PYHÄ GREGORIOS TEOLOGI (NAZIANSILAINEN): PUHEET XXVII JA XXVIII (TEOLOGISET PUHEET): JOHDANTO

29.1.2025 Raimo Sissonen

A Select Library Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church.

Second Series.

Translated into English with Prologomena and Explanatory Notes under the Editiorial Supervision of Henry Wage,D.D., Principal of King’ s College, London and Philip Schaff,D.D.,. Professor of Church History, Professor of Church History in the Union Theological Seminary New York, in Connection with a Number of Patristic Scholars of Europe and America.

Volume VII,

S.Cyril of Jerusalem: Catechetical Lectures;

S.Gregory of Nazianzum: Selected Orations, and Letters.

Oxford

James Parker and Company. New York.

The Christian Literature Company

M DCCC XCIV

ss.280 -284

Käännös RS

”On sanottu totuudenmukaisesti”, sanoo Dictionary of Christian Biography -teoksen Gregorius Naziansilaista käsittelevän artikkelin kirjoittaja, ”että nämä puheet menettäisivät suurimman viehätyksensä käännöksessä. Kriitikot ovat kilpailleet keskenään ylistyslauseissa, mutta mikään ylistys ei ole niin korkea kuin niiden monien teologien ylistys, jotka ovat löytäneet niistä omia parhaita ajatuksiaan. Kriitikko, jota ei voi syyttää puolueellisuudesta Gregoria kohtaan, on antanut muutamalla sanalla ehkä totuudenmukaisimman arvion niistä: ”Ajatuksen kiinteys, kaiken sen keskittäminen, mikä on levinnyt Hilaryn, Basileion ja Athanasiuksen kirjoituksiin, pehmennetyn kaunopuheisuuden virtaus, joka ei pysähdy tai menetä itseään hetkeksikään, argumentaatio nervotis (vakiintunut käsitys) ilman kuivuutta toisaalta ja ilman turhaa koristelua toisaalta, antavat näille viidelle puheelle oman paikkansa tämän hienon neron muistomerkkien joukossa, vaikka hän ei aina ollut yhtä vapaa mahtipontisuudesta ja affektoinnista. Muutamassa sivussa ja muutamassa tunnissa Gregorius on kiteyttänyt ja päättänyt kokonaisen vuosisadan kiistan. Konstantinopolissa vuosien 379 ja 381 välisenä aikana, ja ne ovat saaneet kirjoittajalleen arvonimen Teologi, jonka hän jakaa yksin Pyhän Johannes evankelistan kanssa. On kuitenkin ehkä syytä huomata, että sanaa ei käytetä tässä yhteydessä siinä laajassa ja yleisessä merkityksessä, jossa me käytämme sitä, vaan suppeammassa ja tarkemmassa merkityksessä, jolla tarkoitetaan nimenomaan Logoksen jumaluuden puolustajaa. Hänen pääasiallisia vastustajiaan olivat Eunomiuksen ja Makedoniuksen seuraajat, ja nämä teologiaa eli Sanan ja Pyhän Hengen jumaluutta koskevat puheet on suunnattu lähes yksinomaan heitä vastaan. Saarnaajan päätavoite näissä ja useimmissa muissa julkisissa lausunnoissaan on ylläpitää nikealaista uskoa Jumalan kolminaisuudesta tai kolminaisuudesta; eli sitä oppia, että vaikka Jumaluudessa on vain yksi Substanssi tai Essence ja sen seurauksena Jumala on absoluuttisimmassa mielessä Yksi, Jumala ei kuitenkaan ole Yksipersoonainen, vaan tässä jakamattomassa ykseydessä on kolme itsemääräävää Subjektia tai Persoonaa, jotka eroavat toisistaan erityispiirteiden tai henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella – Isä, Poika ja Pyhä Henki. Tässä tarkoituksessa hän joutui ristiriitaan edellä mainittujen harhaoppisten kanssa, jotka kielsivät joko Pojan yhtäläisyyden Isän kanssa tai Pyhän Hengen täydellisen jumaluuden ja persoonallisuuden.

Eunomius, jota Ullmann kutsuu yhdeksi neljännen vuosisadan mielenkiintoisimmista harhaoppisista, oli syntyjään kappadokialainen ja hieman Gregoriosta vanhempi. Nuorena miehenä hän oli Aetiuksen oppilas ja amanuenssi, jonka toimesta areioilainen harhaoppi kehittyi äärimmilleen. Oppilas ei koskaan kaihtanut vetää kaikkein kaukaisimpia loogisia johtopäätöksiä mestarinsa lähtökohdista tai esittää ne suorasukaisuudella, joka tuntui niille, jotka pitivät itse lähtökohtia, joista hän päätteli, hirvittävinä jumalanpilkkoina, suorastaan pirulliselta jumalattomuudessaan. Hän täydensi ja muotoili opettajansa harhaoppiset opinkappaleet niin tarkasti, että anomekaanisia areiolaisia kutsuttiin sen jälkeen etiomilaisiksi eikä aetialaisiksi. He väittivät Isän ja Pojan olemuksen absoluuttista epätodennäköisyyttä. He lähtivät liikkeelle käsityksestä, jonka mukaan Jumala on absoluuttinen olento, josta ei voida ennustaa mitään syntymää, joka on syntymätön ja kykenemätön syntymään, ja jatkoivat sanomalla, että ikuinen syntymä on mahdoton ajatella ja että Jumalan Pojan syntymällä on täytynyt olla alku. Tästä seurasi tietenkin areiolainen johtopäätös, nimittäin se, että oli aika, jolloin Poikaa ei ollut olemassa, ja Hänen olemuksensa on täysin erilainen kuin Syntymättömän Isän. Olennon yhtäläisyys ja olemuksen samankaltaisuus ovat yhtä lailla kestämättömiä jo pelkästään siitä syystä, että toinen olemus on syntymätön ja toinen syntynyt. He sanoivat, että Poika on Jumalallisen Energian ensimmäinen luomus, ja hän on se väline, jonka avulla Jumala loi maailman, ja tässä mielessä voidaan sanoa, että hän on luomisvoiman elimenä Isän Energian nimenomainen kuva ja kaltaisuus.

Koska he katsoivat Pyhän Hengen jakavan jumalallisen luonteen vieläkin etäisemmässä määrin ja olevan vain ainosyntyisen Pojan jaloin tuotos, Eunomius oli ensimmäinen harhaoppinen henkilö, joka lopetti pyhässä kasteessa tapahtuvan kolminkertaisen upottamisen käytännön. Hän myös turmeli tuon sakramentin muodon luopumalla Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimen käytöstä ja kastamalla ihmiset ”Luojan nimeen ja Kristuksen kuolemaan”. Siksi Konstantinopolin konsiili määräsi, että eunomilaisuudesta kääntyneet oli kastettava, vaikka areiolaisuuden muista muodoista kääntyneet otettiin katoliseen kirkkoon pelkällä käsien päälle panemisella. Aetiuksen seuraajien vaikutuksesta Eunomiuksesta tuli vuonna 360 Mysiassa sijaitsevan Cyzicuksen piispa, mutta hän ei näytä olleen virassaan kovinkaan kauan. Joka tapauksessa, kun Gregorius vuonna 379 saapui Konstantinopoliin, hän asui eläkkeellä lähellä Khalkedonia. Kaikki osapuolet pitävät häntä yhtä mieltä täydellisenä dialektikkona, mutta ortodoksit julistivat, että hän oli tehnyt teologiasta pelkkää teknologiaa. Dialektiikan valmius oli hänen lahkonsa suuri tunnusmerkki, ja juuri he toivat pääkaupunkiin sen teologisen kiistelyn pahan hengen, jota Gregorius pahoittelee ensimmäisessä näistä kuuluisista puheistaan. Hän erosi myös täysin Gregoriuksesta, ei ainoastaan päätelmissä, joihin hän päätyi, vaan myös menetelmässä, jolla hän saavutti ne, koska hän noudatti pikemminkin Aristoteleen kuin Platonin järjestelmää ja käytti yksinomaan älyllistä menetelmää, kun taas Gregorius käsitteli uskontoa koko ihmiseen kuuluvana. Heidän välillään oli kiistakysymys, joka koski kolmen siunatun persoonan sisäistä suhdetta jumaluuteen, ja sen lisäksi kysymys jumalallisen luonteen täydellisestä ymmärrettävyydestä, jota Eunominas piti kiinni ja Gregorius kiisti. Jälkimmäinen väitti, että vaikka meillä on varma vakaumus siitä, että Jumala on, meillä ei ole täyttä ymmärrystä siitä, mikä Hän on. Hän ei kuitenkaan sulkisi meitä pois kaikesta Jumalan Luonnon tuntemuksesta, mutta hän rajoittaa kykymme vain siihen, mitä Jumala on mielistynyt paljastamaan meille itsestään. ”Minun mielestäni”, hän sanoo (Or. xxiv. 4), ‘on mahdotonta ilmaista Jumalaa ja vielä mahdottomampaa on käsittää Häntä – nähdäkseni lihan paksu peite on esteenä totuuden ymmärtämiselle’. Vastaavasti neljännessä näistä Oratioista (Or. xxx. hän sanoo. ”Jumaluutta ei voi ilmaista sanoin. Ja tämän meille todistavat paitsi argumentit, myös heprealaisista viisaimmat ja vanhimmat, sikäli kuin he ovat antaneet meille aihetta arvailuihin. He nimittäin omaksuivat tietyt kirjaimet Jumaluuden kunniaksi eivätkä edes sallineet, että minkään Jumalaa alempiarvoisen henkilön nimeä kirjoitettaisiin samoilla kirjaimilla kuin Jumalan nimeä, koska heidän mielestään oli sopimatonta, että Jumaluus edes siinä määrin myöntäisi jollekin luodulleen osuuden itsensä kanssa. Miten he sitten olisivat voineet myöntää, että jakamaton ja erillinen Luonto voidaan selittää jaettavissa olevilla sanoilla?”

Gregoriuksen mielestä ortodoksinen oppi autuaasta Kolminaisuudesta on kristinuskon perusdogma, toisin kuin kaikki muut uskonnot ja kaikki harhaoppiset järjestelmät. ”Muistakaa tunnustuksenne”, hän sanoo kuulijoilleen areiolaisia vastaan pitämässään puheessa: ”Mihin teidät on kastettu? Isään? Hyvä, mutta silti juutalainen. Poikaan? Hyvään; ei enää juutalaiseen, mutta ei vielä täydelliseen. Pyhään Henkeen? Erittäin hyvä; tämä on täydellinen. Oliko se sitten yksinkertaisesti näihin, vai oliko näillä jokin yhteinen nimi? Kyllä, oli, ja se on Jumala.” Ja samassa puheessa hän kutsuu areiolaisuutta uudeksi juutalaisuudeksi, koska se omistaa täyden jumaluuden vain Isälle; ja hän puhuu yhdestä luonnosta kolmessa yksilöllisyydessä, älyllisessä, täydellisessä, itsestään olemassa olevassa, lukumääräisesti erillisessä, mutta jumaluudessa yhdessä. ”Luoduissa asioissa”, sanoo Ullmann, ”useat yksilöt sisältyvät yhteiseen käsitykseen, vaikka ne itsessään ovatkin vain ajatuksellisesti yhteydessä toisiinsa, vaikka tosiasiassa ne eivät ole yksi. Ihmisyys on vain älyllinen käsitys; tosiasiassa on olemassa vain ihmisiä. Mutta Jumaluudessa kolme persoonaa eivät ole vain käsityksessä, vaan tosiasiassa yhtä; ja tämä ykseys ei ole vain suhteellinen vaan absoluuttinen ykseys, koska jumalallinen olento on täydellinen kaikissa kolmessa persoonassa ja kaikissa täydellisen tasa-arvoinen. Tässä mielessä Gregorius ja kaikki ortodoksiset trinitaarilaiset siis ylläpitävät Jumalan ykseyttä. Mutta tämän ykseyden sisällä on todellinen Kolminaisuus, Isä, Poika ja Pyhä Henki, persoonien Kolminaisuus olemuksen ykseydessä.” Me palvomme, hän sanoo (Or. xxxiii. 16), Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, yhtä luontoa kolmessa yksilöllisyydessä. Niinpä, kuten hän toisaalla sanoo (Or. in laud. Athanasii, xxi. 10), Kolminaisuus on todellinen Kolminaisuus; ei toistensa kaltaisten asioiden numerointi, vaan tasavertaisten asioiden yhteen liittäminen. Kukin persoonista on Jumala täydellisimmässä merkityksessä. Pojan ja Pyhän Hengen olemisen lähde on Isässä, mutta siinä mielessä, että ne ovat täysin samankaltaisia Isän kanssa ja että kumpikaan niistä ei eroa Isästä missään olemuksen yksityiskohdassa. Eroavaisuudet ovat henkilökohtaisissa ominaisuuksissa: Isä on alkuperätön ja jumaluuden lähde; Poika saa olemuksensa ikuisesti Isästä ja on itse kaiken luodun olemassaolon lähde; Pyhä Henki on peräisin ikuisesti Jumalasta ja lähetetty maailmaan.

Näistä viidestä puheesta ensimmäisessä saarnaaja pyrkii raivaamaan maaperän suuren aiheensa sopivalle esittelylle. Hän pyrkii määrittelemään periaatteet, joiden mukaan teologien tulisi edetä tällaisissa keskusteluissa, ja paheksuu hyvin vakavasti tapaa, jonka mukaan uskon syvimpiä ja pyhimpiä totuuksia ja salaisuuksia käsitellään kaikenlaisissa paikoissa, kaikenlaisissa tilaisuuksissa ja kaikenlaisten kuulijoiden kuullen. Tällaiseen keskusteluun saisivat osallistua vain ne, jotka kristillisen hyveellisyyden harjoittamisen kautta ovat siihen kykeneviä. Muille on monia muita aiheita, joiden parissa he voivat harjoittaa dialektisia kykyjään ilman, että he tekevät tai kärsivät mitään vahinkoa.

Toisessa puheessaan Gregorius esittää edellä mainitun kannan, jonka mukaan korkeimmallekin ihmisjärjelle on mahdotonta täysin käsittää Jumalan olemusta, vaikka hänen olemassaolonsa on kaikille ilmeinen. Voimme, hän sanoo, vain saarnata Häntä koskevia kieltoja. Hän esittää kolme syytä tälle kyvyttömyydelle. Ensiksi, jotta voisimme arvostaa tätä tietoa enemmän, kun se saavutetaan myöhemmin; toiseksi, jotta voisimme välttyä vaaralta, että lankeamme ylpeyden vuoksi Luciferin tavoin, jos saavuttaisimme sen ennenaikaisesti; ja kolmanneksi, jotta voisimme tukea ja ylläpitää meitä tämän elämän koettelemuksissa ja ristiriidoissa varmuudella siitä, että sen saavuttaminen myöhemmin on palkinto uskollisesta palvelusta näissä koettelemuksissa ja ristiriidoissa. Nykyisen kyvyttömyytemme syynä on ruumis, johon sielumme on yhdistetty, ja sen nykyinen karkeus estää meitä nousemasta näkymättömän ja aineettoman täydelliseen käsitykseen. Jumala on heikkouttamme kohtaan tuntemastaan myötätunnosta halunnut nimittää itseään Pyhässä Kirjoituksessa erilaisilla aineellisista esineistä tai moraalisista hyveistä otetuilla nimillä; mutta nämä ovat vain ponnahduslautoja totuuteen, ja niitä on tosiaankin toisinaan vääristelty ja niistä on tehty perusta monijumalaisuudelle. On kuitenkin vain luonnollista, että jumalallinen olemus on verhoutunut salaisuuteen, sillä sama pätee myös luotuihin olemuksiin.

Kolmannessa ja neljännessä luvussa hän käsittelee kysymystä Pojasta. Hänen kantansa voidaan tiivistää seuraavasti: Poika on ehdottomasti yhtä ainesta Isän kanssa ja jakaa hänen kanssaan kaikki jumaluuden ominaisuudet. Silti hän on erillinen persoona, jonka erottaa siitä, että hän on Isästä syntynyt. Meidän on kuitenkin varottava, ettei tämä termi ”syntynyt” anna meidän ymmärtää mitään analogiaa luotujen asioiden kanssa. Se on täysin riippumaton ajasta, tilasta ja aistista.

Tätä kantaansa hän joutui puolustamaan monia hyökkääjiä vastaan ja erityisesti eunomialaisia vastaan. Nämä harhaoppiset väittivät, että tämän termin käyttö välttämättä merkitsi Pojan olemuksen alkua, ja he pyysivät ortodokseja kertomaan heille, milloin tuo alku tapahtui. Gregorius vastaa, että Jumalan Pojan sukupolvi on kaikkien aikojen yläpuolella; hän huomauttaa, että Isyys on Isän Jumalan olennainen ominaisuus, ja siksi se on yhtä ikuinen kuin hänen olemuksensa, joten ei ole koskaan ollut aikaa, jolloin hän ei olisi ollut Isä, eikä näin ollen ole koskaan ollut aikaa, jolloin Pojan sukupolvi olisi alkanut. Hän myöntää, että on olemassa merkitys, jossa on mahdollista sanoa, että Poika ja Henki eivät ole syntymättömiä, mutta silloin on varottava käyttämästä sanaa Alkuperä sanan Alkuperä merkityksessä Alku, vaan Syy merkityksessä. Ne saavat olemuksensa ikuisesti Isästä, ja kaikki kolme persoonaa ovat yhdessä ikuisia. Syyn osalta Ne eivät ole alkuperättömiä, mutta syy ei välttämättä ole ajallisesti ennen sen vaikutusta, aivan kuten Aurinko ei ole ennen omaa valoaan. Ajan suhteen Heidän voidaan siis sanoa olevan syntymättömiä, sillä Ajan Lähteet eivät voi olla ajan alaisia. ”Jos Isä ei ole lakannut synnyttämästä, Hänen Sukupolvensa on epätäydellinen; ja jos Hän on lakannut synnyttämästä, Hänen on täytynyt aloittaa, sillä loppu edellyttää alkua.” ”Jos Isä ei ole lakannut synnyttämästä, Hänen Sukupolvensa on epätäydellinen.” ”Ei niin”, sanoo Gregorius, ”ellet sitten ole valmis myöntämään, että sillä, millä ei ole loppua, ei välttämättä ole alkua; ja mitä sanot siinä tapauksessa enkeleistä tai ihmissielusta? Niillä ei ole loppua; oliko kummallakaan niistä siis alkua?” Samanlaisella Reductio ad absurdum (johtaminen järjettömyyksiin) -prosessilla hän hälventää kaikki eunomialaisen sofistiikan kikkailut ja esittää kirkon ortodoksisen uskon. Kolmannen ja neljännen puheosan loppuosassa hän jatkaa sitten tarkastellakseen vastustajiensa esittämiä raamatullisia todistuksia ja osoittaakseen samanlaisen katenan avulla toiselta puolelta, että Raamatun auktoriteetin ylivoimainen ylivoima on selvästi heitä vastaan. Tähän kohtaan liittyen hän asettaa kaanonin, jonka mukaan Raamatun tulkinnassa Herramme osalta kaikki nöyryyttä tai heikkoutta enteilevät ilmaisut on viitattava siihen puhtaaseen ihmisyyteen, jonka hän otti päälleen meidän tähtemme, kun taas kaikki se, mikä puhuu majesteetillisuudesta ja voimasta, kuuluu hänen jumaluuteensa.

Viidennessä luvussa hän käsittelee oppia Pyhästä Hengestä. Areioksen harhaoppi koski aluksi suoraan vain Herramme persoonaa, vaikkakaan ei ilman sivumerkkiä myös Pyhän Hengen persoonaan. Nikean kirkolliskokous oli rajoittunut ensimmäiseen kysymykseen, ja sen uskontunnustus päättyi sanoihin: ”Me uskomme Pyhään Henkeen.” Myöhemmin väitettiin, että tämä riitti julistamaan hänen jumalallisuutensa, ja niin Gregorius väittääkin tässä oraatiossa: ”Jos hän on vain luotu, miten me uskomme häneen, miten me tulemme täydellisiksi hänessä, sillä ensimmäinen näistä kuuluu jumaluuteen, jälkimmäinen voidaan sanoa mistä tahansa” (c. vi.). Syy siihen, että suuri synodi ei tehnyt asiasta nimenomaista määritelmää, näyttää kuitenkin olleen se, että kiistaa ei ollut vielä viety niin pitkälle suoranaisesti (vrt. S. Basil, Epp. lxxviii. ccclxxxvii.). Viisikymmentä vuotta myöhemmin harhaopin kasvu teki kuitenkin tarpeelliseksi kirkon uskon määrittelyn tässä asiassa; ja vuonna 363, palattuaan neljännestä maanpaostaan, pyhä Athanasius piti Aleksandriassa maakuntasynodin, jonka synodaalikirjeessä keisari Jovianukselle Pyhän Hengen jumaluutta puolustetaan termein, jotka, kuten kanonisti Bright sanoo, osittain ennakoivat Konstantinopolin uskontunnustuksen kieltä (Dict. Biog. Art. ATHANASIUS). Harhaopin uusi kehitys alkoi näkyä pahasti sekä Konstantinopolissa että Traakiassa ja Vähä-Aasiassa. Makedonius, puoli-ariaani, oli valittu Konstantinopolin piispaksi vuonna 341, ja huolimatta raivokkaasta vastustuksesta, johon hän vastasi vielä raaemmilla toimenpiteillä, hän oli säilyttänyt asemansa vuoteen 360 asti, jolloin anomoealaiset areiolaiset syrjäyttivät ja ajoivat hänet pois. Sen jälkeen hänestä tuli eläkkeellä ollessaan puoli- arjalaisen puolueen johtaja. Hyväksyen väitteen, jonka mukaan Poika oli olemukseltaan Isän kaltainen, hän ei myöntänyt edes tätä Pyhälle Hengelle, vaan julisti hänet pelkäksi luoduksi (Thdt. Hist. Eccl. ii. 6) ja Pojan palvelijaksi tai palvelijaksi; hän käytti häneen termejä, joita ilman erehdystä voitiin käyttää vain enkeleistä (Sozomen. H. E. iv. 27). Hänen seuraajansa tunnettiin makedonialaisina tai toisinaan maratonialaisina erään Marathoniuksen mukaan, joka oli aiemmin pretoriaanikaartin palkkamestari ja josta oli tullut Konstantinopolin diakoni, ja koska hän oli tehnyt paljon luostaritalojen ja hyväntekeväisyystalojen perustamiseksi ja ylläpitämiseksi kaupungissa, Makedonius vihki hänet Nikomedian piispaksi. Heidät tunnettiin myös nimellä Pneumatomachi heidän harhaoppinsa luonteen perusteella. Nyt oli alkanut syntyä kiista siitä, mikä oli se tarkka asema, joka oikean uskon oli annettava Pyhälle Hengelle. Oli niitä, jotka jättivät kyseenalaiseksi sen, oliko hänellä todellakin erillinen persoonallisuus vai eikö hän olisi pikemminkin pelkkä Isän ja Pojan vaikutus tai toiminta. Gregorius kertoo meille, kuinka hän Metropolikseen tullessaan löysi vallitsevan villeimmän sekaannuksen. Jotkut, hän sanoo, pitivät Pyhää Henkeä pelkkänä Jumalan energiana, toiset pitivät Häntä luomakuntana, toiset uskoivat Hänen olevan Jumala; kun taas monet epäröivät Pyhän Kirjoituksen väitetyn kunnioituksen vuoksi antaa Hänelle Jumalan nimeä. Tähän viimeiseen ryhmään kuului Sokrateen (H. E. ii. 45) mukaan Eustatius, joka oli erotettu Sebastian piispuudesta Pontuksessa. Hän kieltäytyi myöntämästä, että Pyhä Henki on Jumala, mutta ei kuitenkaan uskaltanut väittää, että hän on pelkkä luotu. Kun Gregorius ryhtyi saarnaamaan Hengen jumaluudesta, häntä syytettiin siitä, että hän oli ottanut käyttöön oudon ja Raamatun vastaisen jumalan, koska, kuten hän tunnustaa, Raamatun kirjain ei ole yhtä selkeä Hengen opin suhteen kuin Pojan opin suhteen. Hän kuitenkin huomauttaa, että on mahdollista olla taikauskoinen kunnioittaessaan Raamatun kirjainta ja että tällainen taikauskoisuus johtaa suoraan harhaoppiin. Hän selittää Uuden testamentin pidättyväisyyttä tässä asiassa kertomalla (tässä puheessa, cc. 26, 27), kuinka Jumalan itseilmoitus ihmiselle on aina ollut asteittainen; kuinka Vanha testamentti paljasti Isän selvästi, mutta antoi epäselviä vihjeitä Pojasta; ja Uusi testamentti paljasti Pojan, mutta vain vihjasi Hengen jumaluudesta; mutta nyt Henki asuu keskuudessamme ja sallii meidän tunnistaa hänet selvemmin, hän sanoo. Sillä niin kauan kuin Isän jumaluutta ei tunnustettu, ei olisi ollut suotavaa julistaa Pojan jumaluutta; ja niin kauan kuin Pojan jumaluutta ei vielä hyväksytty, ei olisi ollut suotavaa lisätä vielä yksi taakka Pyhän Hengen jumaluudessa. Koska hän näin tunnusti jumalallisen säästäväisyyden Jumalan itseilmoituksissa, hän ei ollut vastahakoinen käyttämään samanlaista varovaisuutta omassa kanssakäymisessään heikkojen tai huonosti opittujen mielten kanssa. Mutta silti, kun todellinen tarve ilmeni, hän saattoi puhua täydellisen suorasukaisesti tästä aiheesta; ja hän jopa otti vastapuolen väkivaltaisuuden aiheuttaman hengenvaaran vastaan. Hän vastasi heidän vastustukseensa katolisen dogman selkeimmillä lausunnoilla. ”Onko Henki Jumala?” hän kysyi. ”Kyllä.” ”Mutta onko Hän konsubstantiivinen?” ”Kyllä, jos Hän on Jumala.” (Orat. xxxi. 10.) Hän vetoaa sekä Raamattuun että kristillisen elämän kokemukseen. Jos Henki ei ole palvottavissa, miten Hän voi jumalallistaa minut kasteessa? Hengestä tulee meidän uusi syntymämme; uudesta syntymästä uusi elämämme; ja uudesta elämästä tietomme Hänen arvokkuudestaan, josta se on peräisin (Ibid. C. 29). Hän kuitenkin suhtautuu näihin harhaoppisiin lempeämmin kuin tiukkoihin arialaisiin, sekä siksi, kuten hän sanoo, että he lähestyivät enemmän ortodoksista uskoa Pojan suhteen, että siksi, että heidän huomattavan hurskas elämänsä osoitti, ettei heidän erehdyksensä ollut täysin tahallinen. Tässä puheessaan hän osoittaa, että vaikka Jumalan nimeä ei Uudessa testamentissa varsinaisesti anneta Pyhälle Hengelle, kaikki Jumalan ominaisuudet liitetään kuitenkin hänelle, ja että siksi nimen käyttö on oikeutettu johtopäätös. Hän jatkaa argumenttiaan helluntaipuheessa (nro XLI. Ks. tämän niteen johdanto kyseiseen puheeseen).

Prosessio-opista Gregorius ei anna meille selvää tietoa. Hän on vaitonainen Pojan kulkemisesta. Hänelle riittää, että Henki ei ole syntynyt vaan etenevä (teoksessa SS. Lumina, c. 12) ja että kulkeminen on hänen erityinen ominaisuutensa, johon sisältyy samanaikaisesti hänen persoonallisuutensa ja olennainen jumaluutensa.

Lopulta vuonna 381 paikallisten synodien ja piispainkokousten työ saatiin päätökseen ja päätökseen toisen ekumeenisen konsiilin päätöksellä. On totta, että se neuvosto, jonka Theodosius kutsui koolle Konstantinopoliin, tuskin saattoi pitää itseään ekumeenisen auktoriteetin omaavana, kun taas lännessä sitä ei varmasti pidetty tässä valossa ennen kuudetta vuosisataa. Siitä huolimatta koko kirkko antoi sille lopulta ekumeenisuuden kunnian, koska se päätti niiden suurten neuvostojen sarjan, joissa Pyhän Hengen jumaluusoppi vahvistettiin; ja itse asiassa se ilmaisi katolisen kirkon lopullisen tuomion Makedonian kiistasta. Sen ensimmäinen kaanon anathematisoi nimeltä semiarilaiset eli pneumatomakhilaiset sekä eunomilaiset eli anomoealaiset arialaiset (vrt. Dict. Biog. Art. Gregorius Nazianzusin Dict. Biog. Art. Gregory of Nazianzus, kirjoittanut Dr. H. B. Swete).