Vertaus tuhlaajapojasta kristillisen elämäntien kuvauksena

Vertaus tuhlaajapojasta kristillisen elämäntien kuvauksena

Isä Raimo Sissonen

Vertaus tuhlaajapojasta on yksi kristillisen perinteen syvällisimmistä ja valaisevimmista kertomuksista, joka tarjoaa moniulotteisen kuvauksen hengellisestä matkasta. Ortodoksisessa teologiassa tämä vertaus ylittää yksinkertaisen moraalisen ohjeen ja muuttuu kristillisen elämän tiekartaksi, joka kuvaa matkaa pois Jumalasta ja takaisin Jumalan luo, todellisen katumuksen luonnetta ja jumalallisen armon käsittämätöntä syvyyttä. Tällä vertauksella on erityinen merkitys ortodoksisessa liturgisessa kalenterissa, sillä se toimii suuren paastonajan valmistavana lukukappaleena ja tarjoaa uskoville puitteet oman hengellisen matkansa ymmärtämiseksi kohti teoosista.

Vertaus ortodoksisessa liturgisessa perinteessä

Ortodoksisessa kirkossa vertauksella tuhlaajapojasta on merkittävä liturginen asema. Se luetaan triodionin toisena sunnuntaina, joka on kolmen viikon jakso ennen suuren paastonajan alkamista. Tämä strateginen sijoitus ei ole sattumaa, sillä kirkko käyttää tätä voimakasta kertomusta valmistellakseen uskovia omaan katumuksen ja hengellisen uudistumisen paastonajan matkaansa. Vertaus toimii ”katumuksen eri vaiheiden täsmällisenä ikonina”, joka tarjoaa uskoville mallin heidän omaa paluutaan varten Isän huoneeseen. Tuhlaajapojan matkaa tarkastelemalla ortodoksikristittyjä kehotetaan pohtimaan omaa hengellistä tilaansa ennen kuin he ryhtyvät noudattamaan suuren paaston askeettista kuria.

Itse vertaus on peräisin Luukkaan evankeliumin kohdasta 15:11-32, jossa Jeesus kertoo tarinan vastauksena fariseusten kritiikkiin, joka koski hänen halukkuuttaan toivottaa syntiset tervetulleiksi ja aterioida heidän kanssaan6. Ortodoksisen käsityksen mukaan tämä asiayhteys on ratkaiseva – tarina ei koske pelkästään henkilökohtaista moraalista epäonnistumista vaan Kristuksen tehtävää etsiä ja pelastaa kadotetut. Vertaus on huipentuma lunastusta käsittelevässä vertausten trilogiassa, joka seuraa vertauksia kadonneesta lampaasta ja kadonneesta kolikosta ja jossa korostetaan Jumalan aktiivista pyrkimystä eksyneiden perään.

Matka kaukaiseen maahan: Jumalasta eroaminen hengellisenä kuolemana

Ortodoksisessa teologiassa tuhlaajapojan tarinan alku – hänen vaatimuksensa perinnöstä ja lähtö kotoa – edustaa itse synnin perusluonnetta. Nuoremman pojan vaatimus saada oma osuutensa perinnöstä isän ollessa vielä elossa oli yhtä kuin isän kuoleman toivominen, mikä oli syvällinen suhteen hylkääminen. Tämä heijastaa ihmiskunnan perisyntiä – pyrkimystä itsenäisyyteen Jumalasta ja riippuvuuden hylkäämistä Luojasta.

Ortodoksinen traditio näkee tässä lähtemisessä voimakkaan metaforan ihmisen tilasta. ”Synti on maanpakolaisuutta, vieraiden orjuuttamista, nälkää”. Kun poika matkustaa ”kaukaiseen maahan”, se ei edusta pelkästään maantieteellistä etäisyyttä vaan hengellistä vieraantumista Jumalasta. Pyhän Augustinuksen mukaan ”kaukainen maa merkitsee Jumalan unohtamista” Tämä ymmärrys paljastaa, miten synti ei toimi ensisijaisesti sääntöjen rikkomisena vaan suhteiden katkaisemisena – yhteyden katkeamisena jumalalliseen elämän lähteeseen.

Tämän eron seuraukset tulevat yhä vakavammiksi. Aivan kuten tuhlaajapoika tuhlasi perintönsä ”riehakkaalla elämällä” ja joutui ruokkimaan sikoja – mikä oli erityisen häpeällinen tilanne juutalaiselle miehelle – niin myös ero Jumalasta johtaa hengelliseen köyhyyteen ja rappioon. Ortodoksinen näkemys korostaa, että kun ihminen yrittää elää riippumattomasti Jumalasta, hän joutuu väistämättä intohimojen orjaksi ja alennetaan tilaan, joka ei ole hänen alkuperäisen arvokkuutensa arvoinen jumalallisen kuvan kantajina.

Paluun hetki: Katumus aktiivisena matkana

Keskeinen hetki vertauksessa on se, kun tuhlaajapoika ”meni itseensä” – sanonta, jolla on runsaasti teologista merkitystä ortodoksisessa ajattelussa. Tämä selvyyden hetki on enemmän kuin pelkkä vaikeiden olosuhteiden tunnustaminen; se merkitsee tietoisuuden perustavanlaatuista uudelleensuuntautumista. Ortodoksinen perinne ei ymmärrä katumusta (metanoia) pelkkänä katumuksen tunteena vaan täydellisenä mielen ja sydämen muutoksena, joka johtaa toimintaan.

”Katuminen ei ole vain tyytymättömyyden tunnetta, vaan päätöksen tekemistä ja sen mukaista toimintaa”. Tämä käsitys korostaa aidon katumuksen aktiivista, ei passiivista luonnetta. Poika ei vain tunnusta langennutta tilaansa vaan päättää palata kotiin, vaikka vain palkattuna palvelijana. Hän tunnustaa syntinsä ”taivasta vastaan ja sinun edessäsi” ja ottaa täyden vastuun ilman tekosyitä. Tämä katumuksen malli välttää sekä lamauttavan häpeän ansan että oikeutusharhan.

Ortodoksinen homiletiikka ihailee erityisesti ”tuhlaajapojan rohkeutta ja nöyryyttä”, kun hän ”kieltäytyi halvaantumasta häpeästä” ja lähti pitkälle kotimatkalle. Tämä halu kohdata tekojensa seuraukset ja hyväksyä totuus itsestään ilman rationalisointia ilmentää ortodoksista käsitystä aidosta katumuksesta. Se edustaa paranemisen alkua rehellisen itsearvioinnin ja tietoisen paluun kautta suhteeseen Jumalan kanssa.

Isän vastaanotto: Jumalallinen myötätunto yli ymmärryksen

Ortodoksisesta näkökulmasta vertauksen kenties silmiinpistävin piirre on isän vastaus palaavalle pojalleen. Sen sijaan, että isä odottaisi passiivisesti, hän näkee poikansa ”kun tämä oli vielä kaukana”, mikä viittaa siihen, että hän oli tarkkaillut horisonttia toivoen tätä hetkeä. Sitten isä juoksee poikaansa vastaan – mikä on kyseisessä kulttuurissa vanhukselle mieshenkilölle sopimatonta – ja syleilee poikaansa ennen kuin tämä ehtii edes lopettaa harjoitellun katumuspuheensa.

Tämä isän kuvaus paljastaa ortodoksisen käsityksen Jumalan suhteesta katuviin syntisiin. Jumala ei ole katumuksemme passiivinen vastaanottaja, vaan hän pyrkii aktiivisesti sovintoon ja tutkii horisonttia, jotta hän voisi havaita liikettä kohti kotia. ”Isän ylivoimainen armo tarinassa on kuva Jumalan runsaasta armosta”, selitetään eräässä ortodoksisessa saarnassa. Tämä armo ylittää pelkän anteeksiantamuksen ja tarjoaa täydellisen ennalleen palauttamisen, jota symboloivat kaapu, sormus, kengät ja juhla-ateria.

Isän julistus, jonka mukaan ”tämä poikani oli kuollut ja on jälleen elossa; hän oli kadonnut ja on löytynyt”, kuvastaa ortodoksista käsitystä synnistä hengellisen kuoleman muotona ja parannuksesta ylösnousemuksena. Tämä kuvasto yhdistää vertauksen voimakkaasti pääsiäisen mysteeriin, Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, joka on paastonajan matkan perimmäinen painopiste, johon tämä vertaus auttaa uskovia valmistautumaan.

Kristillinen elämänpolku jatkuvana paluuna ja teoosiksena

Ortodoksisessa soteriologiassa, pelastuskäsityksessä, vertaus havainnollistaa keskeisiä näkökohtia pelastuksesta, joka ymmärretään teoosikseksi tai jumalallistumiseksi. Kun länsimainen kristinusko usein korostaa pelastuksen juridisia käsitteitä (syntien anteeksiantamus ja oikeudellinen asema Jumalan edessä), ortodoksisuus korostaa usein pelastusta osallisuutena jumalalliseen elämään – armosta tulemisena siksi, mikä Jumala on luonnostaan. Tuhlaajapojan paluu isän taloon ei merkitse pelkästään anteeksiantoa vaan myös paluuta poikasuhteeseen, joka mahdollistaa osallistumisen isän elämään ja talouteen.

Teoosiksen käsite ei tarkoita sitä, että ihmisestä tulee jumala ontologisessa mielessä, vaan pikemminkin sitä, että hän saa jumalallisia ominaisuuksia, kuolemattomuuden ja katoamattomuuden ja kokee yhteyden Jumalan kanssa. Se, että isä palauttaa tuhlaajapojan täyteen poikuuden – ei palvelijuuden – asemaan, kuvastaa tätä ymmärrystä pelastuksesta, joka ei ole pelkkä aseman muutos vaan pääsy dynaamiseen suhteeseen Jumalan kanssa.

Ortodoksisessa ajattelussa kristillinen elämänpolku voidaan ymmärtää jatkuvana prosessina, jossa palataan Isän luo – ei kertaluonteisena tapahtumana vaan jatkuvana matkana. Jopa niillä, jotka eivät ole dramaattisesti hylänneet uskoaan (kuten tuhlaajapoika), on jatkuva tarve palata katumuksen kautta niistä pienemmistä harhailuista ja häiriötekijöistä, jotka erottavat uskovat täydestä yhteydestä Jumalan kanssa. Tämä käsitys muotoilee kristillisen elämän pikemminkin asteittaisen parantumisen ja muutoksen poluksi kuin pelkäksi moraalinormien ylläpitämiseksi.

Sovellukset ortodoksisessa hengellisessä käytännössä

Vertauksen opetukset ilmenevät käytännössä ortodoksisessa hengellisessä käytännössä erityisesti suuren paaston aikana. Tuhlaajapojan matka toimii mallina paastonajan kurinalaiselle itsetutkiskelulle, katumukselle ja paluulle Jumalan luo rukouksen, paaston ja almujen antamisen kautta. Aivan kuten tuhlaajapoika ”tuli luoksensa” kriisin hetkellä, ortodoksisia uskovia rohkaistaan käyttämään paaston aikaa heräämiseen hengellisestä horroksesta ja tunnistamaan etäisyytensä Jumalasta.

Tämän vertauksen liturginen sijoittaminen juuri ennen sovintosunnuntaita (päivä ennen paastonajan alkamista) on erityisen merkittävää, sillä se valmistaa ortodoksikristittyjä sekä etsimään että tarjoamaan anteeksiantoa. Se, että isä ottaa poikansa ehdoitta vastaan, on esikuvana jumalallisesta anteeksiannosta, jota uskovien on kutsuttu jäljittelemään suhteissaan muihin. Tämä yhteys anteeksiantamuksen vastaanottamisen ja antamisen välillä luo vertauksen soveltamiseen yhteisöllisen ulottuvuuden, joka on ortodoksiselle hengellisyydelle olennainen.

Tuhlaajapojan sunnuntain kontakki (veisu) kuvastaa tätä liturgista sovellusta: ”Sinulta saamani Isän kunniaperinnön minä mielettömästi hylkäsin ja antamasi rikkauden paheisiin tuhlasin. Sen tähden tuhlaajan sanoin sinulle huudan: Oi laupias Isä, minä olen syntiä tehnyt Sinun edessäsi. Ota minut katuvaisena vastaan ja tee minut yhdeksi palkkalaisistasi.” Tässä rukouksessa yksittäinen uskova samaistuu tuhlaajapoikaan ja tekee hänen matkastaan omansa.

Johtopäätös

Tuhlaajapojasta kertova vertaus ortodoksisen teologian linssin läpi tarkasteltuna tarjoaa rikkaan mallin kristillisen elämänpolun ymmärtämiseen. Se valaisee synnin luonnetta erossa Jumalasta, parannuksen luonnetta aktiivisena paluuna ja pelastuksen luonnetta palautuksena yhteyteen jumalallisen elämän kanssa. Tämä vertaus ei suinkaan ole pelkkä kertomus moraalisesta epäonnistumisesta ja anteeksiannosta, vaan se kiteyttää koko ihmiskunnan hengellisen matkan luomisesta syntiinlankeemuksen kautta lunastukseen ja palautukseen.

Ortodoksisen perinteen liturginen käyttö ennen paastonaikaa korostaa tämän vertauksen käytännön soveltamista hengellisessä elämässä. Samaistumalla tuhlaajapojan matkaan uskovia kutsutaan tunnistamaan oma maanpakolaisuutensa, aloittamaan oma paluunsa ja kokemaan Isän ylivoimainen myötätunto. Tällä tavoin vertaus ei ole vain kuvaus mahdollisesta kristillisestä elämänpolusta vaan kutsu kulkea tätä polkua – jatkuvan paluun matkaa Isän luo, joka johtaa lopulta osallisuuteen jumalalliseen elämään teoosiksen kautta.