Traditio

Kuolema ja vainajien muisteluperinne ortodoksisessa kirkossa

Jos lähdemme aivan alusta liikkeelle, niin menemme paratiisiin, jonne Jumala oli asettanut ihmisen asumaan. Ihminen oli luotu Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mukaan. Ihmisen oikea paikka oli Jumalan yhteydessä. Tässä yhteydessä hän pystyi myöskin kasvamaan kaikissa hyveissään.

Tähän Jumalan kuvaan ja kaltaisuuteen kuului myös se, että ihmisellä on vapaa tahto. Mikäli hänellä ei tätä olisi hän olisi kuin robotti, joka tekisi kaiken mitä käsketään. Vapaa tahto antaa ihmisellä vallan tehdä valintoja hyvän ja pahan väliltä.

Ihmisen tarkoituksena oli kasvaa hyveissään ja olla näin Jumalaa lähellä. – Kuitenkin tämä yhteys rikkoontui. Paholainen, vihasta Jumalaa ja kateudesta ihmisen autuutta kohtaan houkutti ihmisen rikkomaan suhteensa Jumalaan. Paholainen, tuo langennut Herran enkeli halusi vetää ihmisen mukaansa tuohon lankeemuksen tilaan.

Syntiinlankeemuksessa sielunvihollinen herätti ihmisessä epäuskon ja lopulta ylpeyden siitä, että ihminen voisi nousta Jumalan asemaan.

Mitä sitten seurasi ihmiselle syntiinlankeemuksessa? Ensinnäkin hänet karkotettiin paratiisista, tuo yhteys Jumalaan heikentyi, tuo Jumalan kuva ja kaltaisuus hämärtyi ihmisessä, mutta ei kuitenkaan kadonnut.

Paratiisista karkottaminen tarkoitti myös sitä, että ihminen tuli luomakunnan voimille ja turmelukselle alttiiksi. Ruumis ei siis ollut enää kuolematon, vaan sen toiminta oli rajallinen. Jumala oli tästä kyllä varoittanut ihmistä: “Sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman.” (1. Moos. 2:17).

Ja tästä ruumiin katoavaisuudesta Jumala sanoi vielä seuraavaa: “Minä en anna elämän hengen asua ihmisessä miten kauan tahansa. Ihminen on lihaa, heikko ja katoavainen. Olkoon siis hänen elinikänsä enintään satakaksikymmentä vuotta.” (1. Moos. 6:3)

Hautaustoimituksessa monet eri veisut muistuttavat tästä samaisesta asiasta. Hyvin vähäisessä käytössä hautajaisperinteessämme olevat Johannes Damaskolaisen veisut kuvaavat tätä. Eräs kuuluu seuraavasti: “Alussa luotuasi ihmisen kuvaksesi ja kaltaiseksesi sinä panit hänet paratiisiin luotujasi vallitsemaan, mutta kadehtivan kiusaajan viettelemänä hän maistoi kiellettyä ruokaa ja tuli käskysi rikkojaksi. Sen tähden, oi Herra, sinä tuomitsit hänet tulemaan maaksi jälleen, josta otettu oli, ja anomalla saamaan itselleen levon.” (Damaskolaisen 7. veisu)

Kuolema on siis sitä, että katoamaton sielu ja maasta luotu ruumis eroavat toisistaan. Sielu palaa Jumalan tykö, joka tämän elämän henkäyksen on antanutkin ja ruumis taas palajaa maahan.

Kuolema on aina tragedia, joka juontaa juurensa syntiinlankeemukseen. Kuitenkin, meidän on nyt ymmärrettävä kuolema jollain tavalla myös luonnollisena asiana, vaikka tämä ei alunperin ollut tarkoituskaan.

Ihmisen on vaikea ajatella kuolemaa ja usein hän haluaakin jopa tiedostamattaan olla välinpitämätön tätä tapahtumaa kohtaan. Maalliseen ajatteluun on iskostunut myös se, että kuolemaa ei haluta edes tuoda millään tavoin esille, sitä vältellään viimeiseen asti. Tämän vuoksi on niitä hautajaisia myös ortodoksisessa kirkossa, joissa omaiset ovat vaatineet arkun kannen kiinni pitämistä. Tässä ikään kuin suljetaan kuolema pois silmistä. Mutta todellisuudessa samalla suljetaan vainaja pois omista hautajaisistaan.

Kuolemaa ei haluta ajatella, vaan ennemmin kiinnytään maallisiin asioihin. Vasta suuret vastoinkäymiset ja sairaudet palauttavat ihmisen mieliin sen, että hän ei ikuisesti tule elämään täällä maan päällä. Kristus toi opetuksessaan jatkuvasti esille sen, että meidän täytyy olla valmiita Kristuksen toiseen tulemiseen, mutta samalla tavoin meidän tulee aina olla valmiita siirtymään tästä ajasta pois. Kristus puhuu tästä “valvomisesta” seuraavasti:

“Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä milloin se aika tulee. Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, niin ovenvartijan hän käskee valvoa. Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa. Hän tulee äkkiarvaamatta – varokaa siis, ettei hän tapaa teitä nukkumasta. Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa.” (Mark.13:33-37)

Se, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen on salaisuus. Mutta kun tutkimme Evankeliumia, niin löydämme siitä paljon viitteitä, jotka kuvaavat meille kuolemanjälkeistä elämää. Esimerkiksi Kristuksen vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta kuvaa sitä kuinka itsekkäästi elänyt rikas mies joutui helvettiin, kun taas köyhä Lasarus pääsi Aabrahamin helmaan taivaaseen.

Kristuksen ristinkärsimyksissä taas hän omakohtaisesti lupasi oikealla puolella olleelle ryövärille, että tämä tuli olemaan vielä samana päivänä paratiisissa.

Mutta kun ihminen kuolee, niin hän kohtaa ensimmäisenä “yksityisen tuomion”. Tämä tuomio ja tila ei siis ole lopullinen. Ihmisen sielu siirtyy tässä vaiheessa joko iloon tai murheeseen, mutta tämä ei ole vielä kaiken täyttymys.

Kristuksen toisessa tulemisessa tapahtuu yleinen ylösnousemus ja yleinen tuomio: “Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen.” (Joh. 5:28-29)

Edellä mainittu yleinen ylösnousemus on varmasti meidän käsityskykymme yläpuolella. Miten maaksi tullut ruumis voisi jälleen liittyä yhteen sielun kanssa? Mutta näin meille Kristus on selvästi itse opettanut. Jumalalle, joka on kaikki maasta luonut ja jolle kaikki on mahdollista palauttaa sielun yhteen ruumiin kanssa.

Ruumis on kuin vertauksen mukainen vehnänjyvä, jonka täytyy pudota maahan ja kuolla, jotta siitä seuraisi uusi elämä. Sanoohan apostoli Paavalikin: “–se, minkä kylvät, ei virkoa eloon, ellei se ensin kuole.” (1. Kor. 15:36)

Yleiseen ylösnousemukseen liittyy viimeinen tuomio, jolloin Jumalan Poika tulee tuomitsemaan ihmiskunnan. “Isä ei tuomitse ketään, vaan Hän on antanut kaiken tuomiovallan Pojalleen.” (Joh. 5:22)

Tuosta viimeisestä tuomiosta meitä muistuttaa myös Tuomiosunnuntain Evankeliumi, jossa Kristus kertoo siitä, kuinka tuona päivänä ihmiset erotetaan samoin kuin paimen erottaa lampaat vuohista; Toiset vasemmalle ja toiset oikealle puolelleen. Ja heidän tekojensa mukaan: “he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.” (Matt. 25:46)

Kaikki maailman kansat siis kootaan yhteen peljättävään tuomioon, joka on lopullinen. Ne jotka joutuvat tuohon iankaikkiseen kadotukseen ovat erotettuina Jumalan yhteydestä. Heidän kärsimyksensä ja ahdinkonsa ovat rinnastettavissa “helvetin tuleen”.

Rakkauden vastakohta välinpitämättömyys on ajanut ihmiset tähän tilaan ja siitä tulee lopulta heidän helvettinsä. Tuo ihmisen ympäröivä tyhjyys on hänelle tuo kärsimys ja ahdinko.

Paratiisi on taas niille tarkoitettu, jotka ovat eläneet rakkaudessa Jumalaa ja lähimmäisiänsä kohtaan. Paratiisi on hyvä paikka, vaikka emme sitäkään voi sanoin kuvata. Apostoli Paavali sanoo tästä, että “–mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.” (1. Kor. 2:9)

Ihminen luotiin Jumalan yhteyteen ja sen suurempaa autuutta ei voi olla kuin se, että ihminen saa olla tuossa yhteydessä Jumalaan. Kysymys on siitä samasta autuudesta, johon ihminen olisi luomikertomuksen paratiisissakin kasvanut. Ympyrä ikään kuin sulkeutuu tuon viimeisen tuomion myötä.

Millä tavoin Kirkko sitten saattaa ihmistä viimeiselle matkalle, tästä ajasta iankaikkisuuteen?

Jo kuolinvuoteella ollessaan luetaan rukouksia, jotka saattavat ihmisen lopulliselle matkalleen. Keskeisenä sanomana on esirukoukset pois lähtevän ihmisen puolesta ja syntien anteeksi antaminen. Kirkko saattaa näin ihmisen viimeiselle matkalle.

Sama sisältö kuuluu myös itse hautaustoimituksen. Poisnukkuneen puolesta kannetut rukoukset, hyvästijättö, mutta myös läsnä olevan saattoväen puhutteleminen. Monet hautajaisveisuista muistuttavat meitä elossa olevia siitä, että elämämme on katoavainen; jokainen lähtee tästä ajasta omalla vuorollaan ja kaikki maallinen katoaa samalla hetkellä meidän ympäriltämme.

“Turhuutta on kaikki, mikä ihmisellä on, ei se jää hänelle kuoleman jälkeen; ei kestä rikkaus eikä kunnia mukana. Kun kuolema tulee, nämä kaikki katoavat. Sen tähden huutakaamme kuolemattomalle Kristukselle: Saata poismennyt lepoon sinne, missä on kaikkien iloitsevien asunto.” (Damaskolaisen 3. veisu)

Ortodoksiseen hautaustoimitukseen ja yleensäkin vainajienmuisteluperinteeseen kuuluu olennaistesti nimenomaan esirukoukset. Se, että me elossa olevat rukoilemme poisnukkuneille hyvää osaa tulevassa elämässä. Tämä muisteleminen on toisissa uskontokunnissa usein herättänyt kysymyksiä siitä, että onko mitään hyötyä rukoilla poisnukkuneiden puolesta.

Jos muistelemme sitä, mitä edellä mainittiin yksityisestä ja yleisestä tuomiosta, niin huomaamme, että ihmisen kuoltua, yksityisen tuomion jälkeen seurasi tekojen mukaan joko ilo tai murhe.

Uskomme, että rukoukset voivat vaikuttaa vielä siihen, että poisnukkunut pääsisi niiden autuaiden joukkoon Jumalan yhteyteen. Rakkaus on olennaisin asia ihmisen pelastumisen kannalta ja elossa olevien esirukoukset ovat juuri sitä rakkauden osoittamista, joka vie ihmistä lähemmäksi Jumalaa.

Mutta ihminen saattaa elämässään ajaa itsensä siihen tilaan, etteivät edes yksityisen tuomion jälkeiset rukoukset voi häntä enää auttaa. Kristus itse on sanonut seuraavasti: ”—jokainen synti ja herjaus tullaan antamaan ihmisille anteeksi, mutta Hengen herjaamista ei anteeksi anneta.

Joka sanaa jotakin ihmisen Poikaa vastaan, hänelle annetaan anteeksi, mutta joka puhuu Pyhää Henkeä vastaan, hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä eikä tulevassa maailmanajassa.” (Matt. 12:31-32)

Mitä tuo Pyhän Hengen herjaaminen sitten tarkoittaa?

Käytännössä se kuvaa sitä tilaa jossa ihminen on täysin rakkaudeton ja paatunut. Hän on ihminen, joka ei osoita missään katumuksen merkkejä. Tällaisessa tapauksessa eivät edes loputtomat esirukoukset voi johdattaa häntä autuuteen. Apostoli ja evankelista Johannes sanoo tästä seuraavaa:

”Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei johda kuolemaan, hän rukoilkoon ja siten antakoon hänelle elämän; tarkoitan niitä joiden synti ei ole kuolemaksi. Mutta on myös syntiä, joka johtaa kuolemaan, ja sellaisen synnin vuoksi en kehota rukoilemaan. Kaikki vääryys on syntiä, mutta sellaistakin syntiä on, joka ei johda kuolemaan.” (1. Joh. 5:16-17)

Mutta Kirkko siis kannustaa meitä lakkaamatta rukoilemaan sekä elävien, että poisnukkuneiden puolesta. Nämä poisnukkuneiden puolesta kantamamme rukoukset eivät saata pelkästään huojentaa niiden kohtaloa, jotka yksityisellä tuomiolla on määrätty kärsimään, vaan se voi heidät tästä vapauttaa kokonaan. Sen vuoksi meidän kantamamme rukoukset ovat korvaamattomia, jotka eivät mene Luojan edessä hukkaan.

Tämä aihe on hyvä päättää otteeseen Pyhän Basileios Suuren rukouksesta, joka luetaan eräässä Helluntaipäivän ehtoopalveluksen rukouksessa:

”–Sinä katsoit hyväksi myös täydellisenä ja pelastavana juhlana ottaa vastaan hartaat sovitusrukoukset tuonelassa olevien puolesta ja annoit meille suuren toivon siitä, että edesmenneille lähetetään Sinun kauttasi huojennus ja virvoitus heidän vaivaansa.

Kuule meitä, alhaisia ja vaivaisia, jotka rukoilemme Sinua. Anna edesmenneitten palvelijaisi sieluille lepo siinä valoisassa, viheriöivässä ja virvoittavassa paikassa, josta ovat paenneet kipu, suru ja huokaukset.

Sijoita heidän henkensä vanhurskaitten majoihin ja tee heidät otollisiksi saamaan rauha ja huojennus, sillä eivät kuolleet taida kiittää Sinua, Herra, eivätkä tuonelassa olevat uskalla kantaa Sinulle tunnustusta, mutta me, elossa olevat, kiitämme Sinua ja hartaasti rukoilemme ja kannamme eteesi sovitusrukouksia ja uhreja heidän sielujensa puolesta.”

( Helluntain ehtoopalveluksen 5. rukouksesta)