HERRAN TEMPPELIINTUOMISEN JUHLAN HISTORIA, SISÄLTÖ JA MUODOT

HERRAN TEMPPELIINTUOMISEN JUHLAN HISTORIA, SISÄLTÖ JA MUODOT

Juhlan alkuvaiheet ja historiallinen kehitys

Ortodoksinen kirkko viettää Herran temppeliin tuomisen juhlaa (Hypapante) 2. helmikuuta, mikä on 40. päivä joulusta. Juhlan juuret ovat juutalaisessa perinteessä, jossa esikoinen oli pyhitettävä Herralle ja äidin tuli käydä puhdistusrituaalissa (2. Moos. 13:12–15). Varhaisin tieto juhlan viettämisestä Jerusalemissa on peräisin 300-luvun lopulta. Pyhiinvaeltaja Egeria (n. 380) kuvaa matkakertomuksessaan, kuinka jerusalemilaiset viettivät juhlaa suurella kunnioituksella: ”Tästä päivästä … meillä on tapana pitää juhlaa 40. päivänä [synnytyksestä]… Kaikki papit ja piispat saarnasivat, selittäen tämän päivän evankeliumia ja profeettoja” (Egeria, Itinerarium Egeriae, 27, 1–3, CSEL 39, 20).

Juhla vakiintui Konstantinopolissa 500-luvulla. Keisari Justinianus I (483–565) antoi 500-luvun puolivälissä määräyksen, joka korosti juhlan merkitystä valtakunnan turvallisuuden kannalta erityisesti maanjäristysten ja kulkutautien jälkeen. Johannes Malalas (n. 491–578) mainitsee kronikassaan, että Justinianus määräsi Hypapanten vietettäväksi yleisenä kiitospäivänä suojelukseksi ”barbaareja” vastaan (Johannes Malalas, Chronographia, 18, PG 97, 458).

Kirkkoisä Methodios Patara (k. 312) on yksi varhaisimmista juhlaa käsittelevistä kirjoittajista. Hänen kerrotaan saarnanneensa juhlasta otsikolla ”Herran kohtaamisesta” (Methodios Patara, Sermo in Hypapante, PG 18, 305).

Hypapante-juhla, joka tunnetaan suomeksi myös Kristuksen temppeliin tuomisen juhlana tai Kohtaamisena, on ortodoksisen kirkkovuoden suuri juhla (2. helmikuuta). Se juhlistaa Kristuksen lapsen tuomista Jerusalemin temppeliin ja kohtaamista vanhuksen Simonin ja naisprofeetta Hannan kanssa (Luuk. 2:22-38).  Ortodoksisessa perinteessä juhlan syvällisin merkitys liittyy uuden liiton toteutumiseen, Jumalan kohtaamiseen ihmisen kanssa ja Marian asemaan Jumalansynnyttäjänä.

Juhlan alkuperä ja nimen merkitys

Hypapante (kreik. Ὑπαπαντή) tarkoittaa ”kohtaamista”. Nimen alkuperä viittaa Vanhan testamentin lupauksen täyttymiseen ja uuden liiton alkamiseen. Varhaiskristillinen perinne juhlisti tätä tapahtumaa alun perin 6. tammikuuta yhdessä Kristuksen kastejuhlan kanssa. 500-luvulla Konstantinopolissa juhla erotettiin omaksi päivälleen 2. helmikuuta, jolloin se sai liturgisen vakiintuneen muotonsa.

Ortodoksisessa teologiassa tämä viittaa ensisijaisesti vanhan Simeonin kohtaamiseen Jeesus-lapsen kanssa. Kirkkoisät näkevät tässä kohtauksessa Vanhan liiton (lain ja profetian) kohtaamisen Uuden liiton (Kristuksen) kanssa.

Gregorios Nyssalainen (n. 335–395) selittää saarnassaan, että Simeon edustaa koko vanhaa testamenttia, joka on ollut odottamista ja varjoa: ”Simeon, joka vanhenee ja lakastuu, vastaanottaa Jeesuksen… Hän ottaa vastaan sen, joka hänen kauttaan lakkauttaa” (Gregorios Nyssalainen, In Diem Luminis, 1, PG 46, 1048).

Juhlan toissijainen teema on Marian puhdistautuminen synnytyksestä, mikä perustuu Mooseksen lakiin (3.Moos.12:1-8). Ortodoksinen teologia ei kuitenkaan korosta tätä aspektia samalla tavalla kuin läntinen kirkko, vaan keskittyy Kristuksen kohtaamiseen Simeonin kanssa.

Teologinen sisältö: Kohtaaminen ja valon teema

Valon teema on keskeinen Hypapante-teologiassa. Johannes Krysostomos (n. 349–407) korostaa, että Kristus tuli temppeliin valaistakseen pimeydessä olevat, mikä heijastuu Simeonin sanasta ”valoksi pakanakansoille”: ”Ei hän vain ilmestynyt, vaan hän näyttäytyi valona… jotta pakanat saisivat tuntea Jumalan” (Johannes Krysostomos, In Luca Homiliae, 17, 3, PG 48, 889). Samoin Efraim Syyrialainen (n. 306–373) yhdistää valon temppelin tehtävään: ”Temppeliin, jossa lampussa palaa valo, on tullut todellinen valo, joka ei koskaan sammu”. (Efraim Syyrialainen, Hymni de Hypapante, 4, CSCO 152, 44).

Patristinen teologia ja juhlan sisältö

Kirkkoisät kehittivät Hypapante-juhlan teologiaa syvällisesti, ja sen ydin on uuden liiton toteutuminen.

Johannes Krysostomos (n. 349-407) korostaa saarnassaan, että Kristuksen esittäminen temppelissä ei ole pelkkä lain noudattamista, vaan uuden liiton alkupiste. Hän toteaa: ”Tänään uusi liitto alkaa, ja temppeli osoittaa pelastuksen alkua” (In Hypapante, PG 49, 357). Kristus, ”Herran enkeli” (Mal.3:1), saapuu temppeliin, joka on vanhan liiton keskus, ja täyttää sen.

Krysostomos viittaa juhlaan myös valon juhlana. Hän sanoo: ”Tänään tulee valo kuolevaisuuteen, ja temppeli täyttyy kirkkaudesta” (In Hypapante, PG 49, 363). Valon teema liittyy Kristuksen rooliin maailman valona (Joh.8:12) ja kohtauksen dramatiikkaan, jossa Simeon pitää Kristusta käsissään.

Simeonin ylistysveisu (Nunc dimittis, Luuk. 2:29-32) on juhlan keskeinen hymni. Hän tunnustaa Kristuksen ” valoksi kaikille kansoille” ja ”kirkkaudeksi Israelille”. Kirkkoisät, kuten Johannes Damaskolainen (n. 675-749), tulkitsevat Simeonin sanat Marian asemasta: ”Tämä lapsi on asetettu koetukseksi ja nousuksi monille Israelissa ja merkiksi vastustettavaksi – ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä”. (Luuk.2:34-35). Damaskolainen kirjoittaa: ”Marian sielu lävistetään, jotta hän saattoi tulla kaikkien uskovien äidiksi” (De Fide Orthodoxa, IV, 25, PG 94, 1184).

Efraim Syyrialainen (n. 306-373) kuvaa hymnissään, kuinka Kristus, ”temppelin todellinen valo”, saapuu Jerusalemin temppeliin ja korvaa sen uudella majalla: ”Tänään temppeli täyttyy kirkkaudesta, ja vanha liitto muuttuu uudeksi” (Hymni in Hypapante, 3, CSCO 137, 12). Efraim korostaa, että Kristus ei vain täytä temppeliä, vaan hän itse on uusi temppeli, jossa Jumala kohtaa ihmisen.

Liturgiset muodot ja hymnografia

Hypapante-juhlan liturginen kaava on rikas ja symbolinen, ja sen kehitys liittyy bysanttilaiseen hymnografiaan.

Juhlan aattoiltana ja juhlapäivänä vietetään ns. kuninkaalliset hetket (Hoirai Basilikai), jotka ovat veisattuja hetkipalveluksia. Juhlapäivän jumalanpalvelus on perinteisesti Pyhän Basilioksen liturgia, johon liittyy erityisiä säkeitä ja rukouksia.

Juhlan keskeiset hymnit on laatinut mm. Romanos Melodos (n. 490-556), joka on säveltänyt kuuluisan kondakion Hypapante-juhlan kunniaksi. Kondakion alkaa sanoin: ”Tänään Neitsyt tuo lapsen temppeliin, ja vanhus vastaanottaa Kristuksen ” (Kondakion in Hypapante, 1, SC 110, 30). Romanos kuvaa kohtaamista dramatiikkana, jossa Simeon tunnistaa Kristuksen Jumalan pojaksi.

Theodore Studites (759-826) on laatinut juhlaan oman kanonin, joka on edelleen käytössä liturgiassa. Hänen hymneillään on keskeinen rooli juhlan teologisen sisällön välittämisessä uskovaisille.

Ikonografia ja symbolismi

Hypapante-juhlan ikoni on yksi ortodoksisen kirkon tunnetuimmista ja sen symboliikka on moniulotteinen.

Ikonografiassa juhlan keskeiset elementit – Maria luovuttaa Jeesus- lapsen Simeonille, Joosef tuo uhrin, naisprofeetta Hanna seisoo takana, samoin usein Joakim ja Anna, Marian vanhemmat – perustuvat evankeliumin kertomukseen ja kirkkoisien teologiaan siitä, että Kristus itse on ”temppelin herra”, joka asettuu oman temppelinsä keskelle (Theofylaktos Ohridolainen, Enarratio in Luca, 2, PG 123, 1100).

Marian asettaminen Kristuksen vierelle symboloi hänen asemaansa Jumalanäitinä ja Kristuksen kirkkauden välittäjänä. Simeonin asema edustaa Vanhan testamentin lopullista täyttymistä ja uuden liiton alkamista. Naisprofeetta Hanna symboloi naispuolisen profeetallisen linjan jatkuvuutta.

Juhlan merkitys ortodoksisessa perinteessä

Hypapante-juhla on ortodoksisessa traditiossa erityisesti uuden liiton kohtaamisen juhla, jossa Kristus, ”Herran enkeli”, saapuu temppeliin ja kohtaa ihmisen Simeonin hahmossa. Tämä kohtaaminen on prototyyppi kaikelle uskon puhdistumiselle ja pyhitykselle: kun ihminen kohtaa Kristuksen kirkkauden, hän tunnistaa hänet Jumalaksi ja vastaa uskolla ja kiitoksella.

Juhla myös korostaa Marian asemaa Jumalansynnyttäjänä, jonka kautta Kristus tulee maailmaan. Maria on ”elävä liiton arkki”, joka kantaa Jumalan läsnäoloa ihmisille (vrt.1.Moos.25:10-22). Hänen puhdistumisensa synnytyksestä ei ole keskeinen teema, vaan pikemminkin Maria asemana Jumalanäitinä, joka on ”pyhitetty maja” ja ” kaikkien sukupolvien suuresti kunnioittama” (Luuk.1:48).

Hypapante-juhla on siis ortodoksisen kirkon syvällinen juhla, joka yhdistää Vanhan ja Uuden testamentin, korostaa Kristuksen jumalallista ihmisyyttä ja Marian asemaa Jumalanäitinä, ja muistuttaa uskovia jatkuvasta kohtaamisesta Kristuksen kanssa.

Kristus lain täyttäjänä ja Jumalanäidin puhtaus

Teologinen kritiikki kohdistuu siihen, miksi Jumalan Poika ja täysin puhtaasti synnyttänyt Maria noudattivat Mooseksen lain puhdistusmääräyksiä.

Kirkkoisät vastaavat tähän todistamalla Kristuksen kuuliaisuudesta. Kyrillos Aleksandrialainen (n.376–444) kirjoittaa evankeliumikommentaarissaan, että Kristus ei tarvinnut puhdistusta, mutta hän alistui siihen vapaaehtoisesti Lain täyttämiseksi: ”Hän ei tarvinnut puhdistusta, sillä hän on puhdas ja saastaton… mutta hän tuli puhdistukseen, jotta hän täyttäisi lain jokaisen kohdan”. (Kyrillos Aleksandrialainen, Commentarius in Lucam, PG 72, 508).

Athanasios Suuri (n. 296–373) yhdistää lain täyttämisen pelastushistoriaan: ”Hän ei hylännyt omaa lakiaan, vaan siihen alistuen hän tuhosi lain kirjoituksen ja syleili ristiinnaulitsemista” (Athanasios Suuri, Oratio contra Arianos, 2, 71, PG 26, 286).

Marian puhtauden suhteen kirkkoisät korostavat, että hänen puhdistuksensa oli symbolinen, ei todellinen tarve. Maximos Tunnustaja (n. 580–662) toteaa, että Maria on ”kaikkea luotua puhtaampi”, eikä hänen tarvinnut mennä pyhittymään lain vaatimuksesta, vaan hän toimii esikuvana nöyryydestä (Maximos Tunnustaja, Ambigua, 41, PG 91, 1304).

Gregorios Palamas (n. 1296–1359) selittää myöhemmin, että Maria antoi uhriksi kyyhkyset köyhiä koskevan uhrimääräyksen mukaan, mikä osoittaa hänen liittymistensä ihmiskunnan tilaan (Gregorios Palamas, Homilia 28 in Hypapante, 5, PG 151, 361).

Liturgiset muodot ja hymnografia

Herran temppeliin tuomisen juhla on ortodoksisessa kirkossa yksi kahdestatoista suuresta juhlasta. Sen liturginen rakenne on kehittynyt bysanttilaisen tradition aikana. Juhlaa edeltää ja sitä seuraa jälkipäivät, joiden hymnografia syventää juhlan salaisuutta.

Keskeisin hymnografinen teos on kondakio, jonka on laatinut Romanos Melodos (n. 490–556). Se alkaa sanoilla: ”Ἡ Παρθένος σήμερον τὸν Ὑπερούσιον τίκτει” (”Tänä päivänä Neitsyt Yliolennollisen synnyttää…”– on huomautettava, että jossakin yhteydessä tämä kondakio on liitetty jouluaattoon, mutta Hypapante-kondakio on erityinen: ”Σήμερον συναπαντᾷ ὁ Νόμιος καὶ ὁ Πρέσβυς” (”Tänään kohtaavat Laki ja Vanhus”). Romanoksen Hypapante-kondakio kuvaa dramaattisesti kohtaamista temppelissä: ”Tänään Herra tuli temppeliin 40 päivän ikäisenä… Simeon ottaa hänet syleilyynsä ja sanoo…” (Romanos Melodos, Kontakion Hypapante, 1, SC 99, 28).

Nämä termit, Nomios ja Presbus, eivät ole yleisessä käytössä ortodoksisen kirkon teologiassa tai hymnografiassa siinä mielessä kuin esimerkiksi ”kondakio” tai ”tropari”. Ne eivät myöskään ole vakiintuneita termejä suomenkielisessä ortodoksisessa sanastossa.

On kuitenkin erittäin todennäköistä, että nämä sanat viittaavat tiettyihin rooleihin tai henkilöihin, jotka esiintyvät ortodoksisessa ikonografiassa tai liturgisissa teksteissä, erityisesti Jeesuksen temppeliin tuomisen juhlassa (Vastaanotto, Hypapante).

Kreikan sana Πρέσβυς (Presbys) tarkoittaa vanhaa miestä, iäkästä henkilöä, vanhinta (presbyteeri), pappia, lähettilästä, valtuutettua. Ortodoksisessa yhteydessä, erityisesti ikonografiassa tätä termiä käytetään usein viittaamaan Pyhään Simeon Jumalan Vastaanottajaan.

Simeon oli vanha ja hurskas mies Jerusalemissa, jolle Pyhä Henki oli luvannut, ettei hän kuolisi ennen kuin näkisi Herran, Messiaan. Kun Jeesus tuotiin temppeliin 40 päivän ikäisenä, Simeon otti Lapsen syliinsä ja lausui ylistyslaulunsa (Luuk.2:25–35), joka tunnetaan nimellä Simeonin kiitosvirsi (”Herra, nyt Sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään sanasi mukaan…”).

Temppeliin tuomisen ikonissa Simeon esitetään aina vanhana miehenä (Presbys), joka ottaa Kristus-Lapsen vastaan.

Jos termiä käytetään liturgisessa tekstissä, se lähes varmasti viittaa Simeoniin.

Kreikan sana Νόμιος (Nomios) on johdettu sanasta νόμος (nomos), joka tarkoittaa lakia. Siksi Nomios tarkoittaa lakiin liittyvää, laillista, lainmukaista, lain mukaan toimivaa. Harvemmin (kreikan murteissa) Paimenta.

Termiä Nomios käytetään usein viittaamaan henkilöön, joka edustaa Vanhaa Lakia (Mooseksen lakia) tai lain noudattamista.

Temppeliin Tuomisen Juhlassa Jeesus tuotiin temppeliin lain mukaisen puhdistautumisriitin ja esikoisen lunastamisen suorittamiseksi (40 päivän kuluttua syntymästä).

On mahdollista, että Simeonia itseään kutsutaan joskus nimellä Nomios Presbys (Lainmukainen vanhus) tai Presbys Nomios (Lainmukainen pappi/vanhin), koska hän oli hurskas, noudatti lakia ja edusti Vanhan Liiton viimeistä vaihetta, joka täyttyi Kristuksessa.

Joissakin harvinaisemmissa yhteyksissä, erityisesti Vanhan Testamentin profeettojen yhteydessä, Nomios voi viitata lain julistajaan, kuten Johannes Kastajaan, joka saarnasi lain täyttymisestä.

On erittäin todennäköistä, että kun nämä kaksi termiä esiintyvät yhdessä tai viittaavat samaan liturgiseen teemaan (kuten Temppeliin tuominen) Presbus viittaa suoraan Pyhään Simeoniin. Nomios taas viittaa Simeonin rooliin Lain (Nomos) edustajana, joka ottaa vastaan Uuden Liiton täyttymyksen. Siten ne kuvaavat Pyhää Simeonia, iäkästä miestä, joka edusti Vanhaa Lakia ja sai nähdä sen täyttymyksen Kristuksessa.

Aamupalveluksen stikiirat sisältävät patristista teologiaa. Yksi nimekäs stikiira lausuu: ”Tänään temppeli on tullut Jumalan taivaaksi… joka on valoksi pakanakansoille, astuu ulos temppelistä” (Triodion tai Menaion 2. helmikuuta).

Juhlan päättämiseksi ja kirkkovuoden rytmin siirtämiseksi kohti suurta paastoa, juhlan jälkeisenä aikana luetaan evankeliumeja, jotka valmistavat paastoon, vaikka Hypapante teknisesti kuuluu joulukauteen. Tämä siirtymä näkyy myös kirkkoisien saarnoissa, joissa Hypapante nähdään paitsi lapsen kohtaamisen, myös ihmisen tästä maailmasta erottamisen (Simeonin kuoleman toivomus) kautta taivaallisen elämän toivonäkökulmasta (Johannes Krysostomos, In Luca Homiliae, 17, 4, PG 48, 892).