1 Tim 5:11-21: Vapaus ei ole vastuuttomuutta

Vapaus ei ole vastuuttomuutta

1 Tim 5:11-21

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Tämä epistola vaikuttaa ensi kuulemalta ja lukemalta käytännön seurakuntajärjestykseltä: siinä puhutaan leskien asemasta, puheiden vaarasta, vanhimpien kunnioittamisesta ja syytösten tutkimisesta. Mutta Paavalin sanat eivät ole vain hallinnollisia ohjeita. Ne näyttävät, miten Kristuksen ruumis varjellaan: puhtaudella, vastuulla, oikeudenmukaisuudella ja rakkaudella. Kirkko ei ole sekava joukko yksilöitä, vaan pyhä yhteisö, jossa jokaisen elämä vaikuttaa toiseen.

Jeesus opetti, että ihminen joutuu tekemään tilin jokaisesta turhasta sanasta. Hän varoitti myös pahennuksista ja kutsui opetuslapsiaan valvomaan sydäntään. Tätä Paavali soveltaa, kun hän puhuu nuoremmista leskistä, jotka voivat langeta joutilaisuuteen, juoruiluun ja toisten asioihin sekaantumiseen. Hänen sanansa eivät ole halveksuntaa naisia kohtaan, vaan hengellinen realismi: joutilas sydän etsii usein ravintoa turhasta puheesta.

Kristus halusi opettaa, että vapaus on kykyä rakastaa oikein. Jos ihminen irrotetaan vastuusta, mutta hänen sydämensä ei ole parantunut, vapaus voi muuttua hajottavaksi voimaksi. Siksi Paavali ohjaa nuorempia rakentavaan elämään: perheeseen, kodin hoitamiseen ja hyvään järjestykseen. Tämän voi ymmärtää laajemmin: jokaisella kristityllä tulee olla kilvoituksen rakenne. Ilman rukousta, työtä, palvelua ja kuuliaisuutta sielu alkaa harhailla.

Paavali puhuu myös vanhimmista, jotka johtavat seurakuntaa. Heitä tulee kunnioittaa, erityisesti niitä, jotka tekevät työtä sanassa ja opetuksessa. Mutta heitäkään ei jätetä mielivallan ulkopuolelle. Syytöstä ei oteta vastaan ilman todistajia, ja syntiä tekeviä tulee nuhdella. Kristuksen Kirkossa ei saa olla juoruilua, tuomitsemista eikä vallankäytön peittelyä.

Pyhät isät puhuivat paljon kielen synneistä. Kieli voi rakentaa tai polttaa.

Pyhä Johannes Krysostomos sanoi, että juoruilija haavoittaa kolminkertaisesti: sitä, josta puhuu, sitä, jolle puhuu, ja omaa sieluaan. Turha puhe ei ole viaton asia, sillä se hajottaa yhteisön luottamusta.

Isät ymmärsivät myös, että Kirkon paimenia tulee sekä kunnioittaa että pitää vastuussa. Papin ja opettajan työ on raskasta, koska hän kantaa sieluja Jumalan edessä. Siksi seurakunnan tulee tukea paimeniaan rukouksella ja kunnioituksella. Mutta jos synti ilmenee, sitä ei saa piilottaa väärän rauhan nimissä. Todellinen rakkaus ei suojele syntiä, vaan etsii parantumista.

Paavalin kehotus olla puolueeton oli isille erityisen tärkeä. Kirkossa ei saa hallita suosiminen, pelko, sukulaisuus tai maine. Jumalan edessä köyhä ja rikas, nuori ja vanha, pappi ja maallikko seisovat saman totuuden alla.

Pelastuksemme kannalta tämä epistola kutsuu raittiuteen. SE kehottaa kysymään itseltäni: rakentavatko sanani Kirkkoa vai murentavatko ne sitä? Käytänkö vapauttani rukoukseen ja palveluun vai tyhjään levottomuuteen? Kunnioitanko niitä, jotka kantavat hengellistä vastuuta, ja osaanko samalla rakastaa totuutta enemmän kuin puolueita?

Pelastus ei ole vain suuria tunteita alttarin edessä. Se näkyy siinä, ettemme levitä huhuja, emme elä joutilaina, emme tuomitse ilman totuutta, emmekä peitä syntiä silloin, kun se tarvitsee parantavaa nuhdetta.

Varjelkaamme seurakunnan rauhaa kuin pyhää tulta. Antakaamme kielen palvella rukousta, ei juorua. Antakaamme vapauden muuttua vastuuksi ja vastuun rakkaudeksi. Silloin Kirkko tulee paikaksi, jossa totuus ei murskaa eikä laupeus valehtele, vaan Kristus itse parantaa meidät. Aamen.