Paratiisi isien ajattelussa

Paratiisi isien ajattelussa

 

Johdanto

Paratiisi on yksi kristillisen teologian peruskäsitteistä ja -ideoista. Se yhdistää ihmisen alkuperän, identiteetin, syntiinlankeemuksen ja sovituksen tavalla, joka ulottuu kosmologiaan ja henkilökohtaiseen hengellisyyteen. Paratiisi ei ollut vain luomiskertomuksen (1. Moos. 2–3) tapahtumapaikka, vaan sen merkitys syveni osana suurempaa lunastushistorian draamaa: ihmisillä oli luomisen aikaan erityinen paikka Jumalan maailmassa, mutta se menetettiin syntiinlankeemuksen myötä – mutta se voitiin saada takaisin Kristuksen kautta.

Kirkon isien kirjoitukset paratiisista paljastavat sekä jatkuvuuden juutalaisen perinnön kanssa että uuden kristillisen tulkinnan kehittymisen. Septuagintan käännös Eedenin ”puutarhasta” (hepreaksi gan ”eden”) paradeisos viittasi paitsi fyysiseen paikkaan myös kuninkaalliseen puutarhaan tai temppeliin. Kirkon isät saattoivat nähdä paratiisin monitasoisen merkityksen ansiosta mallina sekä kirkon liturgiselle elämälle että tulevalle taivaalliselle todellisuudelle. Samalla paratiisi täytti tarkoituksensa raamatullisena teologisena linkkinä Genesis-kirjan alun ja Johanneksen ilmestyksen lopun välillä: perustettu paratiisi sai ilmaisunsa Uudessa Jerusalemissa (Ilm. 22:1–5).

Varhaiset kristityt perivät useita tapoja lukea pyhiä kirjoituksia: kirjaimellisesti, moraalisesti, allegorisesti ja anagogisesti – ja nämä tulkintatavat vaikuttivat suuresti siihen, miten paratiisia ymmärrettiin. Jotkut kirkkoisistä, kuten Origenes, loivat rikkaita hengellisiä tai allegorisia kuvauksia paratiisista hengellisen kehityksen kenttänä tai sielun tilana. Vaikka he eivät sulkeneet pois sen syvempää hengellistä merkitystä, toiset, kuten Basileios Suuri ja Augustinus, pysyivät paratiisin historiallisessa ja kirjaimellisessa merkityksessä. Länsi- ja itäisen kirkon isät painottivat eri tavoin eskatologista, liturgista tai moraalista näkökulmaa.

Paratiisi ei ollut kirkon isille teologinen kuriositeetti, vaan peruskonsepti, joka muovasi heidän näkemyksensä ihmiskunnasta, sovituksesta ja jopa kosmologiasta. Ihmiset luotiin paratiisia varten – ei vain paikkaa, vaan myös olemassaolon tilaa Jumalan alla. Paratiisin menetys merkitsi täydellistä muutosta elämän suunnassa, ei vain karkotusta paikasta. Paratiisi pysyi jatkuvana kaipauksena, mutta myös lupauksena: Kristuksen kautta ihmiset voivat palata sinne paitsi aikojen lopussa, myös jo osittain tässä elämässä, kirkon sakramentaalisessa ja askeettisessa elämässä.

Tässä artikkelissa tutkitaan tärkeiden kirkkoisien, kuten Origeneen, Augustinuksen, Johannes Damaskoslaisen, Basileios Suuren, Tertullianuksen ja Efraim Syyrialaisen, näkemyksiä paratiisista. Heidän teoksensa osoittavat, kuinka erilaiset lähestymistavat – historiallinen, hengellinen, liturginen ja eskatologinen – kietoutuivat yhteen käsitteeseen ja kuinka paratiisi oli heille avain koko pelastushistorian ymmärtämiseen.

1.Paratiisi Origeneen käsityksen mukaan

Yksi kristillisen teologian ensimmäisistä systematisoijista, Origenes (n. 185–254), näki paratiisin useista näkökulmista. Kirjaimellinen tulkinta ei tyydyttänyt häntä; hän näki paratiisin ennen kaikkea hengellisenä ja teologisena todellisuutena, joka heijasti ihmisen sisäistä suhdetta Jumalaan. Origeneen hermeneuttinen käsite perustui kolmeen tasoon, joilla Raamattua tulisi ymmärtää: kirjaimellinen (historiallinen), moraalinen (eettinen) ja hengellinen (allegorinen tai mystinen). Hänen kuvauksensa paratiisista ja sen merkityksestä ihmiskunnan lunastushistoriassa oli suuresti tämän monitasoisen lähestymistavan vaikutteinen.

Paratiisi luomisen alkuna

Origenes toteaa teoksessaan De Principiis (IV.3.1), että paratiisi oli historiallinen paikka, johon Jumala asetti ensimmäiset ihmiset. Vaikka hän korostaa, että sen fyysiset kuvaukset – kuten puut, joet ja elämän puu – viittaavat syvempiin hengellisiin totuuksiin, Eedenin puutarha kuvataan paikkana, joka on täynnä hengellistä kauneutta ja runsautta. Erityisesti hyvän ja pahan tiedon puu osoittaa ihmisen kyvyn valita kuuliaisuuden tai kapinan; elämän puu symboloi Kristusta, jonka kautta elämä ja yhteys Jumalaan ovat mahdollisia.

Sielun hengellinen matka

Origeneelle paratiisi oli sielun pitkän matkan ensimmäinen vaihe kohti Jumalaa sekä ihmisen alkuperäinen asuinpaikka. Teoksessaan Homiliae in Genesi Aatamin sijoittaminen paratiisiin kuvaa sielun tilaa ennen syntiinlankeemusta: tilaa, jossa se saa ravintonsa elämän puusta, liikkuu vapaasti ja nauttii Jumalan läheisyydestä (Hom.in Gen. I, 7). Tässä tilassa ihminen elää sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa, vapaana moraalisesta epätäydellisyydestä ja kuolevaisuudesta.

Origeneen allegorinen tulkinta paratiisin neljästä joesta – Pison, Gihon, Tigris ja Eufrat – antaa niille merkityksen sielun neljänä hengellisenä kykynä: järki, tunne, tahto ja muisti. Näiden ”vesien” virtaaminen paratiisissa osoittaa, kuinka sielu toimii kokonaisuudessaan Jumalan järjestyksessä ja armon virrassa. Kun nämä kyvyt poikkeavat Jumalan tahdosta, ihminen karkotetaan paratiisista – paitsi fyysisesti myös psyykkisesti.

Paratiisi Kristuksessa saavutettavana todellisuutena

Origenes opettaa, että vaikka synti ajoi ihmisen paratiisista, Kristus sallii paluun paratiisiin. Kristus esitetään uutena puutarhurina, joka ei vain vartioi paratiisin portteja, vaan myös päästää niiden läpi puhdistuneet ja hengellisesti kehittyneet ihmiset. Paratiisi ei siis ole vain menneisyyden tila, vaan myös tulevaisuuden lupaus ja hengellinen todellisuus, johon ihmiset voivat jo asteittain päästä, kun heidän mielensä uudistuu Kristuksessa.

Paratiisiin pääseminen vaatii Origeneen mukaan askeettisuutta, rukousta, perusteellista Raamatun tutkimista ja yhteistyötä Jumalan armon kanssa; se ei tapahdu automaattisesti. Sielun on ensin koettava ”paratiisista karkottaminen” ja sitten palattava asteittain luonnolliseen tilaansa. Tämä kasvuprosessi heijastaa Origeneen ajatusta apokatastasiksesta, eli kaiken palautumisesta Jumalalle – jolloin myös paratiisi toteutuu.

Paratiisi ja temppeli- ajatus

Joissakin tulkinnoissaan Origenes yhdistää paratiisin temppelin kuvaan. Paratiisi on ihmisen palvelun ja ylistyksen paikka, joka on kuin Jumalan turvapaikka. Hän vertaa Aatamin tehtävää ”viljellä ja varjella” (hepreaksi: ”avad ja šamar”) paratiisia temppelin papin tehtäviin. Tämä liturginen ja hengellinen ulottuvuus muuttaa paratiisin paikasta tilaksi, jossa ihmiset osallistuvat Jumalan todellisuuteen ja toimivat luomakunnan ”papillisena keskuksena”.

Origeneen vaikutus myöhempään mystiikkaan ja raamatun tulkintaan**

Myöhempi kristillinen mystiikka, erityisesti Aleksandrian koulukunta ja itäinen kristinusko, oli suuresti Origeneen paratiisikäsityksen, etenkin hänen allegorisen tulkintansa Eedenistä sielun sisäisenä tilana, vaikutuksen alaisena. Monet hengellisen elämän kehitystä käsittelevät teokset, mukaan lukien Gregorius Nyssalaisen ja Maximus Tunnustajan teokset, juontavat juurensa hänen käsityksestään sielun noususta Jumalan luo, jota joskus kutsutaan anagogéksi.

Origeneen näkemys paratiisista hengellisenä paikkana, jossa sielu vaeltaa, puhdistuu, ravitsee itseään elämän puun hedelmillä ja kasvaa Jumalan tuntemuksessa, esitti paratiisin mystisenä kehityksen tienä, ei vain varhaisen historian näyttämönä. Itäisen kirkon hesykastisessa perinteessä, jossa rukous ja sisäinen hiljaisuus (hesychia) nähdään keinoina palauttaa sielun paratiisinen rauha ja puhdistus Jumalan valossa, tämä tulkinta on erityisen selvä.

Erityisesti Origenen Canticum Canticorum (Kommentaari Hoosianna-lauluun), jossa morsiamen ja sulhasen rakkaussuhde edustaa sielun ja Kristuksen välistä yhteyttä, luo mahdollisuuden tulkita paratiisi henkilökohtaisena mystisen yhdistymisen tilana. Tästä näkökulmasta paratiisi on sielun sisäinen, pohdiskeleva keskus – sydämen turvasatama, jossa Jumala asuu, eikä vain historiallinen paikka.

Syventäen Origeneen ajatuksia, myöhemmät teologit, kuten Evagrius Ponticus (345–399), loivat askeettis- mystisiä kehityskaaria, joissa sielu kulkee ”paratiisista karkotuksesta” kohti theōsista (jumalallistumista). Tässä mielessä paratiisi toimii eräänlaisena arkkityyppisenä tai typologisena perustana, josta koko hengellinen elämä pyrkii nousemaan uudelleen esiin.

Origeneen vaikutus on erityisen selvä länsimaisessa kristinuskossa Gregorius Suuren ja benediktiiniläisen mystiikan kautta, joissa nelinkertainen tulkinta Raamatusta – kirjaimellinen, allegorinen, moraalinen ja anagoginen – vakiintui osaksi keskiaikaista teologista lukutraditiota. Tässä paratiisi voitiin ymmärtää samanaikaisesti historiallisena Eedenin puutarhana, sielun nykyisenä hengellisenä tilana, moraalisena oppaana hyvään elämään ja eskatologisena lupauksena taivaasta.

Vaikka jotkut Origeneen opetuksista – kuten hänen ajatuksensa sielun esiexistenssistä ja apokatastasis – herättivät myöhemmin keskustelua ja jopa tuomion, hänen vaikutuksensa kristillisen paratiisikäsityksen syventymiseen on kiistaton. Hänen näkökulmastaan paratiisi liittyy kosmologiaan, soteriologiaan, antropologiaan ja mystiikkaan tavalla, joka tekee siitä paitsi teologisen myös eksistentiaalisen avaimen koko hengellisen elämän ymmärtämiseen.

Origenen näkemykset: yhteenveto

Origeneen mukaan paratiisi on hengellinen horisontti sekä määritelmä ihmisen luomisen tilasta. Puut, joet ja puutarhat ovat kuvia sielun sisäisestä maisemasta, jossa Jumalan viisaus ja rakkaus ovat toiminnassa, joten niillä on symbolista merkitystä. Syntiinlankeemus merkitsi tämän sisäisen paratiisin menettämistä, mutta se voidaan palauttaa hengellisen taistelun ja Kristuksen armon avulla. Origeneelle paratiisi ei ole vain kertomus ihmisen alkuperästä, vaan myös jatkuva teologinen ja eksistentiaalinen todellisuus, joka on tarkoitettu jokaiselle Jumalaa etsivälle.

2. Augustinus ja kadotetun paratiisin autiomaa

Hippon piispa ja yksi vaikutusvaltaisimmista länsimaisista kristillisistä teologeista, Aurelius Augustinus (354–430), tarkasteli paratiisia erityisesti suhteessa syntiin ja armoon. Hänen vaikutuksensa koko länsimaisessa kirkossa oli niin suuri, että keskiajalla ja uskonpuhdistuksen jälkeen hänen käsityksensä paratiisista määritteli olennaisesti kristinuskon näkemyksen ihmisen alkuperästä, luonnosta ja pelastuksesta.

Paratiisi luomakunnan täyttymyksenä

De Genesi ad Litteram (”Genesis kirjaimellisesta merkityksestä”) Augustinus puoltaa näkemystä, jonka mukaan paratiisi oli todellinen, historiallinen paikka – fyysinen tila, johon Jumala asetti Aadamin ja Eevan (De Gen. ad litt. VIII, 1). Vaikka se oli paikka, jossa vallitsi täydellinen harmonia Jumalan, ihmisen ja luomakunnan välillä, se oli kuitenkin kaunis, järjestyksellinen ja runsas. Augustinukselle elämän puu oli todellinen puu, mutta se edusti myös osallisuutta jumalalliseen elämään – Jumalan lahjaa, jonka vastaanottaminen merkitsi jatkuvaa riippuvuutta Luojasta.

Augustinus sanoi, että vaikka paratiisissa elävillä oli possibilitas non peccandi, mahdollisuus olla tekemättä syntiä, heillä ei vielä ollut non possibilitas peccandi, mahdottomuutta olla tekemättä syntiä. Hänen antropologiansa keskittyy tähän eroon: ihmiset luotiin hyviksi, mutta muuttuviksi (mutabilis), joten heidän täydellisyytensä ei ollut vielä muuttumatonta. Tämä alkuperäinen tila löytyi paratiisista: paikasta, jossa ihmiset olivat koetusten alaisia, mutta silti viattomuuden, vanhurskauden ja armon tilassa.

Syntiinlankeemus ja paratiisin menetys

Ihmiset menettivät syntiinlankeemuksen kautta sisäisen harmoniansa ja järjestyksensä sekä fyysisen sijaintinsa – Eedenin puutarhan. Augustinus toteaa, että ihmiset menettivät paitsi suhteensa Jumalaan myös hallinnan itsestään, joten hän käsittelee asiaa sekä kosmologisesta että moraalisesta näkökulmasta. Tunnustuksissaan hän liittää tämän menetyksen henkilökohtaisesti: kuinka ihminen kääntyy pois Jumalan kasvoista kohti luomakuntaa, ”rakastaen epäjärjestystä” (inordinate amando) luotuja asioita enemmän kuin Luojaa (Conf.I.1; XIII.1).

Tätä kääntymistä pois Jumalasta kutsumme aversio dei. Rakkauden oikea järjestys, ordo amoris, katoaa samanaikaisesti. Paratiisin menetys on siis eksistentiaalinen katastrofi, koska ihminen menetti paitsi paikkansa myös sielunsa sisäisen rakenteen. Paratiisissa tahto oli suunnattu Jumalaan, mutta nyt se kääntyi sisäänpäin, ylpeyteen ja itseriittoisuuteen.

Augustinus väitti, että syntiinlankeemus toi mukanaan concupiscentia, halun, jota ihminen ei enää kykene säätelemään itse. Tämä tulisi nähdä sielun yleisenä ”liiallisena kiintymyksenä” ajallisiin asioihin, ei pelkästään seksuaalisena haluna. Tässä mielessä paratiisin menetys synnytti myös eettis- teologisen konfliktin, joka läpäisee koko Augustinuksen teoksen: civitas Dei (Jumalan valtakunta) ja civitas terrena (maallinen valtakunta) elävät rinnakkain, kunnes viimeinen tuomio palauttaa alkuperäisen järjestyksen.

Kristus ja matka takaisin paratiisiin

Augustinuksen teologiassa Kristus on uusi Aadam (ks. Room. 5), joka mahdollistaa paluun ihmisen ensimmäiseen kokemukseen Jumalan osallisuudesta. Mutta hän tarjoaa sen täyttymyksen, vita aeterna, ikuisen elämän; hän ei palauta paratiisia sellaisenaan. Tämä uusi paratiisi ei ole vain paluu alkuperäiseen tilaan, vaan myös armon tila, jossa ihminen on muuttunut – immutabilis in bono, muuttumaton hyvyydessä – sen sijaan, että hänellä olisi possibilitas peccandi. Teoksensa De civitate Dei viimeisissä kirjoissa (XXII) Augustinus kirjoittaa tästä lopullisesta paratiisista: eskatologisesta levosta, jossa Jumala on ”kaikki kaikessa” (1 Kor. 15:28).

Augustinus katsoo, että tämän paratiisin täyttyminen alkaa jo kirkon sakramenttisessa elämässä ajassa. Kaste palauttaa ihmisen luonnolliseen armoonsa; eukaristia on esikatsaus taivaaseen. Mutta vasta ylösnousemuksessa – kuoleman jälkeen – täydellinen lepo ja paratiisin rauha saavat ilmaisunsa.

Paratiisi eksistentiaalisen ja moraalisen järjestyksen kuvana

Toisin kuin Origenes, Augustinus korostaa paratiisin moraalisia ja ontologisia piirteitä sen sijaan, että näkisi sen olennaisesti mystisenä sielun sisäisenä tilana.

Paratiisi on paikka ja tila, jossa vallitsevat oikeat suhteet: suhteet Jumalaan, lähimmäiseen, luontoon ja itseensä. Paratiisin menetys merkitsee tämän suhteiden verkoston hajoamista, jonka vain hyvyys voi rakentaa uudelleen. Augustinukselle paratiisi toimii siis antropologisena peilinä: se paljastaa, kuinka kauas ihminen on pudonnut siitä, mitä hänen oli tarkoitus olla.

Luettelo Augustinuksen näkemyksistä

Augustinukselle paratiisi on koko teologisen antropologian ja lunastushistorian tausta, ei vain menetetty kohtaus. Se osoittaa ihmisluonnon hyvyyden sekä ihmisen vapaata tahtoa koskevan väärinkäytön. Vain Jumalan hyvyys voi ratkaista paratiisin menettämisen kriisin; Kristus auttaa toteuttamaan sen olennaisessa uudessa luomuksessa sekä moraalisessa muutoksessa. Näin Augustinuksen näkemys paratiisista luo yhteyden Genesis-kertomuksen ja eskatologisen toivon välille: paratiisi menetettiin, mutta se ei menetetty pysyvästi; se on palautettu ja korotettu Kristuksessa.

3. Johannes Damaskoslainen ja paratiisiin liittyvä eskatologian ulottuvuus

Yksi viimeisistä merkittävistä kreikankielisistä kirkkoisistä, Johannes Damaskolainen (n. 675–749), kehitti itäisen ortodoksisen teologian metodisesti. Vaikka hänen tärkein teoksensa Expositio fidei orthodoxae (Ortodoksisen uskon tarkka selitys) yhdistää monia aikaisempien kirkkoisien ajatuksia, se heijastaa myös hänen omia painotuksiaan. Hänen ajatuksensa paratiisista liittyvät erityisesti kristilliseen antropologiaan, sielun kohtaloon kuoleman jälkeen ja maan viimeiseen uudelleensyntymiseen. Paratiisi on ennen kaikkea eskatologinen todellisuus, lupaus tulevasta kirkkaudesta ja yhteydestä Jumalaan, ei vain paikka, jossa luominen alkoi Johannes Damaskolaisen mukaan.

Paratiisi luonnon lahjana

Johannes Damaskolainen on samaa mieltä yleisen käsityksen kanssa, että paratiisi oli todellinen, maantieteellinen paikka, jonka Jumala sijoitti itään, Eedenin maahan (ks. 1. Moos. 2:8). Hän kirjoittaa:

”Paratiisi oli todellinen, ei vain metaforinen… Se oli Jumalan luoma paikka, jossa ihminen oli yhteydessä Luojaansa ja jossa oli kaikki ilot ja nautinnot. (Expositio fidei, 2.11)

Korostaen, että paratiisi oli kaikessa mielessä parempi kuin muu luomakunta – täynnä rauhaa, hedelmiä ja Jumalan armoa – hän toteaa Damaskolaiselle, elämän puu oli erityinen armon lähde, joka ylläpiti ihmisen kuolemattomuutta – ei itsessään, vaan Jumalan armon kautta, joka vaikutti sen kautta. Paratiisi oli enemmän kuin vain fyysinen tai kaunis; se oli ennen kaikkea hengellinen paikka, jossa ihminen saattoi vapaasti kääntää huomionsa Jumalaan ilman häiritseviä tarpeita tai fyysisiä vaivoja.

Paratiisi karkotuksen jälkeen

Ihminen karkotettiin paratiisista syntiinlankeemuksen jälkeen, ja Damaskolaiselle tämä karkotus oli sekä fyysinen että hengellinen. Hänen mukaansa synti tuhosi ihmisen harmonian Jumalan kanssa, jolloin ruumis ja sielu vajosivat kuolevaisuuden, kärsimyksen ja turmeltuneisuuden tilaan. Paratiisin menetys merkitsi siten sielun ”kuolemaa ennen kuolemaa” – tilaa, jossa Jumalan kirkkaus ei enää loistanut ihmisen sisimmässä.

Johannes Damaskoslainen opettaa, että paratiisi ei tuhoutunut, vaikka se oli ihmisten ulottumattomissa. Se on edelleen Jumalan luoma paikka, jossa hyvät sielut odottavat ylösnousemuksen päivää. Jotkut länsimaiset teologit eivät näe asiaa näin – he katsovat, että paratiisi katosi historian kartalta. Damaskolaisen mukaan paratiisi on edelleen olemassa itäisessä perinteessä, piilossa mutta yhtä todellinen kuin aina.

Paratiisi sielun lepopaikkana

Johannes Damaskoslainen väittää, että vanhurskaat sielut matkustavat kuoleman jälkeen eskatologiseen paratiisiin odottamaan ruumiin ylösnousemusta ja viimeistä tuomiota. Vaikka se on vain ”välimuoto” lopullisen taivaan ja ajallisen maailman välillä, tämä paratiisi ei ole vielä täydellisen kirkkauden tila. Se on kuitenkin lepopaikka, lohdun paikka ja Jumalan hyvyyden paikka – eräänlainen eteinen uuteen luomiseen.

Tämä näkemys liittyy itäisen kirkon käsitykseen kuolemanjälkeisestä tilasta, jossa sielu alkaa osallistua siihen, miksi se lopulta tulee. Vaikka Johannes hylkää länsimaisessa kirkossa syntyneen kiirastulen käsitteen, hän korostaa, että kuolemanjälkeinen sielun tila osoittaa jo sen taipumuksen joko valoon tai pimeyteen.

Kristus ja portti paratiisiin

Kristuksen kuolema ja ylösnousemus muodostavat Damaskolaisen tien takaisin taivaaseen. Kuten hän lupasi ristillä riippuvalle varkaalle, Kristus avasi kuolemassaan jälleen paratiisin portit: ”Tänään sinä olet minun kanssani paratiisissa” (Luuk.23:43). Damaskolaiselle nämä sanat edustavat koko kristillisen eskatologian ydintä eivätkä vain hetken lohdutusta: Kristus ei vain pelastanut ihmiskuntaa, vaan palautti myös pääsyn meille tarkoitettuun kirkkauden tilaan.

Paratiisi ei siis ole vain lähtökohta, vaan myös päämäärä: se on paikka, jossa ihmiskunta luotiin, josta se karkotettiin ja jonne se palaa Kristuksen kautta. Johannes Damaskolainen pitää paratiisia eskatologisena lupauksena: se ei ole vain menetetty maisema, vaan myös kirkkauden tila, joka odottaa täyttymystään maailman lopussa.

Paratiisi uudessa luomakunnassa

Ortodoksisen uskon tarkka esitys -teoksessaan Damaskolainen kirjoittaa uuden taivaan ja maan todellisuudesta, jossa Jumala luo kaiken uudeksi. Tämä uusi luomakunta on pikemminkin ylistys kuin paluu alkuperäiseen Eedeniin; se on paikka, jossa ei ole syntiä, surua, sairautta tai kuolemaa. ”Paratiisi on tulevan elämän alku… jossa vanhurskaat asuvat Jumalan kanssa, ilossa, ilman huolia, ikuisessa valossa ja rauhassa. Expositio fidei, 4.27″)

Hänen teologiassaan ylösnousemus paljastaa fyysisen ja hengellisen kokonaisuuden eikä pelkästään hengellistä tilaa. Damaskolaiselle paratiisi on siis eskatologinen visio siitä, miksi ihminen alun perin luotiin – ja mitä Jumalan armo lopulta palauttaa.

Johannes Damaskoslaisen näkemykset tiivistettynä

Paratiisi on Johannes Damaskolaiselle Jumalan luomakunnan kruunu – todellisuus, joka on selvinnyt syntiinlankeemuksesta ja eskatologisesta tavoitteesta. Hän yhdistää taitavasti luomisteologian ja pelastushistorian siten, että paratiisi edustaa sekä ihmisen lopullista kutsumusta että lähtökohtaa. Se ei ole vain menneisyydessä kadonnut paikka, vaan tulevaisuudessa paljastuva kunnia, jossa Kristuksen sovittama ihmiskunta näkee jälleen Jumalan henkilökohtaisesti ja elää ikuisesti.

4. Basileios Suuri: Paratiisi on luomakunnan harmonia

Kappadokian Kesarean arkkipiispa Basileios Suuri (n. 330–379) oli keskeinen henkilö kristillisessä teologiassa ja munkkilaisuudessa. Hänen teoksissaan yhdistyvät pastoraalinen selkeys, filosofinen terävyys ja suuri eksegeesi. Basilian käsitys paratiisista on erityisen keskeinen hänen teoksessaan Homiliae in Hexaemeron (Saarna kuudesta luomispäivästä), jossa hän kuvaa luomistyötä päivittäisenä polkuna kohti harmoniaa. Luomakunnan harmonian huipentuma – Jumalan järjestyksen, hyvyyden ja tarkoituksen täyttyminen – on paratiisi.

Paratiisi luomakunnan lopputuloksena

Basileios korostaa, että Jumalan luomistyö oli tarkoituksellinen, rakastava ja viisas prosessi, ei sekava. Luomiskertomuksessa (ks. 1. Moos. 2:8) Basileios näkee paratiisin luomisen paitsi Jumalan hyvyyden ilmentymänä myös pedagogisena ja eskatologisena merkkinä: Jumala loi ihmisille paikan, jossa kaikki oli valmiina – ruoka, suoja, kauneus, lepo ja mietiskely.

”Paratiisi oli hengellisen viisauden koulu ja nautinnon paikka.” (Hexaemeron, saarna IX)

Paratiisi oli maailma, jossa ei ollut ylimääräistä, mutta ei myöskään puutetta, ja joka oli täydellisessä harmoniassa luonnon kanssa. Jokainen olento oli omalla paikallaan, kaikella oli tehtävänsä – kuin ekoteologinen symboli. Tämä luomakunnan harmonia heijasti sekä moraalista että kosmologista järjestystä, joka oli Jumalan hyvyyden ilmentymä.

Paratiisi meditaation tilana

Toisin kuin yksinkertaisesti hedonistinen tai fyysinen näkemys paratiisista, Basileios korostaa sen hengellistä merkitystä. Paratiisi oli paikka, jossa ihmiset saattoivat nousta Luojansa tuntemiseen Hänen luomistyönsä ihmeiden avulla, ei vain paikka lepoon ja ruokailuun. Luomakunta oli Basileiokselle kuin avoin kirja, joka paljasti Jumalan viisauden.

”Paratiisin puut opettivat paitsi ravintoa myös viisautta. Kauneus itsessään ohjasi mielen Luojan puoleen. Homilia IX Hexaemeron”)

Kappadokialainen teologia nähdään tässä vaikuttavan aineelliseen maailmaan teologisena näyttämönä, jolla hengellinen mieli (nous) nousee kohti Jumalaa, eikä vain ruumiin tyydyttämisen kenttänä. Paratiisi on siis jo luomisen hetkellä eräänlainen temppeli – pyhä paikka, jossa ihminen asuu Jumalan läsnäolossa.

Ihminen paratiisin kuninkaana ja palvelijana

Ihminen oli paratiisissa sekä palvelija että hallitsija. Basileios ymmärsi Aadamin tehtävän ”viljellä ja varjella” puutarhaa (ks. 1. Moos. 2:15) sekä fyysisenä työnä että hengellisenä toimintana. Paratiisin luominen tarkoitti sielun hyveiden vaalimista; sen ylläpitäminen tarkoitti hengellistä valppautta ja mielen puhtautta.

Tämä paljastaa Basileioksen läheisen suhteen askeettiseen elämään: ihmisten tuli viljellä luontoa kiitollisuudella ja kunnioituksella sen sijaan, että olisivat käyttäneet sitä omaan hyötyynsä. Paratiisi oli siis paikka, jossa ruumis ja sielu elivät harmoniassa – eivät erillään toisistaan, vaan toisiaan täydentäen. Tämä yhteys askeettisuuden ja kosmisen järjestyksen välillä korostaa ortodoksista näkemystä ihmisestä ”maailman pappina” (sacerdos mundi), joka kiittää luomakuntaa Jumalan edessä.

Paratiisin menetys ja luomakunnan vääristyminen

Vaikka Basileios ei lähesty paratiisin menetystä yhtä järjestelmällisesti kuin Augustinus, hänen kirjassaan viitataan siihen, että syntiinlankeemus merkitsi luomakunnan harmonian häiriintymistä. Ihmiset rikkoivat sisäisen yhteytensä luontoon, itseensä ja Jumalaan samalla kun rikkoivat Jumalan käskyn. Tuloksena oli henkinen vieraantuminen sekä fyysinen muutos paratiisista.

”Ihminen rikkoi harmonian, ja luonto muuttui – maa tuotti piikkejä, ja ruumis koki kipua ja kärsimystä” (Hexaemeron, saarna IX).

Tämä paljastaa syvällisen ekoteologisen käsitteen: synti ei ole henkilökohtainen tai pelkästään moraalinen ilmiö, vaan sillä on kosminen ulottuvuus. Kaikelle luomakunnalle aiheutunut haava, paratiisin menetys, vaatii parantamista Kristuksen kautta.

Kristus ja luomakunnan parantaminen: kohti uutta paratiisia

Basileioksen teologian mukaan Kristus on uusi Aadam, joka palauttaa luonnon ja sielun oikealle tielle. Kristuksen sovitustyö pyrkii palauttamaan koko luomakunnan, ei vain yhden henkilön lunastuksen. Basileios ilmaisee tämän erityisesti eukaristian teologiassaan: sakramentissa ihmiset osallistuvat jälleen Jumalan yhteydestä kumpuavaan elämään – aivan kuten he tekivät paratiisin elämänpuusta.

Viimeinen paratiisi on siis pikemminkin tulevaisuuden täyttymys kuin menneisyyden kohtaus: uusi luomakunta, jossa järjestys, hyvyys ja kauneus on palautettu. Tämä eskatologinen paratiisi on Jumalan hallinnon tila, valtakunta, jossa kaikki luodut elävät luonnollisessa rauhassa, ei vain paikka.

Basileioksen näkemykset yhteenvetona

Basileios Suuren käsitys paratiisista on vahvasti ankkuroitu luomisteologiaan, jossa Jumalan hyvyys, järki ja järjestys säteilevät koko luomakuntaa. Tämän järjestyksen huipulla on paratiisi, temppeli ja koulu, jossa ihmiset elävät hyveellisesti, kiitollisesti ja itsetutkiskelevasti. Paratiisin menetys on luonnon ja sielun rikkoutuminen; Kristuksessa tämä järjestys alkaa palautua – ja täyttyy lopulta uudessa paratiisissa, joka ei ole vain alkuperäisen kopio, vaan myös sen kirkastettu täyttymys.

5. Tertullianus : Paratiisi ja ylösnousemus:

Tertullianus (n. 155–240) oli varhainen kristillinen kirkkoisä ja latinalaisen teologian edelläkävijä, joka tunnettiin sekä kehityksestään montanismiin että tinkimättömästä apologetiikastaan. Hänen teoksissaan sekoittuvat radikaalit moraaliset vaatimukset, juridinen ajattelu ja antiikin retorinen tarkkuus. Hänen eskatologisissa ja antropologisissa teoksissaan, joissa se liittyy läheisesti ylösnousemukseen, ruumiin arvoon ja sielun kohtaloon, paratiisin teema on erityisen vahva. Tertullianukselle paratiisi ei ole vain menneisyyden puutarha, vaan myös välitila, jossa odotamme lopullista ylösnousemusta ja ruumiillisen elämän uudistumista.

Paratiisi luomakunnan ihanteena

Tertullianus suhtautuu paratiisiin kirjaimellisesti ja fyysisesti; Eeden oli todellinen paikka, jonka Jumala oli varannut ihmisten asuttavaksi. Hän kirjoittaa:

”Paratiisi oli Jumalan istuttama; ihminen oli siellä Jumalan viljelemä; se oli paikka, joka oli valmistettu elämää varten, ei kuolemaa.” (De anima, 55)

Paratiisi edusti ensimmäistä harmonista tilaa, jossa ihminen saattoi olla suhteessa Jumalaan, maahan ja omaan sisäiseen minäänsä. Tämä tila oli sekä fyysinen että moraalinen; ihmiskeho oli tarkoitettu kestämään ikuisesti eikä mätänemään. Tertullianus väitti, että paratiisissa Jumalan kuva ihmisessä oli ilmeinen myös hänen fyysisessä rakenteessaan.

Syntiinlankeemus ja kuoleman alku

Tertullianukselle paratiisin menetys merkitsi Jumalan kuvan rikkoutumista, mutta erityisesti kuoleman saapumista planeetalle. Hän korostaa, että lankeemus vaikutti ennen kaikkea ruumiiseen, ei vain sieluun. Ihmisen lähtö paratiisista oli selvä merkki siitä, että hänen ruumiinsa oli tullut kuolevaiseksi.

Synti toi siihen kuoleman siemenen; paratiisissa oli myös kuolemattomuuden siemen, ei vain hengessä vaan myös lihassa. De resurrectione carnis, 8)

Tertullianus vastustaa gnostilaisia ja platonilaisia ajatuksia, joiden mukaan ruumis on joko ihmisen alhaisin osa tai jopa alkuperäinen synnin lähde. Päinvastoin, juuri koska ruumis oli osa Jumalan luomaa hyvää todellisuutta, sen menetys tai halveksunta olisi teologisesti mahdotonta hyväksyä, Tertullianus väittää.

Paratiisi kuoleman ja ylösnousemuksen välisenä tilana

Tertullianuksen näkemys sielun kohtalosta kuoleman jälkeen on yksi hänen tärkeimmistä panoksistaan. Teoksessaan De anima hän väittää, että sielut jäävät paratiisiin tai taivaan ulkopuolelle odottamaan ylösnousemusta sen sijaan, että menisivät suoraan jompaankumpaan.

”Paratiisi on sielun turvapaikka ennen viimeistä päivää, jossa Jumalan ystävät kokoontuvat kuin varjot ennen lopullista valoa.” (De anima, 55)

Paratiisi toimii siis ”välitilana”, jossa hyvät sielut lepäävät, mutta eivät vielä koe lopullista autuutta, koska ylösnousemus ei ole vielä tapahtunut. Tämä sopii hyvin varhaiskristilliseen liturgiikkaan, jossa kuolleita kunnioitetaan ja odotetaan heidän ylösnousemustaan.

Tertullianus tekee selväksi, että tämä välitila ei tyydytä lunastusta. Hän vastustaa ajatusta, että sielu voisi kokea autuuden ilman ruumista. Hän sanoi, että vasta kun koko ihminen – ruumis ja sielu – on jälleen yhdistetty, alkaa todellinen elämä ja autuus.

Ylösnousemus ja paluu paratiisiin

Tertullianukselle ylösnousemus on lunastuksen huipentuma. Teoksessaan De resurrectione carnis hän puolustaa voimakkaasti ruumiin tulevaa kirkkautta sekä kristillistä spiritualismia, että pakanallista epäluottamusta vastaan. Hänen mukaansa paratiisi ei ole sielun lopullinen määränpää, vaan sen alustava tila: vasta ylösnousemuksen jälkeen ihminen voi todella palata Jumalan luo kokonaisena olentona.

”Ei vain sielu kaipaa Jumalaa, vaan myös ruumis himoitsee häntä. Vasta kun molemmat ovat yhdistyneet, paratiisi palautuu.” (De resurrectione carnis, 17).

Vanhurskaat palaavat ylösnousemuksen jälkeen ”uuteen paratiisiin”, joka ylittää alkuperäisen Eedenin; se ei ole enää paikka, joka voidaan menettää, vaan ikuinen tila Jumalan läsnäolossa. Tämä uusi paratiisi on osa Jumalan viimeistä valtakuntaa ja koko maailmankaikkeuden palautettu järjestys – se ei ole vain puutarha.

Paratiisi Kristuksen lunastuskirjoituksissa

Tertullianus katsoo, että Kristuksen kuolema ja ylösnousemus avaavat uudelleen pääsyn paratiisiin, joka suljettiin syntiinlankeemuksessa. ”Tänään sinä olet minun kanssani paratiisissa” (Luuk.23:43), sanoo Jeesus ristillä riippuvalle varkaalle, ja hän näkee todisteen siitä, että vanhurskas sielu löytää levon Kristuksessa jo ennen ruumiin ylösnousemusta viimeisellä tuomiolla.

Tertullianuksen teologiassa kohtaavat toisaalta eskatologinen toivo ja toisaalta realistinen näkemys, jonka mukaan lunastus on prosessi, ei vain tapahtuma. Hänen teologiassaan paratiisi täyttää luomisen ihanteen ja sen lopullisen täyttymyksen välisen aukon.

Yhteenveto Tertullianuksen näkemyksistä

Tertullianus esittää erityisellä tavalla ruumiin teologian, paratiisin, ylösnousemuksen ja eskatologisen toivon yhdessä. Hän näkee paratiisin konkreettisena välitilana ennen ylösnousemusta ja korostaa, että vain fyysiset ihmiset voivat todella elää yhteydessä Jumalaan, ja puolustaa ruumiin arvoa Jumalan luomuksena ja pelastettavana. Hänen kuvansa paratiisista on menneisyyden lahja, nykyisyyden odotus ja tulevaisuuden täyttymys – paikka ja tila, jossa luodut ihmiset elävät jälleen yhteydessä Luojaansa, mutta nyt kirkastettuina, katoamattomina ja täydellisinä.

6. Efraim Syyrialainen: Paratiisi tuntemattomana nautintona

Efraim Syyrialainen (n. 306–373) on syyrialainen runoilija, kirkkoisä ja diakoni, joka edustaa ehkä patristisen kauden runollisinta ja mystisintä paratiisiteologiaa. Hänen syvällinen ja symbolinen ajattelunsa on peräisin sekä syyrialaisesta hurskaudesta että Raamatun lukemisesta hengellisenä draamana. Yhdessä kristillisten paratiisikuvauksien kestävimmistä mestariteoksista, Paratiisihymnit (Hymni de Paradiso), Efraim käsittelee paratiisia mysteeriin kätkettynä hengellisenä ilmestyksenä, joka paljastuu uskon, rukouksen ja pyhyyden kautta, ei filosofisena tai dogmaattisena kysymyksenä, johon vastataan metodisesti.

Paratiisi runollisena todellisuutena

Efraimin teologiassa paratiisi on eräänlainen hengellinen kerros, joka on sekä yläpuolella että sisällä, sekä maan päällä että sen tuolla puolen, eikä vain historiallinen paikka tai tuleva tila. Paratiisi on hänen mukaansa monimuotoinen ja loistava universumi, jossa näkyvä ja näkymätön, hengellinen ja aineellinen yhdistyvät:

”Paratiisi on paikka, mutta myös näky. Se on puutarha ja palatsi, se on ihmeiden lähde ja valon meri.” (Hymni de Paradiso, I, 1)

Efraimille paratiisi on Jumalan hyvyyden suurin ihme, jossa jokainen luotu olento kiittää Häntä. Sen puut ovat kuin kuvia Kristuksesta, sen kukat välittävät hyveitä ja sen lähteet antavat hengellistä tietoa. Vaikka paratiisi ei ole sokaiseva, se on täynnä valoa; se on täynnä ääniä, mutta ne eivät häiritse. Jokainen elementti tässä runsauden ja järjestyksen paikassa on teologisesti latautunut ja merkityksellinen.

”Sen hedelmät eivät pilaannu, sen kukat eivät kuihdu, sen vuodet eivät kulu” (Hymni de Paradiso, II,6).

Paratiisi hengellisenä nautintona

Toisin kuin länsimaisissa kirkkoisissä, joiden paratiisikäsitys on toisinaan juridinen, Efraim korostaa paratiisin ilon, kauneuden ja lempeyden hengellistä voimaa. Paratiisi on näkyvä muoto Jumalan rakkaudesta, paikka, jossa ihmisen sisäinen kaipaus löytää rauhan eikä vain palkkion tai menetyksen kohteen.

Jumala on koonnut kaiken, mikä lohduttaa ja ravitsee sielua; paratiisi on ilon koti. (Hymni de Paradiso, VI,2)

Efraim yhdistää paratiisin kuvat kristologisessa mielessä: Kristus on elämän puu, joka on istutettu takaisin maailmaan ristillä, ja hänen haavansa ovat kuin paratiisin portit, joiden läpi hyveelliset kulkevat. Kristus avasi paratiisin uudelleen kuolemallaan ristillä, hän sanoi, ja ensimmäinen uusi asukas oli ristillä ollut varas – merkki siitä, että paratiisi on armon paikka, ei ansioiden.

”Ristiinnaulittu varas kantoi avainta; hänen mukanaan paratiisin portit avattiin.” Hymni de Paradiso, IX, 17)

Paratiisi osana sovituksen historiaa

Efraim näkee paratiisin osana pelastushistoriaa, ei vain yksilön näkökulmasta. Kun Kristus, uusi Aadam, laskeutui helvettiin ja löysi Aadamin, johdattaen hänet takaisin elämän puuhun, Aadam karkotettiin paratiisista. Paratiisin kertomus päättyy Kristuksen jo aloittamaan palauttamiseen, joka päättyy eskatologisesti eikä karkotuksella.

”Hän etsi Eevaa puutarhassa ja löysi hänet haudasta. Hän löysi Aadamin piikkien seasta ja johdatti hänet takaisin puiden keskelle.” (Hymni de Paradiso, X, 8)

Tyypillistä tulkintaa korostaen Efraimin teologia pitää kirkkoa tulevan paratiisin prototyyppinä ja paratiisia kirkon prototyyppinä. Kirkko on kuin puutarha, jossa sielu oppii tuntemaan Jumalan lempeyden ja voiman; eukaristian leipä ja viini ovat kuin elämän puun hedelmiä.

Paratiisi henkilökohtaisena tilana

Efraim syventää paratiisin teologiaa vielä mystiikan alueelle: paratiisi ei ole vain fyysinen tai tuleva todellisuus, vaan myös sielun sisäinen puutarha, jota kasvatetaan rukouksella, kyynelillä ja hyveiden kehittämisellä. Jokainen rukous, jokainen sovitustekos, jokainen hyvä teko kylvää sielun paratiisiin uusia puita tai kukkia.

”Ihmisen sielu on kuin toinen Eeden, johon Jumala haluaa palata ja kävellä iltaviidakossa” (Hymni de Paradiso, VII,12).

Syyrialaisen hengellisyyden perusajatus on, että maailma on läpinäkyvä ja että jokainen hetki heijastaa ikuisuutta. Paratiisi on läsnä meissä, jos sydämemme on puhdas ja mielemme vaatimaton, eikä se ole vain kadonnut tai odotettavissa.

Efraim Syyrialaisen näkökulman yhteenveto

Paratiisi on syyrialaiselle Efraimille runollinen, syvästi symbolinen ja meditatiivinen. Paratiisi on hänelle mysteeri, jonka Jumala vuorotellen kätkee ja paljastaa; se on hengellisen kauneuden ilmaus, Jumalan rakkauden ulkoinen muoto ja Kristuksen lunastustoiminnan päämäärä. Hänen kirjoituksissaan paratiisi on hengellisen matkan maasto – paikka, jossa ihminen oppii tuntemaan Luojansa uudelleen, juhlii Hänen hyvyyttään ja lepää Hänen valossaan – ei kiinteä paikka.

7. Kirkon isien tarkastelemat paratiisin muodot

Tarkastelemalla paratiisin käsitteitä Origeneen, Augustinuksen, Johannes Damaskoslaisen, Basileios Suuren, Tertullianuksen ja Efraim Syyrialaisen teologiassa voimme nähdä, että vaikka näillä ajattelijoilla on yhteinen perusta – paratiisi Jumalan yhteyden paikkana, alkuperäisen viattomuuden ja ikuisen elämän paikkana – heidän kuvauksensa ja painotuksensa eroavat toisistaan suuresti.

Alkuperä ja salaperäinen taivaallinen symboliikka

Origenes näki paratiisin osana yleisempää kosmista sovitussuunnitelmaa. Hänen mukaansa paratiisi oli ensinnäkin tila, jossa sielut olivat täydellisimmillään, mutta myös metafora ihmisten sisäisestä hengellisestä prosessista. Origenes korosti paratiisin sisäistä, hengellistä ja sielullista puolta, jossa ihmisen lunastus oli ennen kaikkea sielun paluuta Jumalan valoon. Hänen näkökulmansa korostaa metaforista ja filosofista tasoa, jossa paratiisi toimii sekä historiallisena että eskatologisena arvoituksena.

Augustinus ja paratiisin menettämisen moraalinen katastrofi

Paratiisi oli Augustinukselle ennen kaikkea paikka, jonka menetys merkitsi eksistentialistista ja moraalista katastrofia, joka johtui syntiinlankeemuksesta. Hän korosti ihmisen sisäistä hajoamista ja täydellisen viattomuuden menetystä paratiisissa. Augustinuksen huomio keskittyy ihmiseen langenneena olentona, jonka sovitus vaatii Jumalan armoa. Vain Kristus voi auttaa meitä palauttamaan tietoisuuden Jumalan läsnäolosta, joka myös menetetään paratiisin katoamisen myötä. Augustinus näkee asiat varsin soterologisesti ja antropologisesti.

Johannes Damaskoslainen ja eskatologinen paratiisi

Damaskoksen Johannes nostaa paratiisin eskatologiseksi tavoitteeksi, joka täydellistyy Jumalan valtakunnassa. Hän korostaa kirkkauden aikakautta ja uutta paratiisia, johon oikeutetut pääsevät ylösnousemuksen kautta. Hänen näkökulmastaan paratiisi ylittää ensimmäisen paratiisin tilan ja yhdistyy taivaalliseen kirkkauteen ja ikuiseen yhteyteen Jumalan kanssa. Johannes korostaa Kristuksen lunastustyön keskeisyyttä sekä kirkollisen liturgian ja eskatologisen toivon suurta merkitystä.

Basilios Suuri: Luomakunnan ja luonnon harmonian teologia

Basilios Suuren esittämä paratiisikuva korostaa luomakunnan alkuperäistä harmoniaa ja järjestystä. Paratiisi on myös kosmisen järjestyksen malli, luonnon, ihmisten ja Jumalan yhtenäisyyden tila. Korostaen ihmisen vastuuta säilyttää tämä Jumalan asettama järjestys, hän lähestyy paratiisia voimakkaasti luomiskertomuksen ja luonnon kautta. Basileios näkee paratiisin mallina ihmisen hengelliselle kehitykselle ja kirkastumiselle ja korostaa ihmisen kutsumusta liittyä luomakunnan hyvyyteen.

Tertullianus ja fyysisen ylösnousemuksen korostaminen

Tertullianuksen mukaan paratiisi on vahvasti fyysinen paikka ja eskatologinen välitila sekä sielun tila. Hän korostaa ruumiin ja ylösnousemuksen tarvetta ihmiskunnan täydellisen lunastuksen toteuttamiseksi. Paratiisi on hänelle fyysinen paikka, jossa sielut odottavat ruumiillista ylösnousemusta; vasta kun ihminen yhdistyy ruumiinsa kanssa, hän voi saavuttaa täydellisen onnen. Tämä erottaa hänet erityisesti Origeneesta ja Augustinuksesta, jotka korostavat enemmän sielun tai hengen lunastusta.

Efraim Syyrialainen: mystiikka, runous ja hengellinen ilo

Efraim Syyrialaisen esittämä kuva paratiisista on huomattavan sisäistä, mystistä ja lyyristä. Paratiisi on hänelle yhtä paljon jumalallista iloa ja rauhaa kuin hengellinen tila ja sisäinen puutarha. Hän korostaa erityisesti paratiisin kontemplatiivisia ja kokemuksellisia puolia: rukous, hymnit ja hurskaus paljastavat tämän mysteerin. Korostaen henkilökohtaista kokemusta Jumalan läsnäolosta, tämä hengellinen ja mystinen lähestymistapa eroaa selvästi legalistisemmista ja dogmaattisemmista teologioista.

8. Luettelo ainutlaatuisista piirteistä.

Alkuperä korostaa paratiisia kosmisen mysteerinä ja sielun hengellisenä paluuna.

Augustinukselle paratiisi edustaa lähinnä menetettyä viattomuutta ja etäisyyttä Jumalasta.

Korostaessaan paratiisin eskatologista täydellisyyttä ja ylevää taivaallista todellisuutta, Johannes Damaskoslainen

Paratiisia lähestyessään Basileios Suuri näkee luomakunnan harmonian ja luonnollisen järjestyksen.

Tertullianus puolustaa fyysistä ylösnousemusta sekä paratiisin tarkkaa sijaintia.

Efraim Syyrialainen esittää hengellisen nautinnon lähteenä runollisen, mystisen ja sisäisen kokemuksen paratiisista.

Näiden useiden strategioiden avulla kirkkoisät ovat muovanneet rikkaan ja moniulotteisen paratiisin teologian, joka heijastaa eri aikakausien, sivilisaatioiden ja hengellisten perinteiden moninaisuutta. Yksinkertaisen tilallisen määritelmän lisäksi paratiisi on historiallinen, teologinen ja henkilökohtainen todellisuus, joka avautuu paikkana, jossa voi olla yhteydessä Jumalaan, armon ja lopullisen voiton.

Viitteet

Origenes

  De Principiis, IV, 3, 6–9 – Origenes puhuu sielujen pre-eksistenssistä ja lankeemuksesta, joka johti syntymiseen materiaan ja maailmaan.

  Homiliae in Genesim I, 1–3 – Paratiisin allegorinen tulkinta: paratiisi mielen tilana.

  Commentarium in Canticum Canticorum, Prologus – hengellisen nousun kuvauksia sielun matkana takaisin Jumalaan.

Augustinus

  De civitate Dei, XIV, 10–26 – Aadam ja Eeva paratiisissa, alkuperäinen vanhurskaus ja sen menetys.

  De Genesi ad litteram, VIII, 1–3 – Augustinuksen tulkinta Eedenin puutarhasta konkreettisena mutta syvästi teologisena tilana.

 Confessiones, XIII, 20–24 – Paratiisi Kristuksessa, luomisen loppuhuipentumana.

Johannes Damaskolainen

De fide orthodoxa, II, 11 – Luominen ja paratiisin kuvaus.

  De fide orthodoxa, IV, 27 – Ylösnousemuksen jälkeinen tila, jossa vanhurskaat pääsevät takaisin paratiisiin.

  De fide orthodoxa, II, 30 – Kristuksen lunastustyö ja paratiisin avaaminen uudelleen.

Basileios Suuri

Hexaemeron, IX, 1–6 – Ihmisen luominen ja hänen paikkansa paratiisissa osana luonnon järjestystä.

Hexaemeron, II–IV – Jumalan luomistyön kauneus ja järjestys, jossa paratiisi toimii kruununa.

Tertullianus

De anima, 55 – Paratiisin sijainti ja sen luonne sielun tilana ennen ylösnousemusta.

De resurrectione carnis, 35 – Ruumiin täysi palautus tulevassa elämässä, ei vain sielun.

Adversus Marcionem, V, 10–12 – Paratiisin historiallisuus ja ruumiillinen todellisuus.

Efraim Syyrialainen

Hymni de Paradiso, Hymni I–XIII (kokoelma) – Kaikki hymnit rakentuvat paratiisin mysteerin, ilon, hengellisen kauneuden ja eskatologisen toivon ympärille.

Esim. Hymni I, 1–3 – paratiisi ylhäällä ja sisällä

 Hymni VI, 2 – ilo ja kauneus

 Hymni IX, 17 – ristin ryöväri ja paratiisin avautuminen

  Hymni X, 8 – Kristus palauttaa Aadamin

 Hymni VII, 12 – sielu toisena Eedeninä

Kirjallisuusluettelo

Augustinus. Confessiones. Toim. ja suom. Outi Lehtipuu. Helsinki: Gaudeamus, 2010.

Augustinus. De civitate Dei. Useita laitoksia.

Basileios Suuri. Homiliae in Hexaëmeron. PG 29.

Efraim Syyrialainen. Hymni de Paradiso. Engl. käännös: Hymns on Paradise, trans. Sebastian Brock. Crestwood: St. Vladimir’s Seminary Press, 1990.

Gregorius Nyssalainen. De hominis opificio. NPNF2-05.

Irenaeus Lyonilainen. Adversus haereses. Sources Chrétiennes.

Johannes Damaskolainen. De fide orthodoxa. NPNF2-09.

Origenes. De Principiis. Trans. G.W. Butterworth. New York: Harper, 1966.

Origenes. Homiliae in Genesim. Patrologia Graeca, vol. 12.

Tertullianus. De resurrectione carnis. PL 2, 841–870.