Jeesuksen rukous

Ortodoksisessa kirkossa on eräitä hengellisen elämän ohjaajia, jotka sanovat vain vähän tai eivät mitään Jeesuksen rukouksesta. Jeesuksen rukousta ei esim. mainita pyhän Simeon Uuden Teologin kirjoituksissa eikä Evergetinoksen laajassa hengellisen elämän antologiassa. Molemmat olivat 1000‑luvulla eläneitä pyhiä).

Mutta vaikka se ei nautikaan mitään monopoliasemaa sisäisen rukouksen alueella, Jeesuksen rukouksesta on tullut lukemattomille Idän kristityille vuosisatojen aikana vakiopolku, kuninkaallinen valtatie. Ja ei ainoastaan Idän kristityille.

”Jumalan Pojan nimi on suuri ja käsittämätön ja se kannattaa koko maailmaa.”

Kahden Gazan vanhuksen, pyhän Barsanufioksen ja pyhän Johanneksen (6. vs.) sanojen mukaan ”Jumalan nimen muistelu tuhoaa täydellisesti kaiken, mikä on pahaa.” (Questions and Answers, toim. Sotirios Schoinas (Volos 1960), 693; eng1. käännös L. Regnault ja P. Lemaire (Solesmes 1972), 692.)

Isä Sergei Bulgakov on sanonut: ”Jeesuksen nimi, joka on läsnä ihmissydämessä, suo sille jumaloitumisen voiman.” (The Orthodox Church (Lontoo 1935), s. 17).

”Ruoski vihollisiasi Jeesuksen nimellä,”  kehottaa pyhä Johannes Klimakos, ”sillä sitä voimakkaampaa asetta ei ole taivaassa eikä maan  päällä… Olkoon Jeesuksen muiste­lu yhdistynyt jokaiseen hengenvetoosi, niin tulet siten tietämään hiljaisuuden arvon.” (Portaat, 21 ja 27 (PG 88, 945C ja 11 12C).)

Jeesuksen rukous ei ole kuitenkaan jokin maaginen talismani.

Alkuasteillaan tällainen vaativa rukous ei ole koskaan helppo. Sitä ovat kirkkoisät osuvasti määritelleet piilote­tuksi marttyyriudeksi. Pyhä Gregorios Sii­nailainen puhuu jatkuvasti siitä ”hillinnästä ja ponnistelusta”, jota ”nimen tietä” kulke­neet ovat saaneet läpikäydä. ”Jatkuvaa ponnistelua” tarvitaan, sillä heitä houkutellaan luopumaan ”hellittämättömän tuskan vuoksi, joka tulee sisäisestä mielen avuksihuutamisesta”. ”Hartioitasi tulee pakottamaan ja tulet usein tuntemaan kipua päässäsi,” hän varoittaa, ”mutta jatka hellittämättä ja hartaalla halajamisella, etsimällä Herraa sydämestäsi.” (Ks. Kallistos Ware, The Jesus Prayer in St. Gregory of Sinai, em t. s. 14‑15)

Jeesuksen rukous on äärettömän yksinkertainen rukous, kaikille kristityille sopiva, mutta samalla se johtaa mietiskelyn eli kon­templaation kaikkein syvimpiin salaisuuk­siin. Kuka tahansa, joka aikoo käyttää Jee­suksen rukousta pitempiä ajanjaksoja päi­vittäin ‑ ja lisäksi jokainen, jonka tarkoi­tuksena on suorittaa hengityksen säännöstelyä ja muita ruumiillisia harjoituksia tämän rukouksen yhteydessä ‑ tarvitsee epäilemättä staretsin eli kokeneen hengellisen oh­jaajan apua. Tällaiset ohjaajat ovat erittäin harvinaisia meidän päivinämme. Mutta myös ne, joilla ei ole henkilökohtaista suh­detta tällaiseen ohjaajaan, voivat silti käyttää tätä rukousta pelotta, jos he rukoilevat ainoastaan rajoitetun ajan ‑ alussa ei enempää kuin 10 tai 15 minuuttia kerrallaan ‑ ja jos he eivät yritä estää ruumiin luonnollista rytmiä.

Ennen rukoilemisen aloittamista ei tarvita mitään erityistä tietoa tai harjoittelua. Vasta‑alkajalle riittävät sanat: yksinkertaisesti aloita. ”Kävelläksesi sinun täytyy astua ensimmäinen askel. Uidaksesi sinun täytyy mennä veteen. Sama pätee Jeesuksen nimen avuksihuutamisessa. Aloita lausumalla se palvonnalla ja rakkaudella. Tarraudu siihen. Toista sitä. Älä ajattele, että huudat avuksesi Jeesuksen nimeä. Ajattele ainoastaan itse Jeesusta. Lausu Hänen nimensä hitaasti, pehmeästi ja hiljaa. ”

Rukouksen ulkonainen muoto on helposti opittavissa. Pohjimmiltaan se koostuu sanoista ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua”. Kuitenkaan ei ole olemassa mitään tiukkaa yhdenmukaista kaavaa. Sanamuoto on lyhennettävissä. Voimme sanoa ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua” tai ”Herra Jeesus” tahi jopa pelkästään ”Jeesus”, vaikkakin viimeisin muoto on harvinaisempi. Vaihtoehtoisesti sanamuotoa voidaan laajentaa lisäämällä loppuun ”syntistä” siten alleviivaten katumuksen aspektia. Toisinaan Jumalan Äidin tai pyhien avuksihuutaminen on liitetty mukaan. Ainoa välttämätön ja muuttumaton osa on ”Jeesuksen” jumalallisen nimen sisällyttäminen. Jokainen on vapaa omakohtaisen kokemuksen perusteella ottamaan käyttöön itselleen sellaisen sanamuodon, joka kaikkein parhaiten vastaa omia tarpeita. Jokin määrätty käytössä oleva sanamuoto voi tietenkin ajoittain vaihdella, kunhan vaihtoa ei suoriteta liian usein, sillä ‑ kuten pyhä Gregorios Siinailainen varoittaa – ”puut, joita jatkuvasti istutetaan uudelleen, eivät juurru ”. (Hiljaisuudesta ja kahdesta rukoustavasta, 2 (PG 150,1316B).)

”Vapaalla” käytöllä tarkoitetaan Jeesuksen rukouksen toistamista silloin, kun olemme puuhaamassa tavallisia toimiamme läpi koko päivän. Sitä voidaan lausua ‑ enemmän tai vähemmän ‑ niinä ajoittaisina hetkinä, jotka muuten tulisivat hengellisessä mielessä tuhlatuksi: suorittaessamme jotain tuttua tai rutiininomaista tehtävää, sellaista kuin pukeutuminen, peseytyminen, sukkien parsiminen tai puutarhan hoitaminen; kävellessämme tai autolla ajaessamme, seisoessamme bussijonossa tai liikenneruuhkassa; hiljaisina hetkinä ennen erityisen tuskallista tai vaikeaa tapaamista, keskustelua; hetkenä, jolloin on vaikea saada unta tai kun olemme juuri nousseet, muttemme vielä täysin heränneet. Osa Jeesuksen rukoukselle tunnusomaisesta käyttöarvosta on juuri siinä, että sen perustavaa laatua olevan yksinkertaisuuden vuoksi sen avulla voidaan rukoilla sellaisissakin olosuhteissa, joissa on häiritseviä tekijöitä ja jolloin monimutkaisemmat rukousmuodot ovat mahdottomia. Se on erityisen hyödyllinen jännittyneisyyden ja syvien tuskien hetkinä.

Jeesuksen rukouksen ”vapaa” käyttö antaa meille mahdollisuuden ylittää kuilu nimenomaisen ”rukousaikamme” ‑ tapahtuipa se jumalanpalveluksissa kirkossa tai yksinään omassa huoneessa ‑ ja normaalien jokapäiväiseen elämäämme kuuluvien toimintojen välillä. ”Rukoilkaa lakkaamatta”, vaatii apostoli Paavali (1 Ts 5:17), mutta kuinka se on mahdollista, kun meillä on myös monia muita asioita tehtävänä?

Pimeydellä voi kuitenkin olla nukuttava vaikutus! Jos tulemme uneliaiksi toistaessamme rukousta istualtaan tai polviltaan, meidän on silloin noustava hetkeksi seisomaan, tehtävä ristinmerkki jokaisen rukouksen jälkeen ja sitten suoritettava syvä maahankumarrus koskettaen samalla otsallamme lattiaa. Istualtaan Jeesuksen rukousta toistettaessa on huolehdittava siitä, ettei tuoli ole liian mukava. Mieluiten siinä ei saisi olla kyynärtukea eikä selkänojaa. Rukousta voidaan lausua myös seisaaltaan kädet levitettyinä ristin muotoon.

Rukousnauhaa (komvoskhoinion, tshotki), tavallisesti satasolmuista, käytetään usein Jeesuksen rukouksen yhteydessä, ei niinkään sen toistokertojen laskemiseen, vaan pikemminkin keskittymisen ja säännöllisen rytmin saavuttamisen apukeinona. Määrällinen rukouskertojen mittaaminen, tapahtuipa se rukousnauhan avulla  tai muilla keinoin, ei ole suositeltavaa.

Tyypillisempi on piispa Feofanin antama neuvo: ”Älä vaivaa itseäsi sillä, montako kertaa sanot rukouksen. Huolehdi ainoastaan siitä, että se nostattaisi sy­dämessäsi elävän veden lähteen kaltaisen eläväksitekevän voiman. Työnnä pois mielestäsi kokonaan rukouksen lukumäärää koskevat ajatukset.

Piispa Feofan osoittaa paikkansapitävän menetelmän rukousohjeessaan ”kädet työssä, ajatukset ja sydän Jumalan kanssa”. ( Jeesuksen rukous, s. 59.)

Jeesuksen rukous, joka tulee jatkuvan toistamisen kautta melkein tavaksi ja tiedostamattomaksi, auttaa meitä seisomaan Jumalan luona, olimmepa missä tahansa ‑ ei ainoastaan kirkossa tai yksinäisyydessä, vaan myös keittiössä, tehtaassa, toimistossa. Tällä tavoin tulemme veli Laurentioksen kaltaiseksi, joka ”oli lähempänä Jumalaa’ normaalien tehtäviensä aikana kuin hartaudenharjoituksissa”. ”On suuri harhakuvitelma luulotella,” hän huomauttaa,”että rukousajan pitäisi erota muusta ajasta, sillä samalla tavalla olemme velvollisia olemaan Jumalan yhteydessä työn kautta työaikana kuin rukouksen kautta rukouksen aikana. (Brother Lawrence of the Resurrection (1 61 l­91), Barefooted Carmelite. The Practice of the Presence of God, toim. D. Attwater (Paraclete Books, Lontoo 1962), s. 13, 16.)

Rukoussanat voidaan sanoa joko ääneen tai äänettömästi. Ortodoksisen tavan mukaan ne ääneen lausuttaessa mieluummin luetaan tavallisella äänellä kuin resitatiivia käyttäen.

Jeesuksen rukouksen ”vapaan” käytön täydentää ja vahvistaa sen ”muodollinen” käyttö, jolloin keskitämme koko huomiom­me rukouksen lausumiseen ja kaiken ulkonaisen toiminnan poisjättämiseen. Tässäkään ei ole mitään jyrkkiä sääntöjä, vaan vaihtelevaisuutta ja joustavuutta. Mikään tietty rukousasento ei ole välttämätön. Ortodoksisessa käytännössä Jeesuksen rukousta toistetaan useimmiten istualtaan, mutta sitä voidaan lausua myös seisoaltaan tai polviltaan ‑ ja jopa makuultaan ruumiillisissa heikkoustiloissa ja kun ollaan fyysisesti uupuneita. Tavallisesti rukousta lausutaan täydellisessä pimeydessä tai suljetuin silmin, ei silmät avoimina tuohuksilla tai lampukalla valaistun ikonin edessä.

Tästä kaikesta voidaan nähdä, että Jeesuksen nimen avuksihuutaminen on sopiva rukous kaikkina aikoina. Sitä voi käyttää kuka tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa. Se on sopiva ”aloittelijalle” yhtä hyvin kuin kokeneemmalle. Sitä voidaan harjoittaa toisten kanssa tai yksinään. Se on yhtä sovelias erämaassa kuin suurkaupungissa, rauhallisessa ympäristössä tai äärimmäisen melun ja rauhattomuuden keskellä. Se on aina käyttökelpoinen.

Teologisesti Jeesuksen rukoukseen ”itsessään sisältyvät kaikki evankeliumien totuudet”, se on ”koko evankeliumi suppeassa muodossa’.

Athos‑vuoren ohjaajavanhuksella Siluanilla (1866‑1938) oli tapana Jeesuksen rukousta lausuessaan kätkeä kellonsa astiakaappiin, ettei kuulisi sen tikitystä, ja sitten vetää paksu munkinkaapu silmiensä ja kasvojensa päälle.

Myös niissä ulkonaisissa olosuhteissa, joissa rukousta lausutaan, on samanlaista joustavuutta. Voidaan erottaa kaksi Jeesuksen rukouksen käyttötapaa: ”vapaa” ja ”muodollinen”.

Pyhä Johannes Siinailainen sanoo hiljaisuudessa kilvoittelevista näin: ”Jotkut heistä veisaavat ja viettävät enimmän osan aikaansa veisaamalla, mutta toiset harjoittavat rukousta.”

Veisaaminen tarkoittaa tässä psalmien lukemista rukouksessa, rukouksella tarkoitetaan Jeesuksen rukousta.

Jeesuksen rukousta on kahta lajia: suullinen ja mielen rukous. Kilvoittelija siirtyy suullisesta rukouksesta mielen rukoukseen aivan itsestään, kunhan hän lausuu suullista rukousta tarkkaavaisesti. Sinun täytyy ensin opetella lausumaan Jeesuksen rukousta suullisesti. Sitä lausutaan seisten ja  voimien vähetessä   istuen, jopa makuullakin. Tätä rukousta on ehdottomasti lausuttava tarkkaavaisesti ja mieli on kiinnitettävä rukouksen sanoihin. Rukousta on lausuttava mahdollisimman kiireettömästi murtunein mielin. Nämä ehdot pätevät tietenkin kaikkiin muihinkin rukouksiin, mutta ne ovat ehdottoman välttämättömiä Jeesuksen rukouksen suhteen. Lisäksi tarkkaavaisuus ja murtuneisuus säilyvät parhaiten juuri Jeesuksen rukousta harjoitettaessa, sillä psalmit ovat täynnä erilaisia mielikuvia, joihin mielen tarkkaavaisuus tahattomasti siirtyy ja keskittyneisyys kärsii. Jeesuksen rukouksessa mieli keskittyy yhteen ajatukseen siihen, että Jeesus armahtaa syntistä.

Koke­mus osoittaa sinulle, että se on kaikista sielun kilvoituksista hedelmällisin.

Lausu aluksi sata Jeesuksen rukousta tarkkaavaisesti ja kiirehtimättä. Jos huomaat voivasi lausua enemmänkin, lausu vielä toiset sata rukousta. Ajan kuluessa voit tarvitta­essa vielä lisätä rukousten lukumäärää. Sadan Jeesuksen rukouksen tarkkaavaiseen ja kiireettömään lausumiseen kuluu puolisen tuntia, mutta jotkut kilvoittelijat kuluttavat siihen vieläkin kauemmin.

Lausu aluksi sata Jeesuksen rukousta tarkkaavaisesti ja kiirehtimättä. Jos huomaat voivasi lausua enemmänkin, lausu vielä toiset sata rukousta. Ajan kuluessa voit tarvitta­essa vielä lisätä rukousten lukumäärää. Sadan Jeesuksen rukouksen tarkkaavaiseen ja kiireettömään lausumiseen kuluu puolisen tuntia, mutta jotkut kilvoittelijat kuluttavat siihen vieläkin kauemmin.

Älä lausu rukouksia nopeasti toinen toisensa jälkeen, vaan pysähdy jokaisen rukouksen jälkeen hetkeksi. Se auttaa sinua keskittymään. Jos lausut rukouksia yhden toisensa perästä, keskittymiskykysi her­paantuu. Hengitä keveästi ja hitaasti ‑ sekin suojelee sinua hajamielisyydeltä. Kun päätät rukouksesi, älä antaudu haa­veisiin ja ajatuksiin, sillä ne ovat aina tyhjiä ja pettäväisiä. Vietä nukkumista edeltävä aika rukouksen hengessä. Kun sinua alkaa nukuttaa, toista rukousta ja nukahda sen myötä.

Opettele heräämään unestasi siten, että ensimmäinen aja­tuksesi, sanasi ja tekosi olisi Jeesuksen rukous. Toista sitä pariin kertaan, nouse sitten vuoteeltasi ja kiiruhda aamu­palvelukseen. Harjoita Jeesuksen rukousta aamupalveluk­sen aikana mahdollisuuksiesi mukaan. Jos sinulle jää vähän vapaata aikaa aamupalveluksen ja liturgian väliin, jatka Jee­suksen rukousta. Toimi samoin myös aterian jälkeen.

Pyhät isät neuvovat, että aterian jälkeen on muisteltava kuolemaa. Se on aivan oikein, mutta elävä Jeesuksen rukous on erottamaton osa kuoleman muistamista.

Pyhittäjä Johannes Siinailainen opettaa: ’jotkut sanovat rukouksen olevan parempaa kuin kuoleman muistaminen, mutta minä veisaan ylistystä yhden persoonan kahdelle olemukselle.” Kuoleman muistaminen liittyy kiinteästi Jeesuksen rukouk­seen, sillä Jeesus Kristus voitti kuolemallaan kuoleman ja antoi ihmisille iankaikkisen elämän.

Kirkkopalvelusten aikaan on hyödyksi harjoittaa Jeesuk­sen rukousta, sillä se varjelee mieltä hajamielisyydeltä ja auttaa sitä tarkkaamaan kirkkoveisuja ja rukouksia. Yritä harjaantua Jeesuksen rukouksessa siinä määrin, että siitä tulee sinun oma alituinen rukouksesi, sillä se on siihen tarkoitukseen hyvin sovelias lyhyytensä takia.

Pyhät isät ovat sanoneet, että munkin on yhtä lailla syödessään tai juodessaan, istuessaan tai palvelutehtäväänsä täyttäessään, matkatessaan tai tehdessään mitä muuta tahansa huudetta­va lakkaamatta ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, ar­mahda minua”.

Filokaliassa on myös tuntemattoman kirjoittajan ohjeita kolmesta rukoustavasta. Niistä sekä erakkomunkki Nikefo­roksen ja pyhien Kallistoksen ja Ignatioksen opetuksista löydät ohjeita siitä, miten kilvoittelija voi hengityksen mu­kana siirtyä mekaanisesti mielestä sydämeen ja siten saavut­taa mielen rukouksen. Tämä isien opetus on aiheuttanut paljon vaivaa ja haittaa lukijoille, vaikka siinä ei sinänsä mitään vahingollista olekaan. Me neuvomme rakkaita veljiä jättämään tällaiset mekaaniset keinot sikseen ‑ mielen ru­kous avautuu kyllä, kun on avautuakseen. Monet, jotka ovat koettaneet siirtyä sydämeensä hengityksen myötä, ovat vaurioittaneet keuhkojaan mitään saavuttamatta.

Kilvoituksen ydin on se, että mieli yhtyy sydämeen rukoil­taessa, mutta se tapahtuu Jumalan armosta Hänen hyväksi katsomanaan aikana.

Edellä mainittu mekanismi voidaan täy­sin korvata lausumalla rukousta kiireettömästi, pysähtyen kunkin rukouksen jälkeen, ja hengittämällä keveästi sekä kiinnittämällä mielensä rukouksen sanoihin. Tällä tavoin me voimme helposti pysyä tarkkaavaisina rukoillessamme.

Kun mieli tarkkaa rukouksen sanoja, sydän alkaa hyvin pian myötäillä sitä.  Todellinen tarkkaavaisuus saavutetaan, kun sydän kuolete­taan maailmalle.

Samat isät sanoivat myös, että kun mieli tottuu yhtymään sydämeen tai oikeammin  kun armo liittää mielen sydämeen, kilvoittelija ei tarvitse mitään apuneuvo­ja, vaan hän pystyy omin neuvoin ohjaamaan mielensä sy­dämeen.

Mieli ja sydän erosivat toisistaan ja ne alkoivat toimia toisiaan vastaan, kun ihmissuku lankesi syntiin. Jumalan armovoima parantaa syntiinlankeemuksen murtaman ja sil­poman ihmisen, eheyttää hänet ja yhdistää mielen sekä sydämeen ja sieluun että ruumiiseenkin ja ohjaa sen kohti jumalaa oikealla tavalla.

Kun mieli yhdistyy sydämeen, kilvoittelija saa voimaa vastustaa kaikkia himollisia mielikuvia ja tunteita.

Hengellinen elämä ilmenee omassatunnossa, siinä, että me olemme tietoisia hengestämme järjen siihen vaikutta­matta. Se ilmenee siinä, että me pelkäämme Jumalaa, rakastamme hengellisesti Jumalaa ja lähimmäisiämme, tunnem­me katumusta, nöyrrymme, olemme sävyisiä ja hengeltäm­me murtuneita sekä murehdimme syvästi syntejämme. Sii­hen kuuluvat kaikki hengelliset tunnot, joita eläimillä ei ole. Järki on myös yksi sielun voimista, mutta se sijaitsee aivoissa. Ihmisen henki on hengellinen voima; se sijaitsee sydämen yläosassa, hiukan vasemman nisän yläpuolella.

Kun mieli yhdistyy sydämeen, mielen hengelliset ajatukset ja mielikuvat yhtyvät sydämen hengellisiin tuntoihin.

Sydämen keskiosassa, käsitteellisyyden kyvyn tai hengen alapuolella, sijaitsevat tunteet ja niiden alapuolella, sydämen alaosassa, sijaitsee tahto.

Ihmisissä tunteet ja tahto toimi­vat sen mukaan, miten kehittynyt heidän henkensä on, mutta vain todellisen kristityn tunteet ja tahto ovat hänen henkensä alaisia ja toimivat oikealla tavalla, sillä vain todel­linen kristitty on tuonut Kristuksen, evankeliumin, eteen sekä selkeän syntiset että kaikki luonnollisetkin ajatuksen­sa, mielikuvansa ja tuntonsa.

Mieli voi yhtyä sydämeen vain Hengessä ja Totuudessa. Se merkitsee, että mieli ja sydän eivät kykene liittymään toisiinsa, elleivät ne kokonaan hylkää langennutta luontoa, elleivät ne jättäydy evankeliumin ohjattaviksi, elleivät ne saa kaikkein Pyhimmän Hengen armoa noudattamalla alin­omaa uutterasti evankeliumin käskyjä, ellei Pyhä Henki yhdistä ja elävöitä niitä pyhällä  kosketuksellaan.

Kaikki syntiset aistimukset ja ajatukset sekä aivan luonnollisetkin ajatukset ja tuntemukset estävät mieltä yhdistymästä sydä­meen, olivatpa ne sitten naamioituneet miten hurskaiksi tahansa, sillä ne kaikki aiheuttavat ristiriitoja mielen ja sydämen välille. jos me jätämme evankeliumin osoittaman hengellisen suunnan, turhia ovat kaikki apuneuvot ja me­kanismit, sillä silloin eivät sydän ja mieli koskaan yhdisty toisiinsa.

Jumala on itse käskenyt meidän rukoilla lakkaamatta.

Vain täydelliset kristityt pystyvät rukoilemaan ilman vihaa ja ilman epäilyä, ts. syvässä rauhassa, puhtaimmassa rakkaudessa lähimmäistään kohtaan vailla kaunaa ja tuomitsemista, vailla sivuajatuksia ja haaveita. Sellaiset voivat aina ja kaikkialla kantaa rukouksensa Jumalalle ylentäen himoista puhdistuneet ja Hengen pyhittämät mielensä ja sydämensä Hänen puoleensa.

Usein lausuttu rukous muuttuu aikanaan aivan itsestään lakkaamattomaksi rukoukseksi. Jeesuksen rukous on mitä parhain lakkaamaton rukous ja siksi vasta‑alkajan on mahdollisimman usein harjoitettava Jeesuksen rukousta.

Käytä vapaahetkesi Jeesuksen rukoukseen.

Se, joka ei opettele rukoilemaan usein, ei milloinkaan saavuta lakkaamatonta rukousta. Lakkaamaton rukous on Jumalan lahja. Hän lahjoittaa sen palvelijalleen, jonka us­kollisuutta Hän on ensin koetellut.

Jeesus-rukous kuuluu: “Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.” Tästä rukouksesta ovat kirjoittaneet paljon pyhät isät, jotka ovat edistyneet pitkälle sen harjoittamisessa ja kokeneet omakohtaisesti sen suloisuuden ja voiman. Eräs heistä sanoo: “Jeesuksen nimeen tai vilpittömään Jeesukseen kohdistuneeseen ajatukseen kätkeytyy suuri voima. Se karkottaa himot, vastustaa pahoja henkiä, täyttää sydämen hiljaisuudella ja ilolla.”

Toinen isä sanoo: “Jeesuksen nimen avulla voita paholaisen houkutukset, sillä tätä nimeä voimakkaampaa ei ole taivaan alla.” Ja vielä kolmas: “Kun syöt tai juot, sekoita Jeesuksen nimi suussasi olevaan ruokaan, jotta Hän pyhittäisi ja makeuttaisi ruokasi samalla tavalla kuin Hän ilahduttaa sydämesi. Kun nautit ravintoa, ajattele hengellisen elämän suloisuutta. Kun juot, ajattele Jeesuksen uskoville tarjoaman elävän veden makeutta ja elämää antavaa voimaa sekä muistele samalla Hänen sanojaan

Pyhä Iisak Syyrialainen sanoo: ”Meidän on mahdotonta lähestyä Jumalaa muutoin kuin lakkaamattomassa rukouksessa.” Lakkaamaton ruko­us on osoitus siitä, että Jumala armahtaa ihmistä ja että sielun kaikki voimat on keskitetty kohti Jumalaa.

Iisak Syyrialainen sanoo rukouksesta: “Joka saavuttaa lakkaamattoman rukouksen, on noussut taivaisiin, sillä hän on vastaanottanut Jumalan Pyhän Hengen sydämeensä.” Johannes Siinailainen sanoo: “Rukous on Jumalan katselemista jo maan päällä, se on kultainen side, joka yhdistää taivaan ja maan, Luojan ja luodun. Se on luodun rohkeaa puhetta Luojansa kanssa, se on sielun harrasta seisomista Herran edessä, kaiken ympärillä olevan unohtamista Hänen tähtensä, se on sielun autuasta katoamista kaiken täyttävän Pyhän Hengen edessä, tulevan autuuden maistamista, Pyhän Kolminaisuuden sijoittumista sydämeen.”

Tästä syystä on alettu käyttää lyhyitä rukouksia, joita tois­tettaessa huomio pysyy vain Jumalassa. Jo sangen varhain lyhyistä rukouksista alettiin eniten käyttää ns. Jeesuksen rukousta, joka kuu­luu: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä. ”Vähitellen se tuli yleiseen käytäntöön ja otettiin kirkkosääntöihin. Jumalanpalveluksessamme eniten käytetty rukous: ”Herra armah­da! ” on lyhennys Jeesuksen rukouksesta.

Jeesuksen rukouksen käyttäjät lausuvat sen eri tavoin. Nämä ero­avuudet ilmenevät siinä, että joku painottaa sanaa ’Herra”, joku toi­nen sanoja ’Jeesus Kristus” tai ’Jumalan Poika” tai ”armahda minua”. Voitaisiin tietysti selittää, että tämä johtuu tottumuksesta tai esimer­kistä tai uskonnollisista katsantokannoista, mutta oikeampaa on huomata siinä Pyhän Hengen eri armolahjoja. ”Henki itse esiintyy puolestamme rukoillen sanomattomin huokauksin”, kirjoittaa apos­toli Paavali. Niinpä hän, joka painottaa sanaa ”Herra”, on saanut ju­malanpelon armolahjan. Jolla on rakkauden lahja, hän lausuu sanat ’Jeesus Kristus” suuremmalla painolla. ’Jumalan Poika” ‑sanojen ko­rostaja omaa erikoisen uskon, ja ”armahda minua syntistä” ‑sanoilla nöyryyden lahjan saanut tunnustaa mitättömyytensä ja heikkouten­sa Jumalan edessä. Niin kukin saa oman armolahjansa kykyjensä ja voimiensa mukaan.

Jeesuksen rukouksen harjoittamisessa, kuten yleensäkin rukoukses­sa, on kolme astetta: sanallinen rukous, järjen rukous ja sydämen rukous.

Vasta‑alkaja sijoittaa Jeesuksen rukouksen jokapäiväiseen rukoussääntöönsä: sen alkuun ja loppuun tai eri rukouksien väliin. Jeesuksen rukouksien lukumäärän hän määrää joko oman tai rippi-­isänsä harkinnan mukaan. Jeesuksen rukous ei olisi lakkaamaton, jos se sisältyisi vain aamu‑ ja iltarukouksiin. Sen tähden tämän ru­kouksen käyttäjä pyrkii toistamaan tätä rukousta koko ajan, vapaa ­aikoina ja työskentelyn aikana, jos ei ääneen, niin ainakin ajatuksis­saan. Alussa lakkaamaton rukous tuntuu vaikealta ja raskaalta, ja vasta‑alkajan täytyy pakottaa itsensä siihen. Mutta jos hänellä on harras halu oppia rukoilemaan aina ja jos hän oppii voittamaan ru­kousta estävät himot, niin vähitellen rukous alkaa tulla helpommak­si ja miellyttävämmäksi. Rukoilija on kuitenkin vielä ensimmäisellä, sanallisella asteella, sillä hänen täytyy rukouksen aikana huolehtia siitä, että ajatus pysyisi rukoussanoissa, lausua sanat hitaasti seura­ten ajatuksensa kulkua. Jos ajatus menee rukouksesta syrjään, niin hänen tulee hämmentymättä johtaa se jälleen rukoussanoihin ja niit­ten sisältöön. Tarkkaavaisuuden saavuttaminen ei riipu rukoilijan tahdosta, vaan se tulee Jumalan lahjana, kun rukoilija on oppinut nöyrtymään ja on lakkaamatta pakottanut itsensä rukoukseen.

Tältä asteelta hän siirtyy vähitellen toiselle, järjen rukouksen asteelle, jol­loin hän voi kohdistaa ajatuksensa pitemmäksi aikaa Jumalaan ja ajatuksillaan tuntea Jumalan läsnäolon. Kun huomion kohdistami­nen Jumalaan muodostuu yhtämittaiseksi, niin se on Jumalan lahja ikään kuin lohdutukseksi ahkerasta rukoilemisesta; omin voimin hankittu huomiokyky rukouksessa on aina pakotettua eikä voi olla pysyvä.

Järjen rukouksesta siirrytään pian sydämen rukouksen asteelle, jolloin lakkaamaton Jumalan läsnäolon muistaminen säilyy ei vain ajatuksissa, vaan myös  sydämessä.

Tätä ilmiötä pyhät isät nimittävät järjen yhtymiseksi sydämeen. Tällä asteella kaikki ikään kuin siirtyy päästä sydämeen, ja kaikki ajatukset ja teot tulevat valaistuiksi sisäi­sellä valolla. Ihminen huomaa tällöin, millaiset ajatukset hänessä vallitsevat ja millaisia haluja syntyy. Tuolla sisäisellä valollaan, joka syntyy lakkaamattomasta sydämen rukousyhteydestä Jumalan kanssa, hän voi alistaa kaikki ajatuksensa, tunteensa ja halunsa kuuliaisiksi Jumalan tahdolle. Mutta jos hän jotenkin poikkeaa Jumalan tahdon täyttämisestä, ja syvän katumuksen ja nöyryyden tuntein anoo apua heikkoudelleen, niin Jumalan armovoima vahvistaa ja puhdistaa hänet hänen suuren nöyryytensä tähden.

Kehitys lakkaamattomassa rukouksessa tapahtuu toisilla nopeasti, toisilla taas se saattaa kestää useita vuosia. Rukous on erilainen sil­loin, kun ihminen taistelee himojensa kanssa, jolloin se on taistelu­aseena, ja erilainen taas silloin, kun hän on voittanut himonsa: se on hänelle tällöin tulevan autuuden esimakua. Rukousyhteys Jumalan kanssa tulee silloin todella lakkaamattomaksi, ja sydän tottuu tähän yhteyteen niin, että se kestää silloinkin, kun ihminen ruumiillisesti nukkuu. Syystä on sanottu: minä nukun, mutta sydämeni valvoo. Täydellisimmällä ainaisen rukouksen asteella rukoilija ei enää tarvit­se sanoja, vaan sydän itse muodostaa sanansa lakkaamattomasti tun­tien Jumalan läsnäolon.

Maailma ei tahdo tunnus­taa lakkaamatonta rukousta pelastuskeinoksi ja samalla päämääräk­si pelastuksessa. Yleisimmin käytetty vastaväite on, että parempi on lausua vaikkapa yksikin rukous sydämen pohjasta kuin satoja jopa tuhansia kertoja samaa rukousta. Mutta jotka näin väittävät, unohta­vat, että rukouselämässä täytyy kasvaa, ja tämä kasvaminen on mah­dollista vain työn ja kilvoittelun kautta. Luonnollinen ihminen, ts. sellainen, joka ei ole oppinut tuntemaan, että pelastuksen ehtona on nöyrtyminen, itsensäkieltäminen, ei tahdo ylpeydessään alistua kul­kemaan toisten ihmisten viitoittamaa pelastuksen tietä. Hän ei tahdo käyttää hyväkseen suurten kilvoittelijain kokemuksia, vaan on val­mis järkeilemään siinä, missä hänellä itsellään ei ole mitään koke­muksia.

Jeesuksen rukouksen voivat kieltää vain ne, jotka itse eivät ole kokeneet, kuinka alussa kylmä, pakotettu ja vastenmielinen Jeesuksen Kristuksen nimen avuksihuutaminen (”Herra Jeesus Kristus, Juma­lan Poika, armahda minua syntistä.”) muuttuu vähitellen Jumalan armotoiminnan avulla todelliseksi sydämen ääneksi, tuottaa suurta sisäistä tyydytystä, muuttuu sielun luonnolliseksi ilmiöksi, uudistaa koko ihmisen luonnon, ravitsee sielun lakkaamattomalla yhteydellä Jumalan kanssa.

Rukous on rakkauden vuodatus ja rak­kauden toimintaa. Ilman rukousta ihminen on hajottavien voimien, nimittäin itsekkyyden, maailman ja pimeyden voimien orjana.”

Se on suullinen kuten kaikki muutkin lyhyet rukoukset. Mielen rukousta se on silloin, kun sitä rukoillaan ei yksin sanoilla, vaan myös järjellä ja sydämellä.

Jeesuksen rukouksen omaksuminen on ulkonaisesti sen taidon saavuttamista, että se itsestään lakkaamatta olisi kielellä. Sisäisesti taas se on huomion keskittämistä sydämeen ja siinä lakkaamatonta Jumalan edessä olemista, mihin liittyy sydämen lämpö, kaikkien muiden ajatusten karkottaminen ja erikoisesti murehtiva ja nöyrä Herran Vapahtajan eteen lankeaminen. Tottuminen tähän alkaa toistettaessa rukousta mahdollisimman usein huomion ollessa kohdistettuna sydämeen. Jatkuva toistaminen kokoaa järjen yhteen, Her­ran edessä seisomiseen. Tällaisen sisäisen tilan vakiintuessa sydän lämpenee, ja eivät vain himolliset, vaan myös tavallisetkin maalliset ajatukset kaikkoavat. Kun sydämessä alkaa vakituisesti palaa Herran yhteyden tuli, silloin palautuu sisäinen sydämen rauha, johon liittyy ajatusten murheellinen ja nöyrä Herran eteen lankeaminen. Tähän oma työmme ja vaivamme voi meidät Jumalan avulla johtaa. Mitä tämän korkeampaa saattaa tapahtua rukouskilvoituksessa, niin se on armon lahja. Pyhät isät mainitsevat tästä sen tähden, ettei kukaan mainitun asteen saavuttanut vain kuvittelisi seisovansa rukouksen ja hengellisen täydellisyyden huipulla luullen, ettei hänellä muuta ta­voiteltavaa olekaan.

1.Määrää rukoussäännöstäsi osa myös Jeesuksen rukoukselle. Lue sitä muutamia kertoja ennen rukoussääntösi suorittamista ja samoin sen jälkeen. Jos innostusta riittää, niin jokaisen rukoussääntöön kuuluvan rukouksen jälkeen lausu Jeesuksen rukous muuta­mia kertoja, kuten oli menetellyt Johannikos Suuri, joka rukoilles­saan jokaisen psalmin jälkeen toisti lyhyen rukouksensa: ”Toivoni on Isä, turvani on Poika ja suojelukseni on Pyhä Henki.”

2. Saat itse määrätä, miten paljon missäkin tapauksessa lausut tä­tä rukousta, tai menettele siinä hengellisen isäsi neuvon mukaan. Kuitenkaan älä alussa ota paljon, sillä myöhemmin voit vähitellen li­sätä lukumäärää sen mukaan kuin miellyt tähän rukoukseen. Jos si­nussa joskus syntyy halu lukea uudelleen sama määrä, minkä olet säännöksesi ottanut, niin älä kiellä itseltäsi tätä. Tätä lisäystä ei kui­tenkaan tarvitse ottaa rukoussääntöön, vaan se jääköön poikkeuk­seksi. Älä kiellä, vaikka sydämesi vaatisi miten paljon tahansa tällai­sia lisäyksiä.

3. Älä kiirehdi toistamaan rukousta toisensa jälkeen, vaan lausu ne kohtuullisen harvaan, kuten on tapana puhutella jotakin ylhäistä henkilöä, kun häneltä jotain pyydetään.

4. Jos sinulla on tilaisuus, niin ota tavaksesi rukoilla myös varsinaisten rukousaikojesi välillä.

5. Lausuessasi tätä rukousta tee joka lauselman jälkeen kumarrus, kymmenen syvää kumarrusta ja sen jälkeen kumarrus maahan asti.

6. Riittää kun pidät tark­kaavaisuuden sydämessä (Herran kasvojen edessä) ja maahan lange­ten luet nöyrästi ja hartaasti tämän lyhyen rukouksen.

7. Huomaa lisäksi, että tarkkaavaisuuden tulee olla sydämessä eli rinnassa, hieman vasemman nisän yläpuolella. Kun jännityksen vai­kutuksesta sydäntäsi alkaa kivistää, niin menettele munkki Nikefo­roksen neuvon mukaan niin, että kohoat sydämestä ja kohdistat huomiosi ja rukoussanasi siihen paikkaan, jossa me tavallisesti kes­kustelemme itsemme kanssa, rinnan yläpäähän kurkkutorven ala­puolella. Myöhemmin voit jälleen laskeutua vasemman nisän ylä­puolelle. Älä aliarvioi tätä huomautusta, niin yksinkertaiselta ja vä­hän hengelliseltä kuin se sinusta tuntuneekin.

Niin pian kuin teemme vakavan yrityksen rukoilla hengessä ja totuudessa, tulemme heti äkillisesti tietoisiksi sisäisestä hajanaisuudesta sekä yhtenäisyyden ja täyteyden puutteesta.

Kontemplaatio eli mietiskely tarkoittaa ennen kaikkea ”olla läsnä siellä, missä on”, ”olla tässä ja nyt.”

Mutta tavallisesti olemme kykenemättömiä estämään mieltämme ja ajatuksiamme harhailemasta umpimähkään ajasta ja paikasta välittämättä. Muistelemme mennyttä, ennakoimme tulevaa, suunnittelemme, mitä teemme seuraavaksi ‑ ihmisiä ja paikkoja tulee eteemme loppumattomassa ketjussa. Meiltä puuttuu voima koota itsemme siihen yhteen paikaan, missä meidän pitäisi olla ‑tässä, Jumalan edessä. Olemme kykenemättömiä elämään täydellisesti sinä ainoana ajan hetkenä, joka on todellisena olemassa ‑ nyt, tämänhetkinen nykyisyys.

Juuri sisäinen hajanaisuus on yksi syntiinlankeemuksen kohtalokkaimmista seurauksista.

Toistuva Jeesuksen nimen avuksihuutaminen voi johtaa meidät Jumalan armon kautta hajaannuksesta yhdentymiseen, erillään olosta ja moninaisuudesta ykseyteen. ”Lopettaaksesi ajatustesi jatkuvan harhailun,” opettaa  piispa Feofan, ”sinun täytyy sitoa mielesi yhteen ajatukseen eli ajatukseen ainoastaan Yhdestä”. (Jeesuksen rukous, s. 65)

Askeetti‑isät, erityisesti Barsanufios ja Johannes, erottavat kaksi tapaa taistella ajatuksia vastaan.

Ensimmäinen menetelmä on ”vahvoja” eli ”täydellisiä” varten. He voivat ”kieltää” ajatuksensa, so. asettaa ne kasvotusten ja lyödä ne takaisin suorassa taistelussa.

Mutta suurimmalle osalle meistä tuonkaltainen menetelmä on liian vaikea ja saattaa tuottaa vain selvää vahinkoa. Suora vastarintaan asettuminen, yritys hävittää ja karkottaa ajatukset tahdon voimalla, vaikuttaa usein pelkästään siten, että se antaa mielikuvituksellemme suuremman voiman. Tultuaan väkivaltaisesti tukahdutetuiksi mielikuvillamme on näes taipumus palata yhä lisääntyvällä voimalla.

Sen sijaan, että taistelisimme suoraan ajatuksiamme vastaan ja yrittäisimme eliminoida ne tahdon voimalla, on järkevämpää kääntyä poispäin ja kiinnittää huomio muualle. Mieluummin kuin tuijottaa alaspäin myllertävään mielikuvitukseemme ja keskittyä vastustamaan ajatuksiamme, meidän tulisi katsoa ylöspäin Herraan Jeesukseen ja jättää itsemme Hänen käsiinsä Hänen nimeään avuksihuutamalla. Tällä tavoin Hänen nimensä kautta kulkeva armo voittaa ne ajatukset, joita me emme voi pyyhkiä pois omin voimin. Hengellinen sotataitomme tulisi olla positiivinen eikä negatiivinen.

Sen sijaan, että yrittäisimme tyhjentää mielemme pahasta, meidän pitäisi pikemminkin täyttää se hyvällä.

Jeesuksen rukous on siis keino kääntyä pois pahoista ajatuksista ja katsoa muualle. Ajatukset ja mielikuvat juolahtavat väistämättömästi mieleemme rukoillessamme. Emme voi pysäyttää niiden kulkua yksinkertaisesti vain tahdonvoimamme avulla.

Ajatukset täyttävät mielen loputtomilla liverryksillä, aivan kuten lintujen kuoro aamun koitossa. Mutta vaikkemme voikaan lopettaa tuota liverrystä yhtäkkiä, voimme repäistä itsemme siitä irti ”sitomalla” vilkkaan mielemme yhteen ajatukseen eli ajatukseen yhdestä ainoasta – Jeesuksen nimeen.

Evagrios Pontikoksen (k. 399) mukaan ”rukous on ajatusten syrjään panemista.” (Rukouksesta, 70 (PG 79, 1181 C).

Kun kutsumme avuksemme Jeesuksen nimeä, meidän ei tulisi harkitusti muodostaa ajatuksiimme mitään näkyvää kuvaa Vapahtajasta. Tämä on eräs syy siihen, miksi Jeesuksen rukousta olisi parempi lausua pimeässä kuin avoimin silmin ikonin edessä.

”Pidä ajatuksesi vapaina väreistä, mielikuvista ja muodoista,” vaatii pyhä Gregorios Siinailainen. Varo mielikuvitusta (fantasia) rukouksessa ‑ muuten saatat havaita, että sinusta on tullutkin hesykastin (hesykhastes) sijasta kuvittelija (fantastes) .” (Kuinka hesykastin tulisi pysyä tiukasti rukoukses­sa, 7 (PG 150, 1340D).)

”Jotta et sisäisessä rukouksessasi lankeaisi hengelliseen itsepetokseen,” kirjoittaa pyhä Nil Soralainen (k. 1508), ”älä salli itsellesi mitään käsitteitä, kuvitelmia tai näkyjä. ” (Jeesuksen rukous, s. 69.)

”Kun lausut Jeesuksen rukousta, älä peitä ymmärrystäsi Herraan millään väliin tulevalla mielikuvalla,” kirjoittaa piispa Feofan.

Olennaista on pysyminen Jumalassa. Jumalan edessä vaeltaminen merkitsee sitä, että olet alati vakuuttunut siitä, että Jumala on sinussa, niin kuin Hän on kaikessa, ja että Hän näkee kaiken, mikä sinussa on, ja tuntee sinut paremmin kuin itse itsesi tunnet.

Rukous ei ole ajoittainen teko vaan jatkuva tila.

Paul Evdokimov (1901‑1970) kirjoittaa: ”Kuva, joka esiintyy katakombeissa kaikkein yleisim­min, on rukoilevan naisen hahmo, Orantti. Se edustaa ihmissielun ainoaa oikeaa suhtautumistapaa. Ei ole kyllin, että meillä on rukous: meidän itse on tultava rukoukseksi ‑ inkarnoituneeksi rukoukseksi. Ei ole kyllin, että me hetkellisesti ylistämme Jumalaa: koko elämämme, jokainen teko ja jokainen liike, jopa hymy, pitäisi olla ylistysveisu, uh­ri, rukous. Meidän ei ole uhrattava sitä, mitä meillä on, vaan mitä olemme. (Sacrement de l´amour. Le mystere conjugal  a  la lumiere de la tradition orthodoxe (Pariisi 1962), s.83.)

”Sydämen rukous”.

Ortodoksisuudessa, kuten monissa muissa traditioissa, rukous on ylei­sesti jaettu kolmeen eri luokkaan, joita on paremminkin pidettävä toisensa sisältävinä kuin toisiaan seuraavina vaiheina:

huulten rukous (suullinen eli sanallinen rukous),

ajatusten rukous (ymmärryksen rukous) ja

sydämen rukous (tai sydämen ymmärryksen rukous).

Nimen avuksihuutaminen alkaa, kuten mikä muu rukous tahansa, suullisena rukouksena, jossa kieli lausuu sanat tahdonmukaisen harkinnan seurauksena. Samanaikaisesti ‑ jälleen harkinnan kautta ‑ keskitämme ajatuksemme kielemme lausumien sanojen merkitykseen. Ajan kanssa ja Ju­malan avulla rukouksemme kasvaa yhä sisäistyneemmäksi. Ajatustemme mukanaolo tulee voimakkaammaksi ja spontaanimmaksi, kun taas kielen lausumat rukoussanat vähemmän merkityksellisiksi. Ehkä ne ajan oloon kokonaan lakkaavat ja kutsumme Kristuksen nimeä avuksi ilman huulten lii­kettä, ainoastaan ajatuksissamme. Kun tämä tapahtuu, olemme Jumalan armon avulla siirtyneet ensimmäiseltä toiselle tasolle. Ääneen lausuttu rukous ei suinkaan lopu tähän, sillä on aikoja, jolloin jopa kaikkein ”pisimmälle” sisäisen rukouksen taidossa päässeet haluavat rukoilla Herraa Jeesusta ääneen. (Kukapa todellakaan voisi väittää olevansa ”pitkälle päässyt”? Kaikki me olemme hengellisen elämän ”vasta‑alkajia”.)

Imupaperille putoavan mustepisaran tavoin tulisi rukouksen levitä tasaisesti tietoisesta ja järkeilevästä aivokeskuksesta ulos, kunnes se pitää sisällään jokaisen osan meissä.

Tarkemmin sanottuna tämä merkitsee sitä, että meidän tulee edistyä toiselta kolman­nelle tasolle, ”ajatuksen rukouksesta” ”aja­tuksen rukoukseen sydämessä”. ”Sydän” on tässä yhteydessä ymmärrettävä enemmänkin semiittisessä ja raamatullisessa kuin nykyaikaisessa merkityksessä, jolloin se ei tarkoita pelkästään tunteita ja kiintymystä vaan koko ihmistä. Sydän on ihmisen olemassaolon kannalta tärkein elin, sisäisin ihminen, ”syvin ja aidoin, jota ei voida saavuttaa muun kuin uhrauksen kautta, kuoleman kautta.” (Richard Kehoe, OP, The Scriptures as Word of God, The Eastern Churches Quarterly VIII (1947), täydennys artikkeliin Tradition and Scripture, s. 78.)

B. Vysheslavtsevin mukaan se on ”ei pelkästään tajunnan vaan myös tiedottomuuden keskus, ei ainoastaan sielun vaan myös hengen, ei ainoastaan hengen vaan myös ruumiin, ei ainoastaan käsitettävän vaan myös käsittämättömän keskus (Lainattu teoksesta John. B. Dunlop, Staretz Am­vrosy: Model for Dostoevsky’s Staretz Zossima 1 (Belmont, Mass., 1972), s. 22) sanalla sanoen, se on täydellinen keskus.”

Jotta matka sisimpään saataisiin päätökseen ja saavutettaisiin todellinen rukous, on välttämätöntä matkata tähän ”täydelliseen keskukseen” eli laskeutua ymmärryksestä sydämeen. Päämääränä ei ole pelkästään sydämen rukous” vaan ”ymmärryksen rukous sydämessä”. ”Ymmärryksen ja sydämen liitto” merkitsee ihmisen langenneen ja hajanaisen luonnon uudelleen yhdentymistä, hänen palauttamistaan alkuperäiseen täyteyteen. Sydämen rukous on paluu paratiisiin; se on syntiinlankeemuksen vastakohta, status ante peccatumin ‑ syntiinlankeemusta edeltäneen tilan ‑uudelleen löytäminen.

Ne jotka, vaikkakin epätäydellisesti, ovat jossain määrin saavuttaneet ”sydämen rukouksen”, ovat aloittaneet sen siirtymävaiheen, josta puhuimme aiemmin ‑ siirtymisen ”vaativasta” rukouksesta ”itsetoimivaan” rukoukseen, minun lausumastani rukouksesta rukoukseen, joka ”lausuu itse” tai paremminkin jonka Kristus lausuu minussa.

Sydämellä on hengellisessä elämässä kaksinainen merkitys: se on sekä ihmisen olemassaolon keskus että ihmisen ja Jumalan välinen kohtauspaikka. Se on sekä itsetuntemuksen paikka, jossa ihminen näkee itsensä sellaisena kuin hän todellisuudessa on, ja tuonpuoleisen paikka, jossa ihminen käsittää luontonsa Pyhän Hengen temppelinä, missä ihmisen kuva tulee kasvotusten esikuvansa, Luojan, kanssa. Oman sydämensä ”sisäisessä kammiossa” hän löytää olemassaolonsa perustan ja täten ylittää luodun ja luomattoman välillä olevan mystisen rajan.

”Sydämessä on äärettömiä syvyyksiä,” sanotaan Makarioksen homilioissa. ” … Jumala on siellä enkeleineen, valo ja elämä on siellä, samoin valtakunta ja apostolit, taivaalliset asuinsijat ja armolahjat. Siellä on kaikki. ( Hom. XV, 32 ja XLIII, 7, toim. Dörries/Klostermann/Kroeger (Berliini 1964), s. 146, 289.)

Täten sydämen rukous ilmaisee selvästi sen pisteen, jossa ”minun” toimintani, minun ” rukoukseni, yhdenmukaistuu minussa olevaan toisen aiheuttamaan jatkuvaan toimintaan. Enää se ei ole rukous Jeesukselle vaan itsensä Jeesuksen rukous.

Useimmiten sydämen rukous saavutetaan, jos ollenkaan, vasta elinikäisen askeettisen kilvoittelun jälkeen.

On olemassa vaara, kun joku ryhtyy käyttämään Jeesuksen rukousta, että hän pian luulee edenneensä suullisesta rukouksesta sydämen rukoukseen. Hän saattaa määrättyinä hetkinä kuvitella jo saavuttaneensa sisäisen rukouksen ilman rukoussanojen käyttöä, vaikkei itse asiassa rukoile ollenkaan, vaan on yksinkertaisesti joutunut tyhjiöön, tyhjään tilaan, tullut ohimenevien ajatusten uhriksi ja vaipunut jonkinlaiseen harhaunien tai unelmien maailmaan.

On tärkeää keskittää koko huomiomme itse rukoussanoihin eikä ajatella liikaa sydäntä.

Sydämen rukous, jos ja kun se meille suodaan, on Jumalan lahja, annettu sellaisena ja silloin kun Hän haluaa, eikä se ole minkään menetelmän välttämätön seuraus.

Pyhä Isak Syyrialainen (7. vs.) alleviivaa tämän lahjan äärimmäistä harvinaisuutta, kun hän sanoo, että ”tuskin yksi tuhannesta” on arvollinen saamaan puhtaan rukouksen lahjan ja lisää, että ”puhtaan rukouksen takana olevaa salaisuutta varten on jokaista sukupolvea kohti löydettävissä tuskin yhtä ihmistä, joka on kokenut tätä Jumalan armon tietoisuutta. ( Mystic Treatises by Isaae of Nineveh, engl. A. J. Wensinck (Amsterdam 1923), s. 113.)

Yksi tuhannesta, yksi sukupolvesta: tämän varoituksen vakavoittamina meidän ei kuitenkaan pitäisi tulla tarpeettoman masentuneiksi. Polku sisäiseen valtakuntaan on avoimena kaikkien edessä. Kaikki voivat edetä sitä pitkin jonkin matkaa. Nykyaikana harvat kokevat sydämen syviä salaisuuksia edes jonkinlaisella täyteydellä, mutta hyvin monet vastaanottavat nöyremmällä ja välillisellä tavalla todellisia välähdyksiä siitä, mitä sisäisellä rukouksella tarkoitetaan.

Jeesuksen rukousta voidaan käyttää sen täyteydessään ilman mitään erityistä menetelmää.

Piispa Ignati Briantshaninovin (1807‑1867) antama ohje on tyypillinen: ”Neuvomme rakkaita veljiämme, etteivät he yrittäisi omaksua tätä menetelmää käyttöönsä, ellei se ole tullakseen itsestään. Toivoen oppivansa sen harjoittelemalla monet ovat vain vahingoittaneet keuhkonsa eivätkä saavuttaneet mitään. Asian ydin on ajatuksen yhtymisessä sydämeen rukouksen aikana. Tämä saavutetaan Jumalan armon avulla omalla ajallaan, niin kuin Jumala on päättänyt. Hengitysmenetelmä on täysin korvattavissa rukouksen hartaalla lausumisella, pienellä levähdyksellä tai pysähdyksellä lopussa joka kerta kun se on lausuttu, pehmeällä ja kiireettömällä hengityksellä ja ajatusten sitomisella rukoussanoihin. Näiden avulla voimme helposti saavuttaa tietyn tarkkaavaisuusasteen.” (The Arena: An Offering to Contemporary Monasticism, engl. kaiinns arkkimandriitta Lazarus (Madras 1970), s. 84.)

Lausumisnopeuden suhteen piispa Ignati ehdottaa:

Jeesuksen rukouksen lausumiseen sata kertaa tarkkaavaisesti ja ilman kiirettä tarvitaan noin puoli tuntia, mutta jotkut askeetit vaativat jopa pitemmän ajan. Älä lausu rukoussanoja kiirehtien, yhtä heti toisensa jälkeen. Pysähdy hetkeksi jokaisen lauseen jälkeen ja auta näin ajatuksiasi keskittymään, sillä rukouksen lausuminen ilman taukoja vain sekoittaa ajatukset. Hengitä huolella, pehmeästi ja hitaasti. (Em t., 2. 81.)

Ne, jotka vasta aloittavat Jeesuksen rukouksen käytön, todennäköisesti haluavat mieluummin jonkin verran nopeampaa tahtia, kuin mitä tässä on ehdotettu ‑ ehkä kaksikymmentä minuuttia sataa rukouslausetta kohti. Bysanttilaisten hesykastien suosittelemien fyysisten menetelmien ja hindulaisessa joogassa ja sufilaisudessa käytettyjen keinojen välillä on silmiinpistävää samankaltaisuutta. (Ks. L. Gardet, Un probleme de mystique comparee: la mention du nom divin (dhikr) dans la mystique musulmane, Revue Thomiste, LII (1952), s. 642‑679; LIII (1953), s. 197 ‑216.)

Jatkuvalla rukouksen toistamisella on kaksi vaikutusta. Ensinnäkin se muuttaa hänen suhteensa ympärillä olevaan aineelliseen luomakuntaan tehden kaikki läpinäkyväksi ja muuttaen ne Jumalan läsnäolon sakramentiksi.

Isä Bulgakovin sanoilla: ”Loistaen sydämen läpi Jeesuksen nimen valo valaisee koko maailman.” (The Orthodox Church, s. 171.)

Toiseksi Jeesuksen rukous muutti vaeltajan suhteet ei ainoastaan aineelliseen luomakuntaan vaan myös muihin ihmisiin.

Lähdin taas kiertelemään paikasta toiseen. Mutta enää en vaeltanut hätää kärsien niin kuin ennen, sillä Jeesuksen nimen lausuminen oli ilonani matkalla, ja kaikki ihmiset kohtelivat minua nyt paremmin, tuntui kuin kaikki olisivat alkaneet rakastaa minua… Jos joku sattuu minua loukkaamaan, niin minä vain palautan mieleeni, miten ihana Jeesuksen rukous on, ja samassa pahastus ja suuttumus ovat tiessään, ja minä unohdan koko asian. (Vaeltajan kertomukset, s. 33, 35.)

Näin ollen Jeesuksen rukous ei ole maailmaa pakoileva tai kieltävä, vaan päinvastoin erittäin myönteinen rukous. Se ei sisällä Jumalan luomakunnan kieltämistä, vaan kaiken ja kaikkien lopullisen arvon ymmärtämistä Jumalassa.

Tri Nadezda Gorodetzky on sanonut:

Voimme käyttää tätä nimeä ihmisiin, kirjoihin, kukkiin, kaikkeen kohtaamaamme, näkemäämme ja ajattelemaamme. Jeesuksen nimestä voi tulla mystinen avain maailmaan, kätketyn uhrin välikappale kaikkien ja kaiken puolesta, joka panee jumalallisen leiman maailmaan. Voitaisiin ehkä tässä yhteydessä puhua kaikkien uskovaisten pappeudesta. Yhdistyneenä ylimmäiseen pappiimme rukoilemme Henkeä: tee rukoukseni sakramentiksi. (The Prayer of Jesus, Blackfriars XXlII (1942), s. 1 76.)

Hesykastisessa traditiossa teosiksen mysteeriolla on useimmiten ollut ulkonaisena muotona valoilmiö, valaistuminen.

Tämä valo, jonka pyhät näkevät rukouksessa, ei ole heidän älynsä vertauskuvallinen valo, eikä myöskään fyysinen tai luotu aistimuksen mukainen valo. Se ei ole mitään sen vähempää kuin jumaluuden jumalallinen ja luomaton valo, joka loisti Kristuksesta, kun Hän kirkastui Taaborin vuorella ja joka tulee valaisemaan koko maailman Hänen toisen tulemisensa päivänä. Seuraavana on eräs hyvin tyypillinen jumalallista valoa kuvaava kirjoitus, joka on peräisin pyhältä Gregorios Palamakselta.

“Olen kuullut huhun, että jotkut munkkeuteen vihityistä julkeavat oman hiekalle rakennetun järkeilynsä perusteella pilkata jumalallista, alati muistettavaa ja Jumalan antamaa Jeesuksen rukousta, joka pyhittää sydämen ymmärryksemme kautta, ja opettavat perusteettomia vaiheita toisille. Rohkenen sanoa, että vihollinen kannustaa heitä ja käyttää heidän kieltään aseena häväistäkseen tämän synnittömän ja jumalallisen rukouksen ja pimentääkseen tämän hengellisen auringon heidän järkensä sokeuden takia. Minä itken tällaisten jumalattomien väärämielisten ja eksyneiden valehtelijoiden (Ps. 58:4) tähden ja pelkään, että joku ymmärrykseltään vähäinen saattaa tällaisia satuja kuullessaan langeta samanlaiseen pilkkaamiseen, syyllistyä kuolemansyntiin Jumalan edessä ja halveksia lukemattomia jumalankantajaisiä, jotka todistavat tästä pyhästä rukouksesta ja opettavat sitä Jumalan armon valaisemina. En enää kärsi kuulla tätä synnitöntä kilvoittelua enempää pilkattavan.

Jeesuksen rukouksessa kilvoittelevien hartaiden pyyntöjen tähden olen päättänyt kutsua avuksi suloisinta Herraani Jeesusta kumotakseni järjettömien tyhjänpuhujien perättömät väitteet ja varjellakseni pyhään luostariimme kokoontunutta Jumalan valinnutta katrasta. Siksi olen päättänyt kirjoittaa tästä sisäisestä rukouksesta ja lainata katkelmia pyhien isien opetuksista antaakseni lujan ja varman todistuksen tästä kilvoittelumuodosta. (Paisi V.)

Tulkoon tiettäväksi, että meidän pyhät jumalankantajaisämme harjoittivat lakkaamatta tätä pyhää ja jumalallista mielen rukouskilvoitusta, joka loisti monissa erakkoloissa ja kinobialuostareissa kilvoittelevien munkkien keskuudessa kuin aurinko: Siinain vuorella, Egyptin skiitassa, Nitrian vuorella, Jerusalemissa ja sen lähistöllä sijainneissa luostareissa eli kaikkialla idässä, Konstantinopolissa, Athoksella ja meren saarilla. Viime aikoina se on Kristuksen armosta levinnyt Venäjällekin.

Tämän pyhän sisäisen rukouksen ja tarkkaavaisuuden kautta monista meidän jumalankantajaisistämme, joissa serafien liekki on sytyttänyt rakkauden Jumalaan ja lähimmäisiin, tuli Jumalan käskyjen ankaria varjelijoita. Kun he olivat puhdistaneet sielunsa ja sydämensä kaikista vanhan Aadamin paheista, heistä tuli kelvollisia Pyhän Hengen valittuja astioita. (Paisi V.)

Tätä jumalallista rukouskilvoitusta ja sydämen paratiisin varjelemista ei kukaan oikeauskoinen kristitty ole koskaan rohjennut pilkata, vaan kaikki ovat suhtautuneet siihen suurella kunnioituksella ja äärimmäisellä hartaudella.(Paisi V.)

Mielen sisäinen rukous puhdistaa ihmisen kaikista himoista, herättää hänet noudattamaan Jumalan käskyjä ja varjelee häntä kaikilta vihollisen nuolilta ja eksytykseltä. Mutta jos joku rohkenee harjoittaa tätä rukousta omavaltaisesti, välittämättä pyhien isien opetuksista, pyytämättä apua ja neuvoja kokeneilta ja on voimattomana himojensa ja ylpeyden vallassa, elää vailla kuuliaisuutta syyllisyyttään tunnustamatta ja pyrkii vieläpä kaikin voimin kohti erakkoelämää, johon hän ei omavaltaisuutensa takia ole lainkaan arvollinen, hän lankeaa todella helposti kaikkiin vihollisen pauloihin ja itsepetokseen. (Paisi V.)

Jos väitätte tällä perusteella sisäistä rukousta paheeksi, niin varmaankin ajattelette myös, että veitsikin on täynnä pahuutta, jos pikkulapsi ymmärtämättömyyksissään leikkii sillä ja satuttaa itsensä. Teidän mielestänne meidän pitäisi siis kieltää sotilaitakin käyttämästä miekkaansa vihollisiaan vastaan siltä varalta, että joku järjetön sotilas sattuu loukkaamaan itsensä miekallaan. Mutta veitsi ja miekka eivät ole yhdenkään pahan teon syy — ne vain paljastavat itsensä satuttaneiden tyhmyyden.

Eikä hengellinen miekka, sisäinen rukous, ole syypää yhteenkään paheeseen, vaan omavaltaisuus ja omavaltaisten ylpeys ovat syynä siihen, että kilvoittelija lankeaa pahojen henkien eksytykseen ja hänen sielunsa kärsii vahinkoa.(Paisi V.)

Isien kirjoitukset ovat luostarikilvoittelijoille yhtä välttämättömiä kuin hengitys on elämälle: ne tuottavat hengellistä hyötyä ja niiden avulla he voivat tarkistaa kulkunsa suunnan ja hankkia todellista, tervettä, itsepetoksesta vapaata ja nöyrää arvostelukykyä.(Paisi V.)

Seuraavaksi Paisi selittää, mistä Jeesuksen rukous on saanut alkunsa ja osoittaa, mihin Raamatun kohtiin pyhät isät viittaavat siitä opettaessaan:

“Pyhien jumalankantajaisien mukaan on olemassa kaksi mielen rukouskilvoitusta: toiminnallinen rukous, joka kuuluu vasta-alkajille, ja sisäisen näkemisen rukous, joka on täydellisten osa. Toiminnallinen rukouskilvoittelu on alku ja sisäisen näkemisen rukous on loppu, sillä toiminnallinen kilvoittelu kohottaa meidät näkemiseen. Meidän on myös muistettava mitä Gregorios Siinailainen opettaa:

‘Hengellisessä mietiskelyssä, sisäisessä näkemisessä, on kahdeksan perusaihetta.

Ensimmäinen on Jumala: hahmoton, aluton ja luomaton, kaiken alkusyy, yksi yliolennollinen, kolmipersoonainen jumaluus.

Toinen perusaihe on henkivoimien arvojärjestys ja asema ja  kolmas luotujen olemus.

Neljäs on Jumalan armotalouteen kuuluva Sanan lihaksituleminen ja  viides yleinen ylösnousemus.

Kuudes on Kristuksen pelottava toinen tuleminen,  seitsemäs iankaikkinen kadotus ja  kahdeksas taivasten valtakunta, jolla ei ole loppua.’

Koetan nyt heikon järkeni mukaan selittää, miten meidän pitää käsittää toiminta ja näkeminen. Tulkoon tiettäväksi — puhun nyt niille, jotka ovat yhtä yksinkertaisia kuin minä itsekin — että munkkeuden koko kilvoitusta, jossa kilvoittelija pakottaa itsensä Jumalan avulla rakastamaan lähimmäistään ja Jumalaa, etsimään sävyisyyttä, nöyryyttä ja kärsivällisyyttä ja noudattamaan kaikkia muitakin Jumalan ja pyhien isien käskyjä, alistamaan sydämensä ja ruumiinsa Jumalalle, paastoamaan, valvomaan, vuodattamaan kyyneleitä, tekemään kumarruksia ja kestämään muita fyysisiä rasituksia, noudattamaan tunnontarkasti rukoussääntöään kirkossa ja keljassa, harjoittamaan sisäistä rukousta salassa, itkemään ja muistamaan kuolemaa, koko tätä kilvoittelua kutsutaan totuudenmukaisesti toiminnaksi tai teoiksi niin kauan kuin ihmisen ymmärrystä ohjaa vielä inhimillinen omavaltaisuus ja ihmisen oma tahto. Mutta sitä ei missään nimessä kutsuta näkemiseksi. Ja vaikka tätä mielen ja ymmärryksen rukouskilvoitusta joissakin pyhien isien teoksissa sanotaankin näkemiseksi, se on vain kielikuva, sillä mieltä, meidän hengellistä näkökykyämme, sanotaan näkemiseksi.

Mutta kun puhdistamme sielumme ja sydämemme kaikista sielun ja ruumiin himojen saastasta Jumalan avulla ja yllämainittuja kilvoituksia harjoittamalla, silloin Jumalan armo, kaikkien äiti, ottaa puhdistamansa mielen kuin pienen lapsukaisen kämmenelleen, kantaa sen ikään kuin portaita pitkin kohti näkemistä ja avaa jumalalliset, sanomattomat ja käsittämättömät mysteerit. Sitä sanotaan aidoksi hengelliseksi näkemiseksi.

 Iisak Syyrialaisen mukaan se on puhdasta rukousta ja saa meissä aikaan vavistusta ja näkyjä. Mutta näitä näkyjä kukaan ei voi saada omavaltaisesti oman kilvoittelunsa kautta, ellei Jumala asu hänessä ja armossaan ohjaa häntä niihin. Jos joku rohkenee armon valoa vailla lähestyä tulevaisia, hänen pitää Gregorios Siinailaisen mukaan muistaa, että hänen näkynsä ovat vain ‘mielikuvituksen haihatteluja, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen hengellisen mietiskelyn eli sisäisen näkemisen kanssa.’

Jumalassa viisaan jumalankantajaisämme Neiloksen, Siinain askeetin, vilpittömän todistuksen mukaan Jumala on itse jo paratiisissa antanut Aadamille tämän pyhän ja jumalallisen mielen rukouksen, joka soveltuu täydellisille. Pyhä Neilos opettaa rukoilijoita ponnistelemaan, jotta he eivät menettäisi rukouksen hedelmiä ja uurastaisi turhan takia: ‘Kun olet rukoillut, niin kuin on määrätty, odota sitä, mitä ei ole määrätty Seiso urheasti rukouksessa ja varjele Sen hedelmää, sillä juuri siihen sinut on alussa määrätty: tekemään työtä ja varjelemaan. Kun sitten olet rukoillut, älä jätä rukouksesi puutarhaa varjelematta, sillä muutoin et saa sen hedelmiäkään, vaan olet uurastanut turhan takia.’

Venäjän valo, pyhittäjäerakko Nil Sorski, joka säteilee sisäisessä rukouksessa Venäjän yllä kuin aurinko, selittää, mitä pyhä Neilos tällä on tarkoittanut:

‘Tämä pyhä viittasi tässä opetuksessaan muinaisiin aikoihin: meidän on tehtävä työtä ja varjeltava, sillä Sanassa sanotaan, että kun Jumala oli luonut Aadamin, hän asetti Aadamin asumaan paratiisiin ja käski hänen viljellä ja varjella sitä. Pyhä Neilos Siinailainen kutsuu rukousta paratiisin viljelemiseksi, ja varjelemisella hän tarkoittaa, että meidän on rukoillessamme varjeltava sydäntämme pahoilta ajatuksilta.’

Pyhittäjä Dorotheoskin sanoo ensimmäisessä opetuspuheessaan, että Aadam, jonka Jumala sijoitti paratiisiin, eli paratiisin iloissa rukoillen ja Jumalaa katsellen.

Mutta tämä rukous sai vielä verrattomasti enemmän kunniaa, kun kaikkia pyhiä pyhempi, kerubeja kunnioitettavampi ja serafeja verrattomasti jalompi kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, Neitsyt Maria pysyi tässä rukouksessa. Hän kohosi sisäisen Jumalan näkemisen äärimmäiseen korkeuteen ja kykeni tarjoamaan avaran asuinsijan luomakuntaan sijoittumattomalle Jumalan Sanalle, joka siittämättä syntyi hänestä. Tästä todisti oikeauskoisuuden järkkymätön tukipylväs, pyhä isämme Gregorios Palamas, Thessalonikin arkkipiispa, saarnatessaan kaikkein pyhimmän Valtiattaren, ainaisen Neitseen Marian temppeliinkäymisen juhlassa. Hän kertoi, että Jumalansynnyttäjä pysytteli temppelin kaikkein pyhimmässä ja mietti aina sapattina luettavia pyhiä kirjoituksia siitä, miten ihmissuku tuhoutuu tottelemattomuutensa tähden. Hän tunsi ääretöntä sääliä ihmiskuntaa kohtaan ja ryhtyi mielessään rukoilemaan Jumalaa, jotta hän armahtaisi ihmissukua ja pelastaisi sen mahdollisimman pian. Esitän tässä joitakin Gregorioksen omia sanoja, jotka ovat enkelten viisauden veroiset: ‘Tämä nuori, Jumalalle vihitty Neitsyt kuuli ja näki ihmissuvun kärsimyksen ja sääli ihmistä kohtaan täytti hänen sydämensä. Hän mietti, miten me löytäisimme parannuksen, joka olisi tarpeeksi voimallinen voittaakseen tällaisen kärsimyksen. Pian hän kääntyi kaikesta sydämestään Jumalan puoleen ja kantoi meidän puolestamme hänen [eteensä tämän rukouksen käskeäkseen Käskemätöntä ja kääntääkseen hänet meidän puoleemme, jotta hän itse hävittäisi kirouksen, pysäyttäisi sielumme laitumia turmelevan tulen, sitoisi luodut itseensä ja parantaisi heikot. Sillä tavoin armoitettu Neitsyt alkoi rukoilla sisäisesti, mikä on kaikkia sanoja ihmeellisempää, jalompaa ja parempaa. Tämä siunattu ja Jumalan valitsema esirukoilija etsi parasta ja soveliainta tapaa keskustella Jumalan kanssa.’

Toisaalla Gregorios sanoo näin: ‘Etsiessään sitä, mikä on rukoilijalle kaikkea muuta tarpeellisempaa, Neitsyt löytää pyhän hiljaisuuden. Kaikki muut hyveet ovat kuin lääkkeitä sielun sairauksiin, joiden juuret löytyvät alakuloisuudesta ja pahoista himoista, mutta Jumalan näkeminen on terveen sielun merkki. Se on lopullisen täydellisyyden ja Jumalassa kilvoittelun esikuva. Siksi ihminen ei jumala1lis sanojen, hyveellisten elämäntapojen eikä paastoamisen kautta; se kaikki on ajallista, alhaista, inhimillistä. Mutta pysymällä hiljaisuudessa me luovumme menneestä, loittonemme siitä ja kohoamme Jumalan luo. Kun pysymme rukouksessa kestävinä hiljaisuuden keljassa öin ja päivin, lähestymme jollakin tavoin tätä lähestymätöntä ja autuasta Luontoa ja astumme hänen luokseen. Kun pysymme kärsivällisinä a puhdistamme sydämemme pyhällä vaikenemisella ja mielemme Valolla, näemme Jumalan itsessämme, kuin kuvastimessa.’

‘Sen tähden kaikkein pyhin Neitsyt kielsi itseltään arkisen elämän touhuineen, jätti ihmiset, pakeni maallisen syyllisyyden taakkaa, valitsi temppelin ja eli näkymättömissä. Hän vältti kaikkia maallisia kahleita, rakkautta ja toisten seuraa, ylitti ruumiillisuuden rajat ja keskittyi mielessään pelkästään yhteyteen Jumalan kanssa, tarkkaavaisuuteen ja lakkaamattomaan rukoukseen. Hän luopui maailman hälinästä, tarkkaili ajatuksiaan, kohosi kaikkea maallista ylemmäs ja osoitti meille uuden, ennennäkemättömän tien taivaisiin, jonka voimme saavuttaa, kun ajatuksemme vaikenevat. Kaikkein pyhin Neitsyt kilvoitteli ahkerasti tällä tavoin, valvoi ajatuksiaan ja kohosi kaikkia luontokappaleita ja luotuja ylemmäs. Hän näki Jumalan kunnian paljon Moosesta paremmin ja katseli jumalallista armoa, jota ei aistein voida havaita. Puhdas sielu ja mieli katselevat Jumalaa tällä riemullisella tavalla. Pyhien veisuj en mukaan kaikkein pyhin Neitsyt on elävän veden valoisa lähde, ymmärryksen päivänkoitto ja Sanan tulenkaltaiset vaunut,’ sanoo Gregorios Palamas.

Jumalankantajaisät ovat Pyhän Hengen valaisemina tästä rukouksesta esittäneet pyhien kirjoitusten pohjalta.

Sisäisellä rukouskilvoittelulla on horjumaton perusta, sillä meidän Herramme Jeesus Kristus on itse sanonut: ‘Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut’ (Matt. 6:6).

Basileios Suuri, tulipatsas, Pyhän Hengen leimuava suu, Kirkon silmä, selittää, mitä tarkoittaa pyhien kirjoitusten teksti ‘Minä tahdon aina ylistää Herraa, lakkaamatta laulaa hänelle kiitosta’ (Ps. 34:1):

‘Tuntuu kuin profeetta puhuisi mahdottomia: miten ihminen voisi aina ylistää Jumalaa ja laulaa hänelle? Kun ihminen puhuu tavallisista ajallisista asioista, hänen huulensa eivät ylistä Jumalaa. Kun hän nukkuu ja on vaiti, syö tai juo, voivatko hänen huulensa ylistää Herraa? Sisäisellä ih misellä on eräänlainen sisäinen suu, jonka kautta hän ravitsee itsensä Jumalan leivällä, ‘joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän’ (Joh. 6:33). Tästä suusta profeetta sanoo: ‘Minä huohotan suu auki’ (Ps. 119:131). Tähän Herrakin herättelee meitä, jotta mekin avaisimme sisäisen suumme ja nauttisimme tarpeeksi totuuden ravintoa: ‘Avaa suusi, niin minä annan mitä tarvitset’ (Ps. 81:11).

Siksi mieleen kerran piirtynyttä ja sielussa vahvistunutta ajatusta Jumalasta voidaan kutsua Jumalan ylistämiseksi, joka pysyy aina sielussamme. Apostolin mukaan huolellinen voi tehdä kaiken Jumalan ylistykseksi, ja siksi jokainen teko, sana, mielen liikahdus ja toiminta on ylistystä: ‘Syöttepä siis tai juotte tai teettepä mitä tahansa, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi’ (1 Kor. 10:31). Nukkuessaankin sellainen sydän valvoo,’ sanoo pyhä Basileios Suuri. Hänen sanoistaan käy ilmi, että meillä on fyysisen suumme lisäksi henkinenkin suu ja että sisäinen ihmisemme toimii mielessämme ja ylistää Jumalaa.

Makarios Suuri, autuuteen arvollinen Egyptin tai pikemminkin koko maailman aurinko, joka loistaa Pyhän Hengen sanomattomista lahjoista, on selittänyt tämän rukouskilvoituksen seuraavalla tavalla:

‘Kristityn tulee aina pitää Jumala mielessään, sillä on kirjoitettu: ‘Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko mielestäsi’ (Matt. 22:37). Hänen ei pidä rakastaa Herraa vain silloin, kun hän astuu temppeliin rukoilemaan, vaan myös kävellessään, syödessään ja juodessaan hänen on muistettava Jumalaa ja rakastettava häntä ja pyrittävä hänen luokseen, sillä hän on sanonut: ‘Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi’ (Matt. 6:21).’

Jumalankantajaisämme Jesaja Erakko puolestaan opettaa sydämessä harjoitettavasta Jeesuksen rukouksesta pyhien kirjoitusten perusteella näin: ‘Sydämeni oli kuin tulessa, huokaukseni olivat kuumat kuin liekki. Minun täytyi avata suuni ja puhua’ (Ps. 39:4).

Pyhittäjä Simeon, josta kerrotaan autuaan Simeon Thessalonikilaisen teoksessa ja joka säteili Konstantinopolissa kuin aurinko Pyhän Hengen sanomattomista lahjoista ja Jeesuksen rukouksesta ja jota kirkko nimittää sen tähden uusteologiksi, kirjoittaa kolmesta tavasta rukoilla. Hän opettaa tarkkaavaisuudesta ja sisäisestä rukouksesta näin:

‘Kun näet pyhät isämme olivat kuulleet Herran sanat, että sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset, jotka saastuttavat ihmisen (Matt. 15:19—20) ja hänen kehotuksensa, että meidän on ensin puhdistettava maljan sisus, jotta sen ulkopuolikin saataisiin puhtaaksi (Matt. 23:26), he lakkasivat miettimästä muita hyveitä ja keskittyivät kilvoittelussaan sydämen varjelemiseen, koska tiesivät tarkkaan, että sen yhteydessä he voivat harjoittaa helposti kaikkia muitakin hyveitä, kun taas ilman sitä ei mikään hyve voi olla pysyvä.’

Näistä pyhittäjä Simeonin sanoista käy selkeästi ilmi, että nämä Herran neuvot ohjasivat pyhiä isiä varjelemaan sydäntään, toisin sanoen kutsumaan Jeesusta avuksi mielessään. (Paisi V.)

Pyhä Hesykhios on kirjoittanut Jumalan armon valaisemana viisaasti 200 lukua tästä sydämessä tapahtuvasta Jeesuksen avuksihuutamisesta eli sisäisestä rukouksesta, joissa hän viittaa pyhien kirjoitusten todistuksiin: ‘Autuaita ovat puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan’ (Matt. 5:8) ja ‘Varo, ettei sydämessäsi synny paha ajatus’ (5 Moos. 15:9, ven. Raamattu). Opettaahan pyhä apostolikin: ‘Rukoilkaa lakkaamatta’ (1 Tess. 5:17) ja itse Herra on sanonut:

‘Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois ja se kuivuu’ (Joh. 15:5—6).

Jumalankantajaisämme Johannes Siinailainenkin lainaa monia pyhien kirjoitusten kohtia tästä rukouksesta ja mielen vaikenemisesta opettaessaan: ‘Suuren ja täydellisen rukouksen suuri työntekijä sanoo: ‘Haluan puhua mieluummin viisi ymmärrettävää sanaa kuin tuhansia hurmoskielen sanoja’ (1 Kor. 14:19). ‘Minä nukuin, mutta sydämeni valvoi’ (Laul. 5:2) ja ‘Koko sydämestäni minä pyydän, Herra’ (Ps. 119:145).

Jumalankantajaisämme Filotheos, Siinain Jumalansynnyttäjän luostarin igumeni, laati sydämen varjelemisesta pienen teoksen, kallisarvoisen helmen, joka on täynnä jumalallista viisautta. Hänen opetuksensa perustuu vakaasti pyhiin kirjoituksiin: ‘Joka aamu minä käyn oikeutta, minä hävitän maastani lainrikkojat’ (Ps. 101:8) ja ‘Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä’ (Luuk. 17:21). Hän muistuttaa, että taivasten valtakunta on sinapinsiemenen (Matt. 13:3 1), kallisarvoisen helmen (Matt. 13:46) ja hapatteen (Matt. 13:33) kaltainen. Hän kehottaa meitä varjelemaan sydäntämme: ‘Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi’ (Sananl. 4:23) ja huomauttaa apostolin tavoin: ‘Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki’ (Room 7:22—23).

Diadokhos, Fotiken piispa, on kirjoittanut teoksen sydämessä toimivasta Jeesuksen rukouksesta. Hänen opetuksensa perustuvat seuraaviin pyhien kirjoitusten kohtiin:

‘Kukaan ei voi sanoa: ‘Jeesus on Herra’, muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta’ (1 Kor. 12:3). Hän viittaa evankeliumissa mainittuun vertaukseen kauppiaasta: ‘Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen’ (Matt. 13:46),ja sanoo rukouksesta näin: ‘Tämä on kallisarvoinen helmi, jonka ihminen voi hankkia kaiken omaisuutensa hinnalla. Kun hän saa sen, hänet valtaa sanomaton ilo.”

Pyhittäjäisämme Nikeforos Paastoaja vertaa rukouskilvoitusta aarteeseen, joka on kätketty peltoon (Matt. 13:44), ja kutsuu sitä palavaksi lampuksi.

Jumalankantajaisämme Gregorios Siinailainen harjoitti tätä sydämen rukouskilvoitusta ja kohosi Jumalan näkemisen äärimmäisiin korkeuksiin. Hän laati Pyhän Kolminaisuuden troparit, joita veisataan joka viikko kaikkialla idän pyhässä katolisessa kirkossa, samoin kuin kanonin Kristuksen eläväksitekevälle ristille. Hän laati hengellisesti erittäin hyödyllisen teoksen, jossa hän viittaa kaikkien hengenkantajaisien kirjoituksiin ja sanoo: ‘Varokaa unohta masta Herraa, Jumalaanne’ (5 Moos. 8:11). ‘Kylvä siemenesi aamulla äläkä lepuuta kättäsi illan tullen’ (Saarn. 11:6). ‘Jos rukoilen kielillä (ts. huulillani, sanoin), minun henkeni (ts. ääneni: huulet, kieli ja ääni ovat yhtä ja samaa) rukoilee, mutta ymmärrykseni jää hyödyttömäksi. Minun tulee rukoilla hengelläni, mutta myös ymmärryksellä; minun tulee laulaa kiitosta hengelläni, mutta myös ymmärryksellä’ (1 Kor. 14:14—15). ‘Haluan puhua mieluummin viisi ymmärrettävää sanaa kuin tuhansia hurmoskielen sanoja’ (1 Kor. 14:19). Hän viittaa myös Johannes Siinailaisen opetuksiin tästä rukouksesta.

Pyhien apostolien esimerkkiä seurasi myös ortodoksisen uskon horjumaton tukipylväs, Markus Efesolainen.

Teoksensa alussa hän kirjoittaa ymmärryksen salaisesti sydämessä harjoittamasta Jeesuksen rukouksesta: ‘Meidän pitäisi käskyjen mukaisesti rukoilla lakkaamatta (1 Tess. 5:17) ja kumartaa Jumalaa hengessä ja totuudessa (Joh. 4:24). Mutta monet takertuvat maallisiin ajatuksiin ja murheisiin, jotka vievät heidät harhaan ja loitontavat heidät Jumalan valtakunnasta, joka on sisimmässämme, kuten Jumalan sanassa sanotaan. Ne estävät meitä seisomasta kärsivällisinä ymmärryksen uhrialttarin edessä. Apostoli sanoo, että me olemme Jumalan temppeli ja hänen jumalallinen Henkensä asuu meissä. Eikä siinä ole mitään ihmeteltävää, jos näin käy monelle lihalliselle ihmiselle tai jos näemme, että jotkut maallisesta luopuneet munkit eivät vielä kykene saavuttamaan puhdasta rukousta, vaikka sitä kiihkeästi janoavatkin, sillä he taistelevat mielessään himoja ja himojen herättämää kapinaa vastaan, joka saa heidät hämmennyksiin ja pimentää heidän järkensä. Sydämen puhdas ja lakkaamaton muisto Jeesuksesta ja sydämen sanomaton säteily ovat täynnä suloisuutta.’

Venäläinen pyhittäjäisämme Nil Sorski on laatinut teoksen sydämen varjelemisesta. Hän viittaa siinä pyhien isien kirjoituksiin, etenkin Gregorios Siinalaiseen, ja lainaa pyhistä kirjoituksista seuraavia opetuksia: ‘Juuri sydämestähän lähtevät pahat ajatukset, jotka saastuttavat ihmisen’ (Matt. 14:19—20) ja ‘Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa’ (Joh. 4:24).

Toinen Venäjän valo, Kristuksen pyhittäjä Dimitri, Rostovin metropoliitta, laati teoksen sisäisestä rukouskilvoituksesta, jossa hän viittaa seuraaviin pyhien kirjoitusten kohtiin: ‘Sydämeni muistaa sinun sanasi: ‘Etsikää minun kasvojani.’ Herra, minä tahdon etsiä sinua, älä kätke minulta kasvojasi’ (Ps. 27:8—9), ‘Niin kuin peura janoissaan etsii,, vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala’ (Ps. 42:2) ja ‘Tehkää tämä kaikki rukoillen ja anoen. Rukoilkaa joka hetki Hengen antamin voimin. Pysykää valveilla ja rukoilkaa hellittämättä’ (Ef. 6:18). Hän on samaa mieltä Johannes Siinalaisen, Gregorios Siinailaisen ja Nil Sorskin kanssa siitä, että nämä sanat viittaavat sisäiseen rukouskilvoitukseen.

Paisin mukaan sisäinen rukouskilvoittelu on hengellinen menetelmä ja hengellistä tiedettä tai taidetta. Hän kirjoittaa siitä näin: “Tulkoon tiettäväksi, että pyhät isämme kutsuvat tätä mielen rukouskilvoitusta taiteeksi tai menetelmäksi Johannes Siinailainen opettaa mielen rukouskilvoituksesta Portaiden 27. puheessa seuraavasti: ‘Istu korkealle paikalle ja tarkkaa itseäsi, jos suinkin osaat, niin näet, miten ja milloin varkaat tulevat rypäleitä varastamaan, miten he pääsevät viinitarhaan ja miten monta heitä on. Kun vartija väsyy hänen on noustava rukoilemaan Rukoiltuaan hänen on taas hellittämättä jatkettava vartiointiaan.’

Pyhä Hesykhios opettaa tästä rukouksesta näin: ‘Henkinen raittius on hengellinen menetelmä, joka — jos sitä uutterasti ja innokkaasti harjoitetaan — vapauttaa Jumalan avulla ihmisen täysin himokkaista ajatuksista ja sanoista sekä pahoista teoista.’

Pyhä Nikeforos kehottaa meitä: ‘Tulkaa kaikki te, niin perehdytän teidät iankaikkisen tai pikemminkin taivaallisen elämän tieteeseen tai oikeammin menetelmään, joka johtaa vaivatta ilman hikisiä ponnisteluja himottomuuden satamaan.’

Pyhät isät kutsuvat tätä rukousta taiteeksi luultavasti sen tähden, että aivan kuin ihminen ei voi opiskella taidetta ilman kokeneen taiteilijan opastusta, ei tähän mielen rukouskilvoitukseenkaan voi harjaantua ilman kokenutta opettajaa. Nikeforos ja kaikki muutkin rukouksen opettajat vakuuttavat, että ohjaaja on todella tarpeen. Harvat ovat saaneet tämän rukouksen lahjan Jumalalta ilman ohjausta, tuskallista kilvoittelua ja palavaa uskoa.”

Paisi neuvoo, miten kilvoittelijan on valmistauduttava sisäiseen rukouskilvoitteluun:

“Tämä rukouskilvoitus on kaikkea muuta luostarikilvoitusta korkeampaa, kaikkien kilvoitusten huippu ja hyveiden lähde. Se on mielen näkymätöntä kilvoitusta sydämen syvyyksissä. Meidän vapahduksemme näkymätön vihollinen kietoo sen ympärille näkymättömät, ohuet ja tuskin ihmisjärjen käsitettävissä olevat haaveiden ja eksytysten verkot, ja siksi sen, joka opettelee tätä kilvoitusta, on pyhän Simeon Uusteologin mukaan antauduttava Jumalaa pelkäävän, hänen käskyjään noudattavan ja tässä kilvoittelussa kokeneen ohjaajan huomaan ja kilvoiteltava hänelle kuuliaisena, jotta tällainen ohjaaja voisi näyttää oppilaalleen oikean, pelastukseen johtavan tien. Kuuliaisuudesta syntyvän nöyryyden avulla tällainen kilvoittelija voi välttää kaikki eksytykset ja pahan hengen verkot. Niin hän voi hiljaa ja vaieten harjoittaa lakkaamatta mielen rukouskilvoitusta ja edistyä siinä hengellisesti, mitään vahinkoa kärsimättä.

Jos joku tahtoo ryhtyä kilvoittelemaan kuuliaisuudessa, vaikka hänen hengellisellä isällään ei ole kokemusta tästä rukouskilvoituksesta — sillä kokeneet ohjaajat ovat valitettavasti kokonaan katoamassa — hänen ei siltikään pidä vaipua epätoivoon. Hänen pitää pysyä Jumalan pelossa, noudattaa Jumalan käskyjä aidon kuuliaisesti — ei suinkaan omavaltaisesti ja oman tahtonsa mukaan, ilman kuuliaisuutta, mitä yleensä seuraa itsepetos — ja panna toivonsa Jumalaan ja hengelliseen isäänsä. Hänen on noudatettava uskolla ja rakkaudella pyhien isiemme opetuksia, sillä he ovat Jumalan armon valaisemina antaneet yksityiskohtaisia ohjeita tästä rukouskilvoituksesta. Tällä tavoin hänkin oppii kilvoittelemaan oikealla tavalla. Pyhien isien esirukousten tähden Jumalan armo kiiruhtaa joka tapauksessa ilmaisemaan hänelle, miten hän voi oppia tämän rukouksen.”

Mitä sisäinen rukouskilvoittelu on ja miten se vaikuttaa? Siitä Paisi opettaa näin:

“Johannes Siinailainen sanoo Portaiden 28. luvussa näin: ‘Rukous on ihmisen ja jumalan välistä yhteyttä, jossa ihminen ja Jumala yhdistyvät toisiinsa. Rukous on maailman perusta. Rukous on sovintoa jumalan kanssa, rukous on kyynelten äiti ja myös tytär, rukous on kiusaukset ylittävä silta ja suojamuuri ahdistusta vastaan. Rukous on syntien anteeksiantoa ja enkelten työtä. Rukous karkottaa taistelut, rukous on ruumiittomien ravintoa. Rukous on tulevaa iloa, loputonta työskentelyä. Rukous on hyveitten lähde ja armolahjojen välittäjä. Rukous on sielun ravintoa ja se valistaa mielen. Rukous on kirves, joka hakkaa toivottomuuden pois, rukous on todiste toivosta ja se hajottaa murheen ja hälventää vihan. Rukous on munkkien rikkaus, hiljaisuudessa elävien aarre. Rukous osoittaa meille edistyksemme kuin kuvastimesta ja ilmaisee meille meidän oman mittamme ja tilanteemme. Rukous ilmoittaa tulevaisen ja sinetöi kunnian. Sille, joka todella rukoilee, rukous on samalla myös Herran tuomioistuin ja oikeudenkäyntipaikka jo ennen tulevaa tuomiota.’

Gregorios Siinailainen puolestaan sanoo Filokaliassa näin: ‘Aloittelijoille rukous on kuin sydämestä kohoava riemun tuli, täydellisten sieluissa se taas vaikuttaa kuin tuoksuva valo. Rukous on myös apostolin sanaa, uskon toimintaa tai pikemminkin uskoa itsessään — ‘sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä’ (Hebr. 11:1) — käytännössä toteutettua rakkautta, enkelimäistä liikettä. Se on ruumiittomien olentojen voima, työ ja riemu, se on Jumalan evankeliumi, sydämen varmuus, pelastuksen toivo, puhdistumisen merkki ja pyhyyden ilmentymä, puhdistava kylpy ja Pyhän Hengen pantti. Rukous on myös merkki, Kristuksen sinetti, henkisen auringon säde, sydänten aamunkoitto, kristillisen uskon vahvistus, todiste sovituksesta Jumalan kanssa. Rukous on Jumalan armoa ja viisautta — tai paremminkin viisauden itsensä alku — ja sen kautta Jumala ilmestyy meille. Rukous on munkkien työtä, se on vaikenijoiden elämäntapa ja koko vaikenemiskilvoituksen perusta, enkelielämän merkki.’

Makarios Suuri sanoo, että jokaisen hyvän teon ja kaikkien kilvoitusten huippu on se, että pysymme kestävinä rukouksessa. Tämän kestävyyden voimme saavuttaa anomalla sitä Jumalalta. Sen kautta saavutamme kaikki muutkin hyveet. Rukouksessa kilvoittelevat pääsevät osallisiksi Jumalan pyhyydestä ja hengellisestä toiminnasta ja heidän mielensä yhdistyy Herraan sanomattomalla rakkaudella. Klvoittelijassa, joka alati pakottaa itseään pysymään rukouksessa kestävänä, syttyvät jumalallinen rakkaus tähän pyhään kilvoitteluun ja palava halu päästä Jumalan luo, ja hän saa tietyssä määrin kokea hengellisen siunaavan täydellisyyden armoa.’

Simeon, Thessalonikin arkkipiispa, sanoo näin: ‘Tämä pyhä rukous — Herra, Jeesus Kristus, jumalan Poika, armahda minua — jolla me kutsumme Vapahtajaa avuksemme, on sekä rukous että anomus ja me tunnustamme uskomme sen kautta. Se suo meille Pyhän Hengen ja lahjoittaa meille Jumalan armolahjat, puhdistaa sydämemme ja ajaa demonit tiehensä. Se on Jeesuksen Kristuksen asumus ja hengellisten ajatusten ja jumalallisen mietiskelyn, sisäisen näkemisen, lähde. Se vapahtaa meidät synneistämme ja parantaa sielumme ja ruumiimme. Se suo meille jumalallisen valkeuden ja on jumalan laupeuden lähde. Se avaa nöyrille Jumalan salaisuudet ja pelastuksen sillä siinä me kannamme Jumalamme pelastavaa nimeä, joka on Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, nimi.’

Samaa sanovat kaikki muutkin jumalankantajaiät jotka kirjoittavat tästä rukouksesta ja opettavat Jumalan viisauden täyttäminä sen vaikutuksesta, sen hyödyllisyydestä ja sen kautta saatavista Pyhän Hengen lahjoista.

Eikö se, joka näkee, että tämä rukous suo kilvoittelijalle tällaisia taivaallisia hyvyyden aarteita, ryhdykin palavasti kilvoittelemaan lakkaamatta tässä rukouksessa, jotta hän saisi pitää suloisimman Jeesuksen aina sielussaan ja sydämessään ja painaa mieleensä hänen kalleimman nimensä, ja jotta hänessä syttyisi sanomaton rakkaus jumalaan? Näin ei ehkä käy maallisiin ajatuksiin kiintyneille, sillä maalliset murheet johtavat monet harhaan ja loitontavat heidät Jumalan valtakunnasta, joka on meidän sisimmässämme. He tuskin haluavat ahkeroida sydämen rukouksen sisäisessä kilvoituksessa, sillä he eivät ole omakohtaisesti maistaneet tämän kaikkein hyödyllisimmän kilvoituksen sanomatonta ja pyhää suloisuutta eivätkä he tiedä, miten paljon salaista hengellistä hyötyä siitä on. Mutta ne, jotka haluavat rakkaudessa yhdistyä suloisimpaan Jeesukseen, halveksivat tämän maailman ihanuuksia, suloisuutta ja ruumiillista lepoa, eivätkä tahdo tältä elämältä mitään muuta kuin sen, että he voisivat alati harjoittaa tätä paratiisimaista rukouskilvoitusta.”

Lopuksi Paisi kirjoittaa ulkonaisista menetelmistä, joiden avulla vasta-alkajat voivat ryhtyä opettelemaan sisäistä rukouskilvoitusta.

“Sisäisen rukouskilvoituksen päämääränä on päästä yhteyteen Jumalan kanssa. Jumala on henki, ja siksi yhteys häneen voi olla pelkästään hengellistä. Jotkut kilvoittelijat turvautuvat joihinkin ulkonaisiin menetelmiin tätä rukousta harjoittaessaan. Mutta on muistettava, että ulkonaiset menetelmät ovat täysin toisarvoisia. Isät sanovat, että täydellisyyttä saavuttamattomien ihmisten sielut ovat heidän ruumiittensa kaltaisia. Siksi sielun vaikenemista ja hiljaisuutta edeltää ruumiin vaikeneminen ja hiljaisuus, kuten Johannes Siinailainen opettaa. Mielen keskittyminen on tarpeen rukouksessa, jolloin jotkin ulkonaiset menetelmät ja jopa ruumiin asennotkin voivat auttaa kilvoittelijaa keskittymään, mutta olisi erehdys luulla, että hengellisen rukouskilvoittelun edistyminen voisi riippua joistakin ulko- naisista oloista tai menetelmistä. Rukouksen ydin on siinä, että mieli rukoilee sydämessä, ja siksi mieli on suunnattava sydämeen. Kaikki muu on toisarvoista.

Varhaisina aikoina tätä kaikkein pyhintä rukouskilvoitusta harjoitettiin monissa paikoissa, kaikkialla, missä pyhät isät oleskelivat, sillä niihin aikoihin tämän hengellisen kilvoittelun ohjaajia oli viljalti. Siksi pyhät isämme kirjoittivat vain sen tuomasta sanomattomasta hengellisestä hyödystä, sillä heidän ei luultavasti tarvinnut opettaa tätä kilvoittelumenetelmää   vasta-alkajille. Kun jotkut heistä sitten havaitsivat, että kokeneet ja eksytyksen välttävät opettajat olivat vähenemässä, he alkoivat pelätä, että tieto siitä, miten sisäistä rukousta on harjoitettava, jää unohduksiin. Sen tähden he merkitsivät Pyhän Hengen innoittamina muistiin, miten vasta-alkajien on meneteltävä.

Simeon Uusteologi opastaa vasta-alkajia tähän kilvoitteluun näin: ‘Todellisella, eksytyksestä vapaalla tarkkaavaisuudella ja rukouksella tarkoitetaan sitä, että mieli rukoillessaan varjelee sydäntä, oleskelee aina sydämessä ja syvältä sydämestä kohottaa rukouksensa Herralle. Kun mieli sitten sydämen syvyyksistä pääsee maistamaan Herran hyvyyttä (Ps. 34:9), se ei enää halua poistua sydämestä, vaan jää sinne pysyvästi. Yhdessä apostolin kanssa mieli sanoo: ‘Herra, on hyvä, että me olemme täällä’ (Matt. 17:4). Se tarkkailee koko ajan sydämen maisemia ja hyökkää vihollisen kylvämien ajatusten kimppuun ja karkottaa ne pois.’

‘Mene hiljaiseen keljaasi, sulje ovi ja istuudu rauhalliseen nurkkaan. Karkota kaikki turhat ajatukset mielestäsi ja paina leukasi rintaa vasten. Hengitä hitaasti ja hillitysti ja yritä mielessäsi löytää sydämen paikka rinnastasi, niin näet, että sydämesi on täynnä pimeyttä ja karkeutta. Kun jatkat tätä kilvoitus tasi yötä päivää, saat kokea ihmeellistä iloa. Kun mieli näet löytää sydämen paikan, se saa heti nähdä sellaista, mitä ei koskaan ollut tiennyt olevan olemassakaan: mieli näkee sydämen sisätilan ja oman itsensä kauttaaltaan valon täyttämänä ja täynnä kykyä arvostella hengellisiä ilmiöitä oikein. Siitä lähtien mieli kutsuu heti avuksi Jeesusta Kristusta, kun jokin ajatus sukeltaa esiin, ja hävittää ajatuksen jo ennen kuin se ehtii muotoutua tai muuttua kuvaksi. Lisäksi mieli muistaa pahojen henkien ilkeydet ja nostattaa luontaisen vihansa niitä vastaan. Se hyökkää vihollishenkien kimppuun ja ajaa niitä takaa. Mitä muuta opittavaa on, sen opitkin jo itseksesi Jumalan avulla, kun vartioit mieltäsi ja pidät Jeesuksen sydämessäsi.’

Nikeforos opettaa vieläkin tarkemmin, miten mieli astuu sydämeen: ‘Sinun pitää ennen kaikkea elää hiljaisuudessa ja vailla murheita ja olla sovussa kaikkien kanssa. Astu sitten keljaasi, sulje ovesi ja istuudu johonkin nurkkaan. Tiedät, että hengityksemme on ilmaa, jota me hengitämme sisään ja ulos nimenomaan sydämen tähden, sillä sydän suo ruumiille elämän ja lämmön. Sydän vetää keuhkojen avulla raikasta ilmaa sisään ja työntää ulos lämmintä ilmaa. Luoja on luonut keuhkot huokoisiksi ja ne toimivat kuin palkeet. Näin sydän toteuttaa moitteettomasti luomisessa saamaansa tehtävää, pitää elämää yllä.

Totuta sinäkin, veljeni, mielesi siihen, ettei se heti poistu sydämestä. Alussa sen on vaikeaa pysytellä sisimmässä, se ahdistuu ja kyllästyy pahan kerran, mutta kun se tottuu tähän sisäiseen oloonsa, ulkoiset harhailut eivät sitä enää miellytä — onhan taivasten valtakunta meidän sisimmässämme (Luuk. 17:21). Tätä valtakuntaa mieli tutkii sydämessä ja etsii sitä puhtaan rukouksen välityksellä, kun taas kaikki ulkoinen herättää siinä vastenmielisyyttä ja vihaa.

Kiitä Jumalaa, jos mielesi löytää heti ensi yrityksellä tien sydämen maahan, jonka olen sinulle osoittanut. Ylistä häntä riemuiten ja harjoita tätä sisäistä työskentelyä jatkuvasti, sillä se opettaa sinulle asioita, joita et ennen ole tiennyt. Sinun on myös syytä oppia, että kun mieli on sydämessä, se ei saa vaieten vaipua toimettomuuteen, vaan sen tulee pitää alituisena askareenaan rukousta ‘Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.’ Siihen sen tulee kohdistaa huomionsa eikä se saa lakata toistamasta sitä hetkeksikään. Tämä rukous vapauttaa mielen harhailuista, niin että se on turvassa vihollisen hyökkäyksiltä. Tämä rukous opettaa mielen rakastamaan ja kaipaamaan Jumalaa päivä päivältä enemmän.

Jos et kuitenkaan toistuvista ponnisteluista huolimatta onnistu pääsemään sydämesi alueelle, toimi niin kuin seuraavassa sinulle opetan, ja löydät Jumalan avulla etsimäsi. Tiedät, että kaikilla ihmisillä on rinnassaan sisäinen puhekyky. Vaikka huulemme ovatkin vaiti, me käymme sisäistä keskustelua ja neuvonpitoa itsemme kanssa, sepitämme rukouksia ja veisuja ym. Torju siis sisäisestä puheestasi kaikki muut ajatukset — voit tehdä sen, jos vain haluat — ja anna sille ainoaksi aiheeksi rukous ‘Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.’ Pakottaudu aina huutamaan sisimmässäsi näitä rukouksen sanoja kaikkien muiden mietteiden asemesta. Kun jatkat näin riittävän kauan, sinulle avautuu pääsy sydämeen, kuten edellä on kuvattu; siitä ei ole epäilystäkään. Tiedän tämän omasta kokemuksestani. Kaivatun ja suloisen tarkkaavaisuuden vanavedessä sieluusi saapuvat kaikki muutkin hyveet: rakkaus, ilo, rauha jne. (Gal. 5:22).’

Gregorios Siinailainen opettaa, miten ymmärryksen on sydämessä huudettava avuksi Herran pelastavaa nimeä: ‘Istu aamuvarhaisesta jakkaralla, pakota mielesi päästä sydämeen ja pidä se siellä. Kumarassa ja vaivalloisessa asennossa, kun rintaa, hartioita ja niskaa särkee tuskallisesti, huuda sinnikkäästi mielessäsi tai sielussasi: ‘Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua!’ Kun olosi käy kovin tukalaksi ja vaivalloiseksi ja kenties väsyt toistamaan jatkuvasti samaa, siirrä mielesi rukouksen toiseen osaan: ‘Jumalan Poika, armahda minua!’ On kuitenkin syytä korostaa, ettei kyllästyminen suinkaan johdu siitä, että jatkuvasti käytetään ravinnoksi samaa Jeesuksen kolmen nimen rukousta. Sanoohan Siirak: ‘Jotka syövät minua, ovat vielä nälkäisiä’ (Siir. 24:21).

Vaikka toistatkin rukousta monin eri tavoin, älä silti pitkästyksissäsi yhtenään vaihtele rukouksen muotoa. Eihän kasvikaan pääse juurtumaan, jos se vähän väliä istutetaan uuteen paikkaan. Pidättele myös henkeä, ettei edes hengityksesi olisi aivan estotonta. Mielen nimittäin sumentaa sydämestä nouseva hengityksen huuru. Se pimentää ymmärryksen ja häätää mielen pois sydämestä. Sitten se joko luovuttaa mielen unohduksen vangiksi tai tekee sen ailahtelevaksi niin, että se huomaamattaan alkaa askarrella sopimattomissa asioissa.

Älä häkelly, jos näet, kuinka pahojen henkien, ts. pahojen ajatusten saasta nousee mieleesi ja hahmottuu erilaisiksi kuviksi. Älä myöskään kiinnitä huomiota hyviin ajatuksiin. Pidätä uloshengitystäsi niin kauan kuin jaksat ja sulje mieli sydämeesi sekä kutsu lakkaamatta kärsivällisesti avuksesi Herraa Jeesusta. Tällä tavoin kärvennät ja taltutat nopeasti kaikki paholaisen juonet ja lyöt näkymättömästi pahoja henkiä jumalallisen nimen ruoskalla. Portaiden kirjoittaja Johannes Siinailainen sanookin: ‘Ruoski vihollisiasi Jeesuksen nimellä. Sitä väkevämpää asetta ei ole taivaassa eikä maan päällä.”

Gregorios opettaa edelleen, miten meidän on istuttava hiljaisuudessa ja rukouksessa: ‘Ole kärsivällinen ja noudata apostolin ohjetta: ‘Rukoilkaa hellittämättä’ (Kol. 4:2). Älä kyllästy ja nouse rukoilemasta, vaikka ruumistasi särkeekin, mielesi väsyy huutamaan ja jatkuva keskittyminen käy voimillesi. Istu kumarassa ja kokoa mielesi sydämeesi, mikäli sydämesi on avautunut, ja kutsu avuksesi Herraa Jeesusta. Vaikka hartioitasi särkisi ja päätäsi kivistäisi, pysy lujana ja jatka rakkauden innoittamana kilvoitustasi ja etsi Herraa sydämessäsi. ‘Taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen’ (Matt.11:12).’

Gregorios neuvoo, miten rukousta on lausuttava: ‘Jotkut isistä opettavat lausumaan Jeesuksen rukouksen kokonaan: ‘Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua’. Toiset taas kehottavat lyhentämään sen: ‘Jeesus, Jumalan Poika, armahda minua.’

Lyhyempi muoto on heikolle ja lapsenomaiselle mielelle helpompaa. Mieli ei nimittäin voi omin voimin ilman Henkeä kutsua salaisesti Jeesusta Herraksi, koska hänen puhdas ja täydellinen avuksihuutamisensa on mahdollista vain., Pyhän Hengen avulla (vrt. 1 Kor. 12:3).

Lapsen tavoin mieli vielä jokeltelee eikä pysty lausumaan rukousta kokonaan. Velttouttamme meidän ei kuitenkaan pidä vaihtaa vähän väliä rukouksen sanamuotoa, jotta jatkuvuus säilyisi.

Jotkut opettavat lausumaan rukousta suullisesti ja jotkut mielessä. Minä kannatan kumpaakin. Välillä näet mieli väsyy lausumaan rukousta, välillä taas huulet. Siksi tulee rukoilla kummallakin tavalla: sekä suullisesti että mielessä. Rukous on kuitenkin lausuttava hiljaa ja rauhallisesti, ettei ääni pääse häiritsemään mielen tunnetilaa eikä hajottamaan sen huomiota ja niin muodostu rukouksen esteeksi. Näin on meneteltävä, kunnes mieli tottuu tähän työskentelyyn, edistyy siinä ja saa Hengeltä vahvistusta rukoilla voimakkaasti, täysin rukoukseen keskittyneenä. Silloin ei suullista rukousta enää tarvita eikä se ole mahdollinenkaan. Tässä tilassa rukoilija tyytyy tekemään koko työn pelkästään mielen avulla.” (Paisi V.)