Patristinen näkemys sisäisestä työskentelystä

12.6.2025 Raimo Sissonen

Johdanto

Kristillisen hengellisyyden historiassa yksi jatkuvasti toistuva teema on ihmisen sisäinen muutosprosessi, joka tähtää yhteyteen Jumalan kanssa. Varhaiskirkon isille tämä muutos ei ollut ainoastaan moraalinen tai teologinen parannus, vaan kokonaisvaltainen ”sisäinen työskentely” (kreik. ἐσωτερικὴ ἐργασία, lat. exercitium interius), jossa ihmisen sydän, mieli ja tahto osallistuvat aktiivisesti pelastuksen toteutumiseen. Tällainen sisäinen prosessi ei ollut vastakohta Jumalan armoa korostavalle pelastusopille, vaan sen toteutumisen elävä tila ihmisessä. Ihmisen tuli, isien mukaan, ”tehdä työtä pelastuksensa eteen pelolla ja vavistuksella” (vrt. Fil. 2:12), mikä heidän selityksissään ymmärrettiin ennen kaikkea sisäiseksi kilvoitukseksi.

Varhaiskristillinen kirjallisuus, erityisesti aavikkokilvoittelijoiden ja syyrialaisten askeettien tekstit, esittää rikkaan ja monitahoisen kuvan siitä, miten sisäinen työskentely tapahtuu. Tämä työ ei koostu pelkästään paastoamisesta tai rukouksen ulkoisesta muodollisuudesta, vaan jatkuvasta sydämen tarkkailusta, ajatusten erottelusta ja halujen ohjaamisesta kohti Jumalaa. Erityisen merkittävä on ajatus siitä, että ihmisen sisin – sydän (kreik. καρδία, syyr. leba) – on hengellisen taistelun keskus ja että juuri siellä Jumalan valtakunta joko alkaa tai estyy tulemasta.

Sisäinen työskentely liittyy patristisessa ajattelussa syvästi Jumalan kuvan palauttamiseen ihmisessä. Syntiinlankeemus ei tuhonnut tätä kuvaa, mutta himojen ja epäjärjestyksen kautta se hämärtyi. Kilvoittelun tehtävä on palauttaa tämä kuva puhtaaseen kirkkauteensa, jotta ihminen voisi olla jälleen ”Jumalan kaltainen” (ὁμοίωσις). Tämä teologinen perusta tekee sisäisestä työstä paljon enemmän kuin eettisen kehitysohjelman – se on osa jumalallistumisen (θέωσις) prosessia, jossa ihminen yhdistyy Jumalaan niin paljon kuin luotu voi yhdistyä Luojaansa.

On huomionarvoista, että sisäisen työn korostaminen ei rajoittunut yksittäisiin askeettisiin kirjoittajiin, vaan oli laajalti läsnä sekä idän että lännen traditioissa. Gregorios Nyssalainen, Augustinus, Evagrios Pontoslainen, Kassianus, Basileios Suuri, Maksimos Tunnustaja ja monet muut kehittivät kukin omalla tavallaan käsitystä siitä, miten sisäinen työ tapahtuu, mitä se vaatii ja mikä sen päämäärä on. Vaikka heidän painotuksensa vaihtelevat, yhdistävä tekijä on vakaumus siitä, että todellinen kristillinen elämä tapahtuu sydämessä ja että ilman sydämen muutosta ei ole pelastusta.

Tässä artikkelissa tarkastelemme patristisen tradition keskeisiä näkemyksiä sisäisestä työskentelystä. Erityistä huomiota kiinnitetään siihen, miten isät ymmärsivät mielen ja sydämen puhdistuksen, ajatusten erottelun, armon ja tahdon yhteistyön, sekä sydämen rukouksen merkityksen. Näin pyritään osoittamaan, että sisäinen työskentely on olennainen osa patristista pelastusoppia ja hengellistä antropologiaa, ei ainoastaan asketismin erikoisalue.

1.Evagrioksen oppi logismoista

Evagrios Pontoslainen (n. 345–399) oli yksi varhaisimmista ja vaikutusvaltaisimmista kristillisistä kirjoittajista, joka esitti systemaattisen opetuksen sisäisestä työskentelystä, erityisesti ajatusten hallinnan ja hengellisen tietoisuuden alueella. Hänen keskeinen panoksensa patristiseen hengellisyyteen oli oppi logismoista (kreik. λογισμοί), joita hän kutsui ”ajatuksiksi” tai ”ajatusmuodoiksi”, jotka voivat olla joko hyviä, neutraaleja tai pahoja. Evagrioksen mukaan juuri logismoi ovat hengellisen taistelun kenttä: ne muodostavat sillan mielen ja himojen välillä ja vaikuttavat ratkaisevasti siihen, pysyykö ihminen yhteydessä Jumalaan vai eksyykö hän sisäisesti 1.

Logismoi eivät Evagrioksen mukaan ole synnin itsensä tekoja, vaan ennemmin sisäisiä vaikutelmia tai ehdotuksia, jotka voivat johtaa syntiin, jos niille annetaan tilaa. Hän erottelee kahdeksan pääasiallista pahaa ajatusta, jotka myöhemmin vaikuttivat syvästi myös läntiseen seitsemän kuolemansynnin oppiin: mässäily, haureus, rahanhimo, surumielisyys, viha, henkinen velttous (akedia), turhamaisuus ja ylpeys 2. Nämä eivät ole vain moraalisia kategorioita, vaan kuvaavat tapoja, joilla ihmismieli vääristyy ja alkaa palvella itseään Jumalan sijaan.

Evagrioksen mukaan hengellinen edistys on mahdollista vain, jos ihminen oppii erottamaan ajatukset ja reagoimaan niihin oikein. Tässä tärkeä käsite on diakrisis logismōn – ajatusten erottelukyky. Tämä edellyttää sekä kokemuksellista viisautta että Jumalan lahjoittamaa hengellistä näkemystä. Sisäinen työ on siis jatkuvaa tarkkailua: ”Istu ja tarkkaile ajatuksiasi; näet, miten ne tulevat, viipyvät ja poistuvat” 3. Kilvoittelija oppii ajan mittaan erottamaan ajatukset, jotka ovat lähtöisin Jumalasta, ihmisestä tai pahasta hengestä, ja näin hän kykenee puhdistamaan mielensä niiden vaikutuksesta.

Evagrioksen mukaan tämä työ ei ole pelkästään psykologista itsetarkkailua, vaan syvästi teologista. Hänen käsityksensä ihmisestä on kolmijakoinen: ruumis (sōma), sielu (psychē) ja mieli (nous). Logismoi kohdistuvat erityisesti nous’ iin, joka on ihmisessä Jumalan tuntemiseen kykenevä osa. Kun nous hämärtyy, ihminen ei enää näe Jumalaa, vaan ajattelee Jumalasta oman kuvansa mukaisesti. Sisäisen työn päämäärä on siis nous’in puhdistaminen ja palauttaminen sen alkuperäiseen tehtävään: kirkkaaseen Jumalan katseluun (theōria).

Evagrioksen hengellinen psykologia ei pyri vain oireiden hoitamiseen, vaan juurisyiden paljastamiseen. Esimerkiksi haureuden logismos ei ole vain seksuaalinen houkutus, vaan heijastus syvemmästä kaipuusta yhteyteen ja rakkauteen. Sisäinen työskentely tarkoittaa tällöin tämän kaipuun ohjaamista kohti Jumalaa – ei sen tukahduttamista, vaan transformointia. Tämä tekee Evagrioksen opetuksesta ajattoman: hän ei tarjoa yksinkertaista moraalista koodistoa, vaan hengellisen menetelmän, joka mahdollistaa sydämen syvällisen muutoksen.

Evagrioksen perintö näkyy selvästi Filokalia-kokoelmassa sekä ortodoksisessa hesykasmin perinteessä. Hänen opetuksensa muodostaa edelleen perustan sille, miten monissa ortodoksisissa, katolisissa ja myös länsimaisen hiljaisuuden liikkeissä ymmärretään hengellisen elämän psykologinen ja teologinen dynamiikka. Logismoi-oppi ei ole vain historiallisen kiinnostuksen kohde, vaan tarjoaa rakenteen, jonka kautta voidaan jäsentää nykyihmisen sisäistä maailmaa hengellisestä näkökulmasta.

2.Maksimos Tunnustajan käsitys synergian ja tahdon suhteesta

Pyhä Maksimos Tunnustaja (n. 580–662) on yksi patristisen teologian syvällisimmistä ajattelijoista, erityisesti kun tarkastellaan ihmisen tahdon, armon ja pelastuksen välistä suhdetta. Hän eli aikana, jolloin kristologiset kiistat olivat keskiössä, ja hänen teologiansa syntyi erityisesti monoteleettistä oppia vastaan, joka väitti Kristuksella olleen vain yksi tahto. Maksimos puolusti ortodoksista näkemystä, jonka mukaan Kristuksella on kaksi tahtoa – jumalallinen ja inhimillinen – ja että nämä tahtovat harmonisesti Jumalan tahdon mukaisesti ilman ristiriitaa⁹. Tällä teologisella perusratkaisulla oli laajoja vaikutuksia myös hänen käsitykseensä ihmiselämästä ja sisäisestä työskentelystä.

Maksimoksen mukaan ihmisen pelastus toteutuu synergisesti, eli ihmisen oman tahdon ja Jumalan armon yhteistyössä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita tasa-arvoista yhteistyötä kahden erillisen toimijan välillä, vaan ihmistahto alistuu vapaaehtoisesti ja tietoisesti Jumalan tahdolle. Hän kirjoittaa: ”Ihmisen hyveellinen toiminta on osoitus siitä, että Jumalan tahto on alkanut asua hänessä” 1. Sisäinen työskentely tarkoittaa siis oman tahtonsa ohjaamista Jumalan tahdon mukaiseksi – ei oman tahdon tukahduttamista, vaan sen puhdistamista ja jumalallistamista.

Keskeinen käsite Maksimoksen ajattelussa on ”gnōmikē thelēsis” (persoonallinen tahto) ja ”phusikē thelēsis” (luonnollinen tahto). Kaikilla ihmisillä on luonnollinen tahto, joka suuntautuu hyvään – mutta syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisessä toimii myös persoonallinen tahto, joka voi valita hyvän tai pahan välillä. Sisäinen työ on juuri tämän persoonallisen tahdon kouluttamista, että se oppisi vastaamaan luonnolliseen, Jumalan tahdon mukaisesti suuntautuvaan haluun 2. Tässä suhteessa Maksimos jatkaa ja syventää Evagrioksen logismoi-opetusta, mutta tuo siihen selvästi teologisemman ja ontologisemman ulottuvuuden.

Maksimoksen mukaan Kristus itse on esimerkki täydellisestä tahdon yhtymisestä Jumalaan. Getsemanessa lausuttu sana ”ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä” (Matt.26:39) ilmentää Kristuksen inhimillisen tahdon vapaaehtoista suostumista Jumalan tahtoon – ei sen väkivaltaista murtamista. Tämä esikuva toimii mallina jokaiselle kilvoittelijalle: sisäinen työskentely ei ole taistelua Jumalaa vastaan, vaan oman itsen asettamista Jumalan tahdon virtaan.

Synergia ei ole pelkkä teoreettinen periaate, vaan sillä on käytännöllisiä ulottuvuuksia. Esimerkiksi rukous, paasto ja rakkauden teot ovat kaikki sellaisia toimintoja, joissa ihmisen tahto osallistuu armon liikkeeseen. Maksimos kirjoittaa, että ihminen ”ei voi tulla jumalalliseksi ilman omien tekojen harjoitusta”, mutta toisaalta ”yksinään ilman Jumalaa mikään teko ei johda pelastukseen” 3. Tämä tasapaino ei salli passiivisuutta, mutta ei myöskään ylpeää omavoimaisuutta.

Maksimoksen synerginen antropologia korostaa, että sisäinen työ ei ole pelkkä moraalinen projekti, vaan teologinen tapahtuma, jossa ihminen osallistuu Jumalan energioihin (energeiai) ja tulee niistä osalliseksi. Näin hänen tahtonsa kirkastuu ja muuttuu hengelliseksi näkökyvyksi, joka kykenee erottamaan hyvän ja pahan, totuuden ja valheen, Jumalan ja epäjumalan.

3.Maksimos Tunnustajan näkemys sisäisestä työskentelystä

Pyhän Maksimos Tunnustajan (n. 580–662) teologia ei rajoitu dogmaattisiin kysymyksiin, vaan ulottuu syvästi käytännöllisen hengellisen elämän alueelle. Hän kehittää teoksissaan kokonaisvaltaisen näkemyksen sisäisestä työskentelystä, jossa yhdistyvät kristillinen antropologia, asketismi ja teosis-oppi eli jumalallistuminen. Maksimoksen mukaan ihmisen sisäinen muutos on keskeinen osa pelastuksen todellisuutta: se ei ole vain seuraus uskosta tai Jumalan armosta, vaan armon mahdollistama mutta ihmisen tahdolla ja toiminnalla toteutuva prosessi 1.

Sisäisen työn ytimessä on ihmisluonnon puhdistuminen (katharsis), joka edeltää hengellistä näkemystä (theoria) ja mahdollistaa lopulta osallisuuden jumalallisesta elämästä (theosis). Tämä klassinen kolmiportainen malli, jota Maksimos soveltaa ja syventää, perustuu käsitykseen, että sielun kolme voimaa – himollinen (epithymētikon), kiivastuva (thymikon) ja järjellinen (logikon) – tulee ohjata oikeaan suhteeseen Jumalan kanssa. Kun nämä voimat toimivat luonnollisesti, ihminen on sisäisesti eheä ja kykenee rakastamaan Jumalaa koko olemuksellaan 2.

Maksimos opettaa, että syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisen sisäinen toiminta on vääristynyt: halut suuntautuvat pois Jumalasta luotuihin asioihin, kiivastuminen kohdistuu vääriin kohteisiin, ja järki hämärtyy. Sisäinen työskentely on prosessi, jossa nämä voimat palautetaan oikeaan tilaansa: halu kohdistuu Jumalaan, kiivastuminen torjuu synnin ja järki valaistuu. Hän kirjoittaa: ”Joka on puhdistanut intohimonsa,sen mieli näkee Jumalan niin kuin puhtaassa vedessä heijastuu aurinko”3. Tässä yhteydessä ”intohimo” (pathos) tarkoittaa luonnonvastaista halua, joka sitoo ihmisen ajalliseen ja hajottaa hänen sisäisen ykseytensä.

Maksimos korostaa, että tämä puhdistus ei tapahdu pelkän ulkoisen pidättyvyyden kautta, vaan vaatii syvää sisäistä tarkkailua ja ajatusten hallintaa. Hän on tässä suhteessa velkaa Evagrioksen opille logismoista, mutta menee pidemmälle yhdistämällä ajatusten hallinnan teologiseen näkemykseen ihmisen pelastuksesta. Ajatukset eivät ole vain psykologisia ilmiöitä, vaan osoittavat ihmisen sisäisen tilan ja hänen suhteensa Jumalaan. Siksi sisäinen työskentely on jatkuvaa valppautta, jonka tarkoitus on tehdä ihmisen sydämestä asumus Jumalalle.

Merkittävä osa Maksimoksen näkemystä sisäisestä työstä liittyy rakkauteen. Hän esittää, että vain rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen kykenee voittamaan itsekkäät intohimot. Rakkaus ei ole tunne, vaan sisäisen työn tulos ja päämäärä. Hän kirjoittaa: ”Joka rakastaa Jumalaa, se pitää koettelemuksia arvokkaina, eikä koskaan syytä ihmisiä, jotka aiheuttavat hänelle kärsimystä”4. Tässä näkyy Maksimoksen etiikan radikaali evankelinen suunta: sisäinen työ ei ole vain ihmisen itsensä vuoksi, vaan hänen suhteensa toisiin puhdistuu rakkaudeksi, joka heijastaa Jumalan olemusta.

Sisäinen työskentely on siis Maksimokselle enemmän kuin moraalinen parantuminen – se on eksistentiaalinen ja ontologinen osallistuminen Jumalan toimintaan ihmisessä. Kun ihminen puhdistuu ja rakastaa, hän tulee Jumalan kaltaiseksi. Maksimos ei kuitenkaan opeta pelastuksen toteutuvan ihmisen itsensä kautta, vaan korostaa, että kaikki hyvä on Jumalan lahjaa. Ihminen osallistuu tähän lahjaan omalla vapaalla myötävaikutuksellaan: hän suostuu puhdistumaan, hyväksyy koettelemukset ja kilvoittelee rukouksessa, paastossa ja lähimmäisenrakkaudessa.

Tällä tavoin sisäinen työskentely on sekä yksilöllinen että yhteisöllinen: se alkaa sydämestä, mutta näkyy teoissa. Rakkaus Jumalaan ilmenee rakkaudessa lähimmäiseen, ja näin kilvoittelijan sisäinen muutos rakentaa koko kirkon ruumista. Maksimoksen visio sisäisestä työstä on siten asketismin ja eukaristisen elämän yhdistymistä – sydämen hiljaisuudessa ja kirkon yhteydessä tapahtuvaa muodonmuutosta.

4.Johannes Siinailaisen opetus sydämen sodasta

Johannes Siinailainen (n. 579–649), tunnettu erityisesti teoksestaan Klimax tou Paradeisou (Paratiisin portaat), tarjoaa vaikuttavan ja systemaattisen esityksen sisäisestä työskentelystä hengellisen kilvoituksen kontekstissa. Teoksessa, joka on järjestetty kolmenkymmenen ”askeleen” muotoon, Johannes kuvaa asketismin vaiheita alkaen synnin hylkäämisestä ja päättyen rakkauden ja rukouksen kautta saavutettavaan jumalayhteyteen. Erityisen vaikuttavalla tavalla hän kuvaa sydämessä käytävää sisäistä taistelua, jota hän kutsuu sydämen sodaksi – näkymättömäksi kamppailuksi, jossa kilvoittelija kohtaa ajatuksia, intohimoja ja demonisia houkutuksia 1.

Johanneksen mukaan sydän (kardia) on ihmisen hengellisen elämän keskus, paikka, jossa ihminen kohtaa Jumalan – mutta samalla myös paikka, jossa kiusaukset, pelot, ylpeys ja himot yrittävät saada otteen. Tämä sisäinen tila ei ole neutraali, vaan se on jatkuvasti uhattuna sekä sisäisten että ulkoisten vaikutusten kautta. Johannes kirjoittaa: “Autuas on se, joka on nähnyt itsensä, sillä hän on nähnyt kaiken.” 2. Tämä näkemys on introspektiivinen mutta ei psykologisoiva – kyse ei ole pelkästä itsereflektiosta, vaan hengellisestä tarkkaavaisuudesta, joka suuntautuu sydämen tilan valvomiseen Jumalan läsnäolon valossa.

Johannes painottaa, että intohimoja vastaan ei voida taistella pelkin älyllisin keinoin, vaan taistelu vaatii rukouksen, paaston, hiljaisuuden (hesykia) ja ennen kaikkea mielen (nous) laskeutumista sydämeen. Tämä hesykastinen näkemys ilmenee selvästi Johanneksen opetuksessa: kilvoittelija pyrkii pitämään mielensä sydämessä ja valvomaan siellä herkeämättä kuin vartija muurilla. Erityisesti Portaiden luvut 15–26 käsittelevät tätä taistelua tarkasti, mm. himon, vihan, turhamaisuuden ja ylpeyden vastaisessa kamppailussa 3.

Sydämen sota on sekä moraalinen että hengellinen. Johannes opettaa, että jokainen kiusaus tarjoaa mahdollisuuden joko lankeemukseen tai hengelliseen voittoon. Hän kuvaa intohimojen etenemistä nelivaiheisena prosessina, joka muistuttaa Evagrioksen esittämää kaavaa: (1) ehdotus (prosbolē), (2) vuoropuhelu, (3) suostumus ja (4) intohimon vakiintuminen (pathos). Sisäinen työskentely tarkoittaa tässä sitä, että kilvoittelija oppii katkaisemaan ajatuksen heti ehdotusvaiheessa ennen kuin se ehtii juurtua sieluun 4. Tässä auttaa jatkuva huuto Jumalan puoleen – erityisesti Jeesuksen rukouksen harjoitus: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.”

Johanneksen mukaan Jumala sallii sielun kokea sisäisiä taisteluita kasvattaakseen sen kestävyyttä ja nöyryyttä. Hän kirjoittaa, että ne, jotka eivät koe kiusauksia, voivat helposti langeta itsetyytyväisyyteen ja hengelliseen ylpeyteen. Siksi sydämen sota on välttämätön osa hengellistä kasvua – ei vain vihollisen torjumista, vaan Jumalan johdatuksessa tapahtuvaa muovautumista. Johanneksen etiikka on voimakkaan teosentrinen: kaikki, mikä tapahtuu sielussa, on johdettavissa Jumalan pedagogiasta, joka tähtää ihmisen pelastukseen ja puhdistumiseen.

Johanneksen kuva sydämen sodasta ei ole synkkä tai epätoivoinen, vaikka se on äärimmäisen realistinen. Hänen kirjoituksissaan välittyy tieto siitä, että tämä taistelu ei ole yksinäinen: kilvoittelija taistelee Jumalan armon avulla, enkelien suojeluksessa ja pyhien esirukousten tukemana. Lopullinen voitto ei ole ihmisen oman ponnistuksen hedelmä, vaan Jumalan lahja niille, jotka kilvoittelevat uskollisesti.

5.Gregorios Nyssalaisen näkemys hengellisestä kasvusta

Gregorios Nyssalainen (n. 335–n. 395) kehitti patristisen tradition syvällisimpiä näkemyksiä hengellisestä kasvusta. Hänen ajattelussaan hengellinen tie ei ole päämäärältään pysyvä tila, vaan alati jatkuva eteneminen kohti Jumalaa, joka on ääretön ja käsittämätön. Gregorioksen mukaan ihmisen elämä Jumalan yhteydessä on ikuisesti jatkuvaa kasvua, jossa sielu puhdistuu, kirkastuu ja yhä syvemmin osallistuu Jumalan olemuksen salaisuuteen 1. Tämä dynaaminen näkemys hengellisestä elämästä perustuu sekä hänen ontologiaansa että raamatulliseen tulkintaan Jumalan äärettömyydestä.

Keskeinen käsite Gregorioksen ajattelussa on epäjatkuva täydellisyys (ἀεὶ αὔξησις), jatkuva kasvu, jossa ei ole pysyvää päätepistettä. Hän kirjoittaa teoksessaan Mooseksesta, De vita Moysis, että todellinen täydellisyys on ”jatkuvaa etenemistä loputtomaan täydellisyyteen” 2. Tämä merkitsee sitä, että pyhittyminen ei ole saavutus, vaan jatkuvaa Jumalan tavoittelua ja hänen läsnäolonsa syvenevää kokemista. Ihminen ei koskaan saavuta täyttä osallisuutta Jumalan olemukseen, mutta voi osallistua hänen hyveisiinsä (energeiai) rajattomasti. Tällainen hengellinen elämä on määrätietoista etenemistä kohti sitä, mikä aina ylittää – Jumalan äärettömyyttä.

Gregorios liittää hengellisen kasvun olennaisesti katarsikseen (puhdistumiseen), photismokseen (valaistumiseen) ja theosikseen (jumalallistumiseen). Puhdistus on ensisijainen vaihe, jossa sielu vapautuu himojen vallasta ja suuntautuu Jumalaan. Hän kirjoittaa: ”Sielu, joka on vapautunut intohimoista, voi vastaanottaa Jumalan valon ja elää hengellisessä kirkkaudessa” 3. Tämä puhdistuminen tapahtuu askeettisessa kilvoituksessa, rukouksessa, paastossa ja Jumalan käskyjen noudattamisessa, mutta sen mahdollistaa ennen kaikkea Jumalan armo.

Gregorioksen mukaan hengellinen kasvu ei ole lineaarista kehitystä kohti tiettyä moraalista täydellisyyttä, vaan osallistumista jumalalliseen elämään, joka muuttaa ihmisen olemuksen. Tämä tapahtuu sekä tiedollisena että eksistentiaalisena prosessina: ihminen tulee tuntemaan Jumalan ei vain käsitteellisesti, vaan syvällä tavalla olemuksellaan. Tällöin hengellinen kasvu liittyy myös mystiseen tietoon (gnosis), joka ylittää rationaalisen ymmärryksen. Gregorios viittaa usein siihen, että Jumalan kohtaaminen tapahtuu ”pimeydessä”, missä järki vaikenee ja sielu lepää uskossa 4. Tämä ajatus perustuu erityisesti Mooseksen kohtaamiseen Jumalan kanssa Siinain vuorella, jossa pimeys symboloi Jumalan salattua läsnäoloa.

Tämä hengellisen kasvun näkemys tuo esiin olennaisen periaatteen Gregorioksen teologiassa: hengellinen elämä ei tyhjene moraalisiin hyveisiin, vaan huipentuu Jumalan läsnäolossa elämiseen, joka on sekä rakastavaa että kokemuksellista. Hän kirjoittaa: ”Sielu, joka on päässyt osalliseksi Jumalan valosta, ei pysähdy siihen, mitä on jo saanut, vaan kiihottuu yhä enemmän rakastamaan sitä, mitä ei vielä tunne” 5. Tämä hengellisen halun (eros) dynaamisuus erottaa Gregorioksen moraalifilosofisista järjestelmistä: ihmisen kaipuu on Jumalan istuttama, eikä se tyydy mihinkään luotuun, vaan vain äärettömään Jumalaan.

Gregorios Nyssalaisen opetuksessa hengellinen kasvu on siis loputon liike – ei siksi, että Jumalaa ei voisi kohdata, vaan siksi, että hänen syvyytensä on mittaamaton. Ihmisen tehtävä on osallistua tähän liikkeeseen vapaasti ja jatkuvasti, tietäen, että jokainen askel Jumalaa kohti johtaa uuteen kaipuuseen. Näin sisäinen työskentely ei ole pelkkää hyveen harjoitusta, vaan eksistentiaalista osallistumista Jumalan ikuiseen elämään.

6.Filokalian myöhäispatristisia hesykastisia näkemyksiä sisäisestä hiljaisuudesta ja valvonnasta

Filokalia (φιλοκαλία τῶν ἱερῶν νηπτικῶν), ”pyhien neptisten isien rakkaus kauneuteen”, on kokoelma itäisen kristikunnan asketis-mystistä kirjallisuutta, jonka kokoamisen aloittivat pyhittäjät Nikodemos Athosvuorelainen ja Makarios Korinttilainen 1700-luvun lopulla. Teokset kattavat laajan ajallisen kaaren, varhaisista isistä kuten Evagrios ja Maksimos Tunnustaja aina myöhäisempien hesykastien, kuten Gregorios Siinailaisen, Palamas’n ja pyhittäjä Nikodemos Athosvuorelaisen, kirjoituksiin. Filokalia heijastaa syvästi kehittynyttä sisäisen työskentelyn traditiota, jossa hiljaisuus (ἡσυχία) ja valvonta (νῆψις) ovat keskeisiä käsitteitä hengellisessä kasvussa ja pelastuksessa 1.

Hesykia, ”sisäinen hiljaisuus”, ei tarkoita pelkästään ulkoista eristäytymistä tai äänettömyyttä, vaan mielen ja sydämen hiljentämistä, jossa kaikki hajottavat ajatukset, intohimot ja mielikuvat pyritään karkottamaan rukouksen ja tarkkaavaisuuden avulla. Gregorios Siinailainen (n. 1260–1346) kirjoittaa: ”Hesykia on evankeliumin salaisuuksien äiti… se varjelee Jumalan sanan ja sallii sen puhjeta hedelmään sielussa.” 2 Tämä hiljaisuus ei ole passiivista vetäytymistä, vaan intensiivistä ja tarkkaa sisäistä valvontaa, jossa kilvoittelija varjelee mieltään (nous) ja sydäntään kuin sotilas porttia.

Nēpsis, valvonta tai hengellinen tarkkaavaisuus, on keskeinen käsite hesykastisessa opetuksessa. Sen juuret ulottuvat varhaisiin erämaaisiin, mutta se saa erityisen painotuksen Filokaliassa. Valvonta tarkoittaa ennen kaikkea ajatusten (logismoi) tarkkailemista: niiden alkuperän, sisällön ja päämäärän arvioimista. Teoksessaan Valvomisesta ja rukouksesta (Peri nēpseōs kai proseuchēs) munkki Hesykios Jerusalemilainen i kirjoittaa: ”Niin kuin portinvartija varjelee palatsia, niin meidän tulee valvoa mieltämme ja havaita heti vihollisen ehdotus.” 3 Tämä valvonta yhdistyy Jeesuksen rukoukseen, joka toimii kuin hengellinen hengitys, puhdistaen ja valaisten sydämen.

Jeesuksen rukous – ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä” – on hesykastisen kilvoituksen keskiössä. Se toimii keinona keskittää mieli, yhdistää se sydämeen ja pitää se Jumalan edessä ilman harhailua. Pyhittäjä Nikodemos Athosvuorelainen opettaa, että rukouksen jatkuvuus luo sieluun vähitellen ”jumalallisen valon temppelin”, jossa Jumala itse asuu 4. Tässä näkyy hesykastisen tradition pneumatologinen ulottuvuus: Pyhä Henki on se, joka mahdollistaa sydämen rukouksen ja valaisee mielen valvonnan kautta.

Myöhäispatristisessa hesykasmissa sisäisen hiljaisuuden ja valvonnan päämääränä ei ole ainoastaan syntien välttäminen, vaan sydämen puhdistuminen (katharsis) ja sen myötä Jumalan näkeminen (theōria). Tämä näkyy erityisesti pyhän Gregorios Palamas’n (n. 1296–1359) opetuksessa. Hän korostaa, että Jumalan kirkkaus voidaan kokea ihmisen sisimmässä, kun mieli laskeutuu sydämeen ja siellä pysyy, jatkuvasti huutaen Jumalaa rukouksessa ja hiljaisuudessa 4. Näin hesykia ja nēpsis eivät ole vain askeettisia käytäntöjä, vaan liittyvät suoraan Jumalan tuntemiseen.

Lisäksi Filokalian opetuksessa on vahva antropologinen ulottuvuus: ihmisen olemuksen keskuksena pidetään sydäntä, joka ei ole vain tunteiden paikka, vaan hengellisen olemassaolon keskus. Pyhittäjä Teofan Erakko (1815–1894), myöhempi Filokalian tulkitsija venäläisessä traditiossa, kuvaa tätä seuraavasti: ”Kun mieli laskeutuu sydämeen ja Jumalan nimi asettuu sinne, silloin alkaa todellinen rukous ja todellinen elämä.” 5

Yhteenvetona voidaan todeta, että Filokalian myöhäispatristinen hesykastinen perinne tarjoaa syvällisen näkemyksen sisäisestä työskentelystä, jossa hiljaisuus, rukous ja valvonta muodostavat kolminaisuuden, jonka kautta ihminen puhdistuu ja saavuttaa yhteyden Jumalaan. Tämä ei ole mekaanista harjoittelua, vaan Jumalan armon ja ihmisen vapaan yhteistyön (synergia) hedelmä, jossa jokainen sisäisen hiljaisuuden hetki on askel kohti jumalallistumista.

Lopuksi

Patristinen traditio ei ole pelkkä historiallinen muistomerkki, vaan edelleen elävä ja hengellisesti hedelmällinen perintö, joka puhuttelee myös nykyihmistä. Varhaisten ja keskiaikaisten isien opetukset sisäisestä työskentelystä, hiljaisuudesta, valvonnasta ja sydämen rukouksesta tarjoavat syvällisiä vastauksia modernin ihmisen hengellisiin kysymyksiin. Niiden ytimessä on ihmisen kokonaisvaltainen muutos Jumalan armosta, joka tapahtuu yhteistyössä ihmisen vapauden ja Jumalan lahjan kanssa – tämä synergia jää ajattomaksi ohjenuoraksi.

Nykyajan ortodoksisessa hengellisessä elämässä patristiset opetukset ovat löytäneet uuden ilmaisunsa muun muassa hiljaisuuden retriiteissä, Jeesuksen rukouksen ohjatuissa harjoituksissa sekä nykyisten kilvoittelijoiden ja ohjaajavanhusten opetuksessa. Esimerkiksi Athosvuorelaiset vanhukset, kuten Paisios Athosvuorelainen ja Efraim Filotheoslainen, ovat tuoneet monien ulottuville käytännöllisen ja syvästi kokemuksellisen tulkinnan hesykastisesta elämästä, jossa Filokalian periaatteet toteutuvat konkreettisesti nykypäivässä1.

Yhä useammin patristista opetusta sovelletaan myös psykologisen hyvinvoinnin alueelle. Ortodoksinen psykoterapia, erityisesti isä Sofroni Saharovin ja hänen oppilaansa arkkimandriitta Zacharias Zacharoun teologiassa, yhdistää syvällisesti Gregorios Palamas’n ja muiden isien opetuksia ihmisen olemuksesta, tahdosta ja rukouksesta psykologisiin ulottuvuuksiin, kuten persoonallisuuden eheyttämiseen ja identiteetin palautumiseen Jumalan kuvaksi 2.

Lisäksi nykyajan teologit ja tutkijat ovat uudelleen arvioineet patrististen tekstien merkitystä postmodernissa kulttuurissa, jossa hajanaisuus, levottomuus ja merkityksen katoaminen ovat keskeisiä haasteita. Tässä kontekstissa isien korostama sisäinen hiljaisuus (hesykia) ja sydämen rukous eivät ole eskapismia, vaan syvä ja eettisesti kantava vaihtoehto fragmentoituneelle elämälle. Hiljaisuudesta nouseva toiminta ei ole maailmasta vetäytymistä, vaan sen parantamista Kristuksen valossa.

Hesykastinen ajattelu – jossa ihmisen koko huomio, energia ja rakkaus suunnataan Jumalaan – voidaan ymmärtää hengellisenä ekosysteeminä, jossa ihminen oppii elämään tasapainossa itsensä, lähimmäisensä, luomakunnan ja Jumalan kanssa. Tämä antaa myös teologisen pohjan ekoteologialle, jossa sydämen puhdistuminen heijastuu eettiseen ja ekologiseen vastuuseen 3.

Yhteenvetona voidaan todeta, että patristisen perinteen sisäinen työskentely tarjoaa nykyihmiselle vaihtoehdon pinnalliselle elämälle: se kutsuu kohti syvempää olemassaolon tasoa, missä ihminen ei etsi vain hyvinvointia, vaan pelastusta, pyhitystä ja jumalallistumista (theōsis). Sisäinen hiljaisuus, valvonta ja rukous eivät ole menneisyyden ihanteita, vaan ajankohtaisia keinoja vastata aikamme eksistentiaaliseen kriisiin. Patristinen traditio elää siellä, missä ihminen sydämessään kääntyy Jumalan puoleen ja antaa Pyhän Hengen uudistaa elämänsä.

Viitteet: 1. Evagrioksen oppi logismoista

1.Evagrios Pontoslainen, Praktikos, 6–8; teoksessa *The Praktikos and Chapters on Prayer*, trans. John Eudes Bamberger, Kalamazoo: Cistercian Publications, 1981, s. 18–21.

2.. Samassa, 84–90, s. 52–57.

3.. Evagrios Pontoslainen, Peri Logismōn (Ajatuksista), frag. 3; ks. teoksessa Antoine Guillaumont (toim.), Les Six Centuries des Kephalaia Gnostica d’Évagre le Pontique, Paris: Éditions du Cerf, 1971, s. 45–46.

Viitteet: 2. Maksimos Tunnustajan käsitys synergian ja tahdon suhteesta

Maksimos Tunnustaja, Opuscula theologica et polemica, 7; teoksessa Maximus Confessor: Selected Writings, trans. George C. Berthold, New York: Paulist Press, 1985, s. 189–192.
Samassa, Questions to Thalassius, 21; s. 140.
Lars Thunberg, Microcosm and Mediator: The Theological Anthropology of Maximus the Confessor, Chicago: Open Court, 1995, s. 247–250.
Maksimos Tunnustaja, Toiset sadat kappaleet rakkaudesta, 3.60; suom. teoksessa Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta, suom. Markku Salminen, Helsinki: Filokalia-sarja, 2004, s. 97.

Viitteet: 3. Maksimos Tunnustajan näkemys sisäisestä työskentelystä

Jean-Claude Larchet, La divinisation de l’homme selon saint Maxime le Confesseur, Paris: Cerf, 1996, s. 104–108.
Maksimos Tunnustaja, Ambigua, 41; teoksessa Maximus the Confessor: Selected Writings, trans. George C. Berthold, New York: Paulist Press, 1985, s. 279–281.
Maksimos Tunnustaja, Toiset sadat kappaleet rakkaudesta, 2.30; suom. teoksessa Rakkaudesta, suom. Markku Salminen, Helsinki: Filokalia-sarja, 2004, s. 70.
Samassa, 1.66; s. 51.

Viitteet: 4. Johannes Siinailaisen opetus sydämen sodasta

Johannes Siinailainen, Paratiisin portaat (Klimax), suom. Markku Salminen, Helsinki: Filokalia-sarja, 2006, s. 15–19.
Klimax, 26.1; s. 184.
Samassa, 15–26; s. 102–190.
Ks. Evagrios Pontoslainen, Peri logismōn, sekä Johannes Siinailainen, Klimax, 26.12; s. 186.

Viitteet: 5. Gregorios Nyssalaisen näkemys hengellisestä kasvusta

Jean Daniélou, Platonism and Mystical Theology: The Spiritual Doctrine of St. Gregory of Nyssa, London: Burns & Oates, 1954, s. 58–65.
Gregorios Nyssalainen, De vita Moysis, II.225; suom. *Mooseksen elämä*, suom. Osmo Haapasaari, Helsinki: Filokalia-sarja, 2007, s. 117–119.
Samassa, II.160–170; s. 97–101.
Samassa, II.162–166; s. 98.
Gregorios Nyssalainen, In Canticum Canticorum, Hom. 6; teoksessa From Glory to Glory: Texts from Gregory of Nyssa’s Mystical Writings, trans. Herbert Musurillo, New York: Charles Scribner’s Sons, 1961, s. 196–197.

Viitteet: 6. Filokalian myöhäispatristisia hesykastisia näkemyksiä sisäisestä hiljaisuudesta ja valvonnasta

Filokalia, toim. Nikodemos Athosvuorelainen & Makarios Korinttilainen, engl. The Philokalia, Vols. 1–5, trans. G.E.H. Palmer, Philip Sherrard & Kallistos Ware, London: Faber & Faber, 1979–1995.
Gregorios Siinailainen, Filokalia, osa IV, kohta 118; engl. Philokalia, vol. IV, s. 215–218.
Hesykios Jerusalemin munkki, Valvomisesta ja rukouksesta, Filokalia, osa I; engl. Philokalia, vol. I, s. 162.
Nikodemos Athosvuorelainen, Neuvot rukouksesta, Filokalia, osa V; engl. Philokalia, vol. V, s. 45–47.
Gregorios Palamas, Triadit pyhän Gregorios Palamas’n puolustukseksi, suom. otteita, ks. John Meyendorff, St. Gregory Palamas and Orthodox Spirituality, Crestwood: SVS Press, 1974, s. 119–138.
Teofan Erakko, The Art of Prayer: An Orthodox Anthology, London: Faber & Faber, 1966, s. 64–67.

Viitteet: Lopuksi

Paisios Athosvuorelainen, Sanat I: Hengellinen herääminen, suom. Athos-säätiö, Uusikylä: 2015, s. 55–72; Efraim Arizonlainen, *Rukouksen ja kilvoituksen tie*, suom. Athos-säätiö, 2022, s. 90–113.
Archimandrite Zacharias Zacharou, The Enlargement of the Heart, Essex: Stavropegic Monastery of St. John the Baptist, 2006, s. 15–28; Sofroni Saharovilainen, Ihmisen jumalallinen tie, suom. Athos-säätiö, 2018, s. 81–95.
John Chryssavgis, Beyond the Shattered Image: Insights into an Orthodox Ecological Worldview, Boston: Holy Cross Orthodox Press, 1999, s. 102–117.