Mk 15:43-16:8: Hauta on elämän kohtu

Hauta on elämän kohtu

Mk 15:43-16:8

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

 

Tämä evankeliumi johtaa meidät suuren hiljaisuuden ja uuden luomisen aamuun. Joosef Arimatialainen, arvossa pidetty neuvoston jäsen, uskaltaa mennä Pilatuksen luo ja pyytää Jeesuksen ruumista. Naiset katsovat, mihin Hänet haudataan, ja sapatin jälkeen he tulevat varhain aamulla haudalle voitelemaan Häntä. He kantavat mukanaan tuoksuöljyjä, mutta myös surua, uskollisuutta ja kysymyksen: kuka vierittäisi kiven pois? Kun he saapuvat, kivi on jo vieritetty. Hauta on tyhjä, ja enkeli julistaa: Kristus on noussut. Tässä hetkessä ihmisen rakkaus kohtaa Jumalan voiton.

Jeesus oli opettanut opetuslapsilleen, että Ihmisen Poika annetaan ihmisten käsiin, tapetaan ja kolmantena päivänä Hän nousee ylös. Mutta ristin jälkeen nämä sanat olivat heidän sydämiltään peitossa. Silti tässä evankeliumissa näemme ihmisiä, jotka eivät ymmärrä kaikkea, mutta pysyvät uskollisina.

Joosef Arimatialainen astuu esiin silloin, kun se on vaarallista. Hän ei kyennyt estämään ristiinnaulitsemista, mutta hän antaa Kristukselle kunniallisen haudan. Naiset eivät tule haudalle suurina teologeina, vaan rakastavina palvelijoina. He tulevat tekemään sen, minkä rakkaus voi tehdä kuoleman edessä: voitelemaan, itkemään ja pysymään lähellä.

Tässä Kristus opettaa meille, että pelastuksen tie ei aina ala suuresta ymmärryksestä, vaan uskollisesta rakkaudesta. Ihminen voi olla hämmentynyt, peloissaan ja murheellinen, mutta jos hän kulkee Kristuksen luo, hän löytää enemmän kuin osasi odottaa. Naiset etsivät kuollutta Jeesusta, mutta he saavat kuulla elävän Herran sanoman.

Pyhät isät näkivät Kristuksen haudassa suuren mysteerin. Hauta ei ole enää vain kuoleman paikka, vaan uuden elämän kohtu. Pyhä Johannes Damaskolainen opettaa, että Kristus laskeutui kuolemaan ei jäädäkseen sen vangiksi, vaan murtaakseen sen sisältäpäin. Niin kuin aurinko menee horisontin taakse kadotakseen näkyvistä, mutta ei lakkaa olemasta valo, niin Kristus astuu hautaan valaisemaan kuoleman pimeyden.

Pyhä Gregorios Teologi näkee Joosefin rohkeudessa uskon, joka syntyy ristin juurella. Monet pakenivat, mutta juuri risti paljasti salatun opetuslapsen. Näin Jumala toimii: heikkouden hetkellä Hän nostaa esiin odottamattomia todistajia.

Isät kiinnittivät huomiota myös naisiin ensimmäisinä ylösnousemuksen sanoman vastaanottajina. Se, mikä Eevan kautta oli tullut lankeemuksen haavaksi, alkaa nyt parantua naisten kuullessa enkelin ilosanoman. Heidät lähetetään kertomaan apostoleille. Kirkko näkee tässä armon järjestyksen: Jumala käyttää hiljaisia, uskollisia ja surevia ilosanoman kantajina.

Tämä evankeliumi annetaan meille pelastukseksi, koska mekin kysymme usein: kuka vierittäisi kiven pois? Kivi voi olla synti, epätoivo, kuoleman pelko, katkeruus tai sydämen kylmyys. Me tulemme Jumalan luo ehkä vain pienellä rakkaudella ja suurella huolella. Mutta evankeliumi julistaa: kivi on jo vieritetty.

Kristus ei odota meitä haudassa kuolleena muistona. Hän on noussut ylös. Siksi kristillinen elämä ei ole vain menneen kunnioittamista, vaan elävän Herran kohtaamista. Meidän surumme, rukouksemme ja katumuksemme eivät pääty tyhjyyteen, vaan tyhjälle haudalle, jossa kuolema on menettänyt valtansa.

Liturgiassa tämä sama mysteeri tulee meidän keskellemme. Me tuomme alttarille leivän, viinin, rukoukset, synnit ja kaipauksemme. Kristus antaa meille oman ylösnousseen elämänsä. Hän kutsuu meitä lähtemään haudalta maailmaan todistamaan: kuolema ei ole viimeinen sana, synti ei ole lopullinen vankila, pelko ei ole herramme.

Astukaamme siis rohkeasti Kristuksen haudalle, niin kuin Joosef ja mirhantuojanaiset: uskollisina, nöyrinä ja rakastavina. Siellä kuulemme enkelin sanoman myös itsellemme: älkää pelätkö. Jeesus Nasaretilainen, ristiinnaulittu, on noussut ylös. Hän käy teidän edellänne, ja Hänessä on meidän pelastuksemme. Aamen.