä voimme lukea: ”Ei Jumala säästänyt enkeleitä, jotka syntiä tekivät, vaan syöksi heidät syvyyteen, pimeyden kuiluihin ja hylkäsi heidät tuomiota varten säilytettäväksi”. Enkelien lankeemukseen oli syynä ylpeys. Eräs niistä nimistä, joita on annettu pahalle hengelle, pahojen henkien johtajalle, on Lucifer eli Saatana. Tämä oli alun perin Jumalan luoma hyvä enkeli, yksi korkeimmista, mutta hän lankesi hybrikseen, ts. ylpeyteen ja ylimielisyyteen. Hän kieltäytyi alistumasta Jumalan tahtoon ja halusi tulla Jumalasta riippumattomaksi ja olla Jumalan vertainen. Luciferiin liittyi muitakin enkeleitä, jotka myös luopuivat Jumalasta.

Langenneita henkiä kutsutaan Raamatussa pahoiksi ja saastaisiksi hengiksi ja riivaajiksi. Enkelien lankeemuksesta sai alkunsa myös pahuuden alku täällä näkyvässä maailmassa. Saatana on sama kuin paratiisin käärme, joka viekoittelee ihmisiä syntiin.

Kirkon isät opettavat, että pahat henget kadehtivat ja vihaavat ihmistä, koska hän on Jumalan kuva ja koska hänellä on mahdollisuus pelastua. Siksi ne yrittävät vietellä ihmisen pois Jumalasta ja todellisesta elämästä Hänen yhteydessään. Ne turmelevat ihmissieluja ja ihmisen siveellistä elämää, aiheuttavat sairauksia, onnettomuuksia ja muita vastoinkäymisiä tarkoituksena horjuttaa ihmisen uskoa Jumalaan ja Hänen hyvyyteensä.

Jumala sallii viisaassa Kaitselmuksessaan pahojen henkien toimia, kuitenkin niin, että niiden toiminta palvelee ihmisen kasvamista hyvään. Jumala antaa ihmiselle armovoimaa taistelussa pahan kiusauksia vastaan. Kirkon uskon mukaan pahojen henkien valta ihmiseen on rajallinen. Tahtomattaankin pahoista hengistä tulee ihmisen pelastuksen palvelijoita.

Opetus pahojen henkien olemassaolosta sisältää näkemyksen persoonallisen pahan olemassaolosta. Tämä saattaa tuntua epäuskottavalta ja arvoitukselliselta varsinkin sellaisesta ihmisestä, joka ei usko henkimaailmaan. Kristillinen käsitys Saatanasta ja pahoista hengistä muotoutuu kokemuksesta ja uskosta, ettei ihmisen ja Jumalan vastainen pahuus ole vain ihmisen syntiä, vaan vieläkin suurempaa pahuutta, joka ylittää ihmisen rajat.

Oppiin enkeleistä ihmisiä auttavina voimina liittyy kuva elämästä valon ja pimeyden taisteluna. Taistelu on todellista eikä vain heijastusta ihmisen sisäisistä kamppailuista. Ihmisen tehtävä on vapaaehtoisesti suuntautua kohti valoa. Paha ei ole samanveroinen hyvän kanssa. Lucifer, ”Valon kantaja”, pahojen henkien ruhtinas, valitsi itseriittoisuuden Jumalan palvelemisen sijaan ja muuttui Jumalan vastustajaksi yhden asian, itserakkauden, tähden. Tätä itseriittoisuutta edustaa ihmisessä eristäytyneisyys.

Pahuutta ja kärsimystä pohdittaessa on hyvä muistaa, että paha ja paholainen saivat alkunsa enkelimaailman lankeemuksessa. Paha ja kärsimys eivät ole Jumalan luomia. Vapaata tahtoaan käyttävä enkeli kääntyi Jumalaa vastaan ja vietteli ihmisen rakastamaan itseään Jumalaa asemesta. Tosin on muistettava myös se, että ihminenkin luotiin vapaan tahdon omaavaksi. Ainakin teoriassa hän olisi voinut kieltäytyä viettelyksestä.

Paholainen on edelleenkin olemassa ja tekee työtään. Sen työlle on tärkeätä, että ihmiset eivät usko sen olemassaoloon. Kun ihmiset sanovat, ettei paholaista ole olemassa, saa paha tehdä työtään rauhassa. Kaikki asiat muuttuvat suhteellisiksi: ei ole enää hyvää tai pahaa. Se, mikä ennen sanottiin pahaksi, on nyt muka hyvää ja päinvastoin. Tällaisessa sekasortoisuuden tilassa tekevät työtään Jumalaa vastustavat pahat henget. Samassa kaaoksessa taistelevat myös valon henget, enkelit, meidän ja meidän pelastuksemme puolesta. Enkelit ylistävät lakkaamatta yhdessä pyhien ihmisten kanssa Jumalaa siten todistaen rakkaudestaan Jumalaan eikä itseensä. Saman rakkauden siivittäminä enkelit kulkevat meidänkin kanssamme yrittäen ohjata meitä kulkemaan pelastuksen tietä kohti Jumalaa. Kristuksen valossa tuota tietä kulkien voimme nähdä hyvän hyvänä ja pahan pahana. Pyhien enkelien yhteydessä kulkien voimme välttää ne polut, jotka johtavat rakkaudettomuuden ikuiseen yksinäisyyteen.

Kirkon ja uskovien elämässä enkelit ovat jatkuvasti läsnä. Heitä kunnioitetaan rukouksin, veisuin ja ikonein. Heitä muistellaan viikoittaisina ja vuotuisina muistopäivinä. Uskontunnustus opettaa, että Jumala on ”taivaan ja maan, kaikkien näkyväisten ja näkymättömäin Luoja”. Enkelit ovat luotuja olentoja. Siksi heille ei osoiteta palvontaa, joka kuuluu yksin Jumalalle. Sen sijaan me kunnioitamme ”kunnianarvoisia enkeleitä” mm. ikonien välityksellä.

Enkelit ovat aina valmiita neuvomaan meitä hyvään ja suojelemaan pahalta, varsinkin pyytäessämme heiltä apua.

Kirkko kehottaa anomaan Jumalalta rauhan enkeliä, uskollista johdattajaa, sielujemme ja ruumiittemme suojelijaa, uskoen, että enkelimme on lähellä meitä sekä auttaa meitä kasvamaan hyvässä ja välttämään pahaa aina niin kauan kuin mielemme ylpeys ja sydämen pahat himot eivät karkota häntä luotamme.

Valon enkelien osoittama tie vie Jumalan luo, missä Jumalan omat saavat olla ikuisesti yhdessä toinen toistaan ja Jumalaa rakastaen. Se on lopullinen vapautus, todellinen riippumattomuus, pahan itserakkaudesta. Sitä on iankaikkinen, loppumaton enkelielämä.

Ihmisen luominen

Jumala loi ihmisen viimeisenä luoduista. Pyhä Johannes Damaskolainen opettaa: ”… Hän loi ihmisen omilla käsillään näkyvästä ja näkymättömästä luonnosta, omaksi kuvaksensa ja kaltaisekseen. Maasta Hän muovasi ruumiin, ja antoi omalla henkäyksellään järjellisen ja ymmärtäväisen sielun hänelle, ja sitä me kutsumme jumalalliseksi kuvaksi. Sillä kuvan mukaisuus ilmaisee järjellisyyttä ja itsenäisyyttä, kaltaisuus taas hyveen mahdollisuuksien mukaista omaksumista.”

Apostoli Paavali kirjeessään tessalonikalaisille sanoo:” Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne, niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa.” (1.Tess. 5:23) Näistä sanoista käy ilmi ne kolme elementtiä, joista ihmispersoona muodostuu.

Ihmisellä on ensiksikin ”maan tomusta” luotu ruumis, joka on aineellinen puoli ihmistä. Hänellä on myös sielu, joka tekee ruumiin eläväksi. Eläimilläkin on sielu, ehkä kasveillakin. Mutta vain ihmisen sielu on varustettu tietoisuudella. Sielu on järjellinen ja kykenee ajattelemaan ja tekemään johtopäätöksiä.

Lisäksi ihmisellä on henki. Se on ”Jumalan henkäys”, joka puhallettiin ihmiseen. (1. Moos.2:7). Tätä henkäystä ei ole eläimillä.

Sielunsa avulla ihminen voi tehdä tutkimustyötä ja analysoida havaintojaan. Hengen avulla hän ymmärtää totuuden Jumalasta ja olioiden olemuksen. Tämä tapahtuu eräänlaisen intuition kautta. Isien mielestä henki ja hengellinen ymmärrys ovat ylemmällä tasolla kuin ajattelukyky ja tunteet. Tähän perustuu ihmisen moraalinen vapaus sekä valta määrätä itsestään, samoin kyky erottaa hyvä ja paha sekä valinnanvapaus niiden välillä.

Ihmisellä ruumiina, sieluna ja henkenä on erikoisasema luomakunnassa. Ortodoksisen käsityksen mukaan Jumala loi kaiken olemassa olevan kahteen tasoon, hengelliseen ja materialistiseen eli ruumiilliseen tasoon. Hengelliselle tasolle kuuluvat enkelit ja muut ruumiittomat voimat. Toiseen tasoon taas kuluvat avaruuden tähtijoukot, kivikunta sekä kasvillisuus ja eläimistö. Ainoastaan ihminen kuuluu samanaikaisesti molemmille tasoille. Hengellisesti hän kykenee osallistumaan enkelien elämään, aineellisena olentona hän käyttää hyväkseen materialistista tasoa. Tässä mielessä ihminen on monimutkaisempi enkelien luontoa ja hänen mahdollisuutensa ovat moninaisemmat, ja niinpä voidaan sanoa ihmisen olevan enkeleitä korkeampi.

Ihminen on mikrokosmos. Kahden maailman välillä, aineellisen ja henkisen, hän on välittäjän asemassa. Hänen tehtävänään on hengellistää aineellinen ja paljastaa kaikki luomisjärjestykseen sisältyvät mahdollisuudet. Joku isistä on sanonut, että ihminen on koko maailman yhteenveto. Välittäjän tehtävässään hän ikään kuin palauttaa maailman uhrina Jumalalle. Luomakunnan hengellistäminen tapahtuu ennen kaikkea siten, että ihminen hengellistää oman ruumiinsa ja tuo sen uhriksi Jumalalle. Ihmisen kutsumuksena on todellistaa hengellinen aineellisessa ja aineellisen maailman kautta.

Luomiskertomuksen mukaan ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Siinä hän on ainutlaatuisessa asemassa. Isien mukaan ”kuva” liittyy ihmisen henkeen eli hengelliseen ymmärrykseen, jonka kautta ihmiselle on mahdollista tuntea Jumala ja päästä yhteyteen Hänen kanssaan. Tähän sisältyy kaikki, mikä tekee ihmisestä eläimistä eroavan. Kuva tekee ihmisestä persoonan, joka pystyy toimimaa moraalisesti, valitsemaan oikean ja väärän ja joka on sisäisesti vapaa. Hänelle on mahdollista toteuttaa sisimmässään olevaa Jumalan kuvaa juuri hänelle ominaisella tavalla. Jokainen ihminen on ainutkertainen ja Jumalalle mittaamattoman arvokas. Tämän vuoksi jokaista on pidettävä ennen kaikkea persoonana, subjektina eikä objektina.

Isien mielestä ”kuva” tarkoittaa ihmisen mahdollisuutta elää Jumalassa, ”kaltaisuus” taas tuon mahdollisuuden toteutumista. Kuva on ihmisessä alusta alkaen, mutta kaltaisuus on saavutettavissa vasta pitkän hengellisen tien päässä. Tätä tietä kutsutaan jumaloitumiseksi eli theosikseksi. Usko, että ihminen on Jumalan kuva, merkitsee myös uskoa, että ihminen on tarkoitettu elämään Jumalan yhteydessä ja hänen kanssaan. Mikäli niin ei tapahdu, ihminen ei ole oikealla tavalla ihminen. Erossa Jumalasta eläminen on suuressa määrin luonnonvastaista.

”Jumalan kuvaksi” luominen merkitsee lisäksi, että ihminen luotiin kolmiyhteisen Jumalan kuvaksi. Näin ”kuva” ei merkitse vain suhdetta Jumalaan, vaan myös muihin ihmisiin. Jumaluuden kolmen persoonan lailla, jotka elävät toisissaan ja toisiaan varten, myös ihminen on todellinen persoona silloin, kun hän ottaa omakseen toisen ihmisen ilot ja surut.

Välittäjäasemansa vuoksi ihminen on asetettu luomakunnan hallitsijan asemaan ja papiksi. Tässä ainutlaatuisessa asemassa hän kykenee siunaamaan ja kiittämään Jumalaa kaiken edestä. Tässä mielessä ihminen on ”eukaristinen” ja pystyy ymmärtämään maailman Jumalan läsnäolon paikkana ja sakramenttina. Ihminen on kykenevä myös jatkamaan luomista, muuttamaan maailmaa, muovaamaan sitä ja antamaan sille uuden merkityksen. Jumalan ihmiselle antama maailma ei ole vain lahja, vaan myös tehtävä. Meidät on luotu toimimaan yhdessä Jumalan kanssa. Olemme ”Jumalan työtovereita”, kuten apostoli Paavali sanoo.

Ihmisen luominen Jumalan kuvaksi tarkoittaa lisäksi sitä, että hänelle on mahdollista sisimmässään kohdata Jumala ja tulla yhteyteen Hänen kanssaan. Sitä tarkoittavat Jeesuksen sanat: ”Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.” (Luuk.17:21) ja ”Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.” (Matt. 5:8). Ihmisen tärkein tehtävä onkin tämän sisäisen kohtaamispisteen ja valtakunnan etsiminen. Pyhä Klemens Aleksandrialainen sanoo: ”Suurin kaikista opittavista asioista on oman itsensä tunteminen. Sillä jos joku tuntee itsensä, hän tulee tuntemaan Jumalan. Ja jos joku tuntee Jumalan, hän tulee Jumalan kaltaiseksi.” Pyhä Iisak Syyrialainen on sanonut: ”Se, joka tuntee itsensä, tuntee kaiken.” Hän on myös kirjoittanut: ” Astu sisäiseen aarrekammioosi, niin saat nähdä taivaallisia asioita. Niihin molempiin on nimittäin sama sisäänkäynti. Jumalan valtakuntaan johtava porras on kätkettynä sielussasi.”

Synti ortodoksisen opetuksen mukaan

Sana ”synti” tarkoittaa kirjaimellisesti ”harhaan joutumista”, ”olla osumatta maaliin” tai ”menettää kiintopiste”. Kysymyksessä on epäonnistuminen siinä, mitä pitäisi olla ja sen tekemisessä, mitä pitäisi tehdä.

Alussa ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, elämään yhteydessä Jumalan elämään ja hallitsemaan koko luomakuntaa. Ihmisen epäonnistuminen tehtävänsä täyttämisessä on hänen syntinsä, ja sitä kutsutaan myös syntiinlankeemukseksi.

”Lankeemus” tarkoittaa sitä, että ihminen laiminlyö Jumalan antaman kutsumuksen. Sitä tarkoittaa ensimmäisen Mooseksen kirjan 3. luvun kertomus. Ihminen uskoi pahan (käärmeen) viettelemänä, että hän voisi tulla ”Jumalan kaltaiseksi” oman tahtonsa ja omien pyrkimystensä varassa.

Ortodoksisessa perinteessä ”hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen” yleensä selitetään todelliseksi pahan maistamiseksi, kirjaimelliseksi kokemukseksi pahasta sellaisenaan. Joskus tämä syöminen selitetään myös ihmisen yritykseksi mennä sen yli, mikä oli hänelle mahdollista, yritykseksi tehdä sellaista, joka ei vielä ollut hänen voimillaan mahdollista toteuttaa. Näin selittää mm. pyhä Gregorios Teologi.

Mitä tahansa yksityiskohtia luomiskertomuksen erilaisiin selityksiin kuuluukaan, ortodoksisen kirkon selkeä opetus on, että ihminen epäonnistui alkuperäisessä kutsumuksessaan. Ylpeydessään, kateudessaan ja siinä, että Saatanan viekoittelemana häneltä puuttui nöyrä kiitollisuus Jumalaa kohtaan, hän oli tottelematon Jumalan käskylle. Näin ihminen lankesi syntiin. Hän ”joutui harhaan” kutsumuksestaan. Hän löi laimin Jumalan lain (kts. 1. Joh.3: 4). Ja niin hän saattoi turmioon sekä itsensä että luomakunnan, jonka viljelijäksi ja varjelijaksi hänet oli asetettu. Synnillään ja synneillään ihminen saattoi itsensä ja luomakunnan pahan ja kuoleman valtaan.

Raamatussa ja ortodoksisessa teologiassa nämä ainekset liittyvät aina toisiinsa: synti, pahuus, Saatana, kärsimys ja kuolema. Koskaan mikään niistä ei ole ilman toista ja ne kaikki ovat yhteinen seuraus ihmisen kapinasta Jumalaa vastaan ja yhteyden menettämisestä Häneen. Tämä on pääasiallisin syntiinlankeemuskertomuksen ja sitä seuraavien kappaleiden, aina Aabrahamin kutsumiseen saakka, merkitys. Synti saa aikaan yhä enemmän syntiä ja vieläpä suurempaa pahaa. Se saa aikaan kosmisen epäsoinnun, jokaisen ja kaiken äärimmäisen turmeluksen ja kuoleman. Ihminen pysyy edelleenkin Jumalan luotuna kuvana – sitä ei voi muuttaa – mutta hän epäonnistuu kuvansa puhtaana pitämisessä, Jumalan kaltaisuuden säilyttämisessä. Hän tahraa ihmisyytensä pahalla, vääristää sen ja tekee sen muodottomaksi niin, ettei se voi olla puhdas Jumalan heijastus, jollaiseksi se oli tarkoitettu. Maailma pysyy hyvänä, todellakin ”sangen hyvänä”, mutta se jakaa surulliset isäntänsä synnin seuraukset ja kärsii hänen kanssaan kuoleman hädässä ja turmeluksessa. Näin ihmisen synnin kautta koko maailma lankeaa Saatanan hallintaan ja pahan valtaan (1. Joh.5: 19; kts. myös Room. 5: 12).

Syntiinlankeemuskertomus on jumalallisesta innoituksesta syntynyt kertomus, joka symbolisin käsittein kuvaa ihmisen alkutilaa ja mahdollisuuksia ja epäonnistumista. Se paljastaa sen, että ihmisen kyky ikuiseen kasvuun ja kehitykseen Jumalassa kääntyi sen sijaan pahuuden lisääntymiseksi ja viljelemiseksi ja hänen luomakunnan uudistamisensa paholaisen ruhtinaskunnaksi, ”tuskissaan huutavaksi” kosmiseksi hautausmaaksi, kunnes Jumala vielä kerran pelastaa (Room. 8: 19 -23) kaikki Aadamin lapset, ts. kaikki ihmisrotuun kuuluvat jakavat tämän traagisen kohtalon. Juuri tällä hetkelläkin pääasiallisesti hyvään maailmaan Jumalan kuvaksi syntyvät heitetään välittömästi kuolemaan sidottuun maailmankaikkeuteen, jota hallitsee Saatana ja joka on täynnä hänen pahojen palvelijoidensa sukukunnan huonoja hedelmiä

Tämä on perussanoma: ihminen ja maailmaa tarvitsevat pelastusta. Jumalaa lupaa pelastuksen aivan alusta saakka, lupauksen, jonka toteutuminen alkaa täyttyä Aabrahamin, Israelin isän, Kristuksen esi- isän, elämänvaiheissa.

Ja Herra sanoi Abramille (myöhemmin nimeltään Aabraham): ”Minä teen sinusta suuren kansan… ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille kansoille” (1. Moos.12: 3; 22: 15). Aabraham uskoi Jumalaa ja hänestä polveutui Israelin kansa, josta lihan mukaan syntyi luomakunnan Herra ja Vapahtaja Jeesus Kristus (kts. Luuk.1: 55,73; Room.4; Gal. 3).

Koko Vanhan Testamentin historia saa täyttymyksensä Jeesuksessa. Kaikki, mitä tapahtui Aabrahamin valitulle kansalle, tapahtui huomioon ottaen Kristuksen kautta tapahtuva synnin ja kuoleman lopullinen voittaminen. Jumalan liitot Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin (jonka nimi muuttui Israeliksi tarkoittaen ”hän, joka kamppailee Jumalan kanssa”) kanssa, Israelin kaksitoista sukukuntaa, Joosefin tarina, pääsiäinen, Egyptistä lähtö ja Mooseksen kautta Jumalan lain vastaanottaminen, Joosuan johdolla Luvattuun maahan saapuminen, Jerusalemin perustaminen ja temppelin rakentaminen Daavidin ja Salomonin toimesta, tuomarit, kuninkaat, profeetat ja papit, koko Jumalan valitun kansan Vanhan testamentin historia saa lopullisen tarkoituksensa ja merkityksensä Jumalan ainokaisen Pojan, Jeesus – Messiaan syntymässä, elämässä, kuolemassa, ylösnousemuksessa, taivaaseenastumisessa ja kirkastumisessa. Hän on se, joka tulee Isän luota pelastamaan ihmiset synneistään, avaamaan heidän hautansa ja antamaan iankaikkisen elämän koko luomakunnalle.

Syntiinlankeemus ja sen seuraukset

Syntiinlankeemus

Luomiskertomuksen mukaan Jumala loi kaiken ”hyväksi”. Kuitenkaan emme voi välttyä kohtaamasta maailmassa kipua, syntiä ja tuskaa. On vaikeaa sovittaa yhteen uskoamme rakastavaan Jumalaan ja toisaalta maailmassa meitä ympäröivää pahuutta ja kärsimystä.

Jumala ei luonut pahaa eikä pahuutta. Paha alkoi ilmetä maailmassa lankeemuksen seurauksena. Luomiskertomuksen mukaan lankeemus tapahtui ensin taivaassa ja vasta sen jälkeen lankesivat Aadam ja Eeva. Syntiinlankeemuskertomus ensiksikin kertoo ”käärmeestä” (1. Moos. 3:1), joka houkutteli ensimmäiset ihmiset lankeemukseen. Tuo käärme oli kiusaaja, ensimmäinen langenneista enkeleistä, jotka olivat kääntyneet pois Jumalasta. Näin siis jo ennen ihmisen lankeemusta oli tapahtunut enkelien lankeemus. Tästä lankeemuksesta Raamatussa kerrotaan vain viitteellisesti. Saatana, langennut enkeliruhtinas käärmeen hahmossa, viekoitteli ensimmäiset ihmiset tottelemattomuuteen Jumalan vastaan. He eivät seuranneet Jumalan, vaan pahan hengen viitoittamaa tietä.

Lankeemuksen seurauksena paha alkoi vaikuttaa maailmassa. On kuitenkin huomioitava, että sen pahuuden lisäksi, josta itse olemme vastuussa, maailmankaikkeudessa on paljon mahtavia voimia, ”ilmavallan hallitsijoita”, kuten Paavali asian ilmaisee, joiden tahto on suuntautunut pahaan. Persoonallisina olentoina ne aiheuttavat maailmassa epäjärjestystä, julmuutta ja hävitystä. Vaikka ihminen lankesikin ja teki syntiä vapaasta tahdostaan, kun tottelemattomuudessaan poikkesi Jumalan käskystä. paha ei ole alkuisin alhaalta vaan ylhäältä, ei aineesta vaan hengestä. Pahuuden lähde on siis hengellisten olentojen vapaassa tahdossa. Heidät on varustettu tiedolla oikeasta ja väärästä ja heillä on valinnan vapaus. Pahuus on sitä, että nuo hengelliset olennot käyttävät moraalisen valinnan vapauttaan väärin.

Luomiskertomus selvästi antaa ymmärtää, että vaikka lankeemus oli tapahtunutkin ensiksi enkelimaailmassa ja ”käärme” viekoitteli Eevaa, tämä olisi ollut vapaa hylkäämään sen ehdotukset. Eevan ja Aadamin synti oli, että he täysin tietoisina olivat tottelemattomia ja hylkäsivät Jumalan rakkauden. Vapaan valinnan ratkaisuna he kääntyivät pois Jumalasta egosentriseen elämään.

Maailman pahuuden ja kärsimysten keskellä monet pohdiskelevat teodikean ongelmaa: miksi rakastava ja hyvä Jumala salli enkelien ja ihmisen tehdä syntiä? Miksi Hän sallii pahan ja kärsimyksen? Vastaus tähän vaikeaan kysymykseen on juuri Jumalan rakkaudessa. Rakkaus edellyttää vapautta ja omastaan antamista. Missä ei ole vapautta, siellä ei voi olla rakkauttakaan. Rakastava Jumala haluaa jakaa rakkautensa vapaan tahdon omaavien enkeleiden ja ihmisten kanssa, ei tahdottomien koneiden kaltaisten kanssa. Voidaan sanoa, että siinä Jumala ikään kuin ottaa riskin, sillä vapauden lahjaan sisältyy myös mahdollisuus tehdä syntiä, joka mahdollistaa pahan ja kärsimyksen. Syntiä ei olisi olemassa ilman vapautta. Mutta ilman vapautta ihminen ei olisi Jumalan kuva. Ilman vapautta ihminen ei voisi rakastaa Jumalaa.

Lankeemuksen seuraukset

Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaisuuteen sekä elämään Jumalan työtoverina ja kumppanina. Hänen päämääränään oli kasvaminen rakkaudessa Jumalan kuvasta Jumalan kaltaisuuteen. Hänen todellinen olemuksensa oli elää läheisessä, jatkuvassa Jumalasuhteessa tehtävänään toimia pappina, välittäjänä ja yhdistäjänä taivaallisen ja maanpäällisen välillä. Hän kuitenkin kieltäytyi lankeemuksessaan tuosta tehtävästä. Hänet oli tarkoitettu yhdistäväksi keskukseksi, mutta hän aiheutti hajaantumisen ja jakautumisen sekä itsessään, toisten ihmisten välillä että myös ihmisen ja luomakunnan välillä. Käyttäen väärin vapauden valtaa ihminen epäsi vapauden lähimmäisiltään. Jumala oli antanut ihmiselle kyvyn siunata ja muokata ja uudistaa maailmaa, mutta hän alkoi tuottaa pahuutta, tuhoa ja rumuutta.

Ihmisen lankeemus ja synti oli siinä, että hän kääntyi Jumala-keskeisyydestä itsekeskeisyyteen. Ihminen ei enää ymmärtänyt itseään, maailmaa ja toisia ihmisiä eukaristisesti. Hän ei enää nähnyt kaikkea Jumalan lahjana, joka olisi pitänyt palauttaa takaisin Jumalalle kiitollisuudella. Sen sijaan hän alkoi pitää kaikkea omana omaisuutenaan, jota oli käytettävä hyväksi. Hän menetti kyvyn nähdä toinen ihminen persoonana ja alkoi käyttää muita mielihyvän ja tyydytyksen lähteinä. Ihminen joutui himon valtaan, ja hänen tarpeensa kasvoivat sitä mukaa kuin hän tyydytti niitä.

Lankeemuksen vaikutukset olivat sekä fyysisiä että moraalisia. Jumalan kuva ihmisen sisimmässä vääristyi, hän menetti Jumalan armon ja hänen luontonsa turmeltui. Hän päämääränsä ihmisenä jäi toteutumatta, kyky jumaloitua, mahdollisuus tulla Jumalan kaltaiseksi, katosi. Jumalan suunnitelma ihmisen jumaloitumisesta ei kuitenkaan rauennut tyhjiin.

Lankeemuksen seuraukset alkoivat ilmetä fyysisellä tasolla sairauksina ja tuskana, ruumiin rappeutumisena ja vanhuuden heikkoutena. Naisen iloksi oli annettu elämän tuottaminen, mutta nyt hän joutui synnyttämään lapset tuskallisesti (1 Moos. 3:16). Myös ruumiillinen kuolema tuli ihmisen osaksi, mikä tarkoittaa sielun ja ruumiin eroamista kuoleman hetkellä. Kuolema ei kuitenkaan ole vain rangaistus, vaan se on myös Jumalan keino vapauttaa ihminen langenneen maailman noidankehästä. Kuolema on myös uudistumisen alku, ei vain elämän loppu. Uskontunnustuksemme mukaan odotamme ruumiin ja sielun ylösnousemusta viimeisenä päivänä.

Moraaliset vaikutukset näkyvät siinä, että ihminen turhautuu, masentuu ja ikävystyy. Työ muuttui hänelle taakaksi, jota hän joutuu tekemään ”otsa hiessä” (1. Moos.3:19). Se ei enää ole ilon lähde ja mahdollisuus pysyä Jumalan yhteydessä. Ihminen vieraantui sisäisesti, hänen tahtonsa heikkeni ja hänen toimintansa alkoi suuntautua itseään vastaan. Ihmisen itsetuhoisuus alkoi. Eräänlainen halvaantuneisuus alkoi toimia hänessä. Kaikki, mitä ihminen teki, alkoi kääntyä pahaksi.

Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan opeta, että ihminen olisi lankeemuksessa ”turmeltunut täydellisesti”. Jumalan kuva ihmisessä tosin hämärtyi, mutta se ei kokonaan hävinnyt. Lankeemuksen jälkeenkin ihminen kykenee uhrautumaan ja osoittamaan rakkautta ja sääliä. Tästä ovat osoituksena monet Vanhan testamentin pyhät miehet ja naiset. Lankeemus sai kuitenkin aikaan syvän kuilun ihmisen ja Jumalan välille. Tuota kuilua ihminen ei voi omin voimin ylittää.

Aadamin synti vaikuttaa koko ihmiskunnassa ja seuraukset ulottuvat elämän kaikille tasoille sairauksina ja fyysisenä kuolemana sekä moraalisena heikkoutena ja elämän halvaantumisena. Synnymme maailmaan ja ympäristöön, jossa on helppoa tehdä pahaa, mutta vaikea tehdä hyvää. Alkuperäistä syntiä ei kuitenkaan tulisi ajatella pelkästään juridisena eikä myöskään biologisena asiana, ikään kuin syyllisyyden periytymisenä, joka välittyy sukupuoliyhteyden kautta. Alkuperäinen synti tarkoittaa sitä, että ”me kaikki ihmiset olemme sidoksissa ihmissuvun keskinäiseen yhteydentuntoon kaikessa siinä, mitä vääryyden tekoja, vääryyden ajattelemista ja näistä johtuvaa väärässä olemista siihen lieneekin kasautunut. Ja tähän vääryyden kasautumaan me itse olemme lisänneet ne synnit, jotka olemme tehneet tieten tahtoen. Kuilu laajenee jatkuvasta.” (Piispa Kallistos)

Toisinaan kysytään, miksi koko ihmissuku joutuu kärsimään Aadamin lankeemuksen tähden. Miksi kaikkia rangaistaan yhden ihmisen synnistä? Vastauksena tähän on se, että kaikki ihmiset ovat luodut Pyhän Kolminaisuuden kuviksi. Niin kuin Kolminaisuuden persoonat ovat yhteydessä toisiinsa, samoin ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan. Ihminen ei ole saari, vaan kunkin ihmisen teot vaikuttavat väistämättä muihinkin ihmissuvun jäseniin. Apostoli Paavali sanoo: ”Me olemme toinen toistemme jäseniä” (Ef.4:25). Tällä hän tarkoittaa kristittyjen yhteyttä Kirkkoruumiin jäseninä. Vaikka emme olekaan syyllisiä toisten ihmisten henkilökohtaisiin synteihin, ne kuitenkin koskettavat kaikkia ihmisiä jollakin tavalla.

Raamatussa syntiinlankeemuskertomus liittää lankeemuksen ruokaan. Ihminen söi kielletyn hedelmän, joka oli aivan erilainen kuin muut paratiisin hedelmät. Aleksander Schmemann sanoo teoksessaan Maailman elämän edestä: ” Juuri tuon puun hedelmä, mitä tahansa se merkinneekin, oli erilainen kuin kaikki muut paratiisin hedelmät. Sitä ei ollut annettu ihmiselle lahjaksi. Jumala ei sitä antanut eikä siunannut: se oli ruokaa, jonka syöminen oli tuomittu rajoittumaan itsetarkoitukseksi, ei koitumaan Jumala-yhteydeksi. Se kuvaa maailmaa, jota rakastetaan sen itsensä vuoksi, ja sen syöminen kuvaa elämää, joka ymmärretään itsetarkoitukseksi.”

Elämme maailmassa, joka on langennut tietoisuudesta, että Jumala on kaikki kaikessa. Lisääntyvä piittaamattomuus Jumalasta, joka tukahduttaa maailmaa, on se sama alkuperäinen synti, johon Aadamkin lankesi.

”Tarkoituksena oli, että ihmisen luonnollinen riippuvuus maailmasta muuntuisi jatkuvasti yhteydeksi Jumalaan, jossa on kaikki elämä. Ihmisen piti olla eukaristian pappi, joka kantaa maailman uhriksi Jumalalle, ja näin uhratessaan hänen piti ottaa vastaan elämän lahja. Mutta langenneessa maailmassa ihmisellä ei ole siihen tarvittavaa papillista voimaa. Hänen riippuvuutensa tästä maailmasta sulkeutuu ympyräksi, ja hänen rakkautensa harhautuu oikeasta suunnastaan. Hän rakastaa yhä, hän on yhä nälkäinen. Hän tietää olevansa riippuvainen jostakin, mikä on hänen tavoittamattomissa. Mutta hänen rakkautensa ja riippuvuutensa kohdistuu ainoastaan maailmaan semmoisenaan. Hän ei tiedä, että hengittäminen voi olla yhteyttä Jumalan kanssa. Hän ei tajua, että syöminen voi olla elämän vastaanottamista Jumalalta laajemmassa kuin vain aineellisessa merkityksessä. Hän unohtaa, että maailma, sen ilma tai ruoka ei voi tuoda elämää itsessään vaan ainoastaan silloin, kun ne otetaan vastaan ja hyväksytään Jumalan tähden, Hänessä ja jumalallisen elämän lahjan tuojina. Itsessään ne voivat tuottaa ainoastaan näennäistä elämää.” (Schmemann: Maailman elämän edestä, s. 19)

Lankeemuksessa Aadamin valitsema elämä johti ainoastaan näennäiseen elämään. Se leipä, jonka Aadam valitsi syötäväkseen, palautti Aadamin takaisin maahan, josta leipä oli otettu. ”Ihminen menetti eukaristisen elämän, hän menetti itse elämän, voiman muuntaa se Elämäksi. Hän lakkasi olemasta maailman pappi, ja hänestä tuli sen orja.”(Schmemann: sama.)

Syntiinlankeemuksen synti ei ole ensisijaisesti siinä, että Aadam ei totellut Jumalaa, vaan siinä, että hän ei enää nähnyt maailmaa Jumala-yhteyden sakramenttina. Hän asetti Jumalan ikään kuin elämänsä vastakohdaksi, teki maailmasta aineellisen, vaikka hänen olisi pitänyt muuttaa se elämäksi Jumalassa.

Ortodoksisesta ihmisnäkemyksestä

Augustinus sanoo Tunnustuksissaan: ”Sinä olet luonut meidät itseäsi varten ja sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon Sinussa”.

Ihminen luotiin Jumalan toveriksi. Tämä on ensimmäinen peruspiirre kristillisessä opissa ihmisestä. Kuitenkin ihminen hylkäsi tämän toveruuden. Tämä on toinen tosiasia, jonka koko kristillinen antropologia ottaa huomioon. Kirkon kielessä tämä merkitsee sitä, että Jumala loi ihmisen, Aadamin, omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen ja asetti hänet paratiisiin. Se, että ihminen hylkää kaikessa tämän toveruuden, merkitsee Kirkon kielessä sitä, että Aadam lankesi ja hänen lankeemuksensa, hänen ”perisyntinsä”, vaikuttaa koko ihmiskunnassa.

Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme ja kaltaiseksemme…” (1. Moos.1:26) Huomamme, että Jumala puhuu monikossa: Tehkäämme ihminen. Ihmisen luomiseen, kuten kreikkalaiset isät jatkuvasti korostavat, ottivat osaa Kolminaisuuden kaikki kolme persoonaa, ja siksi kuva ja kaltaisuus on aina käsitettävä Kolminaisuuden kuvaksi ja kaltaisuudeksi. Tämä on hyvin merkittävä kohta.

Useimpien kreikkalaisten isien mukaan käsitteet ”kuva” ja ”kaltaisuus” eivät tarkalleen ottaen merkitse samaa. ”Jumalan kuvaksi” ilmaisee Johannes Damaskolaisen mukaan ”järkeä ja vapautta”, kun taas ”kaltaisuus” ilmaisee hyveen kautta tapahtuvaa yhtäläistymistä Jumalaan. Jumalan ”kuva” tarkoittaa ihmisen vapaata tahtoa, hänen järkeään, hänen moraalisen vastuun tuntoaan, lyhyesti sanoen kaikkea, mikä erottaa ihmisen luontokappaleesta ja tekee hänestä persoonan. Mutta kuva merkitsee enemmänkin. Se merkitsee, että olemme ”Jumalan jälkeläisiä” (Ap.t.17:28), ”Hänen sukulaisiaan”, mikä tarkoittaa sitä, että Hänen ja meidän välillämme on kosketuskohta, olemuksen yhtäläisyys. Kuilu luodun ja Luojan välillä ei ole ylittämätön, sillä koska olemme Jumalan kuva, voimme tuntea Jumalan ja olla yhteydessä Häneen. Jos ihminen käyttää oikealla tavalla tätä kykyä Jumala- yhteyden saavuttamiseksi, silloin hänestä tulee Jumalan ”kaltainen”. Hän saavuttaa Jumalan kaltaisuuden, eli kuten Johannes Damaskolainen sanoo: ” Hän sulautuu samankaltaiseksi Jumalan kanssa hyveen avulla”. Tuo samankaltaistuminen tarkoittaa jumaloitumista, theosista, tulemista ”toiseksi jumalaksi”, ”jumalaksi armosta”. Aivan kuten psalmista vakuuttaa: ”Vaikka olette jumalia, kaikki tyynni Korkeimman poikia… ” (Ps. 82: 6).

Ihminen on Jumalan kuva ensimmäisestä olemassaolonsa hetkestä asti, mutta kaltaisuuden hän saavuttaa asteittain. Kuinka syntinen ihminen lieneekään, hänestä ei kuitenkaan katoa Jumalan kuva. Ihminen luotiin täydelliseksi. Aadam aloitti viattomuuden ja yksinkertaisuuden asteelta. ”Hän oli lapsi, jonka ymmärrys ei vielä ollut täydellinen”, kirjoitti Irenaeus, ”hänen oli tarpeellista kasvaa ja niin saavuttaa täydellisyys”. Jumala asetti Aadamin oikealle polulle, mutta Aadamilla oli edessään pitkä tie kuljettavanaan, jos aikoi saavuttaa lopullisen päämäärän. ”Kun Jumalan sanotaan luoneen ihmisen kuvansa kaltaiseksi”, kirjoitti Gregorios Palamas, ”sana ihminen ei tarkoita vain yksinomaan sielua eikä yksinomaan ruumista, vaan molempia yhdessä”. Se, että hänellä on ruumis, ei tee ihmistä alempiarvoisemmaksi, vaan enkeleitä korkeammaksi.

Ortodoksisen uskon mukaan ihminen on ”elävä teologia”, koska Jumalan kuva on ihmisessä. Ja koska hän on Jumalan kuva, hän voi löytää Jumalan tutkimalla omaa sydäntään, ”kääntymällä sisälle itseensä”. ”Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä”(Luuk.17:21), Jeesus sanoi. ”Tunne itsesi”, sanoi pyhä Antonius Suuri, ”… hän, joka tuntee itsensä, tuntee Jumalan”. ”Jos olet puhdas (sydämeltäsi)”, kirjoitti pyhä Iisak Syyrialainen (7. vuosisadan loppupuoli), ”taivas on sisälläsi: sisälläsi voit nähdä enkelit ja enkelien Herran”. Pyhä Pakomios on sanonut: ”Sydämensä puhtaudessa hän näki näkymättömän Jumalan kuin kuvastimessa”.

Koska ihminen on Jumalan kuva, jokainen ihmiskunnan jäsen, kaikkein syntisinkin, on äärettömän tärkeä Jumalalle. ”Kun näet veljesi”, sanoi Klemens Aleksandrialainen (k. 215), ”näet Jumalan”. Ja pyhä Evagrius ajatteli: ”Jumalan jälkeen meidän tulee kunnioittaa kaikkia ihmisiä kuin itse Jumalaa”. Tämä kaikkien ihmisten kunnioitus ilmenee ortodoksisessa jumalanpalveluksessa, kun pappi suitsuttaa ei vain ikonien puoleen, vaan myös kaikkien kokoontuneiden puoleen, tehden kunniaa Jumalan kuvalle jokaisessa persoonassa. ”Paras Jumalan kuva on ihminen”.

Jumalan kuvana oleminen merkitsee, että ihmisellä on vapaa tahto. Jumala haluaa poikia, ei orjia. Ortodoksinen kirkko hylkää kaikki opit sellaisesta armo- käsityksestä, jotka osoittavat loukattavan ihmisen vapautta. Ortodoksinen opetus käyttää kuvaamaan suhdetta Jumalan armon ja ihmisen vapaan tahdon välillä sanaa ”yhteistoiminta” tai ”työtoveruus” (synergeia). Paavalin sanoin: ”Me olemme Jumalan työtovereita” (1.Kor. 3:9). Ihminen ei voi saavuttaa täydellistä Jumalan toveruutta ilman Hänen apuaan. Ihmisenkin tulee tehdä oma osuutensa, vaikka se, mitä Jumala tekee, on mittaamattomasti tärkeämpää kuin mitä ihminen tekee.

Ihmisen yhdistymiselle Kristukseen ja ihmisen liitolle Jumalan kanssa on tarpeen yhteistoiminta kahden erilaisen, mutta yhtä tarpeellisen voiman välillä, nimittäin jumalallisen armon ja inhimillisen tahdon. Kaikkein parhain esimerkki työtoveruudesta on jumalan Äiti.

Jumala antoi Aadamille vapaan tahdon, kyvyn valita hyvän ja pahan välillä, ja siksi hänen asiansa oli joko hyväksyä hänen eteensä asetettu kutsumus tai kieltää se. Aadam kielsi sen. Sen sijaan, että olisi jatkanut kulkemista Jumalan hänen eteensä merkitsemää polkua, hän kääntyi pois ja oli tottelematon Jumalalle. Hän asetti oman tahtonsa jumalallista tahtoa vastaan ja niin hän omalla toiminnallaan erotti itsensä Jumalasta. Tämän tuloksena aivan uusi olemisen ja olemassaolon muoto ilmestyi maan päälle, nimittäin sairaus ja kuolema. Kääntymällä pois Jumalasta, joka on kuolemattomuus ja elämä, ihminen saattoi itsensä tilaan, joka on päinvastainen luonnolliselle ja tämä luonnoton tila johti väistämättömään olemuksen hajoamiseen ja teki mahdolliseksi ruumiillisen kuoleman. Aadamin tottelemattomuuden seuraamukset ulottuivat kaikkiin hänen jälkeläisiinsä. Jumalasta erossa Aadam ja hänen jälkeläisensä vaeltavat synnin ja pahan herruudessa. Jokainen syntyy maailmaan, missä synti vallitsee ja missä on vaikea tehdä hyvää. Ihmisen tahtoa heikentää ominaisuus, jota kreikkalaiset isät kutsuvat nimellä ”himo”. Olemme kaikki tälle kaikelle alttiita, ts. perisynnin hengellisille vaikutteille.

Ortodoksisen uskon mukaan Aadam ei langennut korkealta tietämisen ja täydellisyyden tasolta, vaan kehittymättömän yksinkertaisuuden tasolta (Piispa Kallistos [Ware]: The Orthodox Church). Siksi häntä ei tule tuomita erehdyksestään liian raskaasti. Jumalan kuva turmeltui synnin vaikutuksesta, mutta ei koskaan kadonnut. Ja koska hänessä on vielä Jumalan kuva jäljellä, hänellä on vieläkin vapaa tahto, vaikka synti rajoittaa sen toimintaa. Ei edes lankeemuksen jälkeen Jumala ”ota ihmiseltä pois voimaa tahtoa, tahtoa totella tai olla tottelematta Häntä”.

Uskollisena ”työtoveruuden” idealle ortodoksinen usko hylkää jokaisen syntiinlankeemuksen tulkinnan, joka ei anna tilaa inhimilliselle vapaudelle. Ihmiset perivät automaattisesti Aadamin turmeltuneisuuden ja kuolevaisuuden, mutta ei hänen syyllisyyttään. He ovat syyllisiä vain siinä määrin kuin he omilla valinnoillaan jäljittelevät Aadamia. Ihmisellä on vapaa tahto ja hän on kykenevä hyviin tekoihin, mutta hän ei voi omin voimin murtaa ihmisen synnin aikaansaamaa muuria Jumalan ja ihmisen välillä. Synti tukki polun Jumala- yhteyteen. Koska ihminen ei voinut tulla Jumalan luo, Jumala tuli ihmisen luo.

Ortodoksiseen ihmiskuvaan kuuluu kiinteästi jumaloitumisen ajatus (theosis), mikä tarkoittaa kehitystä, jonka välityksellä ihminen tulee yhä suuremmassa määrin osalliseksi jumalallisesta armosta. Yhdistymällä yhä suuremmassa määrin Pyhän Kolminaisuuden elämään ihminen voi rakastaa Jumalaa koko sydämestänsä ja lähimmäistään kuten itseään. Tämän yhdistymisen saa aikaan lihaksitullut Sana eli Kristus, Välittäjä. Pojassa mekin tulemme pojiksi. Kristukseen liittyminen täydellistyy Pyhän Hengen vaikutuksesta. Jumala lahjoittaa armonsa ihmiselle ja näin ollen ei jää tilaa ansio -käsitteelle. Ihminen ei voi olla vaatijana Luojansa edessä, eikä ihminen voi ansaita jumaloitumistaan, mutta hänen on ponnisteltava ja kilvoiteltava sen hyväksi.

Ihmisestä käytetään myös nimitystä ”liturginen olento” tarkoittaen sitä, että hänen sisimpäänsä kuluu tarve kunnioittaa ja palvella Jumalaa. Ihmisen itsensä toteuttaminen toteutuu syvimmin juuri tämän palvovan asenteen kautta. Liturgisuus ei rajoitu vain jumalanpalvelukseen, vaan sen tulee ulottua myös elämään yleensä. Saada vapaasti palvoa ja palvella Jumalaa on ihmiselle Jumalan kuvana oleellisen tärkeää

 

Tie Jumalan kaltaisuuteen

Kreikkalaisten isien opetuksen mukaan ”ihminen on kutsuttu tulemaan armosta siksi, mitä Jumala on luonnostaan”. Athanasios Suuri ilmaisee tämän saman ajatuksen sanoessaan: ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla Jumalaksi”. Tästä näkökulmasta kristityn elämän päämäärä on ”jumalallistuminen”, Jumalan kaltaisuuteen kasvaminen ja kehittyminen. Tämä on tullut mahdolliseksi siksi, että Kristus Vapahtaja oli samalla täydellinen ihminen ja täydellinen Jumala. Vain Jumala voi pelastaa ihmisen. Siksi Kristuksen on oltava Jumala voidakseen pelastaa. Mutta ainoastaan siksi, että Hän on myös täydellinen ihminen, me voimme tulla osalliseksi siitä, mitä Hän on tehnyt meidän edestämme. Tämän Jumalan ja ihmisen välisen sillan muodostaa Kristuksen lihaksitulo, inkarnaatio. Kristus – Immanuel, ”Jumala meidän kanssamme”, on Jumal-ihminen, samalla täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen. Vain tässä valossa voimme ymmärtää, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan: ”Totisesti, totisesti: te saatte nähdä taivaan avoinna, ja te näette Jumalan enkelien kulkevan ylös ja alas siinä, missä Ihmisen Poika on.”(Joh.1: 51)

Ortodoksinen oppi ihmisen jumalallistumisesta ja yhteydestä Jumalan kanssa on erityisen tärkeä. Jumalallistuminen ei koske vain ihmissielua, vaan myös ruumista. Koko ihmisen on mahdollista jumalallistua ja pyhittyä jumalallisen armon ja ihmisen vapaan tahdon yhteistoimintana. Luomiskertomuksessa sanotaan, että ihminen luotiin Jumalan ”kuvaksi” ja ”kaltaiseksi”. Kreikkalaisten isien mukaan ”kuva” ja ”kaltaisuus” eivät ole sama asia. ”Kuva” tarkoittaa ymmärrystä ja vapautta, kun taas ”kaltaisuus” viittaa Jumalan kaltaisuuteen kehittymistä hyveen kautta. ”Kuvaan” kuuluu ihmisen vapaa tahto, hänen ymmärryksensä, tietoisuus oikeasta ja väärästä, toisin sanoen kaikki se, mikä erottaa ihmisen eläinkunnasta ja tekee hänestä ihmisen. ”Kuva” tarkoittaa, että olemme ”Jumalan sukua” (Apt.17:28) Kuilu Luojan ja luodun välillä ei ole ylipääsemätön, sillä koska olemme Jumalan kuva, voimme tuntea Jumalan ja olla yhteydessä Häneen. Ja jos ihminen käyttää oikein tätä kykyään olla yhteydessä Jumalaan, hänestä tulee ”Jumalan kaltainen”. Jumalan kaltaisuuteen kehittyminen tarkoittaa ”jumalallistumista”, tulemista ”jumalaksi armosta”, niin kuin psalminkirjoittaja sanoo: ”… olette jumalia, kaikki tyynni Korkeimman poikia” (Ps. 82:6). Oppi jumalallistumisesta merkitsee sitä, että ihminen on luotu Pyhän Kolminaisuuden kuvaksi ja kaltaiseksi.: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme…” (Joh.17:21). Aivan kuten Kolminaisuuden persoonat ovat toinen toisissaan lakkaamattomassa rakkauden liikkeessä, samoin ihminen Kolminaisuuden kuvana ”lepää” Kolmiyhteisessä Jumalassa.

Pyhä Maksimos Tunnustaja määrittelee opin jumalallistumisesta ihmisen ja jumalan väliseksi elimelliseksi yhteydeksi: Jumala asuu meissä ja me Jumalassa. Pyhä apostoli Paavali näkee kristillisen elämän ennen kaikkea ”elämänä Kristuksessa”.

Jumalallistuminen on aina ymmärrettävä niin, että tehdään ero Jumalan olemuksen ja Hänen energioidensa välillä. Yhdistyminen Jumalan kanssa tarkoittaa tulemista osalliseksi hänen energioistaan, mutta ei jumalallisesta olemuksesta. Näin ortodoksinen kirkko puhuessaan jumalallistumisesta ja yhtymisestä Jumalan kanssa, hylkää kaikki panteismin muodot.

Luoja ja luotu eivät koskaan sulaudu yhdeksi olennoksi, kuten idän uskonnot opettavat. Ortodoksinen mystinen teologia on aina väittänyt, että ihminen säilyttää täydellisesti erillisyytensä, olipa hän kuinka lähellä Jumalaa tahansa. Jumalallistuneenakin ihminen on Jumalasta erillinen, vaikkakaan ei erossa Hänestä. Kun pyhä Maksimos Tunnustaja sanoo: ” Jumala ja jotka ansaitsevat Jumalan, ovat yksi ja sama energia”, hän ei tarkoita sitä, että pyhät ihmiset menettäisivät oman vapaan tahtonsa, vaan sitä, että he vapaehtoisesti rakkaudesta mukauttavat omana tahtonsa Jumalan tahtoon. Eikä se tarkoita myöskään sitä, että ihminen ”tulemalla jumalaksi” lakkaisi olemasta ihminen. Tunnettu ortodoksiteologi Lossky on sanonut: ”Tullessamme jumaliksi armosta pysymme luotuina, kuten Kristuskin pysyi Jumalana ihmiseksitulonsa jälkeenkin”. (Lossky:The Mystical Theology of the Eastern Church, s.87). Ihmisestä ei tule Jumalaa luonnoltaan, vaan pelkästään ”luotu jumala”, jumala armosta. Pyhä Maksimos Tunnustaja sanoo lisäksi: ” Koska ihminen on sielun ja ruumiin ykseys, ja koska lihaksitullut Kristus pelasti ja lunasti koko ihmisen, siitä seuraa, että ihmisen ruumis jumalallistuu samalla kuin hänen sielunsakin”.

Kuitenkin on huomattava, että täydellinen ruumiin jumalallistuminen tapahtuu vasta ”viimeisenä päivänä” Kristuksen toisessa tulemuksessa, kun vanhurskaat nousevat ylös kuolleista ja heidät puetaan hengelliseen ruumiiseen. Pyhien ruumiit kirkastuvat jumalallisesta valosta, aivan kuten Kristuksen ruumis kirkastui Taaborin vuorella.

Uuden testamentin opetuksen mukaan jumalallistuminen ja kirkastuminen eivät koske vain ihmistä, vaan koko luomakuntaa: ”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet…” (Ilm.21:1) Lunastettua ihmistä ei ”siepata pois muusta luomakunnasta”, vaan koko luomakunta pelastuu yhdessä ihmisen kanssa. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä…että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa.” (Room.8:19-22)

Ajatus kosmisesta lunastuksesta samoin kuin ortodoksinen opetus ihmisruumiista sekä ikoniteologia perustuvat Kristuksen lihaksitulemisen oikein ymmärtämiseen. Kristus omaksuessaan lihan, aineelliseen järjestykseen kuuluvana, teki mahdolliseksi lunastuksen ja koko luomakunnan uudistumisen, ei vain aineettoman vaan myös aineellisen luomakunnan.

Kaitselmus

Aivan Raamatun alkulehdillä luomiskertomuksessa sanotaan: ”Jumala oli saanut työnsä päätökseen, seitsemäntenä päivänä hän lepäsi” (1. Moos. 2: 2). Jumalan työn päättyminen ei kuitenkaan tarkoita Jumalan toiminnan lakkaamista. Sanat ”Jumala oli saanut työnsä päätökseen” ilmaisee ajatuksen, että Jumala lakkasi luomasta uusia olentoja. Maailman luominen on Jumalaan täydellisen rakkauden vaikutusta, ja Hän loi sen pitääkseen siitä huolta, eikä jättääkseen sen oman onnensa nojaan. Tästä huolenpidosta käytetään nimeä kaitselmus.

Jumalasta ja Hänen kaitselmuksestaan on historian aikana vallinnut erilaisia mielipiteitä ja käsityksiä. Eräs niistä on skeptisismi, joka epäilee kaikkea, myös Jumalan olemassaoloa. Kysymykseen Jumalasta ja absoluuttisesta totuudesta skeptisimi vastaa: ”Emme tiedä”.

Filosofi Immanuel Kant (1724- 1804) edustaa kritisismiä, jonka mukaan absoluuttinen totuus on käsittämätön. Jumalakin on käsittämätön, eikä hänestä voi tietää tarkasti. Absoluuttista totuutta tieteellisesti mahdotonta todistaa. Kuitenkin voidaan kysyä, millä kokeella voidaan todistaa, että Jumalaa ei ole. Kristityt eivät pyri todistamaan Jumalaa, vaan he uskovat Häneen. Kysymyksessä on uskon todistus.

Positivismin, 1800- luvulla syntyneen filosofisen suuntauksen mukaan kokemukseen perustuva tiede on inhimillisen tiedon ainoa pätevä muoto. Tunnettu positivisti August Comte omaksui käsityksen ihmishengen kolmesta kehitysvaiheesta. Sen mukaan ihmiskunnan kehityksessä on ollut kolme vaihetta. Ensimmäinen vaihe on teologinen vaihe, jolloin vallitsee usko. Toinen vaihe on metafyysinen vaihe, jolloin vallitsee spekulatiivinen filosofia. Kolmas vaihe on positiivinen vaihe, jolloin vallitsee tieteeseen perustuva tieto. Itse asiassa positivismi ei haluakaan tietää Jumalasta ja absoluuttisen totuuden olemassaolosta.

Ateismi on käsityskanta, jonka mukaan Jumalaa ei yksinkertaisesti ole. Ateismikin on tosiasiassa uskoa, sillä on mahdotonta tietää ja todistaa, että Jumalaa ei ole. Ateismi on siis uskoa siihen, että Jumalaa ei ole, eräänlaista ei-uskoa Jumalaan. Tästä ateismi kylläkin vaikenee.

Panteismin mukaan Jumala sisältyy kaikkeen ja kaikki on Jumalan ilmentymää. Lyhyesti sanottuna Jumala on Luonto. Tämän tietäminen ei onnistu, mutta siihen uskominen on mahdollista. Panteismi johtaa materialismiin, ja se puolestaan ateismiin.

Deismi on käsityssuunta, jonka mukaan Jumala kyllä on maailman luoja ja sen lakien synnyttäjä, mutta luomisen jälkeen hän on vetäytynyt pois maailmasta, eikä enää puutu sen asioihin.

Teismi puolestaan käsittää Jumalan Luojana ja maailman ylläpitäjänä. Jumalaan voidaan olla yhteydessä rukouksen ja sakramenttien kautta. Teismin täydellisin muoto on kristinusko.

Johannes Damaskolainen opettaa kaitselmuksesta: ”Kaitselmus on siis Jumalan huolenpitoa olevaisista. Ja vielä: Kaitselmus on se Jumalan tahto, jonka tähden olevaiset saavat soveliaan kulkunsa …Tulee tietää, että Jumalan kaitselmus toimii monella tapaa, eikä niitä voi sanoin selittää, eikä järjellä käsittää. (Ortodoksisen uskon tarkka esitys II: 29)

Kristillisen uskon mukaan Jumala lakkaamatta huolehtii maailmasta ja erityisesti ihmisestä. Huolenpitoa kaipaa eloton, epäorgaaninen maailma, jotta siinä vaikuttavat voimat ja lait säilyisivät voimassaan ja olisivat tasapainossa. Orgaaninen maailma tarvitsee huolenpitoa ylläpitääkseen ja säilyttääkseen elämää.

Ihminen on luontonsa puolesta rajoitettu ja epätäydellinen, sillä hän menetti lankeemuksessa Jumalalta saamiensa henkisten voimien suhteellisen täydellisyyden. Siksi hän ei voi omin voimin ilman Jumalan apua, tukea ja ohjausta saavuttaa päämääräänsä maan päällä.

Kaitselmus siis on kaikkivaltiuden, viisauden ja hyvyyden lakkaamatonta toimintaa, jonka kautta Jumala pitää voimassa luotujen olemuksen ja säilyttää niiden voimat sekä johdattaa niitä hyviin tarkoituksiin, jonka kautta hän myös edistää kaikkea hyvää. Mutta sen pahuuden, joka hyvyydestä poikkeamisen kautta syntyy, Hän estää tai korjaa ja johtaa hyviin seurauksiin.

Jumalallinen kaitselmus ilmenee maailman säilyttämisessä ja ohjaamisessa. Jumala säilyttää koko maailman kaikkine voimineen ja lakineen, koko maailman elämän rakenteen ja järjestyksen sekä kaikkien luotujen olentojen olemuksen ja elämän. Tämä koskee erityisesti ihmisen olemusta ja elämää Jumalan kuvana.

Jumala johtaa maailmaa ja sen luotujen, erityisesti ihmisen, elämää edeltä määrättyjen tarkoitusten saavuttamiseen. Tämä ilmenee siten, että Jumala auttaa ihmistä hyvään ja estää, parantaa tai johtaa hyviin seurauksiin sen pahuuden, joka johtuu ihmisen vapaan tahdon vääristymisestä.

Kaitselmus tunnetaan jo Vanhassa testamentissa: ”Sinä annoit minulle elämän, olit uskollinen, sinun huolenpitosi oli suojanani”, kertoo Job (Job. 10: 12). Sananlaskut vakuuttavat: ”Herra ohjaa ihmisen askelet, kukapa arvaa tiensä suunnan?” (Sananl.20: 24) Psalminkirjoittaja on vakuuttunut: ”Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni” (Ps.139: 5) ja ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu”(Ps.139: 16)

Raamatussa on todisteita maailman säilyttämisestä, mm. Hepr.1:3: ”Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla.” Samoin kaitselmus ilmenee Matt. 6: 26:ssa: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.” Vanhan testamentin puolella profeetta Jesaja julistaa: ”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda.” (Jes.49:15)

Se, että Jumala myös ohjaa maailmaa, käy ilmi mm. Siir.43: 26 -27: ”Hänen voimastaan menestyy, mitä hän tarkoittaa, ja hänen sanansa kautta on kaikella olemuksensa. Paljon voimme puhua, mutta loppuun emme pääse; ja meidän sanojemme loppusumma on: Hän on kaikki kaikessa”. Kuningas Salomolle annettiin hänen rukoillessaan kuuliaista sydäntä Jumalalta suuri viisaus (1. Kun. 3: 5-12). Se, että Jumala estää pahuutta, näkyy mm. Vedenpaisumuksessa (1. Moos.6. ja 7.luku) ja Sodoman ja Gomorran hävityksessä (1. Moos. 18: 20 – 19: 25). Jumala johtaa myös pahaa hyviin seurauksiin ja näkee kaiken jo ennakolta. Tämä ilmenee mm. Joosefin elämässä (1.Moos. 37: 39 – 47) sekä mm. Aam.3: 5 – 6:ssa.

Johannes Krysostomos huomauttaa, ettei kaitselmusta pidä epäillä, vaikka se toimii joskus tuskaa tuottaen: ”Mene lääkärin luo ja olet näkevä, että kun joku kärsii pahasta haavasta, lääkäri leikkaa ja polttaa sen” (In ep. ad Eph. hom. 19: 4). Teodoretos opettaa: ”Ajatelkaamme ihmistä, joka istuu aluksessa ja kulkee merellä. Hän näkee perämiehen edessään ja havaitsee, kuinka tämä liikuttaa ruoria laivan tarpeiden mukaan, milloin oikealle ja milloin vasemmalle ja vie laivan, mihin lahteen haluaa. Ja kuitenkin pelkästään vastustaakseen totuutta matkustaja sanoo: Ei, laivalla ei ole mitään perämiestä, alus on ilman peräsintä ja antaa itse suunnan itselleen. Se pitää itsestään puoliaan aaltojen painetta vastaan, ja se pitää yllä itseään myrskytuulissa. Se ei tarvitse laivamiehiä eikä perämiestä, joka komentaisi matruuseja ja sanoisi näille, mitä kulloinkin on tehtävä”( De Prov. 2). Näin Teodoretoksen mielestä maailma olisi ilman kaitselmusta kuin laiva ilman perämiestä.

Ihmisen elämässä kaitselmus ilmenee loppumattomana sarjana Jumalan rakkauden tekoja: rangaistuksina tai armahtamisena, tapaturmilta ja onnettomuuksilta suojaamisena, lohdutuksena ja vahvistamisena vaikeina aikoina sekä elämän järjestämisenä ja hyvään ohjaamisena. Vuorisaarna (Matt.6: 25-34) ja Jeesuksen vertaus hopearahasta sekä vertaus kadonneesta lampaasta (Luuk.15: 8-10,3-7) opettavat myös Jumalan kaitselmuksesta ihmiselämässä.

Mitä tulee Jumalan kaitselmuksen ja ihmisen vapaan tahdon väliseen suhteeseen, kirkon isät ovat ratkaisseet asian selittäen, että kaitselmus sulkee sisälleen vapaan tahdon. He eivät myöskään hyväksyneet astrologiaa eivätkä tähdistä ennustamista. Tästä mm. Johannes Damaskolainen sanoo: ”Pakanat sanovat, että näiden tähtien, auringon ja kuun nousu ja lasku ja yhteen osuminen ohjaa kaiken meitä koskevan. Sitä käsittelee astrologia. Mutta me sanomme, että niistä saa kyllä sateen ja sateettomuuden, kylmyyden ja lämpimyyden, kosteuden ja kuivuuden, ja tuulten ja senkaltaisten asioiden merkkejä, mutta ei suinkaan tietoja meidän teoistamme. Sillä Luoja on tehnyt meidät itsenäisiksi, ja olemme siis omien tekojemme herroja. Sillä jos teemme kaiken tähtien vaatimuksesta, teemme pakosta sen, mitä teemme, ja se mikä tapahtuu pakosta, ei ole hyvettä eikä pahuutta.” (Ortodoksisen uskon tarkka esitys II: 7)

 

Ikonit ja niiden merkitys

Varhaisimmat ikonit

Tradition mukaan ensimmäiset ikonit ovat Jeesuksen omalta tai heti seuraavalta ajalta. Arvokkaimpia todistajia niiden olemassolosta on Eusebios, Kappadokian Kesarean piispa (265- 340), joka kirkkohistoriassaan sanoo: ”Näin useita Vapahtajan sekä myös Pietarin ja Paavalin muotokuvia, joita on säilynyt meidän päiviimme saakka”. Hänen todistuksensa on sitäkin arvokkaampi, koska hän itse oli kuvien ankara vastustaja. Ensimmäisten vuosisatojen monet kristityt suhtautuivat kielteisesti kuviin. He pelkäsivät, ettei kristinusko säily puhtaana pakanuuden keskellä. Vastustuksesta huolimatta kuvien kunnioitus jatkui vakaana ja taukoamatta. Kirkon suhtautuminen ei milloinkaan muuttunut, koska kuvan käyttö perustuu välittömästi Jumalan lihaksitulemisen oppiin. Inkarnaatio- opin mukaan kuvien kunnioittaminen kuuluu kristinuskon perusolemukseen. Kristinusko on Jumalan Sanan sekä myös Jumalan Kuvan ilmitulemista. Perimätieto kertoo Vapahtajan elinaikana tehdystä Kristus- ikonista, sekä kohta Kristuksen kuoleman jälkeen maalatusta Jumalanäidin ikonista.

Ihmiseksi tulleen sana kuva

Tulemalla ihmiseksi Jumalan Sana ilmituo maailmalle Isän kuvan. ”Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva…” (Hepr.1: 3). Toisin sanoen Poika on näyttänyt meille Isän kuvan, ikonin. Seitsemännen yleisen kirkolliskokouksen (v. 787) isät sanoivat: ” Kuvia oli tapana maalata jo silloin, kun apostolit saarnasivat kristinuskoa… Ikonimaalausta eivät ole suinkaan keksineet maalaajat, vaan se on katolisen kirkon oikeaksi vahvistama toimenpide ja tapa.”

Symboliikkaa

Kristillinen taide on ensimmäisistä vuosisadoista lähtien syvästi symbolista, koska hengellinen todellisuus ei ole ilmennettävissä muutoin kuin vertauskuvin. Eri vertauskuvat, kuten lammas, hyvä paimen, kala jne. ovat peräisin paitsi Vanhasta ja Uudesta testamentista myös pakanallisesta mytologiasta. Kristinusko palauttaa myyttien todellisen, syvän merkityksen ja täyttää ne uudella sisällöllä, ts. kristinusko valikoi pakanamaailmasta kaiken, mikä oli olemukseltaan ”kristillisyytenä ennen Kristusta” jo kristinuskon omaa. Ei ole siis kysymyksessä kirkollisen taiteen pakanallistuminen, vaan pakanallisen taiteen kirkollistuminen.

Kuvaopin kehitys

Ikonin dogmaattiset selitysperusteet vahvistettiin Trullon yleisessä kirkolliskokouksessa (691 – 692) samalla kun tehtiin kirkollisen taiteen vertauskuvallista esitystapaa koskeva muutos. Trullon 82. päätöksen loppuosa selostaa ikonin symboliikkaa: ”Vertauskuvallisuus ei ole vain ikonografiaa, ei vain sitä, mitä esitetään, vaan myös sitä, miten esitetään”. Kirkon oppia esitetään siis myös ilmaisutavan eikä vain taiteen käyttämien aiheiden välityksellä. Trullon päätökseen perustuu myös osaltaan ikonografinen kaanon, ts. arvosteluperiaate, joka ratkaisee, onko kuva liturginen. Ikonin ja Raamatun yhtäpitävyyden ja vastaavuuden periaate määritellään seuraavasti: ” Se (ikoni) on historiallista todellisuutta ja sen laatuista symboliikkaa, joka todella kuvastaa Jumalan tulevaa valtakuntaa. Seitsemännen yleisen kirkolliskokouksen päätös kuuluu seuraavasti: ”Mitään uutta lisäämättä säilytämme kaikki saamamme – niin kirjoitetut kuin kirjoittamattomat – kirkolliset perinteet, joista eräs on evankelista saarnaa ja sanomaa vastaava ikonimaalaus… Sillä jos toisen kautta näkee toisen, niin epäilemättä toinen myös selventää toista.” ”Mitä sana ilmoittaa korvalle, sen maalaus näyttää vaieten kuvana”, sanoo pyhä Basileios Suuri. Ikonia pidetään siis ristin ja raamatun veroisena, koska se on eräs Jumalan ilmoituksen ja tuntemisen muoto, jossa jumalallinen ja inhimillinen tahto ja toiminta yhtyvät. Olemukseltaan liturgisena taiteena ikoni ei ole koskaan ollut uskonnon palvelija, vaan – niin kuin sana – se on ollut ja on aina oleva uskonnon erottamaton osa, yksi tapa tuntea Jumala, yksi Hänen yhteyteensä johtavista teistä.

Ikoneja käsittelevä oppi

Oikeauskoisuuden sunnuntain kontakki- veisu sisältää lyhyesti ikoneja käsittelevän opin: ” Isän kuvaamaton Sana tultuaan lihaksi Sinusta, oi Jumalansynnyttäjä, tuli kuvattavaksi ja jälleen kaunistettuaan muinoin turmeltuneen kuvan yhdisti sen jumalalliseen kauneuteen. Tunnustaen pelastuksen me sitä teoin ja sanoin julistakaamme.” Tämä veisu on pohjimmiltaan isien laatiman määritelmän toistoa: ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen jumaloituisi”. Koska siis Jumalan Poika on tullut ihmiseksi, Hänet on myös ihmisenä kuvattava. Tämä ajatus on punaisena lankana kaikissa ikonien kunnioitusta puolustavien isien kirjoituksissa. Isää, Jumalaa, ei voida kuvata, koska Isä on käsittämätön, näkymätön ja siksi myös kuvaamaton. Ikoni ei liity esikuvaansa siten, että sen luonto olisi alkukuvansa kanssa, vaan siten, että se esittää mallinsa persoonana ja nimeää hänet. Siksi ”kuvalle osoitettu kunnioitus välittyy sen alkukuvalle”. Ikoni vahvistaa ja tuo ilmi Jumalan vääjäämättömän ihmiseksi tulemisen ja on sen todistus. Taistellessaan ikonien vastustajia vastaan Kirkko ei taistellut ikonin kasvatustehtävän puolesta eikä senkään vertaa sen esteettisen arvon puolesta, vaan Kirkko puolusti kristillisen uskon perustusta, Jumalan ihmiseksi tulemisen näkyvää todistusta, joka on pelastukseen perusta.

Ikonin olemus

Ikonin kauneus on tavoitetun jumalankaltaisuuden kauneutta. Sen tähden ikonin arvo ei olekaan kauneudessa sinänsä, ei siinä, että se olisi kaunis esine, vaan siinä, että se ilmentää kauneutta. Kysymyksessä on jumalallinen kauneus ja ihanuus, joka esitetään aineellisin keinoin ja joka tulee ikonissa ruumiillisin silmin nähtäväksi. Kaikki katoavaa ihmisruumista muistuttava on vastoin ikonin olemusta, sillä ” ei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta”. Samasta syystä ei jonkun pyhän ihmisen maallinen muotokuva voi olla hänen ikoninsa, koska se ei kuvaa hänen kirkastunutta tilaansa, vaan hänen maallista, ruumiillista olotilaansa. Tämä ikonin omalaatuisuus erottaa sen kaikista muista esittävän taiteen lajeista.

Kirkastuminen on jumalallisen armon luomattoman valon säteilyä läpi rukoilevan ihmisen koko henkisen ja aineellisen olemuksen, ikään kuin ihmisestä tulisi Jumalan elävä ikoni. Ikoni taas on tämän kirkastumisen ulkonainen ilmaus, Pyhän Hengen armon täyttämän ihmisen kuva. Ikoni ei suinkaan ole jumaluuden kuva, vaan osoitus siitä, että kyseinen ihminen on osallinen jumalalliseen elämään. Ortodoksinen kirkko säilyttää kunnioittavasti pyhien muiston ja heidän piirteensä, eikä ole koskaan hyväksynyt ikonin maalaamista taiteilijan mielikuvituksen tai elävän mallin mukaan, koska siinä tapauksessa erottaisiin kokonaan ja tietoisesti alkukuvasta. Joku muu ihminen korvaisi mielivaltaisesti alkukuvan, jolta ikoni on saanut nimensä. Muinoin ikonimaalarit maalasivat muistista tai luonnoksien ja piirroksien avulla pyhien kasvot. Elävän perinteen alkaessa kadota 1500- luvulla nämä menetelmät koottiin järjestelmäksi (podlinnik) joko kuvitettuina tai pelkästään kirjoitettuina. Sittemmin näistä kirjoista on tullut ikonimaalarien välttämättömiä apuvälineitä. Niitä ei pidä sekoittaa ikonografiseen kaanoniin, eikä varsinkaan pyhään perinteeseen, niin kuin joskus tapahtuu.

Näkymättömän kuvaaminen symbolein

Pyhän Hengen armon läsnäoloa, pyhyyttä, ei voida kuvata inhimillisin keinoin, sillä se ei ole näköaistin havaittavissa. Pyhien ihmisten pyhyys osoitetaan symbolikielellä, esim. sädekehän, muotojen, värien ja viivojen avulla. Vertauskuvin osoitetaan, mihin tulokseen kyseisen pyhän kilvoitus johti ja millä tavoin hän tuohon tulokseen pääsi. Ikonografinen kaanon ei siis määrää vain ikonin aihetta, sitä, mitä esitetään, vaan myös miten. Ikoni ilmentää silminnähtävällä tavalla ihmisen kirkastunutta olotilaa, jumalallisen valon pyhitystä. Tämä valo kuvataan ikonissa sädekehänä. Pyhän koko hahmosta jää pois katoavan ruumiin aistillinen ulkonäkö. Kaikki henkistyy. Jos ikonien kieli on käynyt meille oudoksi ja tuntuu ”naiivilta” ja ”alkeelliselta”, se ei johdu siitä, että ikoni olisi aikansa elänyt tai menettänyt elinvoimansa.  Vaan se johtuu siitä, että ”ihmiset eivät enää edes tiedä ruumiin kykenevän henkiseen pyhittymiseen” (Piispa Ignati Brjantsaninov). Ikonilla on myös luova ja opettava merkitys. Se ohjaa meitä, neuvoo, kuinka on meneteltävä, kun rukoilemme, keskustelemme jumalan kanssa. Se osoittaa, että rukoukseen tulee syventyä niin, ettei ulkomaailma ylety häiritsemään. Ikonin tarkoituksena ei ole liikuttaa katsojan tunteita. Sen tehtävänä ei ole herättää joitakin luonnollisia, inhimillisiä tunne- elämyksiä, vaan ohjata ihmisten kaikki tunteet samoin kuin ymmärrys ja muut ihmiskunnan kyvyt kirkastumisen tielle. Ikoni ei karsi pois mitään inhimillistä, vaan kuvaa ihmisruumiin sen kaikkine ominaispiirteineen. Ikonissa esitetään tunteet, ajatukset ja toimet, samoin kuin ruumis alkuperäisessä täydellisyydessään. Ikoni on sekä elämäntie, että väline, se on rukousta. Ikonissa ei kuvata syntisen maailman sekavuutta, vaan kaikki ilmentää sitä jumalallista järjestystä, rauhaa, joka ei ole maallisen logiikan tai moraalin säädeltävissä, vaan on jumalallisen armon hallussa. Se on uuden luomakunnan uutta järjestystä. Jumalallinen valo leviää ikonissa kaikkialle. Esineissä ei lankea varjoa, sillä Jumalan valtakunnassa ei ole varjoja. Kaikki on valoa täynnä. Ikonien ihmisten eleet ja toiminta on sakramentaalista ja heidän jokainen eleensä on luonteeltaan liturginen. Ikonien arkkitehtuurin muodot eivät noudata ihmislogiikkaa, eikä arkkitehtuuri koskaan sulje esittävää tapahtumaa sisäänsä, vaan pysyy taustana. Tapahtuma kuuluu maallisen olemassolon tuolle puolen. Ikonissa ei pyritä naturalistiseen tilavaikutelmaan, eikä siinä näin ollen saa olla keinotekoista kolmiulotteisuuden illusorista syvyysvaikutelmaa. Ikoneissa on ns. käännetty perspektiivi. Katoamispiste ei ole kuvan syvyyssuunnassa, vaan kuvan edessä, oikeastaan katsojassa itsessään. Jotkut ovat kuvanneet sisimmässään olevaa Jumalan valtakuntaa sanoin. Ikoni on samaa ilmisaatettua teologiaa, mutta kuvina, ei sanoina. Ikonin maalaaminen on kilvoitusta. Oikealle ikonimaalarille luomistyö on askeesia ja rukoilemista, perimmältään siis luostarikilvoitusta. Ikonien maalaaminen ei ole jäljentämistä. Taiteellinen omalaatuisuus ilmenee sekä sommittelussa että väreinä ja linjoina. Ikonia ei jäljennetä, vaan se toistetaan mallina olevasta ikonista maalaten, kuvaten vapaasti ja luovalla tavalla uudelleen.

Ikonin tehtävä

Ikonia pidetään yhtenä niistä teistä, joita myöten voi ja täytyy pyrkiä täyttämään ihmiselle asetettu tehtävä. Ikoni on tie, jota myöten ihminen voi päästä alkukuvan kaltaisuuteen, toteuttamaan elämässään sen, mitä Jumalihminen ilmoitti ja perinnökseen jätti. Tässä mielessä ikoneja asetetaan maailman tulevan pyhyyden, kirkastumisen, ilmoituksena kaikkialle, ikään kuin tulevan olotilan toteutumissuunnitelmana. Samalla ne ovat armon julistusta ja maailmassa läsnä oleva ja pyhittävä esine.

 

Kohti Jumalan kaltaisuutta  
Eettisyys ortodoksisesta näkökulmasta

Nykyajan kielessä moraali- käsitteellä tarkoitetaan lähinnä yksilöllisen luonteen ja käyttäytymisen arviointia ja mittaamista ja on ajattelussa liitetty hyvän ja pahan sosiaaliseen ilmenemiseen, ”moraalisiin velvoitteisiin ja erityisiin hyveisiin”. Etiikalla tarkoitetaan systemaattista tarkastelutapaa, joka koskee ihmisolennon moraalisuutta. Etiikka voi olla pohjimmiltaan filosofista tai uskonnollista. Jos moraalisuus käsitetään vain ihmisen sopeutumisena lain auktoriteettiin tai lain muodon sopimuksiin, silloin etiikasta tulee vain ihmisen alibi hänen olennaisimpaan ongelmaansa. Hän vetää kasvoilleen käyttäytymisnaamion varmistuakseen itsestään ja ollakseen turvassa kohtaamiltaan kysymyksiltä.

Kristillisessä kirkossa ja erityisesti ortodoksisessa perinteessä ihmisen moraalin ongelma on aina yhteydessä ihmisen olemassaoloon. Ihmisen moraalisuus on ennen kaikkea olemassaoloa koskeva kysymys. Se on siis suhteessa ihmisen pelastukseen. Pelastuminen merkitsee varmuuden saamista ja kokonaisuutta, ennen kaikkea kuoleman voittamista. Kirkon elämässä Jumala ilmoittaa itsensä.

Jumala ei ole epämääräinen korkein olento, persoonaton olemus, jota voidaan lähestyä vain älyllisesti tai tunteen välityksellä, eikä ”ensimmäinen liikuttaja”, sokea energia, joka panee liikkeelle maailmankaikkeuden mekanismit. Kirkon Jumala ilmoittaa itsensä historiassa persoonana, ollen samanaikaisesti yksi ja kolminaisuus. Jumalan olemuksen muoto saa aikaan olemassaolon ja elämän rakkauden ja persoonallisen yhteyden toimintana. Ihmisen luominen ”Jumalan kuvaksi” merkitsee sitä, että moraali on yhteydessä olemiseen. Luotuna Kolminaisuuden kuvaksi ihminen on olemukseltaan yksi luontonsa puolesta, mutta persoonien suhteen ihminen muodostaa monia hypostaaseja. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja jäljittelemätön persoona. Jokainen ihmispersoona käyttää omaa tahtoaan ja ajatuksiaan ainutlaatuisella tavalla. Persoona- ja yksilökäsitteitä on totuttu käyttämään samassa merkityksessä, vaikka ne itse asiassa ovat vastakkaisia käsitteitä. Yksilöllisyys edellyttää persoonan kieltämistä ja jos ajatellaan, että persoona voi olla täydellisimmin ihminen vain suhteessa Jumalaan ja lähimmäiseen, yksilöllisyyden korostaminen merkitsee persoona- käsitteen kaventamista. ”Kuva ei ole osa luontoa”, sanoo Gregorios Nyssalainen. Mikael Koniades jatkaa: ”Ei yksin sielua eikä ruumista kutsuta ihmiseksi, vaan niitä yhdessä; viitataan molempiin, kun sanotaan Jumalan luoneen ihmisen omaksi kuvakseen”. Ihminen on järjellinen ja hänellä on vapaa tahto ja määräysvalta luomakunnassa, koska hän on persoonallinen olento, eikä siksi, että hän on ”henki”. Moraalisuus, totuus ja olemassaolon aitous on jotain luonnon ennalta määräämää ja olennaisen tärkeää ihmiselle. Luonto itsessään on luotu ja kuolevainen, eikä niin ollen ole ihmisen elämän olemus.

Moraalisuus ilmentää, mitä ihminen periaatteessa on Jumalan kuvana, persoonana, ja mitä hänestä tulee vapauden kautta, ts. Jumalan kaltainen. Ortodoksisessa teologiassa lankeemus merkitsee vapaan valinnan kautta tapahtunutta mahdollisuuden menettämistä todellisen elämän osallisuudesta. Ihmisen vapaa valinta Jumalan yhteydestä kieltäytymällä ja itsetyytyväisyyteen ja riippumattomuuteen rajoittuminen ovat lankeemuksen olennainen piirre. Ihminen saa voimavarat persoonalliseen identtisyyteen Jumalan persoonallisesta olemassaolosta. Jumalan kutsu ihmiselle on tulla Hänen yhteyteensä. Sillä hetkellä, kun ihmispersoona kieltäytyy tästä kutsusta ja yhteydestä ja alkaa pyrkiä kohti luonnonmukaista riippumattomuutta, hän vieraantuu itsestään. Ihmisen vapaus ei tuhoudu, ainoastaan häiriintyy. Jokaisen yksilöllisyys nousee toisten yksilöllisyyttä vastaan saadakseen ehdottoman oikeuden olemassa ololleen.. Lankeemus merkitsee erottautumista Kolminaisuuden elämästä. Tämä lankeemus on synti, hamartia, mikä merkitsee epäonnistumista, harhaan menemistä.

Maksimos Tunnustaja sanoo: ”Lankeemus ja heikkous saavat aikaan pahan, tekemään luonnonvastaista, kun puuttuu se, mikä on sopusoinnussa luonnon kanssa”. Isien mukaan luomakunnassa ei ole mitään luonnostaan pahaa, ei edes paholainen. Ihmiskunnan olennainen muutos merkitsee lankeemusta eräänlaiseen ei- olemiseen. Ortodoksinen kirkko ei hyväksy näkemystä, jonka mukaan ihmisen ja Jumalan suhde olisi juridinen ja lainomainen. Jumala ei ole siinä mielessä pelättävä ja rankaiseva ja kauhistuttava ihmiselle, että Hän haluaisi syyllisyyden hyvitystä juridisessa mielessä. Kirkon etiikka on ”hyvän ja pahan tuolla puolen”. Pyhä Maksimos sanoo: ” Sinun on tiedettävä, että se, mitä yksinkertaisesti sanotaan pahaksi, ei ole kokonaisuudessaan pahaa, vaan pahaa toisella tavalla ja toisella taas ei”.

Kirkon näkemys moraalisesta vapaudesta on, että ihminen palautuu elämän ja olemassaolon täyteyteen, kun hän nousee luodun luontonsa turmeluksesta ja kuolemasta. Tästä vapautumalla ihminen voi todella ”olla olemassa”, antautumalla rakkauden elämään. Vain tätä tietä hän voi saavuttaa Jumalan ”kaltaisuuden”. Tämä on mahdollista ”toisen Aatamin”, Kristuksen, työn kautta. Kirkko on ”uusi luomus”, uuden elämän ja olemassaolon muoto.

Läntinen näkemys lankeemuksen seuraamuksista, jotka on sovitettava, ts. juridinen suhtautuminen, on johtanut ihmisen egon pirstoutumiseen, eräänlaiseen skitsoidiseen tilaan, jossa nähdään, mitä ihminen on ja mitä hänen tulisi olla. Se johtaa ihmisen pyrkimykseen vapautua hyvän ja pahan suhteellisuudesta, väärästä Freudin luomasta ”yliminästä” ja viime kädessä valekristillisestä idealismista.

Synnin tajuaminen ja tiedostaminen johtaa katumukseen, metanoiaan (mielenmuutos). Se merkitsee ihmisen koko elämänasenteen muutosta ja johtaa etsimään persoonallista Jumala- suhdetta, janoamaan yhteyttä Häneen, mikä toteutuu osallistumalla Kristuksen, Jumalihmisen, Ruumiiseen. Katumus ei ole vain inhimillisen käyttäytymisen parantamista, vaan koko olemisen muutos. Kirkon yhteydessä ihmisestä tulee rakastava ja rakastettu. Katumuksen suhteen meidän tulee etsiä opetusta Kirkosta ja sen hengellisiltä opettajilta.

Kirkon elämässä synti ei ole juridinen, vaan olemassa oleva tosiasia. Ihminen kieltäytyy olemasta persoona suhteessa persoonalliseen Jumalaan ja kanssaihmisiinsä. Tässä mielessä synti ei ole vain ”epäitsekkyydestä” ja ”toisten rakastamisesta kieltäytymistä”, vaan sitä, että ihminen on varma biologisen ja psykologisen yksilöllisyytensä riittävyydestä. Kun ihminen tutkii riittävän syvältä inhimillistä lankeemusta, hän löytää rakastavan Jumalan ja jumalallisen voiman. Tämä on Kirkon sanoma, toivon evankeliumi.

Raamatulla on keskeinen sija Kirkon elämässä. Jumalanpalvelus, askeesi, elämä ja hurskauselämä perustuvat siihen. Tämä tapahtuu kuitenkin Kirkon kokemuksen kautta. Pyhät kirjoitukset eivät ole kristillisen uskon ja ilmoituksen havainnollistava ”lähde” siinä mielessä kuin ”teoreettiset” tekstit, jotka hahmottavat jonkin ideologian persoonattomat ja objektiiviset periaatteet. Eikä ole olemassa objektiivisen auktoriteetin kahta erillistä lähdettä, Raamattua ja traditiota. Kirjoitettuun nähden on ensisijalla Jumalan lihaksitulon ja ihmisen theosiksen, jumalallistumisen, todellisuus. Evankeliumi julistaa Kirkon todellisuutta. Kirkon historia on evankeliumi, hyvä sanoma, sanoma inkarnoituneesta totuudesta ja pelastuksesta. Kirkon evankeliumi on sen elämän ilmausta ja kokemusta. Kirkon totuus ja elämä on Kristuksen persoona. Hän on Kirkon pää, ei siksi, että Hän on Kirkon perustaja, vaan koska Hän itse rakentaa Ruumiinsa.

Uudesta testamentista ei löydy sanaa ”etiikka”, ainoastaan sanat ”jumalisuus” ja ”hurskaus”. Kristuksen persoonassa tapahtunut jumalallisen ja inhimillisen luonnon yhdistyminen muuttaa lopullisesti ihmisen olemassa olevat mahdollisuudet. Ihmisen uudelleensyntyminen Kristuksessa edellyttää ihmiseltä vapauden pohjalta nousevaa yhteistoimintaa. Askeesi ja asketismi vahvistavat ihmisen vapautta ja päätöstä alistaa yksilöllinen tahtonsa ja jäljitellä toisen Aatamin kuuliaisuutta.

Evankeliumin moraali on vastakkainen yksilöllisen etiikan laille, koska se edellyttää yksilöllisyyden muuntamista yhteydeksi ja suhteeksi toisiin. Vanhan testamentin laki on Jumalan ilmestymistä, armon lahja, eikä niinkään juridista lainsäädäntöä, joka on tarkoitettu palvelemaan sosiaalisia tarkoituksia. Se julisti Jumalan liittoa kansansa kanssa ja ilmoitti totuuden elävästä Jumalasta. Evankeliumin laki on ”uusi liitto”, rakkauden laki, joka sitoo ihmisen Kristuksen Ruumiiseen, Kirkkoon.

Rakkaus on lain täyttymys ja loppu. Rakkaus ei koske vain sosiaalista käyttäytymistämme. Sen päämäärä on ”yhteys, jota opettaa Pyhä Kolminaisuus”, kuten Iisak Syyrialainen sanoo. Kirkon yhteydessä tulemme tuntemaan, mitä ihminen todella on. Kirkon yhteys ilmentää olemassaolon ja elämän totuutta ”kuin kuvastimesta”. Rakkaus ei ole helppo alku, vaan päämäärä, jota tavoittelemme ihmisen moraalisessa kehityksessä. Kaikki alkaa katumuksesta, kun murtaudumme ulos yksilöllisestä itseriittoisuudestamme ja alamme etsiä Jumalan armoa. Pelastukseen johtava kääntyminen on samalla tuskallinen luopuminen. Kristus sanoo, että jos aiomme pelastaa sielumme, meidän on menetettävä se. Hyötyetiikan kannalta tämä on skandaali. Jumalan valtakunnan kansalaisiksi tulevat ovat syntisiä ja vain heillä on kyky hyväksyä kutsu katumukseen ja turvautua Jumalan elämänantavaan armoon. Syntisten katumus ei ole vain psykologinen tunne syyllisyydestä, vaan sen tajuamista, että on riittämätön. Se saattaa vastaanottavaiseksi Jumalan armolle ja luottamaan jumalalliseen rakkauteen. Kasteessa ihmisen elämästä tulee seurakunnallinen tapahtuma. Ihmisen on synnyttävä uudelleen. Se merkitsee yksilön kuolemista ja uuteen elämään siirtymistä, mikä ilmenee rakkauden yhteytenä. Evankeliumin mukainen uusi elämä edellyttää osaltamme jatkuvaa katumusta ja pysyvää luopumista yksilöllisestä itseriittoisuudesta ja armon aktivoimista elämässämme. Uudistumattomana ihmisen uskonnollinen tietoisuus pitää katumusta yksilöllisen syyllisyyden tunnustamisena. Johannes Klimakoksen mukaan yksilön syyllisyyden tunne on kuitenkin merkki turhamaisuudesta ja haavoitetusta ylpeydestä. Katumuksen todellinen alku on kokemus Jumalasta erossa olemisesta, suru ajoittaisesta tai pysyvämmästä Hänen tukensa menettämisestä ja tunto kuolemasta, johon ero jumalalisesta elämästä lopulta johtaa.

Jos synti ymmärretään vain yksilöllisenä syyllisyytenä ja rikkomuksena, sen luonteesta ei käy ilmi olennaisin, ja se johtaa siihen, että hyve ymmärretään yksilöllisenä saavutuksena lain täyttämisen kautta. Se tyydyttää kyllä omaatuntoa, mutta vähentää tietoisuutta Jumalan armon tarpeellisuudesta sekä eristää ihmisen itsetyytyväisyyden tilaan, joka johtaa kuolemaan.

Kristillisen moraalin perustana on uusi elämä, kristillinen eetos. Ennen kaikkea on kysymys ihmisen persoonallisesta identiteetistä. Kristittyä kiinnostaa ennen kaikkea totuus, ei hyve. Jos hyve tulee riippumattomaksi, se saattaa johtaa ihmisen eroon Jumalasta. Totuus ei voi olla autonominen eikä johtaa erottautumiseen, koska se ei ole elämän osa, vaan elämä kokonaisuudessaan. Elämän valheellisuus, yliminän naamioiden eksistentiaalinen valhe ja sovittujen ulkonaisten käyttäytymismuotojen yhdenmukaisuus johtaa ihmisen eroon Kristuksesta ja Kirkosta. Kristityt eroavat muista ihmisistä siinä, että heissä on tapahtunut älyllinen uudistus, sen oivaltaminen, että rakkaus ja taivaallinen eros Herraan on tehnyt heistä uusia luomuksia.

Kirkko ei kiellä objektiivisia moraalisia velvoitteita ja sosiaalisia kristityn velvollisuuksia maailmassa. Mutta se ei millään tavoin rajoita omaa totuuttaan ja moraaliaan sosiaalisen käyttäytymisen ja sovittujen velvoitteiden rajoihin. Mikä tahansa hyvä työ tai hyveen asiallinen toiminta on Kirkon hyväksymä, kunhan se vain ilmentää Jumalaa ja Jumalan kuvaa ihmisessä. Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihmisen luonto muuttuisi, mieli, aistit ja järki. Ihmisen pyrkimykset voivat vaikuttaa hänen ulkoiseen käytökseensä, mutta eivät voi muuttaa hänen sisäistä luontoaan. Sisäinen muutos voi tapahtua vain, jos ihminen on juurtunut Kristuksen Ruumiiseen. Kristuksen, Jumalaihmisen, Ruumiin yhteydessä ”villit öljypuut” tulevat ”hyviksi öljypuiksi”. Eukaristia yhdistää ihmispersoonan elämän Kristuksen jumalinhimillisen luonnon yhteyteen ja siten palauttaa Jumalan ”eroksen” kuvan, Kolminaisuuden kuvan täyteyden, persoonallisen yhteyden, ihmisen olemassaolon muotoon. Tämä on Kirkon liturginen luonne ja Kirkon todellisuus. Toisin sanoen kristittyjen luonne ja moraali on Eukaristian todellisuus, ykseyden ja yhteyden olemassa oleva todellisuus. Kirkon moraali on liturgista moraalia, luonteeltaan ykseyttä ja yhteyttä, henkilökohtaista osallisuutta Jumalan Sanan Ruumiiseen. Tunnemme Kirkon Jumalan kansana, valittuna heimona, taivaallisena kaupunkina, Kristuksen Ruumiina, uutena luomuksena, uutena Israelina, Jumalan valtakuntana ja uutena Jerusalemina. Kaikki nämä määritteet todellistuvat liturgiassa, ”kansan yhteisessä työssä”.

Israelin kansan historialliset vaiheet edeltä kuvaavat Kirkon, uuden Israelin tuloa. Kirkko on ”armon kansa”, joka on oleva ”uuden liiton” alainen. Kirkon liturgia ei ole vain uskonnollisen jumalanpalvelemisen ilmaus, vaan Kirkon elämän ja totuuden, uskon ja etiikan summa. Pyhä Makarios sanoo: ” Kristityt kuuluvat toiseen aikakauteen. He ovat taivaallisen Aadamin poikia, uusi sukupolvi, Pyhän Hengen lapsia, Kristuksen loistavia veljiä, kuten heidän isänsä, hengellinen ja loistava Adam… He eivät kuulu tähän maailmaan, vaan toiseen.” Kirkon luonne on liturginen, koska se yhdistää ihmiset yhteiseen työhön eukaristisena vastauksena Jumalalle. Se yhdistää myös maailman sisäisen periaatteen, tarkoituksen ja lopun eukaristiseksi suhteeksi luomakunnan ja Luojan välillä niin, että ”kaikki on kaikessa”. Kirkon Eukaristia on kosminen liturgia. Siinä yhdistyy maailman elämä ja maailman sisäinen peruste ihmisen periaatteessa, jossa inhimillisin sanoin kunnioitetaan Jumalaa, Sanaa, joka on tullut lihaksi ihmisen elämässä. Ei ole mahdollista osallistua Kirkon elämään ja väheksyä aineellista todellisuutta tai jäädä siitä eroon eikä ajatella, että pelastuminen voisi tapahtua ilman maailmaa ja sen käyttämistä. Todellinen katumus ei ole vain älyllinen tai tunteen tasolla tapahtuva, vaan täydellinen olemassaolon ymmärtämisen muutos. Kirkon eetoksen kosminen ulottuvuus ilmenee vain persoonan oleellisena muutoksena, vasta kun ihmisen maailmaan suhtautumistapa on kirkastunut, kun siitä tulee todellista yhteyttä. Kirkon luonne on vapautta kaikesta suhteellisuudesta, jossa ei ole mitään sidettä tähän aikakauteen. Se on persoonan vapauden eetos, hänen ainutlaatuista, tunnusmerkillistä osallistumista persoonien liturgisesta yhteydestä, maailman koko elämän juhlintaa Kristuksen Ruumiissa. Kirkon eetos ilmentää totuutta ja elämän alkuperäisyyttä.

Kristillisen etiikan yksi tukipisteistä on katumus, persoonallinen tietoisuus lankeemuksesta. Toinen on Eukaristia, osallistumisemme olemassaolon uudesta muodosta, joka kirkastaa ihmisen ja maailman, saattaen ne Kirkon ja Jumalan valtakunnan yhteyteen. Pelastus on siirtyminen lankeemuksesta kirkastumiseen. Kirkko kokee luomakunnan ja ihmisen kirkastumisen liturgian ajassa ja tilassa. Siksi Kirkon todellinen tarkoitus tuli ilmi Kristuksen kirkastumisessa Taaborin vuorella. Taaborin kokemus on esikuva liturgisesta tilasta ja ajasta. Eukaristiassa toteutuu maailman elämän ykseys. Eukaristia on paikka, jossa toteutuu luodun ja luomattoman persoonallinen yhteys. Liturgian ajassa menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat nykyajassa osallistumisessa Jumalan kunniasta. Opetuslapset eivät jääneet Taaborin vuorelle, vaan menivät takaisin maailmaan mukaan kokemus ja varmuus kirkastumisesta. Tämä liike Taaborin vuorelta maailman surun keskelle muovaa Kirkon. Eukaristia on Jumalan jatkuvaa tulemista maailmaan ja sen keskelle, maailman ja sen historian kirkastamiseksi. Se on jatkuva ”tulemisen” tila ja ilmenee maailman uudenlaisena käyttötapana.

Raamattu kertoo, että Jumala siunasi kaikki maan aineelliset asiat ja antoi ne ihmiselle ”syötäväksi”. Syömisen kautta kaikki Jumalan siunaamat maan tuotokset yhdistyvät ihmisen lihaan ja elämään. Etiikka ja uskonto ovat ihmisen syntiinlankeemuksen tulosta. Ihminen kieltäytyi ja oli kykenemätön toteuttamaan suhdettaan maailmaan eukaristiana, kiitoksena Jumalalle. Eukaristisessa liturgiassa maailmasta tulee välikappale ihmisen ja Jumalan yhteydelle sekä ihmisten välille, tavallisen ja ”yhteiselämän” paikka. Tätä maailman muuttumista todelliseksi yhteydeksi, pyhäksi yhteydeksi, ei saavuteta ihmisen käyttäytymisellä luotua kohtaan, vaan se perustuu Jumalan inkarnaatioon. Jumala antaa ihmiselle ravinnon, joka muuttaa elämän turmeltumattomaksi ja kuolemattomaksi. Eukaristia vaikuttaa voimallisesti koko uskovien elämässä, kaikessa, mitä he käyttävät hyväkseen maailmassa ja muuttaa sen jatkuvaksi yhteydeksi. Eukaristia on siis uusi ihmisyyden luonne. Kristityn moraalinen pyrkimys on Eukaristian ulottaminen kaikille elämän alueille. Eukaristiassa ihminen, maailma ja historia saavuttavat todellisen identiteettinsä ja samalla ”sanallistetaan”, tehdään sanaksi. Ortodoksisessa liturgiassa ihminen osallistuu kokonaisena, mielellään, aisteillaan, sieluineen ja ruumiineen universaalisesta pelastuksen ilmoituksesta ja Jumalan valtakunnasta. Eukaristia on kristillisen uskon ja etiikan täydellinen ilmaus ja ilmentää jokaisen ihmisen luonnetta kuninkaana, pappina ja profeettana. Liturgisessa elämässä ilmenevä ja julistettu ihmisen kuninkaallinen luonne on ihmispersoonan oman luonnon uudelleen hallintaa.

Ihminen on luodun luomakunnan pappi. Maailman tekeminen eläväksi ja sen ”saattaminen sanaksi” on riippuvainen ihmisen papillisesta tehtävästä. Papillinen tehtävä palvelee jumalallisen olemassaolon muiden salaisuuksien ilmituomista. Eukaristia todellistaa ja ilmentää myös Kirkon profeetallista luonnetta, tapaa, jolla Kirkko kokee ajan ja historian. Profeetallinen luonne, ajan kokeminen Jumalan rakkauden ja ihmisen vapauden ulottuvuuksissa on tapa, joka on yhteydessä Kolminaisuuden elämään ilmentäen jumalallisen olemassaolon muotoa, mikä on rakkaus. Ihmisen kuninkaallisen, papillisen ja profeetallisen luonteen uudelleenlöytäminen edellyttää inhimillistä vapautta ja päivittäistä pyrkimystä jokaisen kristityn elämässä kokonaan muuttaa elämänsä eukaristiseksi.

Aineellinen ruumis on osallisena ihmisen täydellistämisessä ja pyhittymisessä. Täydellistyminen ja pyhittyminen on ihmisessä olevan Jumalan kuvan ja kunnian uudelleen palauttamista. Se on ihmiselämän päämäärä ja vaatii koko ihmisen eheyttämistä, sekä ruumiin että sielun. Asketismia ei tule ymmärtää yksilöllisenä ansion tähden tapahtuvana ponnisteluna eikä myöskään ruumiin alistamisena, jotta henki saavuttaisi herruuden. Kristillinen askeesi on luonteeltaan yhteisöllistä eikä yksilöllistä. Se on luontomme muuttamista yksilöllisestä yhteisölliseksi. Asketismin päämäärä on kirkastaa persoonattomat luonnolliset himomme ja tarpeemme vapaan tahdon ilmentäjiksi tuoden ilmi rakkauden todellisen elämän. Paaston päämäärä on yhteisöllinen eikä sitä, että ruoka määriteltäisiin puhtaaksi tai epäpuhtaaksi. Paasto johtaa kuuliaisuuteen yleistä tahtoa ja Kirkon yleistä käytäntöä kohtaan ja on eräänlaista kapinaa aineellisuuteen sidonnaista yksilöllisyyttä kohtaan. Yksilöllinen pyrkimys muuttuu yhteisölliseksi ponnisteluksi. Asketismilla ortodoksisessa kirkossa ei ole platonista tai muuta dualistista painotusta, joka näkee aineellisen ja henkisen toisilleen vastakkaisina. Askeesi on persoonan taistelua kapinallista ihmisluontoa vastaan ja pyrkimystä saattaa elämänsä armon yhteyteen. Traaginen ero ihmisen luonnon ja persoonan, tarpeen ja vapauden välillä ilmenee askeettisen elämän kaikilla tasoilla. Yksilöllinen luonto on sitä, mitä ihminen on, mutta kuitenkaan ei ole sitä, mitä ihminen todellisuudessa on. ”Tämä lihani on minun, mutta ei vielä minun, tämä rakas vihollinen”, Johannes Klimakos sanoo. Kristillisen askeesin sisältö on taistelua persoonan vapauden puolesta, taistelua todellisen langenneen luonnon kanssa, taistelua kuoleman kanssa, joka on ”sekoittunut” ihmisluontoon. Ihmisen pyrkimys voittaa luonto yksilöllisin voimin tekee hänestä saman yksilöllisyyden kapinallisen vapauden vangin. Meidän ei tule luottaa inhimillisiin voimiin. Ihmisen askeettisten pyrkimysten tarkoitus on vahvistaa ihmisen rakkauden persoonallista vastausta Kristuksen hänen puolestaan suorittamaa pelastustyötä kohtaan ja pyrkiä sopusointuun jumalallisen rakkauden ja ekonomian kanssa. Lännessä paasto on poistettu virallisella tasollakin, kun taas idän kirkossa se on keskeisin ja yleisin asketismin muoto. Lännessä kristillisen hurskauden kypsyydeksi määritellään ”yksilöllinen moraalinen tietoisuus”, mikä ilmenee järjen mukaan määritellyillä käyttäytymisen alueilla ja sosiaalista hyötyä koskevien määräysten tottelemisena. Lisääntyvässä määrin näyttää siltä, että kristillinen elämä nähdään lännen kirkossa vain erityisenä käyttäytymistapana. Nykyilmapiirissä useimmat kristityistä pitävät asketismia sen varsinaisessa merkityksessä lähes käsittämättömänä. Kuitenkin todelliset vastaukset ihmisenä olemisen ongelmiin löytyvät asketismista oikein ymmärrettyinä. Kirkossa ruumiillinen askeesi on aina ollut yksi tie teologiseen tietoon. Ihmiselle ei ole mahdollista tuntea elämän totuutta, totuutta jumalasta eikä omasta olemassaolostaan pelkästään älyllisin keinoin. Iisak Syyrialainen kirjoittaa: ”Jos haluat sydämesi tulevan uuden maailman mysteerioiden paikaksi, harrasta ensin ruumiillisia töitä: paastoa, öistä valvontaa, palvelemista, askeesia, kärsivällisyyttä, huolta – aiheuttavien ajatusten sammuttamista ja muuta”. Näky Jumalan kasvoista, Hänen kasvojensa valon tuskin havaittava kokemus, on asketismin tarkoitus ja päämäärä, joka jää aina puutteelliseksi tiedon ja rakkauden suhteen. Iisak Syyrialainen jatkaa: ”Et voi rakastaa Jumalaa ennen kuin näet Hänet, ja Jumalan näkeminen on seurausta Hänen tuntemisestaan”. Ruumiillinen askeesi määrittelee konkreettisella tavalla Kirkon eetoksen eukaristista luonnetta, tapaa, jolla Eukaristia, pyhä Ehtoollinen, laajentuu jokapäiväiseen elämään.

Kirkon kielenkäytössä ”mysteerio” tai ”sakramentti” tarkoittaa seitsemää eri tapaa, joilla yksilön elämä voi saavuttaa paikkansa Kirkon elämän ykseydessä. Mysteeri- sana ei tarkoita mitään okkulttista ilmiötä. Mysteerioissa ihmisen persoonallinen vapaus kohtaa Jumalan rakkauden. Kirkon sakramenteissa ihminen huomaa, että hänen hedelmättömät ponnistelunsa tulevat hyviksi Jumalan armosta. Kirkon sakramentit ovat sen etiikan yhteenveto ja täydellisyys.

Jokaisen kristityn elämässä kaste on ensimmäinen sakramentti. Siinä Kirkko liittää uuden ihmispersoonan Ruumiiseensa, uuteen jumal- inhimilliseen luontoonsa. Kasteveden kautta syntyy uusi elämä. Kaste, kuten muutkin sakramentit, ilmentävät Kirkon uutta luonnetta. Kirkko elää kasteessa ”jumalisuuden suurta salaisuutta”, Jumalan ja ihmisen yhdistymisen tapahtumaa. Kasteessa ihminen tulee osalliseksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kaste on tiedon ylin salaisuus, ihmisen valaistuminen. Kaste merkitsee uuden ihmisyyden alkua, joka ei ole riippuvainen eikä tulosta yksilöllisistä käyttäytymissäännöistä, vaan vanhan ihmisen ja riippumattoman ihmisen yksilöllisyyden kuolema ja ylösnousemus pyhien yhteyteen.

Voitelun sakramentti sinetöi kastetun henkilökohtaiseen ja ainutlaatuiseen suhteeseen Pyhään Kolminaisuuteen Pyhän Hengen läsnäolon kautta. Voitelun sinetti painetaan kaikkiin ihmisruumiin jäseniin merkiksi siitä, että kastettu on liitetty kokonaisuudessaan Kristuksen Ruumiiseen. Jokainen sakramentti kasteen ja voitelun jälkeen liittää ihmisen uudelleen siihen ihmisluonnon täydellisyyteen, joka alkoi kasteessa. Kasteen jälkeen ihminen lankeaa kutsumuksestaan. Se on luonnollista. Ihmisen on mahdollista palata takaisin katumuksen sakramentin kautta. Sen tarkoitus on todellistaa totuutta ihmisestä, samalla myös Jumalasta. Koko Kirkon etiikka etsii totuutta eikä hyvettä. ”Hyve on totuutta varten, eikä totuus hyvettä varten”, kirjoittaa Maksimos Tunnustaja. Iisak Syyrialainen näkee katumuksen uutena syntymisenä Jumalasta.

Avioliitto on Kirkon tapahtuma, jossa Kirkon totuutta julistetaan ja todellistetaan. Avioliiton kautta luontomme kirkastetaan Kolminaisuuden yhteyden kuvan mukaiseksi. Avioliiton sakramentissa Kirkko antaa seksuaaliselle rakkaudelle sen täydelliset ulottuvuudet ja julistaa miehen ja naisen yhteydessä Kirkon kuvaa ja todellisen elämän lahjaa. Sakramentti muuttaa luonnollisen eroksen Kirkon elämäksi, eräänlaiseksi asketismiksi eukaristisen elämän muotona. Kirkossa avioliitto on aina ollut rakkauden yhteyden ja persoonallisen suhteen kuva, yhteyden, joka muodostaa Jumalan valtakunnan, pelastuksen eskatologisen todellisuuden.

Kirkko on ekumeenisissa ja paikallisissa kirkolliskokouksissaan isiensä ja pyhiensä viisauden kautta laatinut kanoneja ja sääntöjä säätelemään kirkon elämää. Aluksi ne määrittelivät kristittyjen ja pakanoiden suhdetta. Kanonit eivät ole luonteeltaan lakijärjestelmä. Ne ilmentävät Kirkon olemassaolon muotoa Kirkon ruumiissa. Ne eivät ole teoreettisia formuloita. Ne on alistettu Kirkon elämälle, joka on rakkaus, ja ovat tarkoitetut ilmentämään Kirkon parantavaa luonnetta. Niitä ei tule ymmärtää lakikokoelmana, vaan ne ovat välikappaleita katumukseen ja elämään. Niillä on siis pelastukseen ohjaava luonne.

Ajankohtainen on kysymys siitä, onko ortodoksinen etiikka pelkästään idealismia tai mystisismiä, jolla ei ole kosketuskohtaa elämän sosiaaliseen ja historialliseen todellisuuteen. Kirkon eskatologisen näköalan ja sosiaalisen ja poliittisen maailman todellisuuden välillä näyttää olevan vaikea pulma. On sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta aiheuttavia jähmettyneitä rakenteita. Läntinen kristillisyys on muuttanut Kirkon totuuden eräänlaiseksi ”rappeutumisen ideologiaksi”. Muotia on ns. ”poliittinen teologia”, joka ei oikeataan ole politiikkaa eikä teologiaa. Objektiivisuuden nimessä pyritään löytämään älyllisiä ratkaisumalleja eettisiin ongelmiin. Tämä ”objektiivisuus” ilmenee eräänlaisena totalitarismina.

Kirkko on luonteeltaan yhteisöllinen ja sosiaalinen. Yhteys on elämä, olemassaolo on yhteisöllistä. Yhteys edellyttää vapautta. Kirkon etiikka on yhteisöllistä, sosiaalista etiikkaa, joka arvostaa ja kunnioittaa ihmisen vapautta. Sosiaalisen etiikan tulee olla yhteydessä eukaristiseen yhteyteen, joka toteutuu hiippakunnassa tai seurakunnassa. Jos tuo yhteisö on todella kirkollinen, se johtaa ihmisryhmän jäsenten muuttumiseen, joka muodostaa pohjan sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, joka ei ole pelkästään rationaalista, vaan käytännössä toteutuvaa. Jotta tämä toteutuisi, pitäisi pyrkiä seurakunnan uudelleen rakentamiseen. Vain seurakunnan eukaristisen ruumiin elämä voi muuttaa ”lihaksi” politiikan ”papillisen luonteen”, tieteen profeetallisuuden, talouselämän filantroopisen ja perheen mystisen luonteen. Ilman seurakuntaa kaikki edellä mainittu on vain teoriaa, naiivia idealismia tai romanttista utopiaa. Seurakunnan yhteydessä siitä tulee historiallista todellisuutta, välitön mahdollisuus ja todellinen kokemus. Kirkon yhteisöllinen luonne ei ole vain abstrakti eettinen teoria tai arvojärjestelmä käskyineen. Se on Eukaristian todellisuutta ja sen ulottumista elämän universaalisiin ulottuvuuksiin, persoonallisen selvyyden ja vapauden dynaamista todellistamista, kun inhimillinen pyrkimys ja jumalallinen armo kohtaavat.

 

Kirkko

Sana ”kirkko” (kr. ekklesia) tulee kreikan kielen sanasta ”kalein” (=kutsua). Tavallisessa mielessä se tarkoitti ihmisjoukkoa, joka kutsuttiin koolle jotakin tarkoitusta varten johonkin paikkaan. Antiikin kreikkalaiset käyttivät sanaa tässä merkityksessä tarkoittaen julkisia kokouksia. Rajoitetummin se merkitsee kahta asiaa: uskovaisten seurakuntaa missä tahansa maailman eri osassa, joka muodostaa hiippakunnan tai seurakunnan, kuten Isidor Pelusimilainen sanoo Kirkosta: ”Se on oikeaa uskoa tunnustava ja jumalanpalvelusta toimittava pyhien joukko”. Pyhä Eusebius sanoo vieläkin väljemmin: ” Se (Kirkko) on ihmiset, jotka uskovat Kristukseen”. Sana ”kirkko” tarkoittaa siis tiettyä ihmisryhmää, joka on kutsuttu tiettyyn tehtävään. Kirkko tarkoittaa myös paikkaa tai rakennusta, missä uskovaisten joukko kokoontui toimittamaan uskonnollisia velvollisuuksiaan ja palvelemaan Jumalaa. Mutta varsinainen sanan merkitys on ” niiden joukko, jotka hyväksyvät ja tunnustavat ortodoksisen ja ainoan uskon Kristukseen ja jotka yhdistyvät erityisten sakramenttien kautta, joita toimittavat kanoniset hengelliset isät Kristus heidän Päänään”. Kirkko voidaan määritellä Kristukseen uskovien järjellisten ja vapaiden olentojen yhteydeksi, johon kuuluvat kaikki maan päällä asuvat kristityt, myös kuolleet, jotka ovat eläneet missä tahansa, milloin tahansa, poikkeuksetta kaikki, myös ennen Kristuksen lihaksitulemista eläneet ja myös enkelit.

Kristillinen kirkko on kokous, jonka muodostavat Jumalan valitut, jotka on kutsuttu pitämään hänen sanansa ja toteuttamaan hänen tahtonsa sekä tekemään hänen tekojaan maan päällä ja taivaan valtakunnassa. Pyhissä kirjoituksissa kirkosta käytetään nimitystä Kristuksen ruumis (Ef.1: 22 – 23; Room12; 1. Kor. 10,12; Kol. 1: 24) sekä Kristuksen morsian (Ef.5; Ilm21). Lisäksi kirkkoa verrataan Jumalan elävään temppeliin (Ef.2; 1 Piet 2), ja sitä kutsutaan totuuden pylvääksi ja perustukseksi (1. Tim. 3: 15). Kirkkoa nimitetään myös Jumalan valtakunnaksi, verrataan rakennukseen (Matt. 16: 18), lammaslaumaan (Joh.10: 16) ja lammastarhaan (Joh.10). Siitä käytetään myös nimityksiä Jumalan huone (1 Piet. 4: 17; 1. Tim. 3: 15), Herran perhe (Room.16: 1-16), morsian (Ef.5: 23) sekä vaimo ja äiti (Ilm.19: 7)

Kirkko voidaan jakaa ”opettavaan kirkkoon” muodostuen papeista, opettajista ja heidän apulaisistaan, joita Eusebius kutsuu ”pyhiin kuuluviksi”, ja ”oppivaan kirkkoon”, joka muodostuu uskovista, jotka elävät hengellisten paimenien johtamina, ja joita Eusebius kutsuu ”kuuliaisten asteeksi”. Kirkko voidaan jakaa myös ”taistelevaan kirkkoon” ja ”riemuitsevaan kirkkoon”. Edellinen on täällä maan päällä vielä ponnistelevien uskovien joukko ja jälkimmäinen taivaassa riemuitsevien joukko, johon kuuluvat enkelit, pyhät sekä uskossa ja katumuksessa kuolleet, kuten pyhä Makarius Suuri on sanonut. On mahdollista määrittää joitakin tuntomerkkejä, jotka kuuluvat todelliselle Kirkolle, todelliselle Kristuksen Ruumiille.

Kirkon perustaja on Jeesus Kristus ja Hän perusti Kirkon jumalallisella voimallaan ja tahdollaan ”asettumalla itse kulmakiveksi”. Kirkon tarkoitus on olla lapsia synnyttävä äiti, muodostaa Kristuksen Ruumis, jonka näkymättömänä päänä on Kristus, ja jota Pyhä Henki elävöittää. Kirkon jäseneksi liitytään näkyvän kasteen kautta. Kirkossa on myös näkyväinen hierarkia, jonka tehtävänä on opettaa, toimittaa jumalanpalvelusta ja hallita seurakuntaa. Kirkon tehtävänä on jatkaa Kristuksen työtä maan päällä: pelastaa syntisiä ihmisiä, uudestisynnyttää uuteen, pyhään elämään, yhdistää syntisiä Kristukseen ja johtaa heitä Jumalan valtakuntaan.

Kristinuskon ja myös Kirkon perustaja on siis Kristus. Hän on uuden elämän lähde. Tuo uusi elämä virtaa Hänestä uudestisyntymisen kautta. Kristus on ”viinipuu” ja uskovat ovat ”oksat”. Jeesus sanoi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (Joh.14: 6) ja toisaalla: ”Ilman minua te ette saa mitään aikaan” (Joh.15: 5). Liitto Kristuksen kanssa pysyy voimassa pyhän Ehtoollisen kautta: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal.2: 20)

Kirkko on ”yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen”. Nämä ominaisuudet määrittelevät Kirkon olemuksen ja ne ominaisuudet, jotka ovat oleellisia Kristuksen kirkolle, ts.joita ilman Kirkko ei olisi Kirkko. Nämä ominaisuudet on otettu nikealais-konstantinopolilaiseen uskontunnustukseen.

Yksi kirkko

Jeesus puhuu yhdestä laumasta, yhdestä lammaskatraasta, yhdestä jumalan valtakunnasta ja yhdestä seurakunnan peruskivestä. Samoin Hän määräsi saarnata yhtä oppia, suorittaa yhden kasteen ja toimittaa yhtä Ehtoollista. Jeesus myös rukoili, ”että he kaikki olisivat yhtä”. Apostolit opettivat Jeesuksen taivaaseen astumisen ja helluntain jälkeen ”yhdestä ruumiista” ja ”kaikkien yhteydestä Kristuksessa”. Kirkolla on sisäinen yhteys, joka johtuu siitä, että Kirkolla on yksi pää, Kristus, ja koska Kirkkoa elävöittävä Pyhä Henki on yksi. Pyhä Henki yhdistää uskovat Kristuksessa ja tuo yhdistyminen tapahtuu erityisesti Ehtoollisessa. Kirkon ulkonainen yhteys ilmenee yksimielisessä uskontunnustamisessa, jumalanpalvelusten ja sakramenttien yhteydessä, piispuudessa, ts. hierarkian perimisessä sekä Kirkon rakenteissa, joka ilmenee Kirkon kanoneissa.

Seurakunnan yhteyttä ei poista se, että on ollut paljon kristillisiä uskontokuntia, jotka ovat eronneet ekumeenisen kirkon liitosta tai eivät ole siihen tulleet. Ei voi olla kahdenlaista totuutta, eikä voi olla kahden tai useammanlaista keskenään erilaista Jumalan valtakuntaa. Kirkko ei voi jakautua tai hajota. ”Onko Kristus jaettu?” (1. Kor. 1: 13) Paavali kysyy. Kirkko ei ole vain yksi, vaan se ainoa. Kristillinen uskontokunta, joka ei kuulu tähän Kristuksen perustamaan ainoaan Kirkkoon on kristillinen yhdyskunta ja perustuu muulle, kuin Kristus-kallioon. Basileios Suuren 1. säännön mukaan nämä yhdyskunnat useimmiten eroavat yksittäisten, omien mielipiteiden perusteella lahkolaisuuteen ja eriseuraisuuteen.

Kirkko on yksi, koska on vain yksi Jumala ja koska Kristus ja Pyhä Henki ovat yksi. Voi olla vain yksi kirkko, ei useita. Koska tämän ainoan kirkon ykseys perustuu Jumalaan, Kristukseen ja Pyhään Henkeen, sitä ei voida koskaan hajottaa. Näin ollen kirkko on ortodoksian mukaan jakamaton. Ihmiset voivat olla kirkon piirissä tai sen ulkopuolella, mutta he eivät voi jakaa kirkkoa.

Ortodoksisen opin mukaan kirkon ykseys on ihmisten vapaata ykseyttä Jumalan totuudessa ja rakkaudessa. Tämän ykseyden luo ainoastaan Jumala, ei mikään inhimillinen auktoriteetti eikä lainomainen tekijä. Siinä määrin kuin ihmiset pysyvät Jumalan totuudessa ja rakkaudessa, he kuuluvat Jumalan kirkkoon.

Ortodoksisten kristittyjen uskon mukaan historiallisessa ortodoksisessa kirkossa on täydellinen mahdollisuus olla osallisena Jumalan kirkon kokonaisuudesta, ja vain synnit ja ihmisten harharatkaisut (harhaopit) saattavat ihmiset tämän ykseyden ulkopuolelle. Muissa kristillisissä ryhmissä on ortodoksien mukaan tiettyjä muodollisia esteitä, jotka ovat eri ryhmissä erilaisia ja jotka estävät niiden täyden yhteyden Jumalaan ja hävittävät täten kirkon aidon ykseyden, jos ihmiset seuraavat niitä ja hyväksyvät ne (esim. paavin erityisasema Rooman kirkossa).

Kirkon ykseydessä ihminen on se, joksi hänet on luotu, ja siinä hän voi kasvaa ikuiseen jumalalliseen elämään yhteydessä Jumalaan Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä. Kirkon ykseyttä eivät aika tai paikka voi rikkoa eikä sen ykseys rajoitu vain maan päällä eläviin. Kirkon ykseys on Pyhän Kolminaisuuden ykseyttä ja kaikkien niiden yhteyttä, jotka elävät Jumalan yhteydessä; siihen kuuluvat enkelit ja vanhurskaat kuolleet sekä ne, jotka elävät maan päällä Kristuksen käskyjen mukaisesti ja Pyhän Hengen voimasta.

Pyhä kirkko

Kun sanotaan, että kirkko on pyhä, sillä tarkoitetaan Kirkon olevan puhdas, viaton ja uskossaan erehtymätön. Pyhyyden lähde ja perustus on Kirkon pää, Kristus ja Kirkon näkymätön ohjaaja Pyhä Henki, joka on aina läsnä Kirkossa pyhittävine armolahjoineen. Pyhittäminen tapahtuu Jumalan sanan ja sakramenttien kautta. Pyhä Henki vaikuttaa ihmisissä kehottaen heitä itsekieltäymyksiin ja pyhyyden kilvoituksiin.

Kirkko on pyhä myös hedelmiensä mukaan. Kirkossa on ollut pyhiä marttyyreita, neitseellisiä, askeetteja, pyhittäjiä, hurskaita esipaimenia, autuaita jne. Kirkko on myös aina vastustanut jumalattomuutta ja vääryyttä. Kirkkoon kuuluu sekä vanhurskaita että syntisiä. Harhaoppiset novatiaanit, jotka vaikuttivat 200- luvulla ja joiden lahko sammui kokonaan 600- luvulla olivat sitä mieltä, että Kirkon muodostavat vain vanhurskaat ja pyhät”. Samoin opettivat myös donatistit 300 – luvun alussa sekä kataarit, itseään ”puhtaiksi” kutsuvat, jotka kuuluivat novatiaaneihin. Kaikkien heidän opetuksensa on ristiriidassa Kristuksen opetuksen kanssa ja apostolien opin kanssa.

Kristuksen opetuksen mukaan Kirkko on pelto, jossa kasvaa sekä vehnää että valhevehnää (Matt.13: 24), nuotta, joka kokoaa kaikenlaisia kaloja (Matt.13: 47) sekä hääjuhla, johon ottaa osaa myös arvottomia vieraita (Matt. 22: 3-13). Hänen opetuksensa mukaan seurakunnassa on sekä hyviä että huonoja palvelijoita (Matt.18: 23), sekä viisaita että tyhmiä neitsyitä (Matt.25: 1) ja sekä lampaita että vuohia (Matt. 25: 33).

Pyhyytensä kautta Kirkko on myös erehtymätön. Kristus, joka on totuus ja Kirkon pää, ei salli Kirkon poiketa totuudesta. Kirkko suojelee Kristuksen totuutta kaikesta valheellisuudesta, vääryydestä ja yksipuolisuudesta, jotta voisimme uskoa ”oikein ja pelastavaisesti” ja kunnioittaa ”kelvollisesti”. Kirkon erehtymättömyys koskee vain jumalallisen ilmoituksen totuuksia. Kirkon erehtymättömyys ilmenee yleisten kirkolliskokousten kautta

Kirkko on pyhä, koska Jumala on pyhä ja koska Kristus ja Pyhä Henki ovat pyhät. Kirkon pyhyys on lähtöisin Jumalasta. Sen jäsenet ovat pyhiä siinä määrin, kuin he elävät yhteydessä Jumalaan.

Maanpäällisessä kirkossa ihmiset tulevat osallisiksi Jumalan pyhyydestä. Synti ja harha erottavat heidät tästä jumalallisesta pyhyydestä samoin kuin myös jumalalliseste ykseydestä. Siksi kirkon maallisia jäseniä ja instituutioita ei sellaisinaan ilman muuta voida samaistaa kirkkoon Jumalan pyhänä kirkkona.

Maanpäällisen kirkon usko ja elämä ilmenevät sen opetuksista, sakramenteista, kirjoituksista ja jumalanpalveluksista sekä pyhistä, jotka lujittavat ja ylläpitävät kirkon olennaista ykseyttä. Heitä voi todella sanoa pyhiksi, sillä heissä Jumala on läsnä ja toimii.

Katolinen kirkko

Katolisuus tarkoittaa, että Kirkko ei rajoitu mihinkään paikkaa, aikaan tai kansaan. Se sisältää itsessään uskovaiset kaikista paikoista, kaikilta ajoilta ja kaikista kansoista.

Kirkko käsittää mihinkään paikkaan rajoittumattomana taivaan ja maan, maan päällä elävät ihmiset ja myös kaikki oikeassa uskossa pyhyydessä nukkuneet. Kirkko ei ole vain maallinen, vaan myös taivaallinen Kirkko. Apostolit lähetettiin aina ”maan ääriin”, so. kaikkia maita, kaikkia heimoja ja kaikkia kansoja edustavien ihmisten luo. Apostoleille annettiin kielilläpuhumisen lahja, että he voisivat saarnata pelastuksesta kaikille kansoille.

Kirkko ei myöskään rajoitu aikaan. Se ulottuu menneisyydessä siihen aikaan asti, kun enkelit ja ihmiset saivat alkunsa, ja tulevaisuudessa se on iankaikkinen. On mahdotonta, että Kirkko lakkaisi olemasta maan päällä, ts. että Jumalan armo loppuisi ja että Kirkko kadottaisi oikean uskon, että siinä katkeaisi piispuus ja pappeus, että sakramentit ja jumalanpalvelus päättyisivät. Kirkko on ehtymätön ja voittamaton. Herran tulemiseen asti on oleva Kirkko, jossa pyhän Ehtoollisen sakramenttia toimitetaan.

”Kirkko on katolinen sen suhteen nojalla, mikä sillä on Jumalaan, Kristukseen ja Pyhään Henkeen”. Sana ”katolinen” tarkoittaa ”täysi, täydellinen, kokonainen, josta ei mitään puutu”. Jumala yksin on täysi ja täydellinen todellisuus. Vain Jumalasta voidaan sanoa, että hänessä ei ole mitään puutosta.

Joskus kirkon katolisuus ymmärretäan siten, että se tarkoittaa kirkon ajallisesti ja paikallisesti kaiken käsittävää luonnetta eli kirkon universaalisuutta. On kyllä totta, että kirkko on universaalinen – se on olemassa kaikkia ihmisiä varten, kaikkina aikoina ja kaikkialla – mutta tämä seikka ei ole katolisuus – käsitteen todellinen merkitys, kun puhutaan kirkosta. Kun sanaa ”katolinen” alun perin käytettiin kirkon määrittelemiseksi toisen vuosisadan alkupuolella, se tarkoitti pikemminkin laatua kuin määrää. Kun kirkkoa kutsutaan katoliseksi, on kyse siitä, millainen kirkko on tai kuinka on sen laadun laita, kun on kyseessä täyteys ja täydellisyys, kaiken käsittävyys ja vapaus puutoksista.

Jo ennen kuin kirkko levisi eri puolille maailmaa, se määriteltiin katoliseksi. Niin apostolien alkuperäinen kirkko Jerusalemissa kuin Antiokian, Efesoksen, Korintin ja Rooman varhaiset kaupunki- kirkot olivat katoliset. Nämä kirkot olivat katolisia niin kuin on jokainen ortodoksinen kirkko tänään, koska mitään oleellista ei niiltä puuttunut Kristuksen kirkon aitoudesta. Jumala itse on täysin ilmoitettuna ja läsnä olevana kussakin kirkossa Kristuksen ja Pyhän Hengen kautta. Hän toimii uskovien paikallisessa yhteisössä, jolla on apostolien oppi, pappeus ja mysteeriot (sakramentit). Tällöin kyseisellä kirkolla on kaikki edellytykset tulla täysin osalliseksi Jumalan valtakunnasta.

Usko kirkon katolisuuteen merkitsee sitä vakaumusta, että Jumalan täyteys on läsnä kirkossa ja ettei siltä puutu mitään siitä rikkaasta elämästä, jonka Kristus Hengessä antaa maailmalle (Joh.10: 10). Se merkitsee täten nimenomaan, että kirkko todella on ”hänen täyteytensä, joka kaikki kaikissa täyttää” (Ef.1: 23, ks. myös Kol. 2: 10).” (Hopko,Thomas: Ortodoksinen usko. OKJ. 1977)

 

Apostolinen kirkko

Sana ”apostolinen” kuvaa sitä, jolla on tehtävä ja joka on lähetetty suorittamaan tietty työ. Kristus lähetti opetuslapsensa, jotka Hän nimitti ”apostoleiksi”, saarnaamaan. Kirkko on perustettu maailmaan ja se lähettää omat apostolinsa kutsumaan maailmaa Kristukseen. Kirkon on oltava olemukseltaan sellainen kuin apostolien aikana. Se on rakennettu ”apostolien perustukselle”, ts. seurakunta, joka ei perustu apostoleihin, ei ole seurakunta.

”Kristus ja Pyhä Henki ovat molemmat ’apostoliset’ ”, koska Isä lähetti molemmat maailmaan. Raamatussa tähdennetään lukuisissa kohdissa, että Kristus on tullut Isän lähettämänä ja Pyhä Henki Isästä Kristuksen kautta lähetettynä. Lisäksi on selvästi kirjoitettu, että Kristus on ”tunnustuksemme apostoli” (Hepr. 3:1)

Kuten Jumala lähetti Kristuksen, samoin Kristus puolestaan valitsi apostolit ja antoi heille lähetystehtävän. Ylösnoussut Kristus sanoo opetuslapsilleen: ”Samoin kuin Isä on lähettänyt minut, lähetän minäkin teidät. Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päälleen ja sanoi heille: ottakaa Pyhä Henki” (Joh.20: 21 -22). Näin apostolit lähtevät maailmaan, ja heistä tulee kristillisen kirkon ensimmäinen perustus.

Tässä mielessä kirkkoa siis kutsutaan apostoliseksi; ensiksi, koska se perustuu Kristukseen ja Pyhään Henkeen, jotka Jumala on lähettänyt, sekä Kristuksen lähettämiin Pyhän Hengen täyttämiin apostoleihin; toiseksi se on apostolinen myös siksi, että kirkko on maanpäällisissä jäsenissään Jumalan lähettämä todistamaan hänen valtakunnastaan, pitämään hänen sanansa, toimimaan maailmassa hänen tahtonsa ja suunnitelmansa mukaan.” (Hopko,Thomas: Ortodoksinen usko. OKJ. 1977)

Kirkko – Kristuksen Ruumis

Kristuksen Ruumis samanaikaisesti on sekä Kirkko että Pyhä Sakramentti. Ikuisesti muuttumaton, sekoittumaton, jakamaton, erottamaton jumaluus ja ihmisyys yhdistyivät Herran Jeesuksen Kristuksen yhdessä persoonassa. Jumalan Poika tuli ihmiseksi tehdäkseen ihmiset osallisiksi jumalallisesta luonnosta (2. Piet.1:4), vapauttaakseen heidät synnistä ja kuolemasta ja tehdäkseen heidät kuolemattomiksi.

Yhdistämällä itsemme Kristukseen otamme vastaan jumalallisen armon, joka antaa ihmisluonnolle voiman synnin ja kuoleman voittamiseen. Tämän jumalallisen armon vastaanottamiseksi on tarpeen läheisin mahdollinen yhteys Hänen kanssaan.

Kirkko on ykseys Kristuksessa, kaikkien Kristukseen uskovien ja Häntä rakastavien läheisin yhteys Häneen. Kirkko muodostuu sekä maallisesta että taivaallisesta osasta, sillä Jumalan Poika tuli maan päälle ja ihmiseksi, jotta Hän johtaisi ihmisen taivaaseen ja tekisi hänet jälleen paratiisin asukkaaksi, palauttamalla hänelle alkuperäisen synnittömyyden ja eheyden tilan ja yhdistäen hänet itseensä.

Tämä toteutuu jumalallisen armon toimintana Kirkon välityksellä, mutta ihmiseltä itseltäänkin tarvitaan ponnisteluja. Jumala pelastaa langenneen luotunsa rakkaudestaan häneen, mutta tarvitaan myös ihmisen rakkautta Luojaansa kohtaan, ja ilman sitä hänen pelastumisensa on mahdotonta. Ihmissielu, pyrkien kohti Jumalaa ja riippuen Herrassa, saa nöyrässä rakkaudessaan voiman puhdistaa itsensä synnistä ja vahvistaa itseään kilvoittelua varten, saavuttaakseen lopullisen voiton synnistä.

Jumala loi ihmisen puhaltaen jumalallisen henkäyksen, tehdäkseen eläväksi aikaisemmin maasta luodun ruumiin. Ruumis oli tarkoitettu olemaan hengen väline, Jumalan alainen, sillä sen kautta ihmishenki ilmaisee itseään aineellisessa maailmassa.

Kristus tuli maan päälle uudistaakseen langenneen kuvan ja palauttaakseen yhteyteensä heidät, jotka ovat hänen kuvansa. Yhdistäen ihmisen itseensä Jumala palauttaa hänet hänen alkuperäiseen hyvyyteensä kaikessa täyteydessään. ”Mutta joka liittyy Herraan, on samaa henkeä hänen kanssaan.” (1. Kor. 6:17) Niinpä ihmisen ruumiin, joka yhtyy Herraan, täytyy olla Herran väline, ja palveltava Hänen tahtonsa täyttämistä ja tulla Kristuksen ruumiin osaksi. Ihmisen täydelliseksi pyhittymiseksi hänen ruumiinsa on yhdistyttävä Kristuksen ruumiiseen, ja tämä saavutetaan Pyhän Ehtoollisen salaisuudessa.

Yhteyteen Kristuksen kanssa ei tietenkään pelkkä ruumiimme liittäminen Kristuksen Ruumiiseen ole riittävä. Kristuksen Ruumiin nauttiminen on hyödyksi, jos hengessä pyrimme kohti Häntä ja yhdistämme itsemme Häneen. Ne, jotka osallistuvat uskolla, rakkaudella ja valmiudella asettaa itsensä Hänen palvelukseensa, liittyvät läheisesti Häneen ja heistä tulee Hänen jumalallisen tahtonsa välineitä.

”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä” (Joh.6:56). Ihminen yhdistymällä ylösnousseeseen Herraan ja Hänen kauttaan koko ikuiseen Kolminaisuuteen saa siitä voiman iankaikkista elämää varten ja tekee itsensä mahdolliseksi kuolemattomuuteen. ”Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö.” (Joh.6:57)

Kaikki, jotka uskovat Kristukseen, yhdistyvät Häneen antamalla itsensä Hänelle ja vastaanottamalla jumalallisen armon. Yhdessä he muodostavat Kristuksen Kirkon, jonka Pää on itse Kristus, ja siihen liittyvät ovat sen jäseniä. Kirkko on Kristuksen Ruumis, koska sen osat ovat yhdistetyt Kristukseen Hänen jumalallisten salaisuuksiensa kautta ja koska sen kautta Kristus tekee työtään maailmassa.

Osallistumme Kristuksen Ruumiista ja Verestä pyhissä salaisuuksissa, jotta voisimme olla Kristuksen Ruumiin, Kirkon, jäseniä ja se merkitsee ylösnousseen Kristuksen vastaanottamista itseensä ja voittoa kuolemasta

Maanpäällinen Kirkko yhdistää kaikki, jotka ovat kasteen kautta uudestisyntyneet ja jotka ovat ottaneet ristinsä taistellakseen syntiä vastaan, ja jotka seuraavat Kristusta. Jumalallinen Eukaristia, verettömän uhrin toimittaminen ja siitä osallistuminen, pyhittävät ja vahvistavat siihen osallistujat ja tekevät Kristuksen Ruumiin ja Veren vastaanottajista todellisia Hänen Ruumiinsa, Kirkon, jäseniä. Mitä enemmän joku on Ehtoollisen armon vaikutuksen alainen, sitä tiiviimmin hän on yhdistynyt Kristukseen, sitä enemmän hän tahtoo nauttia yhteydestä Kristuksen ja Hänen tulevan valtakuntansa kanssa.

Kirkon pyhyydestä

Nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen mukaan Kirkolla on neljä sille tunnusmerkillistä ominaisuutta. Joka kerran lukiessamme tai kuullessamme sen vakuutamme uskovamme yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen Kirkkoon. Tässä esityksessä käsitellään Kirkon pyhyyttä.

Ortodoksinen teologia ei koskaan ajattele Kirkkoa erillisenä Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä. Vaikka Poika ja Pyhä Henki tekevät samaa työtä maan päällä rakentaessaan Kirkkoa, jonka sisällä yhteys Jumalan kanssa tullaan saamaan aikaan, näiden kahden maailmaan lähetetyn jumalallisen persoonan tehtävä ei ole sama. Kirkko on samanaikaisesti Kristuksen Ruumis ja Pyhän Hengen täyteys, ”täyttäen kaiken kaikessa”. Kirkko ei ole tästä maailmasta, vaikkakin on erotettuna tämän maailman keskellä. Se on maailmassa ja maailmaa varten.

Pyhä Gregorios Nyssalainen on sanonut: ”Kristinusko on jumalallisen luonnon jäljittelyä.” Siksi voidaan sanoa, että Kirkko on Pyhän Kolminaisuuden kuva. Isät toistavat tätä jatkuvasti ja kanonit vahvistavat tämän.

Pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen mukaan Kirkko on ”pyhä kaupunki, joka ei ole pyhitetty lain noudattamisella – sillä laki ei johtanut täydellisyyteen (Hepr. 7: 19) – vaan mukautumalla Kristukseen ja osallistumalla jumalallisesta luonnosta, yhteydessä Pyhään Henkeen, joka on painanut meihin sinettinsä pelastuksemme päivänä, kun meidät pestiin kaikista tahroista ja vapautettiin kaikesta synnistä”.

Pyhän Irenaeuksen mukaan Kristuksen Ruumiissa meillä on pääsy Pyhän Hengen lähteelle. Sen vuoksi on tarpeellista yhdistyä Kristuksen Ruumiiseen saadaksemme Pyhän Hengen armon. Kuitenkin kummankin – sekä yhteyden Kristuksen kanssa että armon antamisen – saa aikaan sama henki.

Pyhä Maksimos Tunnustaja erottaa eri tapoja Pyhän Hengen läsnäolossa maailmassa: ”Pyhä Henki on läsnä poikkeuksetta kaikissa ihmisissä kaikkien asioiden ylläpitäjänä ja luonnollisen siemenen eläväksi tekijänä. Mitä tulee kristittyihin, Pyhä Henki on läsnä heissä jokaisessa tehden heistä Jumalan poikia. Mutta viisauden antajana Hän tuskin on läsnä heissä kaikissa, vaan ainoastaan niissä, joilla on ymmärrys, toisin sanoen, niissä, jotka työllä ja vaivalla Jumalassa ovat tulleet arvollisiksi Pyhän Hengen jumaloittavaan asumiseen. Sillä kaikilla niillä, jotka täyttävät Jumalan tahtoa, ei ole ymmärtäväistä sydäntä”.

Pyhän Maksimoksen mukaan yhteys Jumalaan maailmankaikkeudessa muodostuu samankeskisistä kehistä, alkaen keskuksesta. Tuota keskustaa Kirkko pitää hallussaan, ja Kirkon jäsenistä tulee Jumalan poikia. Kuitenkaan tämä lapseksiottaminen ei ole lopullinen päämäärä, sillä itse Kirkon sisällä on vielä suppeampi kehä–pyhien kehä – niiden, ”joilla on ymmärrys” ja jotka pääsevät yhteyteen Jumalan kanssa.

Pyhän Maksimoksen ajattelussa Kirkko on maailmankaikkeuden keskus, alue, jossa sen kohtalot ratkaistaan, jonka sisäpuolella yhteys Jumalan kanssa toteutuu tässä ajallisessa elämässä, mutta joka tulee täydelliseksi vasta tulevassa ajassa, kuolleiden ylösnousemuksen jälkeen.

Kaikkia kutsutaan käymään sisälle Kirkkoon. Pyhä Maksimos sanoo, että ihminen on mikrokosmos ja kirkko on makroanthropos. Se kasvaa ja yhdistyy historiaan pelastaen valitut helmaansa ja yhdistäen heidät Jumalaan. Maailma vanhenee ja rappeutuu, kun taas Kirkko jatkuvasti nuortuu ja uudistuu Pyhästä Hengestä, joka on sen elämän lähde. Tietyllä hetkellä, kun Kirkko on saavuttanut Jumalan tahdon määräämän kasvunsa täyteyden, ulkoinen maailma käytettyään loppuun elämää antavat voimavaransa, tuhoutuu. Mitä Kirkkoon tulee, se on ilmestyvä ikuisessa kunniassaan Jumalan valtakuntana.

Kirkossa on annettu kaikki edellytykset, jotka tarvitaan Jumala-yhteyden saavuttamiseen. Siksi kreikkalaiset isät usein vertaavat Kirkkoa maalliseen paratiisiin, joissa ensimmäisten ihmisten oli määrä saavuttaa pääsy jumalallistumisen asteelle. Epäilemättä ihmisluonnossa ei enää ole alkuperäistä kuolemattomuutta ja turmeltumattomuutta: mutta kuolemasta ja turmiosta oli tuleva tie ikuiseen elämään, sillä Kristus ”yhdisti itseensä kaiken, minkä kuolema tavoittaa, ja kuoleman kautta on kukistanut kuoleman. Pyhä Gregorius Nyssalainen kirjoittaa: ”Käymme sisälle ikuiseen elämään kasteen ja ylösnousemuksen kautta. Kasteesta – Kristuksen kuoleman kuvasta – on jo tullut ylösnousemuksemme alku, ”tie ulos kuoleman labyrintista”. Pyhän Atanasioksen mukaan Kristuksen Ruumiista, johon kristityt ovat yhdistetyt kasteen kautta, on tullut ”pelastuksemme ja ylösnousemuksemme perusta”.

Pyhä apostoli Paavali efesolaiskirjeessään sanoo: ”Kristus rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä.” (Ef.5: 25).

Pyhyys siis kuuluu Kirkon olemukseen, ja kaikkien Kirkon jäsenten tulee pyrkiä pyhyyden päämäärään. Kirkon pyhyys johtuu sen jumalallisesta alkuperästä. Kirkko on Jumalihmisen ruumis, Kristuksen morsian, jota Pyhä Henki elävöittää. Jos Kirkon pyhyyden lähteenä ja perustuksena on sen Pää – kaikkein pyhin-, myös Hänen Ruumiinsa kohtalo on tulla Hänen kaltaisekseen. Kirkkoa ohjaa näkymättömästi Pyhä Henki, joka yhdessä Kristuksen kanssa lakkaamatta ja salaisesti vuodattaa pyhyyttä ja pyhitystä koko Kirkon ruumiiseen. Pyhä Henki on aina läsnä Kirkossa pyhittävine armolahjoineen. Pyhittäminen tapahtuu Jumalan sanan ja sakramenttien kautta, jotka vaikuttavat ihmisten sydämissä kehottaen heitä itsekieltäymykseen ja pyhittäviin kilvoituksiin. Pyhittävän Hengen jatkuva läsnäolo Kirkossa on takeena sen perimmäisestä luonteesta ja jatkuvasta tehtävästä, jäsentensä pyhittämisestä, ja heidän kauttaan koko maailman pyhittämisestä.

Sen lisäksi, että itse pyhyyden ja pyhityksen Lähde asuu Kirkossa, Kirkko on pyhä myös hedelmiensä mukaan, niin kuin apostoli Paavali roomalaiskirjeessään sanoo: ”Jos ensimmäinen leipä pyhitetään, on koko leipomus pyhä, ja jos puun juuri on pyhä, ovat myös oksat pyhät.” (Room,11:16). Kristuksen ollessa kulmakivenä koko rakennus, liittyen yhteen, ”kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi” (Ef.2:2) ja ”Hän liittää teidätkin hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen” (Ef.2:22). Näin vakuuttaa Paavali efesolaisille. Kirkko koostuu jäsenistä, jotka ovat puhdistetut kasteessa ja pyhitetyt mirhavoitelun ja eukaristian sakramenteissa. Kristukseen uskovat muodostavat Jumalan kansan, valitun ja pyhän kansan, jota apostoli Paavali kutsuu ”kuninkaalliseksi papistoksi” (1. Piet. 2: 9-10), ”Jumalan temppeliksi” ja ”Pyhän Hengen temppeliksi” (1. Kor. 3:16; 6: 19). Kirkon historia osoittaa, että Kirkossa on aina ollut korkean kristillisen pyhyyden omaavia henkilöitä, joilla on ollut erityisiä armolahjoja: suuret määrät marttyyreja, askeetteja, pyhittäjiä, hurskaita esipaimenia jne., kaikilta ajoilta ja kaikista kansoista. Jatkuvan ylöspäin tapahtuvan pyrkimyksen ja taistelun keinoin kirkon jäsenet kasvavat kohti pyhyyttä. Kaikista ei Paavalin kehotuksista huolimatta tule ”Jumalan temppeleitä” tai ”Pyhän Hengen temppeleitä”, mutta kuitenkin jokaiselle on annettu kaikki tarvittavat voimavarat ja mahdollisuudet tulla pyhiksi. Ignatios Antiokialainen on käyttänyt Kirkon jäsenistä heidän pyhittymisen tiellään erikoisia ja vaikuttavia nimiä kuten theoforos, Jumalankantaja, xhristoforos, Kristuksenkantaja, agioforos, pyhänkantaja ja naoforos, temppelinkantaja.

Kirkon pyhyyden perustana ovat Kristus ja Pyhä Henki, eivät Kirkon jäsenet. Kirkon tehtävänä on pyhien kasvattaminen. Näin ollen Kirkko ei tunnusta jäsenikseen vain vanhurskaita, vaan myös syntisiä. Kirkon historiassa on toisinaan esitetty mielipiteitä, että vain vanhurskaat ja pyhät muodostavat Kirkon. Näin ovat opettaneet mm. novatiaanit, donatistit ja kataarit. Myös protestantismin piirissä on näin ajateltu. Tällainen ajattelu on ristiriidassa Kristuksen ja apostolien opetuksen kanssa. Vapahtajahan vertasi Kirkkoansa peltoon, jossa kasvaa sekä vehnää sekä rikkaviljaa (Matt. 13: 24), nuottaan, joka kokoaa kaikenlaisia kaloja (Matt 13: 47), häihin, joihin ottaa osaa myös arvottomia vieraita (Matt. 22: 3-13). Kristus opetti myös, että Kirkossa on sekä hyviä että huonoja palvelijoita (Matt 18: 23), on viisaita neitseitä ja tyhmiä (Matt. 25:1), on lampaita ja vuohia (Matt. 25: 33). Apostoli Paavalin sanojen mukaan ”suuressa talossa, so. Kirkossa, ei ole vain kultaisia ja hopeisia astioita, vaan myös puusta ja savesta tehtyjä (2 Tim. 2: 20). Apostoliseen seurakuntaan kuuluivat aikoinaan Ananias ja Safiira, jotka yrittivät petkuttaa Pyhää Henkeä ja kuolivat (Ap.t. 5: 6) ja Korinton seurakunnan jäsenenä oli sukurutsaaja, joka erotettiin seurakunnasta. Oli myös muita syntisiä, joiden seuraa apostoli kehotti välttämään. (1. Kor. 5: 1). Tämä maan  päällinen,viimeiseen tuomioon saakka kestävä, syntisten ja pyhien rinnakkainelo ei hävitä Kirkon olennaista pyhyyden luonnetta

Pyhyys on päämäärä, johon pyritään Kirkolle annetuin keinoin. Syntiset eivät ole esteenä Kristuksen ruumiin pyhyydelle. Epätäydellisistä jäsenistä huolimatta Kirkon hengellinen täydellisyys voi kukoistaa, sillä Kirkko ei ole ainoastaan jäsentensä numerollinen paljous, vaan itsensä Herran asettama Kristuksen Ruumis, jossa Vapahtaja Kristus ja Pyhä Henki aina ovat läsnä täydellisesti pyhittävine voimineen ja keinoineen. Kirkko ei myöskään ole muodoton todellisuus. Se koostuu jäsenistä, ihmisolennoista, kaikkine hyveineen ja paheineen. Yhdessä suhteessa he kuitenkin poikkeavat muista ihmisistä, nimittäin siinä, että he ovat sitoutuneet elämään Kirkon todellisen luonnon mukaisesti. On syytä muistaa, että ihmiset yksinään eivät muodosta Kirkkoa, eikä Kristuskaan yksin, vaan molemmat yhdessä, Kristus Päänä ja me Hänen jäseninään. Yhdessä me muodostamme kokonaisuuden, joka pyrkii samaan päämäärään. Heikot ja epätäydelliset jäsenet, jotka kuitenkin ovat Kirkon yhteydessä, niin kauan kuin he ovat sidoksissa Kirkkoon, tunnustautuen uskon kautta Kristukseen ja sakramenttien välityksellä, voivat vähitellen elpyä ja puhdistautua armolahjojen avulla sekä tulla kykeneviksi Pyhän Hengen eläväksi tekevän voiman avulla vastaanottamaan Kristuksen antaman iankaikkisen elämän. Mikäli heikot ja epätäydelliset eivät ota vastaan Kirkon armolahjojen tarjoamaa apua, eivätkä kadu, he Vapahtajan sanojen mukaan ovat kuivettuvia oksia, jotka eivät kelpaa muuhun kuin poishakattaviksi ja poltettaviksi. Paluu takaisin Kirkon yhteyteen on aina mahdollista vilpittömän katumuksen kautta, esimerkiksi syntejään katunut korinttolainen syntinenkin otettiin uudelleen seurakunnan yhteyteen.

Sellaiset apostoli Paavalin määritelmät Kirkon jäsenistä kuin ”valittu suku” (1. Piet. 2:9) ja ”pyhä kansa” (1. Piet. 2:9) velvoittavat meitä kulkemaan kohti uudistumista ja jumalallistumista. Tämä tie alkaa kasteessa, jolloin kastetuita kehotetaan tulemaan ”atleeteiksi”, ”Kristuksen sotilaiksi” ja ”Kirkon arvoisiksi jäseniksi”. Usein yhteisöt ja yksilöt menettävät hengellisen kauneutensa laiminlyömällä sitovat kastelupauksensa tai monta kertaa edes muistamatta, mitä ovat luvanneet. Johannes Krysostomos vertaa oman aikansa alkuperäisestä kunniastaan rappeutunutta Kirkkoa langenneeseen naiseen, joka pitää kiinni vain muutamista aikaisemman rikkautensa jäänteistä. Hän puhuu myös – tarkoittaen kirkkoa – tyhjentyneestä rasiasta, säiliöstä ilman sisältöä.

Kirkko on pyhä, koska se on yhteydessä Ylkäänsä, Kristukseen. Siten se on erossa muusta maailmasta, kuten Kristuskin on tietyssä mielessä erossa maailmasta. Mutta koska Kirkko on vielä maan päällä, siihen kuuluu myös syntisiä. Tämä tila jatkuu historian päätepisteeseen, Karitsan häihin, saakka. Apostoli Paavali sanoo korinttolaisille:” Olenhan kihlannut teidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle, ja tahdon tuoda teidät hänen eteensä kuin puhtaan neitsyen.” (2. Kor. 11: 2). Tämä uskontunnustuksen vakuutus Kirkon pyhyydestä on tarpeellinen, jotta ymmärrettäisiin oikein Kirkon todellinen luonne. Sen lisäksi, että Kirkon jäsenten tulee pysyä yhdessä ja elää uskon ja uskonnollisen vakaumuksen täydellisessä sopusoinnussa, he ovat sitoutuneet lakkaamattomaan sotaan pysyäkseen puhtaina ja evankeliumin mukaisessa, heille kasteessa suodussa täydellisyydessä. Kun taantumia ja lankeemuksia tapahtuu, on tarjolla keino parantumiseen, nimittäin katumuksen sakramentti. Kirkon pitkämielisyys syyllisiä kohtaan on ymmärrettävissä tältä pohjalta. Pyhät isät kuvaavat Kirkkoa ”pelastuksen arkkina”, ”hengellisenä parantolana, joka parantaa kaikki synnit” ja ”Jumalan valtakuntana maan päällä”, jossa jäsenet ikään kuin lampaat laumassa saavat turvan uhkaavilta pedoilta.

Pyhyys on Kirkon yksi päätuntomerkeistä. Se on Kirkolle jatkuva tehtävä ja lopullinen päämäärä. Jokainen Kirkon jäsen on sitoutunut elinikäiseen sopimukseen kehittyä askel askelelta pyhäksi. Lankeemuksia, erehdyksiä ja taantumia tapahtuu, mutta heti katumalla ja etsimällä takaisinpaluuta ja anteeksiantamusta, pyhittyminen jatkuu. Siitä, kun meille kasteessa annettiin kristityn nimi, on pitkä matka kuljettavana, joka velvoittaa käyttämään kaikkia lahjoja päivittäisessä elämässä. Kirkon päätehtävä on myös sen jokaisen jäsenen päätehtävä. Inhimillisesti katsoen Kirkko on sitä, mitä siihen kuuluvat ovat, ja minkä kaltaisia sen jäsenet pyrkivät olemaan. Mitä enemmän jokainen erillinen jäsen toteuttaa kastelupaustaan kasvaakseen ja hengellisesti uudistuakseen, sitä enemmän tapahtuu uudistumista ja parantumista myös Kirkossa. Kaikki parantuminen, uudistuminen ja hengellinen muutos alkaa sisältä. Vain pelkkä nimellinen jäsenyys Kirkossa ei riitä, kaikilta tarvitaan persoonallista ja rehellistä sitoutumista kasvamiseen Kristus-elämässä. Kysymys ei ole yli sielun voimien käyvästä asiasta. Sielun tule vapautua aistien houkutuksien vankeudesta ja puhdistua himoista. Kristityllä on aina taistelu lihallisuutta ja pahuutta vastaan. Sielu voi olla vahva vain tekemällä rumiin alamaiseksi. Pyhä Basileios Suuri onkin sanonut, ”ettei synti ole alkuisin Jumalasta, vaan siitä, että ihminen käyttää väärin vapaata tahtoaan”.

Nykyisin puhutaan sekularisoitumisesta. Tällä käsitteellä tarkoitetaan useimmiten maailman ajallista puolta, ajallista näkökulmaa. Näin ollen sillä on negatiivinen käsitesisältö. Sen katsotaan olevan vastakohtaista sakraalille todellisuudelle, jota Jumala hallitsee. Siksi sekulaari tarkoittaa ajallista. Ajallinen taas on tilapäistä, eikä siis ikuista. Sen vuoksi ajallinen ei ole sen arvoista, että siihen kannattaa uhrata kaikki ponnistelunsa. Sekularisoituminen tai maallistuminen on siten pyhän ja uskonnon mystiseen alueeseen kohdistuva tunkeutumisprosessi. Maallistuminen pyrkii saavuttamaan tai valloittamaan uudelleen sen todellisuuden, johon pyhällä ja sakraalilla on yksinoikeus. Tämä voi ilmetä esimerkiksi pyrkimyksenä vapautua uskonnon otteesta, jolloin ihmisestä tulee täysin ja vain pelkästään inhimillinen olento. Nykyisin on nähtävissä, kuinka Kirkon jäsenet ovat menettämässä kiinnostustaan ja mieltymystänsä pyhyyteen. Tästä johtuen he rukoilevat vähemmän ja osallistuvat jumalanpalveluksiin vähemmän. Tämän seurauksena he myös uskovat vähemmän. Pyhyys ikään kuin surkastuu heissä, mikä johtaa puolestaan toisenlaisten anti- arvojen esille nousuun heissä. He vieraantuvat omasta Kirkostaan, jumalanpalveluksesta ja sen kielestä. Vieraantuminen saa aikaan sen, että vaikka he ovatkin Kirkossa, he eivät tunne olevansa kotonaan, vaan pikemmin muukalaisia. Nykyisin on selvästi havaittavissa yhä suureneva kuilu ihmisen ulkoisen ja sisäisen elämän välillä Käsitettä ”sisäinen elämä” käytetään harvoin ja sillä on pikemminkin väheksyvä merkitys. Nykyinen sukupolvi on yhä enemmän ulospäin suuntautuva kuin sisäänpäin kääntyvä ja mietiskelyyn taipuva. Ulkonaisen asettaminen sisäisen edelle tukahduttaa sisäisen elämän hengelliset arvot. Ihmiset eivät enää käänny uudistuakseen ja parantuakseen Kirkon puoleen, johon kuuluvat, täyttääkseen sisäisen tyhjyyden, eivätkä kiiruhda anomaan Pyhän Hengen voimaa. Ajatellaan, että yhteiskunnalliset ja maailmanlaajuiset ongelmat ratkeavat mekaanisesti yhteiskunnan rakenteita muuttamalla. Kun niin ei tapahdukaan, turhautuneet ihmiset joutuvat hengelliseen tyhjiöön, josta seuraa alistuneisuuden ja masentuneisuuden mieliala. Nykyinen ihmisten ahdistuneisuus ja ongelmat ovat suurelta osin seurausta maallistumisen aiheuttamasta sydämemme rappiotilasta.

Kristityn päämäärä on todellinen ihmisyys, koska silloin hän tekee sitä, mikä on sopivaa korkeimmalle luodulle olennolle ”Jumalan kuvana”. Kirkko pyrkii ja kasvattaa kaikilla kasvatuskeinoillaan, jumalanpalveluksillaan, katumusharjoituksillaan ja sielunhoidollaan juuri tähän.

Kasteesta alkava pyhittymisen tie etenee ihmisessä sisäisen valppauden, rukouksen ja askeesin tukemana. Kasteesta eteenpäin ihminen elää maan päällä muukalaisena. Hänen tulee olla aina valmis lähtemään tästä maailmasta. Hän katuu aina maailman hänelle asettamia rajoituksia ja pysyttelee erossa hänelle kuuluvista oikeutetuista asioista. Maallisten nautintojen hylkääminen on osa prosessia, joka täydellistyy marttyyriudessa.

Kirkko ei ole vain vanha ja kunnioitettu laitos maineikkaine piispoineen ja sankareineen, jotka ovat jättäneet meille kallisarvoisen perinnön, vaan se suorittaa jatkuvasti hengellistä, pelastavaa ja pyhittävää palvelua jokaista jäsentään kohtaan.

Kirkon pyhyydestä on seurauksena myös se, että Kirkko on erehtymätön opetuksessaan. Koska Kirkkoruumiin täyttää Kristus, joka on itse totuus, on mahdotonta, että Hän sallisi Kirkkonsa poiketa tai langeta totuudesta. Kristuksen lupauksen mukaan myös Totuuden Henki on ollut ja tulee aina olemaan, maailman loppuun asti Kirkossa. Vapahtajamme itse lupasi: ” Minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” (Matt. 16:18) Apostoli Paavali opettaa Timoteusta koskien Kirkkoa: ” Saat tästä tietää, miten on käyttäydyttävä Jumalan temppelissä, elävän Jumalan seurakunnassa, joka on totuuden pylväs ja perustus.” (1. Tim. 3: 15). Toisin sanoen Kirkko Jumalan asuntona on samalla kristinuskon perusta, ja sellaisena se ei ole vain itsessään erehtymätön, vaan kykenee myös ylläpitämään totuuden ihmisjärjissä ja sydämissä. Paavali jatkaa toisaalla: ”Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita.” (Ef.4: 11 – 14)

Kirkon erehtymättömyys käsitetään ortodoksisessa kirkossa siten, että Kirkko suojelee Kristuksen totuutta kaikesta valheellisuudesta, vääristymiseltä ja yksipuolistumiselta. Kristuksen totuus on annettu kaikille ihmisille kaikiksi ajoiksi. Kirkon tehtävänä siis on säilyttää tämä totuus puhtaana ja vahingoittumana ja täydellisenä. Kun sanotaan, että Kirkon opetus on erehtymätöntä, sillä tarkoitetaan, että Kirkon oppi on muuttumaton, juuri se sama, mikä sille alussa on annettu.

Samalla kun painotetaan Kirkon pyhyyttä, muistutetaan Kirkon jäseniä siitä, minkä kaltaisia heidän tulee olla. Se asettaa meille haasteen pyrkiä pyhyyteen kasvamalla ja tulemalla siksi, mitä itse Jumala on, pyhäksi. Se, miten ihminen elää, paljastaa ne, jotka kulkevat kohti pyhyyttä. Klemens Aleksandrialainen kirjoittaa: ”Elämäntapa paljastaa ne, jotka tuntevat käskyt, sillä sellaiset kuin ihmisen sanat ovat, sellainen on hänen elämänsä. Puu tunnetaan lehvistään ja hedelmistään. Siten tieto tulee hedelmistä ja käytöksestä, ei puheesta eikä kukista. Sanomme, että tieto ei ole pelkkää puhetta, vaan varmaa jumalallista tietoa, sitä valoa, joka syttyy sielussa käskyille kuuliaisuuden tuloksena” (Stromata 3, 5, 44 1-3)

Pyhä Henki ja Kirkko

Kirkko eli seurakunta on Kristuksen perustama. Hän sanoi: ”…minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita”. (Matt. 16: 18)

Kirkon perustaminen alkoi apostolien kutsumisella, mutta kirkon varsinainen syntymäpäivä on helluntai, 50 päivää pääsiäisestä. Tuolloin Pyhä Henki vuodatettiin opetuslasten päälle ja alkoi vaikuttaa Kirkon rakentumiseksi.

Kirkon eli seurakunnan tehtävänä on jatkaa Kristuksen pelastustyötä, joka on evankeliumin julistamista, Kristuksen Golgatan uhrin esille tuomista ja ylösnousemuksen ilon todellistamista jokaisen uskovaisen ja kaikkien ihmisten omaksuttavaksi. Kristuksen pelastustyön hedelmät tulevat Kirkon välityksellä Häneen uskovien omaisuudeksi. Apostoli Paavalin tarkoittama ”elämä Kristuksessa” tulee mahdolliseksi Kirkon yhteydessä eläen.

Pyhä Henki, joka helluntaina tuli Jeesuksen lupauksen mukaan maan päälle, toimii Kirkossa jatkaen ja täydentäen siitä, mihin Kristus maanpäällisen vaelluksensa aikana jäi. Kuitenkaan Kristuksen ja Pyhän Hengen toimintaa ei voi erottaa toisistaan. Jeesus sanoi opetuslapsilleen jäähyväispuheessaan: ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden… Hän kirkasta minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta” (Joh.16: 14 – 15)

Kristus ja Pyhä Henki ovat aina olleet yhdessä. Jeesus syntyi Pyhästä Hengestä, Pyhä Henki voiteli ja vahvisti Hänet saarnaamaan evankeliumia ja parantamaan sairaita. Koko Jeesuksen elämä Jumalan Voideltuna tapahtui Pyhän Hengen vaikutuksen alaisena ja johdattamana.

Kirkko rukoilee kaikessa avuksi Pyhää Henkeä. Se antaa Kirkolle juuri sen erityispiirteen, joka erottaa sen tavallisista inhimillisistä yhteisöistä. Sekä Kirkko, että yksityiset rukoilijat pyytävät aina: ”Taivaallinen Kuningas, Lohduttaja, Totuuden Henki, joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä, hyvyyden lähde ja elämän antaja. Tule ja asu meissä ja puhdista meidät kaikesta synnin pahuudesta sekä pelasta oi, Hyvä, meidän sielumme”.

Näissä tutuissa sanoissa ilmenee usko Pyhään Henkeen elämän alullepanijana sekä ihmiselämän ja maailmankaikkeuden ylläpitäjänä.

Kun Kirkon toimintaa arvioidaan, on väärin ja yksipuolista pitää Kirkkoa pelkästään inhimillisenä yhteisönä tai sosiaalisena laitoksena tai instituutiona. Jos näin ajatellaan, Kirkko kadottaa oikean olemuksensa. Kun ymmärrämme, että Pyhä Henki toimii ja elävöittää Kirkkoa, korostuu aivan toisenlainen näkemys: keskinäinen yhteys rakkaudessa ja Pyhän Hengen uudistava voima. Silloin korostuu se näkemys, että jokainen yksityinen ottaa vastaan Pyhän Hengen Kirkossa. Henki jakaa jokaiselle lahjojaan Kirkon, seurakunnan, yhteisön rakentumiseksi, ei itsekkyyden tyydyttämiseksi. Pyhä Henki jakaa Kirkon piirissä henkilahjojaan. Apostoli Paavalin mukaan niitä ovat profetoimisen, kielilläpuhumisen, terveeksi tekemisen, opettamisen ja johtamisen armolahjat. Lahjat ovat moninaiset, mutta niiden antaja, Henki, on sama.

Jokainen saa mirhavoitelun sakramentissa vakuutena armolahjasta ”Pyhän Hengen lahjan sinetin”. Apostoli Paavali muistuttaa oppilastaan Timoteusta, että jokaisen kristityn tulee virittää palavaksi saamansa armolahja. Tämä virittäminen ja vaaliminen tapahtuvat seurakuntayhteydessä. Armolahjan saa kristitty käyttää yhteiseksi hyväksi seurakunnassa ja niin parhaiten toteuttaa yksilöllisyyttään.

On myös erityisiä armolahjoja, joita on suotu pyhille ihmisille. Heidän elämänkerroistaan saamme lukea ihmeistä, joita heissä vaikuttava armovoima saa aikaan, varsinkin sairaiden parantumisia. Suurille kilvoittelijoille on suotu myös erityisen rukouksen armolahja, joka ilmenee ns. Jeesuksen rukouksen perinteessä. Täydellisimmillään se on sydämen ja hengen rukouksena, jolloin itse Jumalan Henki rukoilee ihmisessä.

Pyhää Henkeä on joskus verrattu valoon. Valolla ei ole muotoa, mutta kaiken, mihin se osuus, se tekee näkyväksi. Pyhää Henkeä kutsutaan Totuuden Hengeksi, koska sen valo näyttää kaiken sellaisena kuin se todella on. Se on valo, joka ei väärennä. Samoin tuuli on eräs Hengen vertauskuva. Tuulen tavoin Pyhä Henki vaikuttaa ihmisen ulkopuolella vapaana, mutta ihminen voi sen havaita itsessään ja ottaa huomioon elämässään. Joskus Henkeä on verrattu tuleen. Henki laskeutui helluntaina apostolien päälle tulisten kielten muodossa. Tuulen tavoin tulikin on energiaa, voimaa. Valo ja lämpö ovat elämän perusedellytyksiä, ilman niitä emme tulisi toimeen.

Mutta Pyhä Henki ei ole vain voima, joka on elämällemme välttämätön, vaan Hän on myös persoona. Se merkitsee sitä, että voimme kääntyä Hänen puoleensa, puhutella Häntä ja rukoilla Häntä. Hän on valtava voima, mutta ei sokea voima. Hän ottaa tarkoin huomioon pienimmätkin meissä ja elämässämme olevat yksityiskohdat, suhtautuen jokaiseen meistä persoonallisesti ja ottaen meidät huomioon yksilöinä. Hän itse persoonana tekee meistä persoonia, ja tuntee jokaisen alamaisensa nimeltä.

Myös Kirkon olemuksena on Pyhän Hengen luova voima. Joku voi nähdä ja ymmärtää Kirkon vain ulkonaisena laitoksena tai puutteellisena inhimillisenä organisaationa. Kuitenkin Kirkko on viime kädessä kaikista suurin sakramentti, salaisuus, jossa Pyhän Hengen armolahjoja vuodatetaan. Niin ymmärrettynä Kirkko on Jumalan armon välittäjänä Hänen suuri lahjansa ihmisille ja maailmalle.

Ylösnousemus

”Ja Hän nousi ylös kuolleista kolmantena päivänä kirjoitusten mukaan”

Kristus nousi kuolleista! Tämä on kristinuskon tärkein julistus ja tosiasia, johon koko kristillinen usko ja toivo perustuu. Se on Kirkon saarnan, jumalanpalveluksen ja hengellisen elämän ydin. Apostoli Paavali toteaa: ”…jos Kristus ei ole ylösnoussut, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa on myös teidän uskonne” (1. Kor. 15: 14). Ylösnousemus on todiste siitä, että Kristus todella oli luvattu Messias-Jumalihminen (Joh.2: 18 -19; Matt.12:39), sillä ihmiselle ei ole mahdollista itsensä kuolleista herättäminen. Se on myös todiste Kristuksen suorittaman lunastustyön todellisuudesta (1. Kor.15: 17), sillä apostoli Paavalin mukaan niillä, jotka Kristuksessa ovat, ei ole kadotustuomiota (Room. 8: 1). Kristus ei voi enää kuolla ja hänen ylösnousemisensa on alkuna myös koko hänen lunastamansa ihmiskunnan voitolle kuolemasta. Aadamin kautta turmeltui ihmisten yhteinen luonto ja kuoleman laki pääsi valtaan. Kristuksen kautta ihmisten yhteinen luonto palautui alkuperäiseen arvoon ja ylösnousemuksen laki astui voimaan. Jumalan kaitselmuksesta yleinen ylösnousemus on kuitenkin siirretty maailman loppuun.

Kirkon historian ensimmäisessä saarnassa Pietari aloittaa julistuksensa: ”Israelilaiset, kuulkaa, mitä minä teille sanon! Jeesus nasaretilainen oli Jumalan teitä varten valitsema. Sen Jumala osoitti niillä voimateoilla, merkeillä ja ihmeillä, joita Jeesus hänen lähettämänään teki teidän keskuudessanne, niin kuin tiedätte. Tämän Jeesuksen te surmasitte. Te panitte lakia tuntemattomat pakanat naulitsemaan hänet ristiin, kun hänet oli annettu teidän käsiinne niin kuin Jumala oli suunnitellut ja ennalta nähnyt. Mutta Jumala herätti hänet, päästi hänet kuoleman kidasta. Eihän edes ollut mahdollista, että kuolema olisi voinut pitää häntä vallassaan…” (Ap.t.2: 22 – 24)

Jeesuksella oli valta antaa elämänsä ja valta ottaa se jälleen takaisin: ”Isä rakastaa minua, koska minä annan henkeni – saadakseni sen jälleen takaisin. Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin. Niin on Isäni käskenyt minun tehdä”. (Joh.10: 17 -18)

Ortodoksisen opetuksen mukaan ei Jumalan ja Jeesuksen välillä ole kilpailua ”elämien välillä”, eikä ”voimien välillä”. Jumalan voima ja Jeesuksen voima, Jumalan elämä ja Jeesuksen elämä ovat yksi ja sama voima ja elämä. Kun sanotaan, että Jumala herätti Kristuksen ja että Kristus nousi kuolleista omalla voimallaan, puhutaan olennaisesti samasta asiasta. ”Sillä niin kuin Isällä on elämä itsessään”, sanoo Kristus, ”on Hän tehnyt myös Pojasta elämän lähteen” (Joh.5: 26). ”Minä ja Isä olemme yhtä” (Joh.10: 30).

Kun Raamattu painottaa, että Jumala herätti Jeesuksen, se ainoastaan korostaa toistamiseen, että Kristus antoi elämänsä, että hän antoi sen täydellisesti, että hän uhrasi sen kokonaan ja varauksettomasti Jumalaan nähden, joka sitten antoi sen takaisin hänen kuolleista ylösnousemisessaan.

Ortodoksinen kirkko uskoo Kristuksen todelliseen kuolemaan ja hänen todelliseen ylösnousemukseensa. Ylösnousemus ei kuitenkaan tarkoita yksinomaan henkiinheräämistä. Ei evankeliumi eikä Kirkko opeta, että Jeesus makasi kuolleena ja sitten biologisesti heräsi henkiin ja kulki samalla tavalla kuin ennen surmatuksi tulemistaan. Ja tarkasti ottaen evankeliumi ei sano, että enkeli liikutti kiven haudan suulta päästääkseen Jeesuksen ulos. Enkeli siirsi kiven osoittaakseen, että Jeesus ei ollut siellä. (Mark. 16; Matt.28).

Ylösnousemuksessaan Jeesus on uudessa, kirkastetussa muodossa. Hän ilmestyy heti eri paikoissa. Häntä on vaikea tunnistaa (Luuk.24: 16; Joh.20:14). Hän syö ja juo osoittaakseen, ettei ole aave. (Luuk.24: 30,39). Hän sallii itseään kosketeltavan. (Joh.20: 27; 21: 9) ja ilmestyy opetuslastensa keskelle ”ovien ollessa suljettuina” (Joh.20:19,26) ja ”häviää heidän näkyvistään”(Luuk.24:31). Kristus nousi todellisesti kuolleista, mutta hänen ylösnoussut ihmisyytensä on täynnä elämää ja jumaluutta. Se on ihmisyyttä Jumalan valtakunnan iankaikkisen elämän uudessa muodossa

”Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis… On kirjoitettu: ”Ensimmäisestä ihmisestä Aadamista, tuli elävä olento”. Mutta viimeisestä Aadamista (so. Kristus) tuli eläväksi tekevä henki. Ensimmäisenä ei siis ole hengellinen, vaan ajallinen; vasta sen jälkeen tulee hengellinen. Ensimmäinen ihminen oli maallinen, maasta lähtöisin, toinen ihminen on taivaasta. Millainen tuo maallinen ihminen oli, sellaisia ovat kaikki maalliset ihmiset, ja millainen tuo taivaallinen ihminen on, sellaisia tulevat olemaan taivaalliset ihmiset. Ja niin kuin me nyt olemme maallisen ihmisen kaltaisia, niin me tulemme kerran taivaallisen ihmisen kaltaisiksi” (1. Kor.15: 42 – 50).

Näin apostoli Paavali kuvaa Kristuksen tulemuksessa viimeisenä päivänä tapahtuvaa kuolleiden ylösnousemusta. Samalla myös vielä elossa olevat muuttuvat. Tuolloin Jumalan vaikutuksesta kuolleiden ruumiit jälleen yhdistyvät sielujensa kanssa ja tulevat eläviksi, hengellisiksi ja kuolemattomiksi. Kuolleiden persoonallisuus säilyy, eikä kysymyksessä ole pelkästään hengellinen ylösnousemus. Kuolleiden ruumiit ovat samat, jotka hautaan laskettiin. Heille ei luoda uusia ruumiita.

Monista Vanhan Testamentin kohdista ilmenee, että jo tuolloin uskottiin ylösnousemukseen. Jeesus mm. opetuksessaan viittaa Moosekseen palavan pensaan edessä, jolloin hän kuulee Jumalan puhuvan: ”Minä olen Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien…” (Mark.12: 26 -27). Vanhurskas Job vakuuttaa: ”Minä tiedän, että lunastajani elää…” (Job. 19: 25 -27). Psalmista on vakuuttunut: ”Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan, et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan” (Ps.16:10) ja toisaalla profeetta Jesaja julistaa: ”Mutta sinun kuolleesi heräävät eloon, heidän ruumiinsa nousevat ylös. Tomuun vaipuneet, herätkää ja riemuitkaa”. (Jes.26: 19). Myös Betanian Martta uskoi ylösnousemukseen, kun hän sanoi kuolleesta veljestään Lasaruksesta: ”Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa”. (Joh.11: 24)

Kristus itse lupaa vaeltaessaan opetuslastensa kanssa: ”Minun Isäni tahtoo, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on ikuinen elämä. Viimeisenä päivänä minä hänet herätän” (Joh.6:40). Apostoli Paavali mainitsee myös joidenkin epäilleen kuolleiden ylösnousemuksen todellisuutta: ”Jos kerran julistetaan, että Kristus on herätetty kuolleista, kuinka jotkut teistä voivat sanoa, ettei kuolleiden ylösnousemusta ole?” (1. Kor.15: 12)

Aikojen lopussa tapahtuva kuolleiden ylösnousemus on samanaikainen ja kaikkia koskeva. Silloin kaikki, sekä hyvät että pahat, Kristukseen uskovat sekä uskottomat, vanhurskaat ja syntiset, nousevat kaikki samanaikaisesti Kristuksen tulemuksen päivänä ylös kuolleista.

Raamatun opetus on, että ylösnousemus on yleinen ilman poikkeusta tai rajoitusta, sillä Kristus on koko ihmiskunnan lunastaja ja hän on kukistanut viimeisen vihollisen, kuoleman. Juutalaiset uskoivat vain vanhurskaiden nousevan ylös ja pakanain sielujen jäävän helvetin ikuiseen vaivaan. Kristinuskon alkuaikoina ilmeni myös käsitys, että autuaiden elämään kutsumattomat ja kelvottomat kokonaan häviävät.

Ilmestyskirjassa mainitaan ”ensimmäinen ylösnousemus” (Ilm. 20: 5). Ortodoksisen opetuksen mukaan tällä tarkoitetaan ihmiskunnan kääntymistä synnistä ja sopimista Jumalan kanssa sekä ihmisen vapauttamista ja uudestisyntymistä, mikä toteutuu kasteen sakramentissa.

Ylösnousseet ruumiit ovat olemukseltaan samanlaisia kuin maallisessa elämässä säilyttäen sukupuoli- ja ikäerot. Tätä mieltä on kirkkoisä Augustinus. Ruumiit ovat katoamattomia. Niiden on mahdotonta enää uudelleen kuolla. Niissä ei ole sairauksia, ne ovat täynnä voimaa ja tarmoa eivätkä ne tarvitse ruokaa eivätkä juomaa. Avioliittoon nähden ne ovat enkelien kaltaisia. Ylösnousemusruumiit ovat hengellisiä. Nykyinen ruumiimme on intohimoinen, tuleva ruumiimme taas hengellinen ja himoton. Kuitenkaan ruumiimme eivät tule ilmamaisiksi tai eteerisiksi. Kirkastetuissa ruumiissa ei ilmene katoavaisuutta, puutteellisuutta, heikkoutta eikä sielullisuutta, vaan ne ovat täydellisiä. Matteuksen evankeliumissa mainitaan, että ”Jumalan omat loistavat silloin Isänsä valtakunnassa niin kuin aurinko”(Matt.13: 43). Ylösnousemusruumis on siis valoa levittävä.

Kristuksen ylösnousemus on Vanhan testamentin täyttymys. Kristuksessa kaikki odotukset ja toiveet täyttyivät. ”Kuolema on nielty ja voitto saatu. Missä on voittosi, kuolema? Missä on pistimesi, kuolema” (1. Kor.15: 55)

Pyhä Gregorios Teologi kuvaa Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen merkitystä pääsiäispuheessaan:

”Eilen minut ristiinnaulittiin Hänen kanssaan, tänään minut kirkastetaan Hänen kanssaan. Eilen kuolin Hänen kanssaan, tänään minut tehdään eläväksi Hänen kanssaan. Eilen minut haudattiin Hänen kanssaan, tänään minut nostetaan ylös kuolleista Hänen kanssaan. Uhratkaamme Hänelle, joka kärsi ja nousi jälleen ylös… itsemme, Jumalalle kallisarvoisimman ja soveliaimman.

Tulkaamme Kristuksen kaltaisiksi, koska Kristus tuli meidän kaltaiseksemme.

Tulkaamme jumalallisiksi Hänen tähtensä, koska Hän tuli ihmiseksi.

Hän otti vastaan kaikkein pahimman voidakseen antaa meille parhaimman.

Hän tuli köyhäksi, jotta köyhyydellään Hän voisi tehdä meidät rikkaiksi.

Hän hyväksyi palvelijan hahmon, jotta me saisimme takaisin vapautemme.

Hän tuli alas, jotta voisimme nousta ylös.

Häntä kiusattiin, jotta Hänen kauttaan voisimme saada voiton.

Häntä halveksittiin, jotta Hän voisi kirkastaa meidät.

Hän kuoli pelastaakseen meidät.

Hän nousi ylös taivaaseen nostaakseen luokseen meidät, jotka olimme alas heitetyt syntiinlankeemuksen takia.

Antakaamme kaikki, uhratkaamme kaikki Hänelle, joka antoi itsensä lunnaiksi ja sovitukseksemme.

Tarvitsimme lihaksitulleen Jumalan, Jumalan, joka lähetettiin kuolemaan, jotta voisimme elää.

Meidät kuoletettiin yhdessä Hänen kanssaan, jotta puhdistuisimme.

Nousimme ylös Hänen kanssaan, koska olimme kuolleet Hänen kanssaan.

Meidät kirkastettiin Hänen kanssaan, koska nousimme jälleen ylös Hänen kanssaan.

Muutamat veritipat loivat uudestaan koko luomakunnan!

(St.Gregory the Theologian: Easter Orations: On Death and Resurrection in Christ)

 

Ortodoksisen etiikan suuntaviivoja

Kristillinen elämä saa voimansa Kristus-uskosta ja osallisuudesta Kirkon elämään: kasteesta, Eukaristiasta, yleensä sakramentaalisesta elämästä, rukouksesta ja kristillisestä rakkaudesta. Kristinusko on aina ollut luonteeltaan ja opetukseltaan eettistä. Nykyään tarvitaan järjestelmällistä ortodoksisen etiikan tutkimusta. Tärkeätä on ennen kaikkea kyetä yhdistämään kristillinen etiikka ja yleinen tietämys ja erityisesti maailman näkymät, jotka ovat luonteenomaisia filosofisille ja metafyysisille teorioille.

Ei ole mahdollista, että kristillinen etiikka olisi tyhjiössä. Kristillinen etiikka eroaa monissa kohdin erilaisista filosofisista systeemeistä. Kristillinen etiikka pyrkii päämäärään nöyryydellä, kun taas useimmat filosofiset järjestelmät ovat elitistisiä. Kristinuskossa on ominaista rakkaus ja armo, kun taas filosofiassa korostetaan oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä. Kristillisen etiikan arvovalta ja juuret löytyvät Jumalasta. Ensisijainen perusta ortodoksiselle etiikalle on Raamattu, erityisesti Uusi testamentti, samoin yhtäläisesti Pyhä Traditio Kirkon tietoisuutena. Etiikka on riippuvainen Kirkon opeista ja teologisesta opetuksesta ja dogmeista. Kanoninen oikeus on samoin etiikan lähde, koska siitä ilmenee konkreettisella tavalla se, kuinka Kirkon tietoisuus on suhtautunut eettisiin asioihin. Lisäksi pyhien hyveellinen elämä on tärkeä kristillisen etiikan alueella.

Kristillisen etiikan historia on jaettavissa kolmeen jaksoon: 1. patristinen jakso apostolien ajan lopusta 9.vuosisadan suureen skismaan, 2.skismasta16.vuosisadan uskonpuhdistukseen ja 3. nykyinen kausi protestantismin alusta nykyaikaan.

Varhaiset isät käsittelivät eettisiä kysymyksiä, esim. Ignatios kirjeissään, Hermas, Didache ja Diognetoksen kirjeen kirjoittaja. Samoin on mainittava Klemens Aleksandrialainen ja Origenes. Myös Justinus Filosofin, Tertullianuksen ja Kyprianuksen kirjoitukset ovat tärkeitä. Neljänneltä vuosisadalta eettiset kirjoitukset lisääntyvät, erityisesti Kirkon ”kultaisen ajan” suurten isien ansiosta, sellaisten kuin Makarios Egyptiläinen, Basileois Suuri, kaksi suurta Gregoriosta, Nyssalainen ja Nasiansilainen, Metodios Olympolainen, Johannes Krysostomos, Kyrillos Aleksandrialainen, Isidor Pelusiolainen, Efraim ja Iisak Syyrialainen, Hesykios Jerusalemilainen, Johannes Klimakos, Johannes Paastoaja, Anastasios Siinailainen, Simeon Styliitta, Teodoros Tyronilainen, samoin Dionysios Areopagita.

Lännessä tältä ajalta ovat tunnetut Ambrosius, Jerome, Augustinus ja paavi Gregorios Suuri. Merkittäviä ovat myös Maksimos Tunnustajan kirjoitukset.

Toiselta kaudelta on eettistä aineistoa vähemmän. Kuitenkin sellaisia ovat esim. Teodoros Studionilainen, Teodoros Edessalainen, Filoteos Siinailainen, Gregorios Siinailainen, Niketos Stithatoslainen ja munkki Nikon. Ja sellaisia ovat bysanttilaisten mystikkojen Simeon Metafrasteksen, Simeon Uusteologin, Nikolas Kabasilaksen ja Gregorios Palamaksen ja hänen kannattajiensa kirjoitukset. Mystikkojen etiikka on luonteeltaan askeesietiikkaa.

Kolmannelle kaudelle keskeisiä ovat kreikkalaiset kirjoittajat. 19.vuosisadalla on ilmennyt kolme pääkoulukuntaa kreikkalais- ortodoksisuudessa: ateenalainen, konstantinopolilainen ja tessalonikalainen. Ateenalaisen koulukunnan kehittäjä on ensisijaisesti Krestos Androutsos. Hänen mukaansa hyvää on se, mikä on Jumalan tahdon mukaista. Professori Johannes Karmiris perustaen patristisiin lähteisiin ja Raamattuun on sitä mieltä, että kristillinen etiikka on korkeatasoisempaa kuin muut.

Konstantinopolilaisen koulukunnan vaikutusvaltaisin edustaja on Vasileios Antoniades. Hänen lähestymistapansa on kristosentrinen ja lähteet ensisijaisesti raamatullisia ja patristisia.

Tessalonikalainen koulukunta on luonteeltaan apofaattinen ja tukeutuu bysanttilaisiin lähteisiin. Edustajia heillä ovat Panagiotes Kreston, Teodoros Zeses, Johannes Romanides, Kristos Yannaras ja Georgios Manzarides, erityisesti kaksi viimeksi mainittua. Ateenalaiset korostavat ortodoksisen etiikan universaalista arvoa, konstantinopolilaiset raamattuun perustuvaa etiikkaa ja kappadokialaista traditiota samalla kun ne arvostavat järjestystä, tapoja ja rakenteita. Tessalonikalaiset arvostavat mystillistä traditiota, joka on ortodoksisen munkkilaisuuden voimavara.

Kun aletaan tutkia ortodoksista etiikkaa, ensimmäinen valinta on tehdä päätös lähestyä aihetta teologisesti, tiedon järjestelmänä, yrittää systemaattisesti esittää ortodoksisen etiikan kuvaus. Ortodoksisen eetoksen ja opetuksen valossa eettisen ajattelun historiassa on kolme yleistä tapaa lähestyä aihetta. Ne ovat 1. hyvä/paha, 2. oikea/väärä ja 3. sopiva/sopimaton. Yleisin suhtautumistapa etiikan perustana on ensin mainittu. Yritetään löytää yksinkertainen perusperiaate, joista muut eettiset kategoriat ja arvostelmat johtuvat. Oikea/väärä- lähtökohta taas kohdistaa huomion toimintaan ja tekoihin. Se johtaa etiikan sääntöihin. Sopiva/sopimaton lähtökohtana on yleistä perinteisissä sosiaalisissa ryhmissä.

Ortodoksisessa teologiassa ”hyvä” on identtinen Jumalan kanssa. Kolmiyhteinen Jumala ei ole vain hyvä, vaan hyvyys. Tämä käy ilmi sekä Uudesta testamentista että Vanhasta. Kirkon isille suurin hyvä on Jumala. Apofaattinen teologia opettaa, että Jumala ei ole hyvä siinä mielessä kuin luodussa maailmassa hyvällä ymmärretään. Ihmisen luominen Jumalan kuvaksi on ortodoksisen etiikan keskeinen teologinen lähtökohta. Keskeinen ortodoksinen oppi yhdistää täydellisimmän hyvän läheisesti inhimilliseen moraaliseen kokemukseen.

Koska inhimilliset olennot ovat todella inhimillisiä vain, jos he tulevat Jumalan kaltaisiksi, jumalallista hyvää ei voida rajoittaa inhimillisiin luokituksiin. Ainoa absoluuttinen hyvä on Jumala itse. Absoluuttinen eettinen ihanne on se, että me olemme kykeneviä osallistumaan Jumalan energioista.

Keskeiseksi nousee kysymys: Onko hyvä hyvää itsessään, vai siksi, että Jumala niin tahtoo? Jumalan tahto on koko Hänen olemuksensa ilmaus. Hän, ollen itse hyvyys, ilmaisee itsensä energioissaan ja tahdossaan hyvyytenä ihmisille. Jos Hän tekisi toisin, Hän lakkaisi olemasta Itsensä. Sisimmältään hyvä on luonteeltaan persoonallista. Vain persoonallinen Jumala voi haluta hyvää. Jumalan rakkaus ihmiskuntaa kohtaan voidaan ilmaista Hänen halunaan siihen, että kaikki ihmiset tulisivat Hänen valtakuntansa jäseniksi. Jumalan antama päämäärä jokaiselle persoonalle on toteuttaa Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mahdollisuus ja saavuttaa theosis. Jumalan valtakunta on Jumalan tahdon ilmentymä ihmiskuntaa kohtaan. Sen tärkein ilmaus on rakkaus Jumalaan, lähimmäiseen ja itseen. Kirkko itsessään on todiste hyvän persoonallisesta luonteesta ja eettisestä elämästä, joka perustuu sille.

Ihmisen päämäärä on tulla ”Jumalan kaltaiseksi”. Jumala hyvyytenä on läheisesti yhteydessä inhimilliseen hyvään, koska ihmisten päämäärä on tulla ”Jumalan kaltaisiksi”, toteuttaa Jumalan kuva ja kaltaisuus, saavuttaa theosis, jotta voisi saavuttaa ja toteuttaa oman ihmisyytensä. ”Kuva” ilmentää ihmisen alkua, ”theosis” loppua tai päämäärää.

Oppi inkarnaatiosta opettaa, että Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona tuli ”jumalihmiseksi”, joka oli täydellisesti inhimillinen ja jumalallinen. Tästä seuraa, että theosis ihmisen kohdalla ei ole vain hengellinen ilmiö, vaan sekä henkeä että ruumista koskeva. Eettiseltä kannalta tärkeää on, että tästä johtuen dualismille ei jää sijaa.

Ortodoksisessa etiikassa on keskeisenä kuva Jumalan valtakunnasta. Valtakunta annetaan Isän pelastustekona Jeesuksen Kristuksen työn kautta Pyhän Hengen voimalla. Eettiseltä kannalta valtakunnan osallisuus vaatii määrätynlaista käyttäytymistä, sisäistä asennoitumista. Valtakunnan idea on sidoksissa myös Kirkon sosiaalieettiseen ajatteluun. Valtakunta toteutuu sekä nyt että tulevaisuudessa. Eukaristia tekee sen todeksi nyt, tällä hetkellä, mutta on myös totta, ettei valtakunta ole vielä täydellisesti toteutunut. Tällä on vaikutuksensa myös etiikkaan. Kasteen julistaman uuden tilan ja sen valtakunnassa tapahtuvan täydellisen toteutumisen välillä on hengellisen ja moraalisen kasvun prosessi, johon meidät velvoitetaan. Tämä prosessi on liikettä rikkoontumisen ja synnin tilasta elämän eheyteen ja täyteyteen. Maailman pelastuminen antaa ortodoksiselle etiikalle kosmisen ja katolisen perspektiivin, kasvu dynaamisen ulottuvuuden, eskatologia selittää sen rajat antaen samalla toivoa ja voimaa. Valtakunta- ajattelu antaa sille yhteisöllisyyden ulottuvuuden Kirkossa estäen väärästä individualismista, inkarnaatio estää luisumasta pelkkään ”hengellisyyteen”. Theosis antaa sille päämäärän, kuva ja kaltaisuus alun ja perustan ja Kolmiyhteinen Jumala ohjaa sitä objektiivisesti persoonien välillä tapahtuvina suhteina.

Theosis vaatii toteutuakseen askeesia. Paha on tulosta siitä, että vapaiksi luodut olennot kieltäytyvät Jumala-yhteydestä ja oikeasta suhteesta Häneen. Ihminen voi jossain määrin tehdä langenneenakin hyvää, sillä lankeemuksen jälkeen ihmiseen jäi paljon Jumalan kuvasta. Ihmiset ovat kykeneviä eettisesti määräämään itsestään (autexousion). Omatunto on moraalisen elämän keskus ja voidaan käsittää prosessina tai kykynä erottaa ja arvioida moraalisia realiteetteja sekä sitä, mikä on todellisuudessa pahaa tai hyvää. Ns. luonnollinen moraalilaki on kreikkalaisten isien mielestä universaalinen ja ilmenee lukemattomin tavoin inhimillisessä kulttuurissa. Kymmenen käskyä, dekalogi, on ”alemman tason” etiikkaa, jonka tarkoitus on olla ihmisyhteisön yleisenä perustana.

Ns. evankelinen etiikka korostaa, että tarvitsemme Jeesuksen Kristuksen pelastavaa työtä, osallisuutta jumalallisista energioista uskon ja sakramentaalisen elämän kautta, Kristuksen Ruumiin jäsenyyttä, Kirkkoa, yhteyttä Jumalan kanssa ja eskatologista toivoa. Vuorisaarna ymmärretään eräänlaisena oikean elämän ohjelmana. Ortodoksikristillisyydessä on Kristuksen ja pyhien jäljittelemisen perinne, joka tarkoittaa kuitenkin enemmänkin sitä, että pitää ”olla” heidän kaltaisensa kuin jäljitellä heidän tekojaan. Jotta voi tehdä oikeita eettisiä ratkaisuja, tarvitaan erottelukykyä (diakrisis) siitä, mikä on hyvää tai pahaa. Paha voitetaan askeesin harjoittamisella ja se tarkoittaa rukoilemista, jumalanpalvelusta, paastoa, tarkkavaisuutta, taistelua himoja vastaan, syntien tunnustamista ja osallistumista sakramentaalisesta elämästä, erityisesti eukaristiasta. Oppi synergiasta on tärkein tässä suhteessa, tarkoittaen inhimillisen tahdon yhteistoimintaa jumalallisen armon kanssa ihmisen jumaloitumiseksi. Hyvän tekemisellä on aina yhteisöllinen, seurakunnallinen ja sosiaalinen ulottuvuus. Voidaan siis puhua Kirkon elämän etiikasta, perhe-etiikasta, luonnonsuojeluetiikasta jne.

Kaikki uskonnot sisältävät eettistä opetusta. Jokaisella henkilöllä, kansalla, yhteisöllä, yhteiskunnalla ja erityisryhmällä on omat kokemuksensa moraalista. Ne ovat myös yrittäneet selvittää ja ymmärtää moraalista kokemusta. Justinus Marttyyrin oppi ”Logoksen siemenistä” on tärkeä silta pakanallisen filosofian ja kristinuskon välillä. Justinus opettaa, että vaikka Jumalallinen Logos ilmestyi täyteydessään vain Kristuksessa, ”Logoksen siemen” oli kylvetty koko ihmiskuntaan kauan ennen Kristusta.

On monia tapoja lähestyä eettisiä teorioita. Eräs niistä on intuitiivisen etiikan teoria, joka kehittyi läntisessä maailmassa. Sen mukaan ihmisessä on eräänlainen sisäinen kyky käsittää, mitä hyvä on. Tämä on yhteydessä järkeen tai älyyn. Ortodoksiselta kannalta voidaan kysyä, kuinka hyvä voitaisiin näillä perusteilla tuntea, sillä ihmisen luontohan on langenneessa tilassa.

”Hyvä lakina” on tärkeä ja merkittävä teoria ja sillä on useita muotoja. Eräs niistä on ”jumalallisen käskyn” teoria, jonka mukaan hyvää on se, minkä Jumala käskee. Ortodoksisuudessa laki ei kuitenkaan ole keskeinen, vaikka sitä ei kokonaan suljeta pois.

Laajimmin ilmenevä lähestymistapa hyvään on käsitys mielihyvästä ja onnellisuudesta hyvän kriteerinä. Tämä sisältää idean välittömästä mielihyvästä ja välittömän tuskan välttämisestä. Utilitarismi tai sosiaalinen onnellisuus, jonka on kehittänyt John Stuart Mill, väittää, että ”hyvää on se, joka tuottaa suurimman onnen suurimmalle määrälle ihmisiä”. Tässä teoriassa on ortodoksiselta kannalta paljon hyvää filantropian, taloudellisen ja sosiaalisen oikeuden ja sosiaalietiikan kannalta.

”Persoonallisen täydellisyyden” teoriat sisältävät ajatuksen, että ”ihmisen tulee kehittää omat potentiaaliset mahdollisuutensa ja kykynsä täydellisimmälle mahdolliselle tasolle”. Suurin vika näissä teorioissa on se, että ne eivät pysty tyydyttävästi selittämään täydellisyyden luonnetta. Eräs teorioista Darwinin evoluutioteoria, joka perustuu luonnolliseen valintaan ja lajien säilymiseen. Ortodoksisen teologian mukaan (Panagiotes, Trembelas) ei ole kuitenkaan kysymys siitä, että maailmassa olisi toiminnassa evolutiivisia prosesseja. Monet kirjailijat, kuten Lloyd Morgan, Le Compte du Nouy ja Pierre Teilhard de Chardin, ovat nähneet hyvän sisällön kehitysprosessissa. de Chardin näkee kosmoksessa asteittaisen kehityksen johtamassa lopulliseen päämäärään. Kristinopin mukaan Jumala ohjaa ihmiskuntaa lopulliseen täyteyteensä, eikä se tapahdu mekaanisena prosessina, kuten evolutionaariset teoriat selittävät.

Jotkut teoreetikot yrittävät löytää hyvän idean ”arvojen ” sisällöstä. Puhutaan ”arvojen hierarkiasta”. ”Hyvä rakkautena” on kristillisen ilmoituksen pohjalta syntynyt teoria. Sitä voidaan luonnehtia päämääränä toteuttaa Kristuksen kaltaisuutta, Jumalankaltaisuutta. Eksistentiaalinen etiikka eroaa muista eettisistä teorioista siinä, ettei se ole teoria, vaan asenne ihmiselämää ja sen ongelmia kohtaan. Se vastustaa järjestelmiä, näkee inhimillisen olemassaolon subjektiivisena individualismina eikä hyväksy olevan mitään yleistä totuutta. Eksistentialismi vääjäämättä johtaa ateismiin. Edellä mainitut eettiset teoriat voidaan sijoittaa laajempiin puitteisiin, jonka luovat absoluuttisen hyvän tunnistaminen yksinomaan Kolmiyhteiseen Jumalaan. Ymmärryksemme on vaillinainen, koska luotu ei voi ymmärtää Jumalan olemusta. Mutta ymmärryksellä Kolmiyhteiseen Jumalaan ja yksin Häneen nojaten ortodoksinen etiikka kykenee erottamaan olennaisen epäolennaisesta ja löytämään suunnan eettisille arvosteluille, kehitykselle, päätöksenteolle ja koko kristilliselle elämälle sekä koko maailmalle.

Paha on hyvän vastakohta. Se on jotakin sellaista, jota ei pitäisi olla, jota ei pitäisi olla olemassa, ja jos sitä on todella olemassa, sen ei pitäisi jatkaa olemassaoloaan. Arvotermein paha on epäarvo. On yritetty ymmärtää pahan suhdetta todellisuuteen. Tässä suhteessa eräs lähestymistapa on relativismi, jonka mukaan pahaa on se, mikä vastustaa jonkun tarkoitusperiä. Jotkut näkevät pahan olemassaolon välttämättömänä aineksena, ts. pahaa täytyy olla olemassa. Dualismissa hyvä sekä paha ovat vieretysten koskaan päättymättömänä sidoksena.

Paha voidaan myös ymmärtää kaikkien filosofisten järjestelmien tarkoituksen täyttymättömyytenä. Eräs näköala on se, että paha on illuusio, ts. sitä ei todella ole olemassa. Näin ajattelevat kristillisen tieteen edustajat. Syvällisempi muoto tätä on ns. meonismi. Tämän mukaan fyysistä pahaa ei todella ole olemassa, koska pahaksi kutsutut tapahtumat ovat tosiasiassa neutraaleja.

Ortodoksisen näkemyksen mukaan ihmisellä on itsemääräämisoikeus. Pyhän Atanasioksen mukaan ”oli aika, jolloin pahaa ei ollut”. Itse asiassa kysymys hyvästä ja pahasta on riippuvainen ihmisen vapaasta tahdosta. Herää kysymys, mistä paha tulee? Traditionaalinen vastaus on, että pahan lähde on Saatana ja langennut enkeli seuralaisineen. Kysymyksessä on vapauden väärinkäyttö.

Ns. teodikean ongelma etsii vastausta kysymykseen: ”Jos Jumala on hyvä, miksi silloin on pahaa ja syntiä maailmassa, jonka Hän on luonut hyväksi?” Pahaa on kahdessa muodossa: eettinen paha ja fyysinen paha. Eettinen paha on olemassa, koska järjelliset olennot väärinkäyttävät vapaata tahtoaan. Luonnollinen paha on sitä, mikä esiintyy ilman inhimillistä syytä, kuten esim. myrskyt, maanjäristykset jne.

Paha voi olla elämässä myös hyvän lähteenä, jos valinta tehdään siinä tarkoituksessa. Eskatologisessa mielessä paha tullaan kerran voittamaan lopullisesti Kristuksen toisessa tulemisessa. Siihen saakka Jumala sallii pahan vaikuttavan meissä testinä (parahoresis). Tänä aikana ”aikojen välillä” paha ilmenee ja on todellista. Pahan ulottuvuudet ilmenevät syntinä. Synti on ”hamartia”, eksyminen oikealta tieltä, harhaan osuminen, kapina. Lännessä synti on ymmärretty ”tottelemattomuutena laille”.

Johannes Damaskolainen on sanonut, että ”paha ei ole muuta kuin hyvän poissaoloa, aivan kuten pimeys on valon puuttumista”. Basileios Suuren mukaan ”synnin lähde ja juuri on meidän vapaassa tahdossamme”. Ihminen itse on vastuussa. Synti on sielun haavoittumisesta ja sairaudesta johtuvaa. Tämä on idän isien näkemys perisynnistä. Kristuksen voitto kuolemasta merkitsee voittoa myös synnistä, kosmisella tasollakin. Tähän jokaisen tulee omassa elämässään tukeutua ja pyrkiä elämään Kirkon elämän yhteydessä Pyhän Hengen työn kautta. Oppi synergiasta on tässä suhteessa keskeinen. Kuoleman, synnin ja pahan valta on voitettu. Ne eivät enää ole määräämässä, mutta niiden voima vielä vaikuttaa. Synergiaoppi painottaa tasapainoa vapaan tahdon ja moraalisen vastuun välillä.

Voitto synnistä itse asiassa ilmenee ihmisen uudistumisena ja elämän muutoksena, ei kuitenkaan automaattisesti. Tarvitaan katumusta. Se on henkemme paluuta todelliseen itseensä, hengellisen olemassaolomme uudelleen saavuttamista. Katumuksen tarkoitus on synergistinen. Katumuksen kautta meidän on lakkaamatta palattava Jumalan luo. Kreikankielinen sana ”metanoia” kirjaimellisesti merkitsee ”ajattelun muutosta”, ”mielen muutosta”.

Katumus edellyttää myös sakramentaalista elämää. Katumuksen sakramentti ilmentää kahta asiaa. Ensiksikin anteeksiantamusta, ja toisaalta mahdollisuutta papin taholta tulevaan hengelliseen ohjaukseen.

Kysymystä, onko ihmiselämä ja olemassaolo pohjimmiltaan hyvää vai onko elämä ”kyynelten laakso”, voidaan lähestyä kolmella tavalla. On kysymys moraalisesta optimismista tai moraalisesta pessimismistä. Moraalinen optimismi (aisiodoxia) näkee maailman ”parhaana mahdollisena”. Toisen, pessimistisen näkökannan mukaan maailma on ”pahin mahdollinen”. Hindulaisuudessa pelastus tästä kahden äärimmäisyyden välistä on paeta olemassaolosta nirvanaan: Maailma on paha, ihmisen päämäärä on paeta sitä, pakeneminen merkitsee olemassaolon lakkaamista. Kreikan kielessä tämä ajattelutapa tunnetaan käsitteenä apaisiodoxia. Ortodoksisesti ajatellen Jumala loi maailman ”sangen hyväksi”, samoin ihmisyyden. Kristuksen pelastustyö on antanut ihmisille toivon. Jumalan valtakunta on jo tullut, mutta se ei ole vielä lopullisesti täydellisesti toteutunut. Kristillinen näköala ei ole täydellistä optimismia, mutta ei yleistä pessimismiäkään. Ihminen on Jumalan kuva ja kaltaisuus. Askeesi on tie kohti theoosista ja pyhitystä tuohon kaltaisuuteen.

Ortodoksisen etiikan mukaan ihmiset eivät synny ”tabula rasoina”. Ihmisen voimavarojen eettistä dynaamista luonnetta kuvataan käsitteellä ”eettinen vietti”, ”eettinen taju”, ”moraalinen vapaus” ja moraalinen laki”. ”Eettinen vietti” (ethike orme) on ”eräänlainen tarve ja sielun taipumus kohti hyvää”(Antoniades). Se merkitsee synnynnäistä ihmisen kykyä nähdä tapahtumat, toiminta, tilanteet ja olosuhteet eettisissä puitteissa. Eettinen taju tai aisti tarkoittaa ihmisluonnon tendenssiä nähdä ulkoiset tapahtumat samoin kuin sisäiset kokemukset eettisinä eräänlaisella automaattisella tavalla. Sekä eettinen vietti että eettinen aisti on ymmärrettävä ihmisluonnossa olevan Jumalan kuvan aspektina.

Eettinen vapaus ymmärretään ortodoksisuudessa peruskykynä, joka on suotu ihmiselle. Tätä ei tule ymmärtää autonomisena toimintana erillään jumalallisesta armosta, jota tarvitaan, jotta saavutettaisiin Jumalan kaltaisuus ja theoosis. Vapauden käytön tulisi johtaa eettiseen kehittymiseen ja ihmisen täydellistymiseen ja ”Jumalan kaltaisuuden” saavuttamiseen. Väärä vapauden käyttö johtaisi ihmisyyden lankeemukseen pois Jumala- yhteydestä. Nykyinen ihmisen tila, kykymme itsemääräämiseen, nähdään ortodoksisessa antropologiassa heikentyneenä ja jollakin tapaa häiriintyneenä. Tarvitaan armoa, jotta ihmisen ja Jumalan suhde aktivoituisi ja jotta ihminen saavuttaisi pelastuksen.

Päämäärä tulla todelliseksi ihmiseksi edellyttää suuntautumista Jumalan puoleen, jonka kuvaksi olemme luodut. Omatuntoa kuvataan eri tavoilla. Sokrateella se oli daimon, näkymätön, mystinen voima, joka ohjasi ihmistä. Kristinuskossa suojelusenkeli on ymmärretty joskus samalla tavalla. Skolastisessa teologiassa omatunto on ymmärretty tietoisuutena velvollisuudesta suorittaa moraalisia tekoja. Toisia näkökantoja voisi kutsua intuitiivisiksi. Freudilla ”yliminän” toiminta on omatunto. Kristillisessä etiikassa otetaan huomioon raamatullinen ja patristinen näkemys omastatunnosta. Molemmat puhuvat ”pahasta” ja ”hyvästä” omastatunnosta. Teologisesti ajatellen omatunto on osa ”kuvaa ja kaltaisuutta”. Se kehottaa meitä toimimaan oikein ja toisaalta varoittaa ja tuomitsee väärät tekomme. Joskus omatunto ymmärretään Jumalan äänenä. Tätä näkemystä ei voi hyväksyä. Jos kysymyksessä olisi Jumalan ääni, ei voisi esiintyä erilaisia ratkaisuja samanlaisessa eettisessä tilanteessa.

Theosiksen saavuttamiseksi on tarpeen voimakas, herkkä ja aktiivinen omatunto. Joskus omatunto voi tulla niin ”tunnottomaksi”, että tuntuu kuin sitä ei olisi olemassa. Askeetti- isät puhuvat hyveestä, josta he käyttävät nimeä diakrisis, joka tarkoittaa hengellistä ja eettistä erottelukykyä. Nilos Ankyralainen sanoo: ” Jokaisen hyveen lähde, juuri ja pää on erottelukyky (diakrisis)”. Omatunto on eräänlainen välittäjä saavuttaaksemme jumalihmisyyden. Moraalinen elämä voidaan ilmiönä jakaa kolmeen osa-alueeseen: 1. olla hyvä, 2. tehdä päätös hyvän puolesta ja 3. tehdä hyvää. ”Oleminen” tarkoittaa elämän tyylin, tapojen ja laadun muuttamista hyvän suuntaan. Päätös hyvästä perustuu siihen, että omatunto toimii tuomarina ilmoittaen, mikä on oikein tai väärin. Se ilmoittaa sen ennen toimintaa, sen aikana ja sen jälkeen.

Moraalilain erottavin luonteenomaisuus on valinnanvapaus. Se velvoittaa käyttäytymään määrätyllä tavalla, osoittaa tavat, jotka ovat kiellettyjä tai suotavia. Olemme vapaita tottelemaan sitä tai olemaan tottelematta. On totuttu erottamaan luonnollinen eli kirjoittamaton sekä positiivinen eli kirjoitettu moraalilaki. Patristisessa ajattelussa ne kietoutuvat yhteen. Tämän lain alkuperä on Jumalan tahdossa, joka loi ihmisyyden oman kuvansa kaltaisuutensa mukaan, ja laki voidaan havaita kokemuksen ja järjen kautta.

Luonnollisen moraalilain juuret löytyvät Raamatusta ja traditiosta, ensisijaisesti Paavalin opetuksista ja Kirkon alkuvuosisatojen isien kirjoituksista. Paavalin opetus moraalilaista sisältää seuraavia johtopäätelmiä:

1. Luonnollinen laki on universaalinen, sillä se on kaikissa.
2. Luonnollinen laki ihmisissä antaa todellista tietoa moraalilaista.
3. Ihmiset kykenevät täyttämään tämän lain vaatimukset, vaikkakin tämä kyky on ”synnin lain” heikentämä.
4. Omantunnon olemassaolo todistaa, että langennut ihminenkin on tietoinen luonnollisesta moraalilaista.
5. Luonnollinen laki on ”mielen laki”.
6. Tieto ei ole vain teoreettista. Henkilö on vastuussa sille ja tietää, että tottelemattomuus sille tuottaa rangaistuksen.

Justinus Marttyyrin mukaan Jumala loi ihmiset alussa kykeneviksi valitsemaan oikein ja tekemään hyvää. Hänen mukaansa kaikissa ihmisissä on totuuden siemen. Nämä siemenet on ymmärretty Kristuksen ennaltaolona Logoksena: Logos on järki. Kristus on Logos. Ihmisen Logos on Kristus ihmisessä. Justinus sanoo: ” Ihmisen luontoon kuuluu tuntea hyvä ja paha.”

Irenaeoksen mukaan Luoja on asettanut ihmiseen moraalilain. Ihmisen luodessaan Hän antoi tiedon hyvästä ja pahasta. Klemens Aleksandrialaisen mukaan Logoksella on kolmenlainen tarkoitus: 1. Jumalan lihaksitullut Sana, 2. järki, joka ohjaa maailmaa ja 3. järki, joka löytyy jokaisesta järjellisestä olennosta ja on luonnollinen moraalilaki.

Origeneskin ymmärtää luonnollisen lain Jumalan ihmiselle antamana. Tertullianus kirjoittaa, että ennen Mooseksen lakia on ollut kirjoittamaton laki, joka ymmärrettiin luonnollisesti. Samoin pyhä Metodios puhuu luonnollisesta laista. Gregorios Nasiansilalaisen mukaan Jumala antoi kirjoittamattoman luonnollisen lain, joka tutkistelee niitä asioita, jota pitäisi tehdä. Basileios Suuri samoin opettaa luonnollisesta moraalilaista. Luonnollinen moraalilaki on moraalisen vietin ja moraalisen tajun ilmentymä. Isien mielestä tämän lain tarkoitus on ihmisyhteisön sosiaalisen elämän suojeleminen ja turvaaminen.

Ihmisen kasvu kohti theoosista antaa ortodoksiselle etiikalle dynaamisen ulottuvuuden. Eskatologia selittää sen rajat antaen samalla voiman ja toivon. Valtakunta antaa sille merkityksen kirkkoyhteisönä estäen individualismin korostumisen. Theoosis antaa sille sisällön ja päämäärän. Kuva ja kaltaisuus antavat sille alun ja perustan. Kolmiyhteinen Jumala määrää sen samalla kertaa sekä objektiiviseksi että persoonien väliseksi. Vuorisaarna on evankelisen etiikan ilmauksena paras esimerkki. Kirkossa se on ymmärretty kristillisen elämän ihanteellisena ohjelmana. Varhaiset isät pitivät sitä elämän sääntöinä. Vuorisaarna paljastaa eettisen alastomuutemme. Se antaa kuitenkin kokonaisuudessaan kuvan ihmisestä, joka todellisuudessa on jumalallisen kaltainen, vaikkakin eettisesti köyhä ja puutteellinen. Sellaiset teologit kuin Agourides, Nikolas Damalas, Komnenos, Panagiotes Trempelas, Andreas Papageorgakopoulos, samoin kuin Markos Siotes näkevät vuorisaarnan ”elämän ohjelmana”, perusdokumenttina taivaan valtakunnasta ja Kristuksen uutena lakina. Evankelisen etiikan sisältöä ei voi ymmärtää täydellisesti ilman erityistä huomion kiinnittämistä kristilliseen rakkauteen. Hämmennys, joka vallitsee rakkaus- käsitteen suhteen, johtuu kielellisistä syistä. Rakkaus- sanalla on eri kielissä monen sisältöisiä merkityksiä. Kristinuskossa keskeinen rakkautta merkitsevä sana on agape. Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä sanotaan: ” …siinä on rakkaus, ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan että Hän rakasti meitä.” Tässä on avain ”rakkauden” ymmärtämiseen.

Agape perustasollaan ei ole tunteita, vaan asenteen ja huomion suuntaaminen siihen, mitä tulee tehdä tahtomisemme kautta pikemminkin kuin tunteillamme, ts. ei ole välttämätöntä pitää ihmisestä rakastaakseen häntä. Vihollisen rakastaminen tuntuu mahdottomalta niin kauan kuin henkilö on vihollinen. Emme ehkä kykene pitämään vihollisestamme, mutta kykenemme olemaan hyväntahtoisia vihollistamme kohtaan. Agape on täydellistä silloin, kun koko sisäinen maailmamme on valmis huolehtimaan toisten hyvinvoinnista. Tässä suhteessa agape on päähyve ja kaikkien muiden hyveiden lähde. Meidän tulee rakastaa lähimmäisiämme kuin itseämme. Rakkaus tässä tarkoittaa epäitsekästä hyväntahtoisuutta. ”Rakasta Herraa sinun Jumalaasi”. Tämä ensimmäinen ja tärkein käsky on rakkauden muiden lajien alkulähde.

Jeesuksen Kristuksen pelastavaisten tekojen kristityille antama uusi elämä on ”pääseminen” olemassaolon lajista uuteen olemassaoloon. Elämä Kristuksessa on ”uusi luominen”. Kaste erottaa meidät synnin ruumiista ja tekee meistä Kristuksen Ruumiin yhden jäsenen. Meistä tulee ”uusi olemus” vastatessamme Jumalan pelastustekoihin. Ihmisenä olemisen luonne muuttuu. Demetropouloksen mukaan luonne on ”jokaisen ihmisen ainutlaatuinen tapa ajatella, tuntea, tahtoa ja toimia”. Luonne ei muotoudu heti, vaan monien vaikutusten seurauksena. Sen muotoutumiseen vaikuttaa älykkyystaso, ympäristö, perhe, koulu, sosiaaliset tavat ja käytännöt, yhteiskunta ja koko henkinen, kulttuurillinen ja eettinen ilmapiiri, jossa henkilö elää. Kristitylle evankelinen etiikka luo standartin, jolla voi mitata luonnetta. Persoona voi olla ”pyhä” tai ”täydellinen” luonteeltaan tai ”heikko” tai ”kehittymätön” tai ”syntinen”. Joskus omatunto voi olla ”paatunut” ja silloin kreikan kielessä tällaista kuvataan sanalla peporomenai.

Kirkossa luonteen kasvatusmenetelmä on hengellinen kehitys tai askeesi, jolla hengellisin harjoituksin pyritään kehittämään kristillistä luonnetta ja sen eri aspekteja. Toinen puoli asiaa on synnin ja laiminlyöntien välttäminen. Tarkkavaisuus ja hengellisen herkkyyden muovaaminen on kolmas alue. Kristillisen luonteen erittelemisessä perinteinen tapa on puhua hyveistä tai hyveestä.

Hyveellä tarkoitetaan tahdon ja koko luonteen vakaata suuntaamista toimimaan erityisellä konkreettisella tavalla, joka sopii sille, joka on kasvuprosessin alaisena Jumalankaltaisuuteen ja theosikseen. Isät puhuvat päähyveistä sekä teologisista hyveistä. Origenes kirjoittaa: ”On yksi kaikkein tärkein hyve…se on lähimmäisenrakkaus”. Johannes Krysostomos sanoo: ” Hyveen alku ja loppu on rakkaus”.

Ortodoksisessa etiikassa on velvollisuudella ja oikeuksilla perustansa kaikkien eettisten kategorioiden yleisperustalla. Velvollisuudella tarkoitetaan velvoitetta täyttää moraaliset standartit. Velvollisuutta voidaan arvioida toisen ihmisen oikeuksien kannalta. Velvollisuutemme on olla tekemättä väkivaltaa toisten oikeuksille. Ihmisellä on perusvelvollisuutena rakastaa Jumalaa. Velvollisuudet voivat olla positiivisia ja negatiivisia. Ne voivat myös olla universaalisia, ts. ne tulee täyttää joka tilanteessa, tai suhteellisia, ts. ne tulee täyttää vain erityistapauksissa. Erityinen kysymys on ns. velvollisuuksien ristiriita, jolla tarkoitetaan tilannetta, jossa toisen velvollisuuden täyttäminen aiheuttaa väkivaltaa toisille. Ratkaisu tähän on eräiden mielestä se, että emme voi täyttää kuin yhden velvollisuuden kerrallaan. Tulee yksinkertaisesti valita, mitä täytyy tehdä ja kieltäytyä muista velvollisuuksista.

Voiko sitten kukaan tehdä enempää kuin on velvollisuutemme? Tämä ajatus on vieras ortodoksisuudelle, sillä kristillinen elämä ei ole pelkkää määrättyjen legalististen vaatimusten täyttämistä. Theosis on liikettä ”kunniasta kunniaan” eikä siinä ole paikkaa ”ylimääräisille hyville teoille”.

Oikeudet eivät näyttele keskeistä sijaa kristillisessä etiikassa. Oikeudella tarkoitetaan ihmisen vaatimusta täytettyään velvollisuutensa muita kohtaan saada osakseen myös vastavuoroisuutta, ts. toisten on myös suoritettava velvollisuutensa häntä kohtaan.

”Olemisemme” kristittyinä perustuu luonteeseen, hyveisiin, velvollisuuksiin ja oikeuksiin. Jumalan jäljitteleminen, Kristuksen ja Kirkon pyhien jäljitteleminen on tärkeä tekijä eettisinä persoonina kehittymisessä. Jumalan jäljitteleminen eettisesti ymmärrettynä tarkoittaa Jumalan rakkautta ja filantropiaa. Kristuksen jäljitteleminen on Jumalan jäljittelemistä, ei vain siksi, että Kristus oli Isän jäljittelijä, vaan myös siksi, että Kristus on täydellinen Jumala ja samaa olemusta Isän kanssa.

Basileios Suuren mukaan ”kristinuskon päämäärä on jäljitellä Kristusta Hänen inkarnaationsa mitoissa siinä määrin kuin se on mahdollista jokaisen yksilön kutsumukselle”. Eettisesti tämä ymmärretään pääasiassa elämän suuntaamisena Kristuksen mukaan, ei niinkään erityisten Kristuksen tekojen tai toiminnan jäljittelemistä. Pyhien jäljitteleminen tarkoittaa sitä, että noudatamme heidän esimerkkiään theosiksen tiellä. He ovat johtamassa meitä Kristuksen luo. Jäljittelemisen ei tule tapahtua joidenkin yksityiskohtien mukaan, vaan koko elämän uudelleen suuntautumisena.

Erottelukyky, diakrisis, on ”kaikkien hyveiden kuningatar”, sanoo Sofronios Jerusalemilainen. Munkkilaisuudessa tätä hyvettä pidetään keskeisenä. Tehdä päätös oikeasta ja väärästä on yhtä vaikeata munkille kuin maailmassa elävälle. Minkä tahansa tekemämme päätöksen päämäärä on yrittää siirtyä tilanteesta, jossa elämme, lähemmäksi theoosista ja Jumalan valtakuntaa.

Johannes Krysostomos on sanonut: ” Avaa omatuntosi ovet ja näe tuomari istumassa mielessäsi”. Eettiset säännöt ovat Kirkon yhteenkoottu eettinen viisaus. Päähyve on kuuliaisuus kaikille Jumalan käskyille. Päätöksenteossa tarvitaan päämäärän asettamista. Sen määrää aikomuksemme tehdä jotakin. Aikomus tehdä sitä, mikä on ”hyvää”, hyväksyttävää ja täydellistä määrätyssä tilanteessa eikä mikä on itsekästä ja minimaalista, vaikuttaa voimakkaasti konkreettisiin päätöksiin. Kuitenkaan päämäärät eivät saa olla hyvissä ja väärissä valinnoissa kaiken määräävinä tekijöinä. Klemens Aleksandrialainen sanoo: ” Asioita ei tule mitata niiden lopputuloksen perusteella, vaan niitä pitää punnita yhtä hyvin jokaisen henkilön motiivien perusteella.” Motiivit saavat meidät toimimaan. Kun olemme tekemässä päätöstä, on tarpeen testata valintamme suhteessa motiiveihin.

Kaikista hyvää toimintaa luonnehtivista motiiveista on tärkein rakkaus. Kuitenkaan hyvät motiivitkaan eivät aina takaa oikeita päätöksiä. Päämäärän saavuttaminen keinolla millä hyvänsä saattaa johtaa suureen vaaraan, kuten ajattelutavassa ”tarkoitus pyhittä keinot”. Poliittiset johtajat vetoavat usein tähän argumenttiin.

Tekemiemme päätösten tulee olla sopusoinnussa päämäärän, teloksen, sekä kristillisen elämän sääntöjen ja motiivien kanssa. Toinen tapa testata tilannetta on käyttää arvolähestymistapaa. Käyttäytyminen, joka on rakastavaa, ystävällistä, huolehtivaa, oikeudenmukaista, totuudellista, vakaata ja Jumalan – kaltaista, on arvokasta ja ylistettävää. Positiiviselta kannalta voidaan puhua arvojen hierarkiasta. Monimuotoisissa tilanteissa arvojen asettaminen tärkeysjärjestykseen auttaa päätöksenteossa. Tilanne ja olosuhteet ovat myös merkittäviä moraalisen valinnan tilanteessa. Ortodoksisessa mielessä ”tilanne” on koko jumalallinen taloudenhoito. Kristuksen – kaltaisuuden kuvan maksimoiminen on todellinen ”tilanne”. Kirkon isät ovat tehneet eron hengellisen kypsyyden tiloista. He puhuvat hengellisen kehityksen tasoista. Se vaikuttaa myös päätöksen tekoon. Eettinen päätöksenteko ei voi tapahtua ortodoksikristityn kohdalla erillään kirkosta. Sitä edellyttävät Kirkon asettamat säännöt, motiivit ja arvot. Tarvitsemme päätöksenteossa toisia kristittyjä, pappeja, hengellisiä isiä ja Kirkon opetusta. Ekonomia- periaate tarkoittaa poikkeuksen sallimista säännöstä sellaisessa tapauksessa, jossa tiukka säännön noudattaminen tuottaisi ei- toivotun tuloksen kristillisestä näkökulmasta, kuitenkaan asettamatta poikkeusta säännöksi. Kaikki tulee tehdä rukoillen, että Jumala ohjaisi parhaaseen päätökseen.

Etiikka, joka ei toteudu elämäntapana, on vain pelkkää intellektualismia. On siis tarpeen selvittää, kuinka paha on vältettävissä ja hyvä saavutettavissa. Se on mahdollista omantunnon avulla. On olemassa aisti, jossa se kontrolloi meitä, jonka avulla se ohjaa ja suuntaa meitä ja vaikuttaa meissä. Moraalinen elämä täytyy ymmärtää Jumalan uuden kansan elämänä ja elämäntapana Kristuksessa, mikä on mystistä uskovaisen elämää Kristuksen kanssa Kirkon koko elämän täyteydessä, sen uskossa, jumalanpalveluksessa, eetoksessa ja elämäntyylissä.

Oppi synergiasta on kreikkalaisten isien vastaus kysymykseen armosta ja ihmisen tahdosta. Ihmiset eivät voi tehdä mitään ilman Jumalaa eikä Jumala tee mitään ilman ihmisen yhteistoimintaa. Eettinen elämäkin on siis jumalallisten energioiden ilmentymää, ts. armon ja ihmistahdon yhteistoimintaa. Ortodoksinen teologia ei hyväksy ennaltamääräämisoppia eikä apokatastaasis – oppia, jotka kumpikin edellyttävät, että ihmisen tahdolla eikä haluamisella ei ole merkitystä. Hyvän tekeminen ei siis ole ortodoksiselta kannalta ymmärrettynä pelkästään inhimillinen tapahtuma eikä myöskään yksinomaan Jumalan armon teko. Kaikki, mitä teemme oikein, hyveemme ja hyvyytemme, ovat armon tulosta. Jumala on hyvä. Jokainen käytännön hyvä teko on myös Jumalasta. Meille kuuluu haluta hyvää, mutta sen toteutumisen saa aikaan Jumala. Hyvän tekemisen suhteen ortodoksinen etiikka ymmärtää Kristuksen läsnä olevana käskyissään ja tehtävässä hyvässä. Kristus on kätkettynä käskyissään, sillä Jumalan Logos ilmoitetaan käytännön asioissa ja käskyjen yhteydessä. Uskovan Kristus- suhteen ja käytännön eettisen elämän välillä on läheinen yhteys.

Pyhä Henki vahvistaa eettistä elämäämme. Itse asiassa eettinen elämä on Pyhän Hengen lahja ja hedelmä. Kolminaisuusopilla on myös oma ulottuvuutensa. Theosis ja valtakunta saavutetaan vain ihmisten välisten suhteiden kautta. Pelastus ei ole koskaan yksilöllinen eikä perusta yksilöllisiin hyveisiin tai ansioihin. Kaste tarkoittaa sitä, että tulee ”voida kulkea uudessa elämässä”.

Eräs näkökulma on teorian ja praksiksen, tiedon ja toiminnan yhteys. Uskon on ilmennyttävä käytännön teoissa. Kirkon isät toistavat, että tieto Jumalasta ei ole pelkästään älyllistä. Jos emme toteuta tietoamme käytännössä, tulemme hedelmättömiksi todelliselle tiedolle (filosofia). Maksimos Tunnustaja sanoo: ”Jumalaa ei tule kunnioittaa pelkin sanoin, vaan pikemminkin vanhurskain teoin. Ne julistavat jumalallisesta majesteetista enemmän kuin sanat.” Hyvän tekemisen tulee tapahtua toisten yhteydessä eikä pelkästään yksilöllisenä asiana. Pahan välttäminen auttaa hyvän tekemistä. Vaikka uusi elämä alkaakin kasteessa, ihmiseen jäävät himot toimimaan. Ne ovat johtamassa ihmistä pahaan. Klemens Aleksandrialainen sanoo: ” Himot ovat sielun luonnotonta liikettä.” Nemesios sanoo: ”Toimintaa kutsutaan himoksi silloin, kun se on vastoin todellista luontoa.” Abba Doroteoksen mukaan ”himot ovat eri asia ja synnit ovat eri asia. Himoja ovat viha, ylpeys, kovasydämisyys…ja muut sellaiset. Mutta synti on himojen toimintaa, kun aktiivisesti toteuttaa niitä.” Käytännössä niitä on vaikeaa erottaa toisistaan. Synti ja paha johtuvat siitä, että olemme erossa Jumalasta. Niiden välttäminen edellyttää sillan rakentamista Jumalan ja ihmisen välisen kuilun yli, suuntautumista kohti Jumalaa. Käytännössä se merkitsee maailmasta luopumista ja katumusta. Toinen vaihe on repiä pahan juuret sielusta. Se toteutuu askeesin kautta, sydämeen keskittyneen tarkkaamisen kautta. Se johtaa nöyryyteen, joka tarkoittaa itsensä näkemistä muita alempana. Se on itse asiassa todellista itsetuntemusta. Taistelussa saavutetaan vihdoin enkratia, joka tarkoittaa tilaa, jossa ei enää lankea himojen alaisuuteen. Engratia taas tarkoittaa elämän eri alueiden kontrollia ja rajoittamista pahan välttämiseksi. Synnintunnustus on myös tärkeää synnin ja pahan voittamiseksi. Samoin rukous ja paasto. Jumalanpalvelus on eräs keino ja erityisesti Eukaristia. Muita keinoja ovat oikea ympäristö, häpeän ja synnin tunne sekä kuoleman ja viimeisen tuomion muisteleminen. Hyvän tekeminen apofaattisesti tarkoittaa pahan pois panemista. Se on ensisijaisesti kuuliaisuudessa tapahtuvaa itsensä uhraamista toisten hyväksi, jonka tulee tapahtua Kirkon yhteydessä.

Ortodoksinen näkemys uudestisyntymisestä 

Jokaisen kristityn elämässä kaste on ensimmäinen sakramentti. Siinä Kirkko liittää uuden ihmispersoonan Ruumiiseensa, uuteen jumal- inhimilliseen luontoonsa. Kasteveden kautta syntyy uusi elämä. Kaste, kuten muutkin sakramentit, ilmentävät Kirkon uutta luonnetta. Kirkko elää kasteessa ”jumalisuuden suurta salaisuutta”, Jumalan ja ihmisen yhdistymisen tapahtumaa. Kasteessa ihminen tulee osalliseksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kaste on tiedon ylin salaisuus, ihmisen valaistuminen. Kaste merkitsee uuden ihmisyyden alkua, joka ei ole riippuvainen eikä tulosta yksilöllisistä käyttäytymissäännöistä, vaan vanhan ihmisen ja riippumattoman ihmisen yksilöllisyyden kuolema ja ylösnousemus pyhien yhteyteen.

Kaste on välttämättömyys. ”Joka ei synny vedestä ja Hengestä, ei voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan”, Jeesus opetti. Kaikki ihmiset tarvitsevat uudestisyntymistä ja siksi Jeesus käski kastaa kaikki kansat. Reformoitujen käsitys on, että kaste on välttämätön, koska Jeesus on sen asettanut, mutta ei siksi, että ilman sitä ei voi kukaan pelastua.

Kaste on ovi, joka johtaa ihmisen Kristuksen armovaltakuntaan. Se on raja, joka erottaa kristityt ei- kristityistä. Ilman kastetta ei voi tulla Kristuksen ruumiin jäseneksi eikä päästä osalliseksi muista sakramenteista. Kaste tapahtuu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Ihminen kuolee pois lihallisesta, syntisestä elämästä ja uudestisyntyy Pyhästä Hengestä hengelliseen elämään. Kasteen sakramenttia ei ollut ennen kuin Kristus sen asetti kastattamalla itsensä Jordanissa ja pyhittämällä veden ja kasteen.

UT ja ortodoksisen kirkon perinne opettavat vain yhdestä kasteesta. Kastetta ei voi eikä saa toistaa. Kun on paljon syntejä, niistä voi kääntyä takaisin pojan asemaan synninpäästön eli katumuksen sakramentin kautta. Kaste on syntymä uuteen elämään. Koska on vain yksi ruumiillinen syntymä, on myös vain yksi syntymä hengelliseen elämään. Kaste on osallisuus Jeesuksen kuolemaan ja hautaamiseen. Koska on vain yksi kuolema, on myös vain yksi kaste. Johannes Damaskolainen opettaa: ” Jotka uudelleen antavat kastaa itsensä, jälleen ristiinnaulitsevat Kristusta”. Kirkko on kieltänytkin kasteen uudistamisen.

Kasteen näkymättömästä vaikutuksesta ihminen puhdistuu eli vanhurskautuu perisynnistä ja henkilökohtaisista synneistä. Kastettava ikään kuin oksastuu Kristukseen, niin kuin ”metsäöljypuu jaloon öljypuuhun”. Hänestä tulee Kristuksen Ruumiin, so. Kirkon, seurakunnan jäsen, jonka kautta hän tulee osalliseksi kaikista Jumalan valtakunnan hyvyyksistä. Kaste merkitsee yhtymistä ja sovintoa Jumalan kanssa ja kastetusta tule Jumalan perillinen ja Kristuksen kanssaperillinen.

Ortodoksisessa teologiassa uudestisyntyminen ymmärretään Jumalan sanan kuulemiseksi ja Kristuksen seuraamiseksi.

Johannes Damaskolaisen mukaan uudestisyntyminen tapahtuu sielullisesti. Usko kykenee tekemään kastetun Hengen kautta lapseksi ja palauttamaan muinaiseen autuuteen, vaikka hänet onkin luotu.

Kysymys on Kristusta ja Hänen kirkkoaan koskevasta päätöksenteosta. Päämääränä on kirkon uskon omaksuminen ja päivittäin eläminen todeksi kasteen yhteydessä annettu uskon lupaus. Kasteessa saadun lahjan ei saa antaa peittyä syntiin ja tämän maailman asioiden alle. Vaatimuksena on jatkuva kasvaminen Kristuksessa. Kasteen armo on luovuttamaton ja henkilökohtainen ja kaiken kristillisen elämän perusta.

Johannes Damaskolaisen mukaan synnit annetaan anteeksi kaikille samalla tavalla kasteessa. Hengen armo taas saadaan uskon ja edeltävän puhdistuksen mukaisesti. Kaste välittää Hengen esikoishedelmän. Uudestisyntyminen merkitsee toisen elämän alkua. Se on sinetti, suojelus ja valistuminen.

Kaste johtaa kirkon todelliseen elämään ja merkitsee theosiksen alkua, vapautumista pahasta, joka ilmenee pelkona, itsekkyytenä ja jakautuneisuutena. Passiivinen osallistuminen kirkon elämään ei riitä kuoleman vallasta pääsemiseen. Kastettu tarvitsee uskoa, jonka avulla hän voi kuolettaa kaikki maailman elementit sisimmässään sekä toteuttaa epäitsekästä rakkautta kirkon elämässä. Kaste on tapa, jolla valmistaudutaan siihen, mitä Jumala on tehnyt hyväksemme. Se on alku kristillisen kasvun tiellä. Kristus-Valo, jonka kastettu saa, valaisee elämän ja osoittaa Jumalan rakkauden, joka ilmenee Hänen huolenpitonaan lapsiaan kohtaan.

Kasteen julistaman uuden tilan ja sen täydellisen, Jumalan valtakunnassa tapahtuvan, toteutumisen välillä on moraalisen ja hengellisen kasvun prosessi, johon kastettu velvoitetaan. Se edellyttää jatkuvaa taistelua ja uudelleen alkamista epäonnistumisen jälkeen. Kristus on universaalisesti läsnä jokaisen uskovan elämässä. Tuo yhteys velvoittaa toteuttamaan käytännössä saatua lahjaa käytännön tekoina. Kasteessa kirkko ilmentää perustotuuttaan. Inhimillisen moraalin uudistuminen ei synny inhimillisistä sopimuksista, vaan inhimillisen luonnon muutoksesta, vanhan ihmisen kuolemisesta. Ihmiseltä edellytetään kasteen kautta kuolemista yksilönä ja astumista uuteen elämään, olemassaolon muotoon, jossa elämä todellistuu yhteytenä, rakkautena ja suhteessa toisiin. Jumalan perheessä kristityt ovat sukua toisilleen ja vastuullisia toisistaan.

Kaste on alku kristillisen kasvun tiellä. Tarvitaan kasvatusta ja harjoitusta sekä taistelua synnillisiä taipumuksia vastaan. Kaste merkitsee vastausta siihen, mitä Jumala on tehnyt hyväksemme. Voittoa kuolemasta ei saavuteta passiivisella osallistumisella. Tarvitaan uskoa sekä syvää kaipausta kuolla Kristuksen kanssa. Se merkitsee jatkuvaa taistelua, askeesia. Vasta kun kaikki maailman elementit kuolettuvat sisimmässä, voi tehokkaasti taistella pahaa vastaan ja toteuttaa epäitsekästä rakkautta kirkon elämässä. Pelastus, pyhittyminen ja jumaloituminen toteutuvat täydellisesti ja objektiivisesti kirkossa ja ovat sidoksissa kasteeseen ja Eukaristiaan. Niistä riippuu pelastuksemme. Se, joka ei täytä kastelupaustaan, ”on kutsuttu, mutta ei valittu”. Niin kuin Jeesuksen parannusihmeet, myös sakramentit, erityisesti kaste ja Eukaristia, välittävät uskovalle syntien anteeksiannon ja osallisuuden valtakunnan uudesta elämästä (Mark. 2:10; Joh. 5:14). Kaste, ykseyden sakramentti Kristuksessa, tarvitsee ollakseen täydellinen, moninaisuuden sakramentin, Eukaristian.

Uudestisyntyminen siis on koko elämän kestävä prosessi, joka alkaa kasteessa ja jatkuu koko elämän kestävänä kilvoitteluna ja Kristuksen seuraamisena. Se on loppumaton jumalallistumisen eli theosiksen, Kristuksen kaltaisuutta kohti kasvamisen, tie.

Ortodoksisen kirkon mystisestä teologiasta

Teologia ja mystiikka ortodoksisen kirkon traditiossa

Termi ”mystinen teologia” merkitsee hengellisyyttä, joka ilmaisee opillista asennoitumista. Määrätyssä mielessä kaikki teologia on mystistä, sikäli kuin se osoittaa jumalallista mysteeriä, jumalallista ilmestystä. Ortodoksisen kirkon traditio ei ole koskaan vetänyt rajaa mystiikan ja teologian välille eikä jumalallisten mysteerien persoonallisen kokemisen ja kirkon hyväksymän dogmin välille. Keskeisimmäksi kokemukseksi on tullut kirkon taistellessa gnostisismia vastaan koko olemassaolon päämäärä, jumaloituminen: ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihmiset voisivat tulla Jumalan kaltaiseksi”. Käsitykset Pyhän Kolminaisuuden ilmestymisestä maailmassa synnyttivät areiolaisuuden, nestorialaisuuden, monofysitismin ja Apollonarioksen harhaopit sekä monoteletismin, jotka kirkko aikanaan kumosi.

Idän ja lännen mystinen teologia muovautuvat kahdesta eri traditiosta yhdessä kirkossa. Ortodoksisen kirkon traditio pohjautuu paljolti sellaisiin teologeihin kuin pyhät Atanasios, Basileios ja Kyrillos Aleksandrialaiseen, lännen taas Kyprianokseen, Augustinukseen ja Gregorios Suureen. Idän ja lännen käsitykset kirkon tehtävästä muovautuivat erilaisiksi, samoin käsitykset kirkon hallinnosta. Idän kirkossa pääsi vallalle sakramentaalinen näkemystapa, lännessä taas lähinnä juridis – oikeudellinen. Myös munkkilaisuus kehittyi idässä ja lännessä eri suuntiin.

Jumalallinen pimeys

Teologia, joka pyrkii selittämään, kuinka voidaan tuntea Jumalaa, pohjautuu paljolti Dionysios Areopagitan teokseen ”Mystisestä teologiasta”. Hän esittää kaksi keinoa tai tietä: katafaattinen eli positiivinen tutkimustapa ja apofaattinen eli negaatioiden kautta tapahtuva tiedon hankinta.

Jälkimmäinen on Dionysioksen mukaan täydellinen tie. Negaatioiden kautta voidaan oppia tuntemaan ehdottoman tietämättömyyden pimeydessä olevaa Tuntematonta. Jotta tämä olisi mahdollista, on tarpeellista sisäinen puhdistautuminen. Siihen päästään rukouksen ja mietiskelyn kautta. Negatiivinen teologia on näin ollen tie kohti mystistä yhteyttä jumalan kanssa, jonka luonne jää meille edelleenkin käsittämättömäksi.

Dionysiosta on sanottu uusplatonistiksi ja monet hänen ajatuksensa antavat aihetta tähän käsitykseen. Mitä tulee käsittämättömän Jumalan ymmärtämiseen, useimmat kirkon isistä ovat omaksuneet samankaltaisia käsityksiä.

Apofatismi, negatiivinen mystinen teologia, ei ole pelkästään teoriaa haltioitumistiloista tai muusta sellaisesta, vaan ilmaus perusasenteesta, joka muuttaa koko teologian ja johtaa jumalallisen ilmoituksen salaisuuksien sisäiseen mietiskelyyn ja näkemiseen. Apofatismi opettaa näkemään kaiken yllä kielteisen merkityksen kirkon dogmeissa: se kieltää meitä seuraamasta ajattelun luonnollisia teitä ja luomasta käsitteitä, jotka ottaisivat hengellisten realiteettien aseman. Kristinusko ei ole koulukunta abstraktisten käsitteiden spekuloimiseksi, vaan oleellisesti yhteys elävän Jumalan kanssa. Siksi huolimatta kaikista filosofisista opeistaan ja luonnollisesta taipumuksesta spekulointiin ortodoksisen tradition isät, pysyen uskollisina teologian apofaattisille periaatteille, eivät salli koskaan ajattelunsa murskata salaisuuden kynnystä tai asettaa epäjumalan kuvaa itsensä tilalle. Siksi ei myöskään ole filosofiaa, joka ei olisi enemmän tai vähemmän kristillistä. Platon ei ole kristillisempi kuin Aristoteles. Kysymys filosofian ja teologian välisistä suhteista ei ole koskaan noussut esille ortodoksisessa maailmassa.

Tietämättömyys ei tarkoita agnostisismia tai kieltoa tuntea Jumala. Siitä huolimatta tämä tieto saavutetaan vain sitä tietä, joka ei johda tietoon vaan yhteyteen – jumaloitumiseen. Tästä johtuen teologia ei ole koskaan käsitteellistä, käsitteillä toimivaa, vaan mietiskelevää, joka kohottaa mielen niihin todellisuuksiin, jotka ohittavat kaiken ymmärryksen. Jumalallisen ilmestymisen tärkein kohta, Kolminaisuusdogmi, on ennen kaikkea antinomi. Jotta saavutettaisiin mietiskelyllä tämä alkutodellisuus kaikessa täyteydessään, on välttämätöntä saavuttaa se päämäärä, jonka se asettaa eteemme, jumaloitumisen tila, sillä pyhän Gregorios Nasiansilaisen sanoin:”… sanomaton valo ja Pyhä ja Korkein Kolminaisuus on ottava heidät vastaan… yhdistäen heidät kokonaan Pyhään Henkeen, missä yksin ja kaiken muun takana käsitän, mistä Taivaan valtakunta koostuu”.

Apofaattinen tie ei johda poissaoloon, äärettömään tyhjyyteen, sillä kristityn tuntematon Jumala ei ole filosofien persoonaton Jumala.

Jumalan Kolminaisuus

Vaikeaa on sovittaa yhteen Ykseyden ja Kolminaisuuden antinomia. Pyhä Gregorios Nasiansilainen selittää tätä: ”Jumaluus ei mahdu rajojen sisälle eikä ulota itseään epämääräisesti… Kun sanon Jumala, tarkoitan Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä”.

Tehden eron luonnon ja hypostasiksen välillä patristisen ajattelun apofaattinen luonne kykeni kolminaisuusdogmin muodostumisessa säilyttämään niiden mysteerinomaisen samankaltaisuuden. Pyhä Maksimos ilmaisi asian: ”Jumala on identtisesti Yksi ja Kolminaisuus”.

Tämä on loputtoman tien loppu, rajattoman nousun raja, kuten teologi Lossky sanoo. Käsittämätön ilmaisee itsensä siinä tosiasiassa, että Hänen olemuksensa on käsittämätön, sillä Hänen käsittämättömyytensä perustuu siihen tosiasiaan, ettei Jumala ole vain Luonto, vaan Kolme Persoonaa. Käsittämätön Luonto on käsittämätön, koska se on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen Luonto, Jumala; käsittämätön, koska Kolminaisuus edelleen ilmoittaa itsensä Kolminaisuutena.

Tässä apofatismi saavuttaa täydellistymisensä. Pyhä Kolminaisuus ilmenee perustotuutena, viimeisenä todellisuutena, ”ensimmäisenä päiväyksenä”, mitä minkään muun totuuden keinoilla ei voi päätellä, selittää tai keksiä, sillä ei ole olemassa mitään sitä varhaisempaa. Apofaattinen ajattelu luopumalla kaikista tuista löytää tukensa Jumalassa, jonka käsittämättömyys ilmenee Kolminaisuutena. Tässä ajattelu saavuttaa vakauden, jota ei voi horjuttaa. Teologia löytää perustansa, tietämättömyys muuttuu tiedoksi.

Kun puhutaan Jumalasta, se tapahtuu aina ortodoksisessa kirkossa konkreettisena määritelmänä: ”Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, Jeesuksen Kristuksen Jumala”. Jumala on aina Kolminaisuus: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Silloin kun yleinen luonto omaksuu Kolminaisuuden dogmista, Jumalan uskonnollisesta todellisuudesta Kolminaisuutena, mielikuvissamme ensimmäisen sijan, se väistämättömästi hämärtyy jossain määrin ja antaa sijaa eräänlaiselle ”sisimmän olemuksen filosofialle”. Samoin autuuden idea on saanut lännen piirissä kevyen intellektuaalisen korostuksen, esittäytyen näkynä Jumalan sisimmästä olemuksesta. Ihmisen henkilökohtainen suhde elävään Jumalaan ei ole enää suhde Kolminaisuuteen, vaan pikemminkin sillä on kohteenaan Kristuksen persoona, joka ilmaisee meille jumalallisen luonnon. Kristillinen elämä ja ajattelu tuli Kristus- keskeiseksi perustuen ensisijaisesti lihaksitulleen Sanan inhimillisyyteen.

Ortodoksisen kirkon traditiossa ei ole sijaa jumalallisen olemuksen teologialle ja vielä vähemmän mystisismille. Taivaan valtakunnan autuus, joka on ortodoksisen hengellisyyden päämäärä, ei ole näky sisäisestä olemuksesta, vaan ennen kaikkea osallistumista Pyhän Kolminaisuuden jumalalliseen elämään. Se on ”jumalallisen luonnon kanssaperillisten jumalallistunut tila”, ”luomattoman Jumalan kaltaiset luodut jumalat” omistavat armosta kaiken sen, minkä Pyhä Kolminaisuus omistaa luonnostaan.

Kolminaisuus on ortodoksiselle kirkolle kaiken uskonnollisen ajattelun, kaiken hengellisen elämän ja kaiken kokemuksen järkkymätön perusta. Jumalaa etsiessämme ja kun tavoittelemme olemisen täyteyttä, olemassaolon loppua ja tarkoitusta, etsimme Kolminaisuutta. Alkuilmestys, Pyhä Kolminaisuus, kaiken ilmestyksen alkulähde, esittäytyy meidän uskonnolliselle tietoisuudellemme todellisena todisteena, johon voi nojata.

Modernin venäläisen teologin, isä Florenskyn, mukaan ei ole muuta tietä, jossa inhimillinen ajattelu voisi saavuttaa täydellisen horjumattomuuden, kuin trinitaarisen antinomin hyväksyminen. Jos hylkäämme Kolminaisuuden kaiken ajattelun ja todellisuuden perustana, joudutaan tielle, joka ei johda mihinkään, päätyen mielettömyyteen, oman olemisemme hajoamiseen, hengelliseen kuolemaan. Kolminaisuuden ja helvetin välillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Kysymys on ratkaiseva sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Kolminaisuuden dogmi on inhimillisen ajattelun teiden risteys. Apofaattinen nousu on Golgatalle kiipeämistä. Tästä syystä mikään filosofinen pohdiskelu ei ole onnistunut koskaan kohoamaan Pyhän Kolminaisuuden mysteerin tasolle. Tästä syystä inhimillinen henki kykeni saavuttamaan jumaluuden täyden ilmestyksen vasta sen jälkeen, kun Kristus ristillä oli voittanut kuoleman ja helvetin pohjattoman syvyyden. Tämä on lopultakin se syy, miksi Kolminaisuuden ilmestyminen loistaa Kirkossa yksinomaan uskon lahjana kaiken muun yläpuolella.

Luomattomat energiat

Jumalan pyhän Kolminaisuuden, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ilmoittaminen on koko kristillisen teologian perusta. Se on teologia itse siinä merkityksessä kuin kreikkalaiset isät sen ymmärsivät. Heidän mielestään teologia kaikkein tavallisimmin merkitsi Kolminaisuuden mysteerin paljastumista Kirkolle. Kolminaisuuden teologia on yhteyden teologiaa, pyhän apostoli Pietarin sanoin ”osallisuutta jumalallisesta luonnosta”. Jumalallinen ja jumaloittava valo ja armo eivät ole sisin olemus, vaan Jumalan energia, jumalallinen voima ja energia, joka on yhteinen Kolminaisuuden luonnolle.

Niinpä pyhän Gregorios Palamaksen mukaan sanonta: ”jumalallinen luonto ei voi kommunikoida itsestään vaan energiansa kautta”, on jäävä todellisen hurskauden äärirajaksi.

Idän kirkon teologia erottaa Jumalassa kolme hypostaasia, luontoa tai olemusta ja energiaa. Poika ja Pyhä Henki ovat niin sanoaksemme persoonallisia tapahtumia. Energioita ei voi erottaa luonnosta ja luonto on erottumaton kolmesta Persoonasta. Nämä erityispiirteet ovat hyvin tärkeät ortodoksisen kirkon käsitykselle mystisestä elämästä:

Oppi energioista, jotka selvästi ovat eri asia kuin olemus, on kaiken mystillisen kokemuksen todellisen luonteen dogmaattinen perusta. Jumala, jonka olemus on luoksepääsemätön, on läsnä energioidensa kautta kuten ”peilissä”, pysyen näkymättömänä, ”samalla tavoin kuin kykenemme näkemään kasvomme peilistä, vaikka ne eivät ole todelliset kasvot”, kuten pyhä Gregorios Palamas ilmaisee asian.

Tämä oppi tekee mahdolliseksi ymmärtää, kuinka Kolminaisuuden olemuksen kanssa ei voi olla yhteydessä ja kuitenkin samalla Kolminaisuus voi tulla asumaan meihin Kristuksen lupauksen mukaan.

Sisäisen olemuksen ja energioiden väliset erityispiirteet, jotka ovat perustana ortodoksiselle opille armosta, tekevät mahdolliseksi varjella pyhän apostoli Pietarin sanojen ”osallisia jumalallisesta luonnosta” todellisen tarkoituksen.

Jumala on luonut kaiken energiallaan. Pyhä Maksimos sanoo: ”Jumala on luonut meidät siinä tarkoituksessa, että tulisimme osallisiksi jumalallisesta luonnosta, että voisimme päästä sisälle iankaikkisuuteen, että voisimme tulla armosta jumaloituen Hänen kaltaisekseen, josta kaikki olevaiset ovat saaneet alkunsa, ja joka saattaa olemiseen kaikki ne, joita ei ennen ollut”.

Luotu olevainen

Pyhän Maksimoksen mukaan oli ensimmäisen ihmisen määrätty jumalallinen tarkoitus yhdistää hänessä koko luomakunta ja saamalla saavuttaa täydellinen yhteys Jumalan kanssa ja näin taata koko luomakunnan jumaloituminen. Maailma luotiin tyhjästä Jumalan yksinomaisesta tahdosta. Se on sen alkuperä. Se luotiin tarkoituksenaan tulla osalliseksi täydellisesti jumalallisesta luonnosta. Se on sen kutsumus. Se kutsuttiin todellistamaan tätä yhteyttä vapaudessa, luotujen tahdon ja Jumalan tahdon vapaassa harmoniassa. Tämä on Kirkon luomiseen luonnostaan kuuluva mysteeri. Koko maailmankaikkeutta kutustaan Kirkon sisäpuolelle tulemaan Kristuksen kirkoksi, jotta se voisi aikojen täytyttyä muuntua ikuiseksi Jumalan kuningaskunnaksi. Maailma olemattomuudesta luotuna löytää täyttymyksensä Kirkossa, missä luominen saavuttaa järkkymättömän perustuksen sen kutsumuksen päätökseen saattamisessa.

Kuva ja kaltaisuus

Pyhä Augustinus ottaa lähtökohdakseen Jumalan kuvan ihmisessä ja yrittää selvittää Jumalan ideaa yrittämällä paljastaa Hänessä sen, minkä me löydämme sielusta Jumalan kuvan kaltaiseksi luotuna. Toisaalta pyhä Gregorios Nyssalainen esimerkiksi aloittaa siitä, mitä Jumalan ilmoitus kertoo meille Jumalasta tarkoituksessa paljastaa, mitä ihmisessä on sellaista, joka viittaa jumalalliseen kuvaan.

Pyhän Makarios Egyptiläisen mukaan Jumalan kuva ilmenee kahdella tapaa. Ensiksikin muodollisen vapauden tilana, vapaana tahtona, valinnan kykynä, joita synti ei voinut hävittää. Toiseksi se on ”taivaallinen kuva”, kuvan positiivinen sisältö, mikä on tuo yhteys Jumalan kanssa, joka vallitsi ennen syntiinlankeemusta ihmisen ja Sanan ja Pyhän Hengen välillä.

Pyhä Gregorios Nyssalainen sanoo: ”Luodulla ihmisellä ei ole erityistä nimeä, vaan hän on universaalinen. Tällä ihmisluonnosta käytetyllä termillä me tarkoitamme, että Jumala huolenpidollaan ja voimallaan, käsittäen koko ihmiskunnan tässä ensimmäisessä luomisteossa… Sillä kuva ei ole osassa luontoa eikä armo yhdessä yksilössä niiden joukossa, joita se koskee, vaan tämä voima ulottuu koko ihmisrotuun. Tässä mielessä ei ole eroa ensimmäisellä luodulla ihmisellä ja sillä, joka tulee luoduksi kaiken lopulla. Kummallakin on sama jumalallinen kuva… Kristillisyys on Jumalan luonnon jäljittelemistä… ”

Kreikkalaiset isät joskus kuvaavat ihmisluontoa kolmiosaisena: henki, sielu ja ruumis, joskus sielun ja ruumiin yhteytenä.

Voidaan sanoa, että kuva on luontoon painettu jumalallinen sinetti ja myös henkilökohtaiseen Jumala- suhteeseen painettu. Tämä suhde on ainutlaatuinen jokaiselle olennolle.

Paha tuli maailmaan tahdon kautta. Se ei ole luonto, vaan tila. Diadokos Fotikealainen sanoo: ”Hyvän luonne on voimallisempi kuin pahan kuva, sillä hyvä on olemassa, kun taas pahaa ei ole, tai pikemminkin se on vain silloin, kun sitä harjoitetaan”.

Aadam ei täyttänyt kutsumustaan. Hän oli kykenemätön yhteyteen Jumalan kanssa ja jumaloitumaan luomiskäskyn mukaan. Lankeemuksesta helluntaipäivään jumalallinen energia, jumaloittava ja luomaton armo, oli vieras ihmisluonnolle vaikuttaen siihen vain ulkopuolelta. Vanhan testamentin profeetat ja vanhurskaat olivat armon välikappaleita. Armo vaikutti heidän kauttaan, mutta he eivät saaneet sitä omakseen persoonallisena voimana. Jumaloituminen, armoyhteys Jumalan kanssa, oli tullut mahdottomaksi. Mutta Jumalan suunnitelma ei ollut hajonnut ihmisen synnistä huolimatta. Ensimmäisen Aadamin kutsumus täydellistyi Kristuksessa, toisessa Aadamissa. ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen tulisi jumalaksi”, käyttääksemme Irenaeuksen ja Atanasioksen sanoja kaikkien aikojen isien ja teologien kaikuna. Kuitenkin tämän lihaksitulleen Sanan täydentämän työn langennut ihmissuku on nähnyt ensisijaisesti pelastustyönä, maailman vapahtamisena synnistä ja kuolemasta. Usein unohdamme, että synnin vallan murtamisella Vapahtajamme avaa uudelleen tien jumaloitumiseen, joka on ihmisen lopullinen päämäärä. Kristuksen työ kutsuu meitä Pyhän Hengen työhön (Luuk.12: 49).

Pojan osuus jumalallisessa pelastusjärjestyksessä

Jumaloitumisen tie, joka suunniteltiin ensimmäistä ihmistä varten, on mahdoton, kunnes inhimillinen luonto on saavuttanut voiton synnistä ja kuolemasta. Tie yhteyteen esitetään langenneelle ihmiskunnalle tästä lähtien pelastuksena. Tämä kielteinen termi merkitsee esteen poistamista: pelastutaan jostakin – kuolemasta ja synnistä – kuoleman aiheuttajasta. Aadam ei toteuttanut jumalallista suunnitelmaa. Sen sijaan, että olisi kohonnut suoraa tietä Jumalan luo, ensimmäisen ihmisen tahto seurasi päinvastaista luontoa päätyen kuolemaan. Jumala yksin voi varustaa ihmisen jumaloitumisen mahdollisuudella vapauttaen hänet yhdellä ja samalla kertaa kuolemasta ja synnin orjuudesta. Mitä ihminen tarvitsee kyetäkseen kohottautumaan Jumalan luo, sen Jumala tekee laskeutuen alas ihmiseksi. Siksi Jumala murtaa päinvastaisella järjestyksellä kolminkertaisen esteen – kuolema, synti ja luonto -, joka erottaa meidät Jumalasta ja jota meidän on mahdoton ylittää, aloittaen erillään olevien luontojen yhdistämisellä ja päätyen voittoon kuolemasta. Koska Aadam joutui harhaan kutsumuksessaan, Kristus täyttää käskyn, joka oli annettu ensimmäiselle Aadamille. Neitseestä syntyen Hän lakkauttaa inhimillisen luonnon jakamisen miespuoliseen ja naispuoliseen. Ristillä Hän yhdistää paratiisin, syntiinlankeemusta edeltäneen asuinpaikan, maallisen todellisuuden kanssa, missä ensimmäisen Aadamin langenneet jälkeläiset nyt asuvat. Todellakin: Hän sanoo katuvalle ryövärille: ”Tänään sinä olet oleva kanssani paratiisissa”, ja Hän jatkaa vielä keskustelua opetuslastensa kanssa ylösnousemuksensa jälkeisenä maan päällä olonsa aikana. Kristus täyttää Vanhan testamentin ennustukset.

Nikolaos Kavasilaksen mukaan ”lihaksitulo ei ollut vain Isän työ Hänen voimallaan ja Hengellään, vaan myös Neitseen tahdon ja uskon työ”.

Pyhän Maksimoksen mukaan pelastustyö muodostuu kolmesta vaiheesta. Ensimmäinen saavutettiin lihaksitulossa, toinen tahdon lahjomattomuudella maanpäällisessä elämässä ja joka johti elämän päättymiseen ristillä, ja kolmas luonnon katoamattomuudella, sellaisena kuin se ilmenee ylösnousemuksessa.

Kristuksessa olemme saavuttaneet jumaloitumisen mahdollisuuden uudelleen. Mutta vaikka luonnostamme olemme Kristuksen inhimillisyyden jäseniä ja osia, persoonamme ei vielä ole saavuttanut yhteyttä jumaluuden kanssa. Luonnon vapahdus ja puhdistuminen eivät vielä ole tarpeeksi jumaloitumista varten. Kirkko jo on Kristuksen ruumis, mutta se ei ole vielä ”Hänen täyteytensä, joka täyttää kaikki kaikessa” (Ef.1: 23). Kristuksen työ on saatettu päätökseen, Pyhän Hengen työ odottaa toteuttamistaan.

Pyhän Hengen osuus jumalallisessa pelastusjärjestyksessä

Pyhä Basileios Suuri sanoo: ”Pyhä Henki on pyhityksen voima, joka ei joudu koskaan harhaan siitä syystä, että niin monet ovat siitä osallisia ja joka on kokonaan läsnä jokaisessa olennossa ja kokonaisena kaikkialla, ja jota on mahdoton jakaa ja olla jakamatta, niin kuin auringon säde, jonka suloisesta vaikutuksesta kukin on yhtä lailla osallinen, olipa hän vaikka yksin maailmassa, mutta joka myös sekoittuu ilman kanssa ja loistaa yli maan ja meren. Niinpä Henki on myös läsnä jokaisessa, joka vastaanottaa Hänet aivan kuin olisi vain yksi saaja, mutta suo riittävän ja täydellisen armon kaikille”.

Ensimmäinen Pyhän Hengen ilmoitus helluntaina annettiin koko Kirkolle, Kirkkoruumiille. Tai pikemminkin Henki annettiin apostoleille, yhteisölle, noille, joille samalla Kristus soi papillisen vallan sitoa ja päästää.

Pyhä Henki tullessaan asumaan meihin tekee meistä Pyhän Kolminaisuuden valtaistuimen, sillä Isä ja Poika ovat erottamattomat Hengen jumaluudesta.

Pyhän Hengen tulemisen kautta Kolminaisuus asuu meissä ja jumaloittaa meidät antaen meille luomatonta energiaa, sen kunnian ja jumaluuden, joka on iankaikkinen valo, josta meidän täytyy tulla osallisiksi.

Ortodoksisen kirkon teologiassa on Pyhän Hengen persoona, Armon Antaja, aina erotettava luomattomasta armosta, jonka Hän suo. Armo on luomaton ja luonteeltaan jumalallinen. Se on yhden luonnon energia tai juhlakulkue, jumalallisuus, niin pitkälle kuin se sanomattomasti eroaa sisäisestä olemuksesta ja ilmoittaa itsestään luoduille olennoille jumaloittaen ne.

Kirkon kaksi puolta

Vaikka Poika ja Pyhä Henki suorittavat saman työn maan päällä luomalla Kirkon, jonka sisällä yhteys Jumalan kanssa on saavutettavissa, kahden jumalallisen Persoonan maanpäällinen rooli ei ole sama. Kirkko on samalla Kristuksen ruumis ja Pyhän Hengen täyteys, ”täyttäen kaiken kaikessa”. Ruumiin yhteys tarkoittaa luontoa, joka ilmeni ”ainutlaatuisena ihmisenä” Kristuksessa. Pyhän Hengen täyteys tarkoittaa persoonia, inhimillisten olemusten paljoutta, joista kukin edustaa ei pelkästään osaa, vaan kokonaisuutta. Näin ollen kukin on yhdellä ja samalla kertaa luonnoltaan Kristuksen osa ja jäsen, mutta myös olento (jos häntä katsoo persoonana), joka sisältää itsessään kaiken.

Pyhä Henki leväten kuninkaallisena voiteluna Pojan, Kirkon Pään, inhimillisyyden yllä ilmoittaen itseään tämän ruumiin jokaiselle jäsenelle, luo niin sanoaksemme monia Kristuksia, monia Herran voideltuja, jumalallisen Persoonan ohella persoonia jumaloitumisen tiellä.

Siitä asti, kun Kirkko on Kristuksen ja Pyhän Hengen työ, Kirkon opilla on kaksinainen perusta. Se juurtuu oppiin Kristuksesta ja oppiin Pyhästä Hengestä.

Pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen mukaan Kirkko on ”pyhä kaupunki, joka ei ole pyhitetty lain noudattamisella – sillä laki ei tehnyt mitään täydelliseksi (Hepr. 7: 19), vaan muovautumalla Kristuksen mukaisesti, osallistumalla jumalallisesta luonnosta Pyhän Hengen yhteyden kautta, joka on leimannut meidät sinetillään pelastuksemme päivänä, kun meistä pestiin jokainen tahra, ja vapautettiin kaikista pahoista teoistamme.”

Kirkko on universumin keskus, sfääri, jossa sen kohtalot on määrätty. Kaikki ovat kutsutut astumaan sisälle Kirkkoon, sillä jos ihminen on mikrokosmos, Kirkko on makroantropos, niin kuin pyhä Maksimos sanoo.

Kirkko kristologiselta kannalta katsottuna ilmenee organismina, jolla on kaksi luontoa, kaksi toimintaa ja kaksi tahtoa, aivan kuten Kristuksella. Täten ristinmerkki, pyhitetty vesi, Raamatun lukeminen jne. ovat hengellisen maailman symboleja tarkoituksella todellistaa sitä. Koko liturgia kuvaa hengellisiä todellisuuksia. Tämä kaikki on Kristuksen ruumiin inhimillistä puolta.

Pneumatologinen puoli, Pyhän Hengen toiminta ihmisiä kohtaan, on vielä tärkeämpi, sillä Pyhä Henki saattaa jokaisen yksilön Jumalan yhteyteen. Tämä Kirkon pneumatologinen puoli perustuu helluntain ihmeeseen.

Niinpä voidaan sanoa kristologiselta kannalta, että Kirkko on täydellisen luja ja vakaa, horjumaton perusta, josta apostoli Paavali sanoo: ”Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen”. (Ef.2: 20 – 22)

Pneumatologinen puoli, Pyhän Hengen toiminta ihmisiä kohtaan, johon Paavali edellä viittaa, on se, että Kirkko on dynaaminen luonteeltaan. Se pyrkii kohti lopullista päämääräänsä, jokaisen ihmisen yhteyttä Jumalan kanssa. Ensimmäisessä näkökohdassa Kirkko ilmenee Kristuksen ruumiina, toisessa liekkinä, jolla on perusta, mutta joka jakaantui moniksi kieliksi.

Nämä kaksi puolta ovat erottamattomat. Lisäksi Kirkko ensimmäisessä tarkoituksessa on olemassa Kristuksen olemuksessa, kun taas toisessa voimme havaita pilkahduksen sen omaa olemusta, selvästi erillisenä Kirkon pään olemuksesta.

Myös Neitsyt Marian osuus on merkittävä. Jumalan Äiti on pyhän Gregorios Palamaksen mukaan ”silta, joka yhdistää luodun ja luomattoman”. Mitään lahjaa Kirkossa ei saada ilman Jumalan Äidin apua, joka itse on ylistävän Kirkon ensihedelmä. Kahteen täydelliseen ihmeeseen – Kristuksen jumalalliseen persoonaan ja Jumalan Äidin inhimilliseen persoonaan – sisältyy Kirkon salaisuus.

Yhteyden tie

Luodun jumaloituminen eli theosis todellistuu täydellisesti vasta tulevassa ajassa kuolleista ylösnousemisen jälkeen. Tätä jumaloitumista voidaan kuitenkin täydentää aina enemmän ja enemmän myös nykyajassa, lahjottavan ja turmeltuneen luontomme muuntumisen kautta ja mukauttamalla sitä iankaikkiseen elämään. Jos Jumala on antanut meille Kirkossa kaikki objektiiviset keinot, joita tarvitsemme päästäksemme tuohon päämäärään, meidän on puolestamme saatava aikaan tarpeelliset subjektiiviset keinot. Sillä tällä Jumalan ja ihmisen yhteistoiminnalla voidaan yhteys saattaa täydelliseksi. Tämä subjektiivinen näkökohta yhteydestämme Jumalan kanssa muodostaa yhteyden tien, joka on kristillinen elämä. Siihen kuuluu rukoilemista, paastoa, jumalanpalveluksia ja muita kristillisiä tapoja. Mutta ne eivät ole kaikkein tärkeintä. Serafim Sarovilaisen mukaan todellista kristillisyyttä on Pyhän Hengen saaminen. Edellä mainitut ovat keinoja Pyhän Hengen saamiseksi. On Huomattava, että vain Kristuksen nimessä suoritetut työt tuovat Pyhän Hengen hedelmät. Hengellisen elämän alku on kääntymys, tahdon kääntyminen Jumalan puoleen ja maailmasta luopuminen. Kristillinen elämä on eräänlaista asketismia, taistelua. Asketismia voidaan harjoittaa kahdella tasolla: toiminnan tasolla ja mietiskelyn, sisäisen näkemisen, tasolla.

Pyhä Iisak Syyrialainen erottaa kolme eri tasoa yhteyden tiellä: katumus, puhdistuminen ja täydellisyys, toisin sanoen tahdon kääntymys, vapautuminen himoista ja täydellisen rakkauden saaminen, joka on armon täyteys.

Katumuksen ja kyynelten avulla kivisydän pehmenee ja puhdistuu ja tulee kykeneväksi vastaanottamaan ja tuntemaan armon, joka saa aikaan täydellistymisen, rakkauden. Kyynelten avulla syntyy keskittynyt, sanaton, kontemplatiivinen rukous, joka johtaa Jumalan sisäiseen näkemiseen. Samalla sielu täydellisesti antautuu Jumalan tahdolle. Tätä tilaa kutsutaan puhtaaksi rukoukseksi. Tähän pääsemiseksi luostarilaitoksen piirissä on kehittynyt erilaisia menetelmiä.

Rukouksen hedelmä on jumalallinen rakkaus kaikkia luotuja kohtaan. Rakkaus on myös tietoa. Henkinen tietämys on tarpeellista, muutoin yhteys jää sokeaksi ja vaille tarkkaa kohdetta, pyhän Makarios Egyptiläisen mukaan ”näennäiseksi opetuslapseudeksi”. Pyhän Doroteoksen mukaan askeettisella elämällä ei ole mitään arvoa ”erillään tiedosta”.

Päämääränä on iankaikkinen yhteys jumalan kanssa. kaikki tarpeelliset keinot lopullisen päämäärän saavuttamiseksi on annettu kristityille Kirkossa. Yhteys Jumalan kanssa ei ole minkään orgaanisen prosessin tulos, se toteutuu ihmisessä Pyhän Hengen ja vapaan tahtomme yhteistoimintana.

Jumalallinen valo

Yhteys Jumalan kanssa tulee näkyviin ihmisessä. Ihminen kehittyy sellaiseksi kuin hänen luonnoltaan tulee olla, Jumalan kuvan kaltaiseksi. Mitä pitemmälle ihminen kehittyy yhteyden tiellä, sitä suuremmaksi kasvaa hänen tietoisuutensa. Hengellinen elämä, ihmisen kehittyminen armossa, on aina laadultaan tietoista. Tämä laadun puuttuminen on merkki synnistä, ”sielun nukkumisesta”. Sielun täytyy siksi olla alituiseen vartioissa. Meidän on vaellettava ”valon lapsina” pyhän apostoli Paavalin sanoin: ”Herää, sinä, joka nukut, ja nouse kuoleman unesta, niin Kristus on sinua valaiseva”.

Raamatussa on runsaasti ilmaisuja, jotka kertovat valosta. Jumalaa kutsutaan valoksi. Gnoosis, jumalallisen tietoisuuden ylin aste on luomattoman valon kokeminen, itsensä kokeminen valona: ”Sinun valkeudessasi me valkeuden näemme”.

Pyhän Simeon Uusteologin mukaan: ”… Jumala on valo, ja ne, jotka Hän tekee arvolliseksi näkemään Hänet, näkevät Hänet valona, ja ne, jotka vastaanottavat Hänet, vastaanottavat Hänet valona. Sillä Hänen kunniansa valo käy Hänen kasvojensa edellä ja Hänen on mahdoton ilmetä muutoin kuin valona. Ne, jotka eivät ole nähneet tätä valoa, eivät ole nähneet Jumalaa, sillä Jumala on Valo.”

Pyhän Makarios Egyptiläisen mukaan armon tuli Pyhän Hengen vaikutuksesta kristityn sydämessä saa hänet loistamaan Jumalan Pojan edessä: ”Aineeton ja jumalallinen tuli tutkii sydämet. Tämä tuli jakaantui apostolien ylle tulisten kielten muodossa. Tämä valo loisti pyhän Paavalin yllä ja puhui hänelle ja valaisi hänen mielensä samalla kuin sokaisi hänen silmänsä. Tämän valon Mooses näki palavassa pensaassa. Tämä valo vei profeetta Elian vaunujen muodossa taivaaseen. Enkelit ja henget Jumalan palveluksessa tulevat onnellisiksi tästä tulesta. Tämä tuli karkottaa demonit ja hävittää synnin. …Jumalallinen valo ei ole allegorinen tai abstraktinen asia, se annetaan mystisessä kokemuksessa…”.

Nähdäksemme jumalallisen valon ruumiillisena niin kuin opetuslapset Taaborin vuorella, meidän on oltava osallisia siitä ja sen muovaamia. Pyhä Gregorios Palamas sanoo nimenomaan: ”Hän, joka tulee osalliseksi jumalallisesta energiasta, tulee itse jossain määrin valoksi. Hän yhdistyy valoon ja tässä valossa hän näkee täysin tietoisena kaiken, mikä on kätkettynä niiltä, joilla ei ole tätä armoa. Niinpä se ei muuta vain ruumiillisia aisteja, vaan kaiken, mitä voidaan tietää älyllä… sillä puhdassydämiset näkevät Jumalan… joka, ollen valo, asuu heissä ja ilmoittaa itsensä rakastetuilleen, heille, jotka rakastavat Häntä”.

Paruusiassa, Kristuksen tulemuksessa ja historian eskatologisessa täyttymisessä koko luotu maailmankaikkeus on tuleva täydellisesti Jumalan yhteyteen. Tämä yhteys toteutuu tai pikemminkin julistetaan eri tavoin jokaiselle ihmiselle, joka on etsinyt Pyhän Hengen armoa Kirkossa. Mitä tulee niihin, jotka eivät tunteneet tätä valo tässä elämässä, heidän kohdaltaan Kirkon rajat jäävät meille, kuoleman ja pelastuksen mahdollisuuksien tuolla puolen, jumalallisen armon salaisuudeksi.

Valtakunnan pidot

Lopulta apofatismi, joka luonnehtii ortodoksisen kirkon mystistä teologiaa, ilmenee Pyhän Hengen täyteyden todisteena. Tuo Persoona, joka täytti kaiken ja saattoi kaiken lopulliseen täyttymykseensä, pysyttäytyy vielä tuntemattomana. Pyhässä Hengessä kaikki tulee täydelliseksi: maailma, joka luotiin jumaloitumaan, Jumala-yhteyteen kutsutut ihmiset sekä Kirkko, jossa tämä yhteys toteutuu. Lopulta Jumala tekee itsensä tunnetuksi olemuksensa koko täyteydessä Pyhänä Kolminaisuutena.

Usko ei voi jäädä sokeaksi niissä, jotka tulevat Jumalan yhteyteen. Pyhä Henki tulee heissä perimmäiseksi periaatteeksi tietoisuudelle ja laajenee yhä enemmän ja enemmän jumalallisten todellisuuksien arvostelukyvyksi. Hengellinen elämä on aina idän askeettikirjailijoiden mukaan elämää tietoisuudessa. Tätä armon ja Jumalan läsnäolon tietoisuutta meissä yleensä kutsutaan gnoosikseksi tai hengelliseksi ymmärrykseksi.

Pyhä Iisak Syyrialainen luonnehtii sitä ”iankaikkisen elämän tietämykseksi” ja ”salaisten todellisuuksien tuntemiseksi”. Gnoosiksen täydellistyminen tapahtuu Pyhän Kolminaisuuden jumalallisen valon sisällisessä katselemisessa. Tämä täydellinen tietoisuus on parusia, viimeinen tuomio, iankaikkiseen elämään siirtyminen. Se on todellisuutta sekä täyttyy tässä ja nyt (pyhän Simeon Uusteologin mukaan), jo ennen kuolemaa ja ylösnousemusta niissä pyhissä, jotka elävät katkeamattomassa yhteydessä Jumalaan.

Pyhän Hengen täyteyden tietoisuus, joka annetaan jokaiselle Kirkon jäsenelle siinä määrin kuin hän voi vastaanottaa, karkottaa kuoleman varjot, viimeisen tuomion pelot ja helvetin kauhut, kääntäen huomiomme yksinomaan Herramme tuloon kunniassaan. Tämä ilo ylösnousemuksessa ja iankaikkisessa elämässä tekee pääsiäisyöstä ”uskon pidot”, joihin kaikki voivat osallistua, vaikkakin vain esimakuna ja vähäksi aikaa, tuon loppumattoman kahdeksannen päivän täyteydessä.

Kutsumus ja elämän tarkoitus ortodoksisesta näkökulmasta

Kun tarkastellaan ortodoksista näkemystä kutsumuksesta, voidaan löytää useitakin keskeisiä kohtia. Kaikkein merkittävimpiä ovat seuraavat näkökohdat:

Jokaisella on kutsumus

Jumala luo jokaisen ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen iankaikkista elämää varten. Se ei tapahdu vahingossa tai erehdyksessä. On olemassa vanha sanonta: ”Jumala ei luo mitään rihkamaa”. Jokainen on kutsuttu, tai kuten Raamatussa sanotaan, ”monet ovat kutsutut”. Mutta kaikki eivät ole valitut. Muutamat hylätään, ei siksi, että heillä ei olisi kutsumusta Jumalalta, vaan siksi että he kieltäytyvät hyväksymästä kutsumustaan.

Jokaisella on kutsumus. Ja kaikki kutsumukset ovat ”uskonnollisia”. Tämä ei tarkoita, että jokainen kutsutaan palvelemaan kirkkoa jossakin kirkollisessa tehtävässä: piispana, pappina diakonina, munkkina, nunnana, lukijana tai jonain muunlaisena kirkon työntekijänä. Ilmeisestikään kaikilla ei ole kutsumusta näihin erityisin kirkollisiin palvelutehtäviin. Mutta jokainen on kutsuttu palvelemaan Jumalaa ja lähimmäisiään jossakin elämän muodossa, jonka Jumala itse tahtoo. Tämä ”elämän muoto” ei ole välttämättä työ tai ammatti. Jotkut ihmiset esimerkiksi kutsutaan kärsimyksiin täällä maan päällä ja kantamaan ihmiskunnan lankeemuksen seurauksia kaikkein vaikeimmilla tavoilla: olemaan sairauden, onnettomuuden tai jälkeenjääneisyyden uhreja; tai olemaan muiden välinpitämättömyyden tai halveksunnan kohteina. Tämä on heidän kutsumuksensa, ja he ovat erityisesti Jumalan siunaamia ja Kristuksen rakastamia, mikäli hyväksyvät ja täyttävät kutsumuksensa. Toisin sanoen jokaiselle ihmiselle on olemassa jumalallinen suunnitelma ja tarkoitus. On olemassa ennaltamäärättyä, ei kuitenkaan siinä mielessä, että Jumala ohjelmoi luotunsa tai pakottaa tahdollaan heitä heidän oman tahtonsa vastaisesti. Pikemminkin on niin, että Jumala tuntee jokaisen persoonan jo ennen kuin maailma luotiin ja varustaa hänen ainutlaatuisen elämänsä ja erityiset olosuhteensa maan päällä, jotka ovat kirjaimellisesti parhaat mahdolliset hänelle – saattaa kuitenkin tuntua meistä luoduista, rajoittuneina ja langenneina, ettemme voi aina hyväksy, että niin on. Ja Jumala toimii yhdessä jokaisen meidän kanssa niin, että kärsimällä sen maan päällä, mitä meidän on kärsittävä, saavutamme iankaikkisen elämän.

Jokaisella on sama kutsumus

Määrätyssä mielessä jokaisella on sama kutsumus: olla pyhä. Meidät on kutsuttu olemaan pyhiä, niin kuin Jumala on pyhä, olemaan täydellisiä, niin kuin taivaallinen Isä on täydellinen. Meidät kaikki on kutsuttu Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mukaan iankaikkisuutta varten luotuina toteuttamaan itsemme. Ja me voimme tehdä niin, koska Jumala ei vain luo meitä tähän mahdollisuuteen, vaan koska Hän tekee kaiken voimallaan taatakseen sen päätökseen saattamisen lähettämällä Poikansa ja Henkensä maailmaan.

Koska Kristus on kirkastettu ja Pyhä Henki vuodatettu kaiken lihan päälle, niillä, jotka tietävät ja uskovat tämän ja kokevat sen Kirkon elämässä, ei ole mitään estettä olla pyhä. Kaikki mahdollinen on tehty tämän varmistamiseksi. Mitään enempää Jumala ei voi tehdä. Kaikki annetaan ja kaikki täytetään. Loppu riippuu meistä. Mitä Herra tehneekään muille ihmisille muissa paikoissa, jotkin asiat ovat taattuja kristityille, ja erityisesti meille ortodokseille. Voimme toimia yhdessä Jumalan kanssa. Voimme jakaa Hänen pyhyytensä. Meistä voi tulla, kuten pyhät itse opettavat meitä, kaikkea sitä, mitä Jumala itse on Hänen armonsa toiminnan kautta elämässämme. Meistä voi tulla rakastavia, rauhallisia, iloisia, hyviä, viisaita, uskollisia, kärsivällisiä, myötätuntoisia, voimakkaita, puhtaita, vapaita, itsevarmoja, tai sitten voimme kieltäytyä yhteistoiminnasta Jumalan kanssa, löytämättä koskaan todellista itseämme ja joutumalla kadotukseen.

Jokaisella on ainutlaatuinen kutsumuksensa

Kaikki on kutsuttu pyhiksi, mutta jokainen persoona on kutsuttu olemaan sellainen omalla, ainutlaatuisella tavallaan. Ei ole kahta samanlaista persoonaa. Jokainen on erilainen. Kaikki ovat kutsutut osallistumaan Jumalan olemiseen ja elämään. Kaikkia kutsutaan rakastamaan niin kuin Hän rakastaa, tuntemaan, niin kuin Hän tuntee, palvelemaan, kuten Hän palvelee. Mutta jokainen on tekevä sen omalla erityisellä tavallaan, Jumalan suomien todellisten tilanteiden ja keinojen mukaan. Jotkut pyhittävät elämänsä avioitumalla, toiset taas elämällä yksin. Jotkut toteuttavat tekevät sen papiston tehtävissä, toiset maallikkoina. Jotkut haluavat luostarielämää, useimmat haluavat elää arkipäivän maallistuneessa maailmassa. Jotkut haluavat tehdä toimia ensisijaisesti fyysisellä tavalla, toiset toimien henkisesti. Jotkut haluavat olla taiteilijoita, tutkijoita, liikemiehiä tai – naisia ja virkamiehiä. Jotkut eivät halua mitään erityistä työtä tai ammattia. Ja jotkut saatetaan yksinkertaisesti kutsua kärsimyksiin, kun taas toiset tässä maailmassa tuskin joutuvat ollenkaan kärsimään. Joillakin saattaa olla paljon kiusauksia, ja he saattavat joutua kestämään raskaita taakkoja maailman syntien vuoksi ja langenneen, rikkinäisen ja vääristyneen ihmiskunnan erityisenä perintönä. Jotkut saattavat joutua kamppailemaan hajottavia muistikuvia, kuvitelmia ja intohimoja vastaan, jotka saattavat toisinaan tuntua mahdottomilta kantaa. Toisia taas siunataan runsaasti erittäin puhdistetulla ihmisyydellä, josta heidän on erityisesti vastattava Jumalan edessä. Sillä kuten Jeesus opetti, ”siltä, jolle on paljon annettu, häneltä myös paljon vaaditaan”. Mutta jokainen joutuu pyhittämään oman elämänsä. Ja jokainen joutuu vastaamaan siitä, mitä on tehnyt. Jumalan silmissä kukaan ei ole parempi kuin toinen. Kukaan ei ole korkeampi tai ylistettävämpi. Mutta jokaisen on löydettävä oma tapansa ja kirkastettava sillä Jumalaa. Viime kädessä siinä on kaikki, mikä on tärkeää. Loput ovat erityisseikkoja.

Jumalan tahdon etsiminen

Jumalan tahdon löytämiseksi ja tekemiseksi tarvitaan nöyrää halua nähdä, kuulla, ymmärtää ja totella. Jumala tekee kaiken muun. Kun ihmiset näkivät Jeesuksen maan päällä eivätkä hyväksyneet ja olleet kuuliaisia Hänelle rakkaudessa, Herra itse antoi ymmärrystä lainaamalla profeetta Jesajaa. Hän sanoi, että ihmisillä on silmät nähdä, mutta eivät näe; ja korvat kuulla, mutta he eivät tahdo kuulla; heillä on ymmärrys, mutta kieltäytyvät ymmärtämästä ja pelastuksesta.

Kutsumuksensa löytäminen vaatii sitä, että todella haluaa löytää sen. Kuulostaa yksinkertaiselta ja sitä se onkin. Mutta Herran sanoja jälleen lainataksemme ”vain harvat sen löytävät”. Syynä on se, että vaatii rohkeutta antaa Herran puhua, tai paremminkin, kuulla Herraa silloin kun Hän puhuu, ja seurata Häntä. Sekin on melko tuskallista. Omasta tahdosta on päästävä eroon. Omat itsekeskeiset halut on kiellettävä. Ajatukset omasta itsestämme on hyljättävä. Omat suunnitelmat ja hankkeet joutuu hylkäämään. Omat työlistat ja toiminta-aikataulut joutuu panemaan syrjään. Meidän on sanottava Jumalalle: ”Puhu, Herra, palvelijasi on valmis”! Meidän on vastattava Jumalalle. ”Tapahtukoon minulle Sinun sanasi mukaan”! Ja meidän on todella tarkoitettava sitä. Jos niin teemme, me löydämme oman tiemme ja kutsumuksemme. Mutta jos taistelemme sitä vastaan ja kiihkeästi tavoittelemme niitä asioita, joita haluamme, tulemme olemaan onnettomia. Tulemme huomaamaan niin kuin laulussa sanotaan, ettemme ” saa tyydytystä”. Sillä ihmispersoonan sydän on tehty Jumalaa varten – totuutta, rakkautta, elämää itseään varten, eikä vain pelkästään ”olemassaoloa” varten – ja on väistämättömästi tyytymätön, turhautunut, hämmentynyt, ahdistunut, hermostunut ja ikävystynyt – kunnes se saa levon Hänessä, kuten kirkkoisä Augustinus sanoo.

 

Tarvitsemme apua löytääksemme

Olennaista on haluta Jumalan tahdon tapahtumista. Ilman sitä ei tapahdu mitään ja sen mukana kaikki. Eräs erämaan pyhä jopa on rohjennut sanoa, että jos ihminen haluaisi Jumalan tahtoa epäröimättä auringon noususta sen laskuun, päivän lopulla hän olisi ”Jumalan mittainen”. Mutta tarvitsemme apua halutessamme Jumalan tahdon mukaista elämää.

Aivan ensimmäiseksi tarvitsemme apua itse Jumalalta. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän tulee rukoilla ja osallistua Jumalan Kirkon mystiseen elämään. Jeesus sanoi: ” Anokaa, niin teille annetaan”. Ja apostoli Jaakob muistuttaa meitä, että ellemme ano oikein, emme saa: ”Te jäätte vaille, koska ette pyydä. Ja vaikka pyydätte, te ette saa, koska pyydätte väärässä tarkoituksessa, kuluttaaksenne kaiken mielihaluissanne”. Löytääksemme elämämme kutsumuksen meidän tulee rukoilla Jumalaa osoittamaan se ja ohjaamaan meidät siihen Hänen oman nimensä tähden, ja viime kädessä, meidän oman itsemme tähden. Jumalan suoranaisen avun lisäksi, niin sanoaksemme, tarvitsemme Hänen apuaan myös sellaisena kuin se tulee muiden ihmisten kautta. Tarvitsemme niiden apua, jotka kokeneita Hänen teillään, erityisesti hengellisten isien ja äitien apua. ”Kysykää isiltänne, niin he kertovat teille, kysykää vanhuksiltanne, niin saatte kuulla”, Herra puhuu Mooseksen kautta. Kirkon pyhät rakastavat toistaa näitä Mooseksen säkeitä. Kuullaksemme Jumalan äänen, erottaaksemme Hänen haluamisensa meihin nähden, löytääksemme Hänen tarkoituksensa elämällemme tarvitsemme niiden apua, jotka ovat löytäneet Hänet, tai ehkä tarkasti sanoen, niiden, jotka Jumala on löytänyt.

Tämän avun saamme Kirkon elämässä, ennen kaikkea osallistuessamme jumalanpalveluksiin ja sakramentteihin. Löydämme sen myös Raamatusta ja pyhien elämästä ja opetuksista. Ja löydämme sen myös paimenissa ja opettajissa, jotka Jumala meille antaa. Jumala lupaa, etteivät ne, jotka etsivät neuvoa ja apua koskaan jää sitä ilman. Hän itse pitää siitä huolen, niin kuin vanha isien sanonta kuuluu: ”kun oppilas on valmis, Mestari on ilmestyvä”. Ilman kuuliaisuutta Jumalan Sanalle ja Hengelle, jotka löydämme jumalanpalveluksissa, sakramenteissa, kirjoituksissa ja kirkon pyhissä, me, jotka pyrimme olemaan kristittyjä, emme koskaan löydä. Ne hyljätessämme hylkäämme keinot, jotka Jumala on meille antanut kutsumuksemme löytämiseksi.

Uskollisina omassa osassaan

Ja vielä: Meille opetetaan, että löytääksemme meitä koskevan Jumalan tahdon meidän on oltava uskollisia Hänelle siellä, missä olemme, uskollisia niissä oloissa, joihin Hän on meidät asettanut. Elämän tarkoituksen löytämisen suurimpia esteitä ja joka on selvä ilmaus tottelemattomuudestamme ja omasta tahdostamme, on halu olla joku muu kuin on, jossain muualla kuin on, johonkin muuhun aikaan. Olemme kuulleet ihmisten sanovan, että jos he vain olisivat eläneet muualla, tai joskus muulloin, tai muiden ihmisten kanssa – silloin he voisivat olla pyhiä. Tai että jos he olisivat menneet naimisiin, tai että jospa he eivät olisi menneet naimisiin. Jos vain sitä tai tätä. Meidän on ymmärrettävä, kuinka synnillinen ja hullu sellainen asenne on. Se on yksinkertaisesti jumalanpilkkaa. Ja se voi olla yhtä hyvin pilkkaa Pyhää Henkeä vastaan, josta Kristus sanoo, ettei sitä anneta anteeksi, sillä tuo asenne rohkenee sanoa Jumalalle, että elämämme laiminlyönnit ovat Jumalan syytä.

Jumala teki meidät sellaisiksi kuin olemme. Hän on asettanut meidät sinne, missä olemme siinäkin tapauksessa, että oma tahtomme on meidät sinne johtanut. Hän on antanut meille aikamme ja paikkamme. Hän on antanut meille erityisen elämänkohtalomme. Meidän päästävä siihen pisteeseen, ettemme vain alistu näiden tosiasioiden edessä, vaan rakastamme niitä, siunaamme niitä, kiitämme niistä Jumalaa. Olosuhteina, jotka auttavat meitä täydellistymään persoonina, pyhittymisemme ja pelastumisemme välineinä.

Ollessamme uskollisia siinä missä olemme, on perusmerkki siitä, että haluamme Jumalan tahtoa elämässämme.

Taistelu siitä, ”että tuottaisimme hedelmää siinä, mihin meidät on istutettu”, niin kuin on sanottu, on tapa tarkasti huomata Jumalan läsnäolo ja voima elämässämme, kuulla Hänen äänensä, täyttää Hänen tarkoitusperänsä, jakaa Hänen pyhyytensä. Jeesus sanoi, että vain ne ”jotka ovat uskollisia vähässä” perivät ja asetetaan paljon haltijaksi. Ne taas, jotka eivät ole uskollisia elämän pienissä asioissa ja siten laiminlyövät vastaanottaa ja käyttää, mitä Jumala suo, päätyvät siihen, että menettävät kaiken, mikä heillä on – tai niin kuin Jeesus sanoo Luukkaan evankeliumissa – sen vähän, minkä he ajattelevat olevan itsellään, vaikka tuo ”vähä” olisikin vain heidän harhautuneissa kuvitelmissaan

Yhteenveto kaikesta edellä sanotusta on seuraava: Meidän on ponnisteltava tehdäksemme pienimmän hyvän ja välttääksemme pienimmänkin synnin kaikkein pienimmässä, näennäisesti kaikkein merkityksettömissäkin elämän yksityiskohdissa. Meidän on hyväksyttävä, että olemme se, kuka olemme, missä olemme, milloin olemme ja kuinka olemme ja ponnisteltava pyhittääksemme todellinen olemassaolon tilamme Jumalan armon avulla, vastustaen maailmaa ja maailmallisuutta, lihallisuutta ja pahaa, pyrkien saavuttamaan Jumalan Henki Kristuksen kautta Kirkossa. Meidän tulee osallistua jumalanpalveluksiin ja sakramentteihin, ruokkia itsemme Raamatun kirjoituksilla ja jäljitellä kirkon pyhiä elämässämme. Meidän tulee etsiä apua kokeneilta, ja tarkata heidän neuvojaan ja ohjeitaan. Ja meidän tulee mennä Itsensä Jumalan luo ja sanoa puhtain sydämin: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi”. Ja Hän on pitävä huolen siitä, että löydämme kutsumuksemme ja tarkoituksen elämässämme, ja tulemme pyhiksi, joiksi Hän on halunnut meidän tulevan alusta asti.

Maallikko Jumalan työtoverina

Ensimmäinen kristillinen asiakirja, jossa käytetään maallikko- nimitystä, on Klemens Aleksandrialaisen kirje korinttolaisille n. v:lta 95 jKr. Tekstissä puhutaan uskovien johtamisesta ”maallikkosääntöjen” mukaan. Myös Tertullianus ja Kyprianos 3. vuosisadalta käyttävät maallikko- nimitystä papiston vastakohtana.

Raamatussa maallikko-sana on harvinainen. Sillä tarkoitetaan aina ihmistä Jumalan kansaan kuuluvana. Paitsi perinteistä pappeutta Raamattu puhuu myös Jumalan kansan yleisestä pappeudesta. Mooseksesta alkaen Herra on julistanut: ”Te olette minulle kuninkaallinen papisto ja pyhä kansa.” Uudessa Testamentissa Pietari käyttää ilmaisua: ”Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto.” Jerusalemin temppeli vertauskuvallisesti esitti Jumalan kansan ykseyttä. Kristillinen kirkko rakentui profeetalliselle ilmoitukselle, jossa uskovat yhdistyvät Kristuksessa ja jakavat ainutlaatuisen pappeuden ja Kristuksen kuninkuuden. Kristus teki kaikista kristityistä ”kuningaskunnan ja papiston”, joka hallitsee maailmaa. Raamatun tekstit korostavat voimakkaasti hengellisen pappeuden pyhyyttä jokaisen kirkon jäsenen kohdalla.

300-luvulla alkoi tässä käsitystavassa ilmetä muutosta. Yleisen pappeuden arvo alkoi heikentyä ja sen seurauksena papillinen pyhyys keskittyy yhä selvemmin piispuuteen. Maallikoiden hengellinen pappeuden tehtävä alkoi hämärtyä, ja se oli Kirkolle suuri menetys. Kastetut kristityt alkoivat samaistaa itseään maalliseen todellisuuteen kuuluviksi. Pyhyys yhä enemmän katsottiin liittyvän hierarkkiseen papistoon ja munkkeihin, jotka olivat keskittyneet jumalallisiin asioihin. Tämä katsantokanta johti siihen, että maallikot ymmärrettiin enää vain passiivisiksi, vastaanottaviksi osapuoliksi. Heille ei juuri enää jäänyt muuta tekemistä Kirkossa kuin taloudellisen vastuun kantaminen. Heillä ei enää ollut kirkollista tehtävää, virkaa eikä armolahjaa.

Yleinen pappeus, joka kuuluu maallikoille, ei kuitenkaan ole sakramentaalisen pappeuden vastakohta. Kirkon hierarkkinen eli papillinen rakenne on saanut perustansa kahdentoista apostolin yhteisöstä. Piispa valitaan kansan keskuudesta. Hän ei ole kansan yläpuolella, sillä hän kuuluu kirkkoruumiiseen, kuten maallikotkin. Piispuuden alkuperä on kuitenkin jumalallinen. Jokainen piispa on Jumalan valitsema. Kristus sanoo: ”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät”. Piispalla on pastoraalinen, paimenen, armolahja, sakramentaalisen pappeuden täyteys. Ortodoksinen perinne korostaa, että Kristuksen jumalallisen pappeuden tulee ilmetä sekä sakramentaalisen että yleisen pappeuden välityksellä. Jumala on perustanut molemmat eikä maailmallisuus kuulu kumpaaankaan. Kristus on ainoa todellinen pappi, jonka rakkaus heijastuu koko kirkkoruumiiseen. Kirkon perinne korostaa kaikkien tasavertaisuutta Jumalan kansan jäseninä.

Kasteessa, ”toisessa syntymässä”, kaikista on tullut pappeja. Raamatun lukeminen, rukous, paasto ja askeettinen kurinalaisuus kuuluvat kaikille. Kristityillä tulisi olla elämänasenne, jossa keskeisenä on ilo ja hellittämätön Kristuksen toisen tulemisen odotus ja sen julistaminen. Isien ajattelun mukaan ihminen ei saa olla passiivinen kirkkoruumiin jäsen.

Kun kirkon uskontunnustus aikoinaan laadittiin, sisällytettiin kirkkoa koskevaan määritelmään sana ”katolinen”, joka tarkoittaa ”yleinen”. Se tarkoittaa mm. sitä, että Kirkko on Jumalaan uskovien yhteys, jossa kukaan ei yksinään määrää eivätkä sen totuutta ketkään valioyksilöt yksinään säilytä, vaan kirkon kaikki jäsenet yhdessä. Tästä johtuu, että kaikki, mitä kirkon piirissä toimitetaan, on yhteistä ja yhteisesti tehtävää. Elävä seurakunta on sellainen, jonka jäsenet osallistuvat lahjojensa ja mahdollisuuksiensa mukaan Kirkon elämään.

Kasteen yhteydessä toimitettava mirhavoitelu on eräänlainen vihkiminen aktiiviseksi seurakuntalaiseksi. Sen katsotaan asettavan kirkon jäsenen yleiseen pappeuteen. Siksi hän ei mirhavoitelun jälkeen saisi enää olla sivusta katsova seurakuntalainen, sillä hänelle on annettu Pyhän Hengen lahjat ja valtuus osallistua aktiivisesti seurakunnan elämään sen monissa eri muodoissa.

Kaiken seurakunnallisen toiminnan ydinajatus ja tarkoitus on pyhittyminen Kristuksessa, niin kuin apostoli Paavali sanoo: ”Hänessä te yhdessä muiden kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä. Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä”. Kristuksen seurakunnassa kaikki sen jäsenet ovat tarkoitetut pyhittymään, liittymään yhteen ja kasvamaan pyhiksi temppeleiksi Herrassa. Jäsenyys seurakunnassa ei määräydy kirkonkirjojen mukaan, vaan siitä, missä määrin seurakuntalainen on mukana tämän elävän temppelin rakentamisessa, ts. missä määrin seurakuntalainen pitää yhteyttä Kristukseen. Tässä mielessä kaikki olemme Jumalan työtovereita, niin kuin apostoli Paavali sanoo: ”Sillä me olemme Jumalan työtovereita: te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus”.

Joku seurakuntalainen saattaa olla hyvinkin toimelias seurakunnan eri toimissa ja jopa kuluttaa omaisuuttaan asian hyväksi, mutta jää kuitenkin vaille tuloksia. Kaikki yrityksemme, jopa hyvätkin, jäävät tuloksettomiksi, ellei niitä ole siunaamassa itse Herra ja ellei niiden perusta ole rakkaus, kuten apostoli Paavali sanoo: ”Vaikka minä puhuisin enkelien kielellä, vaikka minulla olisi kaikki tieto ja usko, niin että voisin vuoria siirtää ja vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni köyhille, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi”. Rakentuaksemme elävinä kivinä Kristuksen seurakunnassa, tarvitsemme perustuksen ja rakennustarpeita. Perustus ja kulmakivi on Kristus, rakennustarpeet Hänen sanansa ja sakramentit. Meidän oma osuutemme on heikko uskomme ja vähäinen osuutemme – rakentaminen – tapahtuu Pyhässä Hengessä, joka elävöittää seurakuntaa. Jumalan sana on ehdoton. Sitä emme voi tulkita mielemme mukaan, vaan ainoastaan Pyhässä Hengessä seurakunnan tulkitsemana se antaa meille varmuuden Jumalan tahdosta. Jumalan tahto on, että kaikki pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. Siispä kaikkien on omaksuttava tämä evankeliumi.

Toinen tähän rakennukseen liittyvä ja kaikille välttämätön perustarve on sakramentit. Ilman niitä rakennus tai pikemminkin siihen liittyvät kivet eivät voi pysyä yhdessä. Rakentuaksemme ja rakentaaksemme tarvitsemme Jumalan voimaa. Tätä pelastavaa ja parantavaa voimaa meille tarjotaan jatkuvasti seurakunnassa. Tätä voimaa meille antaa toistuva osallistuminen Herran Pyhään Ehtoolliseen. Herra sanoi: ”Ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo Hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne”. Tämä ei merkitse sitä, että vain ulkonaisen tavan vuoksi menemme Ehtoolliselle. Sen sijaan, joka uskolla, pelolla ja rakkaudella lähestyy Herran kalkkia, syö ja juo itselleen elämän.

Seurakunnan elämä on muodoiltaan rikasta ja moninaista, jotta erilaisilla armolahjoilla varustetut kristityt voisivat löytää itselleen sopivan osallistumisen muodon, tavan toimia Jumalan työtoverina uudistamassa ihmisyyttä ja maailmaa.

Näkyvä on jumalanpalvelus, jossa siinäkin on mitä erilaisimpia mahdollisuuksia. Osallistuminen jumalanpalveluksiin ei ole vain kaikkien seurakunnan jäsenten oikeus, vaan myös tehtävä, josta kaikki kannamme vastuuta. Tärkeää olisi keskustella siitä, miten jumalanpalvelustehtäviä voitaisiin lisätä ja jakaa niin, että mahdollisimman monella halukkaalla olisi mahdollisuus osallistua niihin. Lukijoina voisivat olla muutkin kuin kanttorit, kynttilänkantajina vuorotellen seurakunnan nuoret. Kolehdin voisi kantaa joskus joku muukin kuin kirkon isäntä tai hänen apulaisensa. Ristisaatoissa on monenlaisia tehtäviä. Tärkeää olisi saada myös lapset osallistumaan suuremmassa määrin jumalanpalveluksiin. Tässä suhteessa suhtautumisemme lapsiin jumalanpalveluksissa tulisi olla ymmärtävää ja kannustavaa. Lapset ovat lapsia ja sellaisia heidän tulee ollakin. Ei ole oikein, että häiriön pelosta lapset jätetään kotiin.

Vanhukset ovat huomattava joukko osallistuvaa seurakuntaa. Emme saa unohtaa heidän erityistarpeitaan. Nykyisin kirkoissamme on istuimia ja vanhuksille tulee kertoa, että he saavat hyvällä omallatunnolla istua.

Ortodoksisen kirkon hallinto perinteiltään on piispallista, paimenvaltaista. Perusnäkemyksenä on kuva paimenesta ja lampaista. Paimen tietää, mikä lampaalle on parasta. Lampaiden tehtävänä on kuulla oikean paimenen ääntä, toimia sen mukaan, eikä ottaa kohtaloaan omiin käsiinsä, koska siten voi joutua harhaan. Piispallinen ja papillinen vallankäyttö kohdistuu nykyisin pääasiassa vain kirkon julistukseen, jumalanpalveluksiin ja sakramentteihin.

Maallikoilla on mahdollisuus osallistua seurakunnan taloutta ja ulkonaisia puitteita koskevaan hallintoon. Valitettavan vähän seurakuntalaiset käyttävät tätä valtaansa. Vaaleissa vain n.1 – 2 % käyttää äänioikeuttaan. Nuorisotoimikunnat opettavat nuoria osallistumaan seurakunnan hallintaan.

Kirkkokunnassamme on runsaasti järjestöjä. Niiden johdossa maallikoilla on parempi asema ja usein enemmän valtaa kuin seurakunnassa. Järjestötoiminnan ansiota on myös se, että se tuo ihmistä seurakuntaelämän lähelle muodostamalla pikkuryhmiä. Järjestöt ovat lisänneet osallistumisen mahdollisuuksia, kehittäneet kansanomaisia muotoja, kuten esim. kerhot, partio, pyhäkoulut, askartelupiirit, leirit, juhlien ohjelman järjestäminen, kahvi – ja teetarjoilut jne. Seurakuntaelämän muodot ovat moninaiset. Kirkkoon kiintyneelle ihmiselle osallistuminen ja toimiminen seurakunnan elämässä eivät ole vaikeaa. Kirkollinen elämä on monimuotoista ja jokaiselle on mahdollista helposti löytää oma paikkansa ja tapansa osallistua. Osallistuminen on samaa kuin kirkon yhteydessä eläminen. Se on myös Jumalan työtoveruutta. Tämä eläminen ja työ johtavat siihen, josta apostoli Paavali sanoo: ”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa”.

Kun Kristus perusti Kirkkonsa, Hän lähetti apostolit julistamaan totuudesta, tekemään kaikki kansat Hänen opetuslapsiksensa. Toimiminen lähetystyön hyväksi on erityisesti Jumalan työtoveruutta, ja monet ovat löytäneetkin tämän toiminnan muodon. Samoin totuudesta julistaminen kuuluu velvollisuutena kaikille. Se on jokaisen kirkon jäsenen pyhä velvollisuus.

Kristittyinä meiltä edellytetään rukousta. Meidän tulee olla rukouksen ihmisiä, pyhityksen ihmisiä, joiden elämää voidaan luonnehtia sanoilla: ”Minä kiitän Herraa joka aika, Hänen ylistyksensä on aina minun suussani”. Jumalan työtoverina maallikon on myös taisteltava tässä maailmassa vaikuttavia pahoja henkiä vastaan.

Maallikko on Kristuksen ylösnousemuksen silminnäkijä. Hänen vaativana tehtävänään on nykyistää Kristuksen pelastustyö. Siksi hänen on mentävä apostolina ihmisten keskelle, oltava Jumalan valtakunnan äänenä. Maallikon tehtävänä Jumalan työtoverina on löytää sisäinen elämä ja julistaa Kristusta omalla elämällään. Kuninkaallisen papiston jäsenenä hänen on toimittava ihmisen ja luomakunnan uudistamiseksi. Se toteutuu Eukaristian kautta, osallistumalla Kristuksen jumalallisesta luonnosta. Vain siten on mahdollista tuoda rauhaa ihmisten välisiin suhteisiin ja maailmaan, toivoa toivottomille, iloa sinne, missä on surua, voimaa sinne, missä on heikkoutta, valoa sinne, missä on pimeyttä. Meitä kehotetaan liturgian jälkeen ”lähtemään pois rauhassa”. ”Herran nimessä”, vastaamme tuohon kehotukseen. Vain Kristuksen nimessä toimiessamme olemme Hänen todellisia opetuslapsiaan ja työtovereitaan. Jeesus sanoi: ”Siitä teidät tunnetaan minun opetuslapsikseni, että teillä on keskinäinen rakkaus”. ”Te olette Kristuksen kirje”, apostoli Paavali sanoi. Meitä luetaan. Meidän tulee julistaa totuudesta enemmän elämällämme kuin sanoillamme. ”Te olette maailman valkeus ja maan suola”, Kristus sanoi.

Jumalan työtovereina meille on annettu tuo kunniakas ja jalo tehtävä: loistaa maailman pimeyden keskellä Kristuksen ylösnousemuksen valoa, viedä ilosanomaa kaikille ihmisille ja kansoille.

Uskonnonopetuksen mahdollisuudet kirkon jäseneksi kasvattamisessa

Ortodoksinen kirkon opetus- ja rukoustraditio selvästi painottaa kasvatusta ja uskoo kasvatuksen mahdollisuuksiin. Kirkko näkee kasvatuksen yhtenä keskeisimmistä tehtävistään. Kristillisen kasvatuksen tehtävä on opettaa lapset erottamaan oikea ja väärä, hyvä ja paha sekä elämään ja toimimaan tämän mukaisesti. Kirkon isien opetuksista ilmenee heidän asettaneen kasvatuksen päämääräksi tehdä lapsista ihmisiä, jotka rakastavat Jumalaa. Tärkeimpänä keinona tämän saavuttamiseksi isät korostavat kasvatuksessa Jumalan sanan merkitystä, joka nähdään ainoana luotettavana perustana. Tältä perustalta lapset oppivat vähitellen asettamaan arvot oikeaan järjestykseen. Kasvattajia kehotetaan kasvattamaan lapsia ja nuoria kristillisen elämän järjestykseen, jonka isien mielestä tulee heijastaa uskoa ja uskon totuuksia. Näin ajateltuna ortodoksiset lapset ja nuoret eivät ole mitä tahansa nuoria. Ja vieläkin enemmän: jos he ovat joka suhteessa kuin yleensä nuoret, he eivät enää ole ortodoksisia nuoria.

Tästä näkökulmasta katsottuna kasvatustehtävä nykyaikana tuntuu vaikealta. Maailma ja yhteiskunta, jossa elämme, ovat muuttuneet. Samoin myös koulumaailma, jossa omana aikanamme yhä enemmän uskontokasvatus tapahtuu. Uskonnollinen kasvatus joutuu yhä uusien ja uusien haasteiden eteen. Enenevässä määrin yhteiskunta on loitonnut lainsäädännössään kristillisestä arvomaailmasta. Tämä on vaikuttanut ennen kaikkea perhe-elämään, joka on kokenut monenlaisia muutoksia. Kodit eivät enää ole uskonnollisen perinteen vaalijoita samalla tavoin kuin ennen. Kristillinen maailmankatsomus ja kirkon usko ja opetus ovat saaneet kilpailijoikseen erilaisia ideologioita ja maailmankatsomuksia. Sodan pelko ja luonnon ja ympäristön saastuminen synkentävät tulevaisuuden kuvaa sekä herättävät toivottomuutta. Tämä lisää myös lasten ja nuorten ahdistusta. Tällaisessa ahdistavassa maailmassa ihmiset etsivät ratkaisuja. Kirkko ja sen sanoma saatetaan kokea hyvinkin eri tavoilla. Uskonnollisten yhteisöjen määrä kasvaa. Ihmiset etsivät ja harhailevat etsiessään.

Uskonnollisten arvojärjestelmien asettamista normeista irtautuminen on johtamassa normijärjestelmien yhtenäisyyden pirstoutumiseen. Elämän aineellisen ja tämänpuoleisuuden korostaminen johtaa ainoastaan näkyvän todellisuuden huomioimiseen. Ihmiset koko ajan ikään kuin pakenevat omaa itseään ja sisintä olemustaan, joka on Jumalan kuva hänessä. Tämä kaikki ilmenee psyykkisenä pahoinvointina ja fyysisten sairauksien lisääntymisenä, väkivallan lisääntymisenä ja ei-toivottuna massakäyttäytymisenä. Elämme maailmassa, jossa lukemattomat tahot kilpailevat ihmisen tajunnasta ja joudumme tietoisesti tai tietämättämme alttiiksi mitä erilaisimmille vaikutuksille. Kaikki tämä yhä suuremmassa määrin vaikuttaa myös kasvatustyöhön ja uskonnonopetukseen. Uskonnonopettajakin on tavallaan tajunnan muokkaaja. Hänen olisi pystyttävä osoittamaan lapselle ja nuorelle, mikä on oleellista ja tärkeää ja mikä taas epäoleellista, vaikka lapsi itse tekeekin ratkaisut ja valinnat omassa elämässään. Joutuu myös pohtimaan, kuinka kirkkomme voi säilyttää perusolemuksensa tässä muuttuvassa maailmassa ja samalla vaikuttaa maailman kulkuun.

Valitettavasti ortodoksinen näkemys Jumalasta, ihmisestä ja pelastuksesta on hämärtynyt. Seurakunnissammekin on sukupolvia, jotka on kastettu ortodokseiksi, mutta jotka eivät ole saaneet kasvatusta ja opetusta tietoiseen ortodoksisuuteen. Lapset eivät ole nähneet ympärillään sellaista yhteisöä, jonka hän tuntisi olevan oikea seurakunta ja hänen omansa. Vanhemmat ja kummitkaan eivät ole aina tehneet sitä, mitä heidän olisi pitänyt tehdä. Kristillisen opetuksen puutteesta nykyinen ihmiskäsitys on vääristynyttä. Arkielämästä erillään toteutettu kristillisyys on johtanut itsekeskeisyyteen.

Kuitenkin oikein ymmärretty kristillisyys on yhteyttä, yhdessä olemista ja -elämistä, joka huipentuu pyhässä Eukaristiassa. Se tekee kaikki samanarvoisiksi, yhdeksi perheeksi ja yhdeksi ruumiiksi. Sillä on valtava uudistava vaikutus. Vähemmistönä elävien ortodoksien piirissä toisinaan koettu identiteettikriisi alkaa perheessä. Tässä suhteessa koulujen uskonnonopetuksella on tärkeä merkitys identiteetin vahvistamisessa. Ratkaisevan tärkeää on saada kotien taholta vahvistusta uskontokasvatukselle, jotta se olisi täysitehoista. Vanhempien osuus lasten ja nuorten kasvatuksessa korostuu sitä enemmän, mitä enemmän muutoksia yhteiskunnassa ja uskontokasvatuksessa esiintyy. Ilahduttavaa on selvä perinteiden arvostuksen palaaminen, joka on saanut aikaan myönteistä suhtautumista ortodoksista perineettä kohtaan myös ei-ortodoksien taholta.

Vaikka opettajan osuus uskontokasvatuksessa on tärkeä, sittenkin tärkeämpi on kodin ja vanhempien osuus. Lapsi suuntautuu ensisijaisesti vanhempien uskonnollisen tai muun vakaumuksen mukaan. Uskontokasvatuksessa on ratkaisevan tärkeää ensimmäisten ikävuosien merkitys. Juuri silloin vanhemmat vaikuttavat kaikkein syvimmin lapsensa tulevaisuuteen, kehitykseen ja oppimismahdollisuuksiin Perheen sisäiset lämpimät suhteet kehittävät lapsen itseluottamusta ja lapsi tuntee kuuluvansa johonkin sekä toisten ihmisten arvostavan häntä. Juuri varhaislapsuudessa annettu uskontokasvatus antaa lapselle turvallisuuden tunteen ja luottamuksen toisiin ihmisiin. Perheen asenteet, moraaliset tunteet ja motiivit suuntaavat lapsen käyttäytymistä. Samoin perheen käyttäytymismallit vaikuttavat voimakkaammin kuin sanat. Näin eettinen kasvatus on yhteydessä ympäristön aikuisten käyttäytymiseen, joka taas on riippuvainen heidän omaksumistaan arvoista, normeista ja tottumuksista.

Yleensä vanhemmilla on odotuksia uskonnonopetuksen suhteen. He toivovat, että se vahvistaisi kodin kasvatustavoitteita siinäkin tapauksessa, että ne ovat erilaiset kuin opettajan. Vanhemmat odottavat, että lapsesta tulisi kunnollinen, ahkera, rehellinen ja hyvä ihminen ja että hän oppisi tuntemaan Jumalaa sekä kirkkoa ja sen tapoja. Samoin he odottavat, että opettaja kasvattajana ohjaisi esimerkillään lasta ja toimisi kokonaisvaltaisesti niin, että sen tuloksena heidän lapsensa varjeltuisi maailmassa ja että hänestä kasvaisi kunnon ihminen.

Koulun uskonnonopetukselle on asetettu tavoitteet ja opetussuunnitelma. Pyrkimyksenä on seurakunnan ja kirkon jäsenyyteen kasvattaminen. Samoin kasvatetaan sosiaalisuuteen, johon kuuluvat lähimmäisenrakkaus, ekumeenisuus ja muiden uskontojen ymmärtäminen. Samoin pyritään hengelliseen kasvattamiseen ja Jumala-yhteyteen kasvattamiseen.

Pyrittäessä kirkon opettamaan kristittynä elämisen päämäärään ja elämään aktiivisena Kirkon jäsenenä tarvitaan kokonaisvaltaista näkemystä. Ei tule nähdä niin, että jokin on kirkon aluetta, toinen taas koulun uskonnonopetuksen aluetta ja kolmas taas perheen vastuulla. Ihanteellisin tilanne on silloin, kun kaikki kolme yhdessä toimivat kohti samaa päämäärää.

Koska lapsen identiteetti muovautuu aluksi aivan konkreettisten asioiden kautta, tärkeää olisi lasten tuominen mukaan seurakunnallisiin yhteyksiin, ensisijaisesti jumalanpalveluksiin, mutta myös kerhoihin ja muunkinlaiseen toimintaan. Voidakseen kristillisessä mielessä kasvaa ehjäksi persoonaksi lapsen on voitava luottaa Jumalaan ja ympärillä oleviin ihmisiin. Jos lapsi voi luottaa vanhempiinsa, myös hänen luottamuksensa Jumalaan vahvistuu. Vanhempien malli, suhtautuminen ja tuki on ratkaisevan tärkeää. Osallistuessaan kirkon ja seurakunnan elämään lapsi ymmärtää kuuluvansa erityiseen yhteisöön. Lisäksi hän käytännössä oppii tuntemaan jumalanpalveluselämän rikkauden ja kaiken sen, mitä kristittynä elämiseen kuuluu. Samalla hänen ortodoksinen identiteettinsä vahvistuu. Tässä mielessä uskonnonopettajien ja vanhempien toivoisi voivan toimia enemmän yhdessä tuomalla lapsia kirkon jumalanpalveluksiin ja ennen kaikkea Pyhälle Ehtoolliselle.

Keskeisintä ja samalla vaikeinta uskonnonopetuksessa on saada lapseen juurtumaan kristillisen maailmankuvan perusteista käsitys ihmisestä Jumalan kuvana, se että ihminen on ensisijaisesti henkinen olento ja tarkoitettu iankaikkista elämää varten. Kristinuskon ydinsanoma on, että tie Jumalan kaltaisuuteen on mahdollinen Kristuksen kautta ja että ihmiskunnan ja koko maailman päämäärä on kirkastuminen eli jumalallistuminen, theosis. Sitä varten Kristus tuli maan päälle. Kirkko on Kristuksen työn jatkaja. Kristus elää kirkossaan ja pyhittää ja uudistaa Pyhän Hengen välityksellä.

Toinen keskeinen ja vaikea kysymys on saattaa lapsen tietoisuuteen ymmärretyksi jotain siitä maailmasta ja todellisuudesta, joka on muuta kuin tämä näkyvä maailma, maailmasta johon kuuluu Jumala, taivasten valtakunta ja sielu, niin että lapsi tajuaa ihmisen olevan Jumalan kuva ja luotu iankaikkisuutta varten. Kuinka voi ohjata lasta kokemaan Jumala?

Tärkein tie on Kirkon jumalanpalvelus. Siksi kristillisen kasvatuksen ja uskonnonopetuksen tärkein tehtävä ja suurin mahdollisuus on tuoda lapset mahdollisimman usein kirkkoon. Jos lapsi tottuu käymään palveluksissa ja osallistuu sakramentteihin, hän vähitellen omaksuu sen elämänkatsomuksekseen ja kasvaa kirkon jäsenyyteen. Silloin vanhemmat ja opettajat tai molemmat yhdessä onnistuvat saavuttamaan uskonnonopetuksen tärkeimmän tavoitteen ja sen kautta myös monia muita hyviä asioita. Sillä tavoin lapsi oppii ymmärtämään, että tärkeintä kristittynä elämisessä on jatkuva Jumala-yhteys, ei vain yhteytenä kirkon jäsenten välillä, vaan että sen tulee olla henkilökohtaista Kristus- elämää, joka ilmenee sakramentalismina ja Jumalan palvelemisena lähimmäisissä.

Tämän eukaristisen elämän kautta on mahdollista myös omaksua ortodoksisuuden valoisa ja myönteinen ihmiskuva sekä ihmisen todellinen tarkoitus, toimia Jumalan työtoverina tässä langenneessa maailmassa ja olla uudistamassa sitä.

Henkilökohtainen kilvoittelu nykypäivän

1.Kristuksen seuraaminen

”Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua”, sanoi Herra. (Joh.12:26) Jokainen kristitty on pyhässä kasteessa tehtyjen lupausten kautta omaksunut velvollisuuden olla Herramme Jeesuksen Kristuksen palvelija. Herraa Jeesusta Kristusta tulee jokaisen kristityn välttämättä seurata.

Jotta voisi seurata Kristusta, on tunnettava Hänen äänensä. Siksi tulee tutkia Evankeliumia, jotta kykenisi elämässä seuraamaan Kristusta. Voidaksemme seurata Kristusta meidän on ensin kieltäydyttävä maailmasta. Kristuksen seuraaminen ei ole mahdollista sielulle, ellei tämä kieltäytyminen ole ennen sitä tapahtunut. Monet kääntyvät Herran puoleen, mutta harvat päättävät Häntä seurata. Monet lukevat Evankeliumia nauttien ja haltioituen sen sisältämän opetuksen ylevyydestä ja pyhyydestä, mutta harvat päättävät suunnata elämäntapansa Evankeliumin asettamien säännösten mukaiseksi.

Kristusta seurataksemme luovumme ensiksi järjestämme ja tahdostamme. Langenneessa ihmisluonnossamme sekä järki että tahto ovat täysin synnin turmelemat. Ne eivät mitenkään voi sopeutua Jumalan ymmärrykseen ja tahtoon. Joka hylkää oman järkensä, tulee kykeneväksi omaksumaan itselleen jumalallisen ymmärryksen, ja joka kieltäytyy oman tahtonsa täyttämisestä, tulee kykeneväksi täyttämään Jumalan tahdon.

Kristusta seurataksemme otamme henkilökohtaisen ristimme. Ristin ottamiseksi nimitetään vapaaehtoista, harrasta alistumista Jumalan päätökseen kaikista Jumalan kaitselmuksen lähettämistä ja sallimista murheista huolimatta.

Ne, jotka eivät vapaaehtoisesti päätä kieltää itseään ja luopua maailmasta pakotetaan vastoin tahtoaan luopumaan näistä molemmista. Kun säälimätön ja väistämätön kuolema saapuu, on heidän erottava kaikesta, mihin he olivat kiintyneet. Itserakkaus ja kiintymys maalliseen ja turhaan ovat itsepetoksen, sokaistuneisuuden ja hengellisen kuoleman hedelmiä. Itserakkaus on vääristeltyä rakkautta itseään kohtaan.

Ihmisen sielu hankkii itselleen toimintaansa vastaavia ominaisuuksia. Samoin kuin peilissä kuvastuvat esineet, joiden eteen se on asetettu, siten myös sieluun painavat leimansa vaikutelmat, jotka vastaavat sielun harrastuksia ja tekoja, sen tilaa.

2.Taistelu himoja vastaan

Eräs suuri kilvoittelija sanoo: ”Meidän tulee suhtautua ymmärtäväisesti sielumme heikkouksiin ja epätäydellisyyksiin sekä kärsiä omat puutteellisuutemme, kuten me kärsimme lähimmäistemme puutteellisuudet. Kuitenkaan emme saa heittäytyä toimettomiksi, vaan meidän tulee lakkaamatta kehottaa ja pakottaa itseämme parempaan sekä huolehtia parannuksenteostamme ja täydellistymisestämme.”

”Älä hämmenny äläkä ole neuvoton silloin, kun huomaat jonkin himon itsessäsi vaikuttavan”, sanoo eräs pyhä isä. ”Kun himo syttyy, niin taistele sitä vastaan ja koeta kahlehtia se ja kitkeä juurineen nöyryydellä ja rukouksella.”

Levottomuus ja hämminki, mikä himollisen sielun liikkeen ilmetessä ihmisessä syntyy, on todistuksena siitä, ettei ihminen ole vielä oppinut tuntemaan itseään.

Ihminen saa alkunsa laittomuudessa ja syntyy synnissä. Siitä johtuu, että himot, ts. sielussa ja ruumiissa ilmenevät synnin sairaudet, ovat luonteenomaisia meidän langenneelle ihmisluonnollemme.

Himot eivät kuuluneet synnittömäksi luotuun ihmisluontoomme. Myös uudistetulle ihmisluonnolle ne ovat luonnottomia. Luonnollisia ne ovat vain langenneelle luonnolle. Himot on sama kuin ”synti” tämän sanan laajimmassa merkityksessä. Kristitty vapautuu pyhässä kasteessa himojen ikeen alta. Hän saa voimia ja mahdollisuuden vastustaa himoja ja voittaa ne. Oman valintansa mukaan hän voi joko vastustaa himojaan ja voittaa ne Herran avulla tai olla vastustamatta niitä ja joutua niiden orjaksi. Jokainen himon vaatimusten vastustaminen heikentää himoa. Yhtämittainen vastustaminen kukistaa sen.

Jokainen myöntyminen himoon vahvistaa sitä ja alinomainen myöntyminen tekee himon orjaksi sen, joka myöntyväisesti suostuu siihen.

Kilvoittelu on kristitylle välttämätön, mutta se ei vapauta kristittyä himojen vallasta, vaan, Pyhän Hengen armovoima.

Kilvoittelun olemus on käskyjen täyttämisessä. Se, joka ei kahlehdi ruumistaan ja rasita sitä työllä, paastolla, valvomisella ja rukouksella, vaan sallii lihan viisauden hallita itseään sekä yllä pitää itsessään olevia himoja, ei ole tarpeeksi voimakas täyttääkseen evankeliumikäskyt.

Yksin kuolema vapauttaa ihmisen synnin vaikutuksesta, vaikka hän olisi saavuttanut pyhyydenkin. Himot eivät häikäile, vaan saattavat herätä jopa kuolinvuoteella makaavassa ihmisessä. Senpä vuoksi ihminen ei kuolinvuoteellansakaan saa lakata valvomasta itseään. Vasta sitten kun olet hautakirstussa, voit jo uskoa, että ruumiisi on himoton.

Kristityssä vaikuttavat himot pakottavat hänet lakkaamatta valvomaan ja synnyttäessään jatkuvan taistelun hänen mielessään ne edistävät hänen kypsymistään hengellisessä elämässä. Ihmiselle paljastuu kokemuksen kautta hänen oma tilansa, jolloin hän tahtomattaankin tajuaa lunastuksen välttämättömyyden. Hänestä häviää kaikki luottamus itseensä, ja hän kohdistaa kaiken toivonsa Lunastajaansa.

Meidän täytyy uskoa, että perisyntiin sisältyy kaikkien himojen siemeniä ja että syntymästä saakka meissä on taipumus kaikkiin synnin eri muotoihin. Siksipä me emme saa ihmetellä minkään himon ilmenemistä tai heräämistä meissä, niin kuin se olisi jotain tavatonta ja kummallista.

Sielullisten ja ruumiillisten ominaisuuksien sekä olosuhteitten vaikutuksen mukaan eri ihmisissä kehittyvät erilaiset himot: toisilla on taipumusta rahanhimoon, toisilla taas on himona vaatteet; toista vetää lihan hekuma, toinen taas janoaa kunnianosoituksia. Jos joku ei tunne jonkin himon ilmenemistä itsessään, niin hän ei saa luulla, ettei hänessä tätä himoa olekaan; ei ole vain ollut sopivaa tilaisuutta sen paljastumiseen.

Meidän tulee olla aina valmiina tekemään vastarintaa jokaiselle himolle. Erityisesti meidän täytyy olla varuillamme hallitsevaan himoomme nähden, joka muita himoja useammin ilmenee meissä ja joka eniten meitä vaivaa.

Langenneelle luonnollemme ominaiset himot eroavat suuresti niistä himoista, joita kukin meistä vapaaehtoisesti on itselleen hankkinut. Jälkimmäisten voima on verrattomasti suurempi kuin edellisten. Mutta katumus, kaikkivoipa parannuskeino, jonka kaikki voimallinen parantaja – Jumala – tarjoaa, parantaa kaikista synnin sairauksista sen, joka vapaaehtoisesti haluaa käyttää tätä parannuskeinoa oikein.

Eräät himot ovat alkuna ja syynä toisiin himoihin. Sellaisia ovat ylensyöminen, itsensä hemmottelu, huvittelu, komeileminen, rahanhimo, kunnianhimo ja epäusko. Niitten seurauksena esiintyvät hekumallisuus, alakuloisuus, viha, pitkävihaisuus, kateus, ylpeys, Jumala n unohtaminen sekä hyveellisen elämäntavan hylkääminen.

Hengellisessä kilvoittelussaan ihmisen täytyy ryhtyä vastustamaan etupäässä alkuhimoja, jolloin niitten seurauksena olevat himot häviävät itsestään. Ensimmäisenä himoista esiintyy epäusko. Se aukaisee sielun ovet ja päästää siihen rahanhimon, kunnianhimon, saastaiset halut, vihan, alakuloisuuden sekä paheitten lopun – epätoivon.

Ensimmäinen hyveistä ja kaikkien kristillisten tosihyveitten lähde on usko

Himot viihtyvät salaisesti niissä, jotka eivät tarkkaa elämäänsä, vaan elävät suruttomasti.

Vain todellinen kristitty, joka alinomaa tarkkaa itseään, tutkii Herran lakia päivät ja yöt koettaen kaikella huolella täyttää Evankeliumin käskyt, saattaa huomata itsessään olevat himot. Mitä enemmän ihminen puhdistuu ja kehittyy, sitä enemmän himot paljastuvat hänelle.

Himojen vaikutus paljastuu ajatuksissa, haaveilussa ja synnillisissä tunteissa ja aistimuksissa. Toisinaan himolliset ajatukset ja mielikuvat ilmestyvät äkkiarvaamatta, kun taas toisinaan ne hiipivät mieleen salakavalasti; samalla tavalla myös tunteet ja aistimukset ilmenevät sydämessä tai ruumiissa. Synnilliset ajatukset, mielikuvat ja tunteet vetävät syntiin itse teossa tai ainakin panevat nauttimaan synnillisistä ajatuksista, mielikuvista, tunneaistimuksista ja orjuuttavat niillä sekä näin saattavat tekemään synnin mielikuvituksessa ja tunteissa.

Kristuksessa kilvoittelijan täytyy kieltäytyä tekemästä syntiä ei vain itse teossa, mutta myös mielikuvituksessaan ja tunteillaan. On mahdotonta, etteivät ihmisessä olevat himot ilmenisi hänen ajatuksissaan, sanoissaan ja toiminnassaan Tällainen himojen paljastuminen on täydellisyyteen pyrkivän kristillisen kilvoittelun kentällä lankeemusta, jonka vain viipymätön katumus voi parantaa.

Varsinkin kilvoittelijana vasta-alkaja ei voi olla tuntematta mieltymystä synnillisiin ajatuksiin, mielikuviin ja tunneaistimuksiin Hän ei voi olla tekemättä syntiä synnillisten ajatusten, haaveilun ja tunteitten kautta; hän ei voi olla tekemättä syntiä sanoin ja teoinkin. Viipymätön katumus lääkitsee nämäkin synnit

Kun tarkkaamme itseämme ja huomaamme itsessämme himojen vaikutusta, emme saa hämmentyä, emme masentua emmekä joutua ymmälle, vaan meidän täytyy säilyttää sielumme rauha.

Ennen hautaa emme vapaudu himojen hyökkäyksistä! Meidän tuleekin valmistautua vastustamaan niitä koko elämämme ajaksi. Luonnollisen välttämättömyyden pakosta me tahtomattammekin lankeamme, mutta lankeemukset edistävät kypsymistämme hengellisessä elämässä ylläpitäessään ja vahvistaessaan meissä katumuksen tunnetta ja siitä syntyvää nöyryyttä.

Pelastuksemme on Jumalassa, ei teoissamme. Uskon mukaisella elämällä, evankeliumikäskyjen täyttämisellä me ainoastaan todistamme uskomme todellisuuden ja uskollisuutemme Jumalaa kohtaan.

Päämääränä on sydämen ja ruumiin puhtaus! Sen avulla nähdään Jumala. (Mt. 5:8) Tämä puhtaus saavutetaan vain pitkäaikaisen ja vaikean taistelun kautta epäpuhtautta vastaan.

On sangen suuri ero siinä, jos ihminen tekee syntiä tieten tahtoen tai jos hän tekee sitä heikkoudesta ja hetkellisestä innostuksesta mielen ollessa kuitenkin Jumalan palvelemiseen suunnattu. Aivan toista on viettää synnillistä elämää tyydyttäen kaikki synnilliset halut ja kaikki himot kuin kulkea Jumalan tiellä langeten tai kompastellen heikkouden, epätäydellisyyden ja synnillisen sairauden lähden.

Koska pyhät isät näkivät, että taistelu himoja vastaan kehittää hengen hedelmiä, he eivät halunneet tämän taistelun loppuvan, vaan he halusivat kestää sen jalosti ja masentumatta. He olivat autuaita, koska eivät etsineet täydellisyyttä muussa kuin nöyryydessä. He eivät etsineet pelastukselleen toivon perustaa itsestään, omista teoistaan, vaan Kristuksesta.

Missä ei ole nöyryyttä, siellä ei ole lainkaan kristillisiä hyveitä. Mutta missä on todellinen nöyryys, siellä ovat myös kaikki hyveet.

3. Nöyryyden merkitys

Ilman nöyryyttä ja rakkautta ei ole ei ole myöskään mitään hengellistä. Niiden syntyessä ja kehittyessä syntyy ja kehittyy hengellisyyskin. Niiden merkitys sielulle on sama kuin lihan hillitsemisellä ruumiille. Nöyryyden teoilla me saavutamme nöyryyden, rakkauden teoilla rakkauden.

Tässä suhteessa tulee olla tarkkana. Mittapuu on nimittäin seuraava: joka on nöyrä, ei huomaa, että joku kohtelisi häntä hänen arvoaan alentavasti, sillä hän pitää itseään niin alhaisena, ettei kukaan voi häntä sen alhaisempana kohdella. Ja juuri siinä on viisaus.

Toisinaan Herraa jättää meihin siveellisiä heikkouksia siinä tarkoituksessa, että me nöyrtyisimme. Jos ei niitä meillä olisi, niin me heti kohoaisimme pilviä korkeammalle ja asettaisimme sinne valtaistuimemme. Mutta siinä olisi turmiomme.

Nöyryys on voittamaton ase vihollisiamme vastan. Nöyryyttä on kuitenkin vaikea saavuttaa. Me saatamme pitää itseämme nöyrinä omaamatta varjoakaan nöyryydestä. Pelkän ajattelun avulla emme näet itseämme nöyryytä. Paras tai oikeammin sanoen ainoa tie nöyryyteen on kuuliaisuus ja omasta tahdosta luopuminen. Ilman näitä ominaisuuksia voi meissä kehittyä saatanallinen ylpeys huolimatta siitä, että sanoissa ja ruumiimme liikkeissä esiinnymme nöyrinä.

Itsemme nöyryyttäminen ei ole vielä nöyryyttä, vaan ainoastaan sen haluamista ja etsimistä. On olemassa eksytyksen henki, joka jollain tavoin kietoo sielumme kavaluudellaan ja sotkee ajatuksemme niin, että me luulemme olevamme nöyriä, vaikka kätkemmekin sieluumme ylpeän luulon itsestämme.

Jos loukkaannumme jostakin huomaamattomuudesta, se on merkki siitä, että pidämme itseämme huomiota ansaitsevina ja arvioimme itsemme sangen korkealle sydämessämme, ts. olemme ylpeäsydämisiä.

Sitten vielä tuomitseminen. Miksi tuomitsemme toisiamme? Siksi, ettemme yritä oppia tuntemaan itseämme. Sillä, joka ahkeroi oman itsensä tuntemisessa, ei ole aikaa tarkata toisia. Tuomitse itseäsi, niin lakkaat tuomitsemasta lähimmäisiäsi. Pidä jokaista ihmistä parempana itseäsi. Ilman tällaista mielialaa on jokainen kaukana Jumalasta, vaikka hän suorittaisi ihmeenkin.”

Pyhä Henki antaa meille todellisen nöyryyden. Jos ihmisellä, olipa hän miten älykäs tahansa, ei ole Pyhää Henkeä itsessään, hänellä ei voi olla oikeata itsetuntemusta, sillä ilman Jumalan apua hän ei kykene näkemään sielunsa sisintä.

Rauhattomuus ja himot ovat vahingollisia terveydelle. Paasto ja yleensä paastoelämä on paras keino terveyden säilyttämiseksi. Rukous johdattaa hengen Jumalan piiriin, jossa on elämän perusta, ja hengen kautta ruumiskin tulee samasta elämästä osalliseksi. Murheellinen henki, katumuksen tunne ja kyynelet eivät heikennä voimia, vaan lisäävät niitä, sillä silloin sielu joutuu autuaalliseen tilaan. Te haluatte, etteivät synnin murhe ja kyynelet koskaan jättäisi teitä, mutta halutkaa mieluummin, että syvä nöyryyden henki aina hallitsisi teitä. Siitä sitten seuraavat kyynelet ja synnin murhe

Hengellisen elämän kehittymisen merkkinä on jatkuvasti lisääntyvä oman kelvottomuuden tajuaminen sanan täydessä merkityksessä ilman mitään poikkeuksia. Näin ollen niin pian kuin alamme antaa itsellemme arvoa jossakin suhteessa, on tilanteemme huono. Ja tämä on vaarallista. Vihollisemme tulee, kääntää silmämme, heittää eteemme kiven ja me kompastumme. Sielu, joka tuntee oman arvonsa, on juuri sen variksen kaltainen, joka ketun houkuttelemana avasi suunsa ja pudotti silloin juustopalan maahan.

4.Hengellinen taistelu

Olemme silti velvolliset kaikin voimin ponnistelemaan tehdäksemme kaiken, mikä on vallassamme. Piispa Ignatios Brjantsaninov sanoo: ”On neljä keinoa, joilla voi Jumalan avulla karsia itsestä uskon omiin voimiinsa, toisin sanoen saavuttaa se, ettei milloinkaan missään suhteessa luota itseensä.

1. a) Tajua mitättömyytesi ja pidä lakkaamatta mielessäsi, ettet sinä itsestäsi voi tehdä mitään hyvää, joka tekisi sinut ansiolliseksi Taivasten Valtakuntaan. Kuule, mitä sanovat viisaat isät. Pietari Damaskolainen vakuuttaa: ”Ei ole mitään parempaa kuin se, että ihminen oppii tuntemaan oman heikkoutensa ja tietämättömyytensä, eikä ole mitään pahempaa kuin se, ettei hän sitä tajua.” Pyhä Maksimos Tunnustaja opettaa: ”Inhimillisen heikkouden tunteminen on kaiken hyveen perusta.” Pyhä Krysostomos vakuuttaa: ”Se tuntee itsensä parhaiten, joka ei pidä itseään minään.”
2. b) Etsi Jumalalta apua lämpimän ja nöyrän rukouksen kautta, sillä sellainen mieliala on Hänen lahjansa. Sinun tulee ennen kaikkea ymmärtää, että et kykene tajuamaan omaa mitättömyyttäsi. Asetu rohkeasti Jumalan suuruuden eteen ja usko horjumatta, että Hän – ja vain Hän – lahjoittaa sinulle tämän oivalluksen milloin ja miten sopivaksi katsoo. Älä salli enää minkään epäilyn horjuttaa tätä uskoa.
3. c) Totu aina olemaan varuillasi ja pelkäämään lukemattomia vihollisiasi, joita et kykene vastustamaan lyhyttäkään hetkeä. Pelkää heidän suurta kokemustaan meitä vastustaessaan, heidän suurta viekkauttaan ja ansojaan, heidän muuttumistaan valon enkelin kaltaisiksi, heidän lukemattomia juoniaan ja verkkojaan, joita he salaa virittelevät hyveellisen elämäsi tielle.

d)Jos lankeat johonkin syntiin, käänny mahdollisimman pian näkemään heikkoutesi ja tunnusta se. Sitä varten Jumala salliikin sinun langeta, että Sinä paremmin oppisit tuntemaan heikkoutesi. Todellisen nöyryyden perustus ja alku on siinä kokemuksessa, että omiin voimiimme emme voi luottaa.

Ken haluaa tulla taivaallisesta valosta osalliseksi, hänen on välttämätöntä oppia tuntemaan itsensä. Jumalan armo johdattaa ylpeitä ja itseensä luottavia useinkin lankeemuksien kautta. Jumala sallii heidän langeta juuri siihen syntiin, jota välttämään he pitävät itseään tarpeeksi voimakkaina, jotta he huomaisivat heikkoutensa eivätkä enää rohkenisi luottaa itseensä missään muussakaan suhteessa.

 5.Rukous ja sakramentaalinen elämä

Rukous

Vaikka hengen maailma onkin suurimmalle osalle ihmisiä vain käsittämätön arvoitus, niin kaikille on kuitenkin annettu mahdollisuus tunkeutua siihen, niin kuin Kristus sanoo: ’Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen.” (Mt. 11: 12) Joskaan suuret kilvoittelijat eivät ole voineet ilmaista hengellisiä kokemuksiaan kaikessa laajuudessaan toisille, he ovat kuitenkin ilmoittaneet aseen, jolla jokainen omakohtaisesti voi tunkeutua taivasten valtakuntaan, toiseen maailmaan. Tämä ase on rukous. Yhteys kahden vastakkaisen maailman välillä on mahdollinen vain rukouksen kautta. Missä määrin ihminen kehittyy rukouksessa, siinä määrin hengen maailma lähestyy häntä ja hän sitä, ja se muuttuu vähitellen arvoituksesta eläväksi todellisuudeksi.

Rukous on keino, mutta samalla myös päämäärä, sillä hengellinen elämä on yhtämittaista rukouselämää. Hengellisen elämän olemuksena ja hengen maailman ilmiönä rukouskin kuuluu siis niitten ilmiöitten joukkoon, jotka selviävät täydellisesti vain omakohtaisen kokemuksen kautta.

Janoava sielu alkaa tutkia rukousta. Paljon löytyy tietoja rukouksesta: se on ihmiselle tärkeä, se on voiman lähde, sitä tulee harjoittaa ahkerasti, oikea rukous vaatii tarkkaavaisuutta, sydämen lämpöä, hengellistä nöyryyttä jne. Mikä on rukouksen olemus, ja miten se voidaan oppia? Tämä on salaisuus. Monet tyytyvät yllä mainittuihin tietoihin rukouksesta, ja heille rukous on kirkossa käymistä, silmien ristimistä, kumarruksien tekoa, polvilleen lankeamista, psalmien, kaanonien, akatistosten ja muitten rukousten lukemista. Mutta etsivää sielua ei tämä tyydytä. Hän tahtoo päästä selville itse rukouksen olemuksesta. Kirkkoisien ja suurten askeettien teoksista hänelle selviää rukouksen olemus semmoisena kuin inhimillinen olento sen voi tajuta ja toiselle kuvata. Rukous on järjen lakkaamatonta Jumalaan kohdistamista. Se on mieliala, jossa ihminen lakkaamatta tuntee Jumalan läsnäolon. Se on rakkauden korkein muoto, mikä kehittyy lakkaamattomasta Jumalan muistelemisesta. Rukous on hengen lakkaamatonta elämää, kuten hengitys tai sydämen sykintä on ruumiin elämää. Se on lakkaamattoman rukouksen, ns. Jeesuksen rukouksen, harjoittamista.

Rukous on oikea, kun se kannetaan puhtaasta sydämestä, palavuudella, kaikella tarkkaavaisuudella. Mutta tässä ihminen osoittautuu jälleen heikoksi, sillä hän ei kykene rukoilemaan oikein. Miten siis ihminen pelastuu, kun uskoa ei voi, hyvää ei voi tehdä, eikä edes rukoillakaan oikein? Onko hänet täydellisesti jätetty Jumalan armoille? Tähän vastaa Johannes Krysostomos: ”Vaikkakin suurin osa ja melkeinpä kaikki riippuu Jumalasta, Hän on kumminkin antanut vähäisen osan meillekin, jotta olisi hyvä syy meidän kruunaamiseemme.” Mikä on tämä ”vähäinen osa”, mikä meiltä vaaditaan? Se on, että lakkaamatta tahdomme pelastua. Se ei ole tahtomista vain sanoilla, vaan todellista tahtomista, mikä ilmenee siten, että me herkeämättä pakotamme itseämme hyvään. Koska pelastus on lähinnä rukouksessa, niin siihen sovitettuna tämä ”vähäinen osa” sisältyy apostoli Paavalin käskyyn: ”Rukoilkaa lakkaamatta.” (1. Tess.5:17)

Kaikella muulla on määrätty aikansa, mutta rukoilla tulee aina. Se onkin luonnollista, jos ottaa huomioon, että rukous on hengen elämä. Ruumis ei voi elää ilman yhtämittaista hengittämistä, myös henki kuihtuu, jos se ei saa elää rukouksen kautta. Mutta kuinka heikko ihminen, joka ei voi lyhyttäkään tuokiota rukoilla oikealla rukouksella, saattaa lakkaamatta rukoilla? Pääasia ei olekaan siinä, että rukoilemme oikealla sydämen rukouksella, vaan tärkeintä on, että toteutamme käskyn: rukoilkaa lakkaamatta. Ihmisen osalle on jätetty rukouksen lakkaamattomuus, kun taas sen palavuus on Jumalan annettavissa. Rukouksen määrä on ihmisestä riippuva, mutta laatu on Pyhän Hengen lahja. Makarios Suuri sanoo: ”Rukoilla jotenkuten, mutta lakkaamatta, se on vallassamme, mutta rukoilla todellisella rukouksella on Jumalan lahja.” Tämä ei tarkoita, että rukous on koneellista toimintaa; päinvastoin lakkaamattoman rukouksen harjoittajan tulee kohdistaa kaikki voimansa siihen, että rukous tulee lausutuksi tarkkaavaisesti ja että sydän ottaa siihen osaa. Mutta varsinaisen pysyvän tarkkaavaisuuden ja sydämen lämmön rukoilija saa vain Jumalan erikoisena armolahjana. Lakkaamaton rukous pelastaa siten, että se muuttuu vähitellen tottumukseksi, ihmisen luonnolliseksi ominaisuudeksi; se valtaa järjen ja sydämen ja aikaansaa ainaisen Jumalan muistamisen ja pysyvän rakkauden mielialan.

Pelastus on lapsellisen yksinkertainen, Jeesuksen Kristuksen nimen lakkaamattomassa avuksihuutamisessa. Tällainen pelastuksen analyysi on syntynyt kilvoittelijain kokemuksien pohjalla, kilvoittelijain, jotka juuri lakkaamattoman rukouksen kautta olivat kohonneet korkealle hengellisen elämän tasolle.

Jo kristillisyyden alkuajoista lähtien on koetettu ratkaista kysymystä, miten ihminen voi olla Jumalan kanssa yhtämittaisessa rukousyhteydessä. Kirkkorukoukset, laulut ja psalmit, vaikka ovatkin sisällöltään pyhiä, ovat kuitenkin monisanaisia ja siitä syystä hajottavat huomion. Tästä syystä on alettu käyttää lyhyitä rukouksia, joita toistettaessa huomio pysyy vain Jumalassa. Jo sangen varhain lyhyistä rukouksista alettiin eniten käyttää ns. Jeesuksen rukousta, joka kuuluu: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä. ” Vähitellen se tuli yleiseen käytäntöön ja otettiin kirkkosääntöihin. Jumalanpalveluksessamme eniten käytetty rukous: ”Herra armahda! ” on lyhennys Jeesuksen rukouksesta.

Jeesuksen rukouksen käyttäjät lausuvat sen eri tavoin. Nämä eroavuudet ilmenevät siinä, että joku painottaa sanaa ’Herra”, joku toinen sanoja ’Jeesus Kristus” tai ’Jumalan Poika” tai ”armahda minua”. Voitaisiin tietysti selittää, että tämä johtuu tottumuksesta tai esimerkistä tai uskonnollisista katsantokannoista, mutta oikeampaa on huomata siinä Pyhän Hengen eri armolahjoja. ”Henki itse esiintyy puolestamme rukoillen sanomattomin huokauksin”, kirjoittaa apostoli Paavali. Niinpä hän, joka painottaa sanaa ”Herra”, on saanut jumalanpelon armolahjan. Jolla on rakkauden lahja, hän lausuu sanat ’Jeesus Kristus” suuremmalla painolla. ’Jumalan Poika” -sanojen korostaja omaa erikoisen uskon, ja ”armahda minua syntistä” -sanoilla nöyryyden lahjan saanut tunnustaa mitättömyytensä ja heikkoutensa Jumalan edessä. Niin kukin saa oman armolahjansa kykyjensä ja voimiensa mukaan.

Jeesuksen rukouksen harjoittamisessa, kuten yleensäkin rukouksessa, on kolme astetta: sanallinen rukous, järjen rukous ja sydämen rukous. Vasta-alkaja sijoittaa Jeesuksen rukouksen jokapäiväiseen rukoussääntöönsä: sen alkuun ja loppuun tai eri rukouksien väliin. Jeesuksen rukouksien lukumäärän hän määrää joko oman tai rippi-isänsä harkinnan mukaan. Jeesuksen rukous ei olisi lakkaamaton, jos se sisältyisi vain aamu- ja iltarukouksiin. Sen tähden tämän rukouksen käyttäjä pyrkii toistamaan tätä rukousta koko ajan, vapaa-aikoina ja työskentelyn aikana, jos ei ääneen, niin ainakin ajatuksissaan. Alussa lakkaamaton rukous tuntuu vaikealta ja raskaalta, ja vasta-alkajan täytyy pakottaa itsensä siihen. Mutta jos hänellä on harras halu oppia rukoilemaan aina ja jos hän oppii voittamaan rukousta estävät himot, niin vähitellen rukous alkaa tulla helpommaksi ja miellyttävämmäksi.

Järjen rukouksesta siirrytään sydämen rukouksen asteelle, jolloin lakkaamaton Jumalan läsnäolon muistaminen säilyy, ei vain ajatuksissa, vaan myös sydämessä. Tätä ilmiötä pyhät isät nimittävät järjen yhtymiseksi sydämeen. Tällä asteella kaikki ikään kuin siirtyy päästä sydämeen, ja kaikki ajatukset ja teot tulevat valaistuiksi sisäisellä valolla. Ihminen huomaa tällöin, millaiset ajatukset hänessä vallitsevat ja millaisia haluja syntyy. Tuolla sisäisellä valollaan, joka syntyy lakkaamattomasta sydämen rukousyhteydestä Jumalan kanssa, hän voi alistaa kaikki ajatuksensa, tunteensa ja halunsa kuuliaisiksi Jumalan tahdolle. Mutta jos hän jotenkin poikkeaa Jumalan tahdon täyttämisestä, ja syvän katumuksen ja nöyryyden tuntein anoo apua heikkoudelleen, niin Jumalan armovoima vahvistaa ja puhdistaa hänet hänen suuren nöyryytensä tähden.

Kehitys lakkaamattomassa rukouksessa tapahtuu toisilla nopeasti, toisilla taas se saattaa kestää useita vuosia. Rukous on erilainen silloin, kun ihminen taistelee himojensa kanssa, jolloin se on taisteluaseena, ja erilainen taas silloin, kun hän on voittanut himonsa: se on hänelle tällöin tulevan autuuden esimakua. Rukousyhteys Jumalan kanssa tulee silloin todella lakkaamattomaksi, ja sydän tottuu tähän yhteyteen niin, että se kestää silloinkin, kun ihminen ruumiillisesti nukkuu. Syystä on sanottu: minä nukun, mutta sydämeni valvoo. Täydellisimmällä ainaisen rukouksen asteella rukoilija ei enää tarvitse sanoja, vaan sydän itse muodostaa sanansa lakkaamattomasti tuntien Jumalan läsnäolon.

Paasto

Paasto pidättää monisanaisuutta, sanoo pyhä Johannes Klimakos. Se on säälin ovi ja se vartioi kuuliaisuutta, se tuhoaa pahoja ajatuksia ja hävittää sydämen tunteettomuuden. Paasto on paratiisin portti: kun vatsa kärsii puutetta, niin sydän nöyrtyy; paastoava rukoilee raittiin mielin, mutta pidättymättömän mieli on täynnä epäpuhtaita mielikuvia ja ajatuksia.

Paasto on rakkauden ja antaumuksen ilmaus: haluamme uhrata maallisen kestityksen lähestyäksemme taivaallista. Aivan liian paljon askarruttavat ajatuksiamme elatushuolet ja makuaistin houkutukset: haluamme vapautua niistä. Näin on paasto nivel vapautustapahtumassa ja välttämätön tuki taistelussa itsekkäitä haluja vastaan. Yhdistyneenä rukoukseen paasto on eräs ihmiskunnan suuria lahjoja, jota huolellisesti vaalivat ne, jotka kerran ovat päässeet siitä osallisiksi.

Paastotessa kasvaa kiitollisuus Häntä kohtaan, joka on antanut ihmiselle mahdollisuuden paastota. Paasto avaa pääsytiet alueille, jotka olet nähnyt vilahdukselta vain aavistuksen omaisesti: elämän ilmaukset ja kaikki ilmiöt ympärilläsi ja itsessäsi saavat uuden valaistuksen, ohi kiitävät hetken uuden hämmästyttävän ja rikkaan sisällön. Mietiskellen valvomisen korvaa selvyydessä valvominen, levoton etsintä vaihtuu levolliseen vastaanottamiseen mieli kiitollisena ja nöyränä. Näennäiset, ratkaisemattomat, vaivaavat ongelmat avaavat sisimpänsä kuin kypsät kukanterät: rukouksella, paastolla ja valvomisella, näillä yhteisesti, tulee meidän kolkuttaa sitä porttia, jonka soisimme näkevämme avattuna.

Tästä löydämme myös syyn siihen, että paastoa usein käytetään pyhien isien mittapuuna: paljon paastoava on paljon rakastava, ja se joka rakasti paljon, saa paljon anteeksi (Luuk.7: 47). Se, joka paastoaa paljon, saa myös paljon anteeksi.

Pyhät isät suosittelevat »kohtuullista» paastoa: ei pidä antaa ruumiin heikentyä liikaa, silloin myös sielu kärsii vaurion. Ei myöskään pidä siirtyä paastoon liian äkkiä: kaikki vaatii harjoitusta, ja jokaisen on kokeilemalla päästävä päämäärään, huomioon ottaen oma luontonsa ja työnsä. Erilaisten ravintoaineiden valikointi on hyljättävää: kaikki ravinto on Jumalan antamaa, mutta viisasta on välttää sellaisia aineita, jotka lisäävät ruumiin painoa ja sen haluja: voimakkaita mausteita, lihaa, väkijuomia ja sellaista, mikä vain hivelee makuaistia. Muuten voi syödä mitä vain, mikä on halpaa ja lähinnä saatavissa, he sanovat. Mutta »kohtuullisella» he tarkoittavat yhtä ateriaa päivässä, ja niin kevyttä, ettei se täytä vatsaa kylläiseksi asti.

Eukaristia

Osallistuessamme Kristuksen ruumiista ja verestä me otamme vastaan osallisuuden myös Pyhästä Hengestä. Vähän ennen Bysantin keisarikunnan kukistumista, noin vuonna 1440, jotkut papit ottivat Konstantinopolissa käyttöön tavan sanoa kullekin ehtoolliselle tulijalle tavallisten ehtoollisella lausuttavien sanojen jälkeen: ”Ota vastaan Pyhä Henki.” Kun pyhältä Markus Efesolaiselta (n. 1394 – 1445) kysyttiin hänen mielipidettään tästä liturgisesta uudistuksesta, hän vastasi, että se oli teologisesti puolusteltavissa: ”Osallistuessamme Herran pyhästä ruumiista ja kalliista verestä me osallistumme myös Pyhästä Hengestä.”

Tulla siksi mitä on. Eukaristiassa, kuten Kirkon jäsenyyden antavassa kasteessa, meistä tulee Hengen kantajia: Ja koko hengellisen elämämme päämäärä voidaan lyhyesti tiivistää sanonnassa: Tule siksi mitä olet. Kasteen ja pyhän ehtoollisen välityksellä Henki yhdessä Kristuksen kanssa asustaa jo sydämemme sisimmässä temppelissä. Vaikka me sanommekin Hengelle: ”Tule”, Hän on jopa tällä hetkellä sisimmässämme. Mutta oman huolimattomuutemme ja syntisyytemme vuoksi me olemme suureksi osaksi tietämättömiä tästä sisäisestä läsnäolosta. Meidän on ”tultava siksi mitä olemme” siinä mielessä, että meidän on löydettävä Hänet, joka jo on läsnä, toimittava tietoisesti yhdessä Hänen toimintansa kanssa, joka sydämessämme jatkuu joka hetki, ja kuunneltava Hänen ääntään, joka jatkuvasti ja nytkin puhuu sisimmässämme (vrt. Room. 8: 26; Gal. 4:6).

Näin me ymmärrämme, että kaikkeen kristilliseen kokemukseemme kuuluu elävöittävä keskustelu sen välillä, mikä ”jo” on olemassa, ja sen, mikä ”ei vielä” ole. Meillä jo on Henki kasteen ja ehtoollisen välityksellä – mutta ei vielä tietoisen osallisuuden täyteydellä. Markus Askeetti (5.vs.) on osunut asian ytimeen. Hänen opetuksensa liittyy kasteeseen, mutta hänen perusteluaan voitaisiin helposti laajentaa käsittämään myös eukaristia.

Edistyypä ihminen uskossa kuinka pitkälle tahansa, saavuttaapa hän miten suuria armolahjoja tahansa, hän ei koskaan löydä, eikä voi koskaan löytääkään mitään enempää kuin sen, minkä hän jo on salaisesti vastaanottanut kasteessa. Täydellisenä Jumalana Kristus suo kastetuille Hengen täydellisen armon. Omasta puolestamme me emme voi lisätä tätä armoa, mutta se paljastuu ja ilmaisee itsensä meille asteittain siinä määrin kuin me täytämme käskyt. Mitä tahansa me siis Hänelle osoitammekin uudestisyntymisemme jälkeen, se on jo ollut meissä kätkettynä ja on alkujaan tullut Häneltä.

Jatkossa Markus siteeraa roomalaiskirjeen kohdan 11: 34 -36. Näin hän ymmärtää koko askeettisen ja mystisen elämän sen kasteen armon alati kasvavana ”paljastumisena”, joka suotiin meille alussa: alussa on päämäärämme. Lähtemällä liikkeelle siitä vaiheesta, jossa Henki vaikuttaa meissä salaisesti” ja peitellyllä tavalla, meitä kutsutaan etenemään tietoisen tiedostamisen tilaan, jossa me tunnemme Hengen läsnäolon sydämessämme ”aktiivisesti”, suoraan, täydellä ”varmuudella” ja ”sisäisellä ymmärryksellä”. Tämä on hengellisen elämämme päämäärä.

 

Itsemurha kristinuskon kannalta

Missään moraalikysymyksessä ei ollut suurempaa eroa klassisten ja kristillisten oppien välillä kuin asenteessa itsemurhaan. Kreikkalaiset tragediain kirjoittajat tuovat usein ilmi käsityksen, että itsemurha on määrätyissä olosuhteissa sopiva jaloille sieluille. Platonin Sokrateen mukaan kuitenkin »saattaa olla järkevää sanoa, että ihmisen pitäisi odottaa eikä lopettaa elämäänsä ennen kuin jumala kutsuu hänet». Aristoteleen mielipide on, että se, joka tappaa itsensä kiihtyneessä mielentilassa, tekee vääryyttä valtiolle. Platon itse ei »Laeissaan» lausu moitteen sanaa siitä, joka väkivaltaisesti riistää itseltään osuutensa elämään jonkin tuskallisen ja väistämättömän onnettomuuden tai korjaamattoman ja sietämättömän häpeän takia.”’ Epikuroksen mielestä meidän pitäisi harkita, »onko parempi, että kuolema tulee luoksemme vai menemmekö itse sen luokse».” Varsinkin stoalaiset puolustivat itsemurhaa vapautuksena kaikenlaisesta kurjuudesta: »Niin kuin valitsen laivan, jolla purjehdin, ja talon, jossa asun, niin minun on valittava siedettävin kuolema, kun aion kuolla …  Inhimilliset asiat ovat niin onnellisella kannalla, ettei kenenkään tarvitse olla huolissaan muusta kuin valinnasta. Pidätkö siitä, että olet epätoivoinen? Elä. Etkö pidä siitä? Omassa vallassasi on palata sinne, mistä olet tullut.» Epiktetos vastustaa harkitsematonta itsemurhaa uskonnollisilla syillä: »Ystävät, odottakaa jumalaa; kun hän antaa teille merkin ja vapauttaa teidät tästä palveluksesta, niin menkää hänen luokseen; mutta nykyhetki kestäkää ja pysykää sillä paikalla, mihin hän on teidät sijoittanut.» Sellaisen merkin saa kyllä usein: sitä voi olla parantumaton sairaus, sietämätön kärsimys tai kaikenlainen kurjuus. »Muistakaa tämä: ovi on avoinna, älkää enää arastelko kuin pikku lapset. Kuten lapset sanovat, kun asia ei enää miellytä heitä: ’En halua leikkiä enää’; niin sanokaa tekin, kun asiat näyttävät teistä sellaisilta, ettette halua enää leikkiä, ja poistukaa. Mutta jos jäätte, älkää valittako.» Plinius sanoo, että valta kuolla, kun se näyttää teistä parhaalta, on asia, jonka jumala on antanut ihmiselle keskellä kaikkia elämän kärsimyksiä.”

Rooman kansa näyttää suhtautuneen itsemurhaan ennen kristinuskon vaikutusta moraalisesti melko välinpitämättömästi. Koko pakanallisen Rooman historiassa ei esiinny lakia, joka lukisi tavalliselle kansalaiselle rikokseksi oman elämänsä lopettamisen, vaikka se oli kielletty sotilailta. Itsemurhaajan oikeuksiin ei vaikuttanut millään tavalla hänen tekonsa; hänen muistoaan kunnioitettiin samalla tavalla kuin jos hän olisi kuollut luonnollisen kuoleman; laki tunnusti hänen testamenttinsa eikä tavalliseen perimysjärjestykseen sekaannuttu. Toisaalta Roomassa näyttää olleen yleisenä käsityksenä, että itsemurha on määrätyissä oloissa sankarillinen ja kiitosta ansaitseva teko.

Varhaisemmat kristilliset kirkkoisät sallivat tai ainakin hyväksyivät myös itsemurhan määrätyissä tapauksissa, nimittäin kun se tehtiin marttyyriuden hankkimiseksi, uskosta luopumisen välttämiseksi tai neitsyyden kruunun säilyttämiseksi. Lactantius sanoo, että vapaaehtoiseen kuolemaan antautuminen on huono ja jumalaton kuolema, »mutta jos on pakko valita Jumalan kieltämisen, uskosta luopumisen tai kaikenlaisten kidutusten odotuksen ja kuoleman välillä, silloin me hengessä lannistumattomina uhmaamme tuota toisten pelkäämää kuolemaa ennakkouhkineen ja kauhuineen». Eusebius ja muut kirkolliset kirjailijat mainitsevat esimerkkejä kristityistä naisista, jotka lopettivat elämänsä heidän siveytensä joutuessa vaaraan. Heidän teoistaan puhutaan hellästi tai suorastaan ihailevasti, jotkut heistä on jopa korotettu pyhimysten joukkoon. Tämä hyväksyminen johtui siitä äärimmäisestä kunnioituksesta, jota osoitettiin neitsyydelle. Hieronymus, joka kielsi luvan päättää itse päivänsä vainon aikoina, teki poikkeuksen niissä tapauksissa, joissa siveys oli uhattu. Mutta Augustinus poisti tämänkin poikkeuksen. Hän myöntää, että väkivaltaisesti päivänsä päättävät neitsyet ansaitsevat sääliä, mutta selittää, ettei se ole välttämätöntä, koska siveys on sielun hyve, jota ei menetetä ruumiin ollessa toisen tahdon ja suuremman voiman vankina. Hän osoittaa, ettei kanonisissa pyhissä kirjoituksissa ole ainoatakaan kohtaa, joka sallisi meidän tuhota itsemme kuolemattomuuden saavuttamiseksi tai onnettomuuden välttämiseksi. Sitä vastoin itsemurha on kielletty käskyllä »Älä tapa», nimittäin »älä itseäsi äläkä toista»; sillä se, joka tappaa itsensä, tappaa ihmisen. Tämä itsemurhan ja murhan samaistava oppi ei ilmeisesti ollut heprealaisten käsityskanta tästä asiasta, sillä niiden harvojen Vanhassa testamentissa mainittujen itsemurhatapausten yhteydessä ei lausuta minkäänlaista moitetta teon tekijästä, ja Ahitofelista sanotaan, että hänet haudattiin isänsä hautaan.

Itsemurhan tuomitsemisesta tuli kuitenkin kirkon oppi. Itsemurha julistettiin pahimmanlaatuiseksi murhaksi, »kaikkein viheliäisimmäksi asiaksi». Jo pyhä Johannes Khrysostomos oli julistanut, että »jos on alhaista tuhota toisia, niin vielä alhaisempaa on itsensä tuhoaminen». Sanottiin jopa, että Juudas teki suuremman synnin surmatessaan itsensä kuin kavaltaessaan mestarinsa Kristuksen kuolemaan. Itsemurhaajalta riistettiin kaikille muille rikollisille suodut oikeudet. 500 – luvulla Orleansin kirkolliskokous sääti, että »jonkin rikoksen takia surmattujen uhrilahjat voidaan vastaanottaa paitsi niiden, jotka väkivaltaisesti lopettavat elämänsä».

Eräs myöhäisempi kirkolliskokous kielsi itsemurhaajien hautaamisen tavallisin kristillisin menoin.

Keskiajalla Tuomas Akvinolaisen muotoileman kristillisen opin mukaan itsemurha on ehdottoman laitonta kolmesta syystä.

1) Ensiksikin jokainen rakastaa luonnollisesti itseään ja pitää itsensä elossa; itsemurha on vastoin luonnollista taipumusta ja kristillistä rakkautta, jota ihmisen täytyy osoittaa itseään kohtaan, ja niin muodoin se on kuolemansynti.

2) Toiseksi ihminen tappamalla itsensä vahingoittaa sitä yhteisöä, jonka osa hän on.

3) Kolmanneksi »elämä on Jumalan ihmiselle antama lahja, ja se on Hänen, ’tappavan ja eläväksi tekevän’ vallassa. Siksi itsemurhan tekevä tekee syntiä jumalaa vastaan, samoin kuin se, joka tappaa toisen miehen orjan, tekee syntiä orjan omistavaa isäntää vastaan, kuten myös se, joka anastaa itselleen tuomarin tehtävän asiassa, joka ei kuulu hänen ratkaistaviinsa; sillä Jumalalle yksin kuuluu elämästä ja kuolemasta päättäminen.» Toinen näistä kolmesta perustelusta on lainattu Aristoteleelta ja on täysin vieras varhaiskristinuskon hengelle. Tavallisesti se vastusti käsitystä isänmaallisuudesta moraalisena velvollisuutena, ja kuten totuudenmukaisesti on huomautettu, »oli mahdotonta esittää kansalaisperustelua itsemurhaa vastaan tuomitsematta samalla erakkoelämää, joka 200-luvulla tuli kirkon ihanteeksi». Muut perustelut pohjautuivatkin vankasti eräisiin kristinuskon perusoppeihin – ihmiselämän pyhyyteen, velvollisuuteen alistua ehdottomasti Jumalan tahtoon ja siihen suunnattomaan merkitykseen, joka annettiin kuolinhetkelle. Maallinen elämä on valmistautumista ikuisuutta varten; Jumalan lähettämiä kärsimyksiä ei ole kartettava vaan ne on kestettävä. Ihminen, joka tahallaan riistää elämän, jonka Luoja on antanut hänelle, osoittaa äärimmäistä piittaamattomuutta hänen Mestarinsa tahtoa ja arvovaltaa kohtaan. Mikä pahinta, hän tekee sen juuri elämän viimeisellä hetkellä, jolloin hänen tuomionsa vahvistetaan ikuisiksi ajoiksi. Hänen tekonsa, kuten Akvinolainen sanoo, on »kaikkein vaarallisin asia, koska aikaa ei jää sen sovittamiseen katumuksella». Se joka surmaa lähimmäisensä, ei samassa määrin hylkää Jumalan suojelusta; hän tappaa vain ruumiin, kun taas itsemurhaaja tappaa sekä ruumiin että sielun. Kieltäessään viimeksi mainitulta kristillisen hautauksen kirkko tunnustaa, että hänen paikkansa on sen piirin ulkopuolella.

Kirkon tuomio vaikutti maalliseen lainsäädäntöön. Kirkolliskokousten säännökset siirtyivät lakikirjoihin ja sen mukaan alettiin kohdella itsemurhan tehneitä myös yhteiskunnan taholta.

Äärimmäisen ankaruuden rinnalla, jolla kristillinen kirkko suhtautui itsemurhaan, tapaamme kuitenkin keskiajaltakin esimerkkejä inhimillisemmistä tunteista teon tekijää kohtaan. Keskiajan kertomuksissa ja balladeissa todelliset rakastavaiset kuolevat yhdessä ja heidät haudataan samaan hautaan; kaksi ruusua kasvaa hautakummulle ja kietoutuu hellästi toisiinsa. Klassisen tietämyksen henkiin herääminen ja sen seurauksena antiikin ihailu ja pyrkimys sen suurmiesten jäljittelyyn ei vain lisännyt itsemurhain lukumäärää, vaan vaikutti yleisiin käsitystapoihin tässä asiassa. Myös katoliset kasuistikot, jotka sovelsivat yleisiä moraalinormeja yksityistapauksiin, alkoivat pitää itsemurhaa eräissä tapauksissa oikeutettuna. Niitä olivat esimerkiksi häpeän tai todennäköisen synnin välttämiseksi tehdyt itsemurhat. Oikeutettua oli myös tuomitun henkilön lopettaa itsensä pelastuakseen kidutuksilta ennen välttämätöntä kuolemaa tai uhrautua kuolemaan ystävän takia.

Kristillisen etiikan ja Kirkon opetuksen mukaan itsemurha on synti ei ainoastaan lähimmäisiä, vaan myös Jumalaa ja itseään vastaan. Se ilmentää epäuskoa rakastavaa, anteeksiantavaa ja pitkämielistä Jumalaa kohtaan. Itsemurha on murhan kaltainen rikos, sillä siinä asetumme Jumalan asemaan, jolla yksin on valta ja oikeus antaa ja ottaa pois ihmisen henki. Jumala on kutsunut ihmisen olemattomuudesta olemiseen, ja uskomme mukaan ihminen jatkaa olemistaan myös kuoleman rajan takana. Itsemurhan tekeminen siirtää meidät tästä elämästä tulevaan, mutta se ei voi tehdä meitä olemattomiksi. Monet itsemurhaa suunnittelevat ajattelevat, että kuolema lopettaa heidän kärsimyksensä, mutta niin ei ehkä olekaan. Valmistautumattomina ja Jumalan armon ja avun hylkäävinä heitä saattaa odottaa kuoleman rajan takana uudenlaiset kärsimykset. Elämä on annettu ihmiselle mahdollisuudeksi oppia tuntemaan Jumala ja elää elämä niin, että tuleva maailma olisi hänelle levoksi ja autuudeksi.

Usein itsemurha tapahtuu oloissa, joissa ihminen ei hallitse itseään eikä pysty näkemään selvästi tekonsa seurauksia. Tällaisia tiloja ovat syvä depressio eli masennus tai mielisairaus. Silloin itsemurha voidaan nähdä sairautena, johon voi kuolla siinä missä fyysiseenkin sairauteen.

Useimmat itsemurhat tapahtuvat suuren toivottomuuden, epäuskon ja hyljätyksi joutumisen tunteen vallassa. Lähimmäinen, joka tässä tilanteessa suhtautuu epätoivoiseen ihmiseen torjuvasti, on osaltaan syyllinen itsemurhaan. Monet itsemurhat tapahtuvat tosin mielenhäiriössä, ja omaisen on hyvin vaikeata tunnistaa kriittinen tilanne. Tällaisissa tapauksissa meidän on jätettävä itsemurhan tehnyt Jumalan armon huomaan.

Ennen kirkko kieltäytyi siunaamasta itsemurhan tehnyttä ihmistä, mutta nykyisin kielto koskee vain niitä vainajia, joiden tiedetään tehneen itsemurhan vakaan harkinnan jälkeen ja Jumalan armon ja avun kieltäen. Tässä tapauksessa, samoin kuin harkitusti tehdyn kirkosta eroamisen jälkeen, ei hautaan siunaamista toimiteta, vaikka omaiset sitä pyytäisivätkin. Jokainen aikuinen on yksin vastuussa omasta uskostaan, ja Kirkko kunnioittaa vainajan omaa vapaata tahtoa tässä tilanteessa (Matt. 18:15 – 17)

Lyhentämällä elämäänsä ja varsinkin lopettamalla sen, itsemurhaaja riistää yhteiskunnalta, jota hän on velvollinen palvelemaan, sen hyödyllisen jäsenen. Jumala itse on antanut meille elämän. Meidän velvollisuutemme on kokonaan pyhittää se hänen palvelukseensa. Siinä on meidän elämämme merkitys ja onnemme. ”Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle.” (Room.7-8) 10. ”Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin.” (Gal. 6:10)

Kieltäytyessään elämästä ja siihen yhdistetyistä hyvistä teoista, itsemurhaaja osoittaa uskottomuutta Jumalaa ja hänen hyvyyttään ja viisauttaan kohtaan, vastustaa Jumalan tahtoa ja elämänsä kutsumusta sekä valmistaa itselleen iankaikkisen kadotuksen. ”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa turmioon hänet. Jumalan temppeli on pyhä, ja tämä temppeli olette te.” (1. Kor. 3: 16 -17)

Itsemurhan syyt ovat moninaiset: vastoinkäymiset elämässä, vaikkapa onneton rakkaus, omaisuuden menetys, kunnian tai puolison menettäminen, parantumaton sairaus, mielisairaus, alkoholismi ja huumeet, toisten esimerkki jne. esim. nuorison keskuudessa. Yleisimpänä ja perimmäisimpänä itsemurhaan johtavana syynä on pidettävä elämäntarkoituksen puutetta, nautinnon tavoittelua, hillitsemättömiä haluja, kykenemättömyyttä niitä rajoittamaan ja hallitsemaan sekä tyytymään siihen, mikä on mahdollista. Suurin osa itsemurhaajista on tyytymätön elämään, joka ei anna heille sitä, mitä he olivat siltä odottaneet. Ihminen kadottaa sielun tasapainon ja elämän halun. Elämä alkaa tuntua hänestä tarkoituksettomalta. Yhä enemmän itsemurhien syynä ovat vaikeat elämän olosuhteet nykyisissä yhteiskunnallisissa olissa. Toisille elämä on alinomaista taistelua toimeentulosta ja puutetta vastaan esim. työttömyydestä johtuen. Vaikeudet lisääntyvät päivästä toiseen ja lopuksi ihminen kadottaa voimansa ja joutuu epätoivoon.

Tämän päivän ihmistä kuulee luonnehdittavan itselliseksi ja itseriittoiseksi. Hänestä saattaa tuntua, ettei tarvitse enää Jumalaa. Hän on täynnä hyvinvoivan ja sallivan yhteiskuntamme ideologioita. Kuitenkin hän on ahdistunut ja epätietoinen. Hengellinen tyhjyys täyttää hänen sielunsa. Hän saattaa tuntea, että elämän rakenteen rajat käyvät yhä epämääräisemmiksi ja elämä ajelehtii oman kontrollin ulkopuolella. Selkeät rajat itsen ja ympäristön, mielikuvituksen ja todellisuuden välillä, hämärtyvät, samoin selkeä tieto siitä, mitä olisi tehtävä, mitä vältettävä. Tavallaan hän on nykyhetken vanki siinä mielessä, että hänellä ei ole mielekkäitä yhteyksiä menneeseen eikä tulevaisuuteen, eikä hän tiedä, miksi elää ja mitä kohti on menossa. Kaikki on johtamassa apatiaan. Hän ymmärtää, että samat voimat, jotka tarjoavat ihmiselle kyvyn luoda uusia elämänmalleja, sisältävät myös itsetuhon mahdollisuuden. Hänen kuolemattomuutensa taju on uhattuna, eikä hän pysty kokemaan aitoina sellaisia vertauskuvia kuin taivas, ylösnousemus, paratiisi ja Jumalan valtakunta. Hengellinen tyhjyys näkyy lapsissakin. Heidän mielenkiintonsa suuntautuu kokonaan ulospäin maailman huvituksiin. Sisäinen maailma ei kiehdo millään tavoin. Vähitellen omaksutaan pintapuolinen elämänasenne. Halutaan vain ostaa ja omistaa. Ei ole halua pohtia, miten voisi kehittää sisäistä itseään, sieluaan.

Ortodoksisen kirkon kilvoittelijaisät varottelevat meitä tällaisesta tyhjiöstä: vääristä elämänarvoista ja väärästä elämän laadusta. He kehottavat meitä kyselemään itseltämme, miksi elämme? Mikä on elämän päämäärä? Ovatko arvomme vain ajallisia? Missä olemme kulkeneet harhaan? Vai onko meidät johdettu harhaan? Meidän minuutemme on traagisesti eksyksissä ja olisi ratkaisevan tärkeää löytää jälleen itsemme. Jos pidämme itseämme todellisina kristittyinä, emme saa pysyä välinpitämättöminä kohdatessamme hengellistä, sosiaalista tai moraalista sairautta. Meidän kuuluu kantaa siitä osamme. Jokainen meistä omalta osaltaan kykenee eheyttämään sekasortoista maailmaa. Tässä on meidän haasteemme pohdiskellessamme myös itsemurhaa ja niiden ihmisten kohtaloa, jotka ovat valinneet sen tien.

 

 

Ortodoksisuus ja ympäristö

Johdanto

Kirkkovuoden aikana kirkko rukoilee eri tilanteissa, että Jumala suojelisi ihmiskuntaa luonnon katastrofeilta: maanjäristyksiltä, myrskyiltä, nälänhädältä ja tulvilta. Tänä päivänä kuitenkin näemme kääntöpuolen. Jumalan luomistyölle omistettuna päivänä kirkko hartaasti anoo Luojaa suojelemaan luontoa inhimillistä alkuperää olevilta katastrofeilta sellaisilta kuin saastuminen, sodat, riisto, haaskaaminen ja sekularismi. Saattaa tuntua merkillisen ristiriitaiselta, että uskovien ruumiit, jotka toimivat luontoa edustavina, pyytävät Jumalan suojelusta itseään ja omaa toimintaansa vastaan. Tästä näkökulmasta kirkko viisaudessaan asettaa silmiemme eteen syvällisen sanoman, joka koskee langenneen ihmiskunnan ja sen entiselleen saattamisen keskeisimpiä ongelmia. Se on inhimillisen synnin ja yhteisvastuun ristiriita.

Luomiskertomuksen mukaan Jumala loi kaiken hyväksi ja asetti ihmisen paratiisiin varjelemaan luomakuntaa. Maailma on Jumalan ja ihminen on vain sen käyttäjä, vaikka onkin asetettu sen herraksi.

Ihmiskunnalle on annettu suhteellinen määräysvalta luontoon nähden koko maailmankaikkeudessa, vaikkakin koko luomakunta, taivas ja maa, on tehty meitä varten palvelemaan ja toimimaan meitä varten. Professori N. Zabolotsky on sanonut: ” Jumalan luodut eivät palvele Jumalaa, ei enkeleitä eikä itseään, vaan ainoastaan ihmistä”.

Nauttiessaan luomakunnan hyvyyksiä ihmisen tulee samalla varjella sitä sekä Jumalan sille asettamia rakenteita ja järjestystä. Jumalan luomakunnan varjeleminen ja vaaliminen ja sen kunnioittaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että kristityn on kohdeltava hyvin eläimiä ja kaikkea luontoon kuuluvaa. Kaikki on annettu ihmiselle, jotta hän käyttäisi sen hyödykseen oikealla tavalla, ei mielivaltaisesti.

Samalla ihmisen tulee ponnistella saattaakseen oikeaan suhteeseen ja sopusointuun hengen ja aineen maailman. Ortodoksisen kirkon erilaiset siunaustoimitukset pyrkivät tähän. Melkein mitä tahansa voidaan pyhittää: taloja, peltoja, aluksia, autoja ja muita ajoneuvoja, kaivoja, karjaa ym. Aine tulee pyhittämisen kautta pyhyyden välittäjäksi.

Kristuksen lunastustyö koskee koko maailmankaikkeutta. Kirkko on perustettu koko maailman pelastusta varten. Ortodoksinen, kunnioittava asenne luontoon ilmenee käsityksenä, että on mahdollista nähdä Jumalan tekoja ja hänen hyvyyttään luonnossa ja sen avulla. Samoin Kirkko opettaa, että kaikki tulee saattaa ja tehdä Jumalan välikappaleeksi palvelemaan ja ilmaisemaan Jumalaa.

Luominen

Luotu maailma itsessään on mysteeri, joka on saanut alkunsa Jumalan suvereenista tahdosta ja toteutunut Pyhän Kolminaisuuden toiminnasta. Nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen mukaan (325/381) Isä on ”taivaan ja maan, kaiken näkyväisen ja näkymättömän Luoja”, Pojan ”kautta kaikki ovat tehdyt”, ja Pyhä Henki on ”elämän Luoja”. Siten kolme persoonaa loivat yhdessä maailman, joka on yhtä olemusta olevien Pyhän Kolminaisuuden persoonien yhteistoiminnan tulos.

”Alussa” Pyhä Kolminaisuus loi maailman (taivaan ja maan) ”tyhjästä”, eikä jo olemassa olevasta aineesta. ”Tyhjästä”-luominen on ilmaistu ensiksi Raamatussa. ”Luo silmäsi ylös taivasta kohti ja maahan ja katso kaikkea, mitä niissä on, ja tiedä, että Jumala on tehnyt ne tyhjästä” (2. Makk.7:28). Niinpä luomakunta tulee esiin olemiseen tai virtaa olemiseen ei-olemisesta. Maailma kosmoksena on Jumalan hyvä teko (1.Moos. 1), jonka Jumala teki ihmiskunnan siunattua olemassaoloa varten. Kappadokialaiset isät opettavat, että Jumala ensin loi maailman ja kaunisti sen kuin palatsin ja sitten saattoi ihmiskunnan siihen. Kosmoksen luominen, olemassaolon ilmestyminen on mysteeri ihmismielelle. Luomisen arvo on siinä, että maailma on ensisijaisesti hyvä, ja myös siinä, että Jumala on osoittanut sen olevan elävien olentojen koti. Luonto on tehty Jumalaa varten olemaan viitekehys Jumalan Ihmiseksi tulolle ja ihmiskunnan jumalallistumiselle, ja on sellaisena Jumalan valtakunnan todellistumisen alku. Voidaan sanoa, että kosmos antaa tason, jolla ihmiskunta liikkuu luomisesta jumalallistumiseen. Lopulta kuitenkin luomakunnan kokonaisuuden kohtalona on muuttua kirkastuneeksi maailmaksi, koska ihmiskunnan pelastus välttämättä edellyttää sen luonnollisen kodin, kosmoksen, pelastusta.

Se, että Jumala loi Aadamin ja Eevan viimeisinä kaikista luoduista ja eri tavalla – ei vain jumalallisen Sanan lausumisella, vaan Jumalan suoralla toiminnalla ja asiaan puuttumisella – ei osoita vain ihmisen ainutlaatuista asemaa koko luomakunnassa, vaan myös hänen erityistä suhdettaan Jumalaan. Kirkon isien mukaan 1.Moos. 1: 26 seur.: ”tehkäämme ihminen … ” osoittaa, että ihmisolennon luominen oli Kolminaisuuden toiminnan tulos. Erityisen merkittävää tässä yhteydessä on lausuma, että ”ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi.” Siten ihmiskunnan oleminen Jumalan kuva tarkoittaa olemista tai yhtäläistämistä Kristuksen kanssa.

Luodussa maailmassa vain ihmisolennossa yhdistyy aineellinen ja henkinen. Inhimillinen olemassaolo on siten erotettu ei-inhimillisestä luomisesta laadullisesti. Tämän seikan valossa kirkkoisät usein puhuvat ihmisolennoista pienoismaailmana, koko luomakunnan ”mikrokosmoksena”. Tämä merkitsee sitä, että luonnollinen maailma yhdentyy täydellisesti ihmisolennon ja koko luomakunnan kanssa. Ihmislaji on aineellisen ja hengellisen maailman rajalla yhdistävänä linkkinä.

Ennen syntiinlankeemusta ensimmäiset ihmiset kokivat luomakunnan harmonisena kokonaisuutena. Se oli kuin kaunis puutarha (paratiisi, 1. Moos. 2: 8), jota he hoitivat huolella ja rakkaudella. Ihmisen lankeemus kuitenkin olennaisesti inhimillisen vapauden väärinkäyttämisenä saattoi tuhon voimat luodun ruumiiseen. Luomakunta koki kaksinkertaisen vieraantumisen. Toisaalta se etääntyi Luojasta, koska Aadam ja Eeva yrittivät kätkeytyä Jumalan kasvojen edestä (1. Moos. 3: 8), kun heidän yhteytensä valon ja elämän lähteeseen oli katkennut. Toisaalta ihmiskunta menetti kykynsä päästä oikeaan suhteeseen luonnon ja luodun ruumiin kanssa. Vihollisuus luonnon maailman ja ihmisten välillä tuli harmonisen suhteen ja huolenpidon sijaan. Ahnaiden ihmisten luomakunnan herruus ja hyväksikäyttö itsekkäisiin päämääriin muuttui historian säännöksi. Hajaantumisen monet muodot saivat valtaa, ja lisäsivät itse asiassa kuoleman ja turmeluksen valtaa. Kuoleman pelko juurrutti ahneuden, voitonhimon, ahneuden, vihan ja epätoivon ihmislentoihin. Taloudellinen riisto, rotusorto, sosiaalisen epätasa-arvo, sodat, kansanmurhat jne. ja niiden nykyiset muodot ovat seurausta kuoleman pelosta ja kuoleman yhteisöllisistä merkeistä.

Ympäristökriisi

Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa on erityisiä anomuksia ja litanioita ”suotuisien ilmojen, runsaiden maan hedelmien” puolesta tai luonnonkatastrofeilta suojelemiseksi. Seuraava on aivan erityinen rukous palveluksesta, jossa se lausutaan useita kertoja maanjäristyksen uhatessa:

”Maa ilman sanoja huutaa ja voihkii: ”Miksi te kaikki ihmiset saastutatte minut niin paljolla pahalla?” Mestari säästää teidät, mutta kurittaa minua tyystin: ymmärtäkää ja lepyttäkää Jumalaa katumuksella.”

Jumalanpalveluksessa ortodoksinen kirkko muistuttaa syvällisestä käsityksestä luomisesta. Erityisesti ihmiskunnan rooli luomisen pappeutena on erityisen selvästi esitetty liturgisessa teologiassa. Olemme kykeneviä muovaamaan uudelleen ja muuttamaan maailmaa. Kuten isä Dimitru Staniloae on sanonut: ”Maailma ei ole vain lahja, vaan tehtävä ihmiselle”.

Ortodoksisen kirkon ympäristöteologiasta saa parhaiten käsityksen Herran kasteen juhlan liturgisesta viettämisestä. Epifaniajuhlalla on kolme erillistä aihetta. Niistä ensimmäinen on Johanneksen suorittama Jeesuksen kastaminen Jordanilla. Toinen on Pyhän Kolminaisuuden ilmestyminen. Ja kolmas on luodun aineen lunastaminen Jeesuksen laskeutumisella Jordanin vesiin. Tavallisesti korostetaan kahta ensimmäistä aihetta, mutta harvemmin kuulemme kolmannesta. Kuitenkin epifaniapalvelus on voimallinen ilmaus luomisen teologiasta. Se kertoo elävällä tavalla ortodoksikristittyjen käsityksen koko luomakunnasta, inhimillisestä ja ei-inhimillisestä osallistumisena ja hyötynä Jeesuksen Kristuksen pelastustyöstä. Se ilmaisee todellisen ihmiskunnan yhteyden kaiken muun luomakunnan kanssa.

Palveluksen ydin on suuri vedenpyhitys. Palvelusohjeiden mukaan eukaristian toimittamisen jälkeen koko seurakunta kulkee ristisaatossa vedenpyhityspaikalle. Luettelemalla Jumalan suuria luomakunnassa ilmeneviä tekoja vedet puhdistetaan ja siunataan ne Kolminaisuuden nimeen upottamalla risti kolme kertaa veteen. Risti on ohjaava symboli mitä suurimmassa uhrissa, johon meitä kutsutaan. Se pyhittää vedet ja sen kautta muuttaa koko maailman. Vesi luomisen alkuaineena edustaa symbolisesti koko luomakuntaa. Ja vesien pyhittämisen jälkeen koko luomakunta on nyt pyhitetty. Se kykenee jälleen olemaan välikappale yhteyteen Luojan kanssa.

Sellainen on ekologisten pyrkimystemme malli. Sellainen on minkä tahansa ympäristöetiikan perusta. Risti on upotettava vesiin. Ristin on oltava näköalamme sisimmässä keskustassa. Ilman ristiä, ilman uhria, ei ole siunausta eikä kosmista kirkastumista.

Ainetta ei ymmärretä välineelliseksi. Vesi ja koko luomakunta saatetaan sen alkuperäisen luontonsa mukaiseksi, jota synnin vaikutus ei ole turmellut. Ei ole kysymys transsubstantiaatio– eli muuttumisteologiasta, jossa armo ikään kuin lisätään aineeseen, jotta siitä tulisi jotakin yliluonnollista. Paremminkin veden pyhittäminen saattaa sen jälleen sen luonnolliseen ja alkuperäiseen tilaansa. Tarkoitukset, joihin vettä voi normaalisti käyttää, ovat aivan samat kuin mihin pyhitettyä vettä käytetään: pesemiseen, juomiseen ja puhdistamiseen. Kuitenkin Jeesuksen kasteen päämäärä on syvempi kuin pelkkä muinaisen kauneuden entiselleen saattaminen. Kysymyksessä on luomakunnan sisäisen ja luomakunnan ja Luojan välisen sopusoinnun ennalleen saattaminen. Sitä merkitsee lunastus.

Luonnon elementtien siunaaminen kaikin tavoin, kuten peltojen, viinitarhojen, ensihedelmien, vehnän jne. osoittavat, kuinka kirkko tunnustaa kaikkien luomakunnan elementtien muuttumisen ihmiskunnan pelastuksen ja kirkastamisen kautta, ja siten koko luomakunnan.

Ihmiskunnan kutsumus sellaisena kuin se ilmenee liturgisessa teologiassa, ei ole luonnon hallitseminen ja riistäminen, vaan kirkastaminen ja pyhittäminen. Monenlaisin tavoin – maata viljelemällä, ammattitaidon kautta, kirjoja kirjoittamalla ja ikoneja maalaamalla – ihmiskunta antaa aineellisille asioille äänen ja auttaa luomakuntaa ilmaisemaan Jumalan ylistystä.

Ympäristöasiat kuten ilman ja veden saastuminen, uudistumattomien luonnonvarojen ehtyminen, otsonivyöhykkeen tuhoutuminen, radioaktiivisen säteilyn lisääntyminen, suunnattomien alueiden metsien hakkaaminen ja aavikoituminen, jne. uhkaavat itse elämää tällä planeetalla. Ihmiset käyttävät tieteen ja teknologian lahjoja väärin lisätessään luonnon hyväksikäyttöä ja muuttaessaan tämän päivän elämän maan päällä helvetiksi, ei vain miljoonille olemassa oleville ihmisille, vaan myös tuleville sukupolville. Niiden ääni, jotka vaativat oikeaa kehitystä, yhtäläistä luonnonvarojen jakamista ja ekologista elämäntapaa, systemaattisesti vaiennetaan. Edistysaskeleet bioteknologiassa ja geneettisessä tekniikassa tulee nähdä Pyhän Hengen valossa, koska ilman pätevää tietoa jumalallisesta kutsumuksesta ja ihmiskunnan hengellisestä luonteesta, nämä uudet tekniikat lisäävät riskiä saada aikaan biologisia virheitä, jotka johtavat tuhoisiin mutaatioihin, jotka ovat äärimmäisen vaarallisia koko elämälle maapallolla. Samalla kun inhimillistä luovuutta ja vapautta voidaan pitää Jumalan ylivertaisina lahjoina, pitäisi myös painottaa, että niiden tulee juurtua jumalalliseen viisauteen ja inhimilliseen, hengelliseen kypsyyteen.

Ympäristökriisi on synti ja tuomio ihmiskunnalle. Meidän on löydettävä kirkkoina tapoja kannustaa terveitä ohjelmia, jotka yrittävät varjella ilman, maan ja veden saastumiselta. Puhuttaessa tänä päivänä luomakunnan eheyttämisestä on ensimmäiseksi puhuttava katumuksen sanoja ja tehtävä sopimuksia uudesta tavasta elää koskien koko ihmiskuntaa. Aikamme maailman tulee katua riistoa, jota olemme kohdistaneet luontoa kohtaan näkemällä sen samanlaisessa suhteessa meihin nähden kuin näemme inhimillisen luontomme yhteyden sekä ruumiin ja sielun välillä. Meidän on alettava poistaa saastumista, jonka olemme aiheuttaneet, joka tuo kuolemaa ja mineraalien, kasvillisuuden ja eläinten tuhoa maailmanlaajuisesti. Meidän on työskenneltävä ja keskusteltava kaikilla mahdollisilla tavoilla erilaisissa tilanteissa rohkaisemalla tiedeyhteisöjä kohdistamaan tieteen ja teknologian hyviä mahdollisuuksia maapallon eheyden entiselleen saattamiseksi. Meille itsellemme tämä tarkoittaa uudelleen sitoutumista yksinkertaiseen elämään, joka tyytyy tarpeellisiin ja – kirkkoisien mukaan – näkee tarpeettoman ylellisyyden köyhiltä tarpeellisen riistämisenä. Kaikissa sen näkökulmissa huoli luomakunnan uudelleen eheyttämisestä kutsuu kaikkia kristittyjä uudelleen myöntymään itsekuriin, kristityille sopivaan askeettisen hengen uudistumiseen riippumatta heidän asemastaan, sijainnistaan tai edellytyksistään. Lyhyesti sanoen, meidän tulee nähdä luotu maailma omana kotinamme, ja jokainen persoona siinä veljinämme ja sisarinamme, joita Kristus rakastaa.

Ekologiset ongelmat

Kirkko on tietoinen vastuustaan maailman kohtalosta ja syvästi huolissaan tämän aikakauden sivilisaation synnyttämistä ongelmista. Ekologiset ongelmat ovat niiden joukossa huomattavan suuri osa. Tänä päivänä maan kasvot ovat vääristyneet koko maapalloa koskevassa mittakaavassa. Vahingoittuneet ovat sen sisälmykset, maaperä, vedet, ilma ja kasvillisuus. Ympäröivä luonto on melkein kokonaan joutunut auttamaan ihmistä, joka ei enää tyydy sen erilaisiin lahjoihin, vaan riistää koko ekosysteemiä aivan pidäkkeittä. Kaikkialla tapahtuu teollisen tuhlauksen aiheuttamaa ympäristön saastumista, maatalousteknologia on huonoa, metsien ja maan pintakerros häviää–kaikki on tulosta alentuneesta biologisesta toiminnasta ja vakavasta elämän geneettisen monimuotoisuuden vähenemisestä. Uudistumattomat mineraalivarat on imetty tyhjiin, juomavesivarastot on käytetty loppuun. On ilmennyt suuri määrä vahingollisia aineksia, jotka eivät sisälly ja jotka ovat kertyneet biosfäärin kiertoon. Ekologinen tasapaino on vahingoittunut, ihminen on kasvokkain pahanlaatuisen luonnon kehityskulun hätätilanteessa, johon sisältyy sen luonnollisen tuottavan voiman katoaminen.

Ekologinen kriisi pakottaa meidät tarkistamaan suhdettamme ympäristöön. Ihmisen luonnon herruuden käsitystä ja kuluttamisen asennetta siihen nähden on lisääntyvässä määrin arvosteltu. On tehty yrityksiä tunnistaa niitä toimintoja, jotka vahingoittavat luonnon ympäristöä. Samanaikaisesti kehitetään järjestelmää ympäristön suojelemiseksi; nykyisiä taloudellisia menetelmiä on arvosteltu; on ponnisteltu energiaa säästävän teknologian ja häviämättömien kasvien luomiseksi, jotka samaan aikaan sopivat luonnon kiertoon. Ekologista etiikkaa kehitetään.

Ekologiset ongelmat ovat olennaisesti ihmiseen liittyviä, koska ne ovat ihmisen eivätkä luonnon synnyttämiä. Siksi vastaukset ekologisen kriisin nostamiin moniin kysymyksiin löytyvät ihmissydämestä, ei talouselämän, biologian teknologian tai politiikan piireistä. Luonto ei muutu tai kuole itsestään, vaan ihmisen vaikutuksesta. Hänen henkinen tilansa esittää tässä ratkaisevaa osaa, sillä se vaikuttaa ympäristöön sekä ilman sellaista vaikutusta että vaikuttamalla. Kirkkohistoria tuntee monia esimerkkejä siitä, kuinka kristittyjen askeettien rakkaus luontoon, heidän rukouksensa ympäröivän maailman puolesta, heidän sääliväisyytensä kaikkia luotuja kohtaan, vaikuttivat hyödyllisesti eläviin asioihin.

Ortodoksinen kirkko arvostaa ponnisteluja ekologisen kriisin voittamiseksi ja kehottaa ihmisiä tehokkaaseen yhteistoimintaan toimimalla päämääränään suojella Jumalan luomakuntaa. Nämä ponnistelut ovat hedelmällisempiä, jos perusta, jolle ihmisen suhteita luontoon rakennetaan, ei olisi pelkästään humanistinen, vaan myös kristillinen. Kirkon kannan eräs pääperiaatteista ekologisissa asioissa on Jumalan luoman maailman eheyttäminen. Ortodoksia ei näe luontoa ympärillämme erillisenä ja itseensä sulkeutuneena rakenteena. Kasvi-, eläin- ja ihmisen maailmat ovat keskenään yhteydessä toisiinsa. Kristilliseltä kannalta luonto ei ole luonnonvarojen talletuspaikka itsekästä ja vastuutonta kulutusta varten, vaan talous, jossa ihminen ei ole isäntä, vaan huoneenhaltija, ja temppeli, jossa hän toimii pappina palvellen ei luontoa, vaan Luojaa

Nykypäivän yhteiskunnassa ihminen usein menettää tietoisuuden elämästä Jumalan lahjana ja toisinaan elämän todellisen tarkoituksen pelkistäen sen toisinaan yksin fyysiseen olemiseen. Tällä elämän asenteella luontoa hänen ympärillään ei enää hahmoteta kotina ja vielä vähemmän temppelinä, pelkistyen ainoastaan olinpaikaksi.

Ekologista kriisiä on mahdotonta voittaa henkisen kriisin tilanteessa. Tämä ei ollenkaan tarkoita, että kirkko kehottaisi vähentämään suojelutoimintaa, vaan toivoessaan positiivista muutosta ihmisen ja luonnon suhteessa, se luottaa pikemminkin yhteiskunnan hartaaseen haluun hengelliseen uudistukseen. Siksi luonnon muuttaminen pitäisi aloittaa sielun muuttamisella. Pyhän Maksimos Tunnustajan mukaan ihminen voi muuttaa maan paratiisiksi vain, jos hän palauttaa paratiisin itsessään.

Ympäristönsuojelu

Syyskuun 1. päivänä 1989 Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka Demetrios ilmoitti, että joka vuosi tuota päivää, uuden kirkkovuoden alkua, tulee viettää luonnonsuojelun päivänä, jolloin ”rukouksia ja anomuksia uhrataan tässä ortodoksian pyhässä keskuksessa koko luomakunnan puolesta.” Hän puhui myös meidän kaikkien tarpeesta ilmentää ”eukaristista ja askeettista henkeä”.

Raamattu kertoo meille, että jos yksi ruumiin jäsen kärsii, se vaikuttaa koko ruumiiseen (1. Kor. 12: 26). Ihmiskunnassa on kaiken kaikkiaan yhteenkuuluvuuden tuntoa, koska Kolmiyhteisen Jumalan kuvan mukaan luotuina ihmisolennot ovat samanarvoisia ja kanssaperillisiä. Yksikään ihminen ei ole saari. Olemme toinen toistemme jäseniä (Ef.4: 25) ja siksi kenen tahansa ihmisrodun jäsenen mikä tahansa toiminta väistämättä vaikuttaa kaikkiin muihin. Sen vuoksi kukaan ei lankea yksin eikä kukaan pelastu yksin.

Kuinka sitten tämä keskeinen ongelma liittyy ympäristönsuojeluun ihmisen toimintaa vastaan? patriarkka Demetrios kysyy.

On käynyt tuskallisen selväksi, että ihmiskunta sekä yksilöinä että kokonaisuutena ei enää ymmärrä luonnon järjestystä Jumalan merkkinä ja sakramenttina vaan pikemminkin hyödyntämisen kohteena. Ei ole yhtäkään, joka olisi syytön luonnon kunnioittamattomuuteen, sillä luonnon kunnioittaminen tarkoittaa sen tunnistamista, että kaikilla luoduilla ja kohteilla on ainutlaatuinen paikkansa Jumalan luomakunnassa. Kun herkistymme Jumalan maailmalle ympärillämme, kasvamme enemmän tietoisiksi myös Jumalan maailmasta sisimmässämme. Alkamalla ymmärtää luonto Jumalan työnä, alamme myös ymmärtää oman paikkamme inhimillisinä olentoina luonnon piirissä.

Minkä tahansa luonnon kohteen arvostaminen on poikkeavan löytämistä tavallisessa. Kirkko opettaa, että ihmiskunnan kohtalo on saattaa ennalleen oikea suhde Jumalan ja maailman välillä sellaiseksi kuin se oli Eedenissä. Katumuksen kautta kaksi maisemaa, toinen inhimillinen ja toinen luonnon maisema, voivat tulla hoitavien ja luovien pyrkimysten kohteiksi.

Mutta katumukseen tulee liittyä terveesti kohdistettuja toimenpiteitä, jotka ilmentävät ortodoksisen kirkon luonnetta.

1. Kirkon eukaristinen luonne ennen kaikkea muuta tarkoittaa luonnon varojen käyttämistä kiitollisuudella, uhraamalla ne takaisin Jumalalle. Eukaristiassa palautamme Jumalalle sen, mikä on Hänen: leivän ja viinin. Edustamalla luomakunnan hedelmiä ne eivät enää ole langenneen maailman vankeja, vaan niiden langenneesta tilasta vapautettuja ja puhdistettuja ja kykeneviä ottamaan vastaan itseensä Jumalallisen Läsnäolon. Samalla rukoilemme itsellemme pyhittymistä, koska synnin kautta olemme langenneet pois ja olemme pettäneet kastelupauksemme.
2. Toiseksi meillä on ortodoksisuudessa askeettinen luonne, joka velvoittaa paastoamiseen ja muuhun hengelliseen toimintaan. Ne saavat meidät ymmärtämään, että kaikki meille suotu on itse asiassa Jumalan meille suomia lahjoja tarpeidemme tyydyttämiseksi. Ne eivät ole meille annettuja väärinkäyttämiseksi ja hukattavaksi yksinkertaisesti siksi, että me kykenemme kunnioittamaan niitä.

Mitä sitten patriarkka Demetrios tarkoittaa toisella sanallaan ”askeettinen”? Puhuttaessa asketismista ajattelemme sellaisia asioita kuin paastoaminen, yövalvomiset ja ankarat harjoitukset. Tällainen on tarpeen osana siitä mihin meidät on velvoitettu, mutta askeesi tarkoittaa paljon enemmän kuin tätä. Se merkitsee sitä, että suhteessamme ympäristöömme meidän on ilmennettävä sitä, mitä Filokalia ja muut hengelliset tekstit nimittävät enkrateiaksi – itsekieltäymykseksi.

Se tarkoittaa niin sanoaksemme vapaehtoista itsensä rajoittamista luonnon resurssien ja ruuan käytössä. Jokaista meistä kutsutaan tekemään ehdoton ero sen välillä mitä haluamme ja mitä tarvitsemme. Ainoastaan sellaisen itsekieltäymyksen ja halukkuutemme kautta joskus luopua ja sanoa ”ei” tai ”riittää” löydämme jälleen todellisen ihmisen paikan maailmankaikkeudessa.

Ekumeeninen patriarkka Bartholomeus on sanonut:

Ympäristöetiikan peruskriteeri ei ole individualistinen eikä liiketaloudellinen. Aineellisen hyvän hankkiminen ei voi osoittaa oikeutetuksi itsekeskeistä halua hallita maailman luonnon varoja. Ahneus ja saalistus tekevät maailmasta läpinäkymättömän, muuttaen kaikki asiat tomuksi ja tuhkaksi. Avokätisyys ja epäitsekkyys tekevät maailmasta läpinäkyvän, muuttaen kaikki asiat rakastavan yhteyden sakramentiksi – yhteydeksi ihmisolentojen välillä toistensa kanssa, yhteydeksi ihmisolentojen ja Jumalan välillä.

Tämä askeettisen hengen tarve on ilmaistavissa yhdellä avainsanalla: uhraus. Tämä ulottuvuus juuri puuttuu usein ympäristöajattelussamme ja ekologisessa toiminnassamme.

Olemme tuskallisen tietoisia perustavanlaatuisista esteistä, jotka ovat edessämme työssämme ympäristön hyväksi. Tarkalleen ottaen se on: kuinka voimme siirtyä teoriasta käytäntöön, sanoista tekoihin? Meiltä ei puutu teknistä tieteellistä tietoa nykyisen ekologisen kriisin luonteesta. Tiedämme, emme ainoastaan, mitä pitäisi tehdä, vaan myös kuinka tehdä se. Kuitenkin tästä tiedosta huolimatta valitettavasti vähän on oikeastaan tehty. On pitkä matka päästä sydämeen, ja vielä pitempi matka sydämestä käsiin.

Edelleen patriarkkamme Bartholomeus jatkaa:

Perussyy kaikkiin vaikeuksiimme koostuu inhimillisestä itsekkyydestä ja ihmissynnistä. Se mitä meiltä kysytään ei ole suurempaa teknologista taitoa vaan syvempää katumusta, metanoiaa, kreikan kielen sanan tarkassa merkityksessä, joka tarkoittaa ”mielen muuttamista”. Ympäristöä koskevan syntimme perussyy on itsekeskeisyydessä ja arvojemme virheellisessä järjestyksessä, jotka perimme ja hyväksymme ilman kriittistä arviointia. Tarvitsemme uuden tavan ajatella omaa itseämme, suhdettamme maailmaan ja Jumalaan. Ilman tätä vallankumouksellista ”mielen muutosta” kaikki luonnonsuojeluprojektit, kuinka hyvää tarkoittavia lienevätkään, jäävät lopulta tehottomiksi. Sillä meidän tulee käsitellä ainoastaan oireita eikä niiden syitä. Luennot ja kansainväliset konferenssit saattavat auttaa herättämään omantunnon, mutta se mitä todella tarvitaan, on kyynelten kaste.

Puhuminen uhrista on epämuodikasta ja jopa epäsuosittua nykyisessä maailmassa. Mutta jos ajatus uhrautumisesta onkin epäsuosittua, ensisijaisesti se johtuu siitä, että monilla ihmisillä on väärä käsitys siitä, mitä uhraus oikeastaan tarkoittaa. He kuvittelevat, että uhraus saa aikaan menetystä tai kuoleman; he ymmärtävät uhrauksen ilottomuutena tai ankeutena. Näin ehkä siksi, että läpi vuosisatojen uskonnollisia käsitteitä on käytetty saamaan aikaan eroa omistavien ja omistamattomien välille, samoin kuin osoittamaan oikeutetuksi ahneutta, väärinkäyttöä ja kopeutta.

3. Kolmanneksi kirkkomme on luonteeltaan liturginen. Toisin sanoen painotetaan yhteistä huolenpitoa ja jakamista. Seisomme Jumalan edessä yhdessä ja jaamme yhdessä maalliset siunaukset, jotka Hän on antanut kaikille luoduilleen. Oman hyvinvointimme jakamatta jättäminen köyhien kanssa on köyhiltä varastamista ja heidän elämänsä tuhoamista. Emme pidä vallassamme omaa vaurauttamme vaan heidän, kuten eräs kirkon pyhistä isistä muistuttaa. Seisomme Luojan edessä kirkkona, joka on ortodoksisen teologian mukaan Herramme Jeesuksen Kristuksen lihaksi tullutta läsnäoloa maan päällä, Hänen läsnäoloaan maailman pelastukseksi, ei vain ihmiskunnan, vaan koko luomakunnan.

Positiiviset asenteet ympäristöä kohtaan ovat löydettävissä sellaisilta teologeilta kuin pyhä Maksimos Tunnustaja, pyhä Iisak Syyrialainen, ja Jumalan energioiden ja olemuksen teologiaa pitäisi tutkia täydellisemmin ja julkisemmin. Ortodoksisen kirkon mahdollisuudet paljastaa tämä vakan alle kätkeytyvä valo ovat suunnattomat ja vielä enemmänkin, se on velvollisuus, jota kirkko ei rohkene arastella.

”Ortodoksia ja ekologinen kriisi”- asiakirjassa vuodelta 1990 sanotaan:

Ortodoksisen kirkon luonne kaikissa ilmenemismuodoissaan ilmentää kunnioitusta ainetta kohtaan: maailmaa ympärillämme, muita luotuja, omia ruumiitamme kohtaan. Sen vuoksi patriarkaalinen sanomamme ympäristön suojelun päivänä on yksinkertaisesti se, että ylläpidämme yhtenäistä kunnioituksen asennetta kaikessa toiminnassamme maailman kanssa. Emme voi odottaa jättävämme jälkiä ympäristöön. Kuitenkin meidän on valittava sen välillä, toimimmeko saattaaksemme sen heijastamaan ahneutta ja rumuutta vai käytämmekö sitä sillä tavoin, että sen kauneus osoittaa Jumalan tekoja meidän kauttamme.

Meidän tulee yrittää palata oikeaan suhteeseen Jumalaan ja luomakuntaan nähden. Tämä saattaa hyvinkin merkitä sitä, että niin kuin paimen suurimman vaaran hetkellä antaa henkensä laumansa edestä, niin ihmisolennoillekin on ehkä tarpeen luopua osasta halujaan ja tarpeitaan, jotta luonnon maailman säilyminen voidaan varmistaa. Tämä on uusi tilanne – uusi haaste. Se haastaa ihmiskuntaa kantamaan luomakunnan tuskaa yhtä lailla kuin nauttimaan ja huvittelemaan. Se kutsuu ensiksikin ja ennen kaikkea katumukseen, mutta ei siinä tarkoituksessa kuin monet sen ymmärsivät aiemmin.

Ortodoksinen kirkko on tehnyt työtä ympäristön hyväksi. Kreetan ympäristöä koskevassa konferenssissa vuonna 1991 tehtiin monia ehdotuksia, joissa tuli esille mm. seuraavia asioita:

*on laadittava alustavia kristillisiä ympäristökasvatusohjelmia kaikilla tasoilla

*seurakuntia on velvoitettava tekemään paikallisia aloitteita, kuten kierrätysohjelmia, energian säästöä rakennuksissa, ja rohkaistava vähentämään auton käyttöä

* on pidettävä kasvatuskokouksia koskien kenttää uskonnosta ympäristötieteisiin, jotta voitaisiin auttaa kirkkoa myöhempiin käytännön toimenpiteisiin ympäristö- ja bioeettisissä asioissa. Tämän tulisi velvoittaa kirkon jäseniä ja ei-ortodoksiasiantuntijoita tieteen ja ekologisella kentillä.

* tulee saattaa liikkeelle ortodoksinuoria tekemään ympäristötoiminnan projektialoitteita

Kaiken kaikkiaan ortodoksisen kirkon tulisi jatkaa ympäristökriisissä ilmeneviä teologisten kysymysten käsittelyä. Se on kuitenkin jätetty liian vähälle huomiolle. Tukeva teologinen perusta positiiviselle ajattelulle ympäristöä kohtaan löytyy raamatusta ja ortodoksisen kirkon traditiosta.

Seurakunnan tasolla mahdollisuudet saattavat olla vieläkin suuremmat. Eräs huutavista tarpeista on lasten kasvattaminen Jumalan läsnäolon tuntoon aineellisessa maailmassa. Tämä kasvatus edellyttää tasapainoista opetusta luonnollisen maailman toiminnasta ja Hengen toiminnasta. Kasvatuksen kautta kirkolla on mahdollisuus kasvattaa sukupolvi, joka on tietoinen tästä yhteenliittymisestä.

Yhteenveto

Olemme tänä päivänä haavoittuneen luomakunnan edessä, joka kärsii vääristyneissä olosuhteissa, joka on ihmiskunnan synnin tulosta. Itsekkyydessämme ja ahneudessamme olemme käyttäneet muuten hyviä teknologisia kykyjämme riistääksemme Jumalan luomakuntaa, hävittämään luonnon tasapainoa ja muuttamaan sitä, minkä Jumala on alun perin luonut olemaan täydellisessä yhteydessä meidän kanssamme ja Hänen kanssaan. Luomakunta ei enää ole yhtä ihmiskunnan kanssa eikä sopusoinnussa Jumalan kanssa. Itse asiassa se on vaarassa tuhoutua.

Luomakunta tarvitsee uudelleen eheyttämistä, mutta se voi tapahtua vain, jos se vielä kerran saatetaan yhteyteen Herran kanssa, niin että se voisi löytää tarkoituksensa ja kirkastumisensa täyteyden. Ihmiskunta ei enää voi kieltää vastuutaan sen suojelemiseksi ja varjelemiseksi. Tämän tekemiseksi ihmiskunnan on opittava kohtelemaan luomakuntaa pyhänä uhrina Jumalalle, ehtoollisaineina, armon välineenä, kaikkein jaloimpien pyrkimystemme ja rukoustemme lihaksitulemisena. Tarvitaan myös sakramentaalista lähestymistä luomakuntaan sen uudistumiseksi.

Jumala loi maailmankaikkeutensa ja kaiken mitä siinä on eheäksi kokonaisuudeksi. Tänä päivänä olemme saaneet aikaan hajaannusta siinä, minkä Jumala tahtoo olevan eheää. Siksi tänä aikana kutsutaan yksilöitä, kansoja ja kirkkoja vaikuttamaan näkemykseen oikeasta harmoniasta inhimillisten mittasuhteiden ja luomakunnan mineraalien, kasvien ja eläinten mittasuhteiden välillä. Henkinemme ja ruumiinemme meitä kutsutaan uhraamaan koko Jumalan luomakunta takaisin Hänelle sakramenttina ja puhdistettuna, ennallistettuna uhrina Hänelle sen pyhittämiseksi.

 

 Neitsyt Marian asema ortodoksisessa kirkossa

Protestanttisten kristittyjen piirissä esiintyy huolta siitä, että Neitsyt Marian kunnioittaminen jotenkin heikentää tai vähentää Kristuksen merkitystä. Monia ortodoksejakin varmaan askarruttaa Jumalansynnyttäjän asema kirkossamme. Kristus ja Jumalanäiti eivät kilpaile keskenään, vaan Jumalanäiti toimii yhdessä Poikansa kanssa ihmisten ja maailman pelastamiseksi. Jumalanäiti liittyy kiinteästi Kristuksen pelastustehtävään. Siksi ortodoksisuudessa vierastetaan sellaisia käsitteitä kuin mariologia tai Marian kultti. Ne ikään kuin eristävät Marian Pojastaan.

Ortodoksisen Kirkon Maria-hurskauden on usein väitetty olevan peräisin idän pakanallisista äitijumalatar- myyteistä. Tämä johtuu siitä, että tunnetaan vähän tai ei lainkaan Neitsyt Mariaan liittyvän hurskauden merkitystä Kirkon traditiossa tai patristisessa ajattelussa.

Isien teologiassa Jumalansynnyttäjä aina liitetään kiinteästi ihmiskunnan lunastamiseen synnin ja kuoleman orjuudesta. Neitsyt Maria on pitkän kehityskauden hedelmä. Kirkon opettaja, pyhä Nikolaos Kabasilas 1300- luvulta kirjoittaa: ”Kristuksen lihaksituleminen ei ollut vain Isän, Hänen voimansa ja henkensä toimintaa, vaan myös Jumalansynnyttäjän vapaan tahdon ja uskon ilmaus. Ilman puhtaan Neitseen myötävaikutusta olisi pelastussuunnitelma ollut yhtä epätodellinen kuin ilman jumalallisten persoonien vaikutusta.

Neitsyt Marian elämänvaiheet

Uuden Testamentin antamat tiedot Jeesuksen äidistä ovat varsin vähäiset. Jo ikääntyneet Neitsyt Marian vanhemmat Joakim ja Anna toivat kolmivuotiaan Marian Jerusalemin temppeliin Jumalalle pyhitettäväksi. Kirkon tradition mukaan Jumalansynnyttäjä eli yhteisössä, jonka johtajana oli pappi Sakarias, Johannes Kastajan isä. Pyhän Hengen johdatuksesta pappi Sakarias vei Neitsyt Marian kaikkein pyhimpään, siihen temppelin osaan, minne vain ylimmäinen pappi sai mennä kerran vuodessa (3. Ms. 16: 2; 29—34). Näin hän ennusti, että Neitsyt Mariasta tulisi kaikkein pyhin, ainainen neitsyt ja Jumalansynnyttäjä. Jaakobin evankeliumi kertoo, että Maria oli aikaisin kehittynyt – hän itse nousi temppeliin johtavat 15 korkeata porrasta

Ortodoksisen kirkon tradition mukaan Neitsyt Maria kasvoi Herran temppelissä, jonne hänet oli vanhempiensa lupauksen mukaisesti jätetty kasvatettavaksi kolmivuotiaana. Hän oli antanut Jumalalle lupauksen pysyä aina neitseenä. Kirkon isien ja opettajien mukaan Jumalansynnyttäjän pyhyys ja puhtaus on ”hengellistä neitsyyttä”, johon häntä valmistettiin Jerusalemin temppelissä. Isien teksteissä tämä ilmaistaan sanomalla, että ”Jumalan enkeli ravitsi häntä”.

Kun hän täytti 14 vuotta, olivat hänen, vanhempansa jo kuolleet. Silloin papit kihlasivat hänet Joosef- nimiselle sukulaiselle, joka oli myös Daavidin suvusta (Matt. 1: 1-17 ja Luuk.3: 23 – 38). Joosefin piti olla pyhän Neitseen holhoojana ja hänen neitsyyslupauksensa suojelijana. Neitsyytensä Maria säilyttikin ja oli neitsyt ennen synnyttämistään, synnyttämisensä aikana sekä synnyttämisensä jälkeen. Hän on siis ainainen Neitsyt.

Tapaamme Marian Luukkaan evankeliumin alkusivuilla enkelin ilmestyksen yhteydessä, jossa Marialle ilmoitetaan Jeesuksen syntymisestä. Marian sydän täyttyy ilosta, vaikkei hän ymmärräkään kaikkea, mitä hänelle puhutaan. Kun enkeli on saanut hänet uskomaan ilmoitukseen, Maria sanoo: ”Katso, olen Herran orjatar, tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan”. Maria osoittaa tässä mitä suurinta nöyryyttä, mikä jääkin pysyväiseksi Marian luonteenpiirteeksi evankeliumeissa. Muuten hän pysyttelee taka-alalla. Vain kerran, Kaanaan häissä, hän korottaa äänensä ja pyytää poikaansa auttamaan köyhää pariskuntaa. Jeesuksen ristin juurella Maria on yhdessä muitten naisten kanssa ja siellä Jeesus uskoo äitinsä opetuslapsensa Johanneksen hoiviin. Helluntain tapahtumassa Maria on mukana yhdessä muitten apostolien kanssa, vaikkei siitä ole nimenomaan mainittu apostolien teoissa.

Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen Jumalansynnyttäjä seurasi apostoli Johanneksen mukana Efesoon. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän Neitsyt Maria palasi takaisin Jerusalemiin, jonne myös opetuslapset kokoontuivat. Hän koki kuten Poikansakin ruumiillisen kuoleman, mutta hänen ruumiinsa nousi Kristuksen ruumiin tavoin kuolleista ja hänet otettiin ruumiineen ja sieluineen taivaaseen. Tradition mukaan kahdentoista apostolin lisäksi läsnä olivat apostoli Paavali sekä piispat Dionysios, Hieroteos ja Timoteos. Kun he seisoivat hänen ympärillään, Jumalansynnyttäjä antoi henkensä Pojalleen ja Jumalalleen. Kristus itse laskeutui alas taivaasta ja vei Äitinsä sielun käsivarsillaan ylös taivaaseen. Toisen vuosisadan lopulla kuollut Sardesin piispa Meliton mainitsee eräässä saarnassaan, että Jumalansynnyttäjän hauta sijaitsi Getsemanessa. Siellä on tänäkin päivänä kristinuskon alkuajoilta peräisin oleva kirkko, joka on vuosisatojen kuluessa rakennettu moneen kertaan uudelleen. Syyrialaisen ja etiopialaisen tradition mukaan Getsemanen puutarhaan hakattiin kolme hautaa, josta yhteen laskettiin puhtaimman Jumalan Äidin ruumis.

Tästä vähäisestä raamatullisesta ja tradition aineistosta on vuosisatojen kuluessa syntynyt kolme erilaista Marian kuvaa: protestanttinen, roomalaiskatolinen ja ortodoksinen. Ensiksi mainittu hylkää kaikenlaisen Marian kultin. Mariassa nähdään ensisijaisesti Kristuksen suuruuden edessä väistyvä hahmo, joka Kristuksen ristin juurella luopuu äidin asemasta ja tulee poikansa opetuslapseksi. Elämän kovassa koulussa Maria oppii näkemään Jeesuksessa Vapahtajansa.

Roomalaiskatolisessa kirkossa Marian kuva on aivan toisenlainen. Hänestä on ajan kuluessa tullut taivaan kuningatar, joka poikansa tavalla on syntynyt ilman perisyntiä, herännyt kuolleista kolmantena päivänä ja on nyt ruumiillisesti taivaassa. Maria-kultti on roomalaiskatolisessa kirkossa rikas ja monipuolinen, hänen nimeään kantavia pyhiinvaelluspaikkoja on Euroopassa useita kymmeniä, esim. kuuluisa Lourdes Etelä-Ranskassa ja Fatima Espanjassa.

Ortodoksinen oppi Jumalansynnyttäjästä

Ortodoksinen kirkon opin ainaisesta Neitseestä ja Jumalansynnyttäjästä Mariasta muodostavat kirkolliskokousten dogmaattiset päätökset, jotka ovat erottamattomassa yhteydessä kristologiaan ja soteriologiaan. Kaksi keskeistä dogmia ovat Neitsyt Marian ainainen neitsyys ja se, että Maria on Jumalansynnyttäjä.

1. Ainainen neitseys

Evankelistat Matteus ja Markus antavat meille vain niukasti tietoja Jumalansynnyttäjästä. Sen sijaan Luukkaan ja Johanneksen Maria-kuva on rikkaampi ja selkeämpi. Apostolien oppilaat puhuvat Jumalansynnyttäjästä arvostavasti. Toisella vuosisadalla elänyt kristinuskon suuri kirjallinen puolustaja, Justinos Marttyyri asettaa Neitsyt Marian erityisasemaan naisten joukossa kutsumalla häntä ”Eevan vastakohdaksi”. Jumalansynnyttäjän kunnioitus on isien opetuksessa aina kiinteässä yhteydessä Kristuksen lihaksitulemisen raamatulliseen totuuteen.

Ortodoksinen kirkko opettaa, että Maria oli neitsyt synnyttäessään Jeesuksen eikä hän myöhemminkään ottanut vastaan perheenäidin kutsumusta. Erityisesti täällä Suomessa asia on ortodokseille hankala, sillä valtaosalla maamme kristityistä on asiasta toisenlainen näkemys. He perustelevat kielteistä kantaansa seuraavilla Raamatun kohdilla: Matt. 1: 25, Matt. 13: 55-56, Mark. 3: 31-35, Luuk.8: 19-21, Joh.7: 3 ja 5 sekä Ap.t. 1: 1 4. Lisäksi voimme vielä tähän lisätä Matt. 1:18, johon myös tavallisesti vedotaan. Joudumme usein selittelijän asemaan eikä näkemyksillemme Mariasta välttämättä anneta paljoakaan arvoa. Totta on, että Matteuksen evankeliumissa nimeltä mainitaan Jeesuksen veljet: ”ovathan Jaakob, Joosef, Simon ja Juudas hänen veljiään” (Matt. 13:55). Tällä Raamatun kohdalla voidaan todistella, että Marialle syntyi Jeesuksen jälkeen muitakin lapsia. Matteus kuitenkin mainitsee ilmeisesti samat miehet myös toisaalla. Jeesuksen ristin juurella oli muiden naisten mukana ”Jaakobin ja Joosefin äiti Maria” (Matt. 27:56). Näiden miesten äiti oli Maria, mutta ei Herran Äiti Maria.

Ortodoksinen kirkko on aina ymmärtänyt, että niin sanotut Herran veljet ja sisaret ovat Hänen läheisiä sukulaisiaan eivätkä Neitsyt Marian lapsia. Toisten kirkkoisien ja kirkon opettajien mielipiteiden mukaan he olivat Joosefin lapsia hänen ensimmäisestä avioliitostaan, siis he olivat ihmisten silmissä Herran velipuolia. Tätä mielipidettä olivat pyhä Epifanios ja muut idän kirkkoisät. Pyhän Jeromen mukaan Jeesuksen veljet olivat Marian, Kloopaan vaimon, poikia. Maria, Kloopaan vaimo, oli Neitsyt Marian sisar. (Joh.19:25). Tätä mielipidettä kannattivat myös Hieronymus, Augustinus ym. länsimaiset kirkkoisät. Myös Joh.19: 26 – 27 näemme, että Kristus luovutti äitinsä opetuslapsen Johanneksen huomaan. Varmastikin, jos hänellä olisi ollut veljiä, hän olisi jättänyt Marian heidän huomaansa. Tietoisuus Neitsyt Marian ainaisesta neitsyydestä on säilynyt kirkossamme siis apostolien ajoista asti. Siitä todistavat tunnetut ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät ja kirkon opettajat, esimerkiksi Ignatios Teoforos, Antiokian piispa, (k. 107), pyhä Justinos Marttyyri, (k. n. 165), Irenaeus, Lyonin piispa (k. 203), Ambrosius, Milanon piispa (k. 397), Metodios, Pataran piispa (k. 312), Eusebios, Kesarean piispa (k. 340), Amfilokios, Ikonian piispa (k. 394), Gregorios Teologi (k. 390), Johannes Krysostomos (k.407), Efraim Syyrialainen (k. 373), Leo Suuri, Rooman piispa (k.461), Augustinus, Hippon piispa (k. 430), Kyrillos, Aleksandrian piispa (k. 444) ym. Kaikki he puhuivat Neitsyt Marian neitsyydestä, käsitellen ensisijaisesti Kristuksen syntymän salaisuutta, mutta heidän suurta kunnioitusta osoittavasta suhtautumisestaan Neitseeseen käy ilmi, etteivät he voineet ajatellakaan, että hän ei olisi säilyttänyt neitsyyttänsä Kristuksen synnyttämisen jälkeen. Eräät kirkkoisät suoraan nimittivät Neitsyt Mariaa Ainaiseksi Neitseeksi (Aeiparthenos), kuten esimerkiksi Hippolytos, Ostian piispa, Irenaeuksen oppilas (3.vs), Atanasios Suuri, Aleksandrian piispa (k. 373), Epifanios, Kypron piispa (k. 403), Kesarios, Gregorios Teologin veli (k. 369), ym.

Usko Neitsyt Marian ainaiseen neitsyyteen oli yleinen alkukirkossa. Tästä todistaa myös se, että paikalliset kirkolliskokoukset Roomassa ja Mediolanumissa vuonna 320 sekä yleiset kirkolliskokoukset ovat hyväksyneet opin siitä, että pyhä Maria on ainainen Neitsyt. V:n yleisen kirkolliskokouksen 2 ja. 6. säännössä sekä VI:n yleisen kirkolliskokouksen 1 säännössä tunnustetaan Jumalan Äidin -ainainen neitsyys ja julistetaan kirkon yhteydestä erotetuksi ne, jotka hylkäävät tämän dogmin.

Kirkkoisät tukevat ajatusta Neitsyt Marian ainaisesta neitsyydestä. He sanovat ajatusta siitä, että Neitsyt olisi muka neitsyytensä kadottanut Kristuksen syntymisen jälkeen järjettömäksi, jumalanpilkaksi ja harhaoppiseksi ajatukseksi. He huomauttavat, ettei Jumalan Poika olisi voinut valita äidikseen naista, joka yliluonnollisella tavalla synnytettyään hänet maailmaan olisi sen jälkeen kadottanut neitseellisen puhtautensa. Mahdotonta on myös, että se, joka on tullut Jumalansynnyttäjäksi, ja itse oli ollut tuon suuren ihmeen armoitettuna välikappaleena, tämän jälkeen olisi antautunut tavalliseen avioelämään miehensä kanssa, jota hän ei enkelin edessä sellaiseksi miehekseen tunnustanut. Ei sellaista voida ajatella Joosefinkaan puolesta tapahtuneen, sillä hän oli hurskas” (Matt 1: 19). Ei hänkään sen jälkeen, kun itse oli tullut Jumalan Pojan syntymisen salaisuuden todistajaksi, minkä välikappaleena oli hänen kihlattunsa, olisi voinut suhtautua Jumalansynnyttäjään tavallisena aviovaimona. Näin siis pyhä perimätieto Jumalan sanan vahvistamana todistaa meille, että Jumalan Äiti (Luuk.1: 43) on myös ainainen Neitsyt.

Dogmi Marian ainaisesta neitsyydestä vahvistettiin ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Nikeassa v. 325. Tämä kirkon muuttumaton oppi toistetaan jumalanpalveluksissa luettavassa uskontunnustuksessa: ”…tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitseestä Mariasta ja tuli ihmiseksi…” Efesossa v. 431 pidetty kolmas ekumeeninen kirkolliskokous tuomitsi nestoriolaisten harhaopin, joka kielsi Marialta Jumalansynnyttäjän nimen. Jumalansynnyttäjä- tai Jumalanäiti-nimitys merkitsee, että Maria synnytti Kristus-Jumalan eikä vain Kristus-ihmistä. Tämä dogmi tunnustettiin myös Kalkhedonin v. 451 pidetyssä neljännessä sekä Konstantinopolin v. 553 pidetyssä viidennessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa.

2. Theotokos, Jumalansynnyttäjä

Sana ”Theotokos” kirjaimellisesti tarkoittaa ”Jumalansynnyttäjää” tai ”Jumalan Äiti”. Tällä nimellä kirkko vahvistaa uskonsa, että Jumalan Sana tuli todelliseksi ihmiseksi, ei vain pelkästään ihmisen näköiseksi; uskonsa siihen, että Jeesuksen Kristuksen persoonassa Jumala liittyi ihmiseen Kristuksen Neitsyt Marian kohdussa sikiämisen hetkellä, ja että Hän samalla ollen täydellinen ihminen oli myös täydellinen Jumala. Konstantinopolin arkkipiispa Nestorius ei hyväksynyt Teotokos -nimitystä, vaan kutsui häntä Kristuksensynnyttäjäksi. Nestorios opetti, että Kristuksessa oli kaksi erillistä persoonaa, Marian poika ja Jumalan poika, jotka olivat yhdistyneet ainoastaan moraalisesti. Hän myös opetti, että Kristusta ei pitäisi nimittää Jumalaksi, vaan ”Jumalankantajaksi, ”Teophoron”. Nestorios myös opetti, että ristiinnaulitsemisen hetkellä Kristuksen jumalallinen luonto erosi inhimillisestä. Nestorios tuomittiin Efesossa v. 431 kirkonkiroukseen ja nimitys ”Teotokos” hyväksyttiin juhlallisesti.

3. Neitsyt Maria – Uusi Eeva

Kirkko nimittää Mariaa ”kaiken elävän äidiksi”, ”Uuden elämän äidiksi” ja ”toiseksi Eevaksi”. Monia muitakin nimityksiä hänelle on annettu kirkon hymnologiassa. Eeva tottelemattomuudellaan Jumalaa kohtaan ei vain hankkinut kuolevaisuutta lapsilleen, vaan hänestä tuli kuoleman äiti. Hänen tyttärestään Mariasta uskonsa, kuuliaisuutensa ja nöyryytensä vuoksi Pyhän Hengen kautta tuli ”elämän äiti”. Hän tarjosi Aadamin lapsille ”elämän puun” syötäväksi, jotta he eläisivät ikuisesti. Pyhä Justinus Marttyyri on lausunut: ”Jumalan Poika tuli Neitseen kautta ihmiseksi, jotta käärmeen aiheuttama tottelemattomuus kukistettaisiin samalla tavalla kuin se oli saanut alkunsakin”. Pyhä Irenaeos on sanonut, että niin kuin Eeva ollessaan Aadamin vaimona oli yhä neitsyt ja tottelemattomuutensa kautta tuli oman kuolemansa ja koko ihmiskunnan kuoleman aiheuttajaksi, niin Mariakin naitettuna neitseenä, kuuliaisuutensa kautta tuli sekä oman että koko ihmiskunnan pelastuksen aikaansaajaksi. Pyhä Ambrosius nimittää Eevaa ihmiskunnan Äidiksi, mutta Mariaa pelastuksen äidiksi. Jumalallisen lihaksitulon kautta Neitsyt Maria tuli ”mystisen Ruumiin Pään äidiksi ja myös sen jäsenten äidiksi”, kuten Augustinus sanoo. Hän sai osakseen universaalisen äitiyden koskien kaikkia uskovia. Isät ovat sitä mieltä, että Neitsyt Marian pyhä kohtu on morsiuskammio, kohtauspaikka, jossa taivaallinen Ylkä yhtyy mystisesti morsiameen, ts. koko Kirkon kanssa. Paavi Gregorius Suuren mukaan Hän yhdisti koko Kirkon itseensä lihaksitulemisen salaisuuden kautta. Vaikka ortodoksisen kirkon teologiasta puuttuu varsinainen mariologia, oppi Neitsyt Mariasta, joka teoreettisesti vahvistaisi Neitsyt Marian aseman, on Jumalansynnyttäjän kunnioitus kuitenkin tunkeutunut läpi jumalanpalvelus- ja kaikessa muussakin kirkollisessa elämässä. Ortodoksisen kirkon elämää ei voisi kuvitella ilman Neitsyt Marian luomaa äidillistä lämpöä. Hänen kauttaan meidän on mahdollista kohdata Kristus, käydä Kristuksen yhteyteen, sillä hän on meille kirkon koko kuva.

Neitsyt Maria kirkon elämässä

Kirkkomme ylistää Neitsyt Mariaa taivaallisia enkelijoukkoja korkeammaksi, vaikka hän oli tavallinen ihminen. Jumala on hänen kauttaan tahtonut tulla ihmiseksi. Näin korotettuna hän ei ole vain Herramme äiti vaan kaikkien uskovien, koko luomakunnan äiti ja suojelija, koko Jumalan valitun kansa kuva ja kirkon ikoni. Hän on myös uskovien hartaan kunnioituksen ja ylistyksen kohde. Mutta kun Mariaa kunnioitetaan ja ylistetään, hänet nähdään aina nimenomaan Jumalansynnyttäjänä, Theotokoksena, ja häntä ylistetään yhdessä Kristuksen kanssa. Tässä korostuu se, että Maria oli vain välikappale suuren asian palveluksessa. Hän oli Jaakobin unessa näkemät tikapuut, jotka yhdistivät taivaan ja maan. Hän oli temppelin portti, josta Herra itse kävi sisälle. Hän oli temppeli, jossa Jumala itse asui.

Ajatus Neitsyt Marian pyhyydestä on yhteydessä käsitykseemme siitä, että hän on Jumalan Äiti, hänen ainaiseen neitseyteensä, ja hänen asemaansa Pyhän Kirkon symbolina. Kirkko uskoo, että Neitsyt Marian pyhyys on ainutlaatuista, ja että se ylittää taivaalliset luodut, jopa kerubit ja serafit. Hän vietti koko elämänsä pyhyydessä, todellisena Liiton Arkkina, joka oli tehty turmeltumattomasta puusta ja päällystetty kullalla sisältä ja ulkoa.

Jumalansynnyttäjä on aina mitä läheisimmässä yhteydessä ihmiskuntaan. Lakkaamatta hän rukoilee ihmiskunnan Äitinä koko maailman puolesta. Puolustaessaan Marian ainaista neitsyyttä Kirkko ei ihannoi naimattomuutta eikä näe sitä Kristuksen henkilökuvaan liittyväksi eettiseksi tehokeinoksi, vaan julistaa Kristuksen syntymän ainutlaatuista lähtökohtaa. Hän on syntynyt Jumalan eikä ihmisen tahdosta. Jumalallisen ja inhimillisen luonnon ehyt ja täydellinen liitto toteutuu Marian kautta. Luottaen jumalalliseen rakkauteen, joka on kaikkea inhimillistä heikkoutta voimakkaampi, lausumme Neitsyt Marian kiitosvirren sanoin: ”Katso, tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi” (Luuk.1: 48).

Joulun historiasta ja sanomasta

Joulu kuuluu Kirkon suuriin juhliin ja sillä on oma historiansa.

Kristuksen syntymästä kertoo Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit, jotka täydentävät toisiaan. Muitakin tietolähteitä on. Sellainen on mm. ns. Logia -lähde, Jeesuksen sanojen kokoelma. Samoin juutalais- kristillisessä kirjallisuudessa löytyy tapahtumasta tietoja. Arameankielinen Matteuksen evankeliumi sekä juutalainen historioitsija Flavius Josefus täydentävät tiedoillaan evankeliumien antamaa kuvaa Jeesuksen syntymästä.

Kristuksen syntymä on Maksimos Tunnustajan mukaan maailmanhistorian keskipiste. Oma ajanlaskumme alkaa tästä tapahtumasta. Munkki Dionysios Exegiuus laski v. 525 tienoilla Kristuksen syntymän tapahtuneen v. 5508 maailman luomisesta. Tietonsa hän perusti bysanttilaisiin aikakirjoihin. Toisena kiinnekohtana hän piti Rooman kaupungin perustamista, mikä tapahtui v. 753 eKr.

Tosiasiassa Jeesuksen syntymän on täytynyt tapahtua historiallisessa ajassa 4 – 7 vuotta aikaisemmin kuin mainitut ajankohdat ilmoittavat, sillä Herodes Suuri, joka mainitaan Luukkaan evankeliumissa, kuoli v. 4 ennen nykyisen ajanlaskumme alkua.

Syntymän ajankohtaa on paljonkin pohdittu. Luukkaan evankeliumin eräs kohta kertoo keisari Augustuksen antamasta käskystä koko maailman verollepanemisesta, joka tapahtui Kyreniuksen (Quiriniuksen) ollessa Syyrian maaherrana. Tällainen verollepano yleensä käsitti alustavana toimenpiteenä verotettavien henkilöiden ja asioiden luetteloinnin, ts. väestön laskennan. Tällaisesta lienee evankeliumin mainitsemassa verollepanossa kysymys. Myöhemmin sitten tapahtui varsinainen veron määrääminen. Kaiken kaikkiaan nämä toimet saattoivat kestää kauankin, vuosiakin.

Matteuksen maininta itämaan tietäjistä täsmentää myös Jeesuksen syntymän ajankohtaa. Uusi Testamentti ei mainitse nimiä, mutta tradition mukaan he olivat Melhior, Gaspard ja Balthasar. Tähtitieteilijä Johannes Kepler 1600- luvulla yhdisti Matteuksen tiedon Betlehemin tähdestä Jupiterin asemaan v. 7 eKr., jolloin Jupiter kohtasi sekä Venuksen että Saturnuksen Kalojen tähtikuviossa. Tämä on erittäin harvinaista ja se tapahtuu kerran 749: ssä vuodessa. Luultavasti itämaan tietäjät näkivät tämän harvinaisen ilmiön, jonka varaan rakensivat sitten astronomiset ennusteensa. Todellisuudessa siis Kristuksen syntymä tapahtui 4-7 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Syntymäpaikasta vallitsee yksimielisyys. Se on Betlehem.

Itse asiassa koko maailmankaikkeus välitti tästä syntymästä tiedon maailmaan.

Joulua alettiin viettää ensiksi joulukuun 25. päivänä kirkon läntisessä osassa. Sellaisena läntinen perinne on vanhempi. Idän ortodoksisessa Kirkossa Kristuksen syntymän juhlaa vietettiin aluksi 6. tammikuuta. Nimeltään juhla oli epifania eli Jumalan ilmestyminen. Yhteisesti idän ja lännen kirkko alkoivat viettää joulua 25. päivänä joulukuuta vasta 4. vuosisadalla. Konstantinopolissa juhlan ajankohdan vakiintumiseen vaikutti erityisesti Johannes Krysostomos, josta tuli myöhemmin Konstantinopolin arkkipiispa.

Juhlan vietto ei ollut vain Kristuksen syntymän muistelemista, vaan se ilmensi Kirkon inkarnaatio-oppia, oppia Jumalan ihmiseksitulosta. Joulun vakiintumiseen 25.:ksi joulukuuta vaikutti myös se, että Kirkko määräsi juhlan vieton tuoksi päiväksi vastapainoksi pakanalliselle juhlalle, ”voittamattoman auringon syntymäpäivälle”. Pakanallinen juhla kuvasi valon voittoa pimeydestä. Pakanamaailmassa juhlittiin talvipäivän seisauksen jälkeistä päivän pitenemistä.

Kristus on evankeliumin mukaan ”maailman valkeus”. Niin kristillistä joulun juhlaa sopi hyvin viettää pakanallisen voittamattoman auringon syntymän juhlan paikalla. Kristuksen syntymän juhla, joulu, ymmärrettiin voittona pakanallisesta pimeydestä. Se on itse asiassa myös Kirkon opin voitto. Kirkon tehtävänä on aina julistaa, että ”voittamattoman auringon” juhla on muuttunut Kristuksen syntymän juhlaksi, jouluksi, jota koko ihmiskunta ja koko maailmankaikkeus viettävät.

Monet kirkon isistä ja hymnirunoilijoista ovat kuvanneet joulun ydinsanomaa syvällisesti ja havainnollisesti. Ehkä loisteliain hymniteksteistä on 500-luvulla eläneen pyhän Romanos Melodoksen Kristuksen syntymäjuhlan hymni.

Kirjoittaja kuvaa eteemme Kristuksen syntymän runomuotoisen ikonin. Tämän suuren mysteerion kolme pääelementtiä ovat Kristus, Jumalansynnyttäjä ja tietäjät. Romanos toistaa lukemattomia kertoja, että Jumala on syntynyt lapsukaiseksi. Tämä merkitsee Jumalan ja ihmisen kohtaamista ajassa. Tuo syntynyt lapsukainen, Kristus, on sekä ihminen että Jumala, lihassa ja hengessä, ajassa ja ajattomasti. Vaikka Jumala onkin ”yliolennollinen”, Neitsyt synnyttää Hänet. Vaikka Jumala onkin ”lähestymätön”, maa tarjoaa Hänelle luolan syntymäpaikaksi ja Jumala hyväksyy sen. Maria ja Kristuksen fyysinen läheisyys tähdentävät Vapahtajan täydellistä ihmisyyttä. Maria samoin kuin tietäjät näkivät pienessä lapsukaisessa Jumalan. Kristuksen syntymän hetkellä iankaikkinen Jumala koskettaa koko ihmisyyttä.

Romanoksen mukaan kirkas tähti ennusti Jumalan syntymisen ihmiseksi ja tuo tähti on jumalallisen rakkauden vertauskuva. Jumala ja ihminen kohtaavat jälleen. Jumalansynnyttäjästä tulee täällä maan päällä Jumalan ja ihmisen kohtaamispaikka. Romanokselle Jumalansynnyttäjä on samalla kertaa sekä hengellinen Äiti, kirkollinen, käytännöllisesti ajatteleva että toimiva kansannainen. Itämaan tietäjät kokevat Kristus- lapsen läheisyydessä pyhän ilon ja rauhan täyttymyksen. Betlehem on Romanoksen mukaan uusi Eeden, iankaikkinen elämä, Jumalan ja ihmisen välisen suhteen eheytymisen paikka. Kristuksen syntymässä kosminen kirkkaus tulee maailmankaikkeuteen. Kaikkialla on valoa, liikettä ja musiikkia. Taivas ja maa laulavat yhdessä, menneisyys ja nykyisyys sulautuvat yhteen. Eeden ja Betlehem tulevat yhdeksi. Maailmankaikkeus syntyy uudelleen. Eilisen pitkästä päivästä tulee ikuinen ”tämä päivä”. Seimeen syntynyt kapaloitu lapsi omistaa kaikki Jumalan ominaisuudet. Jumalansynnyttäjä tiesi Kristuksen olevan hänen ja taivaan Luoja. Samoin itämaan tietäjät ymmärsivät kumartavansa lapsessa kaikkivaltiasta Jumalaa.

Kirkko ei lakkaa hämmästelemästä sitä käsittämätöntä salaisuutta, kuinka Jumala, yksi Pyhästä Kolminaisuudesta, syntyy köyhänä pienokaisena kurjaan maaluolaan. Tämä tapahtuma on maailman suurin paradoksi ja tätä paradoksaalisuutta kirkko korostaakin.

Lähestyessämme suurta joulun juhlaa meitä kehotetaan syventymään sen tapahtumiin ja valmistautumaan oikealla tavalla sitä vastaanottamaan. Meitä kehotetaan loistamaan puhtautta ja säteilemään hyveitä ja samalla iloiten ja peläten valmistautumaan näkemään Kristus lapsukaisena. Kullan, suitsukkeen ja mirhan sijaan meitä kehotetaan tuomaan lahjaksi leiviskämme, jotka olemme hyvillä teoillamme kasvattaneet.

Joulun valmistusaikana meitä kutsutaan panemaan pois kateus, ilkeys ja kiittämättömyys ja säilyttämään keskinäinen rauha ja veljellinen rakkaus.

Ihmeellistä ja outoa on, että joulun tapahtumassa on ”luola taivaana, Neitsyt kerubi-istuimena ja seimi sijoittumattoman Jumalan sijana”, niin kuin veisu julistaa. Vain uskolla ja rakkaudella voi lähestyä tätä salaisuutta. Vain uskon ja rakkauden tietä joulun käsittämätön salaisuus avautuu ihmiselle.

Traditio ortodoksisen uskon alkulähteenä

Ei-ortodokseja saattaa oudoksuttaa se, että ortodoksisessa kirkossa on paljon vanhaa. Se koetaan joskus antiikkiseksi, silminnähtävää on muuttumattomuus. Lapset kastetaan edelleen kolme kertaa upottamalla kuten alkukirkossakin. Yhä edelleen sylilapsia ja vauvoja tuodaan Herran Pyhälle Ehtoolliselle ja uskontunnustus luetaan yhä ilman minkäänlaisia muutoksia ja lisäyksiä, sellaisena kuin se muodostui vuosien 325 ja 381 kirkolliskokouksissa Nikeassa ja Konstantinopolissa.

Ortodoksisen kirkon ominaispiirteitä voi lyhyesti kuvata seuraavasti: se on muuttumaton ja järkähtämätön uskollisuudessaan menneisyydelle ja sillä on tietoinen, elävä yhteys alkukirkkoon. Idän patriarkat ovat antaneet aikoinaan julkilausuman: ”Me säilytämme opin Jumalasta turmeltumattomana ja pidämme sen tahrattomana ja kaventamattomana, kuninkaallisena aarteena ja kalliina muistomerkkinä, lisäämättä siihen mitään tai ottamatta siitä mitään pois.” Tämän elävän jatkuvuuden ajatus esitetään ortodokseille lyhyesti yhdessä sanassa traditio. ”Me emme muuta ikuisia rajoja, jotka meidän isämme ovat asettaneet, vaan säilytämme tradition sellaisena kuin olemme sen saaneet.” (Johannes Damaskolainen, k. 749)

Mitä traditio sitten on?

”Traditio on Pyhän Hengen toimintaa Kirkossa”, ilmaisee asian V. Lossky, arvostettu ortodoksiteologi. Kristillinen traditio on se usko, jonka Jeesus Kristus antoi apostoleille ja joka apostolien ajoista lähtien on siirtynyt sukupolvelta toiselle kirkossa. Traditio tarkoittaa Raamattua, uskontunnustusta, ekumeenisten kirkolliskokousten säädöksiä ja isien kirjoituksia, kanoneja, jumalanpalveluskirjoja, pyhiä ikoneja – itse asiassa koko oppijärjestelmää, kirkkohallintoa, jumalanpalvelusta ja sitä taidetta, joka on liittynyt ortodoksiseen kirkkoon kautta aikojen.

”Nykyajan ortodoksikristitty kokee itsensä menneisyydestä saadun suuren perinnön suojelijaksi ja perijäksi, ja hän uskoo, että hänen velvollisuutensa on jättää tämä perintö muuttumattomana tuleville sukupolville.” (Piispa Kallistos)

On tärkeätä huomata, että Raamattu on osa traditiota. Joskus traditio ja pyhä Raamattu nähdään kahtena erillisenä kristinuskon lähteenä. Todellisuudessa on olemassa vain yksi alkulähde, koska Raamattu elää Traditiossa. Näiden kahden erottaminen ja vastakkain asettaminen on molempien köyhdyttämistä. Todellinen ortodoksinen uskollisuus menneisyyttä kohtaan on aina luovaa uskollisuutta, se pyrkii ymmärtämään tradition syvemmän merkityksen. Uskollisuus traditiolle ei oikein ymmärrettynä ole mitään mekaanista ”toistoteologiaa”, vaan pyrkimystä nähdä traditio sisältä käsin ja ymmärtää sen sisäinen henki. Traditio on elämää, Kristuksen kohtaamista Pyhässä Hengessä. Kirkko ei vain suojele traditiota, vaan traditio elää kirkossa, se on Pyhän Hengen elämää Kirkossa. Traditio ei ole menneisyyden hengetöntä vastaanottamista, vaan Pyhän Hengen elävää kokemista nykyajassa, ja Tradition sisäinen olemus on muuttumaton, sillä Jumala ei muutu. Traditio omaksuu jatkuvasti uusia muotoja, jotka täydentävät vanhoja niitä kumoamatta.

Georges Florovsky on ilmaissut ajatuksen elävästä traditiosta seuraavasti: ” Traditio on Pyhän Hengen todistus, Hengen lakkaamaton ilmestys ja hyvän sanoman saarna… Hyväksyäksemme ja ymmärtääksemme tradition meidän on elettävä kirkon sisällä, oltava tietoisia Jumalan armon läsnäolosta kirkossa ja tunnettava Pyhän Hengen elämä siinä… Traditio ei ole vain suojeleva ja vanhoillinen, vaan ensisijassa kasvun ja uudestisyntymisen alkulähde… Traditio on hengen muuttumattomuutta eikä ainoastaan sanojen.”

Traditio on Hengen todistus. Kristus sanoi: ”Kun totuuden Henki tulee, Hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden”. (Joh.16: 13) ”Se on jumalallinen lupaus, joka muodostaa perustan ortodoksiselle uskollisuudelle traditiota kohtaa.” (Piispa Kallistos)

Marttyyrien merkitys ortodoksisessa kirkossa

Marttyyreilla, kaikilla niillä miehillä ja naisilla, jotka ovat todistaneet Kristuksesta, ei vain sanoillaan, vaan ennen kaikkea elämällään ja verellään, on ortodoksisen kirkon hurskaus- ja jumalanpalveluselämässä keskeinen asema.

Vainojen kausi kesti vuodesta 60 vuoteen 313. Tuon ajan perinteet ovat säilyneet ortodoksisessa kirkossa meidän aikaamme saakka. Aikakirjoissa mainitut ja kanonisoidut marttyyrit on tallennettu mm. kirkkokalenteriin. Marttyyrin muistopäivää vietetään yleensä hänen syntymäpäivänänsä iankaikkiseen elämään.

Kirkon suuret runoilijat sepittivät 300 – 700- luvuilla heidän kunniakseen tropareja, kontakkeja, stikiiroita ja kanoneja. Näitä veisuja lauletaan ja luetaan marttyyrien muistopäivien jumalanpalveluksissa.

Marttyyrien muistolle on pyhitetty temppeleitä. Heidän nimensä mukaan annetaan usein lapselle kasteen yhteydessä nimi. Marttyyrin mukaan nimensä saanut pitää kodissaan tuon marttyyrin ikonia ja pyytää hänen esirukouksiaan.

Marttyyriuden aate ilmenee monin tavoin myös ortodoksisessa kirkkorakennuksessa. Kirkon sisusta on ymmärrettävissä taivaan, johon varhaiskirkko uskoi marttyyrien pääsevän välittömästi kuoleman jälkeen. Heitä kunnioitetaan kirkon koossapitävinä ja kannattavina pylväinä. Kirkko on itse asiassa rakennettu marttyyrien kärsimyksille ja verelle.

Kirkkorakennus uuden liiton temppelinä on Jumalan läsnäolon paikka, jossa Jumala ja ihminen yhdistyvät. Se on kuva Kristuksessa jumaloituneesta ihmiskunnasta, kuva Kristuksen ruumiista. Kirkko on ikään kuin ikoni, Kristuksen mystisen ruumiin kuva. Joskus kirkkoa on sanottu taivaaksi maan päällä. Tätä maan päälle laskeutunutta taivasta, Kristuksen kirkkoa, ovat profeetat ja apostolit saarnassaan julistaneet, piispat koristaneet ja pyhät marttyyrit kaunistaneet kärsimyksillään ja kuolemallaan.

Tärkein osa kirkkorakennuksessa on alttari. Sen pyhyys ja keskeisyys johtuvat Eukaristiasta, ehtoollisen sakramentista, joka toimitetaan sen päällä. Alttarihuoneen ja kirkkosalin on joskus sanottu kuvaavan Kristuksen kahta luontoa, jumalallista ja inhimillistä. Alttari on Jumalan läsnäolon keskus, Kristuksen hauta ja Hänen kirkkautensa asuinsija.

Kolmannella vuosisadalla alettiin idän kirkossa rakentaa kiinteitä kivialttareita ja 5. vuosisadalta lähtien myös lännessä. Vanhimpia tapoja on Ehtoollisen vietto marttyyrien haudoilla. Siksi nykyisinkin Pyhällä Pöydällä pidettävään antiminssiliinaan on sijoitettu aina jonkin marttyyrin reliikki, samoin alttaripöydän alle on piispa kirkon vihkimisen yhteydessä sijoittanut juhlallisesti marttyyrin jäännökset.

Kirjallisuudesta ilmenee, että marttyyrit jaetaan eri arvoryhmiin riippuen siitä, missä asemassa ollessaan he ovat kohdanneet marttyyrikuoleman. Tavallisesti erotetaan pappismarttyyrit, marttyyrit ja pyhittäjämarttyyrit. Viimeksi mainitut ovat erakkokilvoittelijoita, munkkeja tai nunnia. 400-luvulla ja viimeksi 700-luvulla määrättiin ne Raamatun kohdat, jotka luetaan marttyyrien muistopäivän jumalanpalveluksissa.

Jo varhaisessa vaiheessa ymmärrettiin marttyyreille taivaassa uskotuksi kutsumustehtäväksi esirukoukset maan päälle jääneiden puolesta. Marttyyreiden uskottiin heti kuoleman jälkeen päässeen suoraan taivaaseen. Heistä on sanottu, että he toimivat ”Jumalan käsinä”, jotka ovat ojennettu taivaasta palvelemaan maan päällä olevia ja suorittamaan rakkauden tekoja heidän parhaakseen.

Jumalanpalvelusten teksteissä ja rukouksissa mainitaan useinkin ”suurmarttyyri Georgios Voittaja ja muut pyhät voitolliset marttyyrit”. Marttyyrius ymmärretään ennen kaikkea voittona turmiovalloista ja demoneista.

Vainajien muistopalveluksissa lauletaan marttyyreille suitsutuksen aikana veisu:

”Oi, pyhät marttyyrit, jotka olette Jumalan karitsasta saarnanneet ja niin kuin lampaat olette itsekin teurastetut ja muuttaneet vanhenemattomaan, ikuiseen elämään, hartaasti rukoilkaa, että Hän armostansa meidät syntiveloistamme päästäisi”.

Johannes Krysostomoksen ja Basileios Suuren liturgiat niin ikään sisältävät runsaasti viittauksia marttyyreihin. Erityisesti proskomidissa mainittu Johannes Kastaja kuuluu suuriin marttyyrihahmoihin. Liturgiaa toimittaessaan pappi monissa salaisissa rukouksissa muistelee heitä.

Marttyyreja kunnioittamalla Kirkko julistaa, että marttyyrius kuuluu jokaiseen aikakauteen eikä se koskaan käy tarpeettomaksi. Se on kristittyjen jatkuvaa kärsimystietä, eikä ole vain menneisyyttä, vaan se on myös nykyhetken ja tulevaisuuden tosiasia.

Siksi Kirkko opetuksellaan ja jumalanpalveluksellaan kasvattaa jäseniään näkemään marttyyriuden kuuluvaksi Kristuksen seuraamiseen: on oltava valmiit ilolla kärsimään pilkkaa, vainoa, vaivaa, jopa kuolemaankin Kristuksen nimen sekä oikean uskon tähden.

Siksi Kirkko rukoilee:

”Me rukoilemme Sinua, oi ihmisiä rakastava, paranna meidän vaivamme niiden vaivojen hellyttämänä, jotka pyhäsi kärsivät Sinun tähtesi, oi Herra.

Te jumalalliset marttyyrit ilmestyitte kirkkaiksi valoiksi, jotka valaisette koko luomakunnan ihmeittenne valolla. Te päästätte vaivoista ja hajotatte syvän pimeyden rukoillen lakkaamatta Kristusta meidän kaikkien puolesta.”

Pyhien kunnioittaminen

Varhaiskirkko kutsui pyhiksi kaikkia Kristukseen uskovia, jotka elivät rukous- ja sakramenttiyhteydessä. Nykyäänkin tämä näkemys ilmenee liturgian lauselmasta, kun pappi ylentää Karitsan ja lausuu: ”Pyhät pyhille”. Pyhien valtaisa joukko käsittää vanhurskaita aina Vanhan testamentin ajoilta saakka. Heidän joukkoonsa kuuluu suuri määrä Uuden testamentin ajan ihmisiä. Paljon heidän joukossaan on myös niitä pyhiä, joita emme tunne ja tiedä. Kirkko on jaotellut pyhät eri ryhmiin heidän elämänsä erityispiirteiden mukaan. Vanhan testamentin ajoilta ovat patriarkat, esi-isät ja profeetat. Heitä seurasivat pyhät apostolit ja heidän työnsä jatkajina pyhät esipaimenet. Apostolinvertaisiksi sanotaan pyhiä, jotka ovat valistaneet kokonaisia kansoja kristinuskoa levittämällä. Suurin ryhmä pyhien joukossa on marttyyrit, joita on sekä miehiä että naisia. Heidän joukossaan on pappismarttyyreja, pyhittäjämarttyyreja tai sitten vain tavallisia marttyyreja. Suurmarttyyreiksi kutsutaan erityisen paljon kärsineitä. Tunnustajia ovat he, joita uskonsa tähden on julmasti kidutettu, mutta jotka ovat jääneet kuitenkin henkiin. Pyhittäjiä taas ovat vapaaehtoisessa köyhyydessä, yksinäisyydessä tai luostareissa, kilvoitelleet. Pyhien joukkoon lasketaan kuuluvaksi myös hurskaat sekä omaa voittoaan pyytämättömät ja autuaat. Kaikki heidät asetetaan esikuviksemme jumalanpalvelusteksteissä, joita kuulemme heidän muistopäivinään toimitetuissa jumalanpalveluksissa. Pyhien ihmisten elämästä on säilynyt tietoja ns. hagiografisessa kirjallisuudessa.

Marttyyrien asettaminen erityisen liturgisen kunnioituksen kohteeksi johtui varhaiskirkon uskosta, että Kristus ilmoitti itsensä marttyyreissa erityisellä tavalla, joka todisti Hänen voimastaan ja kuoleman voittamisestaan. Marttyyrin ruumis oli Kirkolle jätetty todiste, tae kuoleman lopullisesta voittamisesta. Eukaristian ja marttyyrien muistopäivän yhteys on peräisin tästä. Viettämällä Eukaristiaa marttyyrien haudoilla Kirkko tunnusti ja ilmaisi kuuluvansa uuteen elämään ja kaipasi sen täyttymystä Herran lopullisessa voitossa, joka toteutuisi Hänen toisessa tulemuksessa.

Pyhien kunnioittaminen näkyi myös reliikkien sijoittamisena kirkkoihin ja alttareihin. 300- luvulla painopiste siirtyi eskatologisesta pyhien kunnioittamisesta pyhittävyyden ja välittäjä- aseman painottamiseen ja se tuli keskeisemmäksi. Esineiden ja jäännösten katsottiin voivan siirtää pyhittävää voimaa niitä koskettaneisiin ihmisiin. Jäännöksiä alettiin jakaa osiin ja siirtää eri paikkoihin.

Vanha perinne avuksihuutaa edesmenneitä pohjautui uskoon ”pyhien yhteydestä”. 3. vuosisadalla alkoi muotoutua käsitys pyhittäjistä erityisinä esirukoilijoina Jumalan edessä, ihmisten ja Jumalan välittäjinä. Tämä käsitys muutti pyhien kunnioittamisen alkuperäistä Kristus-keskeistä merkitystä. Liturgisessa elämässä painotus siirtyi pyhän ihmisen voiman kunnioittamiseen ja ylistämiseen, armeliaisuuteen ja hyvyyteen niitä kohtaan, jotka häneltä pyytävät apua.

Pyhien kunnioittamisessa on havaittavissa nopea ja valtava kasvu 4. vuosisadalta alkaen. Heidän juhlapäiviensä viettämisestä tuli yleinen käytäntö. Vähä- Aasiassa Gangran kaupungissa pidetyn kirkolliskokouksen (vuosien 325 ja 381 välillä) 20. kanoni julistaa kirouksen niille, jotka kieltäytyvät pyhien ihmisten juhlapäivien vietosta. Apostoleja, profeettoja ja marttyyreja kunnioitettiin niin suuresti kirkossa, että ilmestyi monia kirjoituksia, joissa kuvattiin heidän tekojaan, antaumustaan ja rakkauttaan Jumalaa kohtaan. Kristillisessä hagiografiassa omaksuttiin ylistyspuhe- muoto (panegyrikos). Se leimaa lähes kaikkia liturgisia ylistystekstejä, jotka käsittelevät pyhien kunnioittamista. Heidän kunniakseen sepitettiin tropareita ja stikiiroita, jotka päättyvät tavallisesti anomukseen, että pyhä ”rukoilisi Kristusta Jumalaamme pelastamaan meidän sielumme” tai että ”hän rukoilisi Jumalaa kaikkien niiden puolesta, jotka hänen muistoansa kunnioittavat”. Nykyisin ainakin puolella kirkon liturgisista teksteistä on jonkinlainen yhteys pyhien elämänkertoihin ja pyhien kunnioittamiseen. Käytössä olevat liturgiset tekstit ovat pääosin laaditut neljännen ja yhdeksännen vuosisadan välisenä aikana

Pyhien kunnioittaminen ilmenee myös siinä, että pyhiä muistellaan jumalanpalveluksessa juuri hänen muistopäivänään, joka on hänen kuolinpäivänsä. Kun jokainen ortodoksikristitty saa nimensä jonkin pyhän ihmisen mukaan, hänen tunteensa yhteenkuulumisesta taivaallisen seurakuntaan vahvistuu viettäessään nimipäiväänsä ja juhlaansa yhdessä taivaallisen pyhänsä kanssa. Pyhiä muistellaan ja kunnioitetaan itse asiassa jokaisena vuoden päivänä. Jumalanpalvelustekstit sisältävät lyhyitä kuvauksia heidän elämänvaiheistaan.

Kaiken kaikkiaan pyhien ihmisten kunnioittaminen ilmenee ortodoksisessa kirkossa heidän kilvoitustensa ja töidensä muistelemisena, pyrkimyksenä seurata heitä, pyhyyden ylistämisenä, juhlien viettona heidän kunnioittamisekseen, temppeleiden rakentamisena heidän nimelleen, tuohuksien sytyttämisenä heidän ikoneittensa eteen ja heidän jäännöstensä kumartamisena ja muilla kunnioittamisen tavoilla.

Jumala itse osoittaa, kenet Hän katsoo pyhäksi ja olemaan puoltajamme ja esirukoilijamme. Kirkko ainoastaan tunnustaa heidät ja osoittaa heille asianmukaista kunnioitusta. Alkujaan Kirkko hyväksyi pyhiksi Kristuksen tähden marttyyrikuoleman kärsineet. Pyhät ovat pyhiä Jumalan armosta eivätkä tarvitse virallista kirkollista tunnustamista. Kristityt lukemalla heidän elämäkertojaan ja todistamalla heidän tekemistään ihmeistä, hyväksyvät heidät ja kunnioittavat heitä pyhinä. Pyhän Johannes Krysostomoksen, jota vainottiin ja karkotettiin maan pakoon, Kirkko hyväksyi pyhäksi kansan suosionhuudoin. Pyhän Basileios Suuren kansa hyväksyi pyhäksi välittömästi hänen kuolemansa jälkeen. Esimerkkeinä pyhäksi tunnistamisesta omana aikanamme ovat mm. pyhät Nikodemos Pyhävuorelainen, Herman Alaskalainen ja Nektarios Aeginalainen.

Kirkon pyhät ihmiset

Jumala ja pyhyys

Aivan aluksi on todettava, että ainoa todella ”pyhä” on yksin Jumala itse.  Raamattu sanoo: ”Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä. (3. Moos. 19:2). Ihmisestä tulee pyhä ja hän ”pyhittyy” osallistumalla Jumalan pyhyyteen.

Alkukristilliset kirjalliset lähteet aina 300- jopa 400-luvulle asti eivät lainkaan käyttäneet nimitystä ”pyhä” (kreik. agios; lat. sanctus) apostoleista, marttyyreistä tai muista uskon sankareista, joita Kirkko myöhemmin alkoi kunnioittaa pyhinä. Roomalainen kalenteri luettelee Kirkon kunnioittamia henkilöitä 300-luvulle asti, mutta ei kertakaan sano heitä pyhiksi. Vuosina 470 -550 jKr. alettiin laajasti käyttää termiä ”pyhä” eli pyhien kunnioittaminen oli levinnyt ympäri silloista kristillistä maailmaa. Alkukristityt ovat tietoisesti välttäneet nimittämästä omia uskonsankareita pyhiksi estääkseen väärinkäsityksiä, koska vastaavaa nimitystä käytettiin hyvin yleisesti pakanallisessa traditiossa.

Niin pakanat kuin kristitytkin ovat ”pyhä” -nimityksellä tarkoittaneet sellaista henkilöä tai paikkaa, joka on otettu tiettyyn sakraaliseen palvelemiseen. Siinä mielessä esimerkiksi apostoli Paavali sanoo kaikkia kristittyjä ”pyhiksi”. Arkipäivän puheissa sanottiin ”pyhäksi” hurskasta elämää vietettävää ihmistä.

Raamattu kieltää ehdottomasti osoittamasta palvontaa (latreia) kenellekään muulle kuin Jumalalle (Jes.42: 8; Matt.4: 10; 1.Tim.1: 17), mutta ei kuitenkaan kiellä kunnioittamista (dulia) Jumalan uskollisia palvelijoita. Ortodoksinen kirkko kunnioittaa pyhiä Jumalan uskollisina palvelijoina ja ystävinä, ei jumalina tai jonkinlaisina sovittajina Jumalan ja meidän välillä, kuten usein protestantit luulevat.

Pyhyys on Jumalan ihmiselle Pyhän Hengen kautta antama lahja. Ihmisen ponnistelu osallistumiseksi jumalallisesta pyhästä elämästä on välttämätöntä, mutta itse pyhittäminen on Pyhän Kolminaisuuden työtä, erityisesti Jeesuksen Kristuksen pyhittävän voiman kautta. Apostoli Paavali kehottaa tessalonikalaiskirjeessään:” Mutta teidän vuoksenne meillä on täysi syy aina kiittää Jumalaa, te Herralle rakkaat veljemme. Jumala on valinnut teidät ensimmäisinä pelastumaan, kun Henki pyhittää teidät ja te uskotte totuuteen.  Tähän juuri, Jeesuksen Kristuksen kirkkauden omistamiseen, hän kutsui teidät, kun toimme teille evankeliumin. (2.Tess.13-14)

Pyhyys ja jumalallistuminen

Pyhän ihmisen perimmäinen päämäärä on jäljitellä Jumalaa ja elää jumalallistavaa elämää. Pyhä Maksimos Tunnustaja (7.vs.) kirjoittaa, että ”pyhät ovat ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet theoosiksen”.  He ovat välttäneet sielun luonnonvastaisen kehityksen, ts. synnin ja yrittäneet elää luonnollisen elämän tavan mukaan, ts. elää luodun luonnon mukaan, kääntymällä ja etsimällä Jumalaa, ja niin saavuttamalla täydellisen yhteyden Jumalaan Pyhän Hengen kautta (On Theology, 7:73)

On tarpeen painottaa, että pyhät ovat ennen kaikkea Jumalan ”ystäviä”. Oikealla uskollaan ja ehdottomalla kuuliaisuudellaan Jumalalle he miellyttivät Häntä, ja heidät on sen vuoksi ”pyhitetty” sekä sielun että ruumiin suhteen ja myöhemmin heitä kunnioitetaan maailmassa. Heidät on hyväksytty Jumalan helmaan heidän siirtyessään maailmasta ikuiseen elämään. Monelle heistä on suotu erityinen ”armo” tai ”suosio” tehdä ihmeitä joko ennen maailmasta lähtöään tai sen jälkeen. Samoin heille on suotu erityinen lahja rukoilla täällä vielä elävien ja ”hyvää taistelua” Jumalan kunniaksi käyvien puolesta ja heidän Kristuksessa täydellistymisensä puolesta. Tämä esirukous saa alkunsa siitä tosiasiasta, että hekin ovat osa ”pyhien yhteisöä”.

Pyhien ryhmittely

Pyhän Kolminaisuuden työn kautta kaikkia kristityitä voidaan nimittää pyhiksi. Erityisesti varhaiskirkossa, mikäli heidät oli kastettu Pyhän Kolminaisuuden nimeen, he saivat Hengen sinetin voitelussa ja osallistumalla säännöllisesti Eukaristiaan. Samassa hengessä pyhä apostoli Paavali kirjoittaessaan kirkoille, joissa oli käynyt, nimittää kaikkia uskovaisia ”pyhiksi”. Kirjoittaessaan efesolaisille hän osoittaa kirjeensä ” Efesoksessa asuville, Kristukseen Jeesukseen uskoville pyhille” (Ef.1:1) ja kirjoittaessaan korinttolaisille hän käyttää samaa ilmaisua (2.Kor.1:11). Pyhä Basileios Suuri esittäen mielipiteensä tästä asiasta kirjoittaa, että ”Paavali viittaa kaikkiin niihin, jotka ovat yhdistetyt Jumalaan, joka on Oleminen, Elämä ja Totuus” (Eunomiosta vastaan II:19).  Edelleen apostoli Paavali kirjoittaa kolossalaisille, että Jumala on sovittanut ihmiset Kristuksen kuoleman kautta   ”asettaakseen teidät pyhinä, nuhteettomina ja moitteettomina Jumalan eteen.”(Kol. 1:22)

Ortodoksiteologit ovat ryhmitelleet pyhät kuuteen ryhmään:

1. apostolit, jotka ensimmäisinä levittivät sanomaa Jumalan Sanan lihaksitulemisesta ja Kristuksen tuomasta pelastuksesta
2. profeetat, koska he edeltä ilmoittivat ja saarnasivat Messiaan tulosta
3. marttyyrit, koska he pyhittivät elämänsä tunnustamalla pelottomasti Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojaksi ja ihmiskunnan Vapahtajaksi
4. kirkon hierarkit ja isät, jotka ansioituivat selittämällä ja puolustamalla sanoin ja teoin kristinuskoa
5. munkkisäätyyn kuuluvat, jotka erämaassa asuen ja omistautumalla hengellisiin, askeettisiin harjoituksiin, saavuttivat, niin pitkälle kuin se on mahdollista, Kristuksen täydellisyyden
6. vanhurskaat, jotka maailmassa eläen viettämällä esimerkillistä elämää perheineen papistoon kuuluvina tai maallikoina olivat yhteiskunnassa jäljittelemisen arvoisia esimerkkejä

Kullakin näiden pyhien joukossa on oma kutsumuksensa ja omat piirteensä: heistä kukin taisteli ”uskon jalon kilpailun” (1.Tim. 6:12; 2.Tim.4:7) Heistä kukin osoitti elämässään raamatun hyveitä: vanhurskautta, uskoa, totuudellisuutta, rakkautta, kestävyyttä ja sävyisyyttä (1.Tim.6:11)

Pyhien kunnioittaminen varhaiskirkossa

Pyhien kunnioittaminen on alkanut paikallisina juhlallisuuksien viettämisen muotoina. Paikallisten marttyyrien ja piispojen muistaminen oli yhteydessä heidän hautapaikkaansa. Tästä syntyi paikkasidonnaisuus, joka ulottui kaikkiin liturgisiin toimiin. Paikallisluonne säilyi 200-luvun loppuun. Varhaiskirkko ei vielä eritellyt kirkastettuja (=kanonisoituja) pyhiä ja kirkon tavallisia jäseniä, kuten nykyisin. Pyhyys kuuluu Kirkkoon ja kaikki, jotka muodostavat Kirkon, olivat pyhiä, koska olivat pyhän kansan jäseninä.

Marttyyrien ruumiin asettaminen erityisen liturgisen kunnioituksen kohteeksi johtui varhaiskirkon uskosta, että Kristus ilmoitti itsensä marttyyreissa erityisellä tavalla, joka todisti Hänen voimastaan ja kuoleman voittamisestaan. Marttyyrin ruumis oli Kirkolle jätetty todiste, tae kuoleman lopullisesta voittamisesta. Eukaristian ja marttyyrien muistopäivän yhteys on peräisin tästä.

Alun perin ei kunnioitettu niinkään pyhän nimeä liturgisesti, vaan ajatuksena oli, että Jumalan valtakunta, joka oli tuleva voimassaan, osoittautui todeksi marttyyriudessa. Viettämällä Eukaristiaa marttyyrien haudoilla Kirkko tunnusti ja ilmaisi kuuluvansa uuteen elämään ja kaipasi sen täyttymystä Herran lopullisessa voitossa, joka toteutuisi Hänen toisessa tulemuksessa.

Pyhien kunnioittaminen näkyi reliikkien sijoittamisena kirkkoihin ja alttareihin. 300- luvulla painopiste siirtyi eskatologisesta pyhien kunnioittamisesta pyhittävyyden ja välittävyyden painottamiseen. Esineiden ja jäännösten katsottiin voivan siirtää voimaansa niitä koskettaneisiin ihmisiin. Jäännöksiä alettiin jakaa osiin ja siirtää. Pyhien kunnioituksen välittävyys tuli keskeisemmäksi.

Vanha perinne avuksi huutaa edesmenneitä pohjautui uskoon ”pyhien yhteydestä”. 3. vuosisadalla ilmeni käsitys pyhittäjistä erityisinä esirukoilijoina Jumalan edessä, ihmisten ja Jumalan välittäjinä. Tämä käsitys muutti pyhien kunnioittamisen alkuperäistä Kristus-keskeistä merkitystä. Liturgisessa elämässä painotus siirtyi pyhän ihmisen voiman kunnioittamiseen ja ylistämiseen, armeliaisuuteen ja hyvyyteen niitä kohtaan, jotka häneltä pyytävät apua.

Pyhien kunnioittamisessa on havaittavissa nopea ja valtava kasvu 4. vuosisadalta alkaen. Heidän juhlapäiviensä viettämisestä tuli yleinen käytäntö. Vähä-Aasiassa Gangran kaupungissa vuosien 325 ja 381 välillä pidetyn kirkolliskokouksen 20. kanoni julistaa kirouksen niille, jotka kieltäytyvät pyhien ihmisten juhlapäivien vietosta. Apostoleja, profeettoja ja marttyyreja kunnioitettiin niin suuresti kirkossa, että ilmestyi monia kirjoituksia, joissa kuvattiin heidän tekojaan, antaumustaan ja rakkauttaan Jumalaa kohtaan. Nykyisin ainakin puolella kirkon liturgisista teksteistä on jonkinlainen yhteys pyhien elämänkertoihin ja pyhien kunnioittamiseen.  Jumalanpalvelusohjeissa annetaan etusija Oktoekhoksen (viikkokierron) ohi, niin että Minea on käytetyin liturginen kirja.

Kristillisessä hagiografiassa omaksuttiin ylistyspuhe- muoto (panegyrikos). Se leimaa lähes kaikkia liturgisia ylistystekstejä, jotka käsittelevät pyhien kunnioittamista.

Pyhille omistetuissa rakennuksissa ja kertomuksissa pyhistä ilmenee eräänlainen ”persoonattomuus”, liturginen aines puolestaan on melkein yksinomaan ylistystä ja anomuksia.

Hautapaikasta ja yhteydestä pyhän ruumiiseen irtaantunut pyhien kunnioitus kehittyi eräänlaiseksi juhlapäivä- malliksi ja muuttui mysteeriseksi muistelemiseksi, jonka tarkoituksena oli uskovan yhteys pyhän pyhään voimaan. Pyhä on läsnä ikään kuin silminnähtävänä jäännöksissään ja ikonissaan.

Juhlapäivän tarkoitus on, että uskova saavuttaa pyhityksen ylistämällä pyhää ja pääsemällä kosketukseen hänen kanssaan.

Pyhien kunnioituksen muotoja

Pyhien ihmisten kunnioittaminen ilmenee ortodoksisessa kirkossa heidän kilvoitustensa ja töidensä muistelemisena, pyrkimyksenä seurata heitä, pyhyyden ylistämisenä, juhlien viettona heidän kunnioittamisekseen, temppeleiden rakentamisena heidän nimelleen, tuohuksien sytyttämisenä heidän ikoneittensa eteen ja heidän jäännöstensä kumartamisena ja muilla kunnioittamisen tavoilla.

Pyhien kunnioittaminen on vanhatestamentillinen tapa, joka kohdistui tiettyihin henkilöihin jo maallisen elämän aikana, mutta myös heidän kuolemansa jälkeen. Esimerkiksi profeetta Naatan kunnioitti kuningas Daavidia (1.Kun 1:23) ja profeetta Obadja kumarsi profeetta Eliaa (1.Kun.18:7). Myös Psalmit todistavat tästä: ”Oikeamielinen ei koskaan horju, hänet muistetaan ikuisesti. (Ps.112:6). Samoin Sanalaskuissa vakuutetaan: ”Vanhurskaan muistoa siunataan, jumalattoman nimikin maatuu” (Snl.10:7). Juutalaiset kunnioittivat vanhurskasten muistoa rakentamalla profeettojen hautoja ja koristamalla vanhurskasten hautakammioita.

Varhaiskirkossa pyhiä kunnioitettiin aivan alusta asti. Apostoli Paavalin mukaan Uuden testamentin kirkolla oli jäseninään olemassaolonsa alusta asti enkelien kanssa lukematon joukko täydellisyyden saavuttaneita Vanhan testamentin vanhurskaita: ”Teidän edessänne on tuhansittain enkeleitä ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne, joiden nimet ovat taivaan kirjassa. Siellä on Jumala, kaikkien tuomari, siellä ovat perille päässeiden vanhurskaiden henget”. (Hepr. 12: 22 -24) Tähän joukkoon liittyivät Kirkon ensimmäisinä jäseninä suuri Johannes, Edelläkävijä, sittemmin korkeimpana ja kirkkaimpana Neitsyt Maria, Jumalansynnyttäjä, Uuden testamentin esikoiset apostolit, joiden nimet on kirjoitettu taivaissa (Luuk.10:20). Heidän jälkeensä seuraa lukemattomien nais- ja miesmarttyyrien joukko.  Tavaksi tuli myös kunnioittaa myös muita pyhiä miehiä ja naisia. Esipaimenia, jotka kärsivät alkuvuosisatoina erityisiä vaivoja ja vaaroja, kilvoittelijoita, kunniallisia hallitsijoita ja yleensä kaikkia, jotka Kirkko oli pyhiksi tunnustanut.

Ortodoksisen opetuksen mukaan Jumalalle osoitettu palvonta on aivan eri asia kuin rakkauden ja kunnioituksen osoittaminen pyhille ja se kunnioitus, jota osoitetaan niille, jotka ovat arvollisia (Johannes Krysostomos, Hom. III, 40). Ortodoksi kunnioittaa pyhiä ilmaistakseen rakkauttaan ja kiitollisuuttaan Jumalalle, joka on tehnyt pyhät ”täydellisiksi”. Pyhä Simeon Uusteologi kirjoittaa: ”Jumala on profeettojen opettaja, apostolien kanssakulkija, marttyyrien voima, isien ja opettajien innoittaja, pyhien täydellisyys.” (Cathechesis 1)

Kysymyksessä ei ole palvonta, vaan nimenomaan kunnioittaminen. Pyhiä kunnioitetaan Jumalan uskollisina palvelijoina ja ystävinä, jotka ovat tulleet pyhiksi Jumalan armon avulla. Näin ollen tämä kunnioittaminen tarkoittaa toisaalta Jumalan kunnioittamista, koska pyhissä vaikuttaa ihmeellisellä tavalla Jumalan armo, ja toisaalta pyhiä kunnioitetaan ”elävinä Jumalan kuvina”, Hänen pyhyytensä ja täydellisyytensä kuvina, johon pyrkiminen on kaikkien kristittyjen päämäärä. Pyhissä jumalallistuminen on jo toteutunut. Siksi he ovat erityisen ”otollisia Jumalalle” (Snl.11:20) ja he ovat ”Kristuksen ystäviä” (Joh.15:14)

Pyhä Johannes Damaskolainen on sanonut: ”Pyhät eivät ole pyhiä omasta luonnostaan. Kumarramme heitä siksi, että Jumala on heitä ylistänyt ja tehnyt pelottaviksi vihollisille ja hyvää tekeviksi niille, jotka heitä uskolla lähestyvät. Me emme kumarra heitä jumalina ja hyväntekijöinä oman luontonsa perusteella, vaan Jumalan palvelijoina ja käskynalaisina, jotka ovat Jumalalle kuuliaisia rakkaudesta Jumalaa kohtaan” (Kolmas puhe ikonien kunnioittamisesta)

Koko varhaiskristillisyyden ajan kristityt kokoontuivat marttyyrien kuolinpaikoilla, rakensivat heidän kunniakseen kirkkoja, kunnioittivat heidän jäännöksiään ja muistoaan ja pitivät heidän esimerkkiään jäljittelemisen arvoisina. Kiinnostavaa tietoa tästä aiheesta saa Pyhän Polykarpoksen marttyyriosta (kpl. 17 -18), jonka mukaan varhaiskristityt kokoontuivat ja kunnioittaen kokosivat pyhien jäännöksiä ja arvostivat niitä ”enemmän kuin jalokiviä”. He myös alkoivat viettää heidän kuolinpäiväänsä heidän ”uutena syntymäpäivänään”, päivänä jolloin he siirtyivät uuteen elämään, taivaaseen. ”Näihin päiviin saakka ortodoksisuus on säilyttänyt liturgisen tavan kokoontua pyhän kuolinpäivänä ja rakentaa heidän nimelleen kirkkoja ja osoittamalla heidän jäännöksilleen ja ikoneilleen erityistä kunnioitusta”. Seitsemäs yleinen kirkolliskokous (787) yhteenvetona kirkon käytännöstä selittää, että ”kunnioitamme ja palvomme Herraamme, Jumalaamme, ja niitä, jotka ovat olleet yhteisen Herramme todellisia palvelijoita, me kunnioitamme, koska heillä on voima tehdä meistä kaikkien Kuninkaan, Jumalan,

Varhaiskristityillä oli tapana kokoontua pyhän nimipäivänä, joka käytännössä oli hänen kuolinpäivänsä. Tämä kokoontuminen tapahtui joko pyhän ihmisen haudan äärelle tai kirkossa, jossa säilytettiin hänen pyhiä jäännöksiään, tai kirkoissa, joilla oli historiallista tai teologista merkitystä. Näinä päivinä juhlittiin pyhän muistoa. Uskovat osallistuivat tähän juhlintaan kuuntelemalla puheita, ylistettiin kyseessä olevan pyhän marttyyriutta tai tekoja, ja hänestä peräisin olevaa hengellistä hyötyä.  Tästä on mielenkiintoinen kuvaus vähä- aasialaisen pyhän, Tekla Seleukialaisen (5. vuosisadan puolivälissä), juhlasta ja kreikkalaisen pyhän Demetrios Tessalonikalaisen (12.vuosisadalla) juhlasta. Kirkon isät ja Kirkon kanonit hyväksyivät tämän tyyppiset kokoontumiset, joita edelleenkin tapahtuu, mutta he varoittivat ankarasti muuttamasta niitä ”kaupallisiksi”

Erityinen asema ortodoksisessa kirkossa on Jumalansynnyttäjällä, Neitsyt Marialla, enkeleillä ja pyhällä Johannes Kastajalla.

Pyhien jäännösten kunnioittaminen

Kirkko kunnioittaa myös pyhien jäännöksiä, jotka Jumala on hyväksi nähnyt säilyttää muuttumattomina ja joiden kautta Hän tekee ihmeitä. Näitä jäännöksiä asetetaan temppeleihin, alttareihin ja antiminsseihin, niiden edessä poltetaan tuohuksia ja suitsutetaan, niitä suudellaan ja  niiden edessä kumarretaan.

Pyhien jäännösten kunnioittamisen opillinen tausta

Pyhien jäännösten kunnioittamista ovat selittäneet ja puolustaneet useat kirkonisät (mm. Efraim Syyrialainen, Kyrillos Jerusalemilainen, Gregorios Teologi, Johannes Krysostomos, Ambrosius Milanolainen, Hieronymos, erityisesti Augustinus, Johannes Damaskoslainen jne.). Pyhien ihmisten jäännösten kunnioittaminen perustuu Raamatun oppiin ruumiin erityisestä arvosta ja sen osallistumisesta pelastuksesta sielun kanssa: ”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, on Jumalan turmeleva hänet … ”. Tähän perustuu traditio pyhän ihmisen jäännösten kunnioittamisesta ja uskosta niiden pyhyyteen. Uskovaisten lukuisat kokemukset ihmeparannuksista ja muista ihmeistä pyhien jäännösten yhteydessä ovat kirkolle todisteena reliikkien kunnioittamisen oikeutuksesta.

Jumala on kutsunut koko olevainen olemattomuudesta olemiseen, elämään. Kuolema on siis luonnonvastainen seuraus ihmisen synnistä. Kuolema hajottaa eheäksi luodun ihmisen olemuksen, minkä takia kuolema on ehdottomasti negatiivinen tapahtuma. Henki on kuolematon ja ”palaaja Jumalan tykö, joka on sen antanutkin” (Saarn.12:7). Näin myös ristiinnaulittu Kristus sanoi: ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni” (Luuk.23: 46). Kuolemassa hengen kirkastama sielu eroaa sen elävöittämästä ruumiista, joka sen jälkeen maatuu. Kuolemassa katkeavat sielun ruumiilliset siteet maailmaan, energia muuttuu potentiaaliseksi mahdollisuudeksi. Sen kautta ruumiilliseksi syntyneestä ihmisestä tulee ruumiiton henkiolennon tapainen, mikä on kuitenkin luonnonvastaista hänen kannaltaan, eikä vastaa Jumalan alkuperäistä suunnitelma ihmisestä. Kuolleen ihmisen ja henkiolennon välinen ero perustuu nimenomaan edellisen olennaiseen suhteeseen ruumiillisuuteensa, joka puuttuu jälkimmäiseltä. Vaikka poisnukkuneen ruumiillisuus on vain potentiaalinen, se tulee kuitenkin jälleen toteutumaan yleisessä ylösnousemuksessa.

Ihmisen olemus ikään kuin halkeaa kahtia. Mistä kohti se halkeama tulee? Jos lähtökohtana pidetään kirkon perinteistä kolmijakoista käsitystä ihmisestä, niin silloin ei voi ajatella, että kuoleman hetkellä henki eroaisi sielusta ja ruumiista (se tarkoittaisi ihmisen totaalista tuhoutumista). On selvä, että kuolemassa ihmisolemus halkeaa sielun ja ruumiin välistä, vaikka hengen ja sielun yhteys kuoleman jälkeenkin säilyy vahingoittumattomana (kirkko ilmaisi vastaava oppinsa pääsiäishetkien troparissa: ”Sinä, Kristus, olit ruumiillisesti haudassa, mutta sielullasi, niin kuin Jumala, tuonelassa”).

Vaikka ihmisen henki yhdistyy ruumiinsa sielun välityksellä, se saa oman olennaisen yhteyden ruumiinsa, joka tietyllä tavalla säilyy myös kuoleman jälkeenkin. Kyseessä ei kuitenkaan ole enää elämä sinänsä, vaan ruumiin tietynlainen henkilöiminen kuolemassakin. Ennen yleistä ylösnousemusta kuollut ruumis on ikään kuin ”valmiustilassa”. Tämä ”valmiustila” ei sinänsä edellyttää ylösnousemusta, vaan on sen potentiaalinen mahdollisuus. Ortodoksinen kirkko ei ole koskaan mennyt spekuloimaan tästä asiasta sen pitemmälle. Kuolemassa ihminen ei kuitenkaan vielä tuhoudu lopullisesti (kuolema on ortodoksisessa traditiossa ”kuolonuneen nukkuminen”). Poisnukkuneet muistavat omat ruumiinsa, vaikka tilapäisesti – ennen Kristuksen toista tulemista – elävät henkiolentojen tapaista elämää.

Tosiasiassa kuolema on paradoksaalinen, koska toisaalta siinä elävöitävä sielu menettää yhteytensä ruumiiseen. Mutta toisaalta kuolema ei pysty katkaisemaan hengen yhteyksiä ruumiiseen, vaikka jälkimmäinen yhteys ei kuitenkaan kykene enää antamaan ruumiillista elämää sinänsä. Henki asuu ruumiissa sielun välityksellä. Hengen yhteys sieluun säilyy kuoleman jälkeenkin, mutta ei enää pysty antamaan elämää ruumiille, joka on menettänyt yhteytensä sieluun. Kuitenkin kuolemassakin henki on edelleen tietyssä suhteessa ruumiiseen. Sen vuoksi kirkko aina on suhtautunut poisnukkuneiden ruumiisiin kunnioittavasti (Euhologion sanoo ruumiita ”reliikeiksi?).

’Reliikit” on entinen ruumis, joka tullessaan maaksi hajoaa ja palauttaa luonnolle peruselementtinsä, mutta joka kuitenkin jossakin määrin (emme pysty tarkoin määrittelemään, missä määrin ja millä tavalla) säilyttää yhteytensä henkeensä. Ja tämä yhteys on sitä vahvempi ja näkyvämpi, miten suurempi oli hengen vaikutus ruumiiseen elämän aikana. Sen vuoksi pyhäinjäännöksissä pyhän ihmisen hengen yhteys ruumiinsa voi olla todella suuri ja ihmisen kokemuksen ulottuvilla oleva.

Opillisesti pyhien jäännösten kunnioittaminen perustuu siis uskoon, että Pyhällä Hengellä on erityinen suhde pyhien jäännöksiin. Pyhän ihmisen jo eläessään saama armo ei jätä hänen ruumistaan kuolemankaan kohdatessa, kuten se ei jättänyt Kristuksen ruumista ristillä, vaikka Hänen sielunsa laskeutui tuonelaan. Kuten haudassa oleva Kristuksen ruumis odotti ylösnousumusta, niin odottaa pyhän ihmisen jo tässä elämässä kirkastunut ruumis ylösnousemusta.

Kristillisen opetuksen mukaan koko ihminen on Jumalan kuva, johon tulee suhtautua kunnioituksella, ei vain elävään ihmiseen, vaan myös kuolleen ruumiiseen. Ruumis ei ole vain sielun asunto, vaan myös Pyhän Hengen temppeli. Aikojen lopussa ruumiit nousevat ylös ja sielut yhdistyvät niihin kuolleiden ylösnousemuksessa. Siksi edesmenneiden ruumiit saatetaan hautaan suurella kunnioituksella. Pyhien ruumiit pyhittää Kristuksen voima heidän kilvoittelunsa kautta ja puhdistaa ne jo heidän eläessään. Siksi Kristuksen voima säilyttää ne myös mätänemiseltä kuoleman jälkeen. Jäännöksiä kunnioitettaessa kunnioitetaan itse asiassa Kristuksen jumalallista voimaa.

Toinen peruste jäännösten kunnioittamiselle on Jumalan niiden kautta tekemät ihmeteot. Pyhä Johannes Damaskolainen on sanonut: ”Valtias Kristus antoi meille pyhien jäännökset pelastavaisiksi lähteiksi, joista meille virtaa monin tavoin hyviä tekoja ja jotka vuotavat hyväntuoksuista mirhaa …  heidän kauttansa pahat henget karkotetaan, sairaat paranevat, sokeat saavat näkönsä, spitaaliset puhdistuvat, kiusaukset ja ahdistukset torjutaan, jokainen hyvä anti tulee valkeuden Isältä heidän kauttansa niille, jotka horjumattomalla uskolla anovat…” (Ortodoksisen uskon tarkka esitys IV: XV).

Alusta asti varhaiskirkko säilytti ja kunnioitti marttyyrien jäännöksiä. Teloituspaikoilta ruumiit ja silvotut jäsenet kuljettiin juhlallisesti ja haudattiin kunnioittaen. Heidän haudoillaan myös toimitettiin jumalanpalveluksia, erityisesti liturgiaa.

Isät ja kaikki varhaiskristityt antoivat erityisen suuren arvon marttyyrien jäännöksille. Jo mainittujen lähteiden lisäksi kirkkohistorioitsija Eusebios Kesarealainen sanoo, että ”ne, jotka kärsivät Kristuksen tähden ovat aina elävän Jumalan tovereita” (Kirkkohistoria 5:1) Apostolisissa konstituutioissa marttyyreja kutsutaan ”Herran veljiksi” ja ” Pyhän Hengen astioiksi”. Tämä selittää sen erityisen arvoannon ja kunnioituksen, jota osoitettiin marttyyrien jäännöksille. Pyhät Basileios Suuri, Gregorios Nyssalainen, Kyrillos Jerusalemilainen ja Johannes Krysostomos muistuttavat, että marttyyrien jäännökset ”ovat täynnä hengellistä armoa”, ja että heidän haudoillaan on erityinen ”siunaus”. Tämä isien käytäntö ja näkemys on vallalla nykyäänkin, ja ihmiset kaikkialla maailmassa käyvät niissä kirkoissa, joissa on pyhien ja marttyyrien jäännöksiä. Muinaisen perinteen mukaan myös uusia kirkkoja vihittäessä asetetaan alttarihuoneen pyhään pöytään pala pyhän ihmisen jäännöstä. Vainojen loputtua 4. vuosisadalla pyhien jäännösten kunnioittaminen tuli julkiseksi ja sai kirkollisen luonteen.

Menneisyydessä on käyty kovia yhteenottoja Kristuksen ikonin ja Kirkon pyhiä esittävien ikonien erityisestä kunnioittamisesta. Ikonoklasmi, kuvainvastustajien liike, joka alkoi Bysantissa seitsemännellä vuosisadalla, ravisteli koko Kirkkoa. Kirkon isät kuitenkin selittivät aivan selvästi, että kunnioitus kuuluu ”alkukuvalle” eikä Kristuksen tai pyhien aineelliselle kuvalle. Nikean seitsemännen kirkolliskokouksen neljännen kokoontumisen (787) asiakirjat selostavat tätä erityistä kohtaa.

Pyhien esirukoukset

Jo kuningas Daavid on kutsunut Jumalaa: ”Herra, isiemme Abrahamin, Iisakin ja Israelin Jumala…” (l. Aikak.29:18). Uudesta testamentista ilmenee, että kristityt pyytävät pyhiä rukoilemaan ja kantamaan esirukouksia puolestaan. Pyhä apostoli Paavali pyytää Efeson, Tessalonikin, Kolossan ja Rooman kristittyjä rukoilemaan puolestaan (Ef.6:19; Tess.5:25; Kol.4:3; Room.15:30- 31). Jokaisessa liturgiassa pyydämme Jumalaa ottamaan vastaan edestämme kannetut kaikkien taivaassa nyt asuvien pyhien rukoukset ja esirukoukset. Kirkon isät myös hyväksyivät kaikkien pyhien esirukoukset.

Apostoli Jaakob kehottaa uskovaisia rukoilemaan toistensa puolesta ja huomauttaa: ”vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan” (Jaak.5:16). Apostoli Pietari lupasi uskovaisille huolehtia heistä kuolemaansa jälkeenkin: ”Niinpä haluan huolehtia siitä, että te minun lähtöni jälkeenkin voisitte aina pitää mielessänne nämä asiat (2. Piet.1:15). Apostoli Johannes kertoo Ilmestyskirjassa, että pyhät taivaissa edes kantavat rukouksensa elävien kirkon jäsenten puolesta Karitsan eteen (Ilm.5:8, 8:34). Joten Kirkko on täysin oikeutetusti Raamatun todisteiden pohjalta aina opettanut kunnioittamaan pyhiä ja pyytämään näiden esirukouksia Jumalan edessä.

Pyhille osoitetut rukoukset ja kunnioitus eivät kuitenkaan saa eristää meitä Kristuksesta ja sitä kautta itse Kolminaisuudesta, vaan meillä on oltava pyhiin oikea hengellinen suhde. Kirkko tämän asian toki ymmärtää selkeästi, mutta inhimillisestä puutteellisuudestamme johtuen on kirkon historiassa aina tapahtunut ja tapahtuu edelleenkin väärinkäsityksiä, mikä ilmenee taikauskonomaisena pyhien kunnioituksena. Kirkon oppiin eivät nämä väärinkäsitykset missään tapauksessa kuulu.

Eräässä kirjeessään pyhä Basileios Suuri (Kirje 360) kirjoittaa, että hän hyväksyy apostolien, profeettojen ja marttyyrien esirukoukset ja pyytää heitä rukoilemaan Jumalaa puolestaan. Marttyyreista hän sanoo, että ”he ovat ihmissuvun yhteisiä ystäviä, hartaan rukouksen voimakkaita lähettiläitä ja työtovereita (Kirje 360: 8). Pyhä Gregorios Nyssalainen pyytää pyhää Teodoros Marttyyria ”hartaasti rukoilemaan ”yhteistä Kuningastamme ja Herraamme” maan ja kansan puolesta (Encomium to Martyr Theodore). Samanlaista sanamuotoa käyttää pyhä Gregorios Teologi ylistyspuheessaan pyhälle Kyprianokselle. Pyhä Johannes Krysostomos sanoo, että pyydämme pyhien esirukouksia ja hartaita anomisia, koska heillä on erityinen ”uskallus” (parresia) Jumalan edessä.

On myös todettava, että ne, jotka kieltäytyvät kunnioittamasta pyhiä, menettävät enemmän kuin saavuttavat. Heidän kohtalonaan on hengellinen juurettomuus siitäkin huolimatta, että he palvovat Kristusta. He joutuvat kilvoittelemaan aivan yksin, ilman isien ja veljien, äitien ja sisarien tukea. He kilvoittelevat vain oman itsensä puolesta, saamatta vahvistusta ja lohdutusta, etsimättä ja seuraamatta esimerkkiä. Tosiasiassa he harvoin siihen silti kykenevätkään, vaan pyhien tilalle ilmaantuu joku hengellinen auktoriteetti, esimerkiksi herätysliikkeen alullepanija tai apostoli. Mutta niidenkään kanssa he eivät ole vaikutussuhteessa, vaan ottavat heiltä korkeintaan oppia.

 

Pyhien kanonisoiminen

Pyhäksi julistaminen eli kanonisatio (canonisatio, kreik. verbistä kanonozoo – laillistaa) on kirkon erikoismääräyksellä edesmenneen kilvoittelijan paikallisen kunnioittamisen vahvistaminen tai hyväksyminen koko ekumeenisen kirkon pyhän kunnioittamisena.

Alkukirkossa Vanhan testamentin profeettoja ja esi-isiä, sekä apostolia ja marttyyreja automaattisesti tunnustettiin pyhiksi, joten erityisiä määräyksiä pyhien joukkoon lukemisesta ei ollut tarvittu. Alkuvaiheessa riitti paikallispiispan siunausta tietyn edesmenneen henkilön muistilistaan kirjoittamiseen. Jo 300-luvulla muistilistojen perusteella paikalliset kirkot kehittivät omat ns. kirkkokalenterit, jossa pyhinä kunnioittamat ihmiset saivat omat muistopäivänsä eli kirkolliset juhlat. 400-luvulta lähtien kirkon hierarkia on ottanut käsiinsä koko pyhäksi julistamiseen liittyvä vastuu, estääkseen epävarmojen tai jopa harhaoppisten pyhiksi julistamista ja pyhinä kunnioittamista. Näin ollen kirkon määräystä pyhäksi julistamisesta ei voi samaistaa kyseessä olleen henkilön paikallisen kunnioittamisen alkuun eikä myöskään. sen virallisen kunnioittamisen alkuun.

Ortodoksisessa kirkossa ei kuitenkaan ole kehitetty selkeätä juridista lähestymistapaa tässä asiassa, jossa vaikuttavat monet yksityisseikat ja kirkkohallituksen näkemys. Useimmiten kirkkohallitus käytännöllisesti katsoen vain hyväksyy jo alkaneen suositun kilvoittelijan kunnioittamisen. Käytännössä se näkyy jumalanpalveluksissa, joissa uutta pyhää muistellaan. Kanonisaatio on tietyn edesmenneen henkilön tunnustaminen pyhäksi, autuaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi kilvoittelijaksi, joka on saavuttanut kristillisen elämän päämäärän, pelastuksen. Tähän perustuu sekä tarve että mahdollisuus pyytää pyhän esirukouksia. Pyhäksi julistamisella on siis ennen kaikkea pedagoginen merkitys; pyhän elämä on esimerkkinä todellisesta kristillisestä elämästä koko kirkkokansalle.

Ortodoksinen kirkko ei siis ole laatinut tarkkoja ehtoja pyhäksi julistamiselle. Toisin kuin Rooman kirkossa, ortodoksisen kirkon piirissä puhutaankin mieluummin syistä kuin ehdoista pyhäksi julistamisen yhteydessä. Käytännössä näitä syytä on kolme: 1) hurskas elämä; 2) virheetön ortodoksinen usko 3) ihmeet joko pyhän elämän aikana tai hänen kuolemansa jälkeen) ja 4) pyhät jäännökset (niiden mahdollinen tuhoutumattomuus). Neljäs syy saattaa joissakin tapauksissa olla vaikuttamassa asiaan, mutta ei kuitenkaan ole välttämätön.

Ennen kanonisaatiota kirkko tutkii hyvin tarkasti kaiken ihmeisiin ja pyhiin jäännöksiin liittyvän aineisto, samoin esim. ihmeparannukset, mutta ei pyri millään tavoin määrittelemään ”ehdokkaan” elämän pyhyyden määrä tai laatua. Itse asiassa jokaisen pyhäksi julistamisen syy kirkon kannalta on selviö, koska henkilön pyhyys on jo osoitettu monin tavoin; siitä todistavat ihmeet, parannukset, ilmestykset, mädäntymät jäännökset, kaikkinainen Jumalan armotoimintaa.

Pyhäksi julistetulle sepitetään välittömästi omia jumalanpalvelustekstejä.

Ortodoksisessa kirkossa on yleisiä ja paikallisia pyhiä. Ainut ero niiden välillä on maantieteellinen: yleisiä pyhiä kunnioitetaan kaikkialla ortodoksisessa maailmassa, paikallisia vain tietyllä alueella (esim. tietyn alueen hiippakunnassa, yhdessä tai useammassa paikallisissa kirkoissa). Pyhien status kirkon jumalanpalveluselämässä on täysin sama.

Kanonisoinnin juhlallinen toimitus

Kanonisoimisen juhlallinen palvelus on eräissä itsenäisissä paikalliskirkoissa muodostunut pääpiirteittäin seuraavanlaiseksi: Pyhän jäännösten haudasta ottaminen tapahtui aattoiltana. Jumalanpalvelus oli sen paikan kirkossa, jossa hautausmaa sijaitsi sekä siinä kirkossa, johon reliikit sijoitettiin. Kaikki vuorokauden palvelukset yhdeksännestä hetkestä liturgiaan toimitettiin. Illalla uskovaiset voideltiin, sekä toimitettiin kanonisoitavan viimeinen muistopalvelus, jossa mainittiin myös kanonisoitavan edesmenneet läheiset.  Haudasta reliikin ottamisen suorittivat kolme sopivaa munkkia ja naispyhän kohdalla kolme nunnaa. Jos kanonisoitavan ruumis löytyi kokonaisena, se pestiin ja pesemiseen käytetty viini ja puuöljy kaadettiin reliikkien paikkaan hautaan. Neljä pappia kantoi pyhäinjäännökset ristisaatossa piispan johdolla siihen kirkkoon, jossa kanonisoiminen tapahtui. Siellä paikalliskirkon esimiespiispa muiden piispojen kanssa otti vastaan ristisaaton. Kirkkoa kierrettäessä pysähdyttiin neljä eri kertaa. Pyhänjäännösarkku sijoitettiin keskelle kirkkoa, johon asetettiin myös kynttilät ja kanonisoitavan ikoni. Suoritettiin leipien siunaus. Aamupalveluksessa siirryttiin pyhänjäännösarkun ja ikonin ympärille, luettiin evankeliumi, voideltiin uskovaiset ja jaettiin artos– leipä.

Juhlallisen kanonisoimisen päivänä toimitettiin piispallinen liturgia, jolloin kaksi piispaa palavin tuohuksin seisoi pyhänjäännösarkun tai sen puuttuessa pyhän ikonin lähettyvilla Liturgiassa ”Pyhä Jumala» -veisun jälkeen piispat ja papisto siirtyivät keskelle kirkkoa, jolloin sytytettiin kynttilät ja laulettiin veisut ”Kiitetty olet Sinä, Kristus Jumala…” ja ”Tultuasi alas maan päälle…” Paikalliskirkon synodin puheenjohtaja esimiespiispa luki synodin laatiman kanonisoimisasiakirjan allekirjoituksineen. Myös kanonisoitavan pyhän ikoni pyhitettiin. Kaikki kumartuivat avatun pyhänjäännösarkun ja ikonin edessä sekä laulettiin ”Tunnetusti suuri on jumalisuuden salaisuus». (1. Tim. 3: 16), ja troparit ’Te pyhät marttyyrit…”, ”Kärsimykset, jotka ovat kestäneet…” sekä ”Seurakuntasi puettuna ikään kuin purppuraan ja kalliiseen liinavaatteeseen—koko maailman marttyyrien vereen…” Sen jälkeen vietiin reliikit alttariin ja laulettiin kolmesti: ”Pyhä (marttyyri, pyhittäjä) isä, rukoile Jumalaa meidän puolestamme.” Jos kanonisoitu oli esipaimen, vietiin pyhänjäännösarkku, reliikki, alttarissa olevalle piispanistuimelle. Liturgian lopussa luettiin kanonisoidun pyhän ylistyssaarna ja luettiin hänen elämäkertansa. Pyhänjäännösarkku tuotiin keskelle kirkkoa ja laulettiin ”Pyhä isä rukoile Jumalaa meidän puolestamme”. Loppusiunauksessa mainittiin uuden pyhän nimi ja se luovutettiin uskovan kansan esirukouksiin. Pyhänjäännösarkku jäi joksikin aikaa keskelle kirkkoa uskovaisten kumarrettavaksi.  Myös akatistos luettiin uudelle pyhälle.

Ortodoksinen kirkko ei seuraa mitään virallista menetelmää pyhien ”tunnustamiseksi”. Alkujaan Kirkko hyväksyi pyhiksi Kristuksen tähden marttyyrikuoleman kärsineet. Pyhät ovat pyhiä Jumalan armosta eivätkä tarvitse virallista kirkollista tunnustamista. Jumala itse osoittaa heidän pyhyytensä. Kristityt lukemalla heidän elämäkertojaan ja todistamalla heidän tekemistään ihmeistä, hyväksyvät heidät ja kunnioittavat heitä pyhinä. Pyhän Johannes Krysostomoksen, jota vainottiin ja karkotettiin maan pakoon, Kirkko hyväksyi pyhäksi kansan suosionhuudoin. Pyhä Basileios Suuren kansa hyväksyi pyhäksi välittömästi hänen kuolemansa jälkeen.  Esimerkkeinä pyhäksi tunnistamisesta omana aikanamme ovat mm. pyhät Nikodemos Pyhävuorelainen, Herman Alaskalainen ja Nektarios Aeginalainen.

Tunnettu ortodoksiteologi Sergei Bulgakov on korostanut, että pyhyyden saavuttaminen merkitsee ennen kaikkea eroa epämääräisyyden ja synnin olotilasta sekä kulkua kohti voittoa. Se on ehkä korkeampaa kuin voimien keskittäminen hyvän tekemiseen ja rukoukseen. Pyhät auttavat meitä, ei niinkään omien ansioiden tähden, vaan hengen vapauden suomassa pyhityksessä ja rakkaudessa. Tuon kaiken he ovat saavuttaneet kilvoituksen kautta. Pyhät ovat kuin Jumalan käsiä, joiden avulla Jumala toimii pyhittävästi maailmassa. Sen vuoksi pyhät toimivat kuoleman rajan takanakin ajassa vaeltavien pelastukseksi

Pyhien kunnioitus ja myös pyhien reliikkien ja ikonien kunnioitus, perustuu erityiseen Pyhän Hengen yhteyteen. Jumalan voiman näkyvä vaikutus ilmenee mm. siinä, että pyhien ruumiit säilyvät muuttumattomina ja maatumattomina. Joskus säilyy koko ruumis, toisinaan vain luut.  Kuolema ei täysin tuhoa pyhien jäännöksiä, jotka ovat siten tulleet Pyhän Hengen täyttämän armolahjan läsnäolon näkyviksi merkeiksi tässä maailmassa. Pyhänjäännös on ruumis tai osa siitä, joka on ikään kuin edeltä  kirkastunut ennen yleistä ylösnousemusta, vaikka vielä odottaakin sitä. Pyhien kunnioitus on Jumalan lunastustyön ylistystä, kuten psalminkirjoittaja sanoo: ”Ihmeellinen on Jumala pyhissänsä, Israelin Jumala» (Ps. 68: 36 LXX).

 

Ortodoksikristittynä nykypäivän maailmassa

Pidämme huolta ruumiillisesta terveydestä käymällä lääkärintarkastuksissa. Niiden avulla on mahdollista havaita ajoissa vaarallisten tautien oireet. Miksi emme kanna samanlaista huolta hengellisen elämäntilasta? Jos tarkkailisimme sitä, monet väärät valinnat ja päätökset, virheet ja erehdykset jäisivät tekemättä.

Tämän päivän ihmistä kuulee luonnehdittavan itselliseksi ja itseriittoiseksi. Hänestä saattaa tuntua, ettei tarvitse enää Jumalaa. Hän on täynnä hyvinvoivan ja sallivan yhteiskuntamme ideologioita. Kuitenkin hän on ahdistunut ja epätietoinen. Hengellinen tyhjyys täyttää hänen sielunsa. Hän saattaa tuntea, että elämän rakenteen rajat käyvät yhä epämääräisemmiksi ja elämä ajelehtii oman kontrollin ulkopuolella. Selkeät rajat itsen ja ympäristön, mielikuvituksen ja todellisuuden välillä, hämärtyvät, samoin selkeä tieto siitä, mitä olisi tehtävä, mitä vältettävä. Tavallaan hän on nykyhetken vanki siinä mielessä, että hänellä ei ole mielekkäitä yhteyksiä menneeseen eikä tulevaisuuteen, eikä hän tiedä, miksi elää ja mitä kohti on menossa. Kaikki on johtamassa apatiaan. Hän ymmärtää, että samat voimat, jotka tarjoavat ihmiselle kyvyn luoda uusia elämänmalleja, sisältävät myös itsetuhon mahdollisuuden. Hänen kuolemattomuutensa taju on uhattuna, eikä hän pysty kokemaan aitoina sellaisia vertauskuvia kuin taivas, ylösnousemus, paratiisi ja Jumalan valtakunta. Hengellinen tyhjyys näkyy lapsissakin. Heidän mielenkiintonsa suuntautuu kokonaan ulospäin maailman huvituksiin. Sisäinen maailma ei kiehdo millään tavoin. Vähitellen omaksutaan pintapuolinen elämänasenne. Halutaan vain ostaa ja omistaa. Ei ole halua pohtia, miten voisi kehittää sisäistä itseään, sieluaan.

Ortodoksisen kirkon kilvoittelijaisät varottelevat meitä tällaisesta tyhjiöstä: vääristä elämänarvoista ja väärästä elämän laadusta. He kehottavat meitä kyselemää itseltämme, miksi elämme? Mikä on elämän päämäärä? Ovatko arvomme vain ajallisia? Missä olemme kulkeneet harhaan? Vai onko meidät johdettu harhaan? Meidän minuutemme on traagisesti eksyksissä ja olisi ratkaisevan tärkeää löytää jälleen itsemme. Jos pidämme itseämme todellisina kristittyinä, emme saa pysyä välinpitämättöminä kohdatessamme hengellistä, sosiaalista tai moraalista sairautta. Meidän kuuluu kantaa siitä osamme. Jokainen meistä omalta osaltaan kykenee eheyttämään sekasortoista maailmaa. Ortodoksikristittynä joutuu kysymään, kuinka olisi mahdollista toteuttaa ortodoksisen uskon vaatimukset maallistuneessa ja moniarvoisessa yhteiskunnassa. Onko kirkollamme ja sen sanomalla mitään sijaa?

Sanoman perillemeno ja se, kuinka laajasti sitä kuullaan, riippuu voimavarojemme käyttämisestä. Ne on suunnattava nuorisotyöhön, seurakuntatyöhön ja ekumeenisen perheen rnuiden kristittyjen hyväksi. Tärkeää on pyrkiä varjelemaan omaa ominaislaatua ja säilyttämään tärkeimmät perinteet. Keskeisimpiä on kysymys identiteetistä. Voimmeko välttyä sulautumasta muihin kristillisiin perinteisiin? Meille ei riitä, että sopeudumme tämän päivän todellisuuteen, vaan tulee etsiä uskon alkuperäisyyttä ja pyrkiä soveltamaan sitä johdonmukaisesti tilanteisiin kaikilla elämän alueilla. Uskon tulee ilmetä käytännön tekoina, ortopraksiana. Se edellyttää myös sitä, että otamme kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja vääryyksiin. Tärkeää on, kuinka ortodoksinen perinne saisi jalansijaa yhteiskunnassa. Emme voi rakentaa pelkästään uskonnonopetuksen varaan. Ortodoksisuus on moniulotteinen ilmiö, jonka tulee näkyä tämän päivän ortodoksiana tässä historian ajassa. Ortodoksisuuden läsnäoloa kaivataan tänään enemmän kuin koskaan ennen.

Kirkko on Jumalan Hengen ohjaamana elävä ja parantava Kirkko ja se etsii jokaisena aikakautena oikean uudistumisen teitä. Kastettuina olemme kaikki yhdessä kirkon jäseniä. Emme saa keskittyä vain omaan hurskauselämäämme, vaan kuulumme yhteen toisten kanssa. Rajatonta vapautta ei ole, emmekä saa unohtaa, että todellinen vapaus on aina yhteydessä vastuun kanssa. Kristitty elää lähimmäisilleen Kristuksen kautta, joka asuu ja vaikuttaa Hänessä. Kristuksen avulla hän on kykenevä voittamaan kaikki esteet ja vastoinkäymiset, tekemään mahdottomasta mahdollisen. Kristityn tehtävä on olla maailmankaikkeuden kuninkaallinen pappi ja Kristuksen työtoveri.

Jokainen kristitty on kutsuttu pyhittämään sitä, mikä on vääristynyttä ja maallistunutta, taistelemaan kaikkea kielteisyyttä vastaan ja myönteisten arvojen puolesta, palvelemaan ihmisen murheellisen tilan muuttamiseksi ja oikeuden ja järjestyksen saavuttamiseksi. Voimme kristittyinä auttaa ympäröivää yhteiskuntaa omaksumaan kulttuuriinsa kristillisiä arvoja, joiden kautta voimme korjata vääristymiä.

Maailma on täynnä hyviä päämääriä, mutta niillä on taipumus sekoittua ihmisten itsekkyyteen. Kristittyinä tehtävämme on saada ymmärretyksi, että rauha, parempi yhteiskunta ja ihmiskunnan uudistuminen ovat Jumalan luomaa ja Hänen lahjaansa. Kuitenkin meiltä vaaditaan osallistumista ja toimintaa. Se on aloitettava lähiympyröissä: perheessä, ihmissuhteissa ja päivittäisissä toimissa. Tehtävämme on kertoa uskostamme ja sen sanomasta. Jumala odottaa osallistumista.

Kirkkoisillä juuri yhteistyön ajatus on keskeinen. Sen kautta jumalallinen ekonomia toimii maailman pyhittämiseksi. Tämän työn perustana on ihmisen yhteistyö ja kumppanuus Jumalan kanssa. Kuninkaallisena pappina ihminen voi tämän yhteistyön kautta osallistua kosmiseen liturgiaan, jossa koko universumi pyhitetään Jumalan kirkkauteen. Siinä on vastaus ekologisiin ongelmiin. Siinä ihminen löytää sijansa maailmankaikkeudessa. Emme saa olla välinpitämättömiä maailmanlaajuisiin ongelmiinkaan. Välinpitämättömyys on samaa kuin vastuuttomuus.

Lähetystyöstä puhuttaessa ajattelemme usein Aasia ja Afrikkaa, kaukaisia maanosia. Harvoin ajattelemme läheistä, omaa todellisuuttamme: ystäviämme, työtovereitamme, perheemme tai seurakuntamme jäseniä. Kuitenkin monet heistä ovat hengellisesti sairaita, kuolemaisillaan tai jo hengellisesti kuolleita.

Meiltä ortodokseina odotetaan vastausta kysymykseen, mikä on oikean elämän salaisuus. Laiva ui vedessä, mutta se ei liukene siihen eikä ole yhtä sen kanssa. Samoin kristityn edellytetään elävän maailmassa. Emme saa samaistua emmekä sulautua maailmaan. Elämme toisten kanssa, mutta emme samoin kuin he. Kristityn elämäntapa on erilainen, siksi kristitty on erillään maailmasta. Hän elää Jumalan Hengen täyttämänä ja kannattelemana.

Ortodoksista elämäntapaa ei voi oppia, sitä täytyy elää. Eukaristisessa yhteydessä uskova kohtaa Jumalan ja näkee Hänen laskeutuvan kirkkokansan yhteyteen. Tuossa yhteydessä ihmisen langennut puoli muuttuu hyväksi ja kauniiksi. Siinä ihminen luodaan uudestaan, liitetään yhteen ja saatetaan keskinäiseen sopusointuun toisten kanssa.

Eukaristisen elämän kautta saamme voiman vastustaa langennutta luontoa, uida vaikka vastavirtaan. Tulemme kykeneviksi rakentamaan uutta ihmiskuntaa ja uutta historiaa.

 

Ortodoksinen elämäntapa

Suhtautuminen lähimmäisiin

Elämä on Jumalan lahja, samoin kaikki se hyvä ja armo, jota saamme Häneltä osaksemme. Kristittyinä olemme velvolliset elämään kristitty- nimen mukaisesti. Se tarkoittaa, että pyrimme rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiämme. Ohjeeksemme on annettu Jumalan kymmenen käskyä sekä Kristuksen kehotus rakastaa lähimmäisiämme, kaikkia ihmisiä. Käytännössä se tarkoittaa, että rakastamme ja arvostamme omia vanhempiamme, kaikkia vanhuksia sekä kaikkia kirkon paimenia, jotka ovat asetetut kaitsemaan sielujamme. Kansalaisina ja yhteiskunnan jäseninä meitä velvoitetaan elämään esivaltaa kunnioittaen. Lähimmäisenrakkaus tarkoittaa myös sitä, että emme vihaa ketään. Kristus kehottaa meitä rakastamaan vihollisiammekin. Kristitty välttää riitaa ja kokiessaan loukkauksia vaikenee. Raamatun, kirkon ja isien opetuksen mukaan pyrkiessämme hyvään ja elämään oikein Jumalan tahdon mukaisesti elämäämme ei saa kuulua valheellisuutta eikä pettämistä, ei pahaa tahtoa eikä kateutta. Puheemmekin tulee olla sopivaa, toisin sanoen kristityn puheeseen ei kuulu kiroilu, ei toisten halventaminen eikä loukkaukset ja ivailu. Puheemme tulee olla myös harkitsevaa ja rakentavaa. Emme saa puhua kaikkea, minkä tiedämme, vaan sen, mikä on tarpeellista. Huhujen levittäminen, itsekehuskelu ja terävä sekä pisteliäs puhe eivät kuulu kristityn suuhun, vaan sopuisa ja vaatimaton puhe. Rakkautta osoittava saa myös itse osakseen rakkautta.

Ortodoksikristitty ja luonto

Luomiskertomuksen mukaan Jumala loi kaiken hyväksi ja asetti ihmisen paratiisiin varjelemaan luomakuntaa. Maailma on Jumalan ja ihminen on vain sen käyttäjä, vaikka onkin asetettu sen herraksi. Nauttiessaan luomakunnan hyvyyksiä ihmisen tulee samalla varjella sitä sekä Jumalan sille asettamia rakenteita ja järjestystä. Jumalan luomakunnan varjeleminen ja vaaliminen ja sen kunnioittaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että kristityn on kohdeltava hyvin kaikkia eläimiä ja muuta luontoon kuuluvaa. Kaikki on annettu ihmiselle, jotta hän käyttäisi sen hyödykseen oikealla tavalla, ei mielivaltaisesti. Samalla ihmisen tulee ponnistella saattaakseen oikeaan suhteeseen ja sopusointuun hengen ja aineen maailman. Ortodoksisen kirkon erilaiset siunaustoimitukset pyrkivät tähän. Melkein mitä tahansa voidaan pyhittää: taloja, peltoja, aluksia, autoja ja muita ajoneuvoja, kaivoja, karjaa jne. Aine pyhittämisen kautta tulee pyhyyden välittäjäksi.

Kristuksen lunastustyö koskee koko maailmankaikkeutta, samoin Kirkko on perustettu koko maailman pelastusta varten. Ortodoksinen, kunnioittava asenne luontoon ilmenee käsityksenä, että on mahdollista nähdä Jumalan tekoja ja Hänen hyvyyttään luonnossa ja sen avulla. Samoin Kirkko opettaa, että kaikki tulee saattaa ja tehdä Jumalan välikappaleeksi palvelemaan ja ilmaisemaan Jumalaa. Tätä näkökantaa kutsutaan sakramentalismiksi.

Yksinkertainen elämäntapa

Itse Kristus, apostolit ja eri aikakausien kirkon isät ovat antaneet kristityille mallin yksinkertaisesta elämäntavasta. Tämän askeettisen elämän asenteena on, että ihmisen tulee olla vapaa aineen orjuudesta ja aineellisuuden korostamisesta. Oikea elämäntapa on yksinkertainen, vaatimaton ja säästeliäs elämäntapa. Kaikki terveen järjestyksen yli nouseva elämäntaso ja kasvava kulutus eivät kuulu ortodoksiseen elämännäkemykseen. Askeettinen ihanne on keskeinen munkkilaisuudessa, mutta sitä tulisi jokaisen kristityn sovittaa ja sitä soveltaa myös oman aikamme maailmaan ja elämään yleensä.

Ortodoksina elämän arjessa

Ihmisen elämään kuuluu työn tekeminen. Työnsä kristitty tekee velvollisuudentuntoisesti. Kaikki rehellinen työ on Jumalan ja lähimmäisen palvelemista. Jos itse ei voi ansaita toimeentuloaan, on aivan hyväksyttävää pyytää apua ja kiittää auttajiaan ja hyväntekijöitään. Vastaavasti nähdessämme jonkun tarvitsevan apua, henkistä tai aineellista, meidän kuuluu auttaa häntä, mahdollisimman hienotunteisesti ja huomaamatta, ilman että hänen tarvitsee pyytää apua.

Nykymaailmassa suhtautuminen työhön on muuttunut. Kristillisen kasvatuksen kannalta kuitenkin on aina tärkeätä opettaa lapsia pienestä pitäen ahkeruuteen ja velvollisuuden tuntoon. Liikarasitus ja ylivoimaiset tehtävät kuitenkaan eivät kuulu oikeaan elämän järjestykseen. Työn tekeminen varjelee ihmistä monista kiusauksista, viettelyksistä ja synneistä, kun taas joutilaisuus on monien paheiden synnyttäjä. Ilman Jumalan apua emme voi tehdä mitään. Siksi pyydämme töittemme ja tehtäviemme tekemiseen Jumalan apua ja siunausta. Tätä varten on olemassa myös kirkon rukouspalveluksia, joita papit pyydettäessä toimittavat. Tällaisia palveluksia ovat mm. rukouspalvelus kylvötöiden alkaessa, kuivuuden ja kaatosateiden aikana, kiitospalvelus elonkorjuun päätyttyä, laitumelle laskettavan karjan puolesta, uuteen työhön, toimeen tai virkaan astuttaessa jne. Samoin voidaan tehdä matkoille lähdettäessä ja siltä palattua, onnettomuuksien aikana, rakennuksen peruskiveä laskettaessa ja yleensä kaikissa elämän vaiheissa. Nämä palveluksen pyhittävät jokapäiväisen työmme ja opettavat meitä tekemään kaiken Jumalan kunniaksi.

Jumala on säätänyt myös lepoajan. Ortodoksit viettävät lepopäivänään seitsemättä päivää sunnuntaina, joka on pyhitetty Kristuksen ylösnousemuksen muistolle. Päivä alkaa jo lauantai-iltana, jolloin on oikein ja soveliasta osallistua kirkoissamme toimitettavaan vigilia- jumalanpalvelukseen. Sunnuntaiaamuna välttämättömien koriaskareiden jälkeen mennään kirkkoon liturgiaan, jossa osallistutaan pyhään Ehtoolliseen. Ellei voi mennä kirkkoon, voi päivän pyhittää kotonakin yhteisellä rukoustilaisuudella tai muuten viettämällä kirkkoaika hiljaisen hartauden merkeissä.

Ortodoksiseen elämäntapaan kuuluu tehdä kaikki Jumalan kunniaksi. Siksi tehdään ristinmerkki lyhyen rukouksen myötä työhön ryhdyttäessä, aloitettaessa opiskelu, matkalle lähdettäessä, astuttaessa kirkkoon, kuljettaessa hautausmaalla, mentäessä kirkon tai matkamiehen ristin ohi. Ortodoksi voi ristinmerkillä siunata myös kotiovensa lähtiessään kotoaan, vuoteensa käydessään nukkumaan, lähettäessään tärkeän kirjeen. Rukous ei siis ole vain jotakin sunnuntaipäivään kuuluvaa, vaan ulottuu kaikkeen elämässä. Kaikessa pyydetään Jumalan siunausta. Luettaessa aamu- ja iltarukouksia kotialttarilla ikoninurkkauksessa, mahdollisuuksien mukaan koko perhe yhdessä, rukoillaan sekä elävien että poisnukkuneiden puolesta. Päivän mittaan työn touhussa toistetaan lyhyitä rukouksia mielessä, erityisesti sairaiden ja vaikeuksissa olevien puolesta, vedoten Jumalansynnyttäjän ja pyhien esirukouksiin. Tapana on myös rukoilla ennen ateriaa ruokarukous ja siunata ruoka ristinmerkillä sekä kiittää ruuan jälkeen. Joku taas pyytää enkeliä varjelemaan ja suojelemaan matkalaisia. Hautausmaat muistuttavat ihmisen elämän lyhyydestä ja tämän maailman katoavaisuudesta. Hautausmaalla käydessä voi kohottaa rukouksen edesmenneiden puolesta. Äsken poisnukkuneen puolesta lausutaan: ”Ollos iäti muistettu” tai ”Saata, Herra, lepoon nukkuneen palvelijasi sielu”. Monet toistavat mielessään äänettömästi Jeesuksen rukousta: ”Herra, Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”. Luostareissa se usein tapahtuu rukousnauhan kanssa. Jotkut aloittavat päivänsä nauttimalla pyhitettyä vettä tai palasen anditoria, edellisessä liturgiassa pyhitettyä leipää. Papilta pyydetään siunaus hänet päivän mittaan ensi kerran tavattaessa ja kun lähdetään pois hänen luotaan. Pappia pyydetään koteihin tai hautausmaalle toimittamaan muistopalvelusta poisnukkuneen puolesta tai molebenia, rukouspalvelusta, kotiin. Ortodokseilla on myös tapana suudella poskelle toisiaan kolmesti tavattaessa ja erityisesti pyhään Ehtoolliseen osallistumisen jälkeen. Monet lukevat kullekin päivälle määrätyn evankeliumin kohdan ja myös kuhunkin päivään kuuluvan pyhän ihmisen elämästä. Näin saamme miettimistä jatkuvasti: kuinka voisimme soveltaa ja sovittaa Jumalan käskyt omaan elämäämme. Lukeminen ohjaa myös rukoukseen ja Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Myös pyhien esimerkillinen elämä antaa innoitusta omaan kilvoitteluelämään. Tärkeää on, että ortodoksi lukee Raamattua kirkon jäsenenä ottaen huomioon sen, kuinka Kirkko ymmärtää Raamatun ja kuinka sitä käytetään Kirkon jumalanpalveluselämässä. Ennen kaikkea Raamattu on Kirkon liturginen kirja. Huomaamme jumalanpalveluksiin osallistumalla kirkon tavan tulkita Raamattua ja soveltaa sen opetuksia ja vältymme yksilöllisiltä ja yksipuolisilta tulkinnoilta

Osallistumalla säännöllisesti jumalanpalveluksiin opimme todellista ortodoksista ajattelutapaa. On sanottu: ”Rukoillessaan Kirkko opettaa ja opettaessaan Kirkko rukoilee”. Hengellisen kirjallisuuden lukeminen on myös hyödyksi. Tarkoitus on tietenkin Kirkon opetuksen mukaiseen elämään ohjaaminen eikä vain kauniiden ihanteiden esilletuomista. Jos mahdollista, erityisesti nimipäivänään ortodoksikristitty käy kirkon jumalanpalveluksissa pyytämässä taivaallisen esirukoilijansa puoltoa. Samoin vanhempien ja muiden läheisten nimi- ja kuolinpäivät ovat tärkeitä. Silloin voidaan pyytää pappia toimittamaan rukoushetken elossa oleville ja muistopalveluksen vainajille.

Vielä ennen sotia karjalaisen maaseutuväestön elämän rytmi oli kiinteästi yhteydessä kirkkovuoteen. Ortodoksiseen elämäntapaan kuuluu elää ja kokea kirkkovuoden juhlien vieton kautta pelastushistorian tapahtumat.

Ennen vanhaan oli tapana siunata jokainen karjaeläin niitä keväisin laitumelle laskettaessa. Kun ne iltaisin saateltiin karjapihaan, ne siunattiin jälleen, kukin vuorollaan ennen lypsyn alkamista. Lehmät siunattiin myös, kun lypsäjä nousi istuimeltaan. Isäntä siunasi kylvösiemenen. Taikinapytty siunattiin joka kerran, kun se otettiin tehtäväänsä. Jokainen leipä siunattiin, kun se valmistettiin ja jätettiin kohoamaan. Niin tehtiin niitä uunista otettaessa, kun ne asetettiin jäähtymään hellan perällä olevaan syvennykseen. Hiljaisella rukouksella oli tapana aloittaa ateria: isä tahi äiti otti leivän, ja vasta sen sylissänsä siunattuaan alkoi leikata siitä antaen jokaiselle palan. Verkonlaskija siunasi kalan pyydyksensä ristinmerkillä laskiessaan ne jne.

Tämänkin päivän ortodoksit käyttävät pyhää ristinmerkkiä sillä itsensä siunaten: vanhemmat siunaavat sillä lapsensa näiden mennessä nukkumaan, ystävät siunaavat toisensa ottaessaan jäähyväisiä, äiti tai isä vie ensi kertaa kouluun lähtevän pienokaisensa ikonin eteen ja siunaa hänet ristinmerkillä, ja vainajan hauta siunataan samalla merkillä. Sitä käytetään, kuten kirkon isätkin todistavat, mitä moninaisimmissa arkielämän tilanteissa.

Ortodoksinen koti

Kotialttari

Jokaisen ortodoksisen kodin keskeisin paikka on kotialttari. Johonkin kodin nurkkaan asetetaan Vapahtajan, Jumalansynnyttäjän ja pyhien ihmisten ikoneja, joiden edessä on rukouslampukka tai tuohus. Joskus kotialttari koristellaan myös kukin ja usein pääikonin päällä on kaunis käs´paikka- liina. Kotialttariin kuuluvat myös evankeliumikirja, rukouskirja, kirkkolauluja sisältävä kirja sekä muistelukirja esirukouksia varten. Kotialttari muistuttaa näkymättömän Jumalan läsnäolosta ja myös perheen tahdosta elää kodissaan Jumalan siunaamana ja tunnustaa Hänet elämänsä ohjaajaksi. Kristityn elämään kuuluu rukoileminen. Meitä jopa kehotetaan rukoilemaan lakkaamatta. Siksi kristitty pyrkii pitämään Jumalan alati mielessään ja sydämessään. Päivä aloitetaan ristinmerkillä. Aamurukoukset luetaan ennen päivän töihin ryhtymistä. Kun tullaan ortodoksiseen kotiin, ensimmäiseksi käännytään kotialttarin ikoneihin päin ja, tehdään ristinmerkki ja vasta sitten tervehditään talonväkeä.

Kodin pyhittäminen

Ortodoksiseen perinteeseen kuuluu pyhittää uusi koti ja asumus tarkoitukseensa. Kodin vihkimisjuhlaan tavallisesti kutsutaan sukulaisia, ystäviä ja naapureita. Kotialttarin eteen pienelle pöydälle on asetettu vesimalja, jonka reunoilla on kolme sytytettyä tuohusta. Toimituksessa pappi lukee rukouksia ja pyhää evankeliumia. Toimituksen lopulla hän ottaa ristin ja upottamalla sen kolme kertaa vesimaljaan laulaa: ”Pelasta, Herra, Sinun kansasi” – veisua. Sen jälkeen hän vihmoo pyhitetyllä vedellä koko kodin. Vihityssä kodissa elämä tuntuu turvalliselta. Asukkaat tuntevat elävänsä Jumalan suojissa, työskennellen Hänen avullaan, läheisiään ja omaisiaan rakastaen ja auttaen. Vihkiminen velvoittaa asukkaita myös elämään pyhästi, välttäen riitaa, kiroilua, vääryyttä ja juopottelua.

Kotihartaudet

Kotialttari on tarkoitettu kotihartauksia varten. Lampukan sytyttämisen jälkeen tavallisesti perheen isä rukouskirjan rukouksia lukien anoo kotialttarin edessä Jumalalta apua ja anteeksiantoa itselleen, omaisilleen ja kaikille ihmisille. Myös raamatusta luetaan Jumalan sanaa, joka ohjaa, opettaa ja varoittaa. Laulamalla voimme tulkita kiitollisuuttamme Jumalaa kohtaan. Kotihartauksia toimitetaan illalla, aamulla, matkalle lähtiessä ja niiltä palatessa, merkkipäivinä, aina kun tunnetaan siihen tarvetta. Kotihartaudet voivat olla herättävänä esimerkkinä toisille ihmisille. Siksi niitä tulisi pitää myös ystävien ja vieraiden läsnä ollessa.

Merkkipäivät

Kodin juhliin kuuluu perheen jäsenten merkkipäivien viettäminen. Niihin kuuluvat kastetilaisuudet, syntymä- ja nimipäivät, häät, hopea- ja kultahäät ja muut juhlatilaisuudet. Niiden tarkoituksena on osoittaa rakkautta ja huomiota perheen jäseniä kohtaan. Ne myös ovat luomassa yhteenkuuluvuutta. Tällaisina päivinä ortodoksikristitty kiittää jumalaa Hänen meille osoittamastaan hyvyydestä ja armosta ja anoo Hänen siunaustaan. Tavallisesti tällaisena juhlana pappi toimittaa rukoushetken kodissa. Ortodoksille nimipäivän vietto on erityisen merkittävä juhla, sillä silloin juhlitaan myös sitä pyhää ihmistä, jonka nimen hän on pyhässä kasteessa itsellensä saanut.

Rukouselämä ja paastoaminen

Rukoillessaan ortodoksi tekee aina ristinmerkin, jota tehdessään hän koskettaa otsaansa, rintaansa ja oikeata sekä vasenta olkapäätään, kumartaen sen jälkeen nöyrästi näin piirtämänsä ristin ja Jumalan edessä. Piispat ja papit siunaavat kansaa ja yksittäisiä ihmisiä kädellään tekemällä ristinmerkillä. Sormien asento muodostaa Kristuksen kreikankielisen nimen lyhennyksen, kirjaimet ICXC, Jeesus Kristus. Sekä kotona että kirkossa jumalanpalveluksissa ilmaisemme rukoustamme ristinmerkkien ohella polvistumalla ja kumartamalla. Ne osoittavat nöyryyttämme ja syvää kunnioitusta Jumalan edessä. Rukouselämään kuuluu myös tuohuksien ja lampukoiden polttaminen, joilla on oma vertauskuvallinen merkityksensä. Lampukan tai tuohuksen tuli tarkoittaa palavaa rakkauttamme Jumalaa, Jumalansynnyttäjää tai pyhiä ihmisiä kohtaan, kurkottautumista kohti taivasta ja rukouksen lämpöä. Valon voimme ymmärtää hengellisenä valona, ja tuohuksen vahan tai lampukan öljyn puhtauden rukouksemme aitouden ja vilpittömyyden merkkinä. Suitsuttaminen kertoo uskostamme, että rukouksemme kohoavat savun tavoin Jumalan eteen yhdistyessään pyhien esirukouksiin Jumalan valtaistuimen edessä. Rukouksemme on jatkuvaa yhteyttä Jumalaan. Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä ja kaikki pyhät suorittavat jatkuvaa rakkaudenpalvelusta Jumalan edessä rukoillen puolestamme. Heidän esirukouksiaan pyytäessämme tunnustamme omien rukouksiemme heikkouden ja koemme rukousyhteydessämme heihin jo todeksi tulleen pelastuksen. Käytämme rukouksinamme näiden pyhien ihmisten laatimia rukouksia, jotka opettavat meille oikeata rukoilemista, uskoa, nöyryyttä ja rakkautta.

Paastot vaikuttavat elämässämme arkisen työn ja juhlien lomassa rauhoittaen ja hiljentäen kiireistä elämäntahtiamme. Paasto esitetään evankeliumeissa rukouksen ohella keinona hengellisten voimiemme vahvistamiseksi ja taistelussa syntiä vastaan. Kristus itsekin paastosi ja niin antoi meille esimerkin. Paasto on hiljentymisen aikaa. Silloin kodissa ei järjestetä häitä eikä muitakaan iloisia juhlia, vaan ne siirretään muuhun arki- tai juhla-aikaan. Rukousharrastusta lisätään, samoin kirkossakäyntiä. Kodeissa, joissa paastoa noudatetaan, paastoajan ateriat muodostuvat yksinkertaisiksi. Perinteen mukaan ei paastoaikana käytetä liha- ja maitoruokia, vaan ainoastaan kasvisruokaa ja kalaa. Tämä käytäntö opettaa meille askeettista ja yksinkertaista elämäntapaa, muistuttaa katumuksesta ja auttaa itsehillintään ja sisäiseen itsetutkisteluun ja parannuksentekoon.

Pyhiinvaellukset

Ortodoksiseen perinteeseen ovat aina kuuluneet myös pyhiinvaellukset luostareihin ja pyhiin paikkoihin ja toisiin seurakuntiin, jolloin yleensä käydään synnintunnustuksella ja osallistutaan Pyhään Ehtoolliseen. Liturgian jälkeen pappi toivottaa: ”Lähtekäämme pois rauhassa”. Tähän vastataan: ”Herran nimessä”.

Liturgian jälkeen toivomme saavamme jatkaa elämämme pyhiinvaellusta rauhassa. Rukoilemme eräässä kirkon rukouksessa: ”Sielujemme hyväntekijä, ojenna ja suorista meidän tiemme ja vahvista meidän askeleemme, että lähdettyäni iankaikkisen elämän toivossa pois tästä elämästä pääsisin ikuiseen lepoon, jossa juhlavierasten riemuääni on loppumaton”. Helluntaista lähtien alkukirkko on ollut liikkeellä. Koko kirkko on yhteisellä pyhiinvaelluksella kohti tulevaisuutta ja pyhää kaupunkia. Matkallamme me pyhiinvaeltajat kohtaamme Jumalan Sanan, Kirkon täyteydessään, anteeksiannon katumuksen sakramentissa, Kristuksen pyhässä Ehtoollisessa, lähimmäisemme rakkaudessa sekä oman itsemme ja Jumalan. Vaeltaminen on jokaisen ihmisen elämänmuoto ja ihmisen elämä kokonaisuudessaan on siten pyhiinvaellus.

Ortodoksinen paasto

”Mooses viipyi vuorella Herran luona neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä syömättä ja juomatta. Ja hän kirjoitti tauluihin liiton ehdot, nuo kymmenen käskyä” (2.Moos. 34: 28)

”Sitten Henki vei Jeesuksen erämaahan Paholaisen kiusattavaksi ja Hän paastosi neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä” (Matt.4:1-2)

Kun suuri paasto alkaa lähestyä, monet ihmiset alkavat sisäisesti ähkiä ja valitella ja tuntevat itsensä ahdistuneiksi, kun eivät enää voi hyvin omintunnoin syödä hampurilaisia tai pihvejä. Tämä johtuu siitä, että materialistisessa yhteiskunnassamme, jossa olemme oppineet tunnistamaan itsemme nautinnonhalun kautta, me näemme Suuren paaston vain luopumisen ja katumuksen aikana, jolloin emme syö lihaa ja jolloin osallistumme enemmän jumalanpalveluksiin.

Mutta tässä ei ole kaikki Suuresta paastosta, kun katselemme sitä ortodoksisesta näkökulmasta. Herra nimenomaan kertoi meille, ettei meidän pidä määritellä itseämme ruumiillisin termein tai mukavuuden termein. Emmekä paastoa määrätyistä ruuista tarkoituksenamme rangaista ruumistamme jollakin tavoin ”sovittaaksemme” syntejämme. Jeesus Kristus otti ristillä kaikki syntimme päälleen, siksi emme voi tehdä mitään ”ansaitaksemme” pelastuksen ja anteeksiantamuksen. Ne Jumala on jo antanut meille.

Mutta jos paasto ei ole katumusharjoitusten aikaa, mitä se sitten on, ja miksi sitten ikään kuin ”hännystelemme” paastoamisen ajatuksen edessä? Mikä on ortodoksinen näkemys tässä asiassa?

Ensiksikin meitä kutsutaan joka vuosi huomioimaan Suurena paaston aika pyhän profeetta Mooseksen ja monen muun profeetan tapaan, jotka paastosivat ja valvoivat öitä rukouksessa Vanhan Testamentin aikana. Uuden testamentin aikana Johannes Kastaja paastosi jatkuvasti autiomassa valmistautuen Messiaan tuloon. Ja itse Herramme paastosi neljäkymmentä päivää ennen kuin aloitti julkisen toimintansa.

Jos Vapahtaja itse otti avosylin vastaan paaston ja valmistautumisen ajan, miksi meidän tulisi ajatella toisin, niin ettemme tarvitse paastoa? Kuten Jeesus sanoi: ”Ei opetuslapsi ole opettajaansa ylempi, eikä palvelija isäntäänsä”(Matt.10: 24). Ja sen lisäksi: Jeesus selvästi edellyttää meidän paastoavan. Eräässä tilanteessa häneltä kysyttiin: ”Miksi me ja fariseukset paastoamme usein, mutta sinun opetuslapsesi eivät paastoa? Silloin Jeesus sanoi heille: ”Eivät kai häävieraat voi surra silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan! Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin he paastoavat” (Matt 9:14 -15) Toisin sanoen, sen jälkeen, kun Kristus nousi ylös taivaaseen, Hänen seuraajiensa odotetaan jälleen kerran seuraavan häntä, paastoamalla. Siis paaston huomioiminen ei ole vapaavalintaista.

Tapa paastota neljänkymmenen päivän ajan kehittyi Jerusalemissa varhaisessa kirkossa, ”Äitikirkossa”, ja vähitellen levisi muihin kirkkoihin. Alkujaan se oli aikuiskatekumeenien, kasteoppilaiden, valmistautumisen ja opastamisen aika kasteeseen, joka suoritettiin pääsiäistäistä edeltävänä lauantaina, Suurena lauantaina. Vähitellen ne, jotka jo olivat kirkon jäseniä, alkoivat pitää samaa ajankohtaa tärkeänä, paastoten pääsiäisen juhlaan valmistuen. He myös muistivat, että Herra oli käskenyt – sekä omalla esimerkillään että sanallaan – paastoamaan.

Kirkko oli myös hyväkysynyt paaston määrättyjen askeettisten harjoitusten arvon hengellisen kasvun, puhdistautumisen ja itsetuntemukseen kasvun keinoina. Sana ”askeettinen” tulee kreikan kielen sanasta ”askesis”, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”harjoitusta”, josta myös sanat ”urheilija” ja ”atleetti” johtuvat. Apostoli Paavali käyttää tätä sanaa useasti kirjeissään.

Kuten meidän tämän päivän maailmassamme, pakanalliset kreikkalaiset antoivat suuren arvon fyysiselle kauneudelle ja kunnolle. Tiedämme kaikki, että nykyolympialaiset ovat alkuisin muinaisesta Kreikasta. Silloin, kuten nykyäänkin, urheilijan piti harjoitella kovasti saavuttaakseen kestokykynsä rajat kilpaillakseen olympialaisissa. Nykyään monet ihmiset liittyvät kuntokerhoihin ja–piireihin, jossa he säännöllisesti harjoittelevat – joskus itsensä äärimmilleen rasittaen – laihtuakseen ja parantaakseen ruumiillista terveyttään.

Pyhä apostoli Paavali näki kuitenkin, että vaikka meidän onkin pidettävä järkevää huolta kehoistamme, sielun kaikenpuolinen terveys on kuitenkin tärkeämpi. Sillä samalla kun ihmisen ruumis on menossa varmuudella hautaan, hänen henkensä kulkee kohti ikuisuutta ja tuomiolle. Siksi hän käytti sanaa ”askeesi” kuvaamaan hengen atleettia pikemminkin kuin ruumiin harjoittajaa. Lisäksi hän vielä kuvaa elämää ”kilpailuna”, jossa jokaisen on juostava saavuttaakseen taivaan ”katoamattoman seppeleen”(1. Kor. 9:24) ja kehottaa jokaista juoksemaan sen saavuttamiseksi. Juuri tässä yhteydessä Paavali mainitsee myös omat askeettiset harjoituksensa: ”Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun”(1.Kor.9: 27). Joku saattaa sanoa: ”Hyvä on. Ymmärrän asian. Minun on paastottava. En pidä siitä, mutta teen niin. Tänä paastona menen korpeen.” Mutta me emme ole vapaita ”poimimaan ja valitsemaan” itsellemme parhaiten sopivia paastoharjoituksia. Päinvastoin, meidän tulisi totella Kirkkoa ja seurata pyhien isien meille antamia paasto-ohjeita.

Niitä on kahdenlaisia: ruumiilliset teot ja hengelliset teot. Ja vaikka yrittäisimmekin seurata niitä läpi vuoden, juuri Suuren paaston aikana nämä teot ovat keskeisiä, ikään kuin polttopisteessä, ja meitä kehotetaan erityisesti toteuttamaan niitä silloin elämässämme.

RUUMIILLISET HARJOITUKSET muodostuvat ensisijaisesti paastoamisesta, valvomisesta ja hiljaisuudesta. On tärkeää ymmärtää kuitenkin, että juuri ”lain henki” on tärkeää, ei niinkään ”lain kirjain”. Jokaisen tulee noudattaa paastoa omien voimiensa ja oman elämän tilanteensa mukaisesti. Jos joku tuntee, ettei voi elää tarkalleen kirkon antamien paastosääntöjen mukaan, hän voi keskustella rippi-isänsä kanssa ennekuin suo itselleen ”helpotuksia”. Meitä auttaa se, kun muistamme että ensimmäinen Paratiisissa Aadamille ja Eevalle annettu käsky koski paastoamista: he eivät saaneet syödä määrätyn puun hedelmiä. Niinpä ensimmäinen synti olikin omasta tahdosta tapahtunut ja ylpeä paaston laiminlyönti. Jos esivanhempamme karkotettiin paratiisista pelkästään paastoamisesta kieltäytymisen takia, kuinka me syntiset toivomme palaavamme Jumalan luo, ellemme vapaehtoisesti ota kantaaksemme paaston kevyttä iestä? Tärkeää on huomata, että ne jotka kamppailevat erityisesti himojen vastaan ovat huomanneet, että tarkka paaston noudattaminen on erittäin hyvä niiden kukistamiseksi. Jos joku epäilee tuota viisautta, voi kokeilla itse. Kokemus on aina paras opettaja.

Ruumiillinen paasto myös sisältää valvomista ja hiljaista elämän tapaa. Valvominen paaston aikana, kuten muulloinkin, tarkoittaa tarkkaavaisuutta. Siksi paaston aikana tulee erityisesti ponnistella omien himojensa ja synnillisten taipumustensa kitkemiseksi, erityisesti kielen syntien kohdalla, joita ovat juoruilu, vannominen, panettelu ja kiroilu jne.

Valvominen tarkoittaa myös jotain muutakin, nimittäin lisäponnistusta olla mukana jumalanpalveluksissa koko paaston ajan, ja erityisesti Suuren Viikon aikana. Tämä ei ole helppoa tai mukavaa. Se vaatii ponnistelua, ja siksi niitä kutsutaankin askeettisiksi harjoituksiksi. Ja kun seisomme, istumme tai polvistumme pitkien palvelusten aikana, meidän tulisi muistaa Herramme riipaiseva sana apostoleilleen Getsemanessa: ”Ettekö jaksaneet valvoa edes hetkeä kanssani?” Meluisassa, kiireisessä ja hajottavassa ympäristössämme ja kulttuurissamme hiljaisuuden harjoittaminen tai hiljaisuus on erityisen tarpeellista, ja hyvin vaikeaa. Suuren paaston aikana meidän tulisi erityisesti pyrkiä ”hiljentymään” sulkemalla radio, tv ja stereot – tai, ainakin rajoittaa kaikkea, mikä saa aikaan häiriötä. Siksi monet ortodoksit luopuvat tv:n ja elokuvien katselusta paaston aikana. Kuten ymmärrämme, täytyy olla ensin ulkonainen hiljaisuus ennen kuin voimme löytää sisäisen hiljaisuuden. On hyvä muistaa, että Jumala ei asu melussa ja remussa, vaan rauhallisessa hiljaisuudessa.

Paaston aikana etsiessämme pyhän hiljaisuuden lahjaa emme saa unohtaa, että puheliaisuutta pitäisi yleensäkin vähentää ja hallita. Seitsemännellä vuosisadalla Johannes Siinailainen, Portaiden kirjoittaja, kirjoitti: ” Tietoisesti harjoitettu hiljaisuus on rukouksen äiti, kutsu vankeudesta vapautumiseen…vartiomies vihollisia vastaan… sisäisen hiljaisuuden seuralainen, tiedon lisääminen, mietiskelyn luoja, näkymätön kehityskulku, kätketty hiljaisuus”.

HENGELLINEN TOIMINTA muodostuu katumuksesta, rukouksesta ja keskittymisestä, ja se tapahtuu käsi kädessä ruumiillisten työn kanssa. Hengellisesti ei voi mennä kovin pitkälle elleivät nämä kaksi askeesin muotoa (ruumiillinen ja hengellinen) toimi yhdessä. Useimmat protestantit ovat hyljänneet ruumiillisen askeesin, kun taas roomalaiskatoliset perinteisesti yliarvostavat sitä. Toisaalta ortodoksisuus sisältää molemmat sopusoinnussa hengellisen elämän ja kasvun keinoina. Ensimmäinen ”hengellinen tekomme” on katumus, joka tulee kreikankielisestä sanasta ”metanoia”. Se tarkoittaa kirjaimellisesti ”muuttaa mielensä”. Mutta se myös tarkoittaa ”muuttaa sydämensä” ja ”muuttaa suuntaa”, jotka kaikki johtavat ”elämän muuttamiseen”, josta Raamattu puhuu ”uutena elämänä Kristuksessa”.

Kreikkalainen teologi Constantine Cavarnos kirjassaan Pyhityksen tie, joka on myös suomeksi saatavana, kirjoittaa: ”Katumus johtaa syvälliseen suunnan muutokseen, olemassaolomme painopisteen muutokseen aineellisista asioista hengelliseen, ulkoisesta maailmasta Jumalaan, mielenkiinnon muutokseen ruumiista sieluun. Mielentilan muutos ohjaa ripittäytymiseen, ja rippi on keino valmistautua pyhittävään jumalalliseen ehtoolliseen.”

Muut hengellisen työskentelyn osat ovat rukous ja keskittyminen.  Suuren paaston aikana yritämme rukoilla enemmän. Ja mitä enemmän meillä on ulkonaista hiljaisuutta, sitä paremmin kykenemme rukoilemaan. Kreikkalainen sana ”keskittyminen” tarkoittaa ”kokoamista”, ”yhteen saattamista” – toisin sanoen, yritämme koota mielemme ja ajatuksemme yhteen, pannaksemme pois maalliset huolet niin hyvin kuin voimme, niin että keskittyisimme ”ainoaan tarpeelliseen”: pelastukseemme, joka on itse Jeesus Kristus. Tätä Jeesus tarkoitti, kun pyysi meitä olemaan ”huolehtimatta ja hätäilemättä monista asioista” (Luuk.10: 41) Tällä tavoin keskittyminen on hyvin vaikeaa. Se vaatii ylimääräisiä ponnisteluja. Enemmän kuin mikään muu askeettinen harjoitus keskittyminen on todellista askeesia.

Nämä siis ovat suuren paaston itsetarkkailuun sopivia aineksia. Sellaisina ne ovat ihmeellisiä välineitä ja voimallisia aseita hengellistä kasvua varten. Kaikki ne perustuvat Raamattuun, ja Kirkon pyhät isät ovat kirjoittaneet niistä laajasti ja jotka ovat kokeneet niiden arvon omassa elämässään.

Vakavasti otettuina ja käytännössä huolellisesti toteutettuna omassa elämässämme omien voimiemme mukaisesti nämä harjoitukset kykenevät vapauttamaan sielumme, joka kaipaa vapauteen, joka on löydettävissä ainoastaan Kristuksessa. Tämän vuoksi suurta paastoa voi sanoa ”sielun juhlaksi”.

Palauttakaamme mieleen uskomaton palkinto, jonka Mooses sai paastoamisensa jälkeen. Herra Kaikkivaltias ilmestyi Moosekselle mystisessä palavassa pensaassa ja ilmaisi profeetalle jopa lausumattoman ja kaikkein pyhimmän nimensä: ”Minä olen se mikä minä olen”. Johannes Kastajan erämaassa harjoittamat paastoaminen ja muut harjoitukset tekivät hänet kykeneväksi tunnistamaan Kristuksen, kun Hän lähestyi: ”Katso, Jumalan Karitsa”.!

Ja oman paastoamisensa kautta Herra itse sai voiman vastustaa Paholaista, joka tuli Häntä kiusaamaan. Emme ole Mooses tai Johannes Kastaja. Kuitenkin, jos vain yritämme täydellisemmin löytää suuren paaston hengen. Jumala on tuleva meitä vastaan enemmän kuin puolitiehen. Hän suo meille ainakin itsetuntemusta, vapautta ja rauhaa – jotakin sellaista, jota emme ole ennen kokeneet, mutta mikä on luvattu niille, jotka tinkimättä rakastavat ja ilolla palvelevat Jumalaa. Ja lopuksi: meidän on hyvä huomata, että kirkon isät myös opettivat, että Suuri paasto on sekä valmistautumista Kristuksen toiseen tulemukseen ja valmistautumista omaan kuolemaamme. Tiedämme esimerkiksi, että useita viikkoja ennen omaa kuolemaansa Jumalanäiti paastosi ankarasti valmistautuessaan. Nämä kaksi vakavoittavaa ajatusta mielessämme voimme olla valmiita pukemaan yllemme paaston ja askeesin ”sota-asu” suuren paaston aikana. Joissakin ortodoksissa maissa on aikoinaan ollut tapana sanoa toisilleen paaston alkaessa: ”Ui turvallisesti tämän suuren paaston merta. Ja löydettäköön meidät lopussa Kristuksen ylösnousemuksen kaikenkirkastavassa satamassa”.

 

Hengellinen paasto

Paaston päämäärä ja tarkoitus ilmenevät selvästi sovintosunnuntain ehtoopalveluksen paastostikiirasta: ”Aloittakaamme riemukkaasti paaston aika antautuen hengellisiin kilvoituksiin. Puhdistakaamme sielu ja liha. Kuten ruuasta paastotkaamme kaikesta himostakin ja eläkäämme Hengen hyveiden runsaudessa ja niissä kaikki halulla pysyen kasvakaamme arvollisiksi näkemään hengellisessä riemussa Jumalan Kristuksen ylen kunniallinen kärsimys ja pyhä pääsiäinen.”

Päämääränä on siis pääsiäisen merkityksen ymmärtäminen mahdollisimman täydellisesti ja Kristuksen kärsimyksen salaisuuden tajuaminen. Kristus kärsi ristillä Jumalihmisenä. Hän ei noussut ylös haudasta vain hengellisesti, vaan myös ruumiillisesti.

Luomiskertomuksessa sanotaan, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen tekemällä ihmisen maan tomusta ja puhaltamalla hänen sieraimiinsa elämän hengen. Niin ihmisestä tuli elävä sielu. Ihminen on siis aineellisen ruumiin ja jumalallisen hengen koostumus, yksi kokonaisuus, josta kumpikin puoli, sekä ruumis että henki ovat tärkeitä. Ylösnousemus ei tarkoita vain hengen ja sielun ylösnousemusta, vaan myös ruumiin.

Syntiinlankeemuksessa ihminen menetti alkuperäisen kutsumuksensa: olla ja elää Jumalan kuvana välittömässä Jumala-yhteydessä ja vähitellen kehittyä Jumalan kaltaisuuteen, joka on päämäärä. Elämä oli vapaata ja lähes täydellistä. Ainoa Jumalan asettama rajoitus oli kuuliaisuuskäsky olla syömättä hyvän ja pahan tiedon puusta. Tuosta puusta syöminen merkitsisi kuolemalla kuolemista.

Jo ennen ihmisen lankeemusta oli tapahtunut lankeemus enkelimaailmassa. Lusifer, enkeliruhtinas, oli ihastunut omaan kauneuteensa ja täydellisyyteensä ja alkanut pitää itseään Luojansa veroisena, jopa täydellisempänäkin. Tästä ylpeydestä johtuen hänet syöstiin taivaasta alas maan päälle. Ensimmäinen lankeemus siis tapahtui enkelimaailmassa. Katkeroituneena ja vihassaan langennut Lusifer-kiusaaja halusi saattaa lankeemukseen myös ihmisen. Kateellisena siitä, että ihminen oli luotu kaikkea luotua ylemmäksi, se alkoi johdatella ihmistä tottelemattomuuteen Jumalaa kohtaan. Tiedämme tuloksen: Eeva söi kielletyn puun hedelmän ja sai Aadaminkin syömään. Jumalan säätämä rangaistus, ”sinä olet kuolemalla kuoleva”, tuli ihmisen osaksi. Hänen sielunsa ja ruumiinsa menettivät alkuperäisen kauneutensa ja turmeltuivat. Niin synti tuli maailmaan. Synnin vallassa vaellamme ja elämme kuin israelilaiset Egyptin orjuudessa.

Sielu ja ruumis ovat yhtäläisellä tavalla synnin alamaisuudessa. Sen tähden paasto koskee yhtälailla koko ihmistä. ”Puhdistakaamme sielu ja liha”, lauletaan paastostikiirassa. Sielu mainitaan ensin ja vasta sitten liha, sillä lankeemus tapahtui ensin hengellisellä tasolla ja vasta sitten ruumiillisella tasolla. Ensin kiusaaja herätti Eevassa ajatuksen syödä ja vasta sitten Eeva söi. Ensiksi oli himo, joka johti synnintekoon.

Hengellinen paastoaminen on tärkeämpää kuin ruumiillinen paasto, mutta ilman ruumiillista paastoa ei voi olla oikeaa hengellistä paastoa, niin kuin ihminen ilman ruumista ei ole ihminen.

Paastoaminen on pyrkimystä nousta ylös lankeemuksesta, Jumalan armovoiman turvin ponnistelua pois himojen ja synnin orjuudesta, suuntautumista kohti Jumalan kuvan kaltaisuutta. Jotta pääsisimme sinne asti, Kristus kuoli puolestamme ja nousi ylös, lahjoittaen meille ylösnousemuksen kuolleista ja synnin vallasta.

Hengellinen paasto on siis taistelua syntiä vastaan ja omia pahoja taipumuksiamme vastaan. Jeesus kehotti paastoamaan niin, etteivät toiset ihmiset sitä näkisi. ”Vaan kun sinä paastoat, mene kammioosi, sulje ovesi. Ja Jumala, joka salassa näkee, maksaa salassa sinulle.” Todellinen paasto tapahtuu ihmisen sisimmässä ja se on lakkaamatonta taistelua omia himojamme vastaan.

Kirkon hengellisten isien mukaan synti ei niinkään ole paha teko, johon lankeamme, vaan se on ihmisen sisäisessä olemuksessa. Synti piilee ihmisen sisimmässä paheiden alkujuurena kypsyen ja etsien sopivaa ajan kohtaa, saattaen kauankin olla ilmitulematta. Ihminen herää vasta sitten, kun synti on jo tehty ja alkaa katua tekoaan vasta silloin. Tulisi tehdä työtä jo etukäteen, ettei synti kehittyisi teon asteelle. Näin kysymyksessä on taistelu sielussa olevia synnin juuria vastaan, joista pahe ja paha teko johtuvat.

Ihmiselle on ominaista luokitella syntejä raskaisiin ja vähemmän raskaisiin. Ei kuitenkaan tulisi niinkään jaotella syntejä kuin paneutua syvälle totuuteen, etsiä sisimmässään olevaa syntien alkuitua.

Isät pohjaavat opetuksensa Raamatun näkemykseen synnistä ja heidän mukaansa ihmisen synninteon alku on himo, joka on sielussamme, sisäisessä olemuksessamme. Isät ovat yksimielisiä siitä, missä järjestyksessä synti kehittyy ihmisessä. Ensiksi on vatsanpalvonta. Se on kaikkein luonnollisin ihmisen tarpeista. Usein kuitenkin ruuan käytössä ylitetään normaalit rajat, langetaan ylensyömiseen ja -juomiseen. Näin lihalliset himot saavat valtaa ja ihminen lankeaa helposti haureuteen, joka voi olla ajatuksellista tai teoissa tapahtuvaa ja ilmetä esimerkiksi rahanhimona ja ahneutena. Jos rahaa ei saada, ei myöskään haureuden himo tule tyydytetyksi. Se synnyttää vihaa, joka on johtamassa jatkuvaan murheeseen. Murheen kautta ihminen voi langeta epätoivoon. Jatkuva epätoivon tila saattaa synnyttää hermostollisia häiriöitä. Ihminen ei pysty hillitsemään itseään eikä sanojaan, vaan katkeruus ilmenee koko olemuksessa. Jos taas rahanpyynnissä onnistutaan ja haureus saa täyttymyksensä, se johtaa kunnianhimoon ja se puolestaan ylpeyteen.

Synnin kasvu siis tapahtuu järjestyksessä: vatsanpalvonta, haureus, rahanhimo ja ahneus, viha, murhe, epätoivo, kunnianhimo ja ylpeys. Juuri ylpeyden takia enkeliruhtinas heitettiin alas taivaasta. Ylpeys on tottelemattomuutta Jumalaa vastaan. Siihen lankesivat Aadam ja Eeva ja me heidän kanssaan. Tämä lankeemus ilmenee meissä perisyntinä. Näin kaikki, mikä on Jumalan tahdon vastustamista, on syntiä. Siksi Jeesus sanoi kiusaajalle erämaassa: ”Sinun pitää kumartamaan Herraa, sinun Jumalaasi, ja Häntä ainoata palveleman.”

Edellä mainittuja nimitetään joskus kuolemansynneiksi, sillä niiden valtaan joutuminen johtaa Pyhän Hengen pilkkaan, paatumuksen tilaan, ts. eroon Jumalasta, mikä merkitseekin, kuolemaa, hengellistä kuolemaa.

Paheet ovat yhteydessä tosiinsa. Ne ovat kuin ketju. Toinen johtaa toiseen. Lihallisia ovat kaikki ruumiin himot, jotka kasvavat ruumiin luonnollisista tarpeista. Hengellinen himo on sielullinen tila: ylpeys, epätoivo ja kunnianhimo. Useimmat isät suhtautuvat lihan himoihin ymmärtävästi, koska ne johtuvat luonnollisuudesta. Sen sijaan hengellisiä himoja kohtaan isät ovat ankaria. Epätoivoa he pitävät erittäin vaarallisena, koska se on syntiä Pyhää Henkeä vastaan ja jumalan voiman aliarvioimista.

Himon lähtökohta saattaa joskus olla näennäisesti hyvässä. Itserakkaus, kunnianhimo ja ylpeys johtavat siihen, että asioita aletaan rinnastaa toisiinsa. Se taas johtaa oman arvon tuntemiseen ja toisten aliarvioimiseen. Haureus, viha, ylensyöminen ja vatsanpalvonta ovat julkisia himoja, joita ei pysty salaamaan. Salaisia paheita taas ovat murhe, epätoivo, kunnianhimo ja ylpeys. Niitä saattaa joskus olla vaikea havaita.

Himon vaarallisuus ei ole siinä, että ne ovat ihmisessä, vaan siinä, että ne vallitsevat ihmistä. Ihminen hyväksyy tietoisesti tai tiedostamattomasti synnin. Ajatuksia emme voi estää, ne tulevat meihin jatkuvana virtana, mutta voimme estää niiden jäämisen sisimpäämme. Isät kehottavat kuolettamaan pahat ajatukset heti niiden ilmaannuttua. Olemme jokaisessa himossa itse mukana ja osallisena. Ruumiilliset himot menettävät isän myötä merkitystään, mutta sisälliset himot häiritsevät ihmistä kuolemaan saakka ja kuolemaan asti niitä vastaan on taisteltava. Hengelliset himot voidaan parantaa vain sydämen lämmityksellä, rukouskilvoituksella, niin kuin isät sanovat. Ruumiilliset himot voidaan voittaa vain omalla rukouselämällä, joka tapahtuu sisäisesti ja pidättäytymällä himosta, mikä tapahtuu ulkonaisesti.

Pyhän Efraim Syyrialaisen paastorukous ohjaa meitä syvällisesti juuri hengelliseen paastoon. Rukouksessa pyydetään Jumalaa vapauttamaan meidät hengellisestä laiskuudesta ja velttoudesta, vallanhimosta ja turhanpuhumisesta, sekä anotaan voimaa puhdistua sydämeltään, ja nöyryyttä ja kärsivällisyyttä tässä kilvoituksessa. Jumalaan turvaaminen, nöyryys ja kärsivällisyys ovatkin syntiä vastaan taistellessa oikeat keinot. Erityisesti pyydetään Jumalalta apua, ettemme tuomitsisi, sillä tuomitsemisen lähtökohtana ovat kateus, ylpeys, kunnianhimo ja itserakkaus, nuo paheet, jotka johtavat hengelliseen kuolemaan.

Turhanpuhumisella, josta vapautumista rukoillaan paastorukouksessa, tarkoitetaan valhetta ja kerskailua. Valheesta tulee helposti toinen luonto ja valehteleminen alkaa käydä luonnollisesti. Valhe on totuuden vääristämistä, sen totuuden, johon lähimmäisten tulisi uskoa. Totuuden vääristelijä uskoo itsekin vääristämäänsä totuuteen. Tällä tavoin valehtelija joutuu ikään kuin hämähäkin verkkoon. Valhe alkaa usein varsin vähäisistä asioista. Ensiksi alkaa totuuden muuntelu. Tarkoituksena on johonkin hyötytavoitteeseen pyrkiminen. Muunneltu totuus muuttuu vähitellen vääristellyksi totuudeksi. Raamatussa sanotaan, että valheen isä on saatana. Valhetta ei voi koskaan puolustaa, sillä se on aina totuuden vääristämistä, sillä sanojen sisältö menettää niissä merkityksensä.

Velttous ja laiskuus hengellisessä elämässä johtuvat siitä, että olemme aineellisuuden vallassa. Yksi hengellisen paaston pyrkimys on vapautua aineellisuuden kahleista. Aineellinen sinänsä ei ole pahasta. Se muuttuu synniksi vasta käyttämisen kautta. Helposti ihminen lankeaa haluun saada lisää. Ahneuden myötä ilmenevät saituus ja kateus. Jos menestyy aineellisessa hyvässä, ahneus saa sijaa, jos taas ei saa haluamaansa, syntyy tyytymättömyyttä, joka johtaa vihaan. Tyytymättömyys perustuu kateuteen. Yhteiskunnallinen tyytymättömyys johtuu siitä, että aineellinen ei ole tasaisesti jakautunut ihmisten kesken. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus synnyttää sotia ja vallankumouksia. Yksilötasolla tyytymättömyys johtaa vihaan ja toisten tuomitsemiseen. Kateuden lieveilmiöitä ovat kunnianhimo ja oikeudenmukaisuuden hakeminen. Evankeliumin mukaan tulee kuitenkin etsiä Jumalan valtakuntaa ja totuutta, joka on Kristus.

Hengellisessä paastossa pyritään vapautumaan myös vihasta. Vihaa ihmisen ei ole helppo tunnistaa itsessään. Useinkaan emme ymmärrä olevamme vihan vallassa. Viha on salatun himon esiin tulemista ihmisessä ja ilmenee sisäisenä rauhattomuutena ja epäilyksinä. Vihan tarkoitus on hajottaa ihmistä ja siihen kiusaaja erityisesti pyrkii. Isien mukaan viha on suunnattava omiin puutteisiin ja tunteisiin lähimmäisen sijasta. Meidän sallitaan vihastua, mutta pelastuaksemme. Vihan voi voittaa vain nöyryydellä, kärsivällisyydellä ja rakkaudella. Jeesus sanoi, että ”joka sanoo rakastavansa Jumalaa, mutta vihaa veljeänsä, valehtelee.”

Paastorukouksessa rukoilemme, että Jumala auttaisi meitä näkemään omat vikamme ja ettemme tuomitsisi toisia. Tuomitseminen on hyvin yleistä ja se tulee ihmisessä helposti esiin. Tuomitseminen on ikään kuin toinen luonto ihmisessä. Useinkaan tuomitsemista ei nähdä rikkomuksena eikä syntinä, vaan vähäpätöisenä heikkoutena. Tuomitseminenkin johtuu siitä, että pidämme itseämme parempana, viisaampana, rehellisempänä, oikeudenmukaisempana, järkevämpänä tai kunniallisempana muita. Näin olemme itserakkauden vallassa ja ylpeyden vallassa. Jos vapaudumme niistä, poistuu meistä myös halu tuomita toista ihmistä. Evankeliumin mukaan tuomiovalta kuuluu vain Jumalalle ja tuomitsija ottaa tämän vallan Jumalalta itselleen. Tuomitseminen pohjautuu melkein aina tunnepohjaiseen arvioon tai johtuu satunnaisesta mielijohteesta tai rajallisuudesta. Toista tuomitessamme tuomitsemme omia puutteellisuuksiamme. Tuomitsemisen yksi perussyistä on kateus toisten elämän saavutuksista. Kritikoiminen on kuitenkin sallittua. Meille on annettu järki sitä varten, että oppisimme ajattelemaan. Kuitenkin arvosteluunkin saattaa kätkeytyä kateutta, itserakkautta ja ylpeyttä.

Hengellinen paasto on siis pyrkimystä himojemme ja heikkouksiemme voittamiseen, langenneen sielumme saattamista alituiseen Jumalan uudistavan armovoiman vaikutuspiiriin. Se tapahtuu rukouksessa ja sakramenteissa. Niiden kautta sielussa syntyy pyrkimys hyvään ja hyviin töihin. Sellainen sielun tila on Jumalan mielen mukaista. Tuo pyrkimys on jumaloitumista, Jumalan kuvan kaltaisuuteen kohoamista, paluuta takaisin paratiisin tilaan.

Jeesus sanoi: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Hengellinen paasto on pyrkimystä toteuttamaan tätä käskyä. Emme voi rakastaa lähimmäisiämme, emmekä itseämme, ellei meissä ole Jumalan rakkautta. Vasta kun näemme itsemme oikeassa valossa, näemme myös lähimmäisemme oikealla tavalla. Rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin ilmenee anteeksipyytämisenä ja anteeksiantamisena. Siksi sovintosunnuntain iltana, paaston alkaessa, pyydämme anteeksi toinen toisiltamme, merkiksi siitä, että todella katuen haluamme uudistua alkavan paaston aikana. Synninkatumuksemme aitouden merkkinä on myös, että tunnustamme syntimme Jumalan edessä katumuksen sakramentissa. Katumus vaatii rohkeutta, ennen kaikkea rohkeutta tunnustaa ja nähdä omat vikansa ja heikkoutensa.

Katumus on uudistumisen alku. Se on Jumalan mielen mukaista murhetta ja sitä, että joka päivä yritämme uudistaa suhteemme muihin ihmisiin osoittaen myötätuntoa ja sääliä ja luopumista omasta tahdosta.

Katumus ja hengellinen paasto ei tarkoita itsesääliä ja tunnontuskia, vaan muuttumista, koko elämän uudelleen keskittämistä Jumalaan, niin kuin piispa Kallistos on sanonut. Se ei ole surren taaksepäin katsomista, vaan toivon täyttämää eteenpäin suuntautumista. Se ei ole puutteisiin ja heikkouksiin tuijottamista, vaan Jumalan rakkauteen ja uudistavaan armovoimaan luottamista. Katumus on jatkuvaa sydämen puhdistamista. Isien mukaan se on jatkuvaa valveillaoloa. Jeesus sanoikin: ”Valvokaa, sillä ette tiedä aikaa ettekä hetkeä.”

Hengellinen paasto ja valveillaolo toteutuvat jatkuvassa rukouksessa, joka tapahtuu ihmisen sisimmässä jokapäiväisen työn touhussa. Rukouksessa ajatus on kohdistettu Jumalaan, eikä mahdu enää muita ajatuksia, vaan ne palavat rukouksen tulessa. Emme onnistu siinä omin voimin, vaan tarvitsemme Kristusta estämään pahoja ajatuksia. Kaikki tuo tuntuu vaikealta toteuttaa, mutta se ei silti ole mahdotonta. Se juuri on kristillistä kilvoittelua, kristittynä olemista. Se on juuri Jumalan tahdon mukaista uutta elämää, jokapäiväistä ristin kantamista, itsensä kieltämistä, Kristuksen esikuvana pitämistä ja seuraamista.

Isä Aleksander Schmemann on sanonut, että hengellinen paasto ja katumus eivät ole laiminlyöntiemme katselemista, vaan sitä, että ymmärrämme, miksi Jumalan armosta voimme tulla. Se on pyrkimistä siihen, minkä näemme olevan edessäpäin. Katumus ja uusi elämä on silmiemme avaamista valolle ja tuo valo loistaa pääsiäisen kirkkaudessa ja valkeudessa.

Edellä mainitun pohjalta katumus ei pysähdy vain määrättyihin paastoaikoihin. Se ei ole vain jokin askel kääntymykseen Jumalan puoleen, vaan se on jatkuva tila, sellainen sydämen ja tahdon asenne, että on tarpeen uudistua lakkaamatta aina elämämme päätökseen saakka.

Sovintosunnuntain paastostikiira kehottaa elämään Hengen hyveiden täyteydessä. Hengellinen kilvoittelu johtaa Jumalan uudistavan voiman avulla sydämen puhdistumiseen. ”Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan”, Jeesus opetti. Jumalan näkeminen on Kristuksen jumaluuden katselemista, Hänen askeleissaan kulkemista ja Hänen antamansa esimerkin toteuttamista käytännössä.

Hengen hyveiden täyteydessä eläminen tarkoittaa, että elämässämme ilmenevät apostoli Paavalin mainitsemat Hengen hedelmät: rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys ja itsensähillitseminen. Näin Jumalan avulla hengellisen paaston, kilvoituksen ja katumuksen kautta saavutettujen hyveiden ohella emme uudistu vain itse, vaan uudistamme koko luomakuntaa kohti sitä tilaa, johon olemme matkalla, iankaikkista elämää, pääsiäisen kirkkautta, Kristuksen valkeutta, vapautumista turmeluksen orjuudesta.

 Isien näkemyksiä suuresta paastosta ja muista paaston ajoista

Kirkon säädöksien näkemys paastosta

Ekumeenisten kirkolliskokousten paastoa käsittelevät asiakirjat ja säädökset sisältävät selvän yleisen periaatteen, että on olemassa yleismaailmallisesti säädettyjä paastonaikoja, joita tulee yleismaailmallisesti myös noudattaa. Ja niin pitää myös isien mukaan olla.  Paastosääntöjä rikkovat joutuvat kanonien mukaan anateeman alaisiksi. Kanoneissa suurta paastoa kutsutaan nimenomaan ”apostolien ja isien traditioksi”. Kaikilta odotetaan paaston tarkkaa noudattamista itsestään selviönä. Säännöistä poikkeamista pidetään paaston häpäisemisenä. Erityisen ankara kirkko on kirkonpalvelijoihin nähden, jotka ”eivät pidä pyhää nelikymmenpäiväistä paastoa”. Seuraamuksena saattoi olla virasta tai Kirkosta erottaminen. Useassa kohdassa tähdennetään, ettei suuren paaston ankaraa luonnetta saa muuttaa. Isien ankarien säädösten mukaan vain ”kuivia” ruokia saa tarjota paaston aikana.

Isät säätävät, että Pyhää liturgiaa saa suuren paaston aikana kokonaisuudessaan viettää vain lauantaisin ja sunnuntaisia. Muina päivinä toimitetaan Ennenpyhitettyjen Lahjain liturgiaa. Se sopii paastoon paremmin kuin täydellinen eukaristinen liturgia, joka on täynnä iloa. Myöskään kirkon marttyyrien syntymäjuhlia ei yleensä vietetä, mutta paastokaudelle osuvien pyhien syntymäjuhlia kunnioitetaan lauantaisin ja sunnuntaisin. Samoin muut juhlallisuudet kielletään. Niin ollen häät ja syntymäpäiväjuhlat eivät sovi paastoon.

Eräissä asiakirjoissa sanotaan, että esimerkiksi pidättäytymistä lihasta ja viinistä ei tule pitää paastoamisena eikä sitä saa hyväksyä, jos syynä on vain se, että ko. ruokaa ei hyväksytä. Jos niin tapahtuisi, sellaista asennetta voi sanoa luomistyön pilkkaamiseksi, sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää. Isien opetuksen mukaan käyttäytymisen muotoja ei yleensäkään paaston yhteydessä saa arvostella vain ulkonaisten asioiden perusteella, vaan ne tulee käsittää sisäisen uskon ja vakaumuksen ilmauksiksi.

Paaston yhteisöllisyys

Suuri ja pyhä paasto, samoin kuin muutkin Kirkon asettaman paaston ajat, ovat tarkoitetut Kirkon jäsenille hengellisen kasvamisen ja eheytymisen ajaksi. Pyhä Simeon Uusteologi (k. 1022) opettaa: ”Paasto on kaiken hengellisen työn alku ja perusta. Kaikki hyveet, jotka rakentuvat paastoon, tulevat lujiksi ja horjumattomiksi, ikään kuin ne olisi rakennettu kiinteälle kalliolle.”

Paasto ja rukous liittyvät aina toistensa yhteyteen. Pyhä Makarios Egyptiläinen (k. 390) muistuttaa, että kristittyjen tulisi aina säilyttää mielessään Jumalan muistaminen. Pyhä Gregorios Teologi (k. 390) puolestaan kehottaa meitä muistamaan Jumalan nimen yhtä usein kuin hengitämme. Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) sanoo: ”Rukous on satama elämän myrskyissä, ankkuri myrskyyn joutuneille, köyhien aarre, rikkaiden turva, sairaiden parannus, terveyden ylläpitäjä. Rukous hävittää pahat asiat, mutta säilyttää hyvät.”

Pyhät isät korostavat, että kilvoittelija ei pysty saavuttamaan täydellistä rukouksen puhtautta ilman Jumalan armon apua. Kaikista hengellisen harjoituksen muodoista rukous auttaa ihmistä eniten Jumalan armon saamisessa. Se yhdistää kilvoittelijan jumalaan ja ’jumaloittaa hänet’, kuten pyhät isät opettavat. Tähän paaston aikana pyritään.

Ortodoksisen hengellisen perinteen mukainen rukous on olennaisesti yhteisöllistä toimintaa. Eivät edes autiomaan erakot koskaan seisoneet yksinään Jumalan edessä, sillä hekin olivat kirkkoyhteisön jäseniä. Evagrios Pontoslainen (k. 399) ilmaisee munkin yhteisöllisen elämän ihanteen sanomalla: ”Munkki erottautuu kaikista yhdistyäkseen kaikkien kanssa.”

Erämaaisät opettavat paljonkin ihmisen sisäisen toiminnan kehittämisestä. Tällä he tarkoittavat pääasiallisesti Jumalan muistamista. Pyhä Basileios Suuri (k. 379) toteaa, että rukouksen voiman tulisi ilmetä ihmiselämässä sielun moraalisena asenteena ja hyveellisinä tekoina. Tämän kirkkoisän mukaan ihmisen lakkaamaton rukous ei ole sanojen, vaan koko elämämme uhraamista Jumalalle.

Pyhän Basileioksen mukaan todellinen Kirkon jäsen ei voi pysyä välinpitämättömänä, kun hän kohtaa moraalista, sosiaalista tai hengellistä sairautta. Jumala odottaa osallistumista. Hän pitää meitä työtovereinaan, jotka uurastavat uuden ihmiskunnan hyväksi. Kristityn salaisuus piilee siinä, että hän elää lähimmäisilleen Jumalan kautta. Näin kaikella paastoamisella on alusta alkaen sosiaalinen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus, joka ilmenee käytännössä siinä, kuinka paastoamisemme hyödyttää myös lähimmäisiämme.

Pyhä Gregorios Nyssalainen (k. 394) opettaa tähdentäen Kirkon paaston ja yhteiskunnallisen auttamistyön yhteenkuulumista: ”On paastoa, joka ei ole ruumiillista, tarkoitan hengellistä itsekuria, joka vaikuttaa sieluun. Sellainen paasto merkitsee luopumista pahuudesta. Sen vuoksi sanon sinulle: paastoa pahan tekemisestä, luovu epäoikeudenmukaisesta hyvän tavoittelusta, älä kaipaa mammonan perään. Älä pidä talossasi varastettuja aarteita. Mitä hyötyä sinulle on siitä, että juot vettä, mutta samalla janoat lähimmäisesi verta? Juudas Iskariot paastosi yhdentoista muun opetuslapsen kanssa, mutta hän ei voinut vastustaa rahan rakastamista. Siksi paastoaminen ei avannut hänelle tietä pelastukseen. Siispä kehotan sinua: taita leipäsi nälkäiselle ja tuo koditon kotiisi.”

Pyhien isien mukaan Jumala loi aikojen alussa kaiken yhteiseen käyttöön. Isät korostavat, ettei ennen syntiinlankeemusta ollut yksityisomaisuutta. Syntiinlankeemuksen jälkeenkin ihmisen yksityisomistaminen on näennäistä. Pyhän Johannes Krysostomoksen mukaan kaikki, minkä Jumala on luonut, kuuluu Hänelle. Kaikki, minkä Jumala on antanut ihmisille, on tarkoitettu yhteiseksi hyväksi. Siksi isät puhuvat Jumalan ihmiselle antamien lahjojen oikeasta ja väärästä käyttämisestä. Isät tuomitsevat saarnoissaan ja opetuspuheissaan rahan rakastamisen, rikkaiden ylellisen elämän ja köyhien unohtamisen.

Pyhä Basileios Suuri kysyy rikkaalta: ”Kuinka vastaat Tuomarille, kun verhoat seinät, mutta et vaateta ihmistä? Sinä koristelet hevosia, mutta ylenkatsot alastonta veljeäsi? Sinä joka annat viljan homehtua etkä ruoki nälkäisiä? Sinä joka kätket kullan maahan ja halveksit puutteenalaista? Sano minulle, mikä suuri tarve vaatii hopeisia lavitsoita ja pöytiä, norsunluisia tuoleja ja vaunuja, niin että niiden tähden rikkaus ei siirry köyhille, vaikka heitä seisoo lukematon määrä portin ulkopuolella säälittävästi valittaen? Kieltäydyt antamasta sanomalla, että antisi ei riitä millään kaikille pyytäjille. Kielelläsi vannot niin, mutta kätesi tuomitsee sinut, koska sormessasi loistaa kallisarvoinen kivi.”

Ihmisen hengellinen sairaus tarkoittaa sitä, että hänen yhteisöllinen suhteensa Jumalaan, lähimmäisiin ja luomakuntaan on tuhoutunut.

Pyhittäjä Johannes Siinalaisen mukaan sellainen ihminen elää orjuudessa. Hän on ”sielultaan sairas”. Jumala loi hänet vapaaksi, mutta hän lankesi saatanan, synnin ja kuoleman orjuuteen. Hän elää itsellisesti ja itseriittoisesti. Hänestä tuntuu, ettei hän tarvitse Jumalaa. Hän on täynnä sallivan ja hyvinvoivan yhteiskunnan aatteita. Sisäinen maailma ei kiehdo häntä millään tavalla. Hän tyydyttää luonnottomasti itsekkäitä tarpeitaan ja samalla väheksyy ihmisyyden yhteisöllistä luonnetta. Ihminen kieltäytyy näkemästä, että Jumalan antamat hyvyydet on tarkoitettu jaettavaksi, nyt ja tulevaisuudessa.

Pyhä Basileios Suuri (k. 379) edelleen opettaa meille paastosta: ”Olkoon paasto hengähdystaukona tavanomaisista vaivoista koko vuoden ahertaville palvelijoille.  Anna kokkisi levähtää, suo vapaata pöydänkattajalle, pysähdytä juomanlaskijan käsi, pitäkööt kerran taukoa myös monenlaisten makeisten valmistaja.  Rauhoittukoon talosi kerrankin kaikesta hälinästä, savusta ja kärystä ja ylös alas juoksemisesta, jonka tarkoituksena on vatsan tarpeiden tyydyttäminen ja sen palveleminen ikään kuin se olisi kyltymätön valtiatar.”

Pyhä Basileios jatkaa: ”Älä kuitenkaan rajoita paastosta koituvaa hyvää vain ruoasta pidättäytymiseen.  Todellinen paasto on nimittäin pidättäytymistä pahasta.  Viha on sielun humala, joka viinin tavoin saattaa sen järjiltään.  Murhe on sekin juopumusta, koska järki hukkuu siihen.  Myös pelko on juopumusta, kun se ilmenee siellä, missä ei pidä.”

Basileios kuvailee paastosta koituvan siunauksen sanoen: ”Paasto on kotien menestys, terveyden äiti, nuoruuden kasvattaja, vanhuuden kaunistus, matkalaisten hyvä seuralainen, perheenjäsenten turvallinen asuinkumppani”.

Hengellinen paasto

Sielu ja ruumis ovat yhtäläisellä tavalla synnin alamaisuudessa. Sen tähden paasto koskee yhtälailla koko ihmistä. Hengellinen paastoaminen on tärkeämpää kuin ruumiillinen paasto, mutta ilman ruumiillista paastoa ei voi olla oikeaa hengellistä paastoa, niin kuin ihminen ilman ruumista ei ole ihminen.

Paastoaminen on pyrkimystä nousta ylös lankeemuksesta, Jumalan armovoiman turvin ponnistelua pois himojen ja synnin orjuudesta, suuntautumista kohti Jumalan kuvan kaltaisuutta. Hengellinen paasto on siis taistelua syntiä vastaan ja omia pahoja taipumuksiamme vastaan. Jeesus kehotti paastoamaan niin, etteivät toiset ihmiset sitä näkisi. Todellinen paasto tapahtuu ihmisen sisimmässä ja se on lakkaamatonta taistelua omia himojamme vastaan.

Kirkon hengellisten isien mukaan synti ei niinkään ole paha teko, johon lankeamme, vaan se on ihmisen sisäisessä olemuksessa. Synti piilee ihmisen sisimmässä paheiden alkujuurena kypsyen ja etsien sopivaa ajan kohtaa, saattaen kauankin olla ilmitulematta. Ihminen herää vasta sitten, kun synti on jo tehty ja alkaa katua tekoaan vasta silloin. Tulisi tehdä työtä jo etukäteen, ettei synti kehittyisi teon asteelle. Näin kysymyksessä on taistelu sielussa olevia synnin juuria vastaan, joista pahe ja paha teko johtuvat. Paaston ajat ovat tarkoitetut tällaisiksi tehostetun taistelun kausiksi.

Isät pohjaavat opetuksensa Raamatun näkemykseen synnistä ja heidän mukaansa ihmisen synninteon alku on himo, joka on sielussamme, sisäisessä olemuksessamme. Isät ovat yksimielisiä siitä, missä järjestyksessä synti kehittyy ihmisessä.

Isien opetuksen mukaan synnin kasvu tapahtuu järjestyksessä: vatsanpalvonta, haureus, rahanhimo ja ahneus, viha, murhe, epätoivo, kunnianhimo ja ylpeys. Juuri ylpeyden takia enkeliruhtinas heitettiin alas taivaasta. Ylpeys on tottelemattomuutta Jumalaa vastaan. Siihen lankesivat Aadam ja Eeva ja me heidän kanssaan. Tämä lankeemus ilmenee meissä perisyntinä. Näin kaikki, mikä on Jumalan tahdon vastustamista, on syntiä.

Edellä mainittuja nimitetään joskus kuolemansynneiksi, sillä niiden valtaan joutuminen johtaa Pyhän Hengen pilkkaan, paatumuksen tilaan, ts. eroon Jumalasta, mikä merkitseekin kuolemaa, hengellistä kuolemaa.

Pyhän Efraim Syyrialaisen paastorukous ohjaa meitä syvällisesti juuri hengelliseen paastoon. Rukouksessa pyydetään Jumalaa vapauttamaan meidät hengellisestä laiskuudesta ja velttoudesta, vallanhimosta ja turhanpuhumisesta, sekä anotaan voimaa puhdistua sydämeltään, ja nöyryyttä ja kärsivällisyyttä tässä kilvoituksessa. Jumalaan turvaaminen, nöyryys ja kärsivällisyys ovatkin syntiä vastaan taistellessa oikeat keinot. Erityisesti pyydetään Jumalalta apua, ettemme tuomitsisi, sillä tuomitsemisen lähtökohtana ovat kateus, ylpeys, kunnianhimo ja itserakkaus, nuo paheet, jotka johtavat hengelliseen kuolemaan.

Turhanpuhumisella, josta vapautumista rukoillaan paastorukouksessa, tarkoitetaan valhetta ja kerskailua. Valheesta tulee helposti toinen luonto ja valehteleminen alkaa käydä luonnollisesti. Valhe on totuuden vääristämistä, sen totuuden, johon lähimmäisten tulisi uskoa. Totuuden vääristelijä uskoo itsekin vääristämäänsä totuuteen. Tällä tavoin valehtelija joutuu ikään kuin hämähäkin verkkoon. Valhe alkaa usein varsin vähäisistä asioista. Ensiksi alkaa totuuden muuntelu. Tarkoituksena on johonkin hyötytavoitteeseen pyrkiminen. Muunneltu totuus muuttuu vähitellen vääristellyksi totuudeksi

Velttous ja laiskuus hengellisessä elämässä johtuvat siitä, että olemme aineellisuuden vallassa. Yksi hengellisen paaston pyrkimys on vapautua aineellisuuden kahleista. Aineellinen sinänsä ei ole pahasta. Se muuttuu synniksi vasta käyttämisen kautta.

Hengellisessä paastossa pyritään vapautumaan myös vihasta. Vihaa ihmisen ei ole helppo tunnistaa itsessään. Useinkaan emme ymmärrä olevamme vihan vallassa. Viha on salatun himon esiin tulemista ihmisessä ja ilmenee sisäisenä rauhattomuutena ja epäilyksinä.

Filokalian isistä Simeon Harras sanoo, että paastonaikoja on neljä: joulupaasto ennen joulua, suuri paasto ennen pääsiäistä apostolien paasto ennen apostolien Pietarin ja Paavalin muistopäivää (29.6) ja Jumalansynnyttäjän paasto ennen Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen juhlaa (15.8.) Koska kuitenkin apostolien paasto on riippuvainen pääsiäisen ajankohdasta alkaen viikon päästä helluntaista ja saattaa joskus supistua varsin lyhyeksi, hän ei mainitse apostolien paastoa ollenkaan.

Munkki Euagrios Pontoslainen kehottaa paastoamaan voimiensa mukaan Herran edessä. Hänen mukaansa paasto puhdistaa rikkomuksista ja synneistä, vakavoittaa sielun, pyhittää mielen, karkottaa pahat henget ja valmistaa Jumalan läheisyyteen. Hän opettaa: ” Syö kerran päivässä äläkä himoitse toista ateriaa, ettei sinulla olisi paljon kuluja ja ettet tekisi mieltäsi levottomaksi. Kun elät näin, sinulta liikenee varoja hyväntekeväisyyteen ja voit kuolettaa ruumiisi himot. Mutta jos luoksesi tulee veljiä ja sinun on vieraanvaraisuuden tähden syötävä toinen tai kolmaskin kerta, älä ole siitä nyreissäsi äläkä murheissasi. Päinvastoin: täytä iloiten velvollisuutesi ja toisen tai kolmannen kerran syödessäsi kiitä Jumalaa, että olet täyttänyt rakkauden lain, sillä tiedäthän, että tästä lähtien itse Jumala huolehtii aineellisista tarpeistasi.

Kassianus Roomalaisen mukaan isät eivät säätäneet kaikille samaa paastosääntöä, eivät yhtä ainoaa tapaa nauttia ravintoa eivätkä yhtäläistä määrääkään, koska kaikki iän, sairauden tai ruumiinrakenteen takia eivät ole yhtä vahvoja. Mutta isien säätämä päämäärä on kuitenkin sama kaikille: välttää kylläisyyttä ja vatsan täyttämistä. Isien mukaan jokapäiväinen paasto on hyödyllisempää ja edistää enemmän puhtauden saavuttamista kuin sellainen paasto, jota venytetään kolmen, neljän päivän tai peräti viikon mittaiseksi.

Näin Kassianus puolustaa kohtuullisuutta paastoamisessa.

Diadokhos Fotikealainen sanoo, että erityisesti veljien tai jonkun muun käydessä luonamme on hyvä sallia kohtuullinen lievennys ruokavalioon, ettemme turhamaisuudesta kerskailisi paastoamisellamme. Samalla täytämme rakkauden lain. Tämän myönnytyksen turvin myös paastomme säilyy salassa.

Kallistos ja Ignatios Ksanthopouloslaiset mainitsevat siitä, millainen ruokajärjestyksen tulee olla ja kuinka pitää elää pyhien paastojen ja etenkin suuren paaston aikana. Heidän mielestään on tarpeetonta selittää yksityiskohtaisesti, millainen tulee ruokavalion ja muun elämän olla pyhien paastojen aikana. Samat kilvoittelusäännöt, jotka koskevat niitä päiviä, jolloin syödään vasta yhdeksännen hetken jälkeen, pätevät myös pyhinä paastonaikoina lauantai- ja sunnuntaipäiviä lukuun ottamatta. Tai mikäli mahdollista, tulee silloin elää silloin vieläkin tarkemmin ja valppaammin etenkin suuren ja pyhän paaston aikana. Se on näet ikään kuin kymmenykset koko vuodesta, ja ne jotka silloin kilvoittelevat voitokkaasti Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaan, tulevat palkituiksi Herran jumalallisena, valoisana ylösnousemuksen päivänä

Kaiken kaikkiaan isien näkemys yleisesti ottaen on, että paasto on itsessäänkin ylistettävä, mutta Jumalan edessä sillä ei semmoisenaan ole arvoa. Niille, jotka sitä haluavat noudattaa, se on apuneuvo siveyden saavuttamisessa.

Paastot päättyvät ainoa sitä seuraavaa juhlaan.  Se ei tarkoita, että sen jälkeen hengellinen toimeliaisuutemme sammuisi tai että enää ei tarvitsisi pidättäytyä pahasta, että sen jälkeen voisimme palata vanhoihin loukkauksiin tai kokemiimme vääryyksiin. Paastoamme siksi, että vähä vähältä oppisimme näkemään itsemme osana Jumalan koko maailmaa koskevaa pelastussuunnitelmaa. Emme ole tahdottomia ja passiivisia sivustaseuraajia, vaan kutsumuksemme on olla Jumalan käytössä, Jumalan rakkauden toteuttajina omassa lähiympäristössämme.

Paasto pyrkii juurruttamaan meihin uuden tavan kohdata lähimmäisemme.  Siksi pääsiäisyönä laulamme: ”Viettäkäämme kirkasta riemujuhlaa ja syleilkäämme toinen toistamme!  Veljet, sanokaamme myös vihollisillemmekin: antakaamme kaikki ylösnousemisen tähden anteeksi ja näin huutakaamme: Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti.”

 

Paastoaminen ja paaston ajat

Kirkkovuoden kierrossa on neljä pitkää paaston aikaa. Niiden lisäksi on yksittäisiä paastopäiviä läpi kirkkovuoden keskiviikkoisin ja perjantaisin. Paastokaudet poikkeavat toisistaan pituutensa, syvällisyytensä ja liturgisen merkityksensä perusteella. Niiden tarkoituksena on valmistaa uskovia edessä olevaan juhlaan. Joulun edellä on joulupaasto valmistamassa Kristuksen syntymäjuhlan vastaanottamiseen. Suuressa paastossa valmistaudutaan Jeesuksen kärsimykseen ja ylösnousemisen juhlaan, pääsiäiseen. Apostolien paastossa, joka alkaa viikon kuluttua helluntaista, valmistaudutaan kunnioittamaan ja ylistämään suurimpia apostoleja, Pietaria ja Paavalia. Kirkkovuoden viimeinen paasto, kaksi elokuun viimeistä viikkoa, johdattelevat meitä Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen juhlaan.

Paaston ajoista tärkein on pääsiäisen edellä vietettävä suuri paasto. Pääsiäinen on alkujaan kirkon suuri kastejuhla. Pääsiäisen vietto on muistuttamassa meitä omasta kasteestamme ja suuren paaston aika voi olla meillekin eräänlainen kertauskurssi uskon lähteille. Paaston aikana on mahdollista arvioida omaa elämäänsä, asettaa asiat uuteen arvojärjestykseen. Paasto ei ole itsetarkoitus, vaan keino hiljentymiseen ja itsensä rakentamiseksi, tie ja väline pääsiäisen ilon saavuttamiseksi ja kokemiseksi. Paaston henki voidaan parhaiten kokea arkipäivien jumalanpalveluksissa.

Paastoon laskeutuminen alkaa jo yksitoista viikkoa ennen pääsiäistä. Ns. Sakkeuksen sunnuntaina evankeliumissa kuulemme publikaani Sakkeuksesta, joka kaipauksesta nähdä Jeesus kiipeää puuhun. Jeesus vierailee hänen kotonaan ja saa aikaan mielenmuutoksen Sakkeuksessa. Viikkoa myöhemmin alkavat varsinaiset paaston valmistussunnuntait: Ensimmäinen on publikaanin ja fariseuksen sunnuntai, jolloin meitä kehotetaan nöyryyteen ja rehelliseen rukoilemiseen. Sitten on vuorossa tuhlaajapojan sunnuntai. Kolmas sunnuntai on nimeltään tuomiosunnuntai, jolloin meitä muistutetaan lähimmäisenrakkauden merkityksestä. Sitä kutsutaan myös lihapyhälaskuksi, sillä paastosääntöjen mukaan siitä alkaa lihapaasto. Viimeinen valmistussunnuntai on laskiaissunnuntai eli sovintosunnuntai, jota kutsutaan maitopyhälaskuksi. Sunnuntai-iltana ehtoopalveluksessa laskeudutaan suureen paastoon. Kirkossa valkoiset tekstiilit vaihdetaan tummiin ja pappi pyytää kirkkokansalta anteeksi ja kukin toinen toiseltaan. Ensimmäisen paastoviikon aikana kirkoissa luetaan Andreas Kreetalaisen katumuskanonia

Paastosunnuntait ja – lauantait eivät ole varsinaisia paastopäiviä, sillä niinä päivinä toimitetaan liturgia, joka tekee päivästä juhlapäivän. Lauantaisin, lukuun ottamatta kahtena viimeisenä, on vainajien muistopäivä. Kullakin paastosunnuntailla on oma nimensä ja aiheensa. Ensimmäinen on ortodoksisuuden sunnuntai, jolloin muistellaan ikonien voittojuhlaa. Toinen sunnuntai on nimeltään Gregorios Palamaksen sunnuntai. Hän eli 1300- luvulla, toimi Tessalonikin arkkipiispana ja opetti sisäisestä rukouksesta. Kolmas sunnuntai on paaston puoliväli, ristinkumartamisen sunnuntai. Silloin vigiliassa risti kannetaan keskelle kirkkoa kumarrettavaksi ja kunnioitettavaksi. Neljäs sunnuntai on nimeltään Johannes Siinailaisen ja viides Maria Egyptiläisen sunnuntai, jolloin mainittuja henkilöitä muistetaan esikuvina. Suuri paasto päättyy Lasaruksen lauantaihin. Palmusunnuntain juhlan jälkeen alkaa suuri viikko, jolloin muistellaan Kristuksen viimeisiä vaiheita, Pyhän Ehtoollisen asettamista, kärsimyksiä ja kuolemaa sekä haudassa olemista.

Tärkeintä paastossa on hiljentyminen ja oman elämänsä sisällön ja suunnan huomioiminen. Tärkeää on tutkistella omaa sisimpäänsä, ihmissuhteitaan ja suhdettansa Jumalaan. Kaikkia kutsutaan osallistumaan synnintunnustuksen sakramenttiin ja pyhään Ehtoolliseen. Sunnuntai- ja lauantaiaamujen lisäksi paaston aikana voi osallistua pyhään Ehtoolliseen myös keskiviikko- ja perjantai-iltaisin ns. Ennenpyhitettyjen Lahjain liturgiassa. Iltaehtoolliseen osallistumisen edellä paastotaan täydellisesti puolesta päivästä lähtien.

Arkielämässä paastoaminen ilmenee myös ruuan suhteen sekä ajan käytössä. Samoin tärkeää on myös rauhan ja hiljentymisen korostuminen. Monet pidättäytyvät huvittelusta ja liiallisesta työn teosta. Samoin vierailuja vähennetään.

Kirkon paastosäännöt

Ruumiillisen paaston tarkoitus on auttaa meitä hengellisessä paastossa, joka tarkoittaa synnin ja kaiken pahan karttamista ja kasvamista rakkauden, nöyryyden ja kärsivällisyyden hyveissä. Kristillinen paasto koostuu kummastakin. Jos ne erotetaan toisistaan, ei enää ole kysymys kristillisestä paastokilvoituksesta. Kirkko on antanut ruokapaastoon nähden säännöt, jotka ovat kehittyneet luostariympäristössä ja ovat sellaisenaan varsin ankaria. Ne osoittavat meille kuitenkin selkeästi, kuinka tulee kilvoitella suuren paaston eri aikoina. Tärkeää on kuitenkin muistaa, ettemme elä niinkään ”kirjaimen mukaan”, vaan että oppisimme elämään ja paastoamaan kristillisellä tavalla. Oikean pidättyvyyden ruuan suhteen isät ovat määritelleet sanoessaan: ”Olet menetellyt ruuan suhteen oikealla tavalla, kun pöydästä noustuasi voit virkein mielin siirtyä rukoukseen.”

Ensimmäinen valmistusviikko on paastoton, jolloin voidaan syödä eläinkunnan tuotteita jokaisena viikon päivänä, myös keskiviikkona ja perjantaina.

Tuhlaajapojan sunnuntaista tuomiosunnuntaihin (ns. kirjava viikko) paastotaan keskiviikkona ja perjantaina, mutta muina päivinä ei ruuan suhteen ole rajoitusta.

Tuomiosunnuntaista sovintosunnuntaihin ei syödä lihatuotteita, mutta maitoa, juustoa, kananmunia ja voita saa syödä myös keskiviikkona ja perjantaina.

Suuren, 40- päiväisen paaston aikana ei nautita seuraavia ruoka-aineita: lihatuotteet, maitotuotteet, juustot ja kananmunat. Kreikkalaisessa paastossa myös kala on kielletty, slaavilaisessa perinteessä taas kaikenlaisten kalojen syöminen on sallittua. Voin, oliiviöljyn, viinin ja kaikkien alkoholijuomien nauttiminen on kielletty.

Arkipäivinä sääntöjen mukaan nautitaan ns. kuivaa ruokaa: suolavedessä keitettyjä vihanneksia, erilaisia pähkinöitä ja siemeniä, hedelmiä leipää, hunajaa kasvismargariinia ja kasvisöljyä (paitsi oliiviöljy) ja mustekalaa sekä simpukoita (omassa paastokäytännössämme mitä tahansa kalaa)

Lauantaina ja sunnuntaina syödään kaksi ateriaa, jolloin voi syödä kalaa (slaavilainen käytäntö) viinin ja oliiviöljyn kanssa.

Suuren paaston ensimmäinen viikko on paastoamisen suhteen tiukka. Tiukemman linjan mukaan paaston viitenä ensimmäisenä päivänä syödään vain kaksi ateriaa. Keskiviikkona ja perjantaina Ennenpyhitettyjen Lahjain liturgian jälkeen nautitaan vain ns. kuivaa muonaa. Ns. lievemmän linjan mukaan maanantaina ei syödä mitään, mutta tiistaina ja torstaina (keskiviikon ja perjantain kuivamuona-aterian lisäksi) ehtoopalveluksen jälkeen voi syödä esimerkiksi leipää ja juoda teetä tai hedelmämehua.

Suuren paaston 2.-6. paastoviikkoina tulisi syödä päivittäin vain yksi kuivamuona-ateria arkipäivinä ehtoopalveluksen jälkeen.

Suuren eli kärsimysviikon kolmena ensimmäisenä päivänä nautitaan yksi kuivaruoka-ateria päivässä.

Suurena torstaina syödään yksi ateria viinin ja oliiviöljyn kanssa Ehtoollisen asettamisen liturgian jälkeen illalla.

Suurena perjantaina varhaisen Kirkon perinteen mukaan on täydellisen paaston päivä. Mutta ne, jotka eivät kykene noudattamaan täydellistä paastoa, voivat syödä leipää teen tai hedelmien kanssa hautakuvan kunnioittamisen jälkeen.

Suurena lauantaina ei periaatteessa tarjota ateriaa, mutta käytännössä sallitaan ateria viinin kanssa.

Joitakin poikkeuksiakin on. Neitsyt Marian ilmestysjuhlana (25.3.) kala, öljy ja viini ovat sallittuja, ellei juhla satu Suuren viikon alkupäiville, jolloin viini ja öljy ovat sallittuja, mutta ei kala. Jos taas juhla sattuu Suureksi perjantaiksi tai Suureksi lauantaiksi, niin silloin viini on sallittu, mutta ei kala ja öljy.

Viini ja öljy ovat sallittuja 2. – 6. paastoviikon arkipäivinä seuraavina päivinä:

Johannes Kastajan pään ensimmäinen ja toinen löytäminen (24.2.)

Sebastianin 40 marttyyrin juhla (9.3)

Ilmestysjuhlan esijuhla (24.3.)

Arkkienkeli Gabrielin muisto (26.3)

Kirkon tai luostarin temppelijuhlana

Viidennen viikon keskiviikkona ja torstaina, jolloin luetaan toistamiseen Andreas Kreetalaisen suuri katumuskanoni.

 

Lapsikasteesta

” ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.” (Mark. 10:14; Luuk.18:16)

Tie kristilliseen kirkkoon on kaste Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kirkossa koko elämä alkaa uudestisyntymisessä kasteen kautta, salatussa elämässä Kristuksen kautta Jumalassa. Kaikki Kristus – uskon mysteeriot liittyvät tähän uuteen elämään. Kirkossa kaikki virtaa kastevedestä: syntien anteeksiantaminen ja iankaikkinen elämä.

Kastekäytäntö uskonnollisena symbolina ei alkanut Jeesuksesta, vaan kaste, joka kirjaimellisesti tarkoittaa veteen upottamista, oli käytössä jo Vanhan Testamentin kuin myös pakanauskontoihin kuuluvien ihmisten keskuudessa. Kaste yleismaailmallisessa merkityksessä tarkoittaa uudelleen aloittamista, kuolemista vanhalle elämäntavalle ja syntymistä uuteen elämäntapaan. Se on aina yhteydessä katumukseen, joka tarkoittaa moraalista kääntymistä, ”mielen muutosta”, elämäntapojen muuttamista vanhasta uuteen, pahasta hyvään. Johannes Kastaja kastoi ihmisiä sen merkiksi, että he katuivat. Kirkossa kaste saa uuden merkityksen. Se on ihmisen kuolemista ja ylösnousemista Jeesuksessa ja Hänen kanssaan. Se on uudestisyntyminen vedestä ja Pyhästä Hengestä, uudestisyntyminen Jumalan valtakuntaan. Kasteen kautta kastettu kuolee tälle maailmalle ja syntyy uudesti Kristuksen ylösnousemuksessa iankaikkiseen elämään (Hopko). Hänet puetaan ”pelastuksen pukuun”, so. Jeesuksen ”uuteen ihmisyyteen”, joka on uusi taivaallinen Aadam” (Joh.3; Room. 5; 1.Kor. 15). ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.” (Gal. 3 :27). Paavali muistuttaa myös: ”Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä!” (Ef.4:5 – 6)

Kaste suoritettiin alkuseurakunnassa Vanhan Testamentin juutalaisten ympärileikkauksen perinteen jatkona, merkitykseltään uutena, sydämen ympärileikkauksena. ” Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” (Joh.3:5) Tämän vuoksi Kirkko alusta alkaen kastoi myös lapset, etteivät he jäisi ulkopuolelle. Johannes Kastajasta kerrotaan, että Hän täyttyi Pyhällä Hengellä jo ennen syntymäänsä, äitinsä kohdussa. Jos lapsi voi täyttyä Pyhällä Hengellä, niin miksi häntä ei voisi kastaakin? 1. Kor7: 14 mukaan riittää, että lasten vanhemmat uskovat lastensa puolesta, jotta he pyhittyisivät. Sama pätee kasteeseen. Toisen usko luetaan toisen hyväksi. Sadanpäämiehen uskon mukaan parannettiin hänen palvelijansa (Matt. 8: 5-13). Kanaanilainen vaimo uskoi ja hänen tyttärensä parannettiin (Matt. 15: 22 – 28) jne.  kts. Mark. 2:5; Mark. 5: 22 – 42; Mark. 9: 24 – 28; Luuk.7: 1 – 15)

Lapsikaste on alkukirkosta ja apostoleista lähtöisin. Käännynnäiskasteissa kastettiin usein koko perhe, siis myös lapset (Ap.t. 16:15; 16:33; 1.Kor. 1:16; Ap.t. 11:4). Raamatun edellyttämä kasteyhteys saattoi käsittää kokonaisen kansan (1.Kor. 10: 1 – 2). Paavali tunsi lapsikasteen, koska hän (Kol.2: 11 – 12) kutsuu kastetta ”Kristuksen ympärileikkaukseksi”, sillä ympärileikkaus suoritettiin juutalaisille kahdeksan päivän ikäisinä VT:n aikana.

Kirkkoisätkin todistavat lapsikasteesta. Smyrnan piispaa Polykarposta kehotettiin pilkkaamaan Kristusta, jolloin hän sanoi olleensa Kristuksen palvelija, so. kastettu kristitty, 86 vuotta. Kun hän kärsi marttyyrikuoleman helmikuun 22. päivänä v. 156, merkitsee se, että hänet oli kastettu lapsena vuosien 69 – 70 vaiheessa. Justinus Marttyyri (kuoli n. 165) mainitsee ensimmäisessä puolustuspuheessaan ”useita 60 – 70 ikävuoden välillä olevia miehiä ja naisia, jotka lapsuudestaan asti ovat olleet kastettuja”. Heidät on siis vuosien 85 ja 95 välillä kastettu lapsina. Joachim Jeremias tutkimuksessaan ”Onko alkukirkko harjoittanut lapsikastetta” kertoo: ”Priscillan katakombissa Roomassa on Apronianuksen pienen pojan, Tykhen, sekä yhdentoista kuukauden ikäisen Irenen, hautakirjoitukset, joissa mainitaan heidän kastepäivänsä. Polykrates, Efeson piispa, mainitsee v. 190 -191 kirjoittamassaan kirjeessään eläneensä Herrassa 65 vuotta, mikä merkitsee, että hänet on kastettu v. 125 j.Kr. lapsena. Origenes (185 – 254) kertoo, ”että kirkko oli apostoleilta saanut tavan kastaa imeväiset lapsetkin”.  Ireneos sanoo v. 180: ”Kaikkia hän tuli pelastamaan, kaikkia, sanon, jotka hänen kauttaan uudestisyntyvät Jumalaan: imeväisiä, pieniä lapsia, poikia, nuorukaisia ja vanhempia”. Tämä selvästi ja kiistattomasti osoittaa, ettei kastettavalle lapselle asetettu ikärajaa. Klemens Aleksandrialainen (150 – n. 215) mainitsee myös lapsikasteen. Hippolytos (k.235) määrää kirkkojärjestyksessään: ”Ensiksi kastakaa sylilapsia; kaikki, jotka voivat puhua puolestaan, puhukoot, mutta niiden puolesta, jotka eivät vielä voi puhua, puhukoot vanhemmat tahi joku muu perheeseen kuuluva”.

Karthagossa v. 251 pidetyssä kirkolliskokouksessa saapuvilla olleet 67 piispaa päättivät, että perisynnin tähden lapsi voitiin kastaa jo syntymäpäivänään.

Hadrumedumissa, Pohjois- Afrikassa, on pienen Arisus –pojan hautakirjoitus, josta käy selville, että hän oli elänyt vain yhdeksän tuntia, mutta että hän lepäsi rauhassa, koska hän oli saanut kasteen armon.

Neljännellä vuosisadalla alettiin lykätä lapsikastetta siitä syystä, että kastettava sai anteeksi sekä perisynnin että siihen asti tehdyt synninteot. Mutta tämäkin puhuu sen puolesta, että s i i h e n   a s t i   lapsikaste oli yleinen tapa.

Ortodoksinen kirkko uskollisena alkukirkon perinteelle kastaa lapset pääsääntöisesti ennen kolmen kuukaudenikää. Voitelun sakramentin kautta he samassa yhteydessä tulevat Kirkon täysivaltaisiksi jäseniksi ja osallistuvat Ehtoollisen sakramenttiin.

 

Praasniekat ja pyhiinvaellusperinne

Praasniekat ovat nykyisin yhä näkyvämpi osa ortodoksisen kirkkomme ilmettä. Nykyisin niitä vietetään kirkkojemme ja rukoushuoneittemme merkkipäivinä niin etelässä kuin pohjoisessa, idässä kuin lännessäkin. Praasniekkojen vietto ei ole mikään tämän päivän ilmiö, vaan se sisältyy luonnollisena ortodoksisen kirkon varsinaiseen kirkolliseen elämään. Praasniekkapäivät määräytyvät kirkkokalenterin mukaan. Sen mukaan kuin kullakin paikkakunnalla kirkko tai rukoushuone on jonkun pyhän ihmisen tai pyhän muiston mukaan nimetty. Praasniekat eivät ole yksinomaan suomalainen tai edes karjalainen tapa, vaan samantyyppisiä juhlia vietetään kaikkialla ortodoksisen kirkon piirissä. Karjalaisissa praasniekoissa on poikkeavaa ja erikoista ainoastaan se, mikä niihin liittyy karjalaisesta elämäntavasta ja perinteestä varsinaisten kirkollisten menojen ulkopuolella. Jokaisessa maassa on samalla tavalla, ja siten kunkin maan praasniekat sisältävät omaleimaisia piirteitä. Voidaan sanoa, että praasniekka on nykyaikainen tapa tehdä kirkollista julistustyötä ristisaattoineen, vedenpyhityksineen ja juhlajumalanpalveluksineen. Praasniekat saattavat olla monelle myös pyhiinvaellusmatka. Jokainen osallistuu praasniekkoihin edellytystensä mukaisesti, reagoi niihin omalla henkilökohtaisella tavallaan. Jokaisesta itsestään riippuu, kykeneekö hän vastaanottamaan praasniekat Jumalan sanana vai jäävätkö ne hänelle pelkästään eksoottiseksi kokemukseksi.

Praasniekkajuhlat alkoivat eriytyä 400- ­luvulla kastejuhlasta ja alkoivat yhä selvemmin muuttua luonteeltaan sosiaaliseksi tapahtumaksi. Tuon ajan yhteis­kunnassa sairaiden ja kärsivi­en auttamisesta huolehtivat kristilliset seurakunnat. Siksi ristisaatossa vaellettiin kir­kon ylläpitämään sairaalaan tai hoitokotiin. Kirkko meni uskovi­en muodossa konkreettisesti sairaiden ja vaivaisten kes­kelle. Vedenpyhitys muo­dosti ihmisen luokse mene­misen kohokohdan. Kristilli­nen maailma heijasti tässä syvästi seemiläistä ja helle­nististä ajattelua, jossa vedel­lä on pyhittävä ja parantava vaikutus.

Kun ristisaatto kulki sil­loin ja kun se kulkee nykyäänkin kirkoista ulos, ortodoksinen usko ja kastejuhla tulee ulos maailmaan, toreille ja turuille. Ristisaatot julistavat, että kaste ja ilo kuu­luvat kaikille, kadun ihmisil­le, sairaille ja vajavaisille. Praasniekka on vas­tuuntunnon juhla. Se koros­taa ihmiskuvaa, jossa yksilö saa voimansa yhteisöstä. Yh­teisö ei jätä ihmistä yksin hä­nen sairauteensa ja elämän osaansa. Jokainen kirkon jäsen on vastuussa toisesta ihmisestä, koska ih­minen on luotu myötäelä­väksi, rakastavaksi ja tunte­vaksi olennoksi. Näiden ominaisuuksien perusteella arvioidaan ihmisen arvo – ei omistamisen ja materian pe­rusteella.

Nyky­ajan ihmistä vaivaa itsekkyys ja siksi hän etsii myös kir­kollisessa minuudessaan on­nea ja elämää onnen elämys­ten ostamisesta ja hankkimi­sesta, ei sisäisestä rauhan ja hiljaisuuden todellisuudesta. Ortodoksi­nen praasniekka muistuttaa lempeällä, ja rakastavalla tavalla itsekeskeistä ihmistä elämän todellisista arvoista.

Pyhien kunnioittaminen

Ortodoksisen kirkon praasniekkojen lähtökohtana ja perustana on ortodoksinen näkemys pyhyydestä ja pyhistä ihmisistä. Kirkon alkuaikoina kaikkia kristityitä sanottiin pyhiksi.  Kuitenkin ajan kuluessa tällä nimellä alettiin kutsua lähinnä marttyyreita ja uskonsa tähden vainottuja sekä pyhästä elämästään tunnettuja ihmisiä mm. askeetteja, piispoja ja kirkon opettajia. Myös useimpia kristinuskon ja juutalaisuuden profeettoja kunnioitetaan pyhimyksinä. Joukko kilvoittelijoita on saanut arvostusta elinaikanaan ja heidät on nimetty myös pyhiksi jo elinaikanaan. Kuitenkin useimmat pyhistä on kanonisoitu vasta kuolemansa, useimmiten marttyyri -sellaisen jälkeen. Muutamat ovat joutuneet odottamaan kanonisointia jopa satoja vuosia.

Pyhiä kunnioitetaan monin eri tavoin. Kunnioitus voi olla suoraa tai pyhäinjäännösten eli reliikkien ja ikonien kautta tapahtuvaa. Jo ennen keskiaikaa uskottiin pyhäinjäännösten koskettamisella ja käymisellä siinä kirkossa, joissa niitä säilytettiin, olevan sairauksia parantava vaikutus. Vielä nykyäänkin ihmiset polvistuvat kirkoissa alttarilla tai erityisissä paikoissa olevien pyhäinjäännösten eteen ja koskettavat tai suutelevat niitä. Keskiajalla pyhien kunnioittaminen oli tärkeä yhdistäjä hengellisen ja maallisen välillä.

Pyhien ihmisten kautta on tapahtunut erilaisia ihmetekoja ja heitä kuvataan monissa esineissä esim. ikoneissa ja tauluissa, joita arvostetaan. Pyhien jättämiä pyhiä esineitä ja jäännöksiä pidetään arvossa, sillä Pyhän Hengen voiman uskotaan vaikuttavan niiden kautta.

Toinen varsin suosittu tapa kunnioittaa pyhiä ihmisiä on pyhiinvaellukset ja tämä aihe onkin keskeisenä tällä kertaa esityksessäni.  Pyhiinvaelluksella tarkoitetaan uskonnollisista syistä tehtyä matkaa johonkin pyhään paikkaan esim. sellaiseen, jossa pyhä n ilmestynyt jollekin ihmiselle, tai hänen haudalleen tai hänen muistolleen pyhitettyyn temppeliin tai muuhun paikkaan. Myös karjalaiseen ortodoksiseen perinteeseen kuuluvat praasniekat ovat eräässä mielessä pyhiinvaellusmatkoja, joissa kunnioitetaan tiettyä pyhää, jonka muistolle temppeli on pyhitetty; täällä Hattuvaaran tsasounan praasniekassa pyhiä apostoleja Pietaria ja Paavalia.

Keskiajalla pyhiinvaellukset tehtiin useimmiten kävellen, jopa pitkien matkojen päähän, sillä matkan tarkoituksena oli useimmiten katumuksen harjoittaminen tai kiitollisuuden osoittaminen. Asuna matkaajalla oli pitkä, vyöllä sidottu puku, leveälierinen hattu ja viitta sekä eväsreppu ja matkasauva. Turvallisen ja onnistuvan matkan toivossa ennen matkalle lähtöä pyydettiin siunaus ja matka-asukin siunattiin ennen lähtöä.

Pyhiinvaellukselta palanneilla ihmisillä saattoi keskiajalla olla todella suuri vaikutus alueen tapojen muokkautumiseen, sillä he toivat mukanaan paljon erilaisia vaikutteita muualta maailmasta. Nykyäänkin useat ihmiset ovat ainakin kiinnostuneita pyhiinvaelluksen tekemisestä. Kuitenkin vain harvat lähtevät matkaan jalkaisin ja yksinkertaisissa vaatteissa.

Pyhät ihmiset ja pyhiinvaellukset ovat vaikuttaneet merkittävällä tavalla kristinuskon leviämiseen, sillä kautta aikojen vain pieni osa ihmisistä on voinut saada kunnollista opetusta Raamatusta ja muista kristinuskoon liittyvistä asioista. Sanomaa piti siis levittää helposti ymmärrettävällä, kansalle sopivalla tavalla ja mikäpä voisikaan olla parempi keino kuin pyhät, jotka puhuttelevat varmasti kaikkia – eri-ikäisiä ja – arvoisia. Pyhien kunnioittaminen vaikutti ihmisten arkipäivään ja se muovasi monenlaisia rutiineja. Lisäksi pyhät ovat aina toimineet yhdistävänä tekijänä eri uskontojen ja kirkkojen välillä.

Ortodoksisella kirkolla on pitkä lista eriasteisia pyhiä, esim. apostolit, apostolien vertaiset, suurmarttyyrit, marttyyrit, pyhät, pyhittäjät jne.

Nykyinen ortodoksinen nimipäiväkalenteri on koottu pyhien muistopäivien listan ympärille lisäämällä muut käytössä olevat nimet pyhien nimien ympärille. Ortodoksi saa nimensä aina jonkin pyhän mukaan, josta tulee hänen taivaallinen suojelijansa ja esirukoilijansa. Samoin kirkot ja rukoushuoneet vihitään jonkun pyhän ihmisen tai tapahtuman muistolle.

Myös perinteiset juhlat, markkinat sekä messut ym. sijoittuvat usein, keskiajalla ja erityisesti katolisen kirkon vaikutusalueella, pyhien ihmisten juhlien yhteyteen, ja ortodoksisessa kirkossa praasniekat, temppelin tai tsasounan vuosijuhlat, osuvat tunnettujen pyhien kuolinpäiväksi.

Pyhiinvallukset

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että pyhiinvaellusten aate on alkuisin kaukaa ennen kristillistä aikaa, ja liittyy paikallisiin pakanallisiin kulttipaikkoihin ja jumaluuksiin, ts. jumalallisien olentojen kunnioittamiseen, jotka valvoivat ihmisten ja luonnon liikkeitä. Kysymyksessä olivat luonnonvoimat ja -ilmiöt, ja niitä kunnioitettiin ikään kuin jumalina. Uskottiin, että luonto valvoi vain tiettyjä voimia ja määrättyjen rajojen puitteissa. Näin ollen esim. joen jumalilla ei ollut voimaa niihin, jotka pysyttelivät poissa joelta, eikä tuulen jumaluuksilla ollut valtaa niihin, jotka elivät erämaissa tai aukeilla paikoilla tai paljailla vuorilla. Samalla kuitenkin oli kukkuloiden jumalia ja tasankojen jumalia, jotka saattoivat ainoastaan kaavailla omia suunnitelmiaan, tai ainoastaan suosia tai hävittää ihmisiä heidän omilla seuduillaan. (3. Kun. 20:23) Tämä näkemys ilmenee mm. Vanhassa testamentissa, esimerkiksi Kuningasten kirjasta. Esimerkiksi kun jotkut miehet, jotka kuuluivat vuoristoheimoon, joutuivat tasangolle ja tarvitsivat jumalallista apua, he tekivät pyhiinvaelluksen takaisin vuorille anomaan sitä jumalilta. Siksi voidaankin sanoa, että toivonsa menettäneet, vaikeuksiin joutuneet jonkun heimon jäsenet ensiksi panivat alulle pyhiinvaellukset.

Ennen kristillistä aikaa pyhiinvaelluksia tehtiin paikkoihin, missä jumalat tai sankarit olivat syntyneet tai suorittaneet jonkin suurteon tai kuolleet, tai sitten pyhäkköihin, joissa jumalat olivat katsoneet hyväksi tehdä ihmeitä. Kun jumalailmestykset eli teofaniat, olivat paikallistuneet johonkin, alettiin siihen paikkaan tehdä myös pyhiinvaelluksia.

Uuden testamentin aikana Kristuksen syntymä sai aikaan sen, että ihmiset kulkivat halki Euroopan käymään pyhillä paikoilla Pyhässä maassa, sillä itse tapa heräsi itsestään ihmisten sydämissä.  Samoin on kaikissa uskonnoissa.

Uudessa testamentissa jokainen mainittu kaupunki ja sijainti, jossa Jeesus oli liikkunut, tuli heille kiitollisuudella muisteltavaksi asiaksi ja sitä kautta pyhiinvaelluskohteeksi. Sitten taas kuuluisimmat Hänen pyhiksi nimittämistämme opetuslapsistaan puolestaan joutuivat heidän seuraajiensa kunnioittamiksi ja heidän elämäkertojensa kautta muodostui pian kokonainen kunnioitettujen pyhiinvaelluspaikkojen piiri.

Erityisesti näin oli marttyyrien kohdalla, sillä heidän voitollisen marttyyriutensa tarkka paikka antoi heidän kärsimyksilleen ja kuolemalleen dramatiikkaa. Lisäksi näyttää järkevältä olettaa, että muukin vaikutus johti samaan lopputulokseen. Varhaiskirkossa sai alkunsa kuoleville marttyyreille suotu ihmeellinen erioikeus, kanonisten rangaistusten anteeksiantaminen. Se epäilemättä alkoi hyväntahtoisesta pyhän Stefanuksen ja Sauluksen suhteen hyväksymisestä. Mutta varmasti jo varhaisina aikoina tämä tapa tuli niin järjestetyksi, että oli olemassa sovinnonteon valtakirja, määrätty kaavake, jolla syntiset hyväksyttiin takaisin kristilliseen yhteyteen kirkollisten rangaistusten jälkeen. Myöhemmin alettiin ajatella, että marttyyreilla ei ollut vain viimeisinä hetkinään tämä anteeksiantamisen voima kirkollisista rangaistuksista, vaan kuoleman jälkeisistäkin. Heidän hautojansa ja marttyyrikuoleman tapahtumapaikkoja pidettiin voimallisina myös  – jos antaumuksella kunnioitettiin – poistamaan häpeätahrat ja syntien rangaistukset. Sen vuoksi alettiin pitää puhdistavana menettelynä käydä pyhien ihmisten haudoilla ja ennen kaikkea paikoilla, jotka liittyivät Kristuksen elämän keskeisiin hetkiin.

Edelleen voidaan huomata, kuinka Kirkon katumusjärjestelmän muotouduttua katumuksen sakramenttiin liitettiin asianmukaisena rangaistuksena tietyille rikoksille käynti pyhillä paikoilla, joka oli suoritettava synnin anteeksisaamiseksi. Matkan kärsimykset, katumusasuun pukeutuminen ja siihen liittyneenä kerjäämällä ravintonsa ja tarpeellisen hankkiminen, tekivät pyhiinvaelluksesta todellisen ja tehoavan rangaistuksen. Eräs historioitsija kuvaa: ”Oli perinpohjainen rangaistus, kun maallikko pani aseensa syrjään ja vaelsi paljain jaloin eikä missään viipynyt yhtä yötä pitempään ja paastosi ja valvoi paljon ja rukoili hartaasti, päivin ja öin ja suosiolla kesti köyhyyden ja likaisuuden, eikä edes tukkaa tai kynsiä leikattu” (Thorpe: Ancient Laws, London 1840).

Pyhiinvaellusten historiaa

Neljännen vuosisadan loppupuolella pyhät Paula ja Eustochium kirjeessään roomalaiselle rouvalle Marcellalle kehottivat häntä käymään pyhillä paikoilla pitäen kiinni yleismaailmallisesta tavasta tehdä pyhiinvaelluksia Palestiinaan.

Kiintoisaa on tietää, että he selittävät tämän tavan jatkuneen apostolien ajoista saakka. Pyhiinvaellukset yleistyivät keisari Konstantinuksen käännyttyä kristinuskoon sekä keisarinna Helenan käytyä Jerusalemissa. Kaikille on tuttu kertomus pyhän ristin etsimisestä ja löytämisestä, tapahtumasta, jota Kirkkomme muistelee syyskuun 14. päivänä, ja sen merkitys on huomattava.  Pappi Eustatius rakensi ensimmäisen Ylösnousemuksen kirkon, perinteen mukaan Jeesuksen haudan paikalle. Mutta pyhiinvaeltajien virta alkoi voimistua neljä vuotta keisarinna Helenan käynnin jälkeen.

Pyhien haudoilla tapahtuneet parantumis- ym. ihmeelliset tapahtumat vetivät ihmisiä noille paikoille. Niiden seurauksena kehittyi myös pyhäinjäännösten kunnioituksen perinne.

Aikojen kuluessa edellä mainittujen kaltaiset pyhiinvaellukset ovat tulleet harvinaisemmiksi. Kristillisessä maailmassa kuitenkin ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa perinne on edelleenkin säilynyt, joskin pyhiinvaellusten luonne on muuttunut. Nykyisin pyhiinvaellusmatkoja tehdään eniten luostareihin, jotka koetaan hiljentymisen ja hengellisen syventymisen paikoiksi.  Motiivina saattaa nykyisinkin olla Jumalalle annetun lupauksen täyttäminen esimerkiksi sairaudesta parantumisen vuoksi. Psalmikirjoittaja kehoitta: ”Tehkää lupauksia ja täyttäkää ne Herralle, Jumalallenne!”

Voitaneen sanoa, että yleisimmin pyhiinvaellusperinteestä nykyisin on tullut osa turismia tai että parhaimmillaan turismi voi luonteeltaan olla pyhiin vaeltamista.

Miten on pyhiinvaellusten laita ja merkitys tänä päivänä?

Koulun uskontotunneilta on ehkä jäänyt mieleen, kun puhuttiin pylväspyhimyksistä ja muista erakoista. He kieltäytyivät tämän maallisen elon nautinnoista ja vetäytyivät vuorille tai autiomaitten luoliin. Tuntuu mahdottomalta kestää sellaista elämää. Mutta jos mielettömyys ei ajanut noita pyhimyksiä autiomaahan, niin ehkäpä he sitten tavoittelivat jotain poikkeuksellisen arvokasta

Jos ihminen on sairas, niin hän menee etsimään apua lääkäriltä. Samalla tavalla myös uskoasioissa neuvoa etsivä ihminen menee spesialistin luo. Pyhät ihmiset, erakot ja munkit ovat uskonnon erityisasiantuntijoita. Vuosien mietiskelyn ja kilvoittelun kokemuksella he tietävät näistä asioista varmasti enemmän kuin me muut. He tietävät myös vastauksen kysymyksiin tämän elämän tarkoituksesta ja ihmisen päämäärästä.

Jos haluaisi jotenkin määritellä, mitä pyhiinvaellus on syvimmältään, ehkä voisi sanoa, että pyhiinvaellus on matka arjesta pyhyyden maailmaan. Pyhän kohtaamisen jälkeen vaeltajan sielussa on vanha ihminen kuollut ja uusi syntynyt. Itse asiassa moni matkailija havahtuu vasta kotiinpaluun jälkeen tähän sisäiseen muutokseen. Vaikuttavimpana muistona matkalta eivät säilykään sen ulkoiset vaiheet, vaan matkan synnyttämä liikahdus sielussa, ajattelutavan vähittäinen muuttuminen. Vaellus ja matka ovat vain sisäisen matkan ulkoinen muoto. Mutta se on tärkeä, koska matkan vaiheita, sen elämyksiä ja kokemuksia ei voi mitätöidä tapahtumattomiksi. Muutosta ei voi mitätöidä.

Kun luostarielämä vakiintui 300- 400-luvuilla, alettiin puhua askeettisesta pyhiinvaelluksesta.   Pyhiinvaellusmatkoja tehtiin luonnollisesti Jerusalemin pyhille paikoille, mutta kun pääsy sinne vaikeutui, tuli uusia pyhiinvaelluskohteita. Niiden avulla on tietyllä tavalla syntynyt eräänlainen verkosto, joka on lisännyt ja edistänyt myös kristittyjen keskinäistä ymmärrystä.

Venäläisten pyhiinvaelluskertomusten perusteella pyhiinvaelluksia on tehty Venäjältä 1100-luvulta aina viime vuosisadalle asti. Pyhän maan ohella Athos-vuori ja Konstantinopoli olivat suosituimpia kohteita.

Vanha Valamo Laatokalla oli karjalaisten luostari ja myös sinne tehtiin paljon pyhiinvaellusmatkoja koko Karjalan alueelta, samoin muualtakin Suomesta ja tietysti Venäjältä. Luostarin pyhiinvaeltajista käytettiin karjalankielistä ilmaisua pyhissäkävijä. Pyhiinvaelluksen tärkeintä antia voidaan kuvata muutokseksi, pyhissäkävijän hengelliseksi uudistumiseksi. Valamon isät luokittelivat luostarissa kävijät joko toisuskoisiksi turisteiksi tai ortodoksisiksi pyhiinvaeltajiksi. Kävijöitä oli paljon ja massaturismin vaarat uhkasivat Valamon saarirykelmää jo talvisotaa edeltävinä vuosina.

Liturgiakin on tietyssä mielessä pyhiinvaellusta, pyhä matka. Pistäytyminen ortodoksisessa kirkkorakennuksessa samoin on jo itsessään pieni pyhiinvaellus, voisi sanoa, matka kohdusta hautaan. Kirkkohan on samaan aikaisesti sekä Neitseen taivaita avarampi kohtu että Kristuksen tyhjä kalliohauta, kuten veisut ja hymnit kuvaavat.

Liturgiassa matkaseuranamme ovat ruumiittomat enkelivoimat, kaikki pyhät ja kaikki ennen meitä täältä uskossa ikuisuuteen siirtyneet. Ehtoollislahjoja siunatessa matkareittimme välietapit on jo tarkoin määritelty: risti, hauta, ylösnouseminen, taivaaseen meneminen, oikealla puolella istuminen ja Herran toinen ja kunniallinen tuleminen.

Liturgian jälkeen toivomme saavamme jatkaa elämämme pyhiinvaellusta rauhassa. Rukoilemme eräässä kirkon rukouksessa: ”Sielujemme hyväntekijä, ojenna ja suorista meidän tiemme ja vahvista meidän askeleemme, että lähdettyäni iankaikkisen elämän toivossa pois tästä elämästä pääsisin ikuiseen lepoon, jossa juhlavierasten riemuääni on loppumaton”. Koko kristityn elämä on oikeastaan pyhiinvaellusta. Matkallaan pyhiinvaeltaja kohtaa Jumalan Sanan, hän kohtaa Kirkon täyteydessään, anteeksiannon katumuksen sakramentissa, Kristuksen pyhässä Ehtoollisessa, hän kohtaa lähimmäisen rakkaudessa sekä oman itsensä ja Jumalan. Vaeltaminen on jokaisen ihmisen elämänmuoto ja ihmisen elämä kokonaisuudessaan on siten pyhiinvaellus.

Pyhiinvaellus on myös ymmärrettävissä eräänlaisena prosessina: kaipauksena Jumalan puoleen, kääntymisenä ja liikkeelle lähtemisenä ja luottamuksen ja uskon ilmauksena. Ja ihminen, elämänsä mittaista pyhiinvaellusta tekevä, on vieras ja muukalainen vieraassa maassa.  Jeesus Kristus astui pelastushistoriaan tienä, totuutena ja elämänä – itsekin hän oli usein myös pyhiinvaeltaja jo lapsuudestaan alkaen.

Helluntaista lähtien alkukirkko on ollut liikkeellä. Koko kirkko on yhteisellä pyhiinvaelluksella kohti tulevaisuutta ja pyhää kaupunkia. Sillä matkalla mekin olemme tänään viettäessämme tätä praasniekkajuhlaa. Suokoon Jumala, että tämä matka ja tämä praasniekka, olisi meille itse kullekin siunaukseksi, sielun ja ruumiin voimien vahvistukseksi ja pyhittymiseksi sekä hengelliseksi rakentumiseksi.

 

Rukous ortodoksisessa perinteessä

Rukouksen historiaa

Raamatusta käy ilmi, että rukous on aina ollut keskeinen osa ihmisen uskonnollisuutta. VT on täynnä tilanteita, joissa Jumalan puoleen käännytään erilaisissa tilanteissa. Tunnusmerkillistä rukoilemiselle VT:ssa on se, että rukoukset ovat aina yhteydessä elämään ja kyseiseen historialliseen tilanteeseen.  Kaikkia tärkeimpiä Israelin historian vaiheita aina edeltävät tietyt rukoukset. Niiden syvin sisältö on ajatus, että Jumala pelastaisi kansansa jo tässä maailman ajassa. Monet Israelin kansan johtajat ovat rukoilijoina esikuvia Kristuksesta. Tällainen on Mooses, joka rukoilee ja anoo valitun kansan puolesta ja Jumala kuulee häntä. Moosesta voi pitää jokaisen anomusrukouksen esikuvana. Hänen sanotaan rukoillessaan keskustelleen Jumalan kanssa (2. Moos. 34: 29-35) Toisaalta voisi sanoa, että itse asiassa Mooses ei rukoillut, vaan hän yritti pakottaa Jumalaa ihmeisiin ja huolehtimaan kansastaan.

Kuninkaiden tärkeänä velvollisuutena ja tehtävänä oli kansansa puolesta rukoilemisen.   Niinpä Daavid (2. Sam. 7:25) ja Salomon (1. Kun. 8:10- 61) rukoilevat kaikkien sukupolvien puolesta.  Lukuisia muitakin esimerkkejä löytyy VT:sta.

Myös VT:n profeetat olivat suuria rukoilijoita, jotka rukoilivat lakkaamatta ja hellittämättä, esimerkkinä profeetat Elia ja Samuel. Jeremian tiedetään rukoilleen paljon kansansa puolesta (2. Makk.15:14). Profeetat elivät läheisessä yhteydessä kansaansa ja he tunsivat tarkoin kansansa tilan ja tarpeet.  Monet profeettojen rukoukset muistuttavat psalmeja. Erityisesti pakkosiirtolaisuuden ajan jälkeen VT:n kirjoituksissa ilmenee paljon henkilökohtaisia rukouksia. Kirkko kehottaa uskovia käyttämään psalmeja ja profeettojen henkilökohtaisia rukouksia omassa rukouselämässään rukouksen mallina.

Psalmit ovat VT:n aarre rukoilijoille. Niihin sisältyvät kaikki keskeisimmät aiheet: Jumalan käskyt, profetiat sekä viisaus. Luonteeltaan psalmit ovat universaalisia rukouksia. Suuri osa psalmeista on puhtaasti ylistystä. Paljon niistä löytyy esimerkkejä sekä yhteisistä että henkilökohtaisista rukouksista. Niiden synnyttäjinä ovat olleet koettelemukset, toivon ja luottamuksen tunteet ja totuuden etsiminen. Merkittävää on se, että Kristus piti psalmeja hyvin tärkeinä. Hän itse käytti niitä omissa rukouksissaan. Voinee sanoa, että psalmit olivat Kristuksen oma rukous. Siksi halutessamme oppia tuntemaan Kristusta, psalmit ovat suurena apuna

Mitä rukous on

Ihmiselämän ylläpitämiseksi on tärkeää ruoka ja lepo. Tietämys, taide ja kulttuuri yleensä rikastuttavat ihmismielen mahdollisuuksia, mutta ainoastaan rukous paljastaa ja avartaa hengelliset kykymme.

Jumala rakastaa kaikkia luotujaan ja erityisesti jokaista ihmistä, koska Hän on kaikkien Taivaallinen Isä. Kuten lapsille on luonnollista tavata ja keskustella vanhempiensa kanssa, niin tulisi myös meillekin olla luonnollista ja mieluisaa keskustella taivaallisen Isämme kanssa ja olla hengellisessä yhteydessä Häneen. Tätä keskustelua Jumalan kanssa kutsutaan rukoukseksi. Sielu yhteydessä rukouksen kautta Jumalaan on samanaikaisesti yhteydessä koko hengelliseen maailmaan – enkeleihin ja pyhiin. Johannes Kronstadtilaisen mukaan ”rukous on maan päällä vaeltavan oudon kulkurin -kristityn -kultainen side hengelliseen maailmaan, josta hän on osa, ja vielä enemmän Jumalaan, elämän lähteeseen”.

Rukoukseen liittyy aina hartaita sanoja ja muita ulkoisia uskon ilmauksia: ristinmerkki, polvistuminen, maahan heittäytyminen jne. Mutta rukoilla voi myös ilman sanoja ja ilman ulkoisia ilmenemismuotoja. Sellaista on hartaan ihmisen sisäinen tai salainen rukous, joka on tuttua kokemuksen kautta monille vilpittömille kristityille.

Erilaisia rukoustapoja

Rukouksen aikana rukoilija vuodattaa sielunsa Jumalan eteen ylistäen Hänen täydellisyyttään, kiittäen Hänen armostaan ja hyvyydestään ja anoen Häneltä tarpeisiinsa. On siis kolme rukouksen muotoa: ylistysrukous, kiitosrukous ja anomusrukous.

Ylistysrukous on täydellisin ja epäitsekkäin rukouksen muoto. Mitä puhtaampi ja moitteettomampi rukoilija on, sitä enemmän hänessä heijastuu Jumalan täydellisyys ja tämän johdosta hän tuo esiin kiitoksen ja ylistyksen sanoja. Samoin enkelitkin taivaissa lakkaamatta ylistävät Jumalaa veisuillaan. Piispa Teofan Erakko sanoo: ”Ylistäminen ei ole Jumalan ominaisuuksien yhdentekevää mietiskelyä, vaan niiden elävää kokemista, täynnä iloa ja hurmiota”

Kiitosrukous osoitetaan Jumalalle kaikesta siitä hyvästä, mitä olemme saaneet Häneltä. Sellainen luonnollisestikin syntyy kiitollisessa ja herkässä sielussa. Jumala on armollinen kaikille, mutta monetkaan eivät muista kiittää Häntä. Vapahtajan pelastamista pitaalisista vain yksi, samarialainen, palasi kiittämään Häntä (Luuk.17:12-17)

Anomusrukous on kaikkein yleisin rukouksen muoto, joka kannetaan heikkouden ja epävarmuuden tunnossa ja kokemuksen puutteesta. Syntien ja himojen vuoksi sielumme on heikko ja sairas. Siksi on erityisen tärkeää pyytää Jumalalta anteeksiantoa ja apua, jotta voisimme parantaa virheemme.

Joskus anomme apua vaaran uhatessa, erityisissä tarpeissa jne. Anominen rukouksessa on välttämätöntä, kun ymmärtää heikkoutemme tilan ja armollinen Jumala on valmis vastaamaan pyyntöömme. (Matt. 7:7; Joh.16:23) Mutta jos rukouksemme sisältää vain pyyntöjä, jos ylistyksen ja kiitoksen ääntä ei kuulu, se osoittaa hengellisen elämämme vähäistä kehitystä.

Monta kertaa nämä rukouksen muodot yhdistyvät rukoillessamme. Rukoilija anoo Herralta tarpeitaan ja samanaikaisesti kiittää ja ylistää Hänen hyvyyttään ja suuruuttaan armollisena Isänä. Kaikkein juhlallisin ylistyshymni Kirkossa on Suuri ylistysveisu: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa …”. Siihen sisältyy myös anomuksia. Ja toisinaan päinvastoin: kyynelsilmin vuodatetut avunpyyntörukoukset johtavat yleviin kiitoksen ja ylistyksen osoituksiin. Monet psalmit ovat tätä tyyppiä, esimerkiksi psalmit 146, 148 ja monet muut.

Omasanaisella rukouk­sella on myös oma paikkansa ja osansa rukouskilvoituk­sessa.

Hengelliset isät opettavat, että jos rukouksien lukemisen aikana jotkin rukoussanat erikoisesti koskettavat sielua ja täyttävät sen, niin sitä ei saa jättää huomiotta, vaan tulee pysähtyä ja omin sanoin rukoilla sitä, mikä sielua koskettaa. Näin saattaa tapahtua myös luettaessa Ju­malan sanaa ja sielulle hyödyllisiä isien kirjoituksia tai miettiessä jumalallisia asioita.  Joskus erikoisen järkyttävät ja ihmeelliset elämän tapahtumat valtaavat sielun ja pakottavat sen rukoilemaan. Näissäkään ta­pauksissa ei saa jättää huomiotta näin syntynyttä sielun kutsua, vaan on keskeytettävä askareet ja täytettävä sielusi vaatimus. Rukous, joka syntyy itsestään sydämessä sitä mukaa kuin siinä esiintyy tarve rukoilla omin sanoin, on toisinaan itse luotua siitä rukousten aineistosta, joka kertyy sydämeen valmiitten rukous­ten muistiin painamisesta ja oppimisesta. Toisinaan se taas syntyy Jumalan armon vaikutuksesta.

Rukoukset ovat yleensä monisanaisia. Ne sisältävät monia sinänsä pyhiä asioita, mutta saattavat johdattaa ajatukset arkipäiväisiin maallisiin asioihin Sillä tavoin rukous häiriin­tyy ja tulee epäpuhtaaksi. Tämän heikkouden poistamiseksi on keksitty rukoilla lyhyin rukouksin. Ne pitävät ajatukset Jumalan kasvojen edessä, ei­vät anna niille aihetta kääntyä muualle ja pitävät huomion aina si­säisesti keskittyneenä. Tästä pyhä Johannes Kassianus todistaa vakuuttaen, et­tä hänen aikanaan joka paikassa Egyptissä harrastettiin näitä ru­kouksia. Toisten isien opetuspuheista huomaa, että ne olivat käytössä myös Siinailla, Palestiinassa ja Syyriassa sekä kaikissa muissa osissa maailmaa. Huudahdus: Herra armahda! ja muut lyhyet rukoukset, joita kaikissa jumalanpalveluksissa on paljon, ovat juuri näitä edellä mainittuja pikkurukouksia.

Miten tulisi rukoilla

Rukoillessa on tärkeää panna syrjään tavalliset jokapäiväiset murheet ja huolet, koota hajanaiset ajatuksensa ikään kuin sulkemalla sielun ovi kaikelta maalliselta ja suunnata kaikki huomiomme Jumalaan.

Asettautumalla Jumalan kasvojen eteen ja muistamalla Hänen suuruutensa rukoilijan on välttämättä muistettava arvottomuutensa ja hengellinen köyhyytensä. Pyhä Johannes Kronstadtilainen sanoo: ”Rukoillessa koko luomakunta on kuviteltava Jumalaan verrattuna tyhjänveroiseksi ja vain Jumala on kaikki”. Mieleenpainuvan esimerkin oikeasta rukousasenteesta antoi Vapahtajamme vertauksessaan publikaanista, jonka Jumala armahti hänen nöyryytensä vuoksi. (Luuk.18: 9- 14)

Nöyryys ei aiheuta masennusta tai toivottomuutta. Päinvastoin nöyrä kristitty uskoo lujasti Taivaallisen Isän kaikkivoimallisuuteen ja hyvyyteen. Jumala hyväksyy vain uskon rukouksen niin kuin evankeliumista voimme lukea: ” Niinpä minä sanon teille: Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän.”(Mk. 11:24) Uskon lämmittämä kristityn rukous on hyvin voimallinen. Uskova muistaa Jeesuksen käskyn, että tulee rukoilla aina koskaan lannistumatta (Lk. 18:1) ja unohtamatta Hänen lupaustaan: ” Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.”(Matt. 7:7)

Evankeliumissa on monia esimerkkejä rukouksen suuresta voimasta: kanaanilainen vaimo, joka pyysi Herraa parantamaan tyttärensä (Matt. 15: 21- 28), turvaton leski, joka suostutteli väärän tuomarin puolelleen (Luuk.18: 5-8) ja muita. Eikä pidä joutua epätoivoon, vaikka rukoukseen ei vastattaisikaan heti. Kysymyksessä on testi, ei pyynnön torjuminen.

Pyhä Johannes Krysostomos on sanonut: ”Sen vuoksi Herra sanoi ”kolkuttakaa” osoittaakseen ettei Hän armossaan avaa välittömästi ovea, siitä huolimatta meidän on jäätävä odottamaan toivon valossa”. Tosi kristitty jatkaa rukoilemista keskeytymättömin ponnistuksin kunnes hän saa Herran vakuuttuneeksi, ja kunnes hän saa osakseen Hänen armonsa kuten VT:n patriarkka Jaakob, joka sanoi kanssaan painiskelevalle muukalaiselle:” En päästä sinua, ellet siunaa minua.” (1.Moos. 32:27). Ja niin hän sai osakseen Jumalan siunauksen.

Koska Herra on Taivaallinen Isämme, olemme kaikki veljiä ja sisaria keskenämme. Hän vastaa rukouksiimme vain, jos olemme todellisessa, veljellisessä, hyväntahtoisessa suhteessa toisiimme ja jos olemme voittaneet kaiken erimielisyyden ja vihan ja peittäneet kaiken suuttumuksen anteeksiantamuksella sekä tehneet rauhan kaikkien kanssa. ”Kun seisotte rukoilemassa, antakaa anteeksi kaikki mitä teillä on jotakuta vastaan. Silloin myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa teille rikkomuksenne anteeksi.” (Mark.11:25)

Mitä tulee rukoilla

Pyhä Iisak Syyrialainen kirjoittaa siitä, miten tulee rukoilla seuraavasti: “Älkää olko ajattelemattomia anomisissanne, ettette vihastuttaisi Jumalaa järjettömyydellänne. Päinvastoin olkaa viisaita, tulkaa arvollisiksi suurimpiin lahjoihin. Pyytäkää aarretta Häneltä, joka on aulis antaja ja olette saava Häneltä rikkauksia suhteessa pyyntönne järjellisyyteen. Salomon pyysi viisautta ja yhdessä sen kanssa hänelle annettiin maallinen valtakunta, koska hän anoi viisaasti Suurelta Kuninkaalta. Elisa pyysi kaksinkertaista osaa Pyhän Hengen armosta ja hänen pyyntönsä evättiin. Joutavien asioiden pyytäminen kuninkaalta loukkaa hänen arvoaan”.

Vapahtaja on suurin rukouksen opettaja. Rukous liittyy Hänen maallisen elämänsä kaikkiin tapahtumiin. Herra rukoili vastaanottaessaan kasteen Johannekselta (Luuk.3:21). Hän vietti koko yön rukoillen ennen apostolien valitsemista (Luuk.6:12). Hän rukoili Getsemanessa ennen vangitsemistaan. Hän rukoili ristillä. Hänen viimeiset sanansa ennen kuolemaansa olivat rukous (Luuk.23: 46)

Kuinka Jeesus opetti rukoilemaan

Jeesus itse sanoi, että saamme kaiken, mitä Hänen nimessään anomme. Näin Hänestä on tullut ihmisten rukousten kohde. Hän antaa rukoukselle sisällön ja vastaa siihen. Hän vahvistaa uskoa, tukee, rohkaisee ja kasvattaa ihmistä ja antaa kestävän toivon. Kristus opettaa, kuinka tulee rukoilla kaikissa elämän tilanteissa ja olosuhteissa. Kun Häneltä kysyttiin, miten tulee rukoilla, Hän antoi malliksi ”Isä meidän”- rukouksen. Näin Hän osoittaa, että ihminen on erittäin läheisessä ja persoonallisessa suhteessa Jumalaan. Vanhan testamentin Jumala oli pelättävä ja ankara. Jeesuksen Jumala on rakastava Isä. Tämä saa aikaan uskovassa rukoilijassa halun antaa itsensä Jumalalle, jotta voisi tulla osalliseksi suurimmasta rakkaudesta.

Isä meidän – rukous opettaa meille, että tärkein asia on Jumalan tahdon toteutuminen ja siihen pyrkiminen sekä Jumalan nimen ylistäminen ja Hänen valtakuntansa toteutuminen myös maan päällä. Meitä kehotetaan myös anomaan jokapäiväistä leipää, joka Kirkon isien mukaan on itse Kristus, ”taivaallinen leipä, josta Hänen taivaaseen astumisensa jälkeen tuli Eukaristian, Pyhän Ehtoollisen, aines. Hän opettaa myös anomaan anteeksiantoa, jonka edellytyksenä on, että itse annamme anteeksi toisillemme, samoin voimaa kohdata tulevat koettelemukset. Jeesus vakuuttaa, että Jumala, Isä, kuulee Hänelle osoitetut rukoussanat. Tästä johtuu, että Jumalaa rukoillaan kuin Isää. Hän on joka hetki läsnä sisimmässämme ja näkee ”salassa” kaiken. Ei ole tarpeen käyttää monia sanoja, sillä Hän tietää tarpeemme, rikkomuksemme, olemmeko antaneet toisille anteeksi tai katuneet rikkomuksiamme. Jeesus opetti, että tulee rukoilla aina, lakkaamatta (Lk. 18:1). Säännöllisyys ja kestävyys osoittavat todellisen sydämemme tilan. Viimeisessä rukouksessaan Jeesus kehotti seuraajiaan olemaan aina valveilla, erityisesti viimeisinä aikoina. Apostoli Johannes erityisesti kehottaa meitä anomaan sitä, että pääsisimme yhteyteen itse Jumalan kanssa. Usko ei ole ainoastaan rukouksen ehto, vaan myös sen aikaansaannos.

Milloin tulee rukoilla

Apostoli Paavali opettaa: “Rukoilkaa lakkaamatta” (1.Tess. 5:17). On välttämätöntä rukoilla niiden kirkkaiden ja ylevien hetkien aikana, jolloin sielumme kokee vierailun ylhäältä ja kohoaa korkeuksiin kohti taivasta sekä tuntee tarvetta rukoukseen. Yhtä lailla on tarpeellista rukoilla kaikkina muina rukoukseen tarkoitettuina hetkinä aamuisin ja iltaisin silloinkin, kun emme ole rukousmielellä. Muutoin rukoilemisen kyky saattaa hävitä, aivan kuten vanha rauta ruostuu ilman käyttöä.

Sielullemme on tarpeellista, säilyttääkseen hartaan tuoreuden, asettaa päämäärä rukoilla säännöllisesti, huolimatta siitä olemmeko vai emmekö ole siihen halukkaita Ortodoksikristittyä Kirkko kehottaa rukoilemaan päivittäin aamulla herättyään ja illalla ennen vuoteeseen menoa. Meidän tulisi rukoilla jokaisen tärkeän työn edellä ja jälkeen. Tässä asiassa rukouskirja on tarpeellinen kumppani.

Yksityisten rukousten lisäksi kotona on toinen muoto yhteistä rukousta, joka tapahtuu kirkossa. Herra sanoi tällaisesta rukoilemisesta: ”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt.18:20).

Apostolien ajoista asti kaikkein tärkein yhteisen rukouksen muoto on ollut sunnuntaisin kirkoissa toimitettava liturgia, jossa uskovat yhdestä sydämestä ylistävät Jumalaa. Yhteinen jumalanpalvelus sisältää suuren hengellisen voiman.

Kristityt muodostavat Kristuksen Ruumiin, Jumalan huoneen, niin kuin Raamatussa on kirjoitettu:” Kristus sen sijaan on Poika, jonka haltuun on uskottu Jumalan koko rakennus” (Hepr. 3:6).  Tuo rakennus toinen maailma, joka on erilainen kuin tämä, jossa elämme. Tuossa toisessa maailmassa elämällä on toisenlainen olemus. Se on rukouselämää, yhteyttä Jumalan kanssa ja Hänen ylistämistään. Rukouksen kautta kykenemme yhteyteen koko taivaallisen maailman kanssa: enkelien, profeettojen, apostolien, marttyyrien, piispojen, vanhurskaiden ja Jumalansynnyttäjän kanssa.

Täällä maan päällä rukoilemme läheistemme ja toinen toistemme puolesta, myös jo tästä elämästä siirtyneiden puolesta ja pyydämme pyhien esirukouksia, että hekin rukoilisivat puolestamme.

Rukous on yhteyttä Jumalan kanssa. Täydellisimmillään rukous on ortodoksisessa temppelissä. Kirkko on rukouksen maailma ja rukouksen paikka.

Ensimmäisen seurakunnan elämä alkoi helluntain jälkeen perinteisen rukouksen pohjalta. Apostoli Luukas kertoo, että ”apostolit olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa” (Luuk.24:53; Ap.t. 5:12). Apostoli Pietarin kerrotaan rukoilleen kuudentena hetkenä (Ap.t. 10:9). Hän kävi myös Johanneksen kanssa yhdeksännen hetken rukouspalveluksessa (Ap.t. 3:1). Tämä osoittaa, että seurakunnalla oli oma liturginen käytäntönsä ja rytminsä jo ennen helluntaita. Varhaisin rukousmuoto oli psalmien veisaaminen (Ef.19; Kol. 3 :16).  Kaikki alkuseurakunnan tapahtumat pohjautuvat tähän ennen helluntaita vallinneeseen yhteisen rukouksen perinteeseen.   Rukous edelsi Matteuksen valitsemista apostoliksi Juudas Iskariotin jälkeen, samoin valittaessa seitsemää diakonia. Rukoiltiin myös Pietarin vapautumista vankeudesta, kastettujen puolesta.  Apostolien tekojen kirja todistaa, että erityisesti Pietari ja Paavali olivat ahkeria ja kestäviä rukoilijoita. Apostoli Paavali usein mainitsee ”rukoilevansa aina” (Room. 1:10) ja kehottaa ”rukoilemaan joka hetki” (Ef.6:18). Paavali ymmärtääkin rukoilemisen kilvoituksen ja jumalanpalvelemisen muodoksi. Hän selkeästi antaa ymmärtää, että seurakunnasta tulee Kirkko, Kristuksen Ruumis, juuri rukouksen kautta. Rukouksen kautta siitä tulee Jumalan valtakunnan maanpäällinen esikartano, ja rukouksen kautta se saavuttaa täyteytensä.

Ortodoksisen jumalanpalveluksen yleisperiaate ilmenee psalmin sanoista: ”Kiitä sieluni Herraa ja kaikki, mitä minussa on Hänen pyhää nimeänsä”. Koko luonto sinällään ja sen kautta ylistää Herraa. Siitä syystä ortodoksisessa kirkossa erilaiset luonnon ainekset- suitsutus, pyhitetty vesi ja öljy, tuohukset, palmun oksat jne. – kaikki palvelevat Jumalan kunniaa ja siitä syystä kokonaisuutta.

Jeesuksen rukouksen harjoittamisesta

On ollut ja vieläkin on sellaisia rukoilijoita, jotka ovat mieltyneet yhteen lyhyeen rukoukseen ja toistavat sitä lakkaamatta. Pyhä Johannes Kassia­nus sanoo, että hänen aikanaan Egyptissä kaikkien yleisesti käyttä­mänä lyhyenä rukouksena oli 70. psalmin 2. jae: ”Jumala, pelasta minut, Herra, riennä avukseni!”

Pyhän Johannikoksen elämäkerrassa mainitaan hänen aina toistaneen seuraavaa rukousta: ”Toivoni on Isä, turvani Poika ja suojeluk­seni Pyhä Henki.” Tämän rukouksen hän liitti jokaiseen ulkoa oppi­mansa 30 psalmin jakeeseen, ja nämä psalmit olivatkin hänen ru­koussääntönään. Eräs toinen käytti lakkaamattomana rukouksenaan seuraavia sanoja: ”Ihmisenä olen minä syntiä tehnyt, mutta Sinä lau­piaana Jumalana armahda minua.”

Luonnollisesti toiset rukoilijat valitsivat itselleen muita lyhyitä rukouksia. Aivan varhaisesta ajasta lähtien oli kuitenkin hyvin useilla tapana valita seuraava rukous: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä. ”Täs­tä löytyy viittauksia pyhien Efraim Syyrialaisen, Johannes Krysostomoksen, Iisak Syyrialaisen, Hesykioksen, Barsonofioksen ja Johanneksen sekä ”Portaitten” kirjoittajan, Johannes Klimakoksen, kirjoituksissa. Myöhemmin se alkoi olla jo kaikkien huulilla. Se liitettiin kirkollisiin sääntöihinkin, joissa se esitetään käytettäväksi kaikkien kotirukousten ja kirkollisten juma­lanpalvelusten sijaan

Tätä rukousta nimitetään Jeesuksen rukoukseksi sen tähden, että sillä käännytään Herran Jeesuksen puoleen. Se on suullinen kuten kaikki muutkin lyhyet rukoukset. Mielen rukousta se on silloin, kun sitä rukoillaan ei yksin sanoilla, vaan myös järjellä ja sydämellä. Näin on erikoisesti silloin, kun se pitkäaikaisen huolellisen käytön jälkeen yhtyy hengen liikkeisiin niin, että ne ovat yhtä, ja rukous tuntuu olevan sisällä, mutta sanoja ei tunnu olevankaan. Jokainen pikkurukous voi kohota tälle asteelle. Jeesuksen rukous on kuiten­kin etusijalla sen tähden, että se yhdistää sielun Herraan Jeesukseen, joka on ainoa ovi Jumala-yhteyteen, minkä saavuttamiseen rukous pyr­kiikin. Hän itse on sanonut: ”Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh.14:6) Niinpä hän, joka omaksuu tämän ru­kouksen, hankkii itselleen lihaksitulemisen salaisuuden koko voi­man, ja siinä onkin meidän pelastuksemme.

Isät antavat seuraavia ohjeita rukoilemisesta ja Jeesuksen rukouksen harjoittamisesta:

1. Rukoussäännöstä osa tulee varata myös Jeesuksen rukoukselle, muutamia kertoja ennen rukoussäännön suorittamista ja samoin sen jälkeen. Jos innostusta riittää, niin jokaisen rukoussääntöön kuuluvan rukouksen jälkeen voi lausua Jeesuksen rukousta muuta­mia kertoja, kuten oli menetellyt Johannikos Suuri, joka rukoilles­saan jokaisen psalmin jälkeen toisti lyhyen rukouksensa: ”Toivoni on Isä, turvani on Poika ja suojelukseni on Pyhä Henki.”
2. Itse voi määrätä, kuinka paljon missäkin tapauksessa lausuu tä­tä rukousta, tai voi menettele hengellisen isän neuvon mukaan.
3. Ei pidä kiirehtiä rukouksen toistamisessa, vaan sitä tulee lausua harvaan. Tärkeämpää on huolehtia siitä, että ymmärrys keskittyy sydämeen.
4. Hyvä olisi ottaa tavaksi rukoilla myös varsinaisten rukousaikojen välillä. Jos tähän ei ole tilaisuutta, voi rukousta lausua hengessä työn lomassa ja jopa puheittenkin keskellä.
5. Eräs isistä on sano­nut: ”Rukous ei ole riittävä, jos rukoilija ei vaivaa ruumistaan ku­marruksilla.” Jos voimiensa mukaan pyrkii noudattamaan tätä, niin alkaa no­peammin saavuttaa Jeesuksen rukouksessa harjaantumisen hedelmää.
6. Muita Jeesuksen rukousta koskevia neuvoja, viittauksia ja varoituksia löytyy Simeon Uuden Teologin, Gregorius Siinailaisen, munkki Nikeforoksen, Ignatioksen ja Kallistoksen kirjoituksista, jotka ovat Filokaliassa. Kaikkien muidenkin isien opetukset sisäises­tä rukouksesta soveltuvat myös Jeesuksen rukoukseen. Tärkeintä on pitää tark­kaavaisuus sydämessä (Herran kasvojen edessä) ja maahan lange­ten lukea nöyrästi ja hartaasti tätä lyhyttä rukousta.
7. On huomattava, että tarkkaavaisuuden tulee olla sydämessä eli rinnassa, hieman vasemman nisän yläpuolella. Kun jännityksen vai­kutuksesta sydäntä alkaa kivistää, niin on meneteltävä munkki Nikefo­roksen neuvon mukaan niin, että irrottautuu sydämestä ja kohdistaa huomion ja rukoussanat siihen paikkaan, jossa tavallisesti kes­kustelemme itsemme kanssa, rinnan yläpäähän kurkkutorven ala­puolella. Myöhemmin voi jälleen laskeutua vasemman nisän ylä­puolelle. Ei pidä aliarvioida tätä huomautusta, niin yksinkertaiselta ja vä­hän hengelliseltä kuin se tuntuneekin.
8. Pyhät isät antavat paljon varoituksia. Aiheen niihin on antanut kokemus, mikä väärästä rukousharjoituksesta on saatu. Pitää toimia aina mitä suurimmalla nöyryydellä eikä sallia itsensä ajatella minkäänlaisia saavutuksia. Oikea menestyminen kehittyy huo­maamattomasti.
9. Päämääränä tulee olla ainoastaan työskentely ja vaivannäkö. Kuluu kuu­kausia ja vuosia, ennen kuin alkaa näkyä heikkoja menestymisen ituja. Eräs athosvuorelainen isä kertoi itsestään, että vasta kahden vuoden vaivan jälkeen hänen sydämensä lämpeni. Eräs toinen saa­vutti tämän kahdeksan kuukauden jälkeen. Itse kussakin tämä kehi­tys tapahtuu sen mukaan, miten paljon voimia ja harrastusta hänel­lä on tähän työhön.

Sisäinen valvominen

Rukous saa Jumalan auttamaan meitä, ja Jumalan voima torjuu viholliset, kunhan rukous vain on harras ja Jumalan tahtoon antautuva. Sisäisten vihollisten hyökätessä rukouksen paikka on aivan vastarinnan alussa.

Isien opetuksen mukaan rukouksen osuus tässä sisäisessä taistelussa on seuraava: Kun huomio valppaan vartijan tavoin antaa tiedon vihollisen lähestymisestä ja kun vihollisen nuolet alkavat tun­tua, ts. ilmestyy joko himollinen ajatus tai himon liike, niin henki huolehtien pelastuksesta ajaa armotta tämän pois sydämen lähettyviltä antamatta sen tunkeutua sisään ja kohottaa samanaikaisesti ru­kouksensa Herran puoleen kutsuen Häntä avukseen. Apu tuleekin, viholliset hajaantuvat ja taistelu taukoaa.

Pyhä Johannes Kolobos kuvaa tätä näin: ”Minä olen sen ihmisen kaltainen, joka istuu suuren puun alla ja näkee, että häntä lähestyy suuri joukko petoja ja käärmeitä. Voimatta karkottaa niitä hän kii­peää puuhun ja pelastuu. Samoin minäkin istun kammiossani ja nä­en pahojen ajatusten hyökkäävän päälleni. Ja kun minulla ei riitä voimia niitä vastustamaan, niin turvaudun Jumalaan rukouksen vä­lityksellä ja näin pelastun vihollisten hyökkäykseltä. ”

Pyhä Hesykios puheessaan valvomisesta ja rukouksesta kirjoittaa: ”Sinun tulee terävällä ja jännitetyllä järjen katseella katsoa sisääsi, et­tä voisit tuntea ne, jotka sisälle aikovat. Tunnettuasi ne käärmeiksi murskaa heti vastalauseilla niitten päät ja huokauksin kutsu avukse­si Herraa Kristusta. Tässä tulet kokemaan näkymätöntä jumalallista puolustusta.” Lisäksi: ’Joka kerta kun pahat ajatukset enenevät, sin­gotkaamme niiden keskelle Herramme Jeesuksen Kristuksen avuk­si huutaminen. Silloin saamme heti huomata, että ne haihtuvat kuin savu ilmaan, kuten kokemus on osoittanut.”

Ja vielä: ”Käykäämme mielessämme taistelua seuraavassa järjes­tyksessä. Ensin huomio. Huomattuamme pahan ajatuksen lähesty­neen singotkaamme sitä vastaan sydämestämme kiivaasti kirouksen sanat. Kolmanneksi on rukoiltava huutamalla avuksi Herraa Jeesus­ta Kristusta, jotta tämä paha ajatus häviäisi eikä järki seuraisi tätä haaveilua kuten lapsi seuraa houkuttelevaa taikuria.”

Rukouksen hedelmät

Rukous maanviljelijän tavoin kyntää sydämemme pellon ja saa sen vastaanottavaiseksi taivaallisille siunauksille ja tuottamaan hyveiden ja täydellisyyden hedelmiä. Rukous houkuttelee sydämeemme Pyhän Hengen armon ja siten vahvistaa uskoamme, toivoamme ja rakkauttamme. Se valaisee mielemme, ohjaa tahtomme hyvän tekemiseen, lohduttaa sydäntä surussa ja kärsimyksissä, ja yleensäkin kaikessa, mikä on hyväksi hyvinvoinnillemme.

Pyhien isien opetuksen mukaan rukous on “sielun hengitystä” ja suuri siunaus kaikille. Kyky rukoilla oikein keskittymällä ja koko sydämestä tai rukouksen lahjan saaminen on eräs kaikkein arvokkaimmista hengellisistä lahjoista.

Avioliiton areena

Pyhityksen kaksi tietä: Kilvoittelu luostarissa ja maailmassa

Avioliitto ja neitsyys – kaksi tietä

Pyhä Atanasios Suuri on sanonut: ”Elämässä on kaksi tietä. Toinen on tavallinen ja maallinen, toisin sanoen avioliitto. Toinen on enkelielämä joka on korkeampi, toisin sanoen naimattomuus. Jos joku valitsee maailmallisen tien – avioliiton – hän ei saa moitteita, mutta hän ei tule saamaan samoja lahjoja. Kuitenkin hän saa joitakin niistä, koska hän tuottaa kolmekymmenkertaisen hedelmän. Mutta jos joku valitsee kunniakkaan tien, joka on korkealla maailman yläpuolella, hän on saava ihmeellisempiä lahjoja, vaikka tämä tie on täynnä murhetta ja vaikeampi kuin ensimmäinen, koska hän tuottaa täydellisen ja satakertaisen hedelmän”.

Samasta asiasta Pyhä Gregorios Teologi sanonut: ”Elämässä on kaksi mahdollista tietä – avioliitto ja naimattomuus, ja jälkimmäinen on korkeampi ja enemmän jumalankaltainen, mutta se on vaikea ja vaarallinen, ja edellinen on alempi, mutta turvallisempi…” “Ei yksinomaan naimattomuus eikä avioliitto yhdistä meitä tai erota meitä Jumalasta tai maailmasta, siten että toinen olisi inhottava ja toinen ehdottoman ylistämisen arvoinen. Päinvastoin, järjen tulee hallita sekä avioliitossa että naimattomuudessa ja saada aikaan hyveitä niissä kuten taiteilija tietyistä aineksista…”. ”Vaikka avioliitolla on maallinen alkuperä ja naimattomuus tekee meistä Kristus- Kuninkaan morsiamia, kuitenkin tapahtuu niinkin, että naimattomuus vetää meidät alas maahan, ja avioliitto nostaa taivaiseen. Siksi, jos joku alkaa moittia avioliittoa ja toinen naimattomuutta, molemmat ovat vääräsää…” Neitseellinen elämä on parempi, todella parempi, mutta jos se palvelee maailmaa ja maata se on pahempi kuin avioliitto”.

Avioliitto ja perhe

Raamatusta ja kirkon traditiosta tiedämme, että kristityn elämän päämäärä on kehittyä ja kasvaa yhteydessä Jumalaan, ja sitä nimitetään theoosikseksi tahi jumaloitumiseksi. Tiedämme myös, että tämän päämäärän saavuttaminen ei vaadi ainoastaan ehdotonta ja horjumatonta uskoa Jumalaan, vaan myös tietynlaista henkilökohtaisen kilvoituksen ja uhrautumisen hyväksymistä – sanamukaisesti askeesia. Yhdelläkään ortodoksikristityllä ei ole erivapautta tästä kilvoituksesta, olipa hän sitten avioliitossa elävä, munkki tai nunna, maallikko tai pappi. Tuo ponnistelu ja kilvoittelu kuuluu kaikille.

Avioliitto on perheen ydinsuhde. Se on ihmiskunnan historian vanhin ja edelleen yhteiskunnan merkittävin julkinen ja oikeudellinen sopimus. Aviosuhde on kaikkien ihmissuhteiden joukossa ainoa, joka on asetettu jo luomisessa. Avioliitto on tarkoitettu siteeksi, mikä pitää perheen koossa.

Ortodoksinen kirkko pitää perhettä suuressa arvossa. Isät ovat luonnehtineet usein kirkkoa perheeseen liittyvin ilmaisuin. Perusarvot muotoutuvat perheessä, kuten Kirkossakin, sielu vahvistuu ja saa hahmon ja pelastuksen tie tuodaan julki. Perhe on lämmin paikka, jossa uskon hapatetta vaalitaan, jossa ensiksi aloitamme kasvumme Kristuksen täyteen elämään.

Juuri tästä syystä jokainen piispa, jokainen pappi, jokainen munkkisäätyyn kuuluva ja kaikki maallikot muistavat päivittäisissä rukouksissaan äitejä, isiä, että “heidän päivänsä olisivat runsaslukuiset maan päällä”. Tästä syystä muistamme isiämme ja äitejämme heidän kuolonuneen nukkumisensa jälkeen rukoilemalla heidän puolestaan hartaasti ja kurkottaen rukouksissamme kuoleman kuilun yli ollaksemme heidän kanssaan tulevassa elämässäkin hengellisessä maailmassa. Perhe on niin erikoislaatuinen, että muistamme erehtyneitä ja harhassa olevia ja synnissä eläviä jopa enemmän kuin uskossa nuhteettomia ja järkkymättömiä. Sellainen on perheen ihme.

Ortodoksinen perhe kuitenkin ymmärretään aina sen hengellisessä yhteydessä. Se on hengellinen yksikkö. Itsekäs, yhteiskunnallinen perhe, joka mahtailee verisiteiden oikeuksilla ja etuoikeuksilla, ei ortodoksisen näkemyksen mukaan ole perhe. Taloudellinen yksikkö, joka käyttää perhesuhteita saavuttaakseen maallista omaisuutta ja rikkauksia, itseensä käpertynyt sosiaalinen yksikkö, joka on perheenä vastuussa vain itsestään, sellainen ns. “hyvä” perhe, joka pitää elämässä vain yhtä asiaa tärkeänä, jonka puolesta taistella, eivät oikeastaan ole ortodoksisesta näkökulmasta perheitä.

Niin arvostettu ja pyhä kuin perhe onkin, ensisijaisesti uskollisuutemme todellisina kristittyinä kohdistuu Jumalaan. Mikä tahansa, mikä menee Kristuksen edelle vapaasti lainaten raamattua, ei ole Kristuksen arvoista. Kuka tahansa asettaakaan perheeseen kuuluvat etuoikeudet etusijalle Kirkkoon ja käskyihin nähden on eräänlainen kultin harjoittaja, joka pettää sekä kirkon että aidon perheen. Todellinen perhe ei ole maallinen. Todellinen perhe on Kirkon ikoni ja koko ihmiskunnan veljeys. Todellinen perhe ei rajoita rakkauttaan vain rajojensa sisäpuolelle kuuluviin, vaan ulottaa lähimmäisiin, jopa vihollisiinkin rakkautensa, joka on kehittynyt, sivistynyt ja jalostunut perheen sisällä.

Aivan kuten armeija harjoittaa sotilaita taistelemaan vihollisia vastaan kotimaan puolesta, niin todellinen perhekin, ortodoksinen perhe, varustaa lapsensa hengellisillä aseilla, joilla he voivat voittaa kiusaukset, taistella syntiä vastaan, elää esimerkillistä ja siveellistä elää, saavuttaa täällä maan päällä yhteyden Jumalaan, toteuttaa itsessään koko ihmisen sisällä oleva jumalallisten mahdollisuuksien varasto, ja siirtyä tulevaan elämään hengellisesti voimallisina rukoilemaan perheensä jäsenten puolesta, jotka vielä jäävät maan päälle

Todellinen ortodoksinen perhe opettaa jäsenilleen rakkautta – näkemyksellistä, luontevaa rakkautta, joka on luonnollista verissukulaisille – ja rohkaisee heitä menemään maailmaan jakamaan tätä rakkautta muille ja tekemään sen täydelliseksi siinä määrin kuin se on mahdollista. Todellinen perhe ylittää itsensä. Jos perheen jäsenet saavuttavat rikkauksia ja tavaroita, ne ovat toissijaisia seikkoja. Näitä tuloksia mitataan vain niiden ensisijaisten vaikutusten perusteella, joita niillä on kirkolle, yhteiskunnalle yleensä ja kristillisten ihanteiden toteutumiselle.

Ja jos perheen jäsen astuu munkkielämään, tälle yksilölle kirkko varaa suurimman ylistyksen. Sellaiselle, joka voi ilman perhesiteiden tukea ja aviorakkauden lohtua osoittaa ja antaa rakkautta epäitsekkäästi. Sellaiselle, joka voi köyhyydessä eläen saada aikaan sielun ja sydämen rikkauksia maailman pilkan ja ylenkatseen edessä, säilyttäen sisäisen arvokkuutensa. Sellaiselle, joka voi perheestään erossa ollen osoittaa todellisempaa rakkautta rukouksissaan ja esimerkillään, kuin niille, jotka elävät perheessä.

Kristillisestä ja ortodoksisesta näkökulmasta avioliitto ei perustu siihen, mitä pidetään sosiaalisesti, poliittisesti, laillisesti, taloudellisesti ja/tai filosofisesti oikeana. Ortodoksinen näkökulma perustuu kokonaan tiettyyn jumalalliseen totuuteen, joka on käynyt ilmi Jumalan ilmoittaessa totuutensa kansalleen. Näiden jumalallisten totuuksien joukosta seuraavat huomiot ovat keskeisiä ortodoksiselle käsitykselle avioliitosta:

Avioliitto pohjimmiltaan on riippuvainen Jumalan ilmoittamasta totuudesta sellaisena kuin se ilmenee Kirkkomme sakramentaalisessa, kristologisessa ja kolminaisuus- teologiassamme.

Ortodoksisesta näkökulmasta avioliiton tarkoitus on pyrkiä vastaamaan ihmislajin hengellisiin tarpeisiin samoin kuin fyysisiin, tunneperäisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin.

Avioliitto on ymmärrettävissä Jumalan antamana olemassaolon muotona ja kallisarvoisena ikuisena lahjana Jumalalta, jota tulee vaalia. Pyhän Johannes Krysostomoksen mukaan ”Jumala kaitselmuksessaan on suunnitellut tämän miehen ja naisen välisen yhteyden… Ihmisolentojen välillä ei ole mitään niin läheistä yhteyttä kuin vaimon ja miehen”. Se ei ole pelkästään inhimillinen rakennelma, joka on kehittynyt yhteiskunnallisesta sopimuksesta, vaan täydellisimmillään ymmärrettävissä miehen ja naisen käymisenä pyhään avioliittoon rukouksellisessa yhteistyössä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kanssa.

Avioliitto ei ortodoksisen näkemyksen mukaan perustu sellaisiin maallisiin lakikäsitteisiin kuin oikeus ja tasa-arvoisuus. Ortodoksiset avioliitot perustuvat lujasti Kristuksen kaltaiseen itsensä uhraavaan rakkauteen, anteeksiantamukseen ja laupeuteen. Seuraavien evankeliumin säkeiden sisältämä viisaus vaikuttaa voimakkaasti aviolliseen vuorovaikutukseen ja toimintaan ja on valaisevimmillaan seuraavassa huomiossa: ”…joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja.”

Avioliiton tehtävä on saattaa kaksi ihmistä Jumalan valtakuntaan. Se kehottaa heitä elämään Kristuksen kaltaista elämää persoonien yhteytenä ja sallii heidän tulla ikuisesti pysyviksi kanssaosallistujiksi jumalallisen elämän ja täydellistymisen kehityskulkuun.

Niin kuin ortodoksisen kirkon pyhä traditio ymmärtää, avioliitto auttaa yksilöitä heidän pyrkimyksissään kehittyä täydellisemmiksi ihmisiksi ja toteuttaa heidän täyttä ihmisyyttään.

Avioliitto kutsuu miestä ja naista Jumalan asettamaan ”ykseyteen”, jonka ainoastaan he voivat jakaa. Tämä Jumalan antama ykseys on moniulotteinen. Jokaista heidän ihmisyytensä biologista, psyykkistä ja sosiaalista osatekijäänsä kutsutaan osallistumaan tähän ykseyteen.

Kirkkoisä Tertullianus suorastaan runollisesti kuvaa avioliittoa:

”Kuinka meidän tulisi kuvata avioliittoa, joka on itse Kirkon kuva, jota rukous vahvistaa ja jota siunaus lujittaa, jota enkelit julistavat ja jonka Isä lopulta vahvistaa? Kuinka miellyttävä on kahden sydämen ies, kahden sydämen, joita yhdistää yksi toivo, yksi opetus ja yksi laki. He ovat kuin yhden Isän lapset, kuin yhden isännän orjat, ei ole riitaa heidän välillään sielun ja ruumiin suhteen. He kaksi ovat yksi liha. Missä on yksi liha, siinä on yksi henki. He rukoilevat yhdessä, he polvistuvat yhdessä, he paastoavat yhdessä, he vastavuoroisesti muistuttavat ja varoittavat toisiaan. He yhdessä käyvät kirkossa ja osallistuvat Jumalan ateriaan, kärsivät vainoa yhdessä, nauttivat yhdessä rauhasta. He eivät kätke mitään toisilta, eivätkä ole koskaan rasituksena muille. He auliisti käyvät sairaiden luona, antavat almuja ujostelematta, he viipyvät kirkkokokouksissa eivät vain huvin vuoksi; he laulavat psalmeja ja hymnejä yhdessä ja molemminpuolisesti innostavat toisiaan ylistämään Jumalaa”.

Pyhä Gregorios Teologi on sanonut: ”Avioliiton sitein yhdistyneinä korvaamme toisiamme sekä käsin että korvin että säärin. Avioliitto tekee heikosta kaksi kertaa voimakkaamman, antaa suuren ilon hyvän toivottajille ja murhetta pahaa toivoville. Aviopuolisoiden yhteiset murheet tuntuvat helpommilta, yhteinen ilo on paljon ihanampaa heistä kummastakin. Rikkaudet yksimielisistä puolisoista tuntuvat miellyttävämmiltä ja puutteessa yksimielisyys itsessään on miellyttävämpää kuin rikkaudet. Avioliiton siteet ovat heille avain siveyteen ja haluihin, välttämättömän hellyyden sinettinä. He juovat kotinsa yhdestä lähteestä, josta muukalaiset eivät juo ja joka ei virtaa mistään eikä minnekään. Yhtenä lihana heillä on myös yksi sielu ja molemminpuolisella rakkaudella he yhtä lailla saavat toisensa kiinnostumaan ahkerasti miellyttämään Jumalaa. Sillä avioliitto ei erota Jumalasta, vaan päinvastoin sitoo Häneen tiiviimmin, koska siinä on enemmän perusteluja siihen.”

Avioliiton suhteen on kaksi väärinymmärrettyä näkökohtaa, jotka ortodoksisen dogmaattisen teologian tulisi torjua. Toinen on se, että avioliitto on olemassa vain suvun jatkamista varten. Mikä sitten olisi sellaisten avioliittojen tarkoitus, joissa aviopareilla ei ole lapsia? Pitääkö heitä neuvoa eroamaan ja menemään uudelleen avioon? Jopa niissäkin tapauksissa, joissa on lapsia: onko oletettava, että heillä on vain kerran vuodessa suhde suvun jatkamista varten? Kirkko ei ole koskaan opettanut niin. Päinvastoin pyhän Johannes Krysostomoksen mukaan niistä kahdesta syystä, joita varten avioliitto asetettiin, nimittäin ”tekemään mies iloiseksi ja tyytyväiseksi naisen kanssa ja saamaan lapsia”, on ensimmäinen ja tärkein.  ”Mitä tulee synnyttämiseen, sitä ei ehdottomasti vaadita avioliitolta…” Itse asiassa ortodoksisen käsityksen mukaan avioliiton päämäärä on, että mies ja nainen tulisivat yhdeksi, Pyhän Kolminaisuuden kuvan mukaan, jonka kolme persoonaa ovat pohjimmiltaan yhtä rakkaudessa. Jälleen pyhää Johannes Krysostomosta lainataksemme, ”kun aviomies ja vaimo yhdistyvät avioliitossa, heitä ei enää tule pitää jonakin maallisena, vaan itsensä Jumalan kuvana. Molemminpuolisesta kahden osapuolen rakkaudesta avioliitossa tulee elämää antavaa ja luovaa, kun lapsi syntyy sen hedelmänä. Jokainen ihmisolento on sen vuoksi rakkauden hedelmä, ja jokaisen syntymä on tulos heidän vanhempiensa välisestä rakkaudesta.”

Toinen väärinymmärrys avioliitosta on se, että sitä pitäisi pitää ”myönnytyksenä” inhimilliselle ”heikkoudelle”. On parempi avioitua kuin langeta haureuteen, niin kuin apostoli Paavali sanoo. Tämä kohta on tulosta 1. Kor. 7: 2 – 9 väärin tulkitsemisesta. Jotkut varhaiskristilliset lahkot, kuten montanistit ja manikealaiset, olivat sitä mieltä, että sukupuolisuus yleensä on jotain epäpuhdasta ja pahaa, kun taas neitseellisyys on ainoa kristitylle sopiva tila. Kristillinen perinne vastusti tätä kristillisen askeesin ja moraalin vääristymää hyvin voimakkaasti

Ortodoksisessa perinteessä ei ymmärretä sukupuolista yhteyttä minään epäpuhtaana ja epäpyhänä. Tämä käy selväksi, kun lukee ortodoksisen avioliiton sakramentin rukouksia. Sukupuolielämän katsotaan olevan sopusoinnussa ”puhtauden” ja ”siveyden” kanssa, joista jälkimmäisellä ei tietenkään tarkoiteta kieltäytymistä sukupuolisesta kanssakäymisestä, vaan paremminkin sukupuolielämää, joka on vapautunut sellaista, mikä on luonteenomaista Aadamin lankeemuksen jälkeen. Kuten Paul Evdokimov on sanonut: ”Sopusointuisissa liitoissa … sukupuolisuus muuttuu jatkuvaksi hengellistymiseksi tarkoituksena saavuttaa aviollinen siveys”.

Miehen ja naisen molemminpuolinen rakkaus avioliitossa muuttuu yhä vähemmän riippuvaiseksi sukupuolielämästä ja kehittyy syväksi yhteydeksi ja yhteenliittymiseksi, joka täydentää koko ihmispersoonaa: kahden täytyy tulla ei vain ”yhdeksi lihaksi”, vaan myös yhdeksi sieluksi ja yhdeksi hengeksi. Kristillisessä avioliitossa ei ole itsekäs ”nautinto” tai ”huvitus”, tärkein käyttövoima, vaan pikemminkin molemmin puolisen uhrautumisen etsiminen, valmius ottaa kantaakseen kumppaninsa risti omanaan, jakaa koko oma elämänsä kumppaninsa kanssa. Avioliiton perimmäinen päämäärä on sama kuin jokaisen sakramentinkin, ihmisluonnon jumalallistuminen ja yhteys Kristuksen kanssa. Tämä tulee mahdolliseksi vain, jos itse avioliitto kirkastetaan ja jumalallistetaan.

Avioliitto tänä päivänä

Tänä päivänä avioliiton aseman romahdus näkyy valitettavan monessa trendissä.  Tällä hetkellä Suomessa jo yli puolet äitien esikoisista ja 40 % kaikista lapsista syntyy avioliiton ulkopuolella, pääasiassa avosuhteissa. Suurin osa esikoisensa synnyttävistä äideistä ei siis ole aviossa. Muutos on tapahtunut nopeasti, vielä kymmenen vuotta sitten pääsääntöisesti avioiduttiin viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen lapsi oli tulollaan. Kun maassamme solmitaan vuodessa 24 000 avioliittoa, niin samassa ajassa eroaa 14 000 avioparia. Samanlainen kehityskulku on nähtävissä myös ortodoksisen kirkon piirissä.

Aikaamme voi luonnehtia mielihyväkulttuurin aikakaudeksi. Elämän tarkoitukseksi nähdään pelkästään nautinnon ja elämysten tavoittelu. Itsekeskeiseen mielihyväkulttuuriin uponneen on vaikea kasvaa vanhemmuuteen. Omat intressit sivuuttavat yhä useammin lapsen edun jo äidin kohdussa. Raskaudenkeskeytysten määrä on kääntynyt nousuun viime vuosina. Tutkijoiden mielestä perhepoliittisten leikkausten luoma kielteinen asenneilmapiiri on osaltaan ruokkinut naisten synnytyshaluttomuutta.

Poliisit kertovat surullisia tapauksia, joissa 10-vuotiasta juopunutta kotiin vietäessä käy ilmi, että vanhemmat ovat lähteneet viikonlopuksi juhlimaan eikä lapsen humala ole riittävä peruste juhlien keskeyttämiseen. Nuorten huumeongelmia vuosikymmenet hoitanut psykiatri totesi, että 70-luvun ja nyt meneillään olevan huumeaallon välinen ero on siinä, että vanhemmat eivät enää taistele lastensa puolesta. He henkisesti helpommin luovuttavat ja hylkäävät päihderiippuvaisen lapsensa.

Lastenpsykiatrian professori Jorma Piha on todennut: ”Lapsen henkinen koti on vanhempien suhteessa. Vanhempien avioero on tietyssä mielessä petos lasta kohtaan, koska hänen maailmansa puitteet romahtavat.” Lasten mielenterveysongelmien riskitekijöistä löytyy rikkinäisten perheiden aiheuttama turvattomuus.

Aikuisuus ja vanhemmuus ovat palvelemista. Vaikka vanhemmuus on valtava ilon lähde, se vaatii toistamiseen omien tarpeiden sivuuttamista. Uhrautuvan äidin ja myös uhrautuvan isän ihanne tulisi nostaa uudelleen esille.

Mukavuudenhaluiselle nykyihmiselle äidiksi tai isäksi tuleminen on vaativuudessaan usein yllätys, jopa järkytys. Kun lapset sitten kasvavat, vanhemmuuden velvoitteet muuttuvat, mutta eivät lainkaan kevene.

Yhteiskunta ei pysty edes rahalla korjaamaan sitä tuhoa, mitä syntyy, jos perheet eivät suoriudu tehtävistään. Yhteiskunta voi kyllä tuottaa palveluja, mutta yhteiskunta ei voi rakastaa. Perhe on se instituutio yhteiskunnassa, jolle on uskottu tehtäväksi tuottaa rakkautta.

Kun perhe voi huonosti eikä enää suoriudu perustehtävistään, lisääntyvät myös sosiaali- ja terveydenhuollon menot. Avioerot maksavat julkiselle taloudelle varovaisestikin arvioiden satoja miljoonia markkoja vuosittain. Kustannuksia aiheuttavat kuntien elatustuet, lasten sosiaalisten ja psyykkisten ongelmien hoito, yksinhuoltajien taloudellinen tukeminen, asumistuet, maksuttomat oikeudenkäynnit jne.

Kaikkia näitä tukimuotoa tarvitaan välttämättä, mutta jos voitaisiin vaikuttaa perusongelmaan, hoitamaan sairauden syitä eikä vain sen seurauksia, säästöt olisivat paitsi inhimillisesti myös kansantaloudellisesti valtavat.

Erään tutkimuksen mukaan noin 30 prosenttia eronneista katuu eroaan kolmen vuoden kuluttua. Avioliittolakia tulisikin uudistaa niin, että siihen palautettaisiin pakollinen sovittelu ennen eron myöntämistä. Sovittelun tärkein päämäärä olisi ehkäistä turhat avioerot. Kun sovittelusta avioeron ehtona luovuttiin v. 1988, avioerojen määrä kasvoi n. 30 %. Tukemalla kriisiin joutunutta avioliittoa voidaan erään tutkimuksen mukaan ehkäistä jopa 80 prosenttia eroista.

Kristillinen avioliitto pyhityksen tienä

Valtaenemmistölle kristillinen avioliitto- ja perhe-elämä on areena, jossa Jumala veistää pois puolisoiden langenneen luonnon rosoiset särmät ja hioo ne valmiiksi heijastamaan Hänen omaa kuvaansa ja kaltaisuuttaan.

Monien suurten itäisen munkkilaisuuden edustajien asketismi tunnetaan hyvin. On erämaassa-asujia, pylväskilvoittelijoita ja suuria paastoajia, muutamia mainitaksemme. Myös kirkon hengellisten isien kirjoituksissa on kirjoitettu paljon rukouksesta ja paastosta. Jokaiselle suurin askeettinen velvollisuus ei ole kuitenkaan paastoaminen tai tutkistelu tai mikään muukaan samankaltainen harjoitus, vaan pikemminkin vapaehtoinen kuuliaisuus hengelliselle ohjaajavanhukselle. Tämä inhimillinen vuorovaikutus vaatii luopumista omasta tahdosta ja taipumista toisen tahtoon, mikä paljastaa ylpeyden ja antaa kuoliniskun itsekeskeisyydelle, joka on tärkein este hengelliselle kasvulle.

Sama periaate pätee aviosuhteeseen kahden ihmisen yrittäessä toimia yhdessä. Kuitenkaan avioliitossa tämä itsensä tyhjentäminen ei ole samassa määrin kuuliaisuutta toiselle, vaan paremminkin yhteistoimintaa tai kahden yhdessä toimimista, rakkauden ja alistumisen vuorottelua, molemminpuolista elämänsä antamista toiselle. Munkin toiminnalla hänen tullessaan vanhuksensa eteen etsien hengellistä ohjausta ja neuvontaa, on vastaavuutensa avioliitossa puolisossa, kun istutaan myöhään yöhön selvittämässä riitaa. Kummankin tuloksen tulisi olla sama, nöyryys, katumus ja yhteenkuuluvuus.

Jos avioliitossa haluaa nähdä elämänsä tästä perspektiivistä, se voi innostaa käsittelemään kaikkia avioliittoon liittyviä kamppailuja uskon näkökulmasta ja pelastukseen johtavina. Silloin aviopuolisot eivät ajattele hengellisen elämänsä olevan jotain heidän perhe-elämästään erillistä. Eivätkä he myöskään ajattele, että heidän pitää suorittaakseen askeesiin liittyviä suuria tekoja yrittää elää munkin ja nunnan tavoin.

Sen sijaan he tulevat huomaamaan, että heillä on samanlaisia mahdollisuuksia ympärillään aivan kasvojensa edessä. He keskittyvät taistelemaan hyvän taistelun missä ovatkaan, ja hitaasti pala palalta, Jumalan armon avulla, he muuttuvat Hänen tahtonsa kuvaksi.

Kilvoittelu suhteista

Ensiksikin on tarpeen nähdä vaivaa rakentaakseen koko elämän kestävän ja läheisen suhteen toiseen ihmiseen. Kahden erilaisen taustan ja erilaisen persoonallisuuden omaavan ihmisen eräs avioelämän ensimmäisistä päämääristä on muodostaa yhteinen näkemys elämästä, yhteinen ymmärrys niistä seikoista ja suunnista, jotka ovat heille yhteisiä avioparina ja perheenä.

Yhteisen näkemyksen muodostamiseksi on ratkaisevaa, että aviopari oppii vaihtamaan ajatuksia, ts. tunnistamaan ja ilmaisemaan omia tunteitaan ja kuuntelemaan ja ymmärtämään toisen tunteita. Tämän laatuinen kommunikointi vaatii rehellisyyttä, herkkyyttä, rohkeutta, nöyryyttä, ystävällisyyttä, katumusta ja sitoutumista.

Jokainen avioliitossa oleva ihminen huomaa pian, että tuollainen yhteydenpito vaatii suuria ponnisteluja ja usein tunnepohjaista kärsimystä. Aviopareille yhteinen kokemus on huomata, että heidän puolisonsa on kuin peili, jossa kaikki heidän omat virheensä ja vikansa ovat näkyvillä ja vieläpä kuin suurennuslasilla nähtynä. Mutta nöyrä ja kestävä ponnistelu kohtaamaan nämä synnit, niistä puhuminen avoimesti ja rakentavasti puolisonsa kanssa, ja näillä keskusteluilla kaivaminen esiin ja paljastaminen henkilökohtaisten syntien juuret, voi olla valtavan suurta hengellistä työtä.

Kilvoittelu perheessä

Suhteet avioliitossa eivät rajoitu tietenkään vain miehen ja vaimon välisiin. Useimmissa tapauksissa on myös lapsia, ja lasten myötä avioliittoon tulee mukaan ei vain uusia ilon ja mielihyvän lähteitä, vaan myös uusia mahdollisuuksia itsekieltäymykseen ja taisteluun synnillisiä himoja vastaan.

Tarvitsee vain kysyä äidiltä, joka kaksikymmentä vuotta suunnittelee ja valmistaa vähintään seitsemän tuhatta ateriaa tai joka vaikkapa kuvitellessaan sotarintamalla olevan poikansa olevan sodassa hengen vaarassa, painiskelee piinallisen pelon ja ahdistuneisuuden kanssa. Tai voi kysyä isältä, joka herää keskellä yötä pieneen ääneen: ”Isi, minä olen kipeä”, ja hetkeä myöhemmin huomaa taas olevansa tekemisissä edellisen illallisen kanssa; tai joka sairaan poikansa rikkoessa vahingossa kalliin perintökalun taas uudelleen vihastuu silmittömästi ja suurin ponnistuksin pakottaa takaisin kätensä lyömästä lastaan. Kaikki nämä opettavat, että on ymmärrettävä vajavaisuutensa joka päivä ja kristittyinä kilvoiteltava niiden voittamiseksi.

Lapset vaativat vanhempiensa koko elämän. Ja kuten vanhemmat tietävät, toisinaan voi tuntua itse asiassa aivan kuin oma elämä valuisi tyhjiin. Se on pelottava asia. Siitä huolimatta, kun se annetaan rakkaudesta ja uskossa Jumalaan, antaminen on suurta hengellistä työskentelyä. Herra sanoi: ” Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh. 15: 13). Näitä lohduttavia sanoja voi varmasti soveltaa niihin hyviin vanhempiin, joiden marttyyriutta mitataan annosteltuna pienin lisäyksin koko elinajan.

Lapsiin liittyy vastuu luoda perhe, koti, jossa lapsia hoivataan ja jossa kaikkea ympäröi rakkaus. Tämä on eräs ortodoksisen avioliiton sakramentissa käytettyjen kruunujen tarkoituksista. Aviopuolisoista tulee pienen valtakunnan hallitsijoita, eräässä mielessä pienen kirkon perustajia, jossa Jumalaa palvellaan ja Hänen tahtoaan etsitään. Kuitenkaan tämäkään erillinen valtakunta ei voi olla erillään muusta maailmasta.

Perheellä on tietty yhteisvastuu, olla palvelemisen ja auttamisen väline toisille. Tämä ilmaistaan selvästi eräässä avioliiton sakramentin rukouksessa rukoiltaessa uuden parin puolesta: ”Oi kaikkein pyhin Herra … täytä heidän talonsa runsaalla ravinnolla ja kaikilla hyvillä asioilla, jotta he jakaisivat puutteessa olevillekin”.

Lapsien kasvattaminen on aidosti mitä vaativin haaste itsekieltäymykseen, mihin useimmat aikuiset koskaan sitoutuvat koko elämänsä ajaksi.

Palvelemisen kilvoitus

Eräs alue, jossa tarvitaan askeettista kilvoittelua avioelämässä, on suunnaton vastuu käsitellä omaisuutta, rahaa ja aineellista omaisuutta oikealla tavalla. Avioliitossa oleville, joilla on lapsia, näiden asioiden omistaminen ei ole vain ylellisyyttä, niitä tarvitaan ehdottomasti ja yksiselitteisesti. Ja lisäksi aineellisten tavaroiden hurskas käsittely vaatii viisautta, kuria ja useinkin itsekieltäymystä.

Valitettavasti nykyinen elämäntapa näyttää pakkomielteenomaisesti hankkivan ja kuluttavan enemmän ja enemmän tavaroita koskaan tyydyttämättömällä halulla yhä suuremman ja suuremman mielihyvän saamiseksi. Siksi kristityn perheen täytyy alinomaa kamppailla ollakseen kuuroja näille seireenien huudoille, vaimentaa loputonta mainostuksen rumputulta, ja elää sekä Jumalan lahjoittaman hyvän oikeina palvelijoina että myös pyhiinvaeltajina etsimällä parempaa tulevaa maailmaa.

Tämä on syynä siihen, että kristitylle perheelle omastaan jakaminen muille on olennaisesti hengellinen teko. Ehkä voi jopa sanoa, että maailmassa elävälle kristitylle se on yhtä olennaista kuin kokoöiset vigiliat munkeille ja nunnille luostarissa. Se on askeettista kurinalaisuutta, jatkuvaa muistutusta kunkin sielulle siitä, missä perimmäiset aarteet todella ovat.

Raha ei ole ainoa vara, jota avioliitossa olevien ja perheiden täytyy hallita. Heidän on myös hallittava ajankäyttöään. Tässä jälleen on kysymyksessä päivittäinen kilvoittelu, sillä varmasti nykyisen aikamme toinen uuvuttava vaiva on uskomaton kiire. On niin paljon tehtävää, niin monia valintoja edessämme. Ongelma on siinä, että harvat noista tehtävistä ovat luonnostaan pahoja, ja kuitenkin varmasti jokainen niistä on piilevästi hukkaan heitettyä.

Siksi jokaiselle kristitylle on tärkeää aika ajoin ottaa veitsi ja karsia pois päättäväisesti kaikki ne oksat, häiritsevät tekijät, jotka sekoittavat ja varjostavat hänen elämäänsä ja uhkaavat tukahduttaa ”ainoan tarpeellisen”, ts. Jumalan muistamisen. Tässä ei kuitenkaan pidä tehdä virhettä. Lapset ja puolisot eivät ole osa tuota sotkua, joka on hakattava pois. Pikemminkin he ovat ikään kuin sotakavereita, heitä, joiden kanssa ja jollakin lailla myös niitä, joiden kautta, Jumala toteuttaa pelastustamme.

Perhesuhteet, niiden mukana säännöllinen osallistumisemme Kirkon sakramentaaliseen elämään, tarjoavat viitekehyksen, jossa useimmat kristityt elävät elämäänsä. Tuskin löydämme sen enempää hengellisiä perusteita miehelle paeta perhettään kuin munkille lähteä pois luostaristaan.

Kuitenkaan avioliitto tai lapset tai perhe – tai mikä muu tahansa, tietyllä tavalla – ei saa koskaan tulla epäjumalaksi tai päämääräksi sinällään.  Eivät kaikki avioliitot, kristitytkään, onnistu, varsinkaan nykyaikana, kuten olemme edellä todenneet. Monet päättyvät avioeroon, jättäen taakseen uusia parannettavia haavoja ja uusia kamppailuja, jotka on kohdattava.

Eivätkä kaikki kristityt lapset kulje vanhempiensa hengellistä tietä. Jotkut torjuvat jopa vanhempansa, jotka tekivät niin paljon heidän eteensä. Ja yhtälailla varastossa on meille vielä muita kamppailuja, kuten ikääntyminen, sairaus ja kuolema. Saattaa tulla myös ennalta arvaamattomia vaikeuksia.

Mutta tämän kaltaiset tragediatkin ovat ja voivat olla mahdollisuuksia jättää itsemme Jumalan käsiin ja askeettisella kilvoittelulla havaita Hänen kuvaamattoman armonsa ja rakkautensa syvyydet. Pyhä Markus Askeetti kirjoitti: ”Jumalan muistaminen on kärsivällisen sydämen kärsimystä antaumuksen hengessä”. Tämä kristityn elämän periaate soveltuu yhtälailla kaikille, sekä avioliitossa eläville että luostarielämään. Ja kuitenkin, niin kuin on huomattu, muodot, joissa tämä ilmenee ja puitteet, jossa sitä eletään, voivat vaihdella kuten yö ja päivä.

Avioliitto solmitaan luvaten rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema erottaa. Näiden lupausten valossa elämän jakamisen toisen kanssa pitäisi olla itsestään selvää kuolemaan saakka. Näin se ei aina kuitenkaan mene. Nykyaikana avioero nähdään usein yllättävänkin pian vaihtoehtona perhe-/parisuhde-elämän vaikeuksille. Nykyään noin puolet avioliitoista päättyy eroon.

Avioero

Väestöliiton tutkimusten mukaan avioerojen määrä on kaksinkertaistunut 20 vuodessa. Kasvua on erityisesti viiden ensimmäisen avioliittovuoden eroamisissa.

Avioero on yleisintä viiden ensimmäisen avioliittovuoden aikana. Suurin osa avioeroista tapahtuu viiden ensimmäisen avioliittovuoden aikana riippumatta siitä, koska avioliitto on solmittu.  Avioero kuuluu huono-osaisuuden kuvaan. Korkea koulutustaso ja lasten lukumäärä pienentävät avioeroalttiutta.  Asenteet ovat muuttuneet myönteisemmäksi avioeroille – yhä useampia syitä pidettiin hyväksyttävänä eroamiselle.

Avioeroihin voivat johtaa hyvinkin erilaiset syyt. Näitä voi olla esimerkiksi alkoholiongelmat, väkivalta, rahahuolet, seksuaalisuuden ongelmat, uskottomuus, ristiriidat perhe-elämässä, lastenkasvatukseen liittyvät ongelmat ja mielipide-erot, erilaiset kriisit tai tyytymättömyys. Joskus eroamisen syy voi olla oman tilan hakeminen, yksilöityminen. Tämä kuuluu kuitenkin osana parisuhteen kehittymiseen; suhteen alkupuolen tiivis, jopa symbioottinen seurustelusuhde tasaantuu ajan myötä kahden aikuisen väliseksi parisuhteeksi, jossa on tilaa myös molempien yksilölle.

Symbioottisen parisuhteen tunnusmerkkeihin kuuluu tiivis yhdessäolo ja halu vastata toisen odotuksiin. Puoliso ja parisuhde nousevat elämän keskeisimmiksi asioiksi ja toisesta erossa oleminenkin tuntuu tuskalliselta. Tämän vaiheen kesto vaihtelee ihmisten välillä. Joskus toinen osapuoli vaatii pidemmän läheisemmän vaiheen kuin toinen. Jos hän ei saakaan enää vastausta tiiviiseen läheisyyden kaipuuseensa, vaan toinen on jo hakemassa tilaa itselleen, voidaan tämä kokea kipeänäkin hylkäämisen kokemuksena. Tilaa hakeva puoliso saattaa taas kokea toisen tällöin kovin ripustautuvana ja rajoittavana. Usein ei siis ilmeisesti ole kyse rakkauden loppumisesta vaan erilaisesta ajoituksesta.

Juuri ”ajoitussyistä” asiat kannattaisi tehdä rauhassa, aikaa antaen. Nopeilla päätöksillä ja kiireellä toimiessa asioiden mutkistuminen on yleensä ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Toiseen tutustuminen ja yhteisien, molempia tyydyttävien suunnitelmien tekeminen ottaa aikaa. Tiivis, pariskuntana elämisen aika on tätä varten.

Harvemmin eroaminen kuitenkaan tapahtuu hetkessä, vaan eroon johtava prosessi on usein pitkä. Suurin osa pareista hakee viimeiseen asti muuta tapaa ratkaista ongelmansa. Useimmiten erotilanteeseen liittyy paljon toiseen ihmiseen kohdistuvia muutospaineita, jotka valitettavasti tulevat esiin usein liian myöhään. Vasta kunnon riitelyn tiimellyksessä (kun koetaan että kaikki on jo menetetty) rohjetaan tuoda esiin toisessa ihmisessä päähän ottavat asiat. Siksi parisuhteen hoitamisessa keskeisellä sijalla on ehdottomasti kommunikointi. Kaikesta pitää pystyä puhumaan, varsinkin ikävistä, mieltä painavista asioista. Toimiva, avoin keskusteluyhteys on useimmiten paras avio-ongelmien ehkäisykeino. Valitettavasti nykyaikana arjen kiireet juoksevat parisuhteen hoitamisen ohi ja pikkuhiljaa vesittää parisuhteen olemassaoloa. Alun perin tiivis, intohimoinen suhde haipuu näkymättömäksi.

Yleensä avioliiton solmimiseen liittyy monenlaista mystiikkaa, päällimmäisenä oletus siitä, että se lujittaa jollakin salaisella tavalla parisuhdetta. Usein parisuhteeseen ladattujen odotusten suhteen joutuu kuitenkin pettymään, kun häiden jälkeen huomataan, että onkin naimisissa saman ihmisen kanssa, jota riiasi ennen avioliittoa.

Koska avioliitto edellyttää vapaan tahdon päätöstä molempien osapuolten taholta, on aina mahdollista erehtyä. Kun avioliitto epäonnistuu, ortodoksinen kirkko selittää, ettei todellista avioliittoa koskaan ollut olemassakaan, ts. liitto ei osoittanut sille välttämättä ikuista luonnetta. Kuitenkaan ei olisi aivan oikein sanoa, että ortodoksinen kirkko sallii avioerot, vaikka sellainen käytäntö on hiipinytkin muutamien paikalliskirkkojen käytäntöön. Ero on oikeastaan siviiliasia, joka tunnustaa laillisen sopimuksen rikkoutumisen. Kirkko voi pelkästään tunnustaa, että yritys muodostaa todellinen avioliitto on epäonnistunut.

Menemättä historiallisen ja kanonisen kehityksen perusteellisiin analyyseihin, tulkoon mainituksi, että ortodoksinen kirkko nykyään normaalisti sallii maallikoille kolme yritystä muodostaa todellinen avioliitto. Neljäs avioliitto on ehdottomasti kielletty. papistolle on kuitenkin sallittu avioitua ainoastaan kerran ja tämän tulee tapahtua ennen vihkimystä. Lopuksi on vain mainittava avioliittovihkimyksen katumuksellisesta luonteesta toimitettaessa vihkimistä toiseen tai kolmanteen avioliittoon. Näitä tilanteita varten on erityinen palvelus, joiden rukoukset ovat murheellisempia ja koko palvelus luonteeltaan alakuloisempi. Tällä tavoin Kirkko muistuttaa molempia osapuolia ja koko Jumalan kansaa siitä, että yksi kestävä avioliitto on kristillinen sääntö.

Kurinalaisuuden palkinto

Siinä valossa, mitä isät pitävät tärkeänä avioliitossa, ei ole vaikeaa päätellä, että he tuomitsevat vaimonhuonon kohtelun, koska sellainen käyttäytyminen heikentää avioparin ponnisteluja jalostaa kristillistä avioliittoa. Seuraavat lainaukset pyhältä Johannes Krysostomokselta kuvaavat tätä puolta:

Kommentoidessaan Ef.5: 24 -26 pyhä Johannes antaa seuraavia käsityksiä ja neuvoja aviomiehille:

”Hän (Kristus) uhrasi itsensä sen (Kirkon) puolesta, joka käänsi selkänsä Hänelle ja vihasi Häntä. Samalla tavalla, … kuin Hän (Kristus) suoritti tämän loppuun, ei uhkauksin eikä pelottelulla tai millään sen kaltaisella, vaan väsymättömällä rakkaudellaan, niin teidänkin tulee käyttäytyä vaimoasi kohtaan. Jopa silloinkin, kun näet hänen väheksyvän itseäsi tai halveksivan tai pilkkaavan sinua, sinä yhä kykenet saamaan hänet itsellesi hellyydellä, ystävällisyydellä ja häntä suuresti arvostamalla. Ei ole voimakkaampaa vaikutusta kuin rakkauden siteellä, erityisesti vaimon ja aviomiehen”.

Myös toisaalla pyhä Johannes kirjoittaa vaimon huonosta kohtelusta:

”Mutta elämäntoveriaan, lastensa äitiä, itse kunkin jokaisen ilon lähdettä, ei tulisi koskaan kahlehtia pelolla ja uhkauksilla, vaan rakkaudella ja kärsivällisyydellä. Millainen avioliitto sellainen onkaan, jos vaimo pelkää puolisoaan? Millaista tyydytystä mies saa itselleen, jos hän elää vaimonsa kanssa ikään kuin vaimo olisi orja eikä vaimo omasta vapaasta tahdostaan”.

Pyhä Johannes tekee näissä lainauksissa monia tärkeitä huomioita, jotka ovat tyypillisiä isien opetuksille vaimon väärästä kohtelusta. Näiden huomioiden joukosta seuraavilla viidellä on merkitystä:

Pyhä Johannes viittaa Kristuksen rakastavaan, kärsivälliseen ja itsensä uhraavaan esimerkkiin ja kehottaa aviomiehiä toimimaan samoin. Edelleen hän toteaa, että väkivalta on anteeksiantamatonta ja että huonosti kohteleva, hallitseva käyttäytyminen ei ole Kristuksen kaltaista käytöstä, ja siitä johtuen sillä ei ole sijaa kristillisessä avioliitossa.

Pyhä Johannes myös muistuttaa aviopuolisoita siitä, että Jumala loi miehet ja naiset vapaiksi. Aviopuolisoiden näin ollen tulee kunnioittaa toistensa vapaata tahtoa, kuten Jumalakin kunnioittaa miehien ja naisten valinnan vapautta.

Nämä mielipiteet osoittavat myös sen, että silloin kun aviomiehet valitsevat huonosti kohtelevan ja hallitsevan käyttäytymisen keinoksi vastata vaimoilleen, tämä vaarantaa Jumalan antaman avun, jota aviomiehet ja vaimot voivat kokea ja saada kristillisessä avioliitossa.

Vaikka pyhä Johannes ei erityisesti tähdennäkään tätä kohtaa, toinen lainaus muistuttaa aviopuolisoita heidän lapsistaan ja on puhutteleva negatiivisista vaikutuksista, joita huonolla kohtelulla voi olla lapsiin ja perheen hengelliseen ja uskonnolliseen hyvinvointiin.

Pyhän Johanneksen neuvo kehottaa huonosti kohtelevia aviomiehiä katumukseen ja muistuttaa heitä kääntymään Jumalan elämän uudistavan armon puoleen pyrkimyksissään hillitsemään tätä käyttäytymisen hajottavaa muotoa.

Kristillisen näkemyksen valossa avioliitossa olevia kristityitä kutsutaan sulkeutumaan Jumalan meille antaman elämän piiriin, ja uskomaan, että Hän on järjestänyt kaiken meidän pelastukseksemme tarpeellisen ympärillämme. Meidän ei tarvitse kurkotella kauemmaksi ollaksemme sellaisia, mitä emme ole, tai epäillä, ettei se, mitä meillä on, olisi riittävää. Avioliiton ja perhe-elämän aineelliset vaikeudet ja tunne-elämän vastakkain asettelut ovat Jumalan tarkoituksellisia keinoja ”meidän pelastamiseksemme”, jos sallimme Hänen käyttää niitä elämässämme. Itseasiassa jos theosis, ts. Jumalan kaltaisuuteen kasvaminen on kristityn päämäärä, ja jos edellytyksenä tähän päämäärään pääsemiseksi on itsensä tyhjentäminen kaikesta synnillisestä, silloin voidaan sanoa, että avioliittoa voisi kutsua tavallisen ihmisen ”kenosikseksi”, itsensä tyhjentämiseksi.

Avioliitossa ihmispersoona kirkastuu. Ihminen voittaa yksinäisyytensä ja itsekeskeisyytensä. Hänen persoonallisuutensa täydellistyy ja täydentyy. Tässä valossa isä Aleksander Elkaninov, merkittävä oman aikamme ortodoksipappi ja teologi, kuvaa avioliittoa termeillä ”vihkimys” ja ”mysteerio”, joissa ”tapahtuu ihmispersoonan täydellinen muodonmuutos”, ”persoonan laajentuminen, uusien silmien saaminen, uudenlainen elämän tajuaminen, maailmaan syntyminen sen keinoin uuteen täyteyteen”. Kahden yksilön avioyhteydessä toteutuu sekä heidän persoonallisuuksiensa täydentyminen että heidän rakkautensa hedelmän, lapsen, ilmestyminen, joka tekee kahdesta kolme, diadista tule triadi: ”… täydellinen toisen henkilön tunteminen on avioliitossa mahdollista, tuntemisen ihme, intiimi suhde, näky toisesta ihmisestä… Ennen avioliittoa ihmisolento lipuu elämän yläpuolella nähden sen ulkopuolelta käsin. Ainoastaan avioliitossa hän täydellisesti uppoaa siihen ja käy siihen sisälle toisen persoonan kautta. Tämä todellisen tiedon ja todellisen elämän nautinto antaa meille tunteen täydellisestä täyteydestä ja tyydytyksestä, joka tekee meidät rikkaammiksi ja viisaammiksi. Ja tämä täyteys jopa syvenee, kun näistä kahdesta yhdistyneestä ja yhteensopivasta ilmestyy kolmas, heidän lapsensa.” Näin siis isä Elkaninov.

Avioliittoa tulisi siis tarkastella tällä tavoin ja aviopuolison kanssa uudistaa tämä näköala yhdessä elämisen jokaisessa vaiheessa ja jokaisella tasolla. On sitouduttava kestämään avioliiton vaikeudet sen aikana, vihkiäispäivästä vanhuuteen, ja oppimaan niistä. Vanhempina tulee antaa lapsille aikaa ja voimia, joita he tarvitsevat. On vuodatettava oma elämänsä heihin jopa omien henkilökohtaisten toiveittensa ja unelmiensa kustannuksella. Sillä jos tekee niin, ehkä jonain päivänä voi seisoa vierellään ne, joita rakastaa ja kuulla sanottavan: ”Hyvä on sinä uskollinen palvelija: Mene Herrasi iloon”.