Gregorios Nyssalainen IMEVÄISTEN VARHAISESTA KUOLEMASTA

Gregorios Nyssalainen

IMEVÄISTEN VARHAISESTA KUOLEMASTA

Lähde:

A SELECT LIBRARY OF NICENE AND POST-NICENE FATHERS OF THE CHRISTIAN CHURCH.

Second Series.

TRANSLATED INTO ENGLISH WITH PROLEGOMENA AND EXPLANATORY NOTES UNDER THE EDITORIAL SUPERVISION OFHENRY WAGE, D.D., AND PHILIP SCHAFF, D.D., LLD., Principal of King s College, London. Professor of Church History in the Union Theological Seminary, New York.

IN CONNECTION WITH A NUMBER OF PATRISTIC SCHOLARS OF EUROPE AND AMERICA.

VOLUME V.

GREGORY OF NYSSA DOGMATIC TREATISES, ETC.

 

SEEN BY PRESERVATION SERVICES   DATE OXFORD:

PARKER AND COMPANY.

NEW YORK:

THE CHRISTIAN LITERATURE COMPANY

MDCCCXCIII

***

Teos:

Gregory of Nyssa

ON INFANTS’ EARLY DEATHS

Käännös RS

IMEVÄISTEN VARHAISESTA KUOLEMASTA

Jokaisella esseistillä ja pamfletin kirjoittajalla on sinut, Erinomainen, käytettävissään kaunopuheisuutensa esittelyyn; sinun ihmeelliset ominaisuutesi ovat laaja kilpakenttä, jossa hän voi selittää. Taitavissa käsissä oleva jalo ja vaikuttava aihe saa todellakin aikaan suurenmoisemman tyylin ja nostaa sen suuren todellisuuden korkeudelle. Me pysymme kuitenkin ikääntyneen hevosen tavoin tämän ehdotetun kilpakentän ulkopuolella ja käännämme korvan vain kuuntelemaan ylistyksenne ylistämisestä käytävää kilpailua, jos ääni jostakin kirjallisesta autosta, joka kulkee täydessä vauhdissa tällaisten ihmeiden halki, saavuttaa meidät. Mutta vaikka vanhuus pakottaakin hevosen jäämään pois kisasta, saattaa usein käydä niin, että tallustavien kilpakumppanien meteli herättää sen kiihtymään, että se nostaa päätään innokkain ilmein, että se osoittaa henkeään hengityksissään ja tassuttelee ja tassuttelee maata usein, vaikka tämä innokkuus on kaikki, mitä sillä on jäljellä, ja aika on heikentänyt sen kulkukykyä. Samalla tavoin kynämme jää taistelun ulkopuolelle, ja ikä pakottaa sen luovuttamaan kurssin nyt kukoistaville professoreille; kuitenkin sen innokkuus liittyä kilpailuun sinusta säilyy, ja sitä se voi vielä osoittaa, vaikka nämä nyt kukoistavat stylistit ovatkin voimiensa huipulla (2). Mutta millään tällä innostukseni osoittamisella teitä kohtaan ei ole mitään tekemistä teidän omien ylistyksenne kuuluttamisen kanssa: mikään tyyli, vaikka se olisi kuinka hermostunut ja tasapainoinen, ei onnistuisi siinä helposti; joten jokainen, joka yrittäisi kuvata tuota kiusallista mutta harmonista vastakohtien sekoitusta luonteessanne, jäisi väistämättä kauas todellisen arvonne taakse. Luonto tosiaankin heittää silmäripsien varjon häikäisevien säteiden edestä ja tuo näin itse silmille heikomman valon, ja näin auringonvalosta tulee meille siedettävää, kun se sekoittuu tarpeisiimme suhteutetuissa määrin ripsien heittämiin varjoihin. Aivan samoin luonteenne suuruus ja mahtavuus, jota hillitsee vaatimattomuutenne ja nöyryytenne, sen sijaan, että se sokaisee katsojan silmän, se tekee näkemisestä päinvastoin miellyttävän; tämä mielen nöyryys ei aiheuta sitä, että suuruuden loisto himmenee ja sen piilevä voima jää huomiotta; vaan toinen on huomioitava toisessa, luonteenne nöyryys sen kohoamisessa ja suuruus päinvastoin nöyryydessä. Muiden on kuvailtava kaikki tämä ja lisäksi ylistettävä mielenne monisilmäisyyttä. Älylliset silmäsi ovat todellakin yhtä lukuisat, voidaan ehkä sanoa, kuin hiuskarvat päässä; niiden terävä ja erehtymätön katse kohdistuu kaikkeen yhtä lailla; kaukana oleva nähdään, lähellä oleva ei jää huomaamatta; ne eivät odota kokemuksen opettamista tarkoituksenmukaisuuteen; ne näkevät Toivon tai Muistin näkemyksellä; ne tarkastelevat nykyhetkeä kauttaaltaan; ensin yhtä asiaa, sitten toista, mutta sekoittamatta niitä keskenään mielesi työskentelee samalla tarmolla ja sen verran huomiota kuin on tarpeen. Toisenkin on kirjattava ihailunsa tavasta, jolla te teette köyhyydestä rikkaan; jos tosiaan löytyy tänä meidän aikanamme joku, joka tekee siitä ylistyksen ja ihmetyksen aiheen. Mutta nyt, jos koskaan ennen, köyhyyden rakkaus on varmasti teidän kauttanne yltäkylläistä, ja teidän hankkimaanne rikkautta (3) kadehditaan enemmän kuin Kroisoksen harkkoja. Ketä meri ja maa kaikkine luonnontuotteineen ovat rikastuttaneet niin kuin sinun kieltäytymisesi maallisesta yltäkylläisyydestä on rikastuttanut sinua? Ne pyyhkivät tahran teräksestä ja saavat sen kiiltämään kuin hopea: niin on myös sinun elämäsi hohto kirkastunut, kun se on aina huolella puhdistettu rikkauden ruosteesta. Jätämme tämän niille, jotka voivat tarkentaa sitä, ja myös erinomaisen tietämyksesi niistä asioista, joissa on loistavampaa saada kuin olla saamatta voittoa. Sallikaa minun kuitenkin sanoa, ettette halveksi kaikkia hankintoja; on joitakin, joihin kukaan edeltäjistänne ei ole kyennyt tarttumaan, mutta te ja vain te olette tarttuneet niihin molemmin käsin; sillä vaatteiden, orjien ja rahan sijasta teillä on ja pidätte hallussanne ihmisten sieluja ja säilytätte niitä rakkautenne aarrekammiossa. Esseistit ja pamfletistit, joiden kunnia tulee tällaisista ylistyksistä, paneutuvat näihin asioihin. Mutta meidän kynämme, veteraani, jollainen se nyt on, voi herätä vain niin pitkälle, että voimme kävellä askeleen verran läpi ongelmaa, jota viisautenne on ehdottanut; nimittäin tätä: mitä meidän on ajateltava niistä, jotka viedään ennenaikaisesti, joiden syntymähetki on lähes sama kuin heidän kuolemansa. Kulttuuripakana Platon puhui erään uudelleen eloon heränneen (4), paljon filosofiaa tuon tuonpuoleisen maailman tuomioistuimista; mutta hän on jättänyt tämän toisen kysymyksen mysteeriksi, koska se on ilmeisesti liian suuri ihmisen arvailujen käyttämiseksi. Jos siis näissä selvityksissämme on jotakin sellaista, joka selventää tämän kysymyksen epäselvyyksiä, toivotatte epäilemättä tervetulleeksi uuden selostuksen siitä, jos ette, niin suokaa anteeksi joka tapauksessa tämä vanhuuden vuoksi ja hyväksykää, jos ei muuta, niin ainakin toiveemme tarjota teille jonkinasteista iloa. Historia(5) kertoo, että Kserkses, tuo suuri ruhtinas, joka oli tehnyt melkein kaikki maat auringon alla yhdeksi valtavaksi leiriksi ja herättänyt omilla suunnitelmillaan koko maailman, kun hän marssi kreikkalaisia vastaan, otti ilolla vastaan köyhän miehen lahjan; ja tuo lahja oli vesi, eikä se ollut ruukussa, vaan hän kantoi sitä kämmenen ontelossa. Noudattakaa te siis synnynnäisestä anteliaisuudestanne hänen esimerkkiään; hänelle tahto teki lahjan, ja meidän lahjamme voi olla itsessään vain köyhä vesijuttu. Taivaan ihmeiden kohdalla ihminen näkee niiden kauneuden yhtä lailla, olipa hänet koulutettu katselemaan niitä tai katseli hän ylöspäin epätieteellisellä silmällä; mutta tunne niitä kohtaan ei ole sama siinä ihmisessä, joka tulee filosofiasta käsin niiden tarkasteluun, ja siinä, jolla on vain havaintoaistit, joiden varaan hän voi ne uskoa; jälkimmäinen voi olla iloinen auringonvalosta tai pitää tähtien kauneutta ihmetyksensä arvoisena tai on seurannut kuun kulun vaiheita koko kuukauden ajan; Mutta edellinen, jolla on sielun näkemys ja jonka koulutus on valistanut hänet ymmärtämään taivaan ilmiöitä, jättää huomaamatta kaikki nämä asiat, jotka ilahduttavat ajattelemattomampien aisteja, ja tarkastelee kokonaisuuden harmoniaa, tarkastelee sitä yhteisymmärrystä, joka syntyy jopa vastakkaisista liikkeistä ympyrän kiertoliikkeissä; kuinka näiden sisäiset ympyrät kääntyvät päinvastaiseen suuntaan kuin kiintotähdet(6); kuinka näissä sisäisissä ympyröissä havaittavat taivaankappaleet ryhmittyvät eri tavoin lähestymis- ja eroamisliikkeissään, katoamisissaan toistensa taakse ja sivuliikkeissään, ja silti ne saavat aikaan aina täsmälleen samalla tavalla tuon huomattavan ja loputtoman harmonian, josta ovat tietoisia ne, jotka eivät jätä huomioimatta pienimmänkin tähden asemaa ja joiden mieli, ylhäällä asuvan koulutuksen ansiosta, kiinnittää yhtä paljon huomiota kaikkiin niihin. Samalla tavoin te, minulle kallisarvoinen elämä, tarkkailette jumalallista taloutta; jätätte ne kohteet, jotka lakkaamatta työllistävät ihmisjoukon mieliä, tarkoitan rikkaus, ylellisyys(7) ja kerskakulutus – asiat, jotka kuin kasvoillaan vilkkuvat auringonsäteet häikäisevät ajattelemattomia – ette mene tutkimatta ohi maailman näennäisesti vähäpätöisimmistä kysymyksistä; Sillä te tutkitte mitä tarkimmin ihmiselämän eriarvoisuutta; ette ainoastaan varallisuuden ja kurjuuden sekä aseman ja syntyperän erojen osalta (sillä tiedätte, että ne ovat kuin ei mitään ja että ne eivät ole olemassa mistään todellisuuden sisimmästä olemuksesta, vaan niiden typerästä arviosta, jotka suhtautuvat olemattomiin asioihin ikään kuin ne olisivat todellisia asioita; ja että jos joltakulta, joka loistaa loistokkuuttaan, vain abstrahoitaisiin niiden sokea ihailu(8) , jotka häntä katsovat, hänelle ei jäisi mitään jäljelle kaiken sen paisuneen ylpeyden jälkeen, joka häntä riemastuttaa, vaikka hänen kellareihinsa olisi haudattu kaikki maailman rikkaudet), mutta on yksi teidän huolenaiheistanne saada tietää jumalallisen hallinnon jokaisen yksityiskohdan muiden aikomusten joukossa, mistä johtuu, että kun yhden elämä pitenee vanhuuteen asti, toisella on siitä vain niin paljon aikaa, että hän hengittää ilmaa yhdellä henkäyksellä ja kuolee. Jos tässä maailmassa ei tapahdu mitään ilman Jumalaa, vaan kaikki on sidoksissa jumalalliseen tahtoon, ja jos Jumaluus on taitava ja harkitsevainen, niin siitä seuraa välttämättä, että näissä asioissa on jokin suunnitelma, joka on hänen viisautensa ja samalla hänen kaitselmuksellisen huolenpitonsa merkki. Sokea tarkoitukseton tapahtuma ei voi koskaan olla Jumalan teko; sillä Jumalan ominaisuus on, kuten Raamattu sanoo (9), ”tehdä kaikki asiat viisaudella”. Millaista viisautta voimme siis jäljittää seuraavassa? Ihminen astuu elämän näyttämölle, vetää ilmaa, aloittaa elämisen prosessin tuskanhuudolla, maksaa kyyneleen kunnianosoituksen Luonnolle(1), maistaa juuri elämän murheita, ennen kuin yksikään sen makeuksista on ollut hänen, ennen kuin hänen tunteensa ovat saaneet voimaa; vielä löysä kaikissa nivelissään, herkkä, muhkea, kovettumaton; sanalla sanoen, ennen kuin hän on edes ihminen (jos järjen lahja on ihmisen erityispiirre, eikä hänellä ole sitä koskaan ollutkaan), sellainen, jolla ei ole muuta etua kohdussa olevaan alkioon verrattuna kuin se, että hän on nähnyt ilmaa, niin lyhytikäinen, kuolee ja hajoaa jälleen; joko altistuneena tai tukehtuneena, tai sitten omasta tahdostaan lakaten heikkoudesta elämästä.

Mitä meidän pitäisi ajatella hänestä? Miten meidän pitäisi suhtautua tällaisiin kuolemiin? Näkeekö tuollainen sielu tuomarinsa? Seisooko se muiden kanssa tuomioistuimen edessä? Käykö se läpi oikeudenkäynnin elämässä tehdyistä teoista? Saako se oikeudenmukaisen korvauksen, kun se evankeliumin sanojen mukaan puhdistetaan tulessa tai virvoitetaan siunauksen kasteella (2)? Mutta en ymmärrä, miten voimme kuvitella, että tällaisen sielun kohdalla näin voisi tapahtua. Sana ”kosto ”viittaa siihen, että jotakin on täytynyt aiemmin antaa; mutta häneltä, joka ei ole elänyt lainkaan, on puuttunut aineisto, josta olisi voinut antaa jotakin. Koska kostoa ei siis ole, ei ole enää odotettavissa hyvää eikä pahaa. ”Kosto” väittää olevan jommankumman näistä kahdesta ominaisuudesta takaisin maksamista; mutta se, mitä ei löydy hyvän eikä pahan kategoriasta, ei kuulu lainkaan kategoriaan; sillä tämä hyvän ja pahan välinen vastakkainasettelu on vastakkaisuus, joka ei salli mitään keskitilaa; eikä kumpikaan tule sille, joka ei ole aloittanut jommankumman kanssa. Sen, mikä ei siis kuulu kumpaankaan näistä otsikoista, voidaan sanoa, ettei sitä ole edes ollut olemassa. Mutta jos joku sanoo, että tällainen elämä ei ole ainoastaan olemassa, vaan että se on olemassa yhtenä hyvistä ja että Jumala antaa, vaikkei hän maksa takaisin, sitä, mikä on hyvää tällaisille, voimme kysyä, minkälaisen syyn hän esittää tälle puolueellisuudelle; miten oikeudenmukaisuus ilmenee tällaisessa näkemyksessä; miten hän todistaa ajatuksensa olevan sopusoinnussa evankeliumien lausumien kanssa? Siellä (Mestari) sanoo, että valtakunnan hankkiminen tulee niille, jotka katsotaan sen arvoisiksi, vaihtokaupalla. ”Kun olette tehneet tällaisia ja tällaisia asioita, silloin on taistelu, että saatte valtakunnan palkkioksi.”

Mutta tässä tapauksessa ei ole kyse mistään tekemisestä tai tahdosta etukäteen, ja niinpä mitä syytä on sanoa, että nämä saavat Jumalalta jonkin odotettavissa olevan palkkion? Jos joku hyväksyy varauksetta tuollaisen väitteen, jonka mukaan jokainen, joka tällä tavoin astuu elämään, luokitellaan väistämättä hyvien joukkoon, hänelle valkenee silloin, että se, ettei hän lainkaan osallistu elämään, on onnellisempi tila kuin eläminen, kun hän näkee, että toisessa tapauksessa hyvän nauttiminen on asetettu kiistatta jopa barbaarisen vanhemmuuden tai ei-laillisesta liitosta syntyneen hedelmöityksen varaan; mutta se, joka on elänyt luonnolle tavanomaisesti mahdollisen pitkän ajan, saa väistämättä pahan saastumisen enemmän tai vähemmän sekoittuneena elämäänsä, tai jos hän aikoo olla kokonaan tämän tartunnan ulkopuolella, se tapahtuu vain paljon tuskallista ponnistelua vaativalla hinnalla. Sillä hyveen tavoittelijat eivät saavuta sitä ilman taistelua; eikä nautinnon poluista pidättäytyminen ole ihmisluonnolle kivuton prosessi. Niinpä sen, joka on saanut pidemmän vuokrasopimuksen elämästään, on väistämättä kohdattava jompikumpi kahdesta koettelemuksesta: joko taistella täällä hyveen vaivalloisella kentällä tai kärsiä siellä pahan elämän tuskallinen korvaus. Mutta ennenaikaisesti kuolevien pikkulasten kohdalla ei ole mitään sellaista; vaan he siirtyvät siunattuun kohtaloon heti, jos ne, jotka suhtautuvat asiaan näin, puhuvat totta. Tästä seuraa myös väistämättä, että järjettömyyden tila on parempi kuin järjen omaaminen, ja hyve paljastuu siten arvottomaksi: jos se, joka ei koskaan ole sitä omistanut, ei kärsi mitään menetyksiä, niin autuuden nauttimisen kannalta sen hankkimiseksi tehty työ on turhaa hulluutta; järjenvastainen tila on se, joka selviää Jumalan tuomiosta parhaiten. Näistä ja vastaavista syistä pyydätte minua seulomaan asian, jotta saisimme tarkkaan harkitun tutkimuksen avulla jonkinlaisen vankan pohjan, jolle ajatuksemme siitä nojaavat.

Ehdotetun aiheen vaikeuksien vuoksi pidän omasta puolestani apostolin huudahdusta hyvin sopivana tähän tapaukseen, juuri niin kuin hän lausui sen tutkimattomien kysymysten yli: ”Oi Jumalan viisauden ja tiedon rikkauden syvyys, kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja hänen tiensä, joita ei voi selvittää!”. Sillä kuka on tuntenut Herran mielen (3)?” Mutta kun toisaalta näkee, että tuo apostoli julistaa hengellisen ominaisuudeksi sen, joka on hengellinen, ”tuomita kaikki (4)”, ja kehuu niitä, jotka ovat ”rikastuneet (5)”

Jumalan armosta ”kaikessa puhetavassa ja kaikessa tiedossa”, rohkenen väittää, että ei ole oikein jättää tekemättä tutkimuksia, jotka ovat kykyjemme rajoissa, eikä jättää tässä esitettyä kysymystä tutkimatta tai ajattelematta siitä mitään, jottei tämä essee päättyisi tuloksettomana, kuten ehdotetun keskustelumme varsinainen aihe, ja että se olisi pilalla ennen kypsymistään niiden kohtalokkaan välinpitämättömyyden vuoksi, jotka eivät uskalla ottaa itseään niskasta kiinni totuuden etsimisessä, kuten vastasyntynyt lapsi ennen kuin se näkee valon ja saa voimia. Väitän myös, että ei ole hyvä heti kohdata ja vastata vastaväitteisiin ikään kuin oikeudessa, vaan ottaa keskusteluun tietty järjestys ja viedä näkemystä eteenpäin kohdasta toiseen. Mikä tämän järjestyksen sitten pitäisi olla?

Ensinnäkin haluamme tietää, mistä ihmisluonto on saanut alkunsa ja miksi se on koskaan syntynyt. Jos osumme vastaukseen näihin kysymyksiin, emme epäonnistu saamaan tarvittavaa selitystä. Se, että kaikki, mikä on olemassa Jumalan jälkeen älyllisessä tai aistimellisessa olentojen maailmassa, on olemassaolonsa velkaa hänelle, on väite, jota on tarpeetonta todistaa; kukaan, jolla on kuinka vähän ymmärrystä asioiden totuudesta, ei kiistäisi sitä. Sillä kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että maailmankaikkeus liittyy yhteen ensimmäiseen syyhyn; että mikään siinä ei ole olemassaolostaan velkaa itselleen, niin että se olisi oma alkuperänsä ja syynsä; mutta että toisaalta on olemassa yksi ainoa luomaton ikuinen Olento, joka on ikuisesti sama, joka ylittää kaikki etäisyyskäsityksemme, joka käsitetään lisääntymättömäksi tai vähenemättömäksi ja joka on kaiken määrittelyn ulottumattomissa; ja että aika ja avaruus kaikkine seurauksineen ja kaikki niitä edeltävä, mitä ajatus voi käsittää älyllisessä ylimaallisessa  maailmassa, ovat kaikki tämän Olennon tuotoksia. No, me siis vakuutamme, että ihmisluonto on yksi näistä tuotoksista; ja tässä meitä auttaa eräs sana inspiroituneesta opetuksesta, joka julistaa, että kun Jumala oli tuonut kaikki muut asiat elämän näyttämölle, ihminen ilmestyi maan päälle jumalallisista lähteistä peräisin olevana sekoituksena, sillä jumalallinen älyllinen olemus yhdistyi hänessä useisiin maanpäällisten alkuaineiden osiin, jotka vaikuttivat hänen muodostumiseensa, ja että Luojansa muokkasi hänet jumalallisen, transsendentin Voiman inkarnoituneeksi kaltaiseksi.

Olisi kuitenkin parempi lainata itse sanoja: ”Ja Jumala loi ihmisen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi (6).” Tämän elollisen olennon luomisen syyn eräät meitä edeltävät kirjoittajat ovat antaneet seuraavasti. Koko luomakunta on jaettu kahteen osaan: siihen, ”mikä on nähtävissä”, ja siihen, ”mikä ei ole nähtävissä”, apostolin sanoja käyttäen (jälkimmäinen tarkoittaa ymmärrettävää ja aineetonta, ensimmäinen taas aistittavaa ja aineellista); ja koska luomakunta on näin jaettu, enkeliluonto ja hengellinen luonto, jotka kuuluvat ”siihen, mitä ei ole nähtävissä”, asuvat paikoissa, jotka ovat maailman ja taivaan yläpuolella, koska tällainen asuminen on niiden rakenteen mukaista; sillä älyllinen luonto on hieno, kirkas, esteetön ja ketterä, ja taivaankappale on hieno ja kevyt ja jatkuvasti liikkuva, ja maa sitä vastoin, joka on viimeisenä aistittavien asioiden luettelossa, ei voi koskaan olla älyllisille luoduille sopiva ja sopiva paikka oleskeluun. Sillä mitä vastaavuutta voi olla yhtäältä kevyen ja kelluvan ja toisaalta raskaan ja vetovoimaisen välillä? No, jotta maa ei olisi täysin vailla älyllisen ja aineettoman paikallista asumusta, ihminen (nämä kirjoittajat kertovat meille) muovautui Korkeimman ennakkoajattelun toimesta, ja hänen maalliset osansa muovautuivat hänen sielunsa älyllisen ja jumalallisen olemuksen päälle; ja niinpä tämä sulautuminen siihen, jolla on aineellista painoa, antaa sielulle mahdollisuuden asua tässä maan elementissä, jolla on tietty sukulaisuussuhde lihan substanssin kanssa. Kaiken syntyvän (7) tarkoituksena on siis se, että Voima, joka on sekä taivaallisen että maallisen maailmankaikkeuden yläpuolella, kirkastuisi luomakunnan kaikissa osissa älyllisten luontojen avulla, jotka juonittelevat samaan päämäärään kaikissa toimivan saman kyvyn, tarkoitan Jumalaan katsomisen kyvyn, nojalla.

Mutta tämä Jumalaan katsominen ei ole mitään muuta kuin henkiselle luonnolle sopivaa elämänravintoa. Sillä aivan kuten nämä ruumiit, niin maallisia kuin ne ovatkin, säilyvät maallisen ravinnon avulla, ja me havaitsemme niissä kaikissa, niin raakalaisissa kuin ajattelevissa, aineellisen elinvoiman toimintoja, niin on oikein olettaa, että on olemassa myös älyllinen elämänravinto, jonka avulla tällaiset luontotyypit (8) pysyvät olemassa. Mutta jos ruumiillinen ravinto, joka kiertokulussaan tulee ja menee, kuitenkin antaa tietyn määrän elinvoimaa niille, jotka sitä saavat, kuinka paljon enemmän todellinen, aina pysyvää ja aina samaa oleva nauttiminen säilyttää syöjän olemassaolon? Jos siis tämä on älyllisen luonteen elämänravinto, nimittäin osallisuus Jumalassa, tätä osallisuutta ei voi saada sellaisella, joka on laadultaan vastakkaista; osalliseksi pyrkivän on oltava jossakin määrin sukua sille, josta on tarkoitus ottaa osaa. Silmä nauttii valosta sen ansiosta, että sillä on valoa sisällään tarttua sen kaltaiseen valoon, ja sormi tai mikään muu raaja ei voi toteuttaa näkemisen tekoa, koska missään niistä ei ole järjestäytynyt tätä luonnollista valoa.

Sama välttämättömyys edellyttää, että kun otamme osaa Jumalasta, osallisen ruumiinrakenteessa on oltava jonkinlaista sukulaisuutta sen kanssa, josta otetaan osaa. Siksi, kuten Raamattu sanoo, ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, jotta kaltaiset voisivat nähdä samanlaiset; ja Jumalan näkeminen on, kuten edellä sanottiin, sielun elämä. Mutta kun nähdään, että tietämättömyys todellisesta hyvästä on kuin sumu, joka peittää sielun näköherkkyyden, ja että kun tuo sumu tiivistyy, muodostuu niin paksu pilvi, että Totuuden säde ei voi tunkeutua näiden tietämättömyyden syvyyksien läpi, niin siitä seuraa edelleen, että valon täydellisen riistämisen myötä sielun elämä lakkaa kokonaan; sillä olemme sanoneet, että sielun todellinen elämä toteutuu Hyvän osallisuudessa; mutta kun tietämättömyys estää tämän Jumalan käsittämisen, sielu, joka näin lakkaa olemasta osallinen Jumalasta, lakkaa myös elämästä.

Mutta kukaan ei voi pakottaa meitä kertomaan tämän tietämättömyyden sukuhistoriaa (9) ja kysyä, mistä ja mistä isästä se on peräisin; annetaan hänen ymmärtää itse sanasta, että ”tietämättömyys” ja ”tietäminen” ilmaisevat yhtä sielun suhteista (1), mutta mikään suhde, olipa se ilmaistu tai ei, ei välitä ajatusta substanssista; suhde ja substanssi ovat aivan eri kuvauksia. Jos siis tieto ei ole substanssi vaan sielun täydellistynyt (2) toiminta, on myönnettävä, että tietämättömyyden on oltava vielä paljon kauempana mistään substanssista; mutta sitä, mikä ei ole sillä tavalla, ei ole lainkaan olemassa, ja niinpä olisi hyödytöntä vaivautua miettimään, mistä se on peräisin. Kun nyt otetaan huomioon, että Sana(3) julistaa, että Jumalassa eläminen on sielun elämä, ja kun otetaan huomioon, että tämä eläminen on tietoa kunkin ihmisen kykyjen mukaan ja että tietämättömyys ei merkitse minkään todellisuutta, vaan se on vain tietämisen toiminnan kieltämistä, ja kun otetaan huomioon, että kun tämä Jumalassa osallisuus ei enää toteudu, siitä seuraa välittömästi sielun elämän peruuttaminen, mikä on pahin pahoista, – kaiken tämän vuoksi kaiken Hyvän Tuottaja toimisi meissä tällaisen pahan parantamisen. Parannus on hyvä asia, mutta se, joka ei katso evankeliseen mysteeriin, olisi edelleen tietämätön parannuksen tavasta.

Olemme osoittaneet, että vieraantuminen Jumalasta, joka on elämä, on paha asia; tämän sairauden parannuskeino on siis se, että ystävystymme jälleen Jumalan kanssa ja näin pääsemme jälleen elämään. Kun tällainen elämä siis aina pidetään toivossa ihmiskunnan edessä, ei voida sanoa, että tämän elämän voittaminen on ehdottomasti hyvän elämän palkinto ja että päinvastoin on (huonon) elämän rangaistus; vaan se, mitä me vaadimme, muistuttaa silmien tapausta. Emme sano, että se, jolla on kirkas näkö, palkitaan ikään kuin palkinnolla siitä, että hän kykenee havaitsemaan näkökohteita; emmekä toisaalta myöskään, että se, jolla on sairaat silmät, kokee näkötoiminnan epäonnistumisen jonkin rangaistustuomion seurauksena. Kun silmä on luonnollisessa tilassa, näkö seuraa siitä välttämättä; kun se on sairauden vioittama, siitä seuraa yhtä välttämättä näköhäiriö. Samalla tavoin autuaallisuuden elämä on kuin tuttu toinen luonto niille, jotka ovat pitäneet sielun aistit kirkkaina; mutta kun tietämättömyyden sokaiseva virta estää meitä osallistumasta todelliseen valoon, siitä seuraa väistämättä, että jäämme vaille sitä, jonka nauttimisen julistamme olevan osallisen elämää.

Nyt kun olemme asettaneet nämä lähtökohdat, on aika tarkastella niiden valossa meille esitettyä kysymystä. Kysymys oli jokseenkin tämäntyyppinen. ”Jos autuuden palkka jaetaan oikeudenmukaisuuden periaatteiden mukaisesti, mihin luokkaan on sijoitettava se, joka on kuollut lapsena ilman, että hän on tässä elämässä luonut mitään perusteita, hyviä tai huonoja, joiden perusteella hänelle voidaan antaa jokin hänen ansionsa mukainen korvaus?”.” Tähän me vastaamme, pitäen silmällä sen seurauksia, mitä olemme jo esittäneet, että tätä tulevaa onnea, vaikka se on olemukseltaan ihmisyyden perintö, voidaan samalla kutsua eräässä mielessä hyvitykseksi; ja teemme tarkoituksemme selväksi saman esimerkin avulla kuin ennenkin.

Olettakaamme, että kaksi henkilöä kärsii silmäsairaudesta; ja että toinen antautuu mitä ahkerimmin parannusprosessiin ja käy läpi kaiken, mitä lääketiede voi hänelle antaa, vaikka se olisi kuinka tuskallista; ja että toinen heittäytyy hillittömästi kylpemään (4) ja viinin juomiseen eikä kuuntele minkäänlaisia neuvoja lääkäriltään silmiensä parantamisen suhteen. No, kun tarkastelemme näiden molempien lopputulosta, sanomme, että kumpikin saa asianmukaisesti vastineeksi valintansa hedelmät, toinen riistämällä valon, toinen nauttimalla siitä; sanan väärinkäytöllä kutsumme itse asiassa oikeudenkäyntiä, joka väistämättä seuraa, palkkioksi.

Voimme siis puhua tällä tavoin myös tämän pikkulapsia koskevan kysymyksen osalta: Voimme sanoa, että tuon tulevan elämän nauttiminen kuuluu tosiaankin oikeudesta ihmiselle, mutta koska tietämättömyyden vitsaus on tarttunut lähes kaikkiin nyt lihassa eläviin, se, joka on puhdistanut itsensä siitä välttämättömien hoitokurssien avulla, saa ahkeruutensa ansaitseman palkkion astuessaan todella luonnolliseen elämään; kun taas se, joka kieltäytyy Hyveen puhdistusaineista ja tekee tuon tietämättömyyden vitsauksen vaikeasti parannettavaksi nautinnoilla, joihin hän on joutunut, joutuu luonnottomaan tilaan ja vieraantuu siten aidosti luonnollisesta elämästä, eikä hänellä ole osuutta olemassaolosta, joka meille oikeutetusti kuuluu ja on meille mieluinen. Sen sijaan viattomalla vauvalla ei ole sielunsa silmien edessä tällaista ruttoa, joka peittäisi (5) sen valon mitan, ja niinpä se jatkaa olemassaoloaan tuossa luonnollisessa elämässä; se ei tarvitse puhdistuksesta tulevaa terveellisyyttä, koska se ei koskaan päästänyt ruttoa sieluunsa lainkaan.

Lisäksi nykyinen elämä näyttää minusta tarjoavan eräänlaisen analogian sille tulevalle elämälle, jota me toivomme, ja olevan läheisessä yhteydessä siihen, näin: hellintä pikkulasta imetetään ja kasvatetaan rintamaidolla; sitten seuraa toisenlaista ruokaa, joka soveltuu tämän hoivan kohteelle ja joka on läheisesti sovitettu hänen tarpeisiinsa, kunnes hän vihdoin saavuttaa täyden kasvun. Ja niin luulen, että sielu saa jatkuvasti sille sopivia määriä, eräänlaisen säännöllisen edistymisen kautta, osansa tuosta todella luonnollisesta elämästä; kykyjensä ja voimiensa mukaan se saa osansa autuaallisen tilan nautinnoista; niin paljon opimme myös Paavalilta, jolla oli erilaista ravintoa hänelle, joka oli jo kasvanut hyveessä, ja epätäydelliselle ”vauvalle”. Sillä jälkimmäiselle hän sanoo: ”Minä olen ruokkinut teitä maidolla enkä lihalla, sillä tähän asti te ette ole voineet sitä sietää (6)”. Mutta niille, jotka ovat kasvaneet täyteen älylliseen kypsyyteen, hän sanoo: ”Mutta vahva liha kuuluu niille, jotka ovat täysi-ikäisiä, niillekin, jotka ovat käytön kautta harjoitelleet aistejaan…. (7)”.

Nyt ei ole oikein sanoa, että ihminen ja pikkulapsi ovat samankaltaisessa tilassa, vaikka kumpikin olisi vapaa sairauden kosketuksesta (sillä miten ne, jotka eivät nauti täsmälleen samoja asioita, voivat olla samankaltaisessa nautinnon tilassa?); päinvastoin, vaikka sairauden aiheuttaman vaivan puuttuminen voidaan ennustaa molemmille yhtä lailla niin kauan kuin molemmat ovat sen vaikutuksen ulottumattomissa, mutta kun tulemme nautintojen asiaan, nautinnoissa ei ole mitään samankaltaisuutta, vaikka havaitsijat ovat samassa tilassa. Miehellä on luontaista nautintoa keskusteluista ja asioiden hoitamisesta, virkavelvollisuuksien kunniakkaasta hoitamisesta ja siitä, että hän voi kunnostautua auttamalla apua tarvitsevia; siitä, että hän voi elää rakastamansa vaimon kanssa ja hallita talouttaan; ja kaikista niistä huveista, joita tässä elämässä on tarjolla ajanvietteen muodossa, musiikkinäytelmissä ja teatterinäytöksissä, metsästyksessä, kylvyssä, voimistelussa, juhlissa ja kaikessa muussa vastaavassa. Imeväisikäinen sen sijaan nauttii luonnostaan maidosta ja hoitajan sylissä sekä hellästä keinuttelusta, joka saa hänet uneen ja tekee hänet sitten suloisemmaksi.

Kaikki tätä suurempi onni estyy luonnollisesti sen vuosien arkuuden vuoksi. Samalla tavoin ne, jotka ovat täällä elettyään ravinneet sielunsa voimia hyveellisyyden kurssilla ja jotka ovat apostolin sanoja käyttäen ”harjoittaneet” mielensä ”aisteja”, osallistuvat, jos heidät siirretään tuonpuoleiseen elämään, joka on ruumiin ulkopuolella, tuohon jumalalliseen nautintoon suhteessa saavuttamaansa tilaan ja saavuttamiinsa voimiin; he saavat enemmän tai vähemmän sen rikkauksista hankkimiensa kykyjen mukaan. Mutta sielu, joka ei ole koskaan tuntenut hyveen makua, vaikka se voi toki pysyä täysin vapaana niistä kärsimyksistä, jotka johtuvat pahuudesta, koska se ei ole koskaan lainkaan sairastunut pahan tautiin, osallistuu kuitenkin ensinnäkin tuosta tuonpuoleisesta elämästä (joka koostuu edellisen määritelmämme mukaan Jumalassa tuntemisesta ja olemisen taidosta) vain siinä määrin kuin tämä imeväisikäinen voi saada; kunnes tulee aika, jolloin se on kukoistanut todella Olemassaolevan tarkastelemisesta kuin sopivasta ravinnosta, ja tullessaan kykeneväksi vastaanottamaan enemmän se ottaa mielensä mukaan enemmän siitä todella Olemassaolevan runsaasta tarjonnasta, jota sille tarjotaan.

Kun siis kaikki nämä näkökohdat on otettu huomioon, katsomme, että sen sielu, joka on saavuttanut kaikki hyveet elämänsä aikana, ja sen sielu, jonka elämänosuus on ollut pelkkää tyhjyyttä, ovat yhtä lailla niiden kärsimysten ulottumattomissa, jotka johtuvat jumalattomuudesta. Siitä huolimatta emme käsitä heidän elämänsä työllisyyttä lainkaan samalle tasolle. Toinen on kuullut ne taivaalliset ilmoitukset, joissa profeetan sanoin ”Jumalan kunnia julistetaan”(9), ja luomakunnan halki kulkiessaan hän on saanut käsityksen luomakunnan Mestarista; hän on ottanut opettajakseen todellisen Viisauden, sen Viisauden, johon maailmankaikkeuden näky viittaa; Ja kun hän havaitsi tämän aineellisen auringonvalon kauneuden, hän oli analogian kautta käsittänyt todellisen auringonvalon kauneuden(1); hän näki tämän maan kiinteässä lujuudessa sen Luojan muuttumattomuuden; kun hän havaitsi taivaan äärettömyyden, hänet johdatettiin tielle kohti sen Voiman suunnatonta Äärettömyyttä, joka kattaa maailmankaikkeuden; Kun hän näki auringonsäteiden ulottuvan tällaisista korkeuksista jopa meihin itseemme asti, hän alkoi uskoa tällaisten ilmiöiden avulla, että Jumalallisen Älyn toiminta ei jätä tulematta Jumaluuden korkeuksista jopa jokaiseen meistä; Sillä jos yksi ainoa valopiste voi valon voimalla vallata kaiken sen alla olevan, ja vieläpä niin, että se voi, samalla kun se lainaa itseään kaikille, jotka voivat sitä käyttää, pysyä itsekeskeisenä ja hajoamattomana, kuinka paljon enemmän tuon valopisteen Luoja tulee ”kaikessa kaikeksi”, kuten apostoli puhuu, ja tulee jokaiseen sellaista määrää itseään, jonka jokainen hänen vaikutuksensa kohde voi vastaanottaa! Ei, katsokaa vain viljan tähkää, jonkin kasvin itämistä, kypsää viinirypäleitä, alkusyksyn kauneutta, olipa se sitten hedelmää tai kukkaa, ruohoa, joka kasvaa pyytämättä, vuorta, joka kohoaa huipullaan eetterin korkeuteen, sen rinteillä olevia lähteitä, jotka purkautuvat paisuvista rinnoista ja virtaavat jokina halki laaksojen, merta, joka ottaa vastaan noita virtoja joka suunnasta ja pysyy kuitenkin omissa rajoissaan, aallot reunustavat rantoja eivätkä koskaan astu mantereen kiinteitä rajoja pidemmälle: Katsokaa näitä ja muita vastaavia maisemia, ja kuinka voi järjen silmä olla löytämättä niistä kaikkea sitä, mitä todellisuuskasvatuksemme edellyttää?

Onko ihminen, joka katsoo tällaisia spektaakkeleita, hankkinut itselleen vain vähäisen voiman nauttia tuonpuoleisista nautinnoista? Puhumattakaan opinnoista, jotka terävöittävät mieltä kohti moraalista erinomaisuutta – tarkoitan geometriaa ja tähtitiedettä – ja totuuden tuntemuksesta, jonka numerotiede antaa, ja jokaisesta menetelmästä, joka antaa todisteita tuntemattomasta ja vakaumuksen tunnetusta, ja ennen kaikkea inspiroitujen kirjoitusten sisältämästä filosofiasta, joka tarjoaa täydellisen puhdistumisen niille, jotka kouluttavat itsensä sen avulla Jumalan salaisuuksiin. Mutta ihminen, joka ei ole hankkinut tietoa mistään näistä asioista eikä häntä ole edes johdatettu aineellisen kosmoksen kautta havaitsemaan sen yläpuolella olevia kauneuksia ja joka kulkee elämänsä läpi mielensä eräänlaisessa hentoisessa, muokkaamattomassa ja kouluttamattomassa tilassa, ei ole ihminen, joka todennäköisesti sijoitetaan samaan ympäristöön kuin argumenttimme on osoittanut tuon toisen ihmisen, josta aiemmin puhuttiin, sijoitettavan; joten tästä näkökulmasta katsottuna ei voida enää väittää, että kahdessa oletetussa ja täysin vastakkaisessa tapauksessa se, joka ei ole ottanut osaa elämään, on siunatumpi kuin se, joka on ottanut siihen jalon osan. Varmasti, verrattuna siihen, joka on elänyt koko elämänsä synnissä, ei ainoastaan viaton vauva, vaan jopa se, joka ei ole koskaan tullut maailmaan lainkaan, on siunattu. Saman opimme myös Juudaksen kohdalla evankeliumeissa (2) hänelle langetetusta tuomiosta, nimittäin sen, että kun ajattelemme tällaisia miehiä, se, joka ei ole koskaan ollut olemassa, on mieluummin kuin se, joka on ollut olemassa tällaisessa synnissä. Sillä jälkimmäisen kohdalla syvään juurtuneen pahan syvyyden vuoksi puhdistautumiseen liittyvä rangaistus ulottuu äärettömyyteen (3); mutta mitä tulee siihen, mitä ei ole koskaan ollut olemassa, miten mikään kärsimys voi sitä koskettaa?” – Siitä huolimatta ihmisen, joka asettaa vertailun lapsellisen epäkypsän elämän ja täydellisen hyveen elämän välille, on itse julistettava olevansa epäkypsä, koska hän arvioi todellisuutta näin.

Kysyttekö siis tämän johdosta syytä siihen, miksi se ja se, joka on iältään varsin hentoinen, otetaan hiljaa pois elävien joukosta? Kysyttekö, mitä jumalallinen viisaus ajattelee tässä yhteydessä? No, jos ajattelette kaikkia niitä pikkulapsia, jotka ovat todisteita laittomista suhteista ja jotka heidän vanhempansa siis jättävät pois, niin ette ole oikeutettuja vetoamaan tällaisesta pahuudesta siihen Jumalaan, joka varmasti saattaa tällä tavoin tehdyt epäpyhät teot tuomiolle. Kun sitä vastoin on kyse jostakin pikkulapsesta, joka, vaikka hänen vanhempansa ovat häntä hoivanneet ja hoitaneet ja anoneet hänestä vilpittömästi huolta, ei kuitenkaan pysy tässä maailmassa, vaan sortuu jopa kuolemaan asti kestävään sairauteen, joka on yksiselitteisesti ainoa syy siihen, uskallamme vedota seuraaviin seikkoihin. Jumalan kaitselmuksen täydellisyydestä kertoo se, että hän ei ainoastaan paranna syntyneitä sairauksia(4) vaan myös huolehtii siitä, että jotkin niistä eivät koskaan sekoitu lainkaan niihin asioihin, jotka hän on kieltänyt; on siis kohtuullista odottaa, että Hän, joka tuntee tulevaisuuden yhtä hyvin kuin menneisyyden, hillitsee lapsen etenemistä täyteen kypsyyteen, jotta se paha ei kehittyisi, jonka Hänen ennakkotietonsa on havainnut hänen tulevassa elämässään, ja jotta elinaika, joka on myönnetty sellaiselle, jonka pahat taipumukset tulevat olemaan elinikäisiä, ei muodostuisi varsinaiseksi materiaaliksi hänen paheelleen.

Selitämme paremmin, mitä ajattelemme, havainnollistamalla asiaa. Oletetaan, että hyvin monipuoliset ja runsaat juhlaillalliset valmistetaan tietylle joukolle vieraita, ja istuimessa istukoon yksi heistä, jolla on lahja tuntea tarkasti kunkin henkilön ruumiinrakenteen erityispiirteet ja se, mikä ruoka sopii parhaiten kullekin temperamentille, mikä on haitallista ja sopimatonta; Lisäksi hänelle uskottakoon eräänlainen ehdoton valta heihin nähden, sallitaanko hänen mielensä mukaan niin ja niin jäädä pöytään vai erotetaanko niin ja niin, ja että hän huolehtii kaikin tavoin siitä, että kukin saa valita itselleen sopivimmat ruokalajit, jotta invalidi ei tappaisi itseään lisäämällä syömänsä ravintoa sairauteensa, kun taas räjähtävän terve vieras ei tekisi itseään sairaaksi syömällä asioita, jotka eivät ole hänelle hyväksi, eikä joutuisi vaivaan liiallisesta ruokailusta(6).

Oletetaan, että yksi näistä juomaan taipuvaisista ohjataan ulos kesken juhlan tai jopa heti sen alussa; tai annetaan hänen jäädä loppuun asti, niin kaikki riippuu siitä, miten puheenjohtaja voi varmistaa, että pöydässä vallitsee täydellinen järjestys, jos mahdollista, koko ajan, ja että paha näky, kuten ylenpalttinen juominen, juopottelu ja juopottelu, jää pois. Se on siis juuri niin kuin silloin, kun kyseinen henkilö ei ole kovinkaan tyytyväinen siihen, että hänet on revitty pois kaikesta herkullisesta tarjonnasta ja häneltä on riistetty hänen suosikkiviinansa, vaan hän on taipuvainen syyttämään puheenjohtajaa oikeudenmukaisuuden ja arvostelukyvyn puutteesta, koska hän on kateudesta eikä mistään häntä koskevasta ajattelusta johtuen käännyttänyt hänet pois juhlasta; Mutta jos hän näkisi ne, jotka jo alkoivat pitkään jatkuneen juomisen vuoksi käyttäytyä huonosti oksentamalla, lyömällä päätään pöytään ja puhumalla sopimatonta puhetta, hän ehkä tuntisi kiitollisuutta siitä, että presidentti oli poistanut hänet ennen kuin hän joutui tällaiseen tilaan, syvästä riettaudesta. Jos kuvituksemme (7) on ymmärretty, voimme helposti soveltaa sen sisältämää sääntöä käsiteltävänä olevaan kysymykseen. Mikä tuo kysymys sitten oli?

Miksi Jumala, kun isät pyrkivät kaikin tavoin säilyttämään sukupolvensa jatkajan, antaa usein pojan ja perillisen joutua pois varhaisimmassa lapsuudessa (8)? Niille, jotka kysyvät tätä, me vastaamme juhlaillallisen kuvituksella; nimittäin sillä, että elämän pöytä on ikään kuin täynnä valtavaa runsautta ja monipuolisuutta herkkuja; ja on, olkaa hyvä, huomioitava, että gastronomian käytännölle uskollisena kaikki sen ruokalajit eivät ole makeutettuja nautinnon hunajalla, vaan joissakin tapauksissa olemassaololle annetaan maistaa jotakin erityisen karua epäonnea(9): Aivan kuten pitopalvelun asiantuntijat haluavat, miten he voivat herättää vieraiden ruokahalun terävillä, suolaisilla tai kirpeillä ruokalajeilla. Elämä, sanon minä, ei ole kaikissa oloissaan yhtä makeaa kuin hunaja; siinä on olosuhteita, joissa pelkkä suolavesi on ainoa makuelämys, tai joihin supistava, etikkainen tai terävä, kirpeä maku on päässyt niin sisään, että runsaasta kastikkeesta tulee hyvin vaikeasti maistuvaa: Myös kiusauksen kupit on täytetty kaikenlaisilla juomilla; jotkin niistä tuottavat ylpeyden erehdyksessä(1) turhamaisuuden paheita; toiset houkuttelevat niitä, jotka niitä juovat, johonkin holtittomaan tekoon; taas toisissa tapauksissa ne herättävät oksennuksen, jossa kaikki vuosien huonosti ansaitut saavutukset luovutetaan häpeällisesti(2). Siksi, jotta se, joka on nauttinut karuselleja kohtuuttomasti, ei jäisi viipymään niin ylenpalttisesti katetun pöydän äärelle, hänet poistetaan varhain juhlijoiden joukosta, ja näin hän pääsee pakoon niitä pahoja seurauksia, joita kohtuuton nautiskelu aiheuttaa ahmijoille.

Tämä on se täydellisen kaitselmuksen saavutus, josta puhuin, nimittäin se, että se ei ainoastaan paranna jo tapahtuneita pahuuksia, vaan myös ehkäisee niitä, ennen kuin ne ovat tapahtuneet; ja epäilemme, että tämä on syy vastasyntyneiden lasten kuolemiin. Hän, joka tekee kaikki asiat suunnitelman mukaan, vetää pahuuden ainekset pois rakkaudessaan yksilöä kohtaan ja ei anna hahmolle, jonka merkit hänen ennakkotietonsa on lukenut, aikaa näyttää todellisen paheen ylivertaisuudella, mitä se on, kun sen taipumus pahuuteen pääsee vapaaseen peliin. Usein myös tämän elämänjuhlan järjestäjä paljastaa tällaisilla järjestelyillä rahan rakastamisen ”pakottavan syyn” ovelan juonen (3), niin että tämä pahe tulee päivänvaloon riisuttuna kaikista tekaistuista tekosyistä eikä sitä enää peittele mikään harhaanjohtava verho (4).

Useimmat nimittäin ilmoittavat, että he antavat leikkiä himolleen, jotta he voisivat tehdä jälkeläisistään entistä rikkaampia; mutta että heidän paheensa kuuluu heidän luontoonsa eikä johdu mistään ulkoisesta välttämättömyydestä, osoittaa se anteeksiantamaton ahneus, joka on havaittavissa lapsettomissa henkilöissä. Monet, joilla ei ole perillistä eikä toivoa perillisestä suurelle varallisuudelle, jonka he ovat vaivalla hankkineet, kasvattavat itsessään lukemattoman määrän puutteita lasten sijasta, ja he jäävät vaille kanavaa, johon tämä parantumaton sairaus voisi kulkeutua, vaikka he eivät löydä tekosyytä mihinkään välttämättömyyteen tälle laiminlyönnille (6). Mutta ottakaamme esimerkiksi niitä, jotka ovat elämänsä aikana olleet kiivaita ja hallitsevia luonteeltaan, kaikenlaisten himojen orjia, hulluuteen asti kiihkeitä, jotka eivät ole pidättäytyneet mistään epätoivoisimmastakaan pahuudesta, jotka ovat olleet ryöstäjiä ja murhaajia, maansa pettureita ja, mikä vielä kauhistuttavampaa, isänmurhaajia, äidinmurhaajia, lapsenmurhaajia, luonnottomien yhdyntöjen jälkeen hulluja; Oletetaan, että tällaiset hahmot vanhenevat tässä pahuudessa; miten, joku saattaa kysyä, tämä sopii yhteen aiempien tutkimustemme tulosten kanssa? Jos se, joka otetaan pois ennen aikojaan, jotta se ei jatkuvasti mässäisi, kuten juhlapöytäämme kuvaavassa kuvassa sanotaan, elämän nautinnoilla, on kaitselmuksellisesti poistettu tuosta karusellista, mikä on erityinen tarkoitus siinä, että tuon ja tuon, joka on tuollaista taipumusta, sallitaan jatkaa huvituksiaan (7) vanhuuteen asti, upottaen sekä itsensä että armon kumppaninsa irstailunsa myrkyllisiin höyryihin? Kysytte siis, miksi Jumala kaitselmuksessaan vetää yhden pois elämästä ennen kuin hänen luonteensa voi täydellistyä pahuudessa ja jättää toisen kasvamaan sellaiseksi hirviöksi, että hänen olisi ollut parempi, jos hän ei olisi koskaan syntynytkään?

Vastauksena tähän annamme niille, jotka ovat taipuvaisia ottamaan sen myönteisesti vastaan, seuraavan kaltaisen syyn: nimittäin. että usein niiden olemassaolo, joiden elämä on ollut hyvää, toimii heidän jälkeläistensä eduksi; ja tästä todistavat sadat kohdat inspiroiduissa kirjoituksissa, jotka selvästi opettavat meille, että Jumalan osoittama hellä huolenpito niitä kohtaan, jotka ovat sen ansainneet, osuu heidän seuraajiinsa, ja että jopa se, että on ollut esteenä jumalattomuuden tiellä jollekin, joka varmasti elää jumalattomasti, on hyvä seuraus (8). Mutta kun otetaan huomioon, että järkeemme joutuu tässä asiassa hapuilemaan pimeässä, kukaan ei selvästikään voi valittaa, jos sen arvelut johdattavat mielemme monenlaisiin johtopäätöksiin. No, ei siis ainoastaan voida lausua, että Jumala ystävällisyydessään jonkin Perheen perustajia kohtaan vetää pois sen jäsenen, joka aikoo elää huonoa elämää, tuosta huonosta elämästä, vaan vaikka joidenkin varhain kuolleiden kohdalla ei olisikaan tällaista ennakkotapausta, ei ole kohtuutonta arvailla, että he olisivat syöksyneet paheelliseen elämään epätoivoisemmalla kiihkolla kuin kukaan niistä, jotka ovat tosiasiassa tulleet pahuuden vuoksi tunnetuiksi. Sen, että mitään ei tapahdu ilman Jumalaa, tiedämme monista lähteistä; ja päinvastoin sen, että Jumalan säätelyissä ei ole mitään sattuman ja sekasorron elementtiä, myöntää jokainen, joka ymmärtää, että Jumala on järki ja viisaus ja täydellinen hyvyys ja totuus, eikä voisi sallia sellaista, mikä ei ole hyvää ja mikä ei ole sopusoinnussa hänen totuutensa kanssa (9).

Olipa siis vauvojen varhainen kuolema johtunut edellä mainituista syistä tai onko siihen jokin muu syy kuin nämä, meidän on syytä tunnustaa, että nämä asiat tapahtuvat parhaaksi. Minulla on myös toinenkin syy, jonka olen oppinut erään apostolin viisaudesta; syy nimittäin siihen, miksi joidenkin pahuudestaan kunnostautuneiden on annettu elää itse valitsemallaan tiellä. Kun hän on laajentanut tämänkaltaista ajatusta melko pitkälle Roomalaisille osoittamassaan perustelussa (1), ja vastattuaan itseensä vastatuloksella, josta seuraa väistämättä, että syntistä ei voi enää syyttää oikeutetusti, jos hänen synnintekonsa on Jumalan säätämä, ja että häntä ei olisi lainkaan ollut olemassa, jos se olisi ollut vastoin Hänen tahtoaan, jolla on maailma vallassaan, apostoli vastaa tähän johtopäätökseen ja ratkaisee tämän vastakysymyksen vielä syvällisemmän näkemyksen avulla.

Hän kertoo meille, että Jumala, antaessaan jokaiselle sen, mikä hänelle kuuluu, antaa joskus jopa pahuudelle tilaa lopulta hyvään. Siksi Hän salli esimerkiksi Egyptin kuninkaan syntyä ja kasvaa sellaiseksi kuin hän oli; tarkoituksena oli, että Israel, tuo suuri, lukumäärältään kaiken laskennan ylittävä kansa, saisi opetusta hänen onnettomuudestaan. Jumalan kaikkivoipaisuus on tunnustettava joka suuntaan; sillä on voimaa siunata ansaitsevia; se ei ole riittämätön pahuuden rankaisemiseen(2); ja niinpä, koska tuon erityisen kansan täydellinen poistaminen Egyptistä oli välttämätöntä, jotta se ei saisi tartuntaa Egyptin synneistä vääränlaisessa elämäntavassa, siksi tuo Jumalaa uhmaava ja pahamaineinen farao nousi ja saavutti kypsyytensä juuri sen kansan elinaikana, jonka oli määrä saada siitä hyötyä, jotta Israel saisi oikeudenmukaisen tiedon Jumalan kaksitahoisesta energiasta, joka toimii niin kuin se toimi kumpaankin suuntaan; mitä enemmän he oppivat omassa persoonassaan, sitä enemmän he oppivat näkemällä sen vaikuttavan niihin, joita ruoskittiin heidän pahuudestaan; sillä täydellisessä viisaudessaan Jumala voi muovata jopa pahan yhteistyöhön hyvän kanssa.

Käsityöläinen (jos apostolin väite voidaan vahvistaa meidän sanoillamme) – käsityöläinen, jonka on taitavuudellaan muotoiltava rautaa joksikin päivittäiseen käyttöön tarkoitetuksi välineeksi, ei tarvitse ainoastaan sitä, joka luonnollisen sitkeytensä vuoksi sopii hänen taiteeseensa, vaan vaikka rauta ei olisi koskaan niin kovaa, vaikka sen pehmentäminen tulessa ei olisi koskaan niin vaikeaa, vaikka sen tunkkaisen vastustuskyvyn vuoksi olisi jopa mahdotonta muovata sitä mihinkään käyttökelpoiseen välineeseen, hänen taiteensa vaatii yhteistyötä jopa tämän kanssa; hän käyttää sitä alasintaan, jolla pehmeä työstettävissä oleva rauta voidaan hakata ja muotoilla käyttökelpoiseksi. Mutta joku tulee sanomaan: ”Eivät kaikki ne, jotka näin niittävät tässä elämässä pahuutensa hedelmiä, sen enempää kuin kaikki ne, joiden elämä on ollut hyveellistä, hyötyvät eläessään hyveellisistä ponnisteluistaan; mitä hyötyä sitten, kysyn minä, on heidän olemassaolostaan niille, jotka elävät loppuun asti rankaisematta?” Esitän tähän kysymykseesi vastaukseksi syyn, joka ylittää kaikki inhimilliset argumentit. Jossain lausunnoissaan suuri Daavid julistaa, että osa hyveellisten autuaallisuudesta tulee koostumaan tästä: siitä, että he voivat oman onnellisuutensa rinnalla katsella kadotettujen kadotusta. Hän sanoo: ”Vanhurskas riemuitsee, kun hän näkee koston; hän pesee kätensä jumalattomien veressä (3)”; ei tosin niin, että hän riemuitsee noiden kärsijöiden kärsimyksistä, vaan niin, että hän tajuaa silloin täydellisimmin hyveen ansaitsemiensa palkkioiden laajuuden.

Hän tarkoittaa näillä sanoilla, että hyveellisen onnen lisäys ja voimistuminen on se, että sen vastakohta asetetaan sitä vastaan. Sanomalla, että ”hän pesee kätensä jumalattomien veressä”, hän välittää ajatuksen siitä, että ”hänen oman toimintansa puhtaus elämässä ilmoitetaan selvästi jumalattomien kadotuksessa”. Sillä ilmaus ”pestä” edustaa ajatusta puhtaudesta; mutta ketään ei pestä, vaan pikemminkin saastutetaan veressä, jolloin on selvää, että vertailu ankarampiin rangaistusmuotoihin asettaa selvempään valoon hyveen autuaallisuuden. Meidän on nyt tiivistettävä väitteemme, jotta laajentamamme ajatukset jäisivät helpommin mieleen. Imeväisikäisten ennenaikaisissa kuolemissa ei ole mitään sellaista, mikä antaisi aihetta ajatella, että elämänsä näin päättävä joutuisi jonkin vakavan onnettomuuden kohteeksi, sen enempää kuin niitä on asetettava samalle viivalle niiden kuolemien kanssa, jotka ovat puhdistaneet itsensä tässä elämässä kaikenlaisella hyveellä; Jumalan kaukonäköisempi kaitselmus rajoittaa syntien suunnattomuutta niiden kohdalla, joiden elämästä tulee niin paha.

Se, että jotkut pahat ovat eläneet eteenpäin (4), ei horjuta tätä esittämäämme syytä; sillä heidän tapauksessaan paha estettiin heidän vanhempiensa ystävällisyydellä; kun taas niiden kohdalla, joiden vanhemmat eivät ole koskaan välittäneet heille mitään voimaa Jumalan puoleen vetoamiseen, tällainen jumalallisen ystävällisyyden muoto (5), joka liittyy tällaiseen voimaan, ei periydy heidän omiin lapsiinsa; muutoin lapsi, jota kuolema nyt estää kasvamasta jumalattomaksi, olisi osoittanut paljon epätoivoisempaa jumalattomuutta kuin pahamaineisimmat syntiset, koska se olisi ollut esteetön. Vaikka myönnettäisiinkin, että jotkut ovat kiivenneet rikollisuuden huipulle, apostolinen näkemys antaa lohdullisen vastauksen kysymykseen; sillä Hän, joka tekee kaiken Viisaudella, tietää, miten pahan avulla voidaan saada aikaan jotain hyvää. Vielä enemmän, jos jotkut ovat rikollisuuden ykkösasemassa, mutta eivät kuitenkaan ole koskaan olleet metallia, käyttääksemme aiempaa kuvaustamme, jota Jumalan taito on käyttänyt hyvään, tämä on tapaus, joka muodostaa lisäyksen hyvien onneen, kuten profeetan sanat viittaavat; sitä ei voida pitää vähäisenä tekijänä tuossa onnellisuudessa, eikä toisaalta myöskään Jumalan huolenpidon arvottomana tekijänä.