Kuvasta kaltaisuuteen Ortodoksinen tie eheyteen

Kuvasta kaltaisuuteen

Ortodoksinen tie eheyteen

Isä Raimo Sissonen

2010

 

 

 

 

Sisällysluettelo

Alkusanat

Johdanto: Kutsu, joka ylittää ymmärryksen

1.luku: Kirkon uskon perusta ja alkuperä

Päämäärä: Jumaloituminen (theosis)

Todellisuuden hahmottamistapoja

Perusta: Ilmoitus ja Traditio

2. luku: Jumalan ilmoitus: Hiljaisuudesta kuuluva ääni

Luonnollinen ilmoitus: Luomakunnan suuri kirja

Omatunto: Jumalan kuiskaus sisimmässä

Järjen rajat ja hämäryys

Yliluonnollinen ilmoitus: Kun Jumala puhuu

Miten tunnistamme aidon ilmoituksen?

Ilmoituksen tavat: Miten Jumala puhuu meille?

3.luku: Kirkon uskon lähteet: Raamattu ja Traditio

Raamattu: Jumalan sanallinen ikoni

Traditio: Hengessä elävä muisti

Raamatun ja Tradition liitto

Raamattu jumalanpalveluksessa

Miten lukea Raamattua ortodoksisesti?

4. luku: Elävä sana: Kuulemisesta tekemiseen

Peiliin katsomisen tragedia

Suuri itsepetos: Älyllinen usko vs. elävä usko

Miten Sana muutetaan teoiksi?

Varoitus ja lupaus

5. luku: Jumala- Salaisuus, joka tuli lähelle

Järjen tikapuut: Jumalan olemassaolon todistukset

Kun ihminen kääntää selkänsä: Ateismin muodot

Usko: Sydämen vastaus

Tuhlaajapojan tie: Hengellisen elämän kartta

Miten Jumala koetaan?

6. luku: Jumalan salaisuus: Yksi ja Kolme

Yksi Jumala, Kaikkivaltias Isä

Pyhä Kolminaisuus: Uskon sykkivä sydän

Harhaoppien karikot

Miten Jumala on Yksi?

Miten Jumala on Kolme?

7. luku: Luominen: Rakkauden räjähdys tyhjyydessä

”Ex Nihilo” –Tyhjästä luomisen ihme

Miksi Jumala loi maailman?

Kuusi päivää: Järjestys kaaokseen

Jatkuva luominen: Jumala ei ole kääntänyt selkäänsä

Pahan arvoitus: Jos kaikki on hyvää, mistä paha tulee?

8. luku: Näkymätön maailma: Taivaalliset voimat

Keitä enkelit ovat?

Ylienkelit: Jumalan kenraalit

Suojelusenkeli: Henkilökohtainen kumppani

9. luku: Varjojen valtakunta: Langenneet enkelit

Suuri lankeemus: Ylpeyden tragedia

Vihollisen profiili: Kuka on Saatana?

Sodankäynti: Miten paha toimii?

Jumalan Kaitselmus ja meidän turvamme

10. luku: Ihminen: Luomakunnan kruunu ja pappi

Jumalan kuva ja kaltaisuus: Ihmisyyden DNA

Teosis: Elämän tarkoitus on tulla jumalaksi

Mies ja nainen: Kaksi, jotka ovat yksi

Mikrokosmos ja pappi

Ennaltamäärääminen: Onnen tie

11. luku: Syntiinlankeemus: Kun kuva rikkoontui

Pahan alkuperä: Kapina taivaissa

Suuri eksytys: ”Teistä tulee jumalia”

Kirous ja kuolema

Perisynti vai esi-isien synti?

Protoevankeliumi: Ensimmäinen toivon pilkahdus

Miksi Jumala salli tämän? Teodikean ongelma

12. luku: Syntiinlankeemuksen seuraukset
13. luku: Taistelu syntiä vastaan: Mielen sodankäynti
14. luku: Hyvän ja pahan välillä: Ortodoksinen etiikka

Etiikan perusta: Enemmän kuin sääntöjä

Pahan arvoitus: Olematon loinen

Päämäärä: Teosis (jumaloituminen)

Vapaa tahto: Ihmisyyden kruunu ja risti

Omatunto: Jumalan kipinä

Eettiset teoriat vs. ortodoksinen näkemys

Protestanttinen ja katolinen etiikka: Kaksi tietä hyvään

Luterilainen etiikka

Roomalaiskatolinen etiikka

Eettinen elämä: Kasteen liiton todeksi elämistä

15. luku: Kaitselmus: Jumalan jatkuva huolenpito

Mitä Kaitselmus tekee?

Kaitselmus ja pahuuden ongelma

Erilaisia näkemyksiä Jumalasta

Henkilökohtainen turva

16. luku: Inkarnaatio: Kun Jumalasta tuli ihminen

Kuka Jeesus on? Kaksi luontoa, yksi persoona

Miksi Jumala tuli ihmiseksi?

Ristin salaisuus: Uhri ja voitto

Lunastus: Vapaaksi ostettu

Miten tämä koskee minua?

17. luku: Neitsyt Maria: Silta taivaan ja maan välillä

Kuka Maria oli? Elämä ja traditio

Kaksi suurta dogmia

Uusi Eeva ja Elämän Äiti

Neitsyt Maria eri kirkkokunnissa

Neitsyt Maria Kirkon elämässä

18.luku: Jeesus Kristus: Jumalan Poika ja Maailman Vapahtaja

Nimet ja niiden merkitys

”Valo Valosta” – Suhde Isään

Jumalihminen: Kaksi luontoa

Todistukset Jumaluudesta

Miksi Hän ”astui alas”?

19. luku: Kirkko: Sielujen sairaala

Mitä Kirkko on?

Kirkon pitkä historia ennen Helluntaita

Kirkon tehtävä: Terapia ja parantuminen

Kirkko ja sakramentit: Kasvun paikka ja lääke

Taivas maan päällä

Loppusanat

 

Alkusanat

Kristityn elämä on matka, mutta kukaan ei voi kulkea tietä, jota ei näe, eikä tavoitella päämäärää, jota ei tunne. Jotta voisimme elää Jumalan tahdon mukaisesti ja saavuttaa sielumme pelastuksen, meidän on ensin ymmärrettävä, minkä varaan elämämme rakentuu.

Aloitamme perusteista, sillä ilman vakaata kivijalkaa talo ei kestä myrskyä. Kirkon traditio opettaa, että pelastus lepää kahden pilarin varassa: oikean tiedon (dogma) ja oikean elämän (etiikka). Nämä kaksi eivät ole erillisiä lokeroita, vaan ne ovat kuin hengityksen sisään- ja ulosvirtaus.

Linnulla on kaksi siipeä, joilla se lentää

On tärkeää tuntea uskonsa sisältö, sillä väärä kartta johtaa väärään määränpäähän. Mutta pelkkä kartan tuijottaminen ei vie perille. Raamattu asettaa uskon ehdottomaksi lähtökohdaksi:

”Ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen” (Hepr. 11:6)

Tämä on ensimmäinen siipi. Mutta usko ei ole vain älyllistä totena pitämistä; se on elämää. Siksi apostoli Jaakob muistuttaa toisesta siivestä:

”Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin ilman tekoja kuollut.” (Jaak.2:26)

Usko ja hyvät teot kuuluvat erottamattomasti yhteen. Usko on juuri, ja teot ovat hedelmä. Jos puussa on elämää (uskoa), se tuottaa väistämättä hedelmää (tekoja). Jos hedelmää ei näy, on syytä epäillä, onko juuressa enää elämää.

Mitä tämä ”usko” sitten pohjimmiltaan on? Onko se sokea hyppy pimeyteen?

Ei. Apostoli Paavali antaa sille syvällisen määritelmän: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. ” (Hepr. 11:1)

Tämä on paradoksi. Usko on näkymättömän näkemistä. Se on luottamista siihen, mikä on aisteilta salattu, ikään kuin se olisi jo käsin kosketeltavaa todellisuutta. Se tuo tulevaisuuden (”mitä toivotaan”) tähän hetkeen (”sen todellisuutta”).

Tässä piilee ero maallisen tiedon ja hengellisen uskon välillä: Tieto kohdistuu näkyvään ja ymmärrettävään. Se perustuu aistihavaintoihin, kokeisiin ja järjen päättelyyn. Tieto tutkii luotua maailmaa. Usko kohdistuu näkymättömään ja käsittämättömään. Se kurkottaa luodun maailman rajojen yli kohti Luojaa.

Vaikka tieto voi koskettaa sydäntä, se on ensisijaisesti järjen työtä. Usko taas, vaikka se kulkee älyn kautta, asuu syvimmillään sydämessä. Se on ainoa ”aisti”, joka kykenee tavoittamaan Jumalan, sillä Jumalan viisaus on salaisuuksiin kätkettyä, eikä se avaudu pelkälle logiikalle.

Kuten profeetta Jesaja osuvasti toteaa Septuaginta-käännöksen mukaan: ”Ellette usko, te ette ymmärrä.” (Jes.7:9, LXX)

Ymmärrys ei siis synnytä uskoa, vaan usko synnyttää todellisen ymmärryksen.

Usko ei ole vain uskonnollista erityistoimintaa. Se on itse asiassa inhimillisen elämän perusvoima. Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen (n. 313–386) opettaa katekismuksessaan nerokkaasti, että jopa ne, jotka eivät tunne Jumalaa, elävät uskon varassa. Usko on elämän käyttövoima. Hän kuvaa uskoa silmäksi, joka avaa uuden todellisuuden:

”Usko on silmä, joka valaisee jokaisen ihmisen omantunnon. Se antaa ihmiselle ymmärryksen, sillä profeetta sanoo: ’Ellette usko, ette ymmärrä’.” (Kyrillos Jerusalemilainen, Catecheses, V.4; PG 33:509B)

Kyrillos jatkaa osoittamalla, kuinka koko yhteiskunta pyörii luottamuksen eli uskon varassa. Hän käyttää kahta elävää esimerkkiä: maanviljelijää ja merimiestä. ”Maatalous perustuu uskoon, sillä ei kukaan, joka ei usko saavansa koottua enemmän maan hedelmiä, ryhtyisi vaivalloiseen maanviljelystyöhön.” (Kyrillos Jerusalemilainen, Catecheses, V.3; PG 33:508B)

Maanviljelijä hautaa siemenen maahan – ikään kuin heittäisi sen hukkaan – luottaen näkymättömään kasvuvoimaan.

”Merimiehiä ohjaa usko, kun he jättävät elämänkohtalonsa vähäisen lankkukasan varaan ja pitävät parempana epävakaiden vesien kuohuntaa kuin maan vakaampaa elementtiä. He antautuvat epävarmojen toiveiden varaan ja pitäytyvät ainoastaan uskoon, johon he luottavat enemmän kuin ankkureihin.” ((Kyrillos Jerusalemilainen, Catecheses, V.3; PG 33:508B)

Jos merimies uskaltaa luottaa henkensä hauraan puun varaan päästäkseen maalliseen satamaan, kuinka paljon enemmän meidän tulisi luottaa Jumalan lupauksiin päästäksemme taivaalliseen satamaan?

 

Johdanto

Kutsu, joka ylittää ymmärryksen

Mitä varten ihminen on olemassa?

Onko päämäärämme vain olla moraalisesti kunnollisia kansalaisia? Onko kristinuskon tavoite vain tehdä meistä ”kilttejä ihmisiä”, jotka noudattavat sääntöjä ja pääsevät kuoltuaan paikkaan, jossa ei ole kärsimystä?

Jos kuuntelemme kirkon varhaisia opettajia, vastaus on jyrkkä ei. Tällainen tavoite on aivan liian matala.

Kristinuskon ydin ei ole vain ihmisen parantaminen, vaan ihmisen muuttaminen. Meidät on kutsuttu osallisuuteen itse Jumalan elämään. Pyhä Basileios Suuri (n. 330–379) ilmaisi tämän ihmisyyden paradoksin pysäyttävällä tavalla:

”Ihminen on luotu olento, joka on saanut käskyn tulla jumalaksi.” (Basileios Suuri, De Spiritu Sancto, viitattu teoksessa Gregorios Nazianzilainen, Oratio 43 in laudem Basilii Magni, 48; PG 36:560)

Tämä kirja kertoo tuon käskyn täyttämisestä. Se on tarkoitus olla matkaoppaana prosessiin, jota idän kirkko kutsuu theosikseksi (jumaloitumiseksi) ja jota läntinen traditio kuvaa unio mysticana (mystisenä yhdistymisenä).

Jotta ymmärtäisimme matkan suunnan, meidän on palattava alkuun. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Jumala sanoo: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme” (1. Moos. 1:26).

Kirkkoisät tekivät tässä kohtaa ratkaisevan tärkeän erottelun kahden sanan välillä: kuva (imago) ja kaltaisuus (similitudo).

Pyhä Irenaeus Lyonilainen (n. 130–202) opettaa, että ”kuva” on jotain, mikä on annettu meille luomisessa peruuttamattomasti. Se on järki, vapaa tahto ja kuolemattomuus – potentiaali. ”Kaltaisuus” sen sijaan on tehtävä. Se on se, miksi meidän tulee kasvaa Pyhän Hengen vaikutuksesta.

”Jumalan kuva ja kaltaisuus tarkoittavat eri asioita… Kuva kuuluu luontoomme, se on järki ja vapaa tahto. Kaltaisuus taas kuuluu hyveeseen ja pyhitykseen. Kuva on annettu meille alussa, mutta kaltaisuus saavutetaan vasta lopussa, kilvoittelun kautta.” (Vrt. Irenaeus Lyonilainen, Adversus Haereses, V.6.1; PG 7:1137)

Voimme ajatella tätä taideteoksena. Jumala on piirtänyt meihin ääriviivat (kuvan). Meidän tehtävämme on yhdessä Hänen armonsa kanssa värittää tuo kuva, kunnes se muistuttaa alkuperäistä mallia (kaltaisuus). Syntiinlankeemuksessa värit sotkeentuivat ja ääriviivat peittyivät mudan alle, mutta kuva ei tuhoutunut.

Seuraavassa on tarkoitus opettaa meitä ”värittämään” uudelleen.

Miten tämä muutos on mahdollinen? Miten rajallinen, syntinen ihminen voisi tulla äärettömän Jumalan kaltaiseksi? Vastaus löytyy inkarnaatiosta – siitä, että Jumala tuli ihmiseksi.

Pyhä Athanasios Suuri (n. 296–373) tiivisti pelastuksen salaisuuden lauseeseen, joka on kenties koko patristisen teologian tunnetuin ja rohkein:

”Sillä Hän tuli ihmiseksi, jotta me jumaloituisimme.” (Athanasios Suuri, De Incarnatione Verbi, 54.3; PG 25:192B)

Tämä ei tarkoita, että meistä tulee Luojia. Me emme koskaan muutu olemukseltamme Jumalaksi; me pysymme luotuina. Mutta meistä tulee osallisia Hänen ominaisuuksiensa kautta Hänen rakkaudestaan, Hänen pyhyydestään ja Hänen kuolemattomuudestaan.

Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen (n. 313–386) käyttää tästä kaunista vertauskuvaa raudasta ja tulesta. Rauta on itsessään mustaa ja kylmää. Mutta kun se työnnetään tuleen, se alkaa hehkua. Se ei lakkaa olemasta rautaa, mutta se saa tulen ominaisuudet: se polttaa ja valaisee.

”Kuten rauta, joka joutuu kosketuksiin tulen kanssa, tulee tulen kaltaiseksi, niin myös sielu, joka yhdistyy Jumalaan, muuttuu jumalalliseksi, vaikka säilyttääkin oman luontonsa.” (Vrt. Kyrillos Jerusalemilainen, Catecheses Mystagogicae, III.3; PG 33:1092)

Monet pelkäävät, että taivas on tylsä paikka. Että kun olemme saavuttaneet maalin, istumme vain paikallamme ikuisuuden. Mutta kirkkoisät opettavat, että Jumalan kaltaisuuteen kasvaminen ei lopu koskaan. Koska Jumala on ääretön, matka Hänen tuntemiseensa on ääretön.

Pyhä Gregorios Nyssalainen (n. 335–395) kehitti tästä opin, jota kutsutaan nimellä epektasis (kurottautuminen). Hänen mukaansa täydellisyys ei ole staattinen tila, vaan jatkuvaa liikettä syvemmälle Jumalan rakkauteen.

”Tämä on todellista täydellisyyttä: ettei koskaan pysähdy kasvussaan kohti parempaa, eikä aseta mitään rajaa täydellisyydelle.” (Gregorios Nyssalainen, De Vita Moysis, II.239; PG 44:405C)

Tällä tiellä ei ole helppoja ratkaisuja tai nopeaa valmistumista. Tie alkaa tässä ajassa, kulkee läpi kuoleman portin ja jatkuu iankaikkisuudessa. Se on tie, jolla ”minä” vähenee ja Kristus kasvaa, kunnes voimme sanoa apostoli Paavalin sanoin: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa” (Gal. 2:20

1.  luku: Kirkon uskon perusta ja alkuperä

Ortodoksinen usko ei ole vain kokoelma mielipiteitä tai historiallisia tapoja. Se on elämää, joka virtaa Jumalan sydämestä ihmisen sydämeen. Seuraavassa tutkimme tuon elämän perustuksia, sen ilmenemismuotoja ja sitä voimaa, joka kantaa ihmistä kohti hänen lopullista päämääräänsä.

Päämäärä: Jumaloituminen (theosis)

Ortodoksisen ihmiskuvan ytimessä on rohkea ja dynaaminen näky: ihminen on luotu tulemaan Jumalan kaltaiseksi. Tätä prosessia kutsutaan jumaloitumiseksi (kreik. theosis). Se ei tarkoita, että ihmisestä tulisi olemukseltaan Jumala, vaan että hän tulee osalliseksi Jumalan elämästä, rakkaudesta ja kirkkaudesta.

Tämä on kristinuskon suuri paradoksi: Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla jumalaksi armon kautta.

Tämä muuttaa kaiken. Elämä ei ole vain sääntöjen noudattamista rangaistuksen pelossa. Se on rakkaussuhde.  Jokainen rukous on askel kohti tätä yhteyttä.  Jokainen hyvä teko on Jumalan luonteen heijastamista. Jokainen voitettu kiusaus on tilaa Pyhälle Hengelle.

Tämä tapahtuu synergian eli yhteistyön kautta. Jumala lahjoittaa armon, jota ihminen ei voi itse ansaita, mutta ihminen vastaa tähän lahjaan omalla ponnistelullaan. Kuten Pyhä Makarios Suuri (n. 300–391) opettaa, meidän on viljeltävä sydämemme maata, jotta Jumalan sade voi kastella sen:

”Armo on läsnä, mutta se odottaa ihmisen tahtoa ja vaivannäköä… Sillä Jumala ei tee työtä puolestamme ilman meitä, emmekä me voi tehdä mitään ilman Häntä.” (Makarios Suuri, Homiliae Spirituales, 27.4; PG 34:700)

Kristillinen elämä ei ole pirstaleista, vaan se muodostaa eheän kokonaisuuden. Voimme hahmottaa sen kolmen toisiinsa kietoutuvan alueen kautta.

Uskonoppi eli dogmit eivät ole kahleita, vaan kartta todellisuudesta. Ne kertovat meille, kuka Jumala on, miten maailma on syntynyt, mikä on Kristuksen merkitys ja mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Oikea tieto (ortodoksia) on välttämätöntä, sillä väärä kartta johtaa eksymiseen.

Jos dogmatiikka on kartta, etiikka on itse kävelemistä, vaeltamista. Se on vastaus kysymykseen: ”Miten minun tulee elää tämän totuuden valossa?”

Ortodoksinen etiikka ei ole lakihenkistä moralismia, vaan se on terapeuttista. Se pyrkii parantamaan ihmisen sielun synnin haavoista. Nykyajassa ortodoksisen etiikan suuri haaste on yhdistää ikuiset totuudet moderniin tietämykseen. Miten sovellamme isien viisautta bioteknologian, tekoälyn tai ympäristökriisin aikakaudella? Vastaus on aina sama: ihmisarvon ja Jumalan kuvan kunnioittaminen.

”Millainen on ihminen, sellainen on myös hänen Jumalansa.”

Tämä vanha viisaus toimii myös toisinpäin: Kun opimme tuntemaan Jumalan hyvyyden, meidän oma moraalinen tajumme kirkastuu. Ilman uskoa etiikka jää ilman perustusta, kuin talo ilman kalliota.

Ihmisen ja Jumalan yhteys ei ole vain älyllistä tai eettistä, se on sakramentaalista. Kasteessa me synnymme uuteen elämään, ja Eukaristiassa (ehtoollisessa) me saamme kuolemattomuuslääkkeen. Liturgia on paikka, jossa dogma ja etiikka kohtaavat: me laulamme oppimme (dogma) ja rukoilemme voimaa elää oikein (etiikka).

Todellisuuden hahmottamistapoja

Ihmiset lähestyvät Jumalaa eri reittejä pitkin, ja Kirkko on tarpeeksi avara kaikille näille poluille.

Älyllisen asenteen reitillä usko ilmenee janona tietoon ja totuuteen. Nämä ihmiset palvelevat Jumalaa mielen kirkkaudella.

Moraalisessa asenteessa usko ilmenee teoissa, diakoniassa ja lähimmäisenrakkaudessa. Heille uskonto on käsien ja jalkojen työtä.

Esteettisen asenteen uskon sytyttää kauneus. Ikonit, kirkkolaulu ja temppelin harmonia ovat heille ikkuna taivaaseen. Kuten Dostojevski sanoi: ”Kauneus pelastaa maailman.”

Mystisen asenteen usko on välitöntä kokemista, hiljaisuutta ja palvontaa. Tämä on uskon syvin taso, johon kaikki muut lopulta tähtäävät.

On elintärkeää myös ymmärtää ero ”uskomisen” ja ”uskon” välillä. Kirkkoisät tekevät tässä tarkan erottelun.

Ulkoinen, järkeenkäypä usko on uskoa johonkin. Se on vakaumusta siitä, että Jumala on olemassa ja että Raamatun kertomukset ovat totta. Tämä usko on tärkeä alku, mutta se on vielä rajallinen. Se nojaa järjen päättelyyn ja todisteisiin. Monet kärsivät tässä vaiheessa: he haluaisivat uskoa, mutta järki kamppailee epäilysten kanssa.

Sisäinen, sydämen usko (teoria) on uskoa Jumalaan. Se ei ole ihmisen ponnistelua, vaan Pyhän Hengen lahja. Evankeliumissa epätoivoinen isä huutaa Jeesukselle: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:24). Hänellä oli järjen usko (hän tuli Jeesuksen luo), mutta häneltä puuttui sydämen voima.

Sisäinen usko syntyy, kun ihminen kohtaa Jumalan armon. Pyhä Iisak Niniveläinen (600-luku) kuvaa tätä uskoa ”hengelliseksi näkemiseksi”:

”On olemassa usko, joka syntyy kuulemisesta… Mutta on olemassa toinen usko, näkemisen usko. Silloin me emme usko vain korvakuulolta, vaan me näemme hengellisin silmin salaisuudet, jotka ovat kätketyt.” (Iisak Niniveläinen, Ascetical Homilies, Homily 28)

Ortodoksisessa perinteessä tätä sisäistä näkemistä kutsutaan sanalla teoria (kreik. theoria). Se ei tarkoita ”teoreettista pohdintaa”, vaan Jumalan katselemista. Se saavutetaan mielen (nous) puhdistumisen ja rukouksen kautta.

Jos usko on silmä, joka näkee näkymättömän, toivo on käsi, joka tarttuu siihen.

Kristillinen toivo ei ole epävarmaa toivomista (”toivottavasti huomenna ei sada”), vaan varmaa luottamusta tulevaan. Se on ”ankkuri, joka ulottuu esiripun toiselle puolelle” (Hepr. 6:19).

Toivo vapauttaa meidät nykyhetken ahdistuksesta. Se vakuuttaa, että paha ei ole lopullista, että kuolema on voitettu vihollinen ja kärsimyksellä on tarkoitus.

Pyhä Johannes Klimakos (n. 579–649) sanoo toivosta osuvasti: ”Toivo on murheen surmaaja ja epätoivon karkottaja… Se on rikkaus köyhyydessä ja elämä kuolemassa.” (Johannes Klimakos, Portaat, 30. askelma; PG 88:1157)

Perusta: Ilmoitus ja Traditio

Mihin tämä kaikki lopulta perustuu? Mistä tiedämme, ettemme vain kuvittele?

Ortodoksisen kirkon usko ei ole ihmisten keksintöä. Se perustuu Jumalan ilmoitukseen. Jumala on puhunut profeettojen kautta ja lopulta Pojassaan, Jeesuksessa Kristuksessa.

Apostolit ottivat vastaan tämän ilmoituksen suoraan Kristukselta. He eivät kirjoittaneet kaikkea heti ylös, vaan he elivät sen todeksi ja opettivat sitä eteenpäin. Tätä elävää virtaa kutsutaan Pyhäksi Traditioksi. Raamattu on Tradition jalokivi, sen kirjallinen ydin. Mutta Raamattuakaan ei voi ymmärtää oikein ilman Tradition viitekehystä.

Ortodoksinen kirkko on ”apostolinen”, koska se on säilyttänyt tämän alkuperäisen uskon liekin muuttumattomana läpi vuosisatojen. Se ei ole museoesine, vaan sama Pyhä Henki, joka puhui apostoleille, puhuu Kirkossa tänäänkin.

”Tämä on se usko, joka on voittanut maailman.” (1. Joh.5:4)

2. luku: Jumalan ilmoitus: Hiljaisuudesta kuuluva ääni

Miten voimme tuntea jonkun, jota emme näe? Miten voimme rakastaa häntä, joka on aistiemme ulottumattomissa?

Tämä on uskonelämän perimmäinen haaste. Jumala on olemukseltaan luomaton, ääretön ja käsittämätön. Ihminen on luotu, rajallinen ja syntiinlankeemuksen sumentama. Meidän välillämme on ontologinen kuilu – syvyys, jota ihminen ei voi ylittää omilla tikapuillaan, olivatpa ne kuinka korkeat tahansa.

Mutta kristinuskon suuri ilouutinen on tämä: Jumala on rakentanut sillan. Hän ei ole jäänyt omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä, vaan Hän on puhunut. Tätä Jumalan oma-aloitteista lähestymistä kutsumme ilmoitukseksi.

Seuraavassa tutkimme, kuinka Jumala kuiskaa luonnossa ja puhuu kuuluvasti Pojassaan, ja mitä se tarkoittaa meidän arkipäiväisessä elämässämme.

Luonnollinen ilmoitus: Luomakunnan suuri kirja

Ennen kuin Jumala antoi ihmiselle kirjoitetun Raamatun, Hän antoi kuvitetun kirjan: luomakunnan. Jokainen auringonlasku, solun rakenne ja galaksin kierre kertoo Tekijästään. Tämä on luonnollista ilmoitusta. Se on Jumalan puhetta ilman sanoja.

Pyhä Antonios Suuri (n. 251–356), erämaaisä, jolla ei ollut kirjoja, vastasi filosofille, joka ihmetteli hänen viisauttaan ilman kirjallista sivistystä:

”Minun kirjani, oi filosofi, on luotu luonto. Se on aina edessäni, ja milloin vain tahdon, voin lukea siitä Jumalan sanoja.” (Viitattu teoksessa Evagrios Pontoslainen, Praktikos, 92; PG 40:1244)

Myös Pyhä Basileios Suuri (n. 330–379) opettaa, että luomakunta on koulu, jossa sielu oppii tuntemaan Luojan viisauden:

”Maailma on luotu järjellisten olentojen kouluksi ja harjoituspaikaksi… Jotta he näkyvän ja aistittavan kautta johdattaisivat mielensä katselemaan näkymätöntä.” (Basileios Suuri, Homiliae in Hexaemeron, I.6; PG 29:16)

Emme usein osaa lukea tätä kirjaa. Näemme metsän vain puutavarana tai sään vain pukeutumiskysymyksenä.

Kun seuraavan kerran näemme kauniin maiseman, älkäämme vain ottako valokuvaa. Pysähtykäämme ja kysykäämme: ”Mitä tämä kauneus kertoo Hänestä, joka sen teki?”

Luonnollinen ilmoitus ei ole vain tietoa, se on kutsu ylistykseen ja mkiitokseen. Kun syöt omenan, maistat Jumalan huolenpitoa.

Omatunto: Jumalan kuiskaus sisimmässä

Jumala ei puhu vain ulkoisessa maailmassa, vaan myös ihmisen sisäisessä maailmassa. Jokaisella ihmisellä – uskovalla ja ei-uskovalla – on rinnassaan instrumentti, joka on viritetty resonoimaan totuuden kanssa. Sitä kutsutaan omaksitunnoksi.

Kirkkoisät kutsuvat omaatuntoa ”Jumalan kipinäksi”. Se on sisäinen laki, joka syyttää meitä, kun teemme väärin, ja puolustaa, kun teemme oikein. Se on luonnollisen ilmoituksen ääni meissä.

Lisäksi ihmisessä on selittämätön kaipaus. Meillä on jano, jota mikään maallinen vesi ei voi sammuttaa. Tämä ”äärettömyyden kaipuu” on itsessään todiste Jumalasta. Kuten Pyhä Augustinus kuuluisasti totesi:

”Sinä olet luonut meidät itseäsi varten, ja sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon Sinussa.” (Augustinus, Confessiones, I.1.1; PL 32:661)

Nykymaailma on täynnä melua, joka peittää omatunnon äänen. Työelämässä joutuessamme tekemään eettisen valinnan, kuunnelkaamme ensimmäistä reaktiota. Se hiljainen epämukavuuden tunne on usein Pyhän Hengen varoitus, joka toimii luonnollisen omantunnon kautta.

Omatunto on herkkä mittari myös ihmissuhteissa. Jos se ”kolkuttaa”, älä vaimenna sitä selityksillä. Pysähdy ja korjaa suunta.

Järjen rajat ja hämäryys

Vaikka luonto ja omatunto kertovat Jumalasta, ne eivät kerro tarpeeksi.

Antiikin filosofit, kuten Sokrates ja Platon, tavoittivat järjellään aavistuksia ”Korkeimmasta Hyvästä”. Mutta heidän tietonsa oli kuin siluetti sumussa. Luonnollinen ilmoitus voi kertoa meille, että Jumala on olemassa, että Hän on voimallinen ja viisas. Mutta se ei voi kertoa meille, että Jumala on Kolminaisuus, että Jumala on Rakkaus, joka antaa itsensä uhriksi, tai miten ihminen pelastuu synnistä.

Tähän tarvitaan jotain enemmän. Tarvitaan Jumalaa, joka avaa suunsa.

Yliluonnollinen ilmoitus: Kun Jumala puhuu

Yliluonnollinen ilmoitus tarkoittaa sitä, että Jumala repäisee verhon auki. Hän ei anna meidän vain arvailla luonnon perusteella, vaan Hän ilmoittaa tahtonsa suoraan valittujen ihmisten kautta.

Tämä tapahtui historiassa vaiheittain patriarkkojen ja profeettojen kautta. Aabraham, Mooses ja profeetat olivat Jumalan suukappaleita. He saivat välitöntä tietoa totuuksista, joita järki ei voisi koskaan keksiä.

Kaikki aiempi ilmoitus oli vain valmistelua. Jeesus Kristus ei ole vain profeetta, joka tuo viestin, vaan Hän on Lopullinen Sana.  Hän on se viesti.

Raamattu tiivistää tämän valtavan draaman Heprealaiskirjeen alussa:

” Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla, mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi ja jonka välityksellä hän myös on luonut maailmat.” (Hepr. 1:1–2)

Tämä on radikaali väite. Emme enää etsi Jumalaa hapuillen pimeässä. Valot on sytytetty. Pyhä Johannes Damaskolainen (n. 676–749) opettaa, että Kristuksessa Jumala on kertonut meille kaiken, mikä on pelastukselle välttämätöntä:

”Jumala ei ole jättänyt meitä täydelliseen tietämättömyyteen… Kaiken, minkä laki ja profeetat ja myöhemmin ainoa Poika ovat meille ilmoittaneet, me otamme vastaan, tunnemme ja kunnioitamme, emmekä etsi mitään niiden ulkopuolelta.” (Johannes Damaskolainen, De Fide Orthodoxa, I.1; PG 94:792)

Koska Raamattu on yliluonnollista ilmoitusta, sitä ei voi lukea kuin tavallista romaania.

Oikea asenne on tärkeä. Kun avaat Raamatun, et lue historiaa. Kuuntelet Jumalan puhetta tässä ja nyt. Ennen lukemista rukoile: ”Herra, avaa minun silmäni näkemään.” Ilman Pyhää Henkeä teksti pysyy suljettuna.

Miten tunnistamme aidon ilmoituksen?

Maailma on täynnä henkisyyttä ja ”viestejä”. Mistä tiedämme, mikä on Jumalasta? Kirkko on määritellyt jumalallisen ilmoituksen tuntomerkit, jotka auttavat meitä erottamaan totuuden harhasta.

Se on sisäisesti puhdasta.  Jumalan ilmoitus on aina moraalisesti korkeaa. Se ei yllytä vihaan, himoon tai itsekkyyteen. Se on sopusoinnussa rakkauden kanssa.

Opillisesti se on harmoniassa. Totuus ei voi olla ristiriidassa itsensä kanssa. Uusi ilmoitus ei kumoa vanhaa, vaan täyttää sen. (Kristus ei kumonnut lakia, vaan täytti sen).

Se vaikuttaa. Jumalan sana muuttaa ihmistä. Se tuo rauhan, ei kaaosta.

Ulkoiset merkit, ihmeet ja ennustusten toteutuminen ovat Jumalan ”sinetti” sanomalleen.

Käytännön elämässä kohdatessamme opetusta tai ”uutta tietoa”, testatkaamme se näillä kriteereillä. Johtaako se nöyryyteen ja rakkauteen? Onko se sopusoinnussa Kirkon ikiaikaisen opetuksen kanssa?

Ilmoituksen tavat: Miten Jumala puhuu meille?

Raamatussa Jumala puhui monin tavoin: unissa (Jaakob), palavassa pensaassa (Mooses), hiljaisessa tuulessa (Elia) ja enkelien kautta (Maria).

Puhuuko Hän yhä? Kyllä. Vaikka yleinen ilmoitus (dogmit, pelastushistoria) on päättynyt ja täydellistynyt Kristuksessa, Jumala puhuu henkilökohtaisesti lapsilleen joka päivä.

Hän puhuu olosuhteiden kautta: Ovet aukeavat ja sulkeutuvat. Toisten ihmisten kautta: Joskus ystävän sana on Jumalan vastaus rukoukseesi.

Kärsimyksen ja ilon kautta: Kuten C.S. Lewis sanoi, kärsimys on Jumalan megafoni kuurolle maailmalle.

Useimmiten Jumala puhuu hiljaisuudessa. Jumala ei huuda. Hän odottaa, että vaikenemme tarpeeksi kuullaksemme Hänet. Matka kohti Jumalan kaltaisuutta on jatkuvaa vuoropuhelua. Jumala on jo puhunut. Kysymys kuuluu: olemmeko me kuulolla?

3.luku: Kirkon uskon lähteet: Raamattu ja Traditio

Mistä tiedämme, mitä Jumala tahtoo? Mistä ammennamme voimaa, kun omat säiliömme ovat tyhjät? Vastaus löytyy kahdesta lähteestä, jotka ovat todellisuudessa yksi ja sama virta: Pyhästä Raamatusta ja Pyhästä Traditiosta.

Monet ajattelevat, että kristinusko on ”kirjan uskonto”. Mutta tarkasti ottaen se ei ole sitä. Me emme palvo kirjaa, vaan elävää Jumalaa, Jeesusta Kristusta, josta kirja todistaa.

Raamattu: Jumalan sanallinen ikoni

Raamattu ei ole tavallinen kirja. Se on kirjasto, joka sisältää 66 (tai ortodoksisessa laskutavassa enemmänkin) kirjaa: historiaa, runoutta, profetiaa ja kirjeitä. Mutta kaiken tämän moninaisuuden alla sykkii yksi sydän.

Ortodoksinen kirkko opettaa, että Raamattu on Kristuksen sanallinen ikoni.

Aivan kuten katsomme puulle maalattua ikonia ja näemme Kristuksen kasvot, me luemme Raamatun sanoja ja kohtaamme Kristuksen mielen. Raamatussa on sama salaisuus kuin Kristuksessa itsessään: se on samanaikaisesti täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen.

Sen kirjoittivat ihmiset (Mooses, Daavid, Paavali, Luukas) omalla kielellään, omalla tyylillään ja oman aikansa maailmankuvalla. Siksi Raamatussa on historiallisia yksityiskohtia ja kulttuurisia piirteitä, jotka kuuluvat menneisyyteen.

Kirjoittajat eivät olleet yksin. Pyhä Henki inspiroi heitä, ”hengitti” heihin totuuden. Siksi Raamattu on erehtymätön pelastuksen asioissa. Se ei ole biologian oppikirja, vaan pelastuksen käsikirja.

”Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään.” (2. Tim. 3:16)

Kun luemme Raamattua, älkäämme takertuko siihen, miten maailma luotiin tieteellisesti, vaan kysykäämme: Miksi se luotiin? Älä etsi geologisia faktoja, vaan etsi Jumalan kasvoja.

Traditio: Hengessä elävä muisti

Nykyihmiselle sana ”traditio” tai ”perinne” kuulostaa usein pölyiseltä ja vanhanaikaiselta. Ajattelemme viulunsoittoa katolla tai museoesineitä. Mutta Kirkon Traditio (isolla T:llä) on jotain aivan muuta. Se ei ole menneisyyden säilyttämistä, vaan Pyhän Hengen elämää nykyhetkessä.

Vladimir Lossky, tunnettu ortodoksiteologi, määritteli Tradition näin: ”Traditio on Pyhän Hengen elämää Kirkossa.”

Kuvitelkaamme joki. Raamattu on joen kirkkain ja syvin kohta, mutta Traditio on koko virta, joka kuljettaa vettä eteenpäin.

Raamattu syntyi Tradition sisällä. Ensin oli Kirkko (helluntaina), ja vasta vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitettiin Uusi testamentti. Kirkko eli, saarnasi, kastoi ja vietti ehtoollista ennen kuin yhtäkään evankeliumia oli kirjoitettu paperille.

Siksi on mahdotonta ymmärtää oikein Raamattua irrotettuna Kirkosta. Se olisi kuin yrittäisi ymmärtää perheen valokuva-albumia tuntematta perhettä.

Pyhä Basileios Suuri (n. 330–379) puolusti Tradition merkitystä voimakkaasti. Hän kysyi: Mistä tiedämme, että meidän pitää tehdä ristinmerkki? Tai kääntyä itään rukoillessa? Tai siunata kastevesi?

Nämä asiat eivät lue suoraan Raamatussa, mutta ne ovat tulleet meille ”hiljaisena perintönä” apostoleilta. ”Jos hylkäisimme kirjoittamattomat tavat… me vahingoittaisimme evankeliumia sen elintärkeissä osissa.” (Basileios Suuri, De Spiritu Sancto, 27.66; PG 32:188)

Traditio on siis se linssi, jonka läpi Raamattu avautuu oikein. Se suojelee meitä omilta oikuiltamme ja sitoo meidät apostolien uskoon.

Raamatun ja Tradition liitto

Protestanttinen reformaatio nosti esiin iskulauseen Sola Scriptura – ”Yksin Raamattu”. Ortodoksinen kirkko vastaa tähän lempeästi mutta päättävästi : Ei koskaan yksin.

Raamattua ei voi erottaa Traditiosta, eikä Traditiota Raamatusta. Traditio ilman Raamattua voisi muuttua ihmisten perinnäissäännöiksi. Raamattu ilman Traditiota on altis tuhansille ristiriitaisille tulkinnoille (kuten näemme kristikunnan pirstoutumisesta).

Kirkossa Raamattu on kuningas, ja Traditio on valtakunta, jossa kuningas hallitsee. Tämä tuo turvaa. Sinun ei tarvitse keksiä kristinuskoa uudelleen joka aamu. Kun luet vaikeaa kohtaa Raamatusta, et ole yksin. Sinulla on tukenasi 2000 vuoden viisaus. Voit kysyä: ”Miten Johannes Krysostomos ymmärsi tämän?” tai ”Miten Kirkko on rukoillut tätä todeksi?”

Raamattu jumalanpalveluksessa

Kun menet ortodoksiseen liturgiaan, huomaat pian, että se on ”laulettua Raamattua”. Rukoukset, psalmit, veisut – lähes kaikki on suoraa lainausta tai viittausta Raamattuun. Evankeliumikirja lepää alttaripöydällä, kaikkein pyhimmällä paikalla. Se symboloi Kristusta itseään.  Kun evankeliumia luetaan, seisomme, sytytämme kynttilät ja kuuntelemme kuin Kristus itse puhuisi.

Tämä on Raamatun ”luonnollinen elinympäristö”. Se ei ole vain kirja yöpöydällä, vaan yhteisön juhla.

Miten lukea Raamattua ortodoksisesti?

Miten tämä kaikki vaikuttaa siihen, kun avaat Raamatun kotona? Neljä ortodoksista periaatetta lukemiseen on:

Älä avaa kirjaa ilman rukousta. Pyydä Pyhää Henkeä avaamaan ymmärryksesi. ”Herra, valaise minun pimeyteni.” Etsi kaikesta Kristusta. Vanha testamentti on varjo, joka ennustaa Häntä; Uusi testamentti on todellisuus, joka paljastaa Hänet.

Lue Raamattua Kirkon mielen mukaan. Älä rakenna omia oppeja. Jos jokin kohta hämmentää, tarkista, miten pyhät isät ovat sen selittäneet. Etsi ”raamatullista mieltä” – kokonaisnäkemystä, ei irrallisia jakeita.

Lue kuuliaisuudessa. Raamattua ei lueta vain tiedon lisäämiseksi, vaan elämän muuttamiseksi. Jaakobin sanoin: ” Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä – älkää pettäkö itseänne ” (Jaak.1:22)

Tunnettu teologi Georges Florovski puhui ”raamatullisen mielen” saavuttamisesta. Se tarkoittaa, että alamme ajatella, tuntea ja hengittää Raamatun maailmassa. Sen kertomuksista tulee meidän historiamme, sen psalmeista meidän rukouksemme.

Kun luet, et lue vain tekstiä. Luet Jumalan rakkauskirjettä sinulle. Ja Traditio on se postinkantaja, joka on tuonut sen turvallisesti perille läpi vuosisatojen myrskyjen.

4.luku: Elävä sana:

Kuulemisesta tekemiseen

Olemme nyt käsitelleet uskon perusteita, Jumalan ilmoitusta ja Raamattua. Meillä on kartta (dogmit) ja kompassi (Raamattu). Mutta kartan omistaminen ei vie ketään perille. Jotta maisema vaihtuisi, on otettava askeleita.

Apostoli Jaakob, jota kutsutaan ”Herran veljeksi”, iskee kirjeessään suoraan hengellisen elämän arimpaan kohtaan:

”Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä – älkää pettäkö itseänne.”* (Jaak.1:22)

Tämä on varoitus ns. ”nojatuolikristillisyydestä”. On helppoa lukea hengellisiä kirjoja, tuntea liikutusta kauniissa jumalanpalveluksessa ja nyökytellä viisaille saarnoille. Mutta jos tämä kaikki jää vain pään sisälle, olemme vaarallisessa tilassa.

Tieto ilman toimintaa on itsepetosta. Sana muutetaan lihaksi arjessa.

Peiliin katsomisen tragedia

Jaakob jatkaa opetustaan nerokkaalla vertauksella peilistä (Jaak.1:23–24).

Hän kuvaa miestä, joka katsoo kasvojaan peilistä, näkee ehkä likatahran tai sotkuiset hiukset, mutta kääntyy pois ja unohtaa heti, miltä näytti. Hän ei tee asialle mitään.

Raamattu on tämä peili. Kun luemme vuorisaarnaa (”Rakastakaa vihollisianne”), peili näyttää meille vihamielisyytemme. Kun luemme kehotusta anteliaisuuteen, peili paljastaa itsekkyytemme.

Jos suljemme kirjan ja jatkamme elämäämme muuttumattomina, olemme käyttäneet peiliä turhaan. Olemme ”kuulijoita”, mutta emme ”tekijöitä”.

Pyhä Markus Askeetti (400-luku) varoittaa tästä tilasta ankarasti:

”Se, joka tietää Jumalan käskyt mutta ei noudata niitä, on kuin mies, joka kantaa taskussaan lääkettä mutta ei ota sitä, vaikka tekee kuolemaa.”

Tieto lääkkeestä ei paranna. Vain lääkkeen nauttiminen parantaa. Samoin tieto hyveistä ei tee ihmisestä pyhää, vaan hyveiden harjoittaminen.

 

Suuri itsepetos: Älyllinen usko vs. elävä usko

Miksi Jaakob käyttää ilmaisua ”älkää pettäkö itseänne”?

Koska ihmismieli on mestari huijaamaan itseään. Meillä on taipumus sekoittaa asian ymmärtäminen ja asian oleminen.

Ajattelemme helposti: ”Minä tiedän, että anteeksiantaminen on tärkeää. Olen lukenut siitä kolme kirjaa. Siispä minä olen anteeksiantavainen ihminen.”

Todellisuudessa saatamme kantaa kaunaa vuosia. Tieto on luonut illuusion hengellisyydestä.

Kirkkoisät kutsuvat käytännön toimintaa arjessa praxikseksi.

Ortodoksisessa perinteessä teologia ei ole ensisijaisesti akateemista tutkimusta, vaan elämää. Pyhä Makarios Suuri opettaa, että kristinusko ei ole sanojen, vaan voiman uskonto:

”Ei Jumalan valtakunta ole puheessa, vaan voimassa. Siksi ei pidä vain puhua hyveistä, vaan vaivannäöllä hankkia ne.” Jos usko jää vain ”kuulemiseksi”, se muuttuu ideologiaksi. Kun se muuttuu ”tekemiseksi”, siitä tulee elämää.

Miten Sana muutetaan teoiksi?

Miten tämä kuilu ylitetään käytännössä? Miten siirrymme passiivisesta kuuntelusta aktiiviseen toteuttamiseen? Tässä on kolme askelta kirkon traditiosta.

Suurin virhe on yrittää toteuttaa koko Raamattu yhdessä päivässä. Se johtaa uupumukseen ja luovuttamiseen. Aloita pienestä. Jos Raamattu kehottaa rukoilemaan, älä yritä rukoilla heti kahta tuntia. Rukoile viisi minuuttia, mutta tee se joka päivä. Jumala arvostaa uskollisuutta vähässä.

Erämaaisillä oli tapana ottaa yksi ainoa Raamatun lause ja märehtiä sitä viikkoja, kunnes se muuttui osaksi heidän käytöstään. Sitä voisi nimittää

Valitse tälle viikolle yksi käsky, esimerkiksi: ”Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta ” (Ef.4:29). Keskity vain tähän. Joka kerta kun olet valittamassa tai juoruamassa, pysähdy. Niele sanat. Näin olet tekemässä Sanaa todeksi.

Joskus luulemme, että ”Sanan tekeminen” tarkoittaa vain täydellistä onnistumista. Ei. Myös epäonnistumisen myöntäminen on Sanan tekemistä. Kun huomaat rikkoneesi Jumalan tahtoa vastaan, älä selittele. Mene peilin eteen, myönnä lika ja pese kasvosi (katumus). Sekin on toimintaa.

Varoitus ja lupaus

Jeesus päättää Vuorisaarnansa (Matt. 7) vertauksella kahdesta rakentajasta.

Molemmat kuulivat sanat. Toinen rakensi hiekalle (kuuli, mutta ei tehnyt). Talo sortui. Toinen rakensi kalliolle (kuuli ja teki). Talo kesti myrskyn.

Huomatkaamme, että myrsky iski molempiin. Elämän vaikeudet kohtaavat sekä ”kuulijaa” että ”tekijää”. Mutta vain se usko, joka on valettu tekojen betoniin, kestää kriisin.

Pyhä Iisak Niniveläinen tiivistää tämän luvun sanoman kauniisti:

”Jokaista sanaa, jota ei vahvisteta teoilla, voidaan pitää pelkkänä unena.”

Älkäämme siis nukkuko. Herätkäämme tekemään. Sillä vasta kun kätemme ja jalkamme liikkuvat Jumalan tahdon mukaan, sydämemme alkaa todella ymmärtää, kuka Hän on.

5. luku: Jumala- Salaisuus, joka tuli lähelle

Kuka Jumala on? Tämä on kysymys, joka on polttanut ihmiskunnan mieltä historian alusta asti.

Ortodoksinen kirkko lähestyy tätä kysymystä suurella nöyryydellä. Me emme voi koskaan täysin ymmärtää Jumalan olemusta, sillä ääretön ei mahdu äärelliseen päähän. Jos voisimme ymmärtää Jumalan täydellisesti, Hän lakkaisi olemasta Jumala ja muuttuisi vain yhdeksi aivojemme luomaksi käsitteeksi.

Kuitenkin, vaikka Jumala on olemukseltaan saavuttamaton, Hän on toiminnassaan (energioissaan) läsnä ja tunnettavissa. Seuraavassa kuljemme järjen portaat ylös, kohtaamme epäuskon haasteet ja lopulta löydämme tien Isän syliin Tuhlaajapojan vertauksen kautta.

Järjen tikapuut: Jumalan olemassaolon todistukset

Vaikka usko on sydämen asia, se ei ole järjenvastaista. Kirkon traditio ja filosofia ovat vuosisatojen ajan hahmotelleet ”todistuksia”, jotka toimivat viittoina kohti Jumalaa. Ne eivät pakota uskomaan, mutta ne tekevät uskon älyllisesti perustelluksi.

Klassisia tapoja, joilla ihmisjärki on tavoitellut Jumalaa ovat:

1. Kausaalinen todistus (syy ja seuraus): Mikään maailmassa ei tapahdu itsestään. Jokaisella seurauksella on syy. Kun kuljemme ketjua taaksepäin, meidän on lopulta tultava ”Ensimmäiseen Syyhyn”, joka pani kaiken alulle. Tätä liikkeellepanijaa kutsumme Jumalaksi.
2. Kosmologinen todistus (välttämättömyys): Kaikki näkemämme on ”satunnaista” – se voisi olla olematta. Sinun tai minun olemassaoloni ei ole välttämätöntä maailmankaikkeudelle. Jotta mitään olisi olemassa, täytyy olla joku, jonka olemassaolo on välttämätöntä ja riippumatonta muista.
3. Teleologinen todistus (tarkoitus): Maailmankaikkeus on hienovireinen koneisto. Silmän rakenne tai planeettojen radat todistavat suunnitelmallisuudesta. Missä on design, siellä täytyy olla Designer – Suunnittelija.
4. Moraalinen todistus (omatunto): Ihmisillä on sisäsyntyinen taju hyvästä ja pahasta. Jos moraali olisi vain mielipide, emme voisi tuomita vääryyttä. Koska on olemassa objektiivinen Hyvä, täytyy olla moraalisen järjestyksen Laatija.
5. Ontologinen todistus (täydellisyys): Meillä on mielikuva täydellisestä Olennosta. Jos tämä Olento olisi vain mielikuvitusta, se ei olisi täydellinen (koska olemassaolo on täydellisempää kuin kuvitelma). Siksi Täydellisen on oltava olemassa.

Nämä todistukset ovat kuin tikapuut. Ne voivat viedä meidät katolle, josta näkee taivaan, mutta ne eivät lennätä meitä taivaaseen. Järki voi sanoa ”Jumala on todennäköisesti olemassa”, mutta vain usko voi sanoa ”Minä rakastan Häntä”.

Kun ihminen kääntää selkänsä: Ateismin muodot

Kaikki eivät vakuutu todisteista. Ateismi (jumalankieltäminen) on ilmiö, joka haastaa uskovan pohtimaan uskoaan syvemmin. Usein ateismi ei ole vain älyllinen valinta, vaan vastaus johonkin syvempään tarpeeseen tai pettymykseen.

Ateismia on eri lajeja:

Marxilainen ateismi näkee uskonnon ”kansan oopiumina”, lääkkeenä kurjuuteen, joka passivoi ihmiset. (Todellisuus: Oikea kristinusko ei passivoi, vaan ajaa rakastamaan lähimmäistä ja korjaamaan vääryyksiä).

Freudilainen ateismi: Väittää uskon olevan psykologinen defenssi, kaipuuta ”ison isän” turvaan. (Todellisuus: Se, että ihminen kaipaa Isää, voi myös todistaa siitä, että Isä on olemassa).

Naturalistinen ateismi: Uskoa vain siihen, mikä voidaan mitata. Kaikki on sattumaa ja evoluutiota.

Eksistentiaalinen ateismi: Toteaa, että koska Jumalaa ei ole, elämä on absurdia ja vailla annettua tarkoitusta. Ihminen on ”heitetty” maailmaan luomaan omat arvonsa.

Meidän kristittyjen kannalta vaarallisin muoto ei ole se, mitä Richard Dawkins kirjoittaa, vaan se, mitä me itse elämme.

Käytännöllinen ateismi on elämäntapa, jossa ihminen sanoo ”Uskon Jumalaan”, mutta elää kuin Häntä ei olisi olemassa. Hän tavoittelee vain rahaa ja nautintoa. Hän ei rukoile eikä turvaudu Jumalaan kriiseissä. Hän on ”sunnuntaikristitty”, mutta ”arkiateisti”.

Tämä on se ateismin muoto, jota vastaan meidän tulee kilvoitella joka päivä.

Usko: Sydämen vastaus

Mitä on aito usko? Se ei ole vain Jumalan olemassaolon myöntämistä (sillä ”riivaajatkin uskovat ja vapisevat”, Jaak.2:19). Aito usko on luottamusta ja sitoutumista.

”Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.” (Room. 10:10)

Uskontunnustuksessa emme sano ”Uskon, että on olemassa jokin korkeampi voima”. Me sanomme: ”Uskon yhteen Jumalaan…”

Tämä on radikaali väite. Se sulkee pois epäjumalat – olivatpa ne puupatsaita tai moderneja epäjumalia kuten raha, valta tai oma ego. Usko on uskollisuudenvala tälle Yhdelle.

Tuhlaajapojan tie: Hengellisen elämän kartta

Miten ihminen, joka on vieraantunut Jumalasta (joko ateismin tai synnin vuoksi), löytää takaisin?

Jeesuksen vertaus Tuhlaajapojasta (Luuk.15) on täydellinen kartta tälle matkalle. Se kuvaa neljä vaihetta, jotka jokainen meistä käy läpi.

1. Herääminen (kriisi)

Poika on tuhlannut kaiken ja päätyy sikopaimeneksi. Hänellä on nälkä. Tämä kuvaa synnin lopputulosta: se lupaa vapautta mutta johtaa orjuuteen ja tyhjyyteen. Usein vasta kriisi – nälkä, menetys, merkityksettömyys – pysäyttää meidät. Alamme kaivata jotain todellista.

2. Kääntyminen (päätös)

Poika ”menee itseensä”. Hän tajuaa tilanteensa ja tekee päätöksen: ”Minä nousen ja menen isäni luo.” Tämä on hengellisen elämän ratkaiseva hetki. Se ei ole vielä perille pääsemistä, mutta se on suunnan muutos. Ilman tätä päätöstä ihminen jää ”sikojen kaukalolle” valittamaan kurjuuttaan.

3. Parannuksenteko (matka)

Poika lähtee kävelemään kotia kohti. Hän harjoittelee tunnustustaan: ”Isä, minä olen tehnyt syntiä…” Tämä on kilvoituksen aikaa. Se on vaivalloista luopumista vanhoista tavoista. Kirkon kielellä tätä kutsutaan metanoiaksi (mielenmuutokseksi) ja askeesiksi (harjoitukseksi).

4. Uudestisyntyminen (Isän syli)

Tämä on vertauksen huipentuma. Poika on vielä kaukana, kun Isä näkee hänet, juoksee vastaan ja halaa häntä. Poika odotti rangaistusta tai palkollisen paikkaa, mutta saikin sormuksen ja juhlapuvun. Tämä on armoa. Ihminen tekee oman osuutensa (kääntyy ja kulkee), mutta pelastus on Jumalan lahja. Isä palauttaa pojan oikeudet, ei ansioiden, vaan rakkauden tähden.

Voimme pohdiskella omaa elämäämme, missä vaiheessa olen juuri nyt? Olenko vielä ”vieraalla maalla” etsimässä onnea materiasta? Olenko ”mennyt itseeni” ja harkitsen paluuta? Olenko matkalla, tekemässä parannusta? Lepäänkö jo Isän armossa?

Miten Jumala koetaan?

Jumalan kohtaaminen ei ole aina salamanleimahdus. Suhde elää ja hengittää.

Etsijän vaihe (ajatuksellinen yhteys) on silloin, kun ihminen alkaa kiinnostua hengellisistä asioista, Jumala tuntuu usein olevan lähellä ajatuksissa ja kaipauksessa.

Löytäjän ilon (sakramentaalinen yhteys) kokee selvimmin, kun Jumala tulee luoksemme Kirkon sakramenteissa. Ehtoollisessa Kristus ei ole vain idea, vaan Hän tulee osaksi meitä. Katumuksen sakramentissa (ripissä) tuhlaajapojan halaus tapahtuu konkreettisesti.

Erämaan ja hiljaisuuden kokee silloin, kun joskus Jumala tuntuu kaukaiselta. Se ei välttämättä tarkoita, että olet tehnyt jotain väärin. Joskus Isä päästää irti kädestä, jotta lapsi oppisi kävelemään. Näinä ”kuivina kausina” usko punnitaan: rakastanko Jumalaa Hänen lahjojensa tähden, vai rakastanko Häntä Hänen itsensä tähden?

Aina kun yhteys katkeaa syntiin, tie takaisin on sama kuin tuhlaajapojalla: nöyrtyminen, kääntyminen ja luottamus Isän rakkauteen.

 

6. luku: Jumalan salaisuus

Yksi ja Kolme

Olemme saapuneet teologian ”kaikkein pyhimpään”. Riisumme kengät jalastamme, sillä maaperä, jolla seisomme, on pyhä.

Kun puhumme Jumalasta, emme puhu objektista, jota voi tutkia mikroskoopilla. Puhumme Hänestä, joka on kaiken olemassaolon lähde. Ortodoksinen kirkko lähestyy Jumalaa kahdella tavalla:

Apofaattisesti (kieltävästi): Sanomme, mitä Jumala ei ole (Hän ei ole ajallinen, ei rajoitettu, ei näkyvä), koska inhimilliset sanat murtuvat Hänen suuruutensa edessä. Katafaattisesti (myöntävästi): Sanomme, mitä Jumala on ilmoittanut itsestään (Hän on Isä, Rakkaus, Valo).

Yksi Jumala, Kaikkivaltias Isä

Kaiken perusta on usko yhteen Jumalaan. Kun Mooses kysyi Jumalan nimeä palavassa pensaassa, vastaus oli arvoituksellinen: Jahve – ”Minä olen se, joka minä olen” (2. Moos. 3:14).

Tämä nimi paljastaa, että Jumala ei ole vain ”joku”, joka on olemassa. Hän on Olemassaolo itse. Hän on ainoa, joka on olemassa omassa voimassaan; kaikki muu on olemassa vain Hänen tahdostaan.

Liturgiassa pappi rukoilee hiljaa sanoilla, jotka kuvaavat tätä Jumalan toiseutta: ”Sinä olet Jumala, sanomaton, tutkimaton, näkymätön, käsittämätön, aina oleva ja muuttumaton.”

Mutta tämä korkea ja pelottava Jumala on tullut lähelle. Jeesus opetti meitä kutsumaan tätä ”Sotajoukkojen Herraa” nimellä Isä. Jeesus kutsuu Häntä Isäksi luonnostaan (koska Hän on Poika). Me kutsumme Häntä Isäksi armosta (koska meidät on adoptoitu Kristuksessa).

Pyhä Kolminaisuus: Uskon sykkivä sydän

Kristinusko ei ole vain monoteismia, uskoa yhteen Jumalaan. Se on uskoa Kolmiyhteiseen Jumalaan.

Tämä ei ole matemaattinen pähkinä (”miten 1+1+1=1?”), vaan rakkauden salaisuus. Jumala ei ole yksinäinen monoliitti, vaan Hän on Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ikuinen rakkauden yhteisö.

Oppi Kolminaisuudesta ei syntynyt yliopistoissa. Se syntyi kokemuksesta. Opetuslapset tunsivat Jumalan Isänä, joka loi maailman. He kohtasivat Jumalan Pojassa, joka kulki heidän kanssaan, kuoli ja nousi ylös. He täyttyivät Jumalasta Pyhässä Hengessä helluntaina.

He ymmärsivät, että nämä kolme eivät ole kolme eri jumalaa, vaan Yksi Jumala, joka kohtaa ihmisen kolmella tavalla, säilyttäen silti ykseytensä.

”Meidän tulee päästä ohi sanojen ja käsitteiden, jotta oppisimme tuntemaan Hänet elävässä yhteydessä: Isä Pojan kautta Pyhässä Hengessä.”

Harhaoppien karikot

Koska Kolminaisuus on järjelle vaikea, ihmismieli on historian saatossa yrittänyt ”helpottaa” sitä – ja ajautunut harhaan. Kirkko on torjunut nämä yritykset, koska väärä kartta johtaa väärään maaliin.

Nämä yleisimmät ”väärät kartat” olivat areiolaisuus, jonka mukaan Poika ja Henki ovat luotuja, eivät Jumalaa. Isä on ”pomo”, Jeesus on ”apulainen”. Kuitenkin, jos Jeesus on luotu, hän ei voi pelastaa meitä eikä yhdistää meitä Jumalaan. Nykypäivän vastine tälle opille on Jehovan todistajat.

Modalismin mukaan on vain yksi persoona, joka vaihtaa ”naamaria”: välillä Isä, välillä Poika, välillä Henki. Jos näin olisi, Jeesuksen rukous Isälle olisi teatteria. Jumala ei olisi aito suhteissaan. Nykypäivänä tätä edustavat tietyt helluntailaissuunnat.

Triteismin mukaan Isä, Poika ja Henki ovat kolme erillistä jumalaa, kuin kolme kaverusta. Kuitenkin Raamattu sanoo selvästi: ”Kuule Israel, Herra on yksi.” Emme ole monijumalaisia. Mormonit ovat tälle nykypäivän vastine.

Miten Jumala on Yksi?

Jos on kolme persoonaa, miten Jumala ei hajoa kolmeksi? Ortodoksinen teologia vastaa tähän neljällä tasolla.

Isä on jumaluuden lähde. Poika syntyy Isästä ja Henki lähtee Isästä. Koska lähde on yksi, myös Jumala on yksi. He eivät ole kolme itsenäistä yksilöä, vaan he ovat lähtöisin samasta ”juuresta”.

Kaikilla kolmella on sama jumalallinen luonto, niin sanoaksemme sama DNA. Kaikki ominaisuudet, jotka ovat Isällä (ikuisuus, kaikkitietävyys, rakkaus), ovat myös Pojalla ja Hengellä. Ei ole ”pientä jumalaa” ja ”isoa jumalaa”.

Kaikilla kolmella on yksi tahto ja toiminta. Tämä on tärkeä käytännön ero ihmisiin. Jos kolme ihmistä yrittää tehdä jotain yhdessä, heidän täytyy neuvotella ja sopia. Jumalassa tahto on yksi. Isä tahtoo, Poika toteuttaa ja Pyhä Henki saattaa päätökseen.

He toimivat aina yhdessä. Luomisessa Isä sanoi Sanan (Poika) ja Henki liikkui vetten päällä. Lunastuksessa Isä lähetti Pojan, ja Henki teki neitsyen kohdun hedelmälliseksi.

He tuntevat toisensa täydellisesti ja rakastavat toisiaan äärettömästi. Heidän välillään ei ole salaisuuksia eikä erillisyyttä.

Miten Jumala on Kolme?

Jos heillä on yksi tahto ja luonto, mikä heidät erottaa? Vastaus on: Persoona (kreik. Hypostasis).

Kirkkoisät käyttävät vertausta kolmesta ihmisestä (esim. Pietari, Paavali ja Timoteus). Mitä he ovat? Ihmisiä. Heillä on sama ihmisluonto (järki, tunteet, ruumis). Keitä he ovat? Pietari on Pietari, ei Paavali.

Jumalan kohdalla ero on siinä, että ihmiset ovat erillisiä yksilöitä, mutta Jumalan persoonat ovat täydellisessä ykseydessä (perikoreesi). He ”asuvat” toisissaan.

Erotamme heidät vain heidän alkuperänsä perusteella: Isä on syntymätön, alkuperätön Lähde. Poika syntyy Isästä (ajattomasti, ennen aikojen alkua) ja Pyhä Henki lähtee Isästä.

Miksi tällä on väliä? Miksi emme vain usko ”Jumalaan”? Koska Jumala on Kolminaisuus, Hän on Rakkaus. Jos Jumala olisi vain yksi persoona, ketä Hän rakasti ennen maailman luomista? Itseään? Mutta koska Jumala on Isä, Poika ja Henki, rakkaus on Hänen olemuksensa ydin. Rakkaus vaatii aina toisen.

Meidät on luotu tämän Jumalan kuvaksi. Siksi mekään emme voi olla onnellisia yksin. Meidät on luotu yhteisöön, heijastamaan Pyhän Kolminaisuuden rakkautta maan päällä.

7. luku: Luominen

Rakkauden räjähdys tyhjyydessä

Kun lausumme uskontunnustuksen, aloitamme valtavalla väitteellä:

”Uskon yhteen Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan, kaikkien näkyväisten ja näkymättömäin Luojaan.”

Tämä lause määrittelee koko todellisuutemme. Emme elä sattumanvaraisessa kaaoksessa, vaan maailmassa, joka on tahdottu, suunniteltu ja rakastettu.

Jumala on kaiken alkusyy. Hän on luonut hengellisen maailman, enkelit ja taivaalliset voimat, aineellisen maailman, galaksit, meret, atomit ja henki-aine-maailman, ihmisen, joka yhdistää nämä kaksi todellisuutta.

Seuraavassa tutkimme, miten kaikki alkoi, miksi me olemme täällä, ja miksi maailmassa on pahuutta, jos Luoja on hyvä.

”Ex Nihilo” – Tyhjästä luomisen ihme

Miten maailma syntyi? Antiikin myytit kertoivat usein jumalista, jotka muovasivat maailman olemassa olevasta kaaoksesta tai hirviön ruumiista. Gnostilaiset taas opettivat, että maailma on Jumalasta ”ulosvirrannutta” ainetta (emanaatiota), kuin tahaton sivutuote.

Kristinusko hylkää nämä molemmat. Raamattu opettaa luomista ex nihilo – tyhjästä. Ennen alkua ei ollut mitään. Ei ainetta, ei aikaa, ei tilaa. Oli vain Jumala. Jumala ei tarvinnut rakennusaineita. Hänen tahtonsa riitti.

”Sinä olet saattanut meidät olemattomuudesta olemiseen.” (Pyhän Johannes Krysostomoksen liturgia)

Tämä tarkoittaa, että kukaan ei pakottanut Jumalaa luomaan. Se oli Hänen vapaa valintansa. Maailma ei ole osa Jumalaa (panteismi), vaan Jumalan teko. Maalari ei ole sama asia kuin taulu, vaikka taulu kertoo maalarista.

Miksi Jumala loi maailman?

Jos Jumala on täydellinen ja onnellinen Pyhässä Kolminaisuudessa, miksi Hän vaivautui luomaan mitään? Tarvitsiko Hän palvelijoita tai seuraa?

Ei. Jumala ei tarvitse mitään.

Pyhä Johannes Damaskolainen antaa kauniin selityksen: Motiivi oli rakkaus. Rakkaus on luonteeltaan sellaista, että se haluaa jakaa hyvää. Jumala on kuin malja, joka on niin täynnä iloa ja olemista, että se läikkyy yli.  Jumala ei luonut meitä hyötyäkseen meistä. Hän loi meidät, jotta me saisimme osallistua Hänen iloonsa, kunniaansa ja olemiseensa.

Jokainen ihminen on ollut Jumalan mielessä ikuisuudesta asti. Sinä et ole sattuma. Olet ajatus, jota Jumala on rakastanut aina, ja luomisen hetkellä Hän antoi tuolle ajatukselle elämän.

Kuusi päivää: Järjestys kaaokseen

Ensimmäinen Mooseksen kirja kuvaa luomisen ”kuutena päivänä”. Monet kirkkoisät, kuten Basileios Suuri ja Efraim Syyrialainen, pitivät tätä historiallisena kuvauksena, mutta ymmärsivät ”päivän” syvällisesti.

Koska aurinko luotiin vasta neljäntenä päivänä, ensimmäiset ”päivät” eivät voineet olla meidän tuntemiamme 24-tuntisia vuorokausia. Raamatulle ”tuhat vuotta on kuin yksi päivä” (Ps. 90:4). Olennaista ei ole sekuntikello, vaan järjestys. Jumala rakentaa talon ennen kuin tuo asukkaat sisään.

Luomisen sinfonian eteneminen toteutuu siten, että ensin luodaan valo. Alkuaineet aktivoituvat ja energia syntyy. Sitten on vuorossa taivaan vahvuus, jolloin avaruus ja ilmakehä erottuvat.

Maan ja kasvien luominen saa aikaan elämän edellytykset.

Tähtien ja auringon luomisessa asetetaan aika ja vuodenaikojen rytmi

Vesi- ja ilmaeläinten luomisella alkaa liike. Sen jälkeen maa- eläimet ja lopulta ihminen, luomakunnan kruunu, astuu esiin.

Viimeksi Jumala asettaa levon, sapatin. Jumala ei väsy, mutta Hän asettaa levon pyhäksi esikuvaksi meille.

Aika alkoi siis vasta luomisessa. Ei ollut aikaa ”ennen” maailmaa. Siksi on turha kysyä, mitä Jumala teki ”ennen” luomista, sillä ”ennen” ei ollut olemassa.

Jatkuva luominen: Jumala ei ole kääntänyt selkäänsä

Yksi suurimmista väärinkäsityksistä on ajatella, että Jumala loi maailman, viritti sen kuin kellon ja lähti sitten pois (deismi).

Ortodoksinen usko on päinvastainen: Luominen jatkuu joka hetki. Jos Jumala lakkaisi ajattelemasta maailmaa sekunnin murto-osaksi, kaikki lakkaisi olemasta ja palaisi tyhjyyteen. Jumala ylläpitää atomeja, painovoimaa ja hengitystämme juuri nyt. Tätä kutsutaan kaitselmukseksi.

Jumala on läsnä kaikessa ylläpitävänä voimana, mutta Hän on samalla kaiken yläpuolella. Tätä oppia kutsutaan panenteismiksi. Ja tämä opetus on oikea.

Panteismi taas on väärä oppi, jonka mukaan ”kivi on Jumala ja puu on Jumala.”

Me olemme täysin riippuvaisia Hänestä. Kuten Paavali sanoo: ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” (Ap. t. 17:28)

Pahan arvoitus: Jos kaikki on hyvää, mistä paha tulee?

Raamattu sanoo luomisen jälkeen: ”Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli sangen hyvää.” (1. Moos. 1:31).

Mistä sitten tulevat sairaudet, sodat ja julmuus? Onko olemassa toinen, paha luojajumala (dualismi)? Ei.

Kirkkoisät, kuten Augustinus ja Gregorios Nyssalainen, opettavat, että paha ei ole ”asia”. Sitä ei ole luotu. Paha on hyvän puutetta, aivan kuten pimeys on valon puutetta. Pimeyttä ei voi ”luoda”, se syntyy, kun valo torjutaan. Synti on tyhjyyttä.

Paha syntyi vapaan tahdon väärinkäytöstä.

Jumala antoi luoduilleen, enkeleille ja ihmisille, suurimman mahdollisen lahjan: vapauden rakastaa. Mutta vapaus sisältää riskin: mahdollisuuden sanoa ”ei”.

Kun luotu kääntyy pois Elämän Lähteestä Jumalasta, seurauksena on kuolema, kipu ja paha. Paha on siis meidän itsemme aiheuttama haava luomakunnassa, ei Jumalan luoma ominaisuus.

Ex nihilo tarkoittaa luomista tyhjästä. Jumala on vapaa ja kaikkivaltias; aine ei ole ikuista. Luomisen motiivina on rakkaus ja hyvyys. Se tarkoittaa, että olemassaolomme tarkoitus on ilo ja yhteys Jumalaan. Aika luotiin yhdessä aineen kanssa. Jumala on ajan ulkopuolella ja ikuinen. Kaitselmus tarkoittaa Jumalan jatkuvaa ylläpitoa. Emme ole koskaan yksin. Jumala kannattelee meitä joka hetki.

Paha on hyvän poissaoloa. Se ei ole voittamaton, vaan se on ”loinen”, joka elää vain hyvän kustannuksella.

8. luku: Näkymätön maailma

Taivaalliset voimat

Uskontunnustuksessa lausumme sanat:”…kaikkien näkyväisten ja näkymättömäin Luojaan.”

Mitä tämä ”näkymätön” tarkoittaa? Nykyaikana saatamme ajatella mikroskooppisia atomeja tai radioaaltoja. Mutta kirkko puhuu jostain paljon suuremmasta: henkimaailmasta.

Jumala ei luonut vain aineellista maailmankaikkeutta, tähtiä, kiviä ja ihmisiä. Ennen aineellista maailmaa Hän loi valtavan, älyllisen ja hengellisen todellisuuden: enkelit ja ruumiittomat voimat.

Keitä enkelit ovat?

Sana ”enkeli” (kreik. angelos) tarkoittaa yksinkertaisesti sanansaattajaa. Se kuvaa heidän tehtäväänsä, ei heidän luontoaan. Luonnoltaan he ovat henkiä. Heillä ei ole lihaa eikä luita, he eivät väsy, eivätkä he tarvitse ruokaa. He ovat luomisen esikoiset.

Raamattu vihjaa, että enkelit luotiin ennen näkyvää maailmaa. Kun Jumala laski maan perustukset, taivaalliset joukot olivat jo todistamassa sitä:

”Mihin laskettiin sen peruspylväät? Kuka pani paikoilleen sen kulmakiven, kun aamun tähdet riemuiten karkeloivat ja Jumalan pojat huusivat ääneen iloaan? (Job 38:6–7)

Pyhä Johannes Damaskolainen (n. 676–749) määrittelee enkelin olemuksen tarkasti teoksessaan Ortodoksisen uskon tarkka esitys:

”Enkeli on hengellinen olento, aina liikkeessä oleva, itsenäinen, ruumiiton Jumalan palvelija, joka on armosta saanut luontoonsa kuolemattomuuden.”

Tästä määritelmästä nousee esiin tärkeitä piirteitä:

Enkelit eivät ole robotteja. He ovat persoonia. Heillä on äly ja vapaa tahto Heillä on itsetajunta ja vapaus valita. Siksi osa heistä saattoi langeta pahoiksi hengiksi. He eivät ole kuolemattomia itsessään, kuten Jumala, vaan Jumala pitää heidät elossa armollaan. Vaikka enkelit ovat nopeita ja ”seinät, ovet ja lukot eivät heitä pidättele”, he eivät ole kaikkialla läsnä olevia. Kun enkeli on taivaassa, hän ei ole maan päällä. Vain Jumala on kaikkialla.

He ovat viisaampia kuin ihmiset, mutta eivät kaikkitietäviä. He eivät tiedä ihmisen sydämen syvimpiä salaisuuksia, ne tietää vain Jumala, eivätkä he tiedä maailmanlopun hetkeä.

Enkelimaailma ei ole kaoottinen joukko, vaan täydellinen järjestykseltään, kuin armeija tai kuoro.

Pyhä Dionysios Areopagita (n. 500-luku) jäsensi enkelit Raamatun perusteella yhdeksään ryhmään, jotka jakautuvat kolmeen kehään. Tämä järjestys heijastaa Pyhän Kolminaisuuden harmoniaa.

Ensimmäinen kehä (Lähimpänä Jumalaa).

Nämä enkelit ovat suorassa yhteydessä Jumalan valtaistuimeen ja palavat rakkautta Häneen.

1. Serafit (nimi tarkoittaa ”palavat”): Hehkuvat rakkautta.
2. Kerubit: Viisauden ja tiedon täyteys.
3. Valtaistuimet: Jumalan oikeudenmukaisuuden kantajat.

Toinen kehä (Maailmankaikkeuden hallinta)

Nämä voimat ylläpitävät maailmankaikkeuden järjestystä.

4. Herruudet: Opettavat hallitsemaan aisteja ja himoja.
5. Voimat: Tekevät ihmeitä ja vahvistavat ihmisiä kilvoituksessa.
6. Vallat: Torjuvat pahoja voimia.

Kolmas kehä (Lähimpänä ihmistä)

Nämä ovat meidän kanssamme tekemisissä.

7. Hallitukset: Johtavat kansakuntia ja maita.
8. Ylienkelit: Ilmoittavat suuria sanomia (kuten Gabriel Marialle).
9. Enkelit: Ihmisten suojelijat ja arkipäivän auttajat.

Ylienkelit: Jumalan kenraalit

Raamattu ja traditio mainitsevat nimeltä seitsemän ylienkeliä, joilla on erityiset tehtävät. Heidän nimensä päättyvät yleensä tavuun -el (Jumala).

Mikael: ”Kuka on Jumalan vertainen?” Taivaallisten sotajoukkojen johtaja, joka taistelee pahaa vastaan.

Gabriel: ”Jumalan voima”. Ilosanoman tuoja, inkarnaation palvelija.

Rafael: ”Jumalan lääke”. Parantaja ja matkustavaisten suojelija.

Uriel: ”Jumalan tuli”. Valistaja.

Salafiel: ”Rukous Jumalan puoleen”.

Jehudiel: ”Jumalan ylistäjä”.

Barakiel: ”Jumalan siunaus”.

Suojelusenkeli: Henkilökohtainen kumppani

Tämä on ehkä lohdullisin osa kirkon opetusta: emme ole koskaan yksin.

Jokaisella kastetulla kristityllä on oma suojelusenkeli. Jeesus itse viittaa tähän varoittaessaan halveksimasta lapsia: ”Heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”* (Matt. 18:10)

Pyhä Basileios Suuri (330–379) kuvaa tätä suhdetta kauniisti:

”Jokaisella uskovalla on enkeli kasvattajana ja paimenena, joka ohjaa hänen elämäänsä.”

Suojelusenkeli rukoilee. Hän vie rukouksemme Jumalan eteen ja rukoilee puolestamme silloinkin, kun nukumme tai unohdamme.

Hän varjelee ja suojelee sieluamme ja ruumistamme näkymättömiltä vaaroilta.

Hän kuiskaa ja ohjaa omantunnon äänenä hyviä ajatuksia ja varoittaa synnistä.

On kuitenkin tärkeää muistaa: Enkeli kunnioittaa vapaata tahtoamme Hän ei pakota. Jos ihminen elää tahallaan synnissä ja pahuudessa, enkeli joutuu väistymään kauemmas, ”sillä aivan kuten savu karkottaa mehiläiset, niin myös synti karkottaa enkelin”, kuten Basileios opettaa.

Ortodoksinen kirkko tekee tarkan eron kahden asian välillä: Palvonta (latria) kuuluu yksin Jumalalle. Me emme palvo enkeleitä jumalina. Osoitamme enkeleille kunnioitusta (dulia) Jumalan palvelijoina ja vanhempina veljinämme.

Me rukoilemme enkeleitä pyytäen heidän esirukouksiaan (”Pyhä enkeli, rukoile puolestani”), samalla tavalla kuin pyytäisimme ystävää rukoilemaan.

Joka kerta kun osallistumme liturgiaan, näkyvä ja näkymätön maailma kohtaavat. Kun laulamme ”Pyhä, pyhä, pyhä”, emme laula yksin. Me liitymme enkelien kuoroon, joka laulaa tätä hymniä lakkaamatta Jumalan valtaistuimen edessä.

Kirkossa emme ole koskaan vain ihmisten joukossa. Olemme keskellä ”lukemattomia, kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhatta” olevaa enkelijoukkoa (Ilm. 5:11).

 

9. luku: Varjojen valtakunta

Langenneet enkelit

Olemme katselleet valoa ja enkelien kirkkautta. Mutta rehellinen katse maailmaan paljastaa myös pimeyden. Raamattu ja Kirkon kokemus eivät ole naiiveja: näkymättömässä maailmassa ei ole vain ystäviä, vaan myös vihollisia.

Seuraavaa ei ole tarkoitettu pelotteluksi, vaan hengelliseksi sodankäynnin oppaaksi. Kuten sotilas tarvitsee tiedustelutietoa vihollisesta selviytyäkseen, kristityn on tunnettava pahan alkuperä ja taktiikat, jotta hän ei joutuisi harhaan.

Paha ei ole vain ”negatiivista energiaa” tai ”psykologinen tila”. Ortodoksinen usko opettaa, että pahuudella on kasvot. Se on älyllistä, tahdollista ja persoonallista vastarintaa Jumalaa kohtaan.

 

Suuri lankeemus: Ylpeyden tragedia

Mistä paha tuli, jos Jumala loi kaiken hyväksi?

Kirkkoisät opettavat yksiselitteisesti: Jumala ei luonut pahuutta eikä yhtäkään pahaa enkeliä. Kaikki luotiin valoisiksi ja hyviksi.

Pahuus syntyi vapaan tahdon väärinkäytöstä.

Enkelien joukossa oli yksi kirkkaimmista, nimeltään Lucifer (”Valonkantaja” tai ”Kointähti”). Hän ei tyytynyt asemaansa Jumalan heijastajana, vaan lankesi hybrikseen – äärimmäiseen ylpeyteen. Hän halusi olla itse valon lähde, Jumalasta riippumaton.

”Ei Jumala säästänyt enkeleitä, jotka syntiä tekivät, vaan syöksi heidät syvyyteen, pimeyden kuiluihin…” (2. Piet. 2:4)

Pyhä Johannes Damaskolainen selittää tämän peruuttamattomuuden:

”Se, mikä on ihmisille kuolema, on enkeleille lankeemus. Lankeemuksen jälkeen heillä ei ole katumusta, niin kuin ei ihmisilläkään kuoleman jälkeen.”

Lucifer veti mukanaan joukon muita enkeleitä, jotka valitsivat kapinan. Näin syntyi pimeyden valtakunta. He hylkäsivät tehtävänsä valon palvelijoina ja muuttuivat pimeyden ruhtinaiksi.

 

Vihollisen profiili: Kuka on Saatana?

Raamattu käyttää langenneiden johtajasta nimiä, jotka paljastavat hänen toimintatapansa:

Saatana tarkoittaa ”Vastustajaa”. Hän vastustaa kaikkea, mikä on Jumalasta.

Paholainen (Diabolos) tarkoittaa ”Panettelijaa” tai ”Erottajaa”. Hänen tavoitteensa on repiä rikki yhteys ihmisen ja Jumalan välillä.

Jeesus antaa hänestä tylyimmän mahdollisen arvion: ”Hän on ollut murhaaja alusta asti… Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä.” (Joh.8:44)

Kirkkoisät, kuten Pyhä Gregorios Nyssalainen, opettavat, että demonien viha ihmistä kohtaan kumpuaa kateudesta. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Ihminen on aineellinen olento, jolla on mahdollisuus pelastukseen ja katumukseen – mahdollisuus, jonka langenneet enkelit menettivät ylpeytensä tähden. Siksi heidän ainoa lohtunsa on yrittää tuhota Jumalan rakastama luomus.

Sodankäynti: Miten paha toimii?

Demonien valta ei ole fyysistä voimaa, vaan eksytystä. He eivät voi pakottaa ketään syntiin; he voivat vain houkutella.

Erämaaisät, kuten Evagrios Pontoslainen, opettivat, että demonien pääasiallinen taistelukenttä on ihmismieli. He syöttävät mieleen logismoi – kiusallisia ajatuksia, epäilyksiä ja himoja: ”Et sinä onnistu.” ”Jumala ei rakasta sinua.”  ”Tämä yksi synti ei haittaa mitään.”

Jos ihminen hyväksyy nämä ajatukset ominaan, hän astuu ansaan.

Nykyaikana paholaisen suurin voitto on saada ihmiset uskomaan, ettei häntä ole olemassa. Kun paha redusoidaan vain ”sosiaaliseksi rakenteeksi” tai ”mielenterveysongelmaksi”, ihminen laskee suojauksensa. Hyvä ja paha muuttuvat suhteellisiksi. Synti nimetään ”vapaudeksi”.  Kaaos valtaa alaa. Kun ihmiset sanovat, ettei paholaista ole olemassa, saa paha tehdä työtään rauhassa.”

Jumalan Kaitselmus ja meidän turvamme

Miksi Jumala sallii pahojen henkien toimia? Miksi Hän ei tuhonnut Saatanaa heti? Tämä on suuri salaisuus, mutta kirkkoisät avaavat sitä kahdesta näkökulmasta.

Vapaus on todellista. Jumala ei tuhoa luotujensa vapaata tahtoa, edes silloin kun sitä käytetään väärin.

Kilvoituksen näkökulmasta Jumala kääntää pahan palvelemaan hyvää. Kiusaukset ovat ”hengellinen kuntosali”. Ilman vastustusta ei ole taistelua, ja ilman taistelua ei ole voittoa eikä kruunua.

Pyhä Antonios Suuri, joka taisteli demoneja vastaan erämaassa vuosikymmeniä, opetti: ”Älkää pelätkö heitä. He ovat heikkoja ja heidän voimansa on murrettu Ristillä. He voivat vain pelotella ja pitää meteliä, mutta heillä ei ole valtaa häneen, joka turvaa Kristukseen.”

Pahojen henkien valta on rajallinen. He ovat kuin kytkettyjä koiria – ne voivat haukkua hurjasti, mutta ne voivat purra vain sitä, joka menee liian lähelle.

Pahat henget ovat siis langenneita enkeleitä (demoneita). Alun perin heidät luotiin hyviksi, mutta he lankesivat ylpeyteen (hybris). Nöyryys on paras ase ylpeyttä vastaan. Heidän johtajansa on Saatana, Vastustaja ja Valheen isä, mutta Kristus (Totuus) on voittanut hänet. Motiivina heillä on kateus ihmistä ja viha Jumalaa kohtaan. Kristittyjen keino tätä vastaan on turvautuminen Jumalan rakkauteen. Pahat henget käyttävät aseinaan valhetta, pelottelua ja kiusaavia ajatuksia ja mielikuvia. Keinot niiden vastustamiseksi on rukous, paasto, ristinmerkki ja Pyhä Ehtoollinen. Heidän valtansa on kuitenkin rajallinen, Jumalan sallima koetinkivi.

”Jumala on uskollinen. Hän ei salli teitä kiusattavan enempää kuin kestätte.” (1. Kor. 10:13)

 

10. luku: Ihminen

Luomakunnan kruunu ja pappi

Olemme tarkastelleet Jumalan suuruutta ja enkelien kirkkautta. Nyt katse kääntyy peiliin. Kuka on ihminen? Onko hän vain ”kehittynyt apina” tai sattumanvarainen biologinen kone?

Ortodoksinen kirkko vastaa: Ihminen on mikrokosmos – pieni maailmankaikkeus. Meissä yhdistyy kaksi maailmaa: enkelien henkinen maailma (sielu) ja eläinten aineellinen maailma (ruumis). Olemme silta tomun ja Jumalan välillä.

Raamatun luomiskertomus pysähtyy ihmisen kohdalla juhlalliseen neuvonpitoon. Jumala ei vain käske (”Tulkoon ihminen”), vaan Pyhä Kolminaisuus sanoo: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme.” (1. Moos. 1:26)

Seuraavassa tutkimme tätä suurta mysteeriä: mitä tarkoittaa olla Jumalan kuva, ja mikä on elämämme lopullinen päämäärä.

Jumalan kuva ja kaltaisuus: Ihmisyyden DNA

Kirkkoisät tekevät tarkan ja elintärkeän eron kahden sanan välillä: kuva ja kaltaisuus. Ne eivät tarkoita samaa asiaa.

Jumalan kuva (Imago Dei) on lähtökohta. Se on lahja, joka on annettu jokaiselle ihmiselle – uskovalle ja ateistille, pyhimykselle ja rikolliselle. Sitä ei voi menettää, vaikka synti voi sen tahrata.

Jumalan kuva tarkoittaa ominaisuuksia, jotka tekevät meistä Jumalan sukulaisia. Meillä on järki ja itsetajunta, kyky ajatella ja ymmärtää totuutta. Samoin vapaa tahto ja kyky valita hyvän ja pahan välillä. Ilman vapautta ei ole rakkautta. Ihmisessä on luovuus. Hän on ”kanssaluoja”, joka muokkaa maailmaa. Ihmissielu on luotu elämään ikuisesti.

Jumalan kaltaisuus (Similitudo Dei) on päämäärä, tehtävä.

Jos ”kuva” on kuin taiteilijan luonnos kankaalla, ”kaltaisuus” on valmis, väritetty maalaus. Meidät luotiin mahdollisuudeksi tulla Jumalan kaltaiseksi. Kaltaisuus tarkoittaa hyveitä: rakkautta, pyhyyttä, nöyryyttä ja hyvyyttä. Synti tuhoaa kaltaisuuden, mutta ei kuvaa.

Pyhä Basileios Suuri opettaa: ”Kuva on meissä luonnostaan, mutta kaltaisuus saavutetaan kilvoituksella ja Jumalan armolla.”

Teosis: Elämän tarkoitus on tulla jumalaksi

Miksi me olemme täällä? Emme vain ollaksemme ”kunnollisia kansalaisia”.

Ortodoksinen kirkko opettaa rohkeasti: Ihmisen tarkoitus on jumalallistuminen (kreik. theosis). Tämä ei tarkoita, että meistä tulee Jumala olemukseltaan (emme koskaan muutu Luojaksi). Se tarkoittaa, että meistä tulee Jumalan kaltaisia armosta. Kun rauta työnnetään tuleen, se pysyy rautana, mutta se alkaa hehkua ja polttaa kuten tuli. Se saa tulen ominaisuudet. Samoin ihminen yhdistyy Jumalaan niin syvästi, että hän alkaa säteillä Jumalan valoa, rakkautta ja kuolemattomuutta.

Pyhät isät opettavat, että tämä kasvu ei lopu koskaan. Edes taivaassa emme ”pysähdy”, vaan kuljemme ikuisesti syvemmälle Jumalan äärettömään rakkauteen. Tämä on meidän dynaaminen toivomme.

”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen tulisi jumalaksi.” (Pyhä Athanasios Suuri)

Mies ja nainen: Kaksi, jotka ovat yksi

Jumala loi ihmisen kaksinaiseksi: ”Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” (1. Moos. 1:27).

Ortodoksinen usko korostaa, että sukupuolisuus ei ole onnettomuus eikä synnin seuraus. Se on Jumalan ”sangen hyvä” keksintö.

Mies ja nainen ovat molemmat täydellisesti Jumalan kuvia. Kummallakaan ei ole hengellistä yliotetta. Nainen ei ole miehen ”työväline”, vaan hänen vertaisensa. He ovat tasa-arvoisia. Eeva luotiin Aadamin kylkiluusta. Tämä symboloi sitä, että he ovat samaa olemusta. He kuuluvat yhteen. Avioliitto on kuva Kristuksen ja Kirkon mystisestä suhteesta. Mies on kutsuttu uhrautuvaan rakkauteen, kuten Kristus. Nainen on kutsuttu ottamaan vastaan ja synnyttämään elämää, kuten Kirkko.

Seksuaalisuus on annettu, jotta ihminen oppisi tulemaan ulos itsestään ja rakastamaan toista. Se on tie ykseyteen.

 Mikrokosmos ja pappi

Miksi ihminen on ”luomakunnan kruunu”? Jotkut kirkkoisät, kuten Pyhä Gregorios Teologi, kutsuvat ihmistä ”toiseksi maailmaksi, suureksi pienoiskoossa”.

Olemme rajapinta. Ruumiimme kautta olemme yhtä kiven, veden ja eläinten kanssa. Sielumme kautta olemme yhtä enkelien ja Jumalan kanssa.

Tämä antaa ihmiselle valtavan vastuun. Olemme luomakunnan pappeja. Tehtävämme on ottaa maailma vastaan Jumalan lahjana, kiittää siitä (”eukaristia”) ja tarjota se takaisin Jumalalle jalostettuna.

Kun ihminen pyhittyy, myös luonto hänen ympärillään pyhittyy (ajatelkaamme pyhiä ja eläimiä, jotka tottelivat heitä). Kun ihminen lankeaa, myös luonto kärsii (saastuminen, julmuus).

Kirkko ylistää Neitsyt Mariaa ”kerubeja kunnioitettavammaksi ja serafeja verrattomasti jalommaksi”.

Miksi? Koska enkelit ovat vain henkiä, mutta ihminen, kuten Kristus, yhdistää hengen ja aineen. Ihmisessä aineellinen maailma pääsee osalliseksi Jumalasta. Tämä on meidän ainutlaatuinen kutsumuksemme.

Ennaltamäärääminen: Onnen tie

Onko kohtalomme lukittu

”Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina.” (Ef.1:4).

Ortodoksinen kirkko torjuu kuitenkin opin, jonka mukaan Jumala määräisi toiset taivaaseen ja toiset helvettiin ohi heidän tahtonsa.

Idän patriarkkojen vastaus (1672) tähän on:

Jumala on kaikkitietävä. Hän näkee ajan ulkopuolelta, kuka käyttää vapaata tahtoaan oikein ja kuka hylkää Hänet. Jumala on edeltä määrännyt tien: jokainen, joka seuraa Kristusta, pelastuu. Hän on antanut kaikille riittävän armon ja keinot pelastua, mutta Hän ei pakota ketään astumaan tälle tielle.

Jumala on luonut meidät onnellisuuteen. Hän on ”koodannut” meidät etsimään Häntä. Kuten Augustinus sanoi: ”Sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon Sinussa.”

Ihminen Jumalan kuvana tarkoittaa, että hänellä on järki, vapaus ja kuolemattomuus. Nämä ovat pysyvä ominaisuus. Jumalan kaltaisuus on elämän päämäärä, joka saavutetaan kilvoituksella. Tavoitteena on hyveet ja pyhyys. Teosis, jumaloituminen, tarkoittaa tuleminen osalliseksi Jumalan elämästä armosta. Ihminen mikrokosmoksena yhdistää aineen ja hengen; on luomakunnan pappi. Aidoin olotilamme liturgisena olentona on palvoa ja kiittää.

 

11. luku: Syntiinlankeemus

Kun kuva rikkoontui

Raamatun alkulehdillä kohtaamme valtavan ristiriidan. Jumala loi kaiken ”sangen hyväksi”, mutta kun katsomme uutisia tai omaa sydäntämme, näemme kipua, sotia, sairautta ja kuolemaa. Miten rakastavan Jumalan maailmasta tuli tällainen?

Vastaus on syntiinlankeemus. Se ei ole vain muinainen legenda omenan syömisestä, vaan kertomus siitä, miten ihminen kadotti suuntansa. Se on diagnoosi ihmiskunnan sairaudelle.

Ortodoksinen kirkko opettaa, että paha ei ole Jumalan luomaa. Paha ei ole ainetta (kuten kivi tai puu), vaan se on tila – se on hyvän puutetta ja vapaan tahdon väärinkäyttöä.

Pahan alkuperä: Kapina taivaissa

Ennen kuin paha tuli ihmisten maailmaan, se oli jo olemassa näkymättömässä maailmassa. Raamattu kertoo ”käärmeestä” (1. Moos. 3:1), mutta kirkon traditio tunnistaa tässä hahmossa Saatanan, langenneen enkeliruhtinaan.

Tämä on tärkeä erotus. Paha ei ole lähtöisin aineesta (ruumiista tai maasta), vaan hengestä (ylpeydestä ja kapinasta).

Saatana ja hänen enkelinsä lankesivat kateuteen ja ylpeyteen. He eivät halunneet palvella, vaan hallita. Kun ihminen luotiin, Saatana kadehti ihmisen asemaa Jumalan kuvana ja päätti tuhota hänet – ei voimalla, vaan valheella.

Suuri eksytys: ”Teistä tulee jumalia”

Paratiisissa Jumala antoi ihmiselle kaiken, mutta asetti yhden rajoituksen: ”Hyvän ja pahan tiedon puusta älä syö.”

Tämä kielto ei ollut kiusantekoa. Kirkkoisät, kuten Pyhä Gregorios Teologi, opettavat, että kielto oli ”kasvatuskeino”. Ihmisen piti oppia kuuliaisuutta ja luottamusta ennen kuin hän olisi valmis korkeampaan tietoon. Ihminen oli hengellisesti vielä ”lapsi”.

Kiusaajan syötti oli ovela. Hän esitti epäilyksen: ”Onko Jumala todella sanonut…?”, toisin sanoen kyseenalaisti Jumalan hyvyyden. Ja lisäksi valhe: ”Ette te kuole.” Tämä tarkoitti synnin seurausten kieltämistä. Ja vielä väärä lupaus: ”Teistä tulee kuin Jumala.”

Tämä oli ydin. Ihminen halusi tulla jumalaksi, mutta ilman Jumalaa. Hän halusi oikaista tietä ja ottaa väkisin sen, mikä oli tarkoitettu lahjaksi.

Aadam ja Eeva eivät vain rikkoneet sääntöä; he katkaisivat luottamussuhteen. He valitsivat itsensä Jumalan sijaan.

Kirous ja kuolema

Kun yhteys Jumalaan, Elämän Lähteeseen, katkesi, seurauksena oli väistämättä kuolema. Kuten lamppu sammuu, kun se irrotetaan pistorasiasta, ihminen alkoi ”sammua”.

Seurauksena oli hengellinen kuolema. Sielu menetti Jumalan armon vaatteen. Ihminen tunsi yhtäkkiä olevansa ”alasti” – ei vain fyysisesti, vaan hengellisesti. Ilo vaihtui pelkoon ja häpeään. Ihminen alkoi piileskellä Jumalalta.

Ihminen tuli myös ruumiiltaan kuolevaiseksi. Ruumis alkoi rappeutua, sairastaa ja lopulta maatua.

Ortodoksinen kirkko ei näe kuolemaa Jumalan kostona, vaan armontekona. Jos ihminen eläisi ikuisesti synnin ja pahuuden tilassa, hänestä tulisi demonin kaltainen. Kuolema asettaa rajan synnille, jotta ihminen voidaan herättää uuteen elämään (ylösnousemus).

Seurauksena oli myös luomakunnan turmeltuminen. Jumala sanoi: ”Olkoon maa sinun takiasi kirottu.” (1. Moos. 3:17).

Ihminen on luomakunnan pappi. Kun pappi lankeaa, koko temppeli (maailma) kärsii. Luonnonkatastrofit, eläinten villiintyminen ja maan kasvamat orjantappurat ovat heijastusta ihmisen sisäisestä kaaoksesta.

Perisynti vai esi-isien synti?

Lännen ja idän kirkot painottavat tätä hieman eri tavalla. Ortodoksinen kirkko puhuu mieluummin esi-isien synnistä. Me emme peri Aadamin syyllisyyttä, emme ole vastuussa hänen teostaan. Me perimme Aadamin sairauden – kuolevaisuuden ja taipumuksen syntiin.

Olemme kuin lapsia, jotka syntyvät narkomaaniäidille: emme ole syyllisiä äidin huumeiden käyttöön, mutta kannamme sen seurauksia kehossamme ja olemme alttiimpia riippuvuudelle.

”Turmeltuneesta lähteestä lähtee turmeltunut virta.”

Protoevankeliumi: Ensimmäinen toivon pilkahdus

Jumala ei hylännyt langennutta ihmistä. Heti tuomion keskellä Hän antoi lupauksen, jota kutsutaan protoevankeliumiksi (ensievankeliumiksi). Jumala sanoi käärmeelle: ”… (vaimon siemen) on iskevä sinun pääsi murskaksi.” (1. Moos. 3:15)

Tämä on salaperäinen ennustus. Yleensä siemen tulee miehestä. Vaimon siemen viittaa neitseelliseen syntymään – Kristukseen, joka syntyy Mariasta, Uudesta Eevasta, ilman miestä. Pään murskaaminen viittaa Kristukseen, joka tulisi voittamaan Saatanan vallan ja kuoleman.

Ihmiskunnan historia lankeemuksesta eteenpäin on tämän lupauksen odottamista.

Miksi Jumala salli tämän?

Teodikean ongelm

Tämä on vaikein kysymys: Jos Jumala tiesi, että ihminen lankeaa, miksi Hän antoi vapaan tahdon? Miksi Hän ei luonut meitä sellaisiksi, ettemme voi tehdä syntiä? Vastaus löytyy yhdestä sanasta: Rakkaus.

Rakkaus vaatii vapauden. Robotti tai pakotettu orja ei voi rakastaa. Jotta ihminen voisi aidosti rakastaa Jumalaa, hänellä täytyy olla mahdollisuus sanoa ”ei”. Luodessaan vapaan olennon Jumala otti valtavan riskin. Hän tiesi, että vapautta voidaan käyttää väärin, mikä johtaa kärsimykseen.

Jumala salli pahan, koska Hän tiesi voivansa kääntää sen voitoksi, suuremmaksi hyväksi. Ihmisen pelastus Kristuksessa on jotain vielä suurempaa kuin Aadamin tila paratiisissa.

Kuten Pyhä Irenaeus Lyonilainen opettaa: Ihminen luotiin kasvamaan. Lankeemus oli traaginen harha-askel, mutta Jumalan rakkaus on suurempi kuin ihmisen synti.

Esivanhempien kiusaus oli halu tulla jumalaksi ilman Jumalaa (autonomia). Synti ei ole vain säännön rikkomista, vaan suhteen katkaisemista ja ohi ampumista (kreik. hamartia).

Kuolema on sielun ja ruumiin eroaminen, seurauksena Elämän Lähteestä irtautumisesta. Perisynti tarkoittaa kuolevaisuuden ja syntitaipumuksen periytymistä, ei henkilökohtaista syyllisyyttä. Lupaus ”Vaimon siemenestä” tarkoittaa Kristusta, joka murskaa pahan vallan.

Tämä kaikki siksi, että ilman vapaata tahtoa ei voi olla aitoa rakkautta.

12. luku: Syntiinlankeemuksen seuraukset

Miksi maailmassa on kipua, kuolemaa ja pahuutta? Ortodoksinen vastaus ei ole, että Jumala loi maailman tällaiseksi. Syynä on suunnanmuutos.

Ihminen luotiin ”Jumalan kuvaksi” (potentiaali) kasvamaan ”Jumalan kaltaiseksi” (päämäärä). Ihminen oli tarkoitettu papiksi, joka yhdistää taivaan ja maan. Mutta ihminen kieltäytyi tehtävästään. Sen sijaan, että hän olisi yhdistänyt, hän aiheutti hajaannuksen.

Lankeemus ei ollut vain ”omenan syömistä”. Se oli syvällinen asennemuutos itsekeskeisyyteen. Ihminen kääntyi Jumalasta itseensä. Ihminen lakkasi näkemästä maailman lahjana (eukaristisesti) ja alkoi pitää sitä omana omaisuutenaan, jota voi riistää. Välineellistäminen astui kuvaan. Toisista ihmisistä tuli mielihyvän välineitä, ei persoonia.

Aleksander Schmemann tiivistää sen hienosti: Kielletty hedelmä edusti maailmaa, jota rakastetaan vain sen itsensä vuoksi, ilman yhteyttä Jumalaan. Se oli ruokaa, joka ei enää yhdistänyt antajaansa.

Lankeemus ei ollut vain juridinen rikos, josta seurasi rangaistus. Se oli sairaus, joka levisi kaikille tasoille. Fyysiset seuraukset, kipu ja sairaus tulivat elämään. Ruumiin rappeutuminen alkoi. Kuolema aiheutti sielun ja ruumiin eroamisen. Mutta huomatkaamme: kuolema on myös armoa. Se estää ihmistä jäämästä ikuisesti pahan noidankehään. Se on ”uudistumisen alku”. Työn tekemisestä tuli rasite. Luomistyö muuttui ”otsa hiessä” raatamiseksi.

Moraalisena seurauksena ihminen masentuu, ahdistuu ja kääntyy itseään vastaan (itsetuhoisuus) ja vieraantuu itsestään. Hänen tahtonsa heikkenee. Hyvän tekeminen on vaikeaa, pahan tekeminen helppoa.

Ortodoksinen näkemys perisynnistä eroaa läntisestä (augustinolaisesta) näkemyksestä. Emme peri Aadamin syyllisyyttä. Emme ole juridisesti vastuussa siitä, mitä Aadam teki. Perimme seuraukset. Synnymme maailmaan, joka on ”saastunut”. Olemme kuin lapsia, jotka syntyvät narkomaaniäidille: emme ole syyllisiä äidin tekoihin, mutta kärsimme vieroitusoireista ja heikosta terveydestä.

Koska olemme kaikki yhtä ”ihmissukua”, yhden jäsenen sairaus vaikuttaa kaikkiin. ”Ihminen ei ole saari.”

Ihminen ei kuitenkaan ole täysin turmeltunut. Jumalan kuva on hämärtynyt, mutta ei kadonnut. Ihminen kykenee yhä rakkauteen ja uhrautumiseen (kuten Vanhan testamentin pyhät osoittavat).

Vanhan testamentin historia on kertomus siitä, kuinka Jumala valmisteli ihmiskuntaa pelastukseen. Kaikki huipentuu Jeesukseen Kristukseen. Hän on ”Uusi Aadam”, joka korjaa sen, minkä ensimmäinen Aadam rikkoi. Hän avaa haudat ja palauttaa ihmisen alkuperäiseen tehtäväänsä: elämään Jumalan yhteydessä.

13. luku: Taistelu syntiä vastaan

Mielen sodankäynti

Onko tupakointi tai tanssi syntiä? Ortodoksinen kirkko ei vastaa tähän lakikirjalla, vaan kysymällä: Miten se vaikuttaa minuun ja lähimmäisiini? Paavalin periaate on yhä voimassa: ”Kaikki on luvallista, mutta kaikki ei ole hyödyksi.” (1. Kor. 10:23).

Synti ei ole vain sääntöjen rikkomista; se on myös passiivisuutta ja välinpitämättömyyttä. Se on hyvän puuttumista.

Ortodoksinen kirkko opettaa, että paha ei ole vain ”negatiivista energiaa”, vaan sillä on persoonallinen edustaja: Saatana. Hänen tavoitteensa on karkottaa ihminen Jumalan läheisyydestä.

Kukaan ei selviä elämästä ilman kiusauksia. Kasteessa synnin ylivalta murtuu, mutta taipumus jää.

Raamattu nimeää kolme perushimoa (1. Joh.2:16): Lihan himo, joka ilmenee nautinnonhakemisena, silmäin pyyntö ahneutena ja kateutena ja elämän korskeus ylpeytenä ja itsekkyytenä.

Kirkon isät ovat analysoineet tarkasti, miten ajatus muuttuu teoksi. Tämä on kuin taudin etenemisprosessi:

Ensiksi on mielikuva (heräte). Ajatus pälkähtää päähän. Tämä ei ole vielä syntiä. Seuraavaksi syntyy mielenkiinto.  Ihminen alkaa tarkastella ajatusta (”Mitä jos…? Sitten ihminen alkaa tuntea mielihyvää ajatuksesta (nautinto). Seuraavaksi syntyy päätös toteuttaa teko(tahto), joka johtaa tekoon, varsinaiseen ulkoiseen toimintaan.

Taistelu on voitettava heti alussa. Alku on ratkaiseva hetki. Kun mielikuva nousee, se pitää torjua heti. Mitä pidemmälle prosessi etenee, sitä vaikeampi sitä on pysäyttää.

Ase taistelussa kiusauksia vastaan on ennaltaehkäisy.  Joutilaisuus on sielun vihollinen. Työ ja hengelliset harjoitukset pitävät mielen kurissa.

Rukous on tärkein ase. On käännyttävä heti Jumalan puoleen, kun kiusaus iskee. Tulee varoa epätoivoa, joka väittää: ”Olen liian syntinen, ei minua voi pelastaa.” Tämä on valhetta. Samoin ylpeyttä, joka kuiskaa: ”Olen jo voittanut, en ole kuten muut.” Tämä on vaarallista harhaa.

Ortodoksinen perinne listaa kahdeksan pääpahetta (himoa) (vrt. katolisen kirkon 7 kuolemansyntiä). Nämä ovat sielun sairauksia, jotka vaativat lääkettä.

Vatsanpalvonta on jatkuvaa nautinnon etsimistä ruoasta. Lääke tähän on paasto, opetteleminen tyytymään vähempään.

Haureuteen sisältyy epäpuhtaat ajatukset ja ruumiin palvonta. Tähän on lääke muistaminen, että ihminen on luotu ikuisuutta, ei hetken huumaa varten.

Ahneus on rahan tai tavaran himoa. Lääke tähän on antaminen. Luovu omastasi, lahjoita pois. |

Viha on kostohalua ja katkeruutta. Vihamiesten puolesta rukoileminen lauhduttaa vihan.

Murehtiminen on maallisten vastoinkäymisten suremista. Tässä auttaa luottamus, että Jumala tietää kaiken ja kääntää asiat parhaaksi.

Lamaannus (akedía) on hengellistä laiskuutta ja toivottomuutta. Niiden hetkien muisteleminen, jolloin Jumalan apu oli lähellä, auttaa tässä.

Turhamaisuus on ihmisten kiitoksen tavoittelua. Tässä auttaa itsensä vertaaminen Jumalan täydellisyyteen, ei muihin ihmisiin.

Ylpeys on kaikkein vaarallisinta. Se erottaa Jumalasta. Lääke siihen on nöyryys. Kaikki hyvä on Jumalan lahjaa, ei omaa ansiota. |

Synti siis ei ala teosta, vaan ajatuksesta. Voittaja on se, joka katkaisee pahan ajatuksen heti sen itäessä. Jos lankeat, ja me kaikki lankeamme, älä vaivu epätoivoon, vaan nouse ylös katumuksen kautta.

14. luku: Hyvän ja pahan välillä. Ortodoksinen etiikka

Usein ajatellaan, että uskonto on teoriaa ja etiikka on käytäntöä. Ortodoksisessa kirkossa näitä kahta ei kuitenkaan voi erottaa.

Dogmatiikka, uskon sisältö, kertoo, kuka Jumala on ja mitä Hän on tehnyt puolestamme. Etiikka, elämäntapa, kertoo, keitä me olemme ja miten vastaamme Jumalan rakkauteen.

Etiikka ei ole vain lista siitä, mikä on ”oikein” tai ”väärin”. Se on oppia hengellisestä terveydestä. Jos lääkäri määrää potilaalle elämäntaparemontin, kyse ei ole siitä, että lääkäri haluaa kiusata potilasta säännöillä, vaan siitä, että potilas parantuisi ja eläisi. Ortodoksinen etiikka on sielun terapiaa.

Etiikan perusta: Enemmän kuin sääntöjä

Mistä tiedämme, mikä on hyvää? Maailma tarjoaa monia mittareita: ”mikä tuntuu hyvältä”, ”mikä hyödyttää eniten” tai ”mitä laki sanoo”. Ortodoksinen etiikka perustuu kuitenkin syvemmälle:

Raamattuun, erityisesti Uuden testamentin vuorisaarnaan, traditioon eli Kirkon kokemukseen ja pyhien elämään ja kanoniseen oikeuteen, Kirkon yhteisiin ohjeisiin.

Mutta kaiken ytimessä on persoona, ei laki. Länsimainen ajattelu on usein juridista: Jumala on tuomari, ihminen on syytetty, ja etiikka on rikoslaki.

Ortodoksinen ajattelu on ontologista, olemista koskevaa: Synti on sairautta, joka vie meidät pois elämästä. Hyve on terveyttä, joka liittää meidät Elämän Lähteeseen.

”Hyveet eivät ole päämäärä, vaan keino. Päämäärä on Pyhän Hengen saavuttaminen.” (Pyhittäjä Serafim Sarovilainen)

Päämäärä: Teosis (jumaloituminen)

Monet eettiset teoriat tähtäävät ”onnellisuuteen” tai ”yhteiskuntarauhaan”. Kristillinen etiikka tähtää korkeammalle: Jumalan kaltaisuuteen.

Koska ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, hän on aidosti ihminen vain silloin, kun hän toteuttaa tätä kuvaa.

Hamartia, syntiä tarkoittava sana merkitsee kirjaimellisesti ”maalin ohi ampumista”. Se on epäonnistumista olla ihminen. Se on vieraantumista omasta itsestä. Teosis on ihmisen kasvamista täyteen mittaansa osallistumalla Jumalan elämään.

Siksi kysymys ei ole vain: ”Onko tämä teko väärin?”, vaan: ”Viekö tämä teko minua lähemmäs Jumalaa vai erottaako se minut Hänestä?”

Pahan arvoitus: Olematon loinen

Mitä paha on? Onko se voima, joka on tasavertainen hyvän kanssa (dualismi)?

Kirkkoisät, kuten Pyhä Basileios Suuri, opettavat jyrkästi: Pahaa ei ole olemassa itsenäisenä asiana.

Jumala loi kaiken, eikä Hän luonut mitään pahaa. Paha on hyvän puuttumista (privatio boni), aivan kuten pimeys on valon puutetta tai kylmyys lämmön puutetta. Paha on ”ei-olemista” (meon). Se saa voimansa vain siitä, että joku (enkeli tai ihminen) kääntää vapaan tahtonsa pois Jumalasta.

Paha on kuin loinen: se tarvitsee isännän (hyvän luomuksen) elääkseen. Siksi paholainenkaan ei ole luonnostaan paha, vaan hän on hyvä enkeli, joka on valinnut pahan suunnan.

Vapaa tahto: Ihmisyyden kruunu ja risti

Etiikkaa ilman vapautta ei voi olla. Jos olemme vain biologisia koneita tai kohtalon uhreja (fatalismi/determinismi), emme ole vastuussa teoistamme.

Ortodoksinen kirkko opettaa, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus (autexousion). Jumala otti riskin luodessaan meidät vapaiksi, koska ilman vapautta ei voi olla rakkautta.

Lankeemus vaikutti tahtoon. Vaikka vapaus on tallella, se on ”haavoittunut”. Me tiedämme, mikä on hyvää, mutta teemme pahaa. Tahtomme on häilyvä ja altis vaikutteille. Tarvitsemme armoa parantaaksemme tahtomme, jotta voimme valita hyvän vapaasti ja ilolla, ei pakosta.

Omatunto: Jumalan kipinä

Mikä ohjaa meitä valinnoissamme?

Filosofit puhuvat ”järjestä”, Freud ”yliminästä”, mutta kirkkoisät puhuvat omastatunnosta Jumalan äänenä.

Abba Dorotheos (500-luku) opettaa, että omatunto on kuin kipinä, joka annettiin ihmiselle luomisessa. Se valaisee mielen erottamaan hyvän pahasta.

Omallatunnolla on kaksi tehtävää.  Lakiasäätävä omatunto   varoittaa ennen tekoa: ”Älä tee tätä.” Tuomitseva omatunto puhuu teon jälkeen: ”Teit väärin.”

Omatunto ei kuitenkaan ole erehtymätön. Se voi paatua tai ”nukahtaa”, jos sitä vastaan rikotaan jatkuvasti. Siksi omatuntoa täytyy ”kalibroida” rukouksella ja Kirkon opetuksella. Puhdas omatunto tuo syvän rauhan, kun taas ”huono omatunto” on esimakua helvetin tuskasta – ei Jumalan rangaistuksena, vaan sielun omana tilana.

Eettiset teoriat vs. ortodoksinen näkemys

Maailma on täynnä teorioita hyvästä elämästä. Ortodoksinen usko tunnistaa niissä ”Logoksen siemeniä” (Pyhä Justinos Marttyyri), eli osatotuuksia, mutta näkee ne vaillinaisina ilman Kristusta.

Intuitiivisen etiikan pääajatus on: ”Tiedän sisimmässäni, mikä on oikein.” Ortodoksinen vastaus tähän on: ”Ihmisen sisin on lankeemuksen sumentama. Pelkkä intuitio ei riitä ilman ilmoitusta.”

Utilitaristisen (J.S. Mill) etiikan keskeinen ajatus on: ”Suurin hyvä suurimmalle määrälle.” Tähän ortodoksinen etiikkaa vastaa: ”Hyvä periaate yhteiskunnalle, mutta vaarallinen, jos yksilö uhrataan ”yleisen hyvän” nimissä. Jokainen ihminen on äärettömän arvokas Jumalan kuva.”

Evoluutioteorian (Darwin) ajatus on: ”Vahvimman selviytyminen varmistaa lajin säilymisen.” Ortodoksinen vastaus on: Selittää kyllä biologista käytöstä, mutta ei ihmisen henkistä päämäärää. Kristillinen rakkaus, uhrautuminen heikon puolesta, on päinvastaista kuin ”luonnonvalinta”.

Eksistentialismissa ajatellaan: ”Ihminen luo itse omat arvonsa; ei ole yleistä totuutta.” Ortodoksiselta kannalta tämä johtaa usein epätoivoon tai ateismiin. Ihminen ei luo totuutta, vaan löytää sen Jumalasta.

Kristillisen etiikan mukaan ”hyvä on Jumalan tahto.” Hyvä ei ole abstrakti idea, vaan Persoona (Kristus). Hyvä on rakkautta, joka yhdistää.

Ortodoksinen etiikka ei ole lakikirja, vaan elämäntapa, lähtökohtana ajattelu, että olemme Jumalan kuvia, mutta kuva on pölyyntynyt. Ongelma on, että käytämme vapauttamme väärin (synti) ja eristäydymme Elämästä.

Ratkaisu tähän on kääntymys (metanoia) ja kasvaminen Jumalan kaltaisuuteen (teosis). Kompassina toimii puhdistettu omatunto ja Kirkon viisaus.

Etiikka tiivistyy yhteen kysymykseen: Rakastanko minä? Sillä Jumala on rakkaus, ja vain rakkauden teot jäävät elämään ikuisesti.

Protestanttinen ja katolinen etiikka:Kaksi tietä hyvään

Miten kristityn tulisi elää tässä maailmassa? Onko etiikka sääntöjen noudattamista vai luonteen jalostamista?

Seuraavassa vertaillaan luterilaista ”uskon hedelmää” ja katolista ”hyveiden tietä”. Molemmissa on kyse rakkaudesta, mutta painotukset ovat erilaiset.

Luterilainen etiikka

Luterilaisen etiikan ydin on vapaus. Ihminen ei tee hyviä tekoja ansaitakseen pelastusta, vaan koska hän on jo pelastettu. Periaate on orgaaninen: ”Hyvä puu tekee hyvää hedelmää.” Jos usko on aitoa, hyvät teot seuraavat itsestään, kuten omena kasvaa omenapuuhun.

Luther jakoi elämän kahteen alueeseen (regimenttiin), jotta usko ja politiikka eivät sekoittuisi väärällä tavalla:

Hengellinen regimentti (taivas) on ihmisen suhde Jumalaan. Tähän alueeseen kuuluvat armo, usko ja rukous. Täällä ihminen on ”taivaan kansalainen”, joka saa kaiken lahjana. Kirkko on kuin ”henkinen huoltoasema”, josta haetaan voimaa.

Maallinen regimentti (maa) on ihmisen suhde lähimmäiseen ja yhteiskuntaan. Tähän alueeseen kuuluvat rakkaus, laki ja järki.

Tällä alueella pätee terve järki ja lähimmäisenrakkaus. Koska Jumala loi maailman, kristitty suhtautuu myönteisesti työhön, yhteiskuntaan ja aineelliseen hyvään – kunhan ne palvelevat muita.

Roomalaiskatolinen etiikka

Jos luterilaisuus korostaa vapautta ja uskoa, katolinen etiikka korostaa kasvua ja rakennetta, hyveitä ja ihmisyyden täydellistämistä.

Tavoitteena on ”täydellinen ihmisyys”. Katolinen kirkko on yhdistänyt Raamatun opetukset antiikin viisauteen.

Katolinen moraaliteologia rakentuu hyveiden varaan. Se on kuin portaat kohti parempaa minää. Antiikin perintönä kardinaalihyveitä on neljä: viisaus, kohtuullisuus, oikeamielisyys, rohkeus. Raamattuun pohjautuvia teologisia hyveitä taas ovat usko, toivo, rakkaus.

Katolisen ajattelun mukaan jokaisessa ihmisessä – uskonnosta riippumatta – on ”luonnollinen moraali”. Jumala on asettanut ihmiseen kaipuun hyvään. Siksi järkeä käyttämällä kuka tahansa voi ymmärtää perusetiikan.

Katolinen kirkko on tunnettu tarkasta moraaliteologiasta: se antaa yksityiskohtaisia ohjeita erilaisiin elämäntilanteisiin (kasuistiikka). Vaikka tavoite on rauha ja rakkaus, kirkko on realisti: maailmasta ei tule paratiisia ihmisvoimin. Sota tai onnettomuus voi tuhota kaiken hetkessä. Silti eettinen kilvoittelu on välttämätöntä, koska se vaikuttaa suoraan siihen, mikä on ihmisen osa tulevassa maailmassa.

Luterilaisessa etiikassa hyvät teot syntyvät spontaanisti uskon hedelminä, roomalaiskatolinen etiikka on hyve-etiikkaa: ihminen pyrkii kohti täydellisyyttä harjoittamalla hyveitä. Luterilaisessa etiikassa teot eivät ole pakollisia, vaan vapaaehtoista rakkauden palvelusta, katolisessa etiikassa on tarkka moraaliteologia ja ohjeistus eri tilanteisiin.

Yhteiskuntaa koskien luterilaisessa etiikassa vallitsee kahden regimentin oppi: usko ja politiikka pidetään erillään, mutta rakkaus ohjaa molempia. Katolisessa etiikassa taas luonnollisen lain avulla kaikki ihmiset voivat järjen avulla tajuta hyvän ja rakentaa yhteiskuntaa. |

Luterilaisen ihmiskuvan mukaan ihminen on syntinen, joka elää armosta (kirkko on ”huoltoasema”), katolilaisuudessa taas ihminen on matkalla kohti täydellistä ihmisyyttä hyveiden avulla

Eettinen elämä: Kasteen liiton todeksi elämistä

Ortodoksinen etiikka ei ole vain sääntökokoelma (”tee tätä, älä tee tuota”). Sen syvin tavoite on varjella kasteen liittoa.

Kaste on kuin passi Jumalan valtakuntaan, mutta se on voimassa vain, jos ihminen itse pysyy tuossa valtakunnassa. Meitä muistutetaan vakavasti: ”Kaste liittää ihmisen pelastusteon yhteyteen… mutta vain siinä tapauksessa, että ihminen pysyy kuolemaansa asti kasteen liitossa.”

Monesti ajatellaan, että pelastus on ”hoideltu” kasteessa. Ortodoksinen näkemys on dynaamisempi: Kaste on siemen.  Sitä täytyy kastella ja hoitaa, jotta se kasvaa. Kaste on sinetti. Se on merkki omistajuudesta (kuulumisestamme Jumalalle), mutta meidän tehtävämme on varjella tätä sinettiä, ettei se himmene synnin alla.

Kaste ei ole vain mennyt tapahtuma, vaan päivittäinen tehtävä.

Pelastus vaatii synergiaa eli yhteistyötä. Jumala antaa kaiken armon, mutta ihminen vastaa siihen vapaalla tahdollaan.

Passiivinen jäsenyys ei riitä. Jeesus sanoi: ”Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.” Valituksi tuleminen edellyttää, että vastaamme kutsuun aktiivisella elämällä.

Kastetun elämä on vetäytymistä tai pakoa maailmasta (anakhoresis). Mutta mihin me pakenemme?

Emme välttämättä autiomaahan tai luostariin. Kyse on sisäisestä asenteesta.

Se on luopumista turhuudesta ja aistillisista nautinnoista, jotka orjuuttavat, ja ympäristöstä, joka vetää pois Jumalasta ja yksinkertaisuuden, hengellisen kasvun ja ”vapaaehtoisen köyhyyden”, materiasta riippumattomuuden, valitseminen.  Tämä on taistelua, askeesia. Paha yrittää vetää ihmistä takaisin ”maailman” (synnin) orjuuteen, mutta Kirkko on linnoitus, jota paha ei voi voittaa.

Kaste ja Ehtoollinen kuuluvat yhteen Kaste on ovi, mutta Ehtoollinen (Eukaristia) on ruoka, joka pitää meidät hengissä. Kaste tarvitsee Eukaristiaa ollakseen täydellinen. Sakramentit eivät ole vain symboleja; ne välittävät syntien anteeksiannon ja uuden elämän. Jos ihminen on kastettu, mutta ei osallistu Ehtoolliseen eikä elä Kirkon yhteydessä, sakramentit jäävät vain ”mahdollisuudeksi”, joka ei toteudu.

Kristillinen etiikka suhtautuu ruumiiseen suurella kunnioituksella. Koska meidät on voideltu (mirhavoitelu) Pyhällä Hengellä, me olemme armon astioita. Ruumis on Jumalan temppeli. Kristityn ”uhri” ei ole eläinuhri, vaan oman sydämen ja ruumiin pyhittäminen.

Tämä muuttaa tavan, jolla katsomme itseämme. Emme voi antaa ”turmelukselle valtaa”, koska se saastuttaisi temppelin, jossa Jumala asuu.

”Mitä enemmän ihminen tuntee Jumalaa, sitä enemmän hän on ihminen.”

Synti tekee meistä epäinhimillisiä. Pyhyys tekee meistä aidosti ihmisiä, sellaisia kuin meidät luotiin olemaan.

Kun ihminen elää kasteensa todeksi, hänestä tulee Jumalan työtoveri ja hän rakentaa rauhaa ja harmoniaa maailmaan.

Hänestä tulee Jumalankantaja (Theophoros). Hän kantaa Jumalaa sisällään, missä ikinä kulkeekin. Tämä on kristityn korkea kutsumus.

Etiikka voidaan tiivistää yhteen lauseeseen, joka on ymmärrettävä kaikille ihmisille, uskonnosta riippumatta, ja joka on käytännön etiikan ydin.

Kultainen sääntö ei ole vain ”hyvä neuvo”, vaan elämän laki. Se pohjautuu ajatukseen, että kaikki ihmiset on luotu samanarvoisiksi (Job 31:15). Jos olemme tasa-arvoisia, minulla ei ole oikeutta kohdella toista huonommin kuin toivoisin hänen kohtelevan minua.

Tämä sääntö löytyy lähes kaikista uskonnoista, mutta kahdessa eri muodossa:

Negatiivisessa muodossa (passiivinen): ”Älä tee toiselle sitä, mitä et toivo itsellesi tehtävän.” Tämä on minimivaatimus: älä vahingoita.

Positiivisessa muodossa (aktiivinen): ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12).

Tämä on Jeesuksen opettama muoto. Se vaatii enemmän: se ei kiellä vain pahan tekemistä, vaan vaatii hyvän tekemistä.

Maailmanuskontojen parlamentin julistus rakentuu Kultaisen säännön varaan. Tämä osoittaa, että uskonnoilla on yhteinen eettinen pohja, jolla voidaan rakentaa parempaa maailmaa.

Julistus listaa neljä keskeistä sitoumusta. Väkivallattomuus tarkoittaa elämän kunnioittamista, oikeudenmukaisuus reilua taloudellista järjestystä, totuudellisuus suvaitsevaisuuttaa ja rehellisyyttä ja tasa-arvo miehen ja naisen tasa-arvoista kumppanuutta.

Jokaista ihmistä tulee kohdella inhimillisesti – ei välineenä, vaan arvokkaana yksilönä.

Maailma ei muutu pelkillä julistuksilla tai laeilla. Muutos lähtee yksilöstä.

”Maailmaa ei voida muuttaa, ellei… tapahdu tietoisuuden muuttumista.”

Tämä on uskontojen varsinainen tehtävä: muuttaa ihmisen sydäntä ja tietoisuutta. Kun yksilö sisäistää Kultaisen säännön, yhteiskunnan rakenteet alkavat muuttua. Ilman sisäistä muutosta ulkoinen oikeudenmukaisuus on mahdotonta.

15. luku: Kaitselmus: Jumalan jatkuva huolenpito

Raamatun luomiskertomus päättyy sanoihin: ”Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään” (1. Moos. 2:2). Tarkoittaako tämä, että Jumala jäi eläkkeelle? Ei. Se tarkoittaa vain, että uusien lajien ja elementtien luominen lakkasi. Mutta ylläpitäminen jatkuu.

Ilman Jumalan jatkuvaa voimaa maailmankaikkeus ei pysyisi kasassa hetkeäkään. Atomit hajoaisivat ja elämä sammuisi. Tätä jatkuvaa, rakastavaa läsnäoloa ja ohjausta kutsumme Jumalan Kaitselmukseksi (lat. providentia, ”nähdä edeltä”).

Mitä Kaitselmus tekee?

Kaitselmus on Jumalan viisautta ja rakkautta toiminnassa. Sen päätehtävänä säilyttäminen ja ylläpito. Maailma on hauras. Ihminen on lankeemuksen jälkeen heikko ja epätäydellinen. Jumala pitää voimassa luonnonlait, jotta aurinko nousee ja painovoima toimii. Hän ylläpitää elämää: ”Hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla” (Hepr. 1:3).

Jumala ei vain katso vierestä, vaan Hänellä on suunnitelma. Hän ohjaa kansojen kohtaloita ja yksilöiden elämää kohti hyvää päämäärää – pelastusta. Hän kuulee rukoukset ja vastaa niihin, kuten antamalla Salomolle viisautta, kun tämä sitä pyysi.

Jeesus antaa tästä kauneimman esimerkin puhuessaan linnuista ja kukista: ”Katsokaa taivaan lintuja… teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut!” (Matt. 6:26)

Kaitselmus ja pahuuden ongelma

Jos Jumala ohjaa maailmaa, miksi pahaa tapahtuu? Tämä on Kaitselmuksen vaikein kohta, mutta kirkon opetus on selkeä: Jumala edistää hyvää: Kaikki hyvä tulee Häneltä. Jumala sallii pahan: Hän ei luo pahaa, mutta sallii sen ihmisten ja enkelien vapaan tahdon tähden. Jumala kääntää pahan hyväksi: Tämä on Kaitselmuksen suurin ihme. Jumala on niin voimallinen, että Hän voi ottaa ihmisen pahan teon ja muuttaa sen lopputuloksen siunaukseksi.

Klassinen esimerkki tästä on Joosef Egyptissä. Joosefin veljet myivät hänet orjaksi kateudesta (synti). Mutta Jumala johdatti Joosefin Egyptin hallitsijaksi, jotta tämä voisi myöhemmin pelastaa nälänhädältä koko suvun – myös ne veljet, jotka myivät hänet. Joosef sanoi veljilleen: ”Te tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala tarkoitti sen hyväksi.”(1. Moos. 50:20).

Erilaisia näkemyksiä Jumalasta

Ihmiskunta on aina pohtinut korkeamman voiman suhdetta maailmaan.

Skeptisismi väittää, ”ettemme voi tietää, onko Jumalaa. Ortodoksinen vastaus on: ”Epäily on inhimillistä, mutta usko tarjoaa varmuuden, jota järki ei tavoita.

Ateismi sanoo: ”Jumalaa ei ole.” Ortodoksisesta näkökulmasta tämä on oikeastaan uskonvarainen väite, sillä Jumalan olemattomuutta on mahdoton todistaa.

Panteismi ymmärtää, että ”luonto on Jumala.” Ortodoksinen usko vakuuttaa, että Jumala ei ole sama kuin luonto, puut ja kivet jne. Hän on Luoja, joka on luonnosta erillinen, mutta siinä läsnä.

Deismi näkee, että ”Jumala loi maailman, mutta hylkäsi sen.” Ortodoksinen kanta on, että Jumala ei ole poissaoleva arkkitehti. Hän on rakastava Isä, joka on kiinnostunut jopa hiuksistamme.

Teismi (kristinusko) on vakuuttunut, että ”Jumala loi ja pitää huolta.” Jumala on persoona. Voimme puhua Hänelle rukoillen ja Hän toimii historiassa.

Henkilökohtainen turva

Kaitselmus ei ole vain teologinen termi; se on myös lääke pelkoon ja ahdistukseen.

Raamattu käyttää vahvaa kuvaa äidinrakkaudesta: ”Unohtaako äiti rintalapsensa…? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt.”* (Jes.49:15–16)

Tämä tarkoittaa, että elämämme ei ole sattuman, kohtalon tai tähtien asennon varassa. Emme ole sokean kohtalon uhreja (fatalismi) Ei ole sattumaa. Mikään ei tapahdu Jumalan tietämättä.

Kun kohtaamme vastoinkäymisiä, Kaitselmus opettaa meitä luottamaan siihen, että Jumala näkee kokonaiskuvan, jota me emme vielä näe. Hän voi käyttää kipuakin kasvattaakseen meitä tai varjellakseen meitä pahemmalta.

Jumalan pitää jatkuvaa, aktiivista huolenpitoa luomakunnasta, pitää olemassaolon voimassa (estää kaaoksen) ja johtaa historiaa ja yksilöitä kohti pelastusta. Jumala ei tee pahaa, mutta voi kääntää pahan seuraukset hyväksi.

Deismissä Jumala on etäinen; kristinuskossa Hän on läsnä oleva Isä.

 

16. luku: Inkarnaatio

Kun Jumalasta tuli ihminen

Olemme nähneet ihmisen tragedian: luotu Jumalan kuvaksi, mutta langennut pimeyteen. Ihminen ei voinut itse nostaa itseään ylös, aivan kuten hukkuva ei voi vetää itseään tukasta kuivalle maalle.

Tarvittiin pelastaja, joka tulee ulkopuolelta, mutta joka samalla ymmärtää meitä sisältäpäin.

Tämä on inkarnaatio (lihaksituleminen). Se on historian suurin ihme: Luoja astuu luomakuntansa sisään. Ikuinen Sana tulee lapseksi.

Kuka Jeesus on? Kaksi luontoa, yksi persoona

Ortodoksinen usko Jeesuksesta on tarkka ja tasapainoinen. Hän ei ole puoliksi Jumala ja puoliksi ihminen (kuin kreikkalainen puolijumala). Hän on täysi Jumala, samaa olemusta Isän kanssa ja täysi ihminen. Hänellä on ihmisruumis, ihmissielu ja ihmistahto (mutta ilman syntiä).

Nämä kaksi luontoa ovat yhdistyneet yhdessä Persoonassa sekoittumatta ja erottamatta. Hän itki Lasaruksen haudalla (ihmisenä), mutta herätti hänet kuolleista (Jumalana).  Hän nukkui myrskyssä (ihmisenä), mutta tyynnytti aallot (Jumalana).

Miksi tämä on tärkeää?

Jos Hän ei olisi ihminen, Hän ei voisi edustaa meitä. Jos Hän ei olisi Jumala, Hän ei voisi pelastaa meitä.

Miksi Jumala tuli ihmiseksi?

Kirkkoisät tiivistävät syyn yhteen järisyttävään lauseeseen:

”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen tulisi jumalaksi.” (Pyhä Athanasios Suuri)

Tämä on pelastuksen ydin. Kyse ei ole vain ”syntien anteeksiannosta” (juridinen vapautus), vaan ihmisluonnon parantamisesta.

Tämä merkitsee liiton palauttamista. Jeesuksessa Jumala ja ihminen ovat lopullisesti sovinnossa.

Tämä merkitsee myös kuoleman voittamista. Koska Jeesus on Elämä itse, kuolema ei voinut pitää Häntä. Kun Hän kuoli, Hän räjäytti kuoleman sisältäpäin.

Hän näytti meille esimerkin, mitä todellinen ihmisyys on: palvelemista ja rakkautta.

 Ristin salaisuus: Uhri ja voitto

Miksi Jeesuksen piti kuolla? Raamattu käyttää tästä montaa kuvaa, mutta keskeisin on Uhrikaritsa.

Vanhassa testamentissa ihmiset uhrasivat eläimiä syntiensä sovitukseksi. Se oli varjo tulevasta. Eläimen veri ei voinut oikeasti puhdistaa omaatuntoa.

Jeesus on Uhri.  Hän antoi itsensä vapaaehtoisesti. Kukaan ei vienyt Hänen henkeään; Hän antoi sen (Joh.10:18). Hän on Pappi: Hän on se, joka toimittaa uhrin. Hän on Alttari: Risti on paikka, jossa taivas ja maa kohtaavat.

Aadam lankesi tottelemattomuuteen Eedenin puutarhassa. Hän halusi ylpeydessään olla ”kuin Jumala”. Jeesus pelasti meidät kuuliaisuudella Getsemanen puutarhassa ja ristillä. Hän nöyrtyi ja sanoi: ”Ei minun tahtoni, vaan Sinun.”

Hän korjasi Aadamin virheen. Hän on Uusi Aadam.

Lunastus: Vapaaksi ostettu

Sana ”lunastus” tarkoittaa orjan ostamista vapaaksi. Me olimme synnin, kuoleman ja pahan vallan orjia. Emme voineet maksaa velkaamme.

Kristus maksoi hinnan – ei kullalla tai hopealla, vaan omalla verellään (1. Piet. 1:18–19).

Tämä ei tarkoita, että Jumala -Isä olisi verenhimoinen ja vaatisi Pojan kuolemaa leppyäkseen. Ei. Isä rakasti maailmaa niin paljon, että antoi Poikansa. Risti on Kolminaisuuden yhteinen rakkauden teko, jolla pahan valta murrettiin.

”Hän tuli kiroukseksi meidän edestämme.” (Gal. 3:13) Hän otti meidän sairautemme, jotta me saisimme Hänen terveytensä.

Miten tämä koskee minua?

Kristuksen työ on tehty 2000 vuotta sitten, mutta se tulee todeksi tässä ja nyt.

Pelastus ei ole automaatio. Se vaatii meiltä synergiaa, yhteistyötä. Uskon ja kasteen kautta synnymme uudesti ”katoamattomasta siemenestä” (1. Piet. 1:23). Ehtoollisessa osallistumme Hänen ruumiiseensa ja vereensä. Liturgia on sama uhri, joka on ikuisesti voimassa.  Meidän tulee seurata Häntä: ”Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua.”(Joh.12:26).

Jeesus ei tullut vain antamaan meille lippua taivaaseen. Hän tuli antamaan meille Elämän – Hänen oman elämänsä, joka alkaa nyt ja jatkuu iankaikkisesti.

Inkarnaatio, Jumalan suurin teko, tapahtui, jotta meistä tulisi Jumalan lapsia ja perillisiä (teosis).

17. luku: Neitsyt Maria: Silta taivaan ja maan välillä

Edellä tarkastelimme Inkarnaatiota – sitä, kuinka Jumala tuli ihmiseksi. Mutta tämä ihme ei tapahtunut tyhjiössä. Se vaati ihmisen myötävaikutusta.

Ortodoksinen kirkko opettaa, että pelastus ei ole yksipuolinen ”kaappaus”, vaan yhteistyötä (synergia). Jumala ei pakottanut itseään ihmiskuntaan. Hän odotti vastausta. Tuo vastaus tuli nuorelta naiselta Nasaretista: ”Tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan.”

Kirkkoisä Nikolaos Kabasilas (1300-luku) kirjoittaa pysäyttävästi: ”Kristuksen lihaksituleminen ei ollut vain Isän työtä… vaan myös Neitseen vapaan tahdon ja uskon ilmaus.”

Ilman Marian ”kyllä”-vastausta pelastussuunnitelma ei olisi toteutunut. Siksi hän ei ole vain ”putki”, jonka läpi Kristus tuli, vaan aktiivinen osallistuja pelastuksessa.

Kuka Maria oli? Elämä ja traditio

Raamattu kertoo Mariasta vähän, mutta Kirkon traditio täydentää kuvaa. Maria oli ”pitkän kehityskauden hedelmä” – vastaus sukupolvien rukouksiin.

Temppeliin tuominen: Marian vanhemmat, Joakim ja Anna, toivat hänet 3-vuotiaana temppeliin. Tämä symboloi hänen täydellistä omistautumistaan Jumalalle. Hän kasvoi ”kaikkein pyhimmässä”, valmistautuen tulemaan itse Jumalan temppeliksi.

Kihlaus Joosefin kanssa: Kun Maria oli 14-vuotias, hänet kihlattin iäkkäälle Joosefille. Joosef ei ollut aviomies sanan nykyisessä merkityksessä, vaan suojelija ja holhooja Marian neitsyyslupaukselle.

Ilmestys: Kun enkeli Gabriel ilmestyi, Maria ei sännännyt sokeasti suostumukseen, vaan kysyi ja pohti. Hänen suostumuksensa oli tietoinen ja vapaa.

Mariassa yhdistyy syvä nöyryys (”Herran palvelijatar”) ja valtava rohkeus.

Kaksi suurta dogmia

Ortodoksinen kirkko on määritellyt kaksi keskeistä totuutta Mariasta. Nämä eivät ole keksittyjä lisäyksiä, vaan ne suojelevat oikeaa uskoa Kristukseen.

Maria on Theotokos (Jumalansynnyttäjä). Tämä arvonimi vahvistettiin Efeson kirkolliskokouksessa (431). Se tarkoittaa: Maria ei synnyttänyt vain ”hyvää ihmistä” tai ”profeettaa”, johon Jumala myöhemmin asettui. Hän synnytti Jumalan. Jos Maria ei ole Jumalansynnyttäjä, silloin Jeesus ei ole Jumala. Tämä dogmi kertoo enemmän Kristuksesta kuin Mariasta.

Maria on ”Ainainen Neitsyt” (Aeiparthenos; Ἀειπάρθενος).

Maria oli neitsyt ennen synnytystä, synnytyksen aikana ja synnytyksen jälkeen.

Tämä on ollut Kirkon vankka usko alusta asti (vahvistettu Nikeassa 325).

Entä Jeesuksen veljet?

Raamattu mainitsee ”Jeesuksen veljet” (esim. Jaakob ja Juudas). Ortodoksinen traditio selittää tämän kahdella tavalla, jotka eivät ole ristiriidassa neitsyyden kanssa. He olivat Joosefin lapsia edellisestä avioliitosta, eli Jeesuksen velipuolia tai he olivat lähisukulaisia/serkkuja. Heprean ja aramean kielessä sana ”veli” on laaja käsite.

Olisi ollut mahdotonta ajatella, että nainen, joka on kantanut kohdussaan Luojaa ja nähnyt Pyhän Hengen ihmeen, palaisi ”tavalliseen” avioelämään. Hän oli Pyhä Arkki, johon ei koskettu.

Uusi Eeva ja Elämän Äiti

Kirkko näkee Mariassa vastakuvan Eevalle. Eeva kuunteli käärmettä, pahaa enkeliä, oli tottelematon, ja toi maailmaan kuoleman. Maria kuunteli Gabrielia, hyvää enkeliä, oli kuuliainen, ja toi maailmaan Elämän, Kristuksen.

Ristin juurella Jeesus antoi hänet äidiksi opetuslapsi Johannekselle – ja samalla koko kirkolle. Hän ei ole vain historiallinen hahmo, vaan meidän hengellinen äitimme, joka rukoilee lakkaamatta lastensa puolesta.

Neitsyt Maria eri kirkkokunnissa

Marian asema jakaa kristittyjä. Ortodoksinen näkemys on ”kultainen keskitie”, joka välttää sekä vähättelyn että liioittelun.

Protestanttisuus kunnioittaa häntä uskonsankarina, mutta rooli päättyi synnytykseen. Hylkää usein ”Jumalansynnyttäjä”-termin käytön ja rukoukset Marialle. Korostaa, että hän oli ”tavallinen nainen” Jeesuksen syntymän jälkeen.

Roomalaiskatolisuudessa hän on Taivaan Kuningatar, ja häneen liitetään vahva dogmatiikka, mm. perisynnittömyys (immaculate conception): oppi, että Maria sikisi ilman perisyntiä. Ortodoksit eivät hyväksy tätä; Maria oli perinyt ihmisluonnon kuten mekin, mutta pysyi puhtaana kilvoituksen ja armon avulla. |

Ortodoksisuudessa Maria Jumalansynnyttäjä ja Ainainen Neitsyt. Hän on ”Kerubeja kunnioitettavampi”, ihmiskunnan huippu, mutta silti täysin ihminen, joka tarvitsi pelastusta Poikansa kautta. |

Neitsyt Maria Kirkon elämässä

Ortodoksille Maria on Kirkon ikoni. Hän on se, mitä meistä kaikista pitäisi tulla: ihminen, jossa Jumala asuu.

Häntä ylistetään jumalanpalveluksissa enemmän kuin ketään muuta pyhää, mutta aina suhteessa Kristukseen.  Hän on ”tikapuut”, joita pitkin Jumala laskeutui alas. Hän on ”temppelin portti”, josta vain Kuningas kulki.

Emme palvo Mariaa. Palvonta kuuluu vain Jumalalle. Me kunnioitamme häntä suuresti.

Hänen tehtävänsä ei päättynyt taivaaseenastumiseen. Hän on esirukoilija. Kuten Kaanan häissä hän sanoi Jeesukselle: ”Heillä ei ole viiniä”, hän sanoo nytkin Pojalleen meidän puutteistamme. Ja meille hän antaa saman neuvon kuin palvelijoille silloin: ”Mitä hän teille sanookin, tehkää se.” (Joh.2:5)

Jumalansynnyttäjän merkitys on historiallisesti se, että hän antoi Jeesukselle ihmisyyden. Ilman Mariaa ei ole Inkarnaatiota. Teologisessa merkityksessä hän takaa sen, että Jeesus on tosi Jumala ja tosi ihminen. Hengellisesti hän on esikuva kuuliaisuudesta, nöyryydestä ja puhtaudesta. Käytännössä hän on meidän Äitimme ja suojelijamme, joka yhdistää meidät Kristukseen.

 18. luku: Jeesus Kristus

Jumalan Poika ja Maailman Vapahtaja

Kuka on Jeesus? Onko hän vain viisas opettaja, profeetta vai jotain enemmän?

Ortodoksinen kirkko vastaa Uskontunnustuksen sanoin, jotka ovat kuin timantti: jokainen viiste heijastaa totuutta Kristuksesta.

Nimet ja niiden merkitys

Nimet eivät ole sattumaa; ne kertovat tehtävästä.

Nimi Jeesus (Jeshua) tarkoittaa ”Herra pelastaa”. Enkeli antoi tämän nimen, koska Hänen tehtävänsä on pelastaa ihmiset synneistä.

Kristus (Messias) tarkoittaa ”Voideltu”. Vanhassa testamentissa kuninkaat ja papit voideltiin öljyllä tehtäväänsä. Jeesus on Voideltu Pyhällä Hengellä. Hänessä yhdistyvät kolme virkaa: Profeettana Hän julistaa Jumalan tahdon. Ylipappina Hän uhraa itsensä meidän puolestamme. Kuninkaana Hän hallitsee kuolemaa ja elämää.

”Valo Valosta” – Suhde Isään

Uskontunnustus käyttää tarkkaa kieltä selittääkseen Jeesuksen jumaluuden. Miksi sanotaan ”syntynyt, ei luotu”?

Koska Areios -niminen pappi väitti väärin, että Jeesus oli vain luotu olento (kuin enkeli). Kirkko vastasi tähän kuvilla, jotka eivät jätä tulkinnanvaraa:

Hän on ”Valo Valosta”: Kun sytytät kynttilän toisesta kynttilästä, valo ei vähene eikä muutu. Se on samaa tulta. Samoin Poika on samaa olemusta Isän kanssa.

Hän on ”syntynyt ennen aikojen alkua”: Ei ollut aikaa, jolloin Poikaa ei olisi ollut. Isä on kuin aurinko, ja Poika on auringon säde. Aurinko ei voi olla olemassa ilman sädettään; ne ovat yhtä ikuisesti.

Hän on ”samaa olemusta (Homoousios)”: Tämä on avainsana. Jeesus ei ole ”melkein” Jumala, vaan Hän on Tosi Jumala Tosi Jumalasta.

”Minä ja Isä olemme yhtä.” (Joh.10:30)

Jumalihminen: Kaksi luontoa

Tämä on ortodoksisen teologian syvin mysteeri. Jeesus on yksi persoona, mutta Hänellä on kaksi luontoa. Jumalallinen luonto tarkoittaa, että Hän on kaikkivaltias, kaikkitietävä Luoja. Inhimillinen luonto tarkoittaa, että Hän on ihminen, joka itkee, väsyy ja tuntee kipua.

Nämä kaksi luontoa ovat yhdistyneet sekoittumatta.  Jumaluus ei muuttunut ihmisyydeksi eikä toisinpäin. Ne ovat yhdistyneet muuttumatta: Hän pysyi omana itsenään. Ne ovat yhdistyneet jakaantumattomasti: Emme voi erottaa ”ihmis-Jeesusta” ja ”Jumala-Jeesusta”. Ne ovat yhdistyneet koskaan eroamattomasti: Yhteys on ikuinen.

Tämä tarkoittaa, että kun Jeesus kuoli ristillä, Jumala itse koki kuoleman ihmisyyden kautta. Siksi kuolema ei voinut pitää Häntä.

Todistukset Jumaluudesta

Mistä tiedämme, että Hän on Jumala?

Kasteessa ja Kirkastusvuorella kuului Isän ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani.”

Hänen tekemistään ihmeistä.  Hän hallitsi luontoa (tyynnytti myrskyn), sairauksia ja kuolemaa (paransi sairaita ja herätti Lasaruksen).

Hänen omista sanoistaan: ”Ennen kuin Abraham syntyi, minä olin.” (Joh.8:58). Tässä Hän käyttää Jumalan pyhää nimeä ”MINÄ OLEN” (Jahve).

Apostolien uskosta: Tuomas, joka epäili, huudahti lopulta: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!” (Joh.20:28).

Miksi Hän ”astui alas

Uskontunnustus sanoo: ”Astui alas taivaista meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden.”

Jumalana Hän on kaikkialla, joten Hän ei voi liikkua paikasta toiseen. ”Alas astuminen” tarkoittaa nöyrtymistä. Hän tuli näkymättömästä näkyväksi. Hän tuli Luojasta luoduksi.

Hän ei tullut vain ”hyvien ihmisten” tai ”juutalaisten” tähden, vaan meidän kaikkien tähden. Hänen tehtävänsä oli universaali: pelastaa koko ihmiskunta synnin, kirouksen ja kuoleman vallasta.

19. luku: Kirkko

Sielujen sairaala

Mitä tulee mieleen sanasta ”kirkko”? Usein ajattelemme rakennusta tai instituutiota. Ortodoksinen näkemys on syvempi ja orgaanisempi. Kirkko on Kristuksen Ruumis.

Jeesus sanoi: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat” (Joh.15:5). Oksa ei voi elää ilman runkoa. Samoin kristitty ei voi elää hengellisesti ilman yhteyttä Kristukseen ja toisiin kristittyihin.

Keskeisin ortodoksinen vertauskuva on tämä: Kirkko on sairaala.  Emme mene kirkkoon, koska olemme hyviä ja täydellisiä. Menemme kirkkoon, koska olemme ”sairaita” (syntisiä) ja tarvitsemme Lääkäriä (Kristusta).

Mitä Kirkko on?

Sana kirkko (kreik. ekklesia) tarkoittaa ”koolle kutsuttua kansaa”. Mutta kuka sinne kuuluu? Kirkko ei ole vain pappien kerho. Kirkossa on näkyvä osa: papisto, maallikot, munkit ja nunnat ja näkymätön osa: enkelit, edesmenneet pyhät ja kaikki Kristuksessa nukkuneet.

Kirkko on jumalallis- inhimillinen organismi. Se on inhimillinen, koska me ihmiset olemme siellä vajavaisuuksinemme. Se on jumalallinen, koska sen pää on Kristus ja siellä vaikuttaa Pyhä Henki. Tämä on tärkeä ero: Kirkko ei ole ihmisten perustama yhdistys, kuten urheiluseura, vaan Jumalan asettama pelastuksen paikka.

Kirkon pitkä historia ennen Helluntaita

Yleensä ajattelemme, että kirkko syntyi Helluntaina.Tämä on totta siinä mielessä, että silloin se sai täyden voimansa Pyhässä Hengessä. Mutta Kirkon juuret ovat ikuisuudessa.

Enkelit luotiin ennen ihmistä, ja he muodostivat ensimmäisen ”seurakunnan” Jumalan ympärille, enkelien Kirkon.

Paratiisin Kirkon muodostivat Aadam ja Eeva yhteydessä Jumalaan ja enkeleihin.

Vanhan Testamentin Kirkkoon kuuluivat profeetat ja vanhurskaat, kuten Aabraham, uskon kautta.

Kristuksen lihaksitulemisen ja Helluntain myötä Kirkosta tuli Kristuksen konkreettinen Ruumis maan päällä, Uuden Testamentin Kirkko

Tämä tarkoittaa, että kun astumme kirkkoon, liitymme joukkoon, joka on palvonut Jumalaa aikojen alusta asti.

Kirkon tehtävä: Terapia ja parantuminen

Kirkon tehtävä ei ole vain sosiaalinen tai moraalinen (tehdä ihmisistä ”kunnon kansalaisia”). Sen tehtävä on ontologinen – se muuttaa ihmisen olemusta.

Ihminen on lankeemuksen vuoksi ”sairas”. Yhteys Jumalaan on poikki, ja mieli on sumentunut. Hoitona tähän on sakramentit (kaste, ehtoollinen), rukous ja kilvoittelu. Päämääränä on hengellinen terveys eli jumalallistuminen (pyhyys).

Kirkossa ei jaotella ihmisiä ”hyviin ja pahoihin”, vaan ”sairaisiin, toipuviin ja terveisiin (pyhiin)”. Kaikki ovat samassa sairaalassa, eri vaiheissa hoitoa.

Kirkko ja sakramentit: Kasvun paikka ja lääke

Edellisissä olemme nähneet, kuinka synti rikkoi ihmisen ja erotti hänet Jumalasta. Ihminen jäi yksin, ”saareksi”, ja kadotti kykynsä kasvaa kohti Jumalan kaltaisuutta omin voimin.

Miten tämä yhteys korjataan? Miten ihminen voi parantua ”hengellisestä halvaantumisesta”?

Vastaus on Kirkko. Ortodoksisessa ajattelussa Kirkko ei ole vain uskonnollinen organisaatio tai samanmielisten kerho. Se on Kristuksen ruumis ja hengellinen sairaala.

Lankeemuksessa ihminen kääntyi sisäänpäin ja yhteys toisiin katkesi. Kirkon tehtävä on korjata tämä hajaannus.

Kirkko on paikka, jossa ”minä” muuttuu jälleen ”meiksi”. Kuten apostoli Paavali opetti, me olemme toinen toistemme jäseniä. Kirkossa ihminen ei pelastu yksin, vaan osana yhteisöä.

Kirkko on se ympäristö, jossa Pyhä Henki toimii. Se on kuin arkki, joka kantaa ihmistä läpi elämän myrskyjen, tai äiti, joka ruokkii ja kasvattaa lapsiaan kohti aikuisuutta – kohti Jumalan kaltaisuutta.

Jos Kirkko on sairaala, sakramentit (ortodoksisessa kielessä mysteeriot) ovat lääkkeitä ja hoitotoimenpiteitä. Ne eivät ole vain vertauskuvia, vaan todellisia tapahtumia, joissa Jumalan luomaton armo koskettaa ihmistä ja muuttaa häntä. Sakramenttien kautta ihminen osallistuu Jumalan elämään. Ne ovat ”tikapuut”, joita pitkin ihminen kiipeää takaisin sinne, mistä Aadam putosi.

Kaste ja mirhavoitelu ovat uusi syntymä.

Matka alkaa kasteesta. Siinä ihminen pestään puhtaaksi perisynnin seurauksista ja hän kuolee vanhalle elämälle noustakseen uuteen elämään Kristuksessa. Se on ovi Kirkkoon.

Heti kasteen jälkeen seuraa mirhavoitelu. Se on ihmisen henkilökohtainen helluntai: Pyhän Hengen lahja, joka antaa voiman kasvaa ja kilvoitella. Ilman tätä voimaa yritys elää kristillisesti olisi vain raskasta suorittamista.

Kaiken keskus on Ehtoollinen eli Eukaristia. Paratiisissa ihminen söi kiellettyä hedelmää ja saattoi maailmaan kuoleman. Ehtoollisessa ihminen syö ”Elämän puusta” – hän nauttii Kristuksen Ruumiin ja Veren, Elämän Leipää.

Kirkkoisät kutsuivat ehtoollista ”kuolemattomuuden lääkkeeksi”. Se yhdistää meidät fyysisesti ja hengellisesti Kristukseen ja toisiimme. Se on ateria, joka tekee meistä jälleen yhtä.

Koska ihminen on kasteen jälkeenkin altis kiusauksille ja lankeaa, hän tarvitsee jatkuvaa hoitoa. Katumus onkin jatkuvaa parannuksen tekoa.

Katumuksen sakramentti, synnintunnustus, on ”toinen kaste”. Se on paikka, jonne tuomme haavamme, epäonnistumisemme ja ”hengellisen likamme”. Papin tehtävä ei ole tuomita, vaan toimia todistajana ja lääkärinä, joka välittää Kristuksen anteeksiannon.

Jumalan kuva meissä on kuin vaurioitunut ikoni. Sakramentit puhdistavat tätä kuvaa kerros kerrokselta. Jumalan kaltaisuus on päämäärä. Ehtoollisen ja rukouksen kautta ihminen alkaa säteillä samaa valoa kuin Kristus.

Emme ole matkalla yksin. Kirkko on se perhe ja turvasatama, jossa tämä muutosprosessi tapahtuu.

Taivas maan päällä

Ortodoksinen kirkko opettaa, että emme vain odota taivasta kuoleman jälkeen.

Kirkossa tulevaisuus on jo nyt. Kun kokoonnumme Liturgiaan, aika ja ikuisuus kohtaavat. Olemme jo ”Jumalan valtakunnassa”.

Tämä ei tarkoita pakoa maailmasta. Päinvastoin: kun ihminen paranee kirkossa, hän vie tuota parantumista (rauhaa, rakkautta, oikeudenmukaisuutta) mukanaan yhteiskuntaan. Maailma muuttuu pyhemmäksi yksi ihminen kerrallaan.

Kirkon olemus on siis ekklesia, kutsuttu joukko, seurakunta. Se on elävä organismi, Kristuksen Ruumis, jonka Pää on Jeesus.

Kirkko on sairaala, paikka, jossa synnin haavoja hoidetaan. Kirkon jäseniä ovat enkelit, elävät ihmiset ja edesmenneet muodostavat yhden perheen

Kirkon tehtävä on ohjata ihminen parantumiseen ja yhteyteen Jumalan kanssa.

Loppusanat

Olemme kulkeneet pitkän matkan. Olemme tarkastelleet ihmisen alkuperää Jumalan kuvana, lankeemuksen tragediaa ja sitä toivoa, jonka Kirkko ja sakramentit meille tarjoaa. Ortodoksinen usko ei ole vain opinkappaleita, vaan elämää. Se on lääke sielulle ja tie kohti eheyttä.

Ehkä kuvattu ihanne – ”Jumalan kaltaisuus” – tuntuu pelottavan korkealta. Saattaa tuntua siltä, että omat voimat eivät riitä sellaiseen kilvoitukseen.

On tärkeää muistaa yksi asia: Pyhyys ei ole virheettömyyttä. Pyhyys ei ole sitä, ettei koskaan lankea. Pyhyys on sitä, että nousee ylös yhä uudelleen.

Ortodoksinen tie on nöyryyden tie. Se ei vaadi meiltä yli-inhimillisiä suorituksia, vaan rehellisyyttä tunnustaa oma keskeneräisyytemme ja halua kääntyä Jumalan puoleen. Jumala ei odota meiltä täydellisyyttä heti, vaan Hän odottaa meidän tahtoamme. Kuten kirkkoisät sanovat: ”Anna veri, saa Henki.” Pienikin yritys hyvään on Jumalalle rakas.

Arki on kilvoittelun kenttä. Suurin hengellinen taistelu ei tapahdu erikoisoloissa ja hiljaisuudessa, vaan keskellä tavallista arkea. Se tapahtuu, kun valitset kärsivällisyyden kiukun sijaan ruuhkassa tai kassajonossa. Se tapahtuu, kun annat anteeksi loukkauksen, vaikka tekisi mieli sanoa takaisin. Se tapahtuu, kun rukoilet lyhyen rukouksen kiireen keskellä.

Tämä on ”liturgiaa liturgian jälkeen”. Meidät on kutsuttu tuomaan Jumalan valoa sinne, missä sitä on vähän – työpaikoille, koteihin ja harrastuksiin. Jokainen kohtaaminen on mahdollisuus nähdä toisessa ihmisessä Jumalan kuva, vaikka se olisi kuinka himmentynyt.

Maailmassa on paljon pimeyttä ja ihmisessä itsessään on varjoja. Mutta ortodoksinen sanoma on pohjimmiltaan ilon ja ylösnousemuksen sanoma.

Älkäämme siis pelätkö. Kristus on jo voittanut kuoleman. Meidän tehtävämme on vain pysyä Hänen lähellään.

Älkäämme lannistuko, vaikka matka ”kuvasta kaltaisuuteen” kestäisi koko elämän. Se on tarkoituskin. Me emme ole matkalla yksin, vaan meillä on tukenamme koko Kirkko, pyhien esirukoukset ja itse Kristus, joka on luvannut olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti.

 Kirjallisuusluettelo

– Afanasiev, Nicholas. The Church of the Holy Spirit. Notre Dame, IN: University of Notre Dame Press, 2007.

– Alfeyev, Hilarion. Orthodox Christianity. Vols. 1–5. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 2011–2019.

– Alfeyev, Hilarion. The Mystery of Faith: An Introduction to the Teaching and Spirituality of the Orthodox Church. London: Darton, Longman & Todd, 2002.

– Aristoteles. Metafysiikka. Suom. Tuija Jatakari, Kati Näätsaari ja Petri Pohjanlehto. Helsinki: Gaudeamus.

– Arkkipiispa Paavali. Miten uskomme: Ortodoksinen paimenkirje. Kuopio: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto.

– Arkkipiispa Paavali. Uskon pidot. Kuopio: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto.

– Athanasios Suuri. On the Incarnation. Käänt. ja toim. John Behr. Yonkers, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 2011.

– Augustinus. Tunnustukset. Suom. Otto Lakka. Helsinki: SLEY-kirjat.

– Behr, John. The Mystery of Christ: Life in Death. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 2006.

– Behr, John. The Mystery of Christ: Life in Death. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 2006.

– Breck, John. *The Sacred Gift of Life: Orthodox Christianity and Bioethics.* Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1998.

– Brianchaninov, Ignatius. The Arena: An Offering to Contemporary Monasticism. Jordanville, NY: Holy Trinity Monastery, 1991.

– Bulgakov, Sergius. The Burning Bush: On the Orthodox Veneration of the Mother of God. Grand Rapids, MI: Eerdmans, 2009.

– Bulgakov, Sergius. The Orthodox Church. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1988.

– Cabasilas, Nicholas. The Life in Christ. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1974.

– Clément, Olivier. On Human Being: A Spiritual Anthropology. London: New City, 2000.

– Clément, Olivier. The Roots of Christian Mysticism: Texts from the Patristic Era with Commentary. London: New City, 1993.

– Cross, F. L. ja Elizabeth A. Livingstone, toim. The Oxford Dictionary of the Christian Church. Oxford: Oxford University Press, 2005.

– Di Berardino, Angelo, toim. Encyclopedia of Ancient Christianity. Downers Grove, IL: IVP Academic, 2014.

– Evdokimov, Paul. Orthodoxy. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 2011.

– Filokalia: Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Osat 1–5. Suom. Nunna Kristoduli. Valamon luostari: Valamon luostarin julkaisuja.

– Florovsky, Georges. Bible, Church, Tradition: An Eastern Orthodox View. Belmont, MA: Nordland Publishing Company, 1972.

– Florovsky, Georges. Bible, Church, Tradition: An Eastern Orthodox View. Belmont, MA: Nordland Publishing Company, 1972.

– Florovsky, Georges. Creation and Redemption. Belmont, MA: Nordland Publishing Company, 1976.

– Florovsky, Georges. The Eastern Fathers of the Fourth Century. Belmont, MA: Nordland Publishing Company, 1987.

– Gregorios Nyssalainen. The Life of Moses. Käänt. Abraham J. Malherbe ja Everett Ferguson. New York: Paulist Press, 1978.

– Gregorios Palamas. The Triads. Käänt. Nicholas Gendle. New York: Paulist Press, 1983.

– Hakkarainen, Jarmo. Bysantin hengellinen perintö. Joensuu: Ortodoksisen teologian julkaisuja.

– Hakkarainen, Jarmo. Ortodoksisen kirkon etiikka. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto / ortodoksisen teologian julkaisuja.

– Hakkarainen, Jarmo. Pyhät isät ja ortodoksinen ihmiskuva. Joensuu: Ortodoksisen teologian julkaisuja.

– Harakas, Stanley S. Health and Medicine in the Eastern Orthodox Tradition. New York: Crossroad, 1990.

– Harakas, Stanley S. Living the Faith: The Praxis of Eastern Orthodox Ethics. Minneapolis: Light and Life Publishing, 1992.

– Harakas, Stanley S. Toward Transfigured Life: The Theoria of Eastern Orthodox Ethics. Minneapolis: Light and Life Publishing, 1983.

– Hopko, Thomas. The Orthodox Faith. Vols. 1–4. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1972–1976.

– Ignatios Antiokialainen. Kirjeet. Teoksessa *Apostoliset isät*. Suom. ja toim. Heikki Koskenniemi. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.

– Iisak Niniveläinen. Kootut opetukset / Askeettiset homiliat. Suom. Serafim Seppälä. Valamon luostari: Valamon luostarin julkaisuja.

– Johannes Damaskolainen. Ortodoksisen uskon tarkka esitys. Suom. Johannes Seppälä. Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto.

– Johannes Damaskolainen. Ortodoksisen uskon tarkka esitys. Suom. Johannes Seppälä. Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto.

– Johannes Klimakos. Portaat. Suom. Johannes Seppälä. Valamon luostari: Valamon luostarin julkaisuja.

– Justinos Marttyyri. Ensimmäinen apologia ja Dialogi Tryfonin kanssa. Teoksessa Ante-Nicene Fathers, vol. 1. Peabody, MA: Hendrickson Publishers.

– Klemens Aleksandrialainen. Stromata. Teoksessa Ante-Nicene Fathers, vol. 2. Peabody, MA: Hendrickson Publishers.

– Larchet, Jean-Claude. God Does Not Want Suffering. Jordanville, NY: Holy Trinity Publications, 2020.

– Larchet, Jean-Claude. The Theology of Illness. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 2002.

– Larchet, Jean-Claude. Therapy of Spiritual Illnesses. Vols. 1–3. Montreal: Alexander Press, 2012.

– Lewis, C. S. Kristinuskon ydin. Helsinki: Kirjapaja.

– Lossky, Vladimir. In the Image and Likeness of God. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1974.

– Lossky, Vladimir. In the Image and Likeness of God. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1974.

– Lossky, Vladimir. The Mystical Theology of the Eastern Church. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1976.

– Louth, Andrew. The Origins of the Christian Mystical Tradition: From Plato to Denys. Oxford: Oxford University Press, 2007.

– Makarios Suuri. The Fifty Spiritual Homilies and the Great Letter. Käänt. George A. Maloney. New York: Paulist Press, 1992.

– Maksimos Tunnustaja. On the Cosmic Mystery of Jesus Christ. Käänt. Paul M. Blowers ja Robert Louis Wilken. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 2003.

– Mantzaridis, Georgios I. The Deification of Man: St Gregory Palamas and the Orthodox Tradition. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1984.

– Markus Askeetti. On the Spiritual Law ja On Those who Think that They are Made Righteous by Works. Teoksessa The Philokalia, vol. 1. Käänt. G. E. H. Palmer, Philip Sherrard ja Kallistos Ware. London: Faber & Faber, 1979.

– McGuckin, John Anthony, toim. The Encyclopedia of Eastern Orthodox Christianity. Vols. 1–2. Oxford: Wiley-Blackwell, 2011.

– Meyendorff, John. Byzantine Theology: Historical Trends and Doctrinal Themes. New York: Fordham University Press, 1974.

– Meyendorff, John. Christ in Eastern Christian Thought. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1975.

– Meyendorff, John. Christ in Eastern Christian Thought. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1975.

– Meyendorff, John. The Orthodox Church: Its Past and Its Role in the World Today. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1996.

– Nellas, Panayiotis. Deification in Christ: Orthodox Perspectives on the Nature of the Human Person. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1987.

– Nikolaos Kabasilas. The Life in Christ. Käänt. Carmino J. deCatanzaro. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1974.

– Ouspensky, Leonid. Theology of the Icon. Vols. 1–2. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1992.

– Parry, Ken, David Melling, Dimitri Brady, Sidney Griffith ja John Healey, toim. The Blackwell Dictionary of Eastern Christianity. Oxford: Blackwell, 1999.

– Piiroinen, Petri. Ortodoksinen kirkko Suomessa. Helsinki: Kirjapaja.

– Purmonen, Veikko. Ortodoksinen kirkko Suomessa. Helsinki: Tammi.

– Quasten, Johannes. Patrology. Vols. 1–4. Westminster, MD: Christian Classics, 1986.

– Romanides, John S. The Ancestral Sin. Ridgewood, NJ: Zephyr Publishing, 2002.

– Romanides, John S. The Ancestral Sin. Ridgewood, NJ: Zephyr Publishing, 2002.

– Russell, Norman. The Doctrine of Deification in the Greek Patristic Tradition. Oxford: Oxford University Press, 2004.

– Schmemann, Alexander. For the Life of the World: Sacraments and Orthodoxy. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1973.

– Schmemann, Alexander. Introduction to Liturgical Theology. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1986.

– Schmemann, Alexander. The Eucharist: Sacrament of the Kingdom. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1988.

– Seppälä, Johannes. Ortodoksinen dogmatiikka. Joensuu: Ortodoksisen teologian julkaisuja.

– Seppälä, Johannes. Pyhien isien perintö. Joensuu: Ortodoksisen teologian julkaisuja.

– Seppälä, Serafim. Elämän äiti: Neitsyt Maria varhaiskristillisessä teologiassa. Helsinki: Maahenki.

– Seppälä, Serafim. Elämän äiti: Neitsyt Maria varhaiskristillisessä teologiassa. Helsinki: Maahenki

– Seppälä, Serafim. Kauneus: Jumalan kieli. Helsinki: Kirjapaja.

– Seppälä, Serafim. Tie ylösnousemukseen: Ortodoksisen uskon perusteita. Helsinki: Kirjapaja.

– Seppälä, Serafim. Valamon viesti: Ortodoksisen hengellisyyden äärellä.Valamon luostari: Valamon luostarin julkaisuja.

– Siluan Athosvuorelainen. Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen. Suom. munkki Serafim. Valamon luostari: Valamon luostarin julkaisuja.

– Sophrony Saharov. His Life Is Mine. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1977.

– Taft, Robert F. The Byzantine Rite: A Short History. Collegeville, MN: Liturgical Press, 1992.

– Taft, Robert F. The Great Entrance: A History of the Transfer of Gifts and Other Pre-Anaphoral Rites. Rome: Pontifical Oriental Institute, 1975.

– Theokritoff, Elizabeth ja Mary B. Cunningham, toim. The Cambridge Companion to Orthodox Christian Theology. Cambridge: Cambridge University Press, 2008.

– Theophan Erakko. The Art of Prayer: An Orthodox Anthology. Toim. Igumen Chariton of Valamo. London: Faber & Faber, 1966.

– Theophan Erakko. The Path to Salvation. Platina, CA: St Herman of Alaska Brotherhood, 1996.

– Valamon luostari. Ortodoksinen rukouskirja. Heinävesi: Valamon luostarin julkaisuja.

– Ware, Kallistos. Ortodoksinen tie. Suom. Kristoduli. Valamon luostari: Valamon luostarin julkaisuja.

– Ware, Kallistos. The Orthodox Church. London: Penguin Books, 1997.

– Yannaras, Christos. *Elements of Faith: An Introduction to Orthodox Theology. Edinburgh: T&T Clark, 1991.

– Yannaras, Christos. *The Freedom of Morality.* Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1984.

– Yannaras, Christos. The Freedom of Morality. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1984.

– Zizioulas, John D. Being as Communion: Studies in Personhood and the Church. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1985.

– Zizioulas, John D. The Eucharistic Communion and the World.*London: T&T Clark, 2011.

Ortodoksinen rukouskirja. Suomen ortodoksisen kirkon julkaisuja. Kuopio: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto.

Pyhän Basileios Suuren jumalallinen liturgia.Suomen ortodoksisen kirkon jumalanpalveluskirjat.

Pyhän Johannes Krysostomoksen jumalallinen liturgia. Suomen ortodoksisen kirkon jumalanpalveluskirjat.

Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Helsinki: Suomen Pipliaseura, 1992.

The Orthodox Study Bible. Nashville: Thomas Nelson, 2008.