Milloin sota on oikeutettu ortodoksisen ajattelun mukaan
Milloin sota on oikeutettu ortodoksisen ajattelun mukaan
Isä Raimo Sissonen
Ortodoksisella kirkolla ei ole muodollista, systemaattista ”oikeudenmukaisen sodan teoriaa”, joka muistuttaisi roomalaiskatolisen kirkon kehittynyttä oppia. Sen sijaan sen lähestymistapaa sotaan muokkaavat teologiset periaatteet, historialliset kokemukset ja pastoraalinen herkkyys, ja siinä korostetaan rauhaa jumalallisena ihanteena samalla kun tunnustetaan sodan traaginen välttämättömyys langenneessa maailmassa.1
1.Teologiset perusteet
Rauhan ensisijaisuus:
Ortodoksinen teologia perustaa näkemyksensä Kristuksen opetukseen (esim. ”Autuaita ovat rauhantekijät”- Matt. 5:9) ja eukaristiseen liturgiaan, jossa toistuvasti rukoillaan rauhaa ”koko maailmalle”. Sota nähdään ihmisen synnin seurauksena ja poikkeamana Jumalan alkuperäisestä suunnitelmasta.
Kirkko asettaa hengellisen muutoksen (teoosiksen) ja sovinnon etusijalle maallisiin konflikteihin nähden ja kehottaa kristittyjä ruumiillistamaan Kristuksen rakkautta jopa vihollisia kohtaan (Matt. 5:44).
Sodan moraalinen epäselvyys:
Vaikka sotaa ei koskaan ”ylistetä”, kirkko tunnustaa, että haavoittuvien (esim. viattomien siviilien, uskonyhteisön) puolustaminen voi joskus olla välttämätöntä. Tämä kuvastaa jännitettä väkivallattomuuden ihanteen ja elämän suojeluvelvollisuuden välillä.
2.Ortodoksisen ajattelun keskeiset periaatteet
Vaikka ortodoksinen eettinen pohdinta sodasta ei olekaan kodifioitu muodolliseksi opiksi, se noudattaa usein periaatteita, jotka muistuttavat ”oikeudenmukaisen sodan” kriteerejä:
Toisten puolustaminen:
Sota voi olla sallittua vain viimeisenä keinona suojella viattomia ihmishenkiä tai vastustaa epäoikeudenmukaista hyökkäystä. Hyökkäyssodat tai valloitukset tuomitaan.
Suhteellisuus:
Vastatoimi hyökkäykseen ei saa aiheuttaa suurempaa vahinkoa kuin se paha, jota sillä pyritään estämään.
Oikea tarkoitus:
Sotaa ei saa johtaa viha, kosto tai alueellinen kunnianhimo vaan rakkaus haavoittuviin ja halu palauttaa rauha.
Katumus ja katumuksen harjoittaminen:
Jopa oikeutetuissa konflikteissa osallistujia kehotetaan katumaan tappamisen aiheuttamaa moraalista haittaa. Pyhä Basileios Suuri (4. vuosisata) opetti, että sotilaiden, jotka tappavat sodassa, tulisi katumuksena pidättäytyä ehtoollisesta kolmen vuoden ajan (kaanon 13), vaikka tätä tulkitaan nykyään usein pastoraalisesti.
3.Historiallinen konteksti
Bysantin ja keisarikunnan aikakaudet:
Kirkko on historiallisesti elänyt rinnakkain kristillisten valtakuntien kanssa (esim. Bysantti, Venäjä), jotka kohtasivat hyökkäyksiä. Vaikka papisto yleensä vältti sodankäynnin suoraa tukemista, se siunasi joskus puolustussotia uskovien suojelemiseksi. Keisareilla katsottiin olevan velvollisuus puolustaa sekä valtiota että kirkkoa ”sinfonisessa” suhteessa.
Sotilaina olleita pyhiä (esim. Pyhä Yrjö, Pyhä Demetrius) ei kunnioiteta sodankäynnin vaan marttyyrikuoleman tai Kristuksen kaltaisten hyveiden vuoksi.
Patristiset äänet:
Pyhä Basileios Suuri ja Johannes Krysostomos korostivat väkivallan hengellisiä vaaroja ja kehottivat armollisuuteen jopa konflikteissa. Pyhän Augustinuksen lännessä vaikuttavalla oikeudenmukaisen sodan teorialla oli vain vähän suoraa vaikutusta ortodoksiseen ajatteluun.
4.Nykyaikaiset ortodoksiset näkökulmat
20.-21. vuosisadan konfliktit:
Toisen maailmansodan aikana ortodoksiset johtajat miehitetyissä maissa (esim. Kreikka, Serbia) tuomitsivat usein fasistisen hyökkäyksen ja tukivat samalla puolustuksellista vastarintaa. Samoin Venäjän kirkko siunasi natsien hyökkäystä vastaan puolustautuneita sotilaita, mutta joutui myöhemmin kohtaamaan kritiikkiä läheisistä siteistään neuvostovaltioon.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022 paljasti jyrkkiä erimielisyyksiä: Moskovan patriarkaatti tuki kiistanalaisesti sotaa ”hengellisenä taisteluna”, kun taas ekumeeninen patriarkaatti ja muut autokefaliset kirkot korostivat Ukrainan oikeutta itsepuolustukseen ja vaativat rauhaa.
Hierarkkien lausunnot:
Patriarkat ja synodit kehottavat johdonmukaisesti diplomaattisiin ratkaisuihin ja toistavat Kristuksen kehotuksen rauhaan. Esimerkiksi ekumeeninen patriarkka Bartolomeos on tuominnut sodan ”evankeliumin vastaisena”, kun taas Moskovan patriarkka Kirill on muotoillut konfliktit eskatologisin termein, mikä on herättänyt kritiikkiä uskon politisoinnista.
5.Pastoraaliset ja eettiset vivahteet
Ei ”pyhän sodan” käsitettä:
Toisin kuin keskiaikaiset länsimaiset ristiretki-ideologiat, ortodoksisuus torjuu sodat, jotka on muotoiltu jumalallisesti sanktioituina valloituksina. Hengellinen sodankäynti syntiä vastaan korostuu, ei fyysinen väkivalta.
Vastustuskyvyttömyys:
Vaikka ortodoksinen opetus ei olekaan yleisesti kodifioitu, se kunnioittaa yksilön omaatuntoa. Joissakin perinteisesti ortodoksisissa maissa (esim. Kreikassa) sallitaan aseistakieltäytyminen asepalveluksesta.
Katumus ja parantuminen:
Kirkko tarjoaa sakramentaalista ja sielunhoitoa sotilaille ja tunnustaa heidän moraalisen traumansa. Sota ei koskaan ”puhdista”, vaan vaatii aina henkistä parantumista.
6.Vastakkainasettelu roomalaiskatolisen oikeudenmukaisen sodan teorian kanssa.
Vähemmän legalistinen:
Ortodoksisuus välttää jäykkiä kriteerejä (esim. ”onnistumisen todennäköisyys”, ”laillinen auktoriteetti”) laajempien eettisten periaatteiden ja pastoraalisen harkinnan hyväksi.
Tragiikan korostaminen: Sotaa pidetään rauhanrakentamisen epäonnistumisena, joka ei koskaan ole moraalisessa mielessä todella ”oikeudenmukainen”, vaikka se olisikin toisinaan välttämätöntä. Painopiste on edelleen katumuksessa ja sovinnossa.
Johtopäätös
Ortodoksinen kirkko tarkastelee sotaa traagisen realismin linssin läpi: se pitää rauhaa kristityn perimmäisenä kutsumuksena, mutta tunnustaa, että viattomien puolustaminen voi joskus vaatia väkivaltaa. Toisin kuin muodolliset oikeudenmukaisen sodan järjestelmät, se kuitenkin vaatii, että ei mikään sota ole hengellisessä mielessä todella ”oikeudenmukainen ”. Kaikkia sodan osapuolia kutsutaan parannukseen, ja kirkon ensisijainen tehtävä on edelleen parantaa särkynyttä maailmaa Kristuksen rakkauden kautta. Tämä lähestymistapa heijastaa ortodoksisuuden kokonaisvaltaista näkemystä pelastuksesta, jossa jopa välttämättömät toimet langenneessa maailmassa on muutettava armon kautta.