Herran temppeliintuomisen juhla

Herran temppeliin tuomisen juhlaa vietetään 40 päivää Kristuksen syntymän jälkeen. Varsinainen juhlapäivä on perinteisesti 2.2. Vietimme juhlaa eilen ja juhla jatkuu seuraavaan maanantaihin saakka. m “Kohtaaminen”, kreikankielinen nimitys juhlalle, on yksi Herran suurista juhlista, vaikka sen sanoma ei kohdistu yksin Kristukseen. Juhlan veisut ovat sisällöltään lähellä Jumalansynnyttäjän juhlatekstien sanomaa, ja vanhaan aikaan se luettiinkin Jumalansynnyttäjän juhlaksi. Juhlaa alettiin viettää ensimmäisenä Syyriassa. Luostarin johtajatar Aegeria Espanjasta oli neljännellä vuosisadalla pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemissa ja luostarinsa nunnille opetukseksi selostaa hyvin yksityiskohtaisesti tämän juhlan viettoa saattokulkuein ja juhlallisuuksin. Juhlan vietto levisi 6. vuosisadalla Konstantinopoliin keisari Justinianuksen aikana ja seuraavalla vuosisadalla Roomaan, jossa sitä nimitettiin Pyhän Neitsyen puhdistaumisjuhlaksi. Lännen kirkossa korostetaan juutalaisen lain mukaista äidin puhdistautumista synnytyksen jälkeen, joten heillä se lasketaan nykyäänkin Jumalansynnyttäjän juhlaksi. Herran temppeliin tuomisen juhlan vakiinnuttamisella Rooman paavi, pyhä Gregorios Suuri, oletettavasti halusi lopettaa helmikuussa vietettävän pakanallisen juhlan. Roomaan levisi Jerusalemista 5. vuosisadalla tapa pitää aamupalveluksen aikana sytytettyjä kynttilöitä käsissä, ja siten kehittyi ns. “kynttilämessu”, jolloin myös alettiin siunata kynttilöitä tässä juhlassa. Siitä johtuu nimitys “kynttilänpäivä”.

Juhlan kreikankielinen nimitys on ‘kohtaaminen’. Kristuksen vanhemmat osoittivat kuuliaisuutta iki-vanhalle perinteelle tuomalla jumalallisen lapsukaisen temppeliin. Juhlan tapahtumaa kuvaavassa ikonissa Jerusalemin temppelin Nikanor-portilla, äidin puhtaaksi julistamisen paikalla, seisoo ryhmä ihmisiä. Siinä ovat Maria ja Joosef sekä vanhus Simeon ja naisprofeetta Hanna. Ryhmän keskipiste on Jeesus- lapsi, johon kaikkien huomio on kääntynyt.

Juhlan evankeliumi (Lk 2: 22 -39), samoin kuin sitä vastaava ikonin kuvaus, paljastaa juutalaisten lakihenkisyyden ja uskonnolliset tavat. Kristus tuotiin temppeliin pyhitettäväksi Mooseksen Herralta saaman kehotuksen mukaan: “Pyhitä minun omakseni jokainen esikoinen israelilaisten keskuudessa…”(2.Moos.11:2).

Lapsen toivat pyhitettäväksi Joosef Kihlattu ja Jumalanäiti, joka itsekin tuli puhdistautumaan lain määräyksen mukaan: “Kun pojan tai tytön synnyttämisestä määrätty puhdistautumisaika on kulunut umpeen, naisen on tuotava papille pyhäkköteltan oven eteen vuoden vanha karitsa polttouhriksi ja metsäkyyhky tai muu kyyhkynen syntiuhriksi. Pappi uhratkoon ne Herran edessä ja toimittakoon sovitusmenot, ja näin nainen on taas puhdas verenvuodostaan. “ (3. Moos.12:6-7) Ikonissa Jumalanäiti “joka osoittautui kerubi-istuimeksi” kannattelee sylissään kunnian Kuningasta. Toisissa ikoneissa taas Kristus istuu vanhurskaan Simeonin “sylissä, ikään kuin valtaistuimella” Kristus kuvataan lyhyeen vaatteeseen puettuna Emmanuelina, “joka on iältään vanha, mutta lapsukainen ruumiiltaan”. Virrelmästikiirat ilmaisevat saman: “Sen, jonka Mooses edeltä näki lainsäätäjänä Siinain vuorella … on lapseksi tullut ja on laille kuuliainen.” Ortodoksisessa kirkossakin tunnetaan tätä juutalaista perinnettä vastaava ns. kirkottelu eli kirkottaminen Valitettavasti vain tämä raamatullinen perinne on unohtumassa.

Kirkottaminen

Kirkottaminen toimitetaan lapsen ollessa neljänkymmenen päivän ikäinen. Tavallisimmin liturgian alussa pappi ottaa syliinsä kirkon ulko-oven äärellä lapsukaisen, joka on ensimmäistä kertaa mukana kirkossa toimitettavassa pyhässä palveluksessa. Hänet esitellään Jumalan kansalle ja hän osallistuu seurakunnan kanssa pyhään ehtoolliseen, mikäli on jo kastettu ja voideltu. Seurakunta rukoilee lapselle hengellistä ja ruumiillista terveyttä, ja mikäli lasta ei ole vielä kastettu, hänelle rukoillaan esteetöntä osallistumista kasteen ja Herran Pyhän Ehtoollisen sakramentteihin. Siunaten lasta pyhällä ristinmerkillä Kolmiyhteisen Jumalan nimeen pappi lukee vanhurskaan Simeonin rukouksen. Myös äidin puolesta rukoillaan.

Kirkkoon tuotu lapsi on myös elävä muistutus kaikille lapsenkaltaisuuteen pyrkimisestä. Lapsenkaltaisuus on nöyrää Jumalan lapseksi tunnustautumista. Jeesus Kristus, jota maailma ei tuntenut ja jota hänen omansa eivät ottaneet vastaan, antaa kaikille, jotka uskovat hänen nimeensä, voiman tulla Jumalan lapseksi. Jumalan lapset muodostavat Jumalan perheen, seurakunnan, joka yhdestä suusta ja yhdestä sydämestä ylistää ja kiittää Isää rakkaudesta, jolla Hän on meitä rakastanut. Jos luotamme siihen, että Jumala rakastaa meitä, rakastamme myös toinen toistamme. Siten osoitamme kuuliaisuutta Hänen tahdolleen, jonka lapsia olemme.

Vanhurskas Simeon Herran vastaanottaja ja naisprofeetta Hanna

 Herran temppeliintuomisen juhlan jälkeisenä päivänä ortodoksinen kirkko muistelee hänet tunnistaneita ja vastaanottaneita pyhiä Simeonia ja Hannaa. Kun Kristus tuotiin Jerusalemin temppeliin, Pyhä Henki ilmoitti vanhus Simeonille, että lupauksen täyttymys on nyt koittanut. Hän riensi lasta vastaan, otti Hänet syliinsä ja lausui koko sydämestään: “Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, iin kuin olet luvannut.” (Lk. 2:29.)

Evankeliumi kertoo Simeonin olleen vanhurskaan ja Jumalaa pelkääväisen miehen. Simeonin taustasta on erilaisia tarinoita. Luotettavimman mukaan hän oli tavallinen oikeamielinen ja hurskas mies, joka ei ollut pappi eikä farisealainen ja joka Jeesuksen nähdessään oli jo 112 vuoden ikäinen. Toisen tradition mukaan hän oli kuuluisan juutalaisen oppineen Hillelin  (70 eKr. – 10 jKr.) poika ja Paavalin oppi-isän Gamalielin isä, mutta tämä on tuskin mahdollista.

On olemassa myös legenda, jonka mukaan Simeon oh yksi seitsemästäkymmenestä oppineesta juutalaisesta, jotka valittiin kääntämään Raamattua hepreasta kreikkaan (Septuaginta) faarao Ptolemaios Filadelfoksen (285—246 eKr.) aikana. Simeonin kääntäessä Jesajan kirjaa hän saapui jakeeseen “neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan”(Jes.7:14). Ajatus hämmensi häntä niin, että hän aikoi jo kääntää sanan “neidoksi”. Silloin Jumalan enkeli ilmestyi ja esti häntä muuttamasta pyhän tekstin ajatusta. Enkeli sanoi, että tuo ihmiselle mahdoton asia oli profetia Jumalan Pojan tulosta maailmaan. Tämän vahvistukseksi enkeli lupasi, ettei Simeon näe kuolemaa ennen kuin on nähnyt ja koskettanut neitseestä syntynyttä Messiasta. Jos tämä tarina olisi totta, Simeon olisi ollut lähes 300-vuotias nähdessään Jeesuksen.

Vanhurskas Simeon ymmärretään myös koko muinaisen Israelin ja vanhan liiton edustajana, joka aikansa Jumalan lähettämää lunastusta odotettuaan väistyi evankeliumin valon ja totuuden tieltä.

Pyhän ja vanhurskaan Simeonin reliikit tuotiin Pyhältä maalta Konstantinopoliin, jossa niitä kunnioitettiin keisari Justinianoksen (527—565) aikana rakennetussa Herran veljen Jaakobin kirkossa lähellä Hagia Sofiaa.

Liturgiset tekstit kuvaavat Simeonia Moosesta suuremmaksi. Hän, jonka “Mooses näki Siinain vuorella synkässä pilvessä”, on lihaksi tulleena Simeonin käsivarsilla. Kuka tämä Simeon oikeastaan oli, on suuri mysteeri. Jotkut ovat arvelleet Simeonin olleen eräs temppelin papeista, mutta se tuskin pitää paikkaansa, koska varhaisessakaan ikonografiassa ei hänellä ole papillista pukua. Muutamat arvelevat hänen olleen eräs Israelin suurista teologeista. Otettuaan käsivarsilleen Vapahtajan hän lausui joka ehtoopalveluksessa luettavan rukouksen: “Herra nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä… Kirkko opettaa, että hän paremminkin kuin Mooses ansaitsee kunnianimen “Theoptis”, Jumalannäkijä, sillä Mooses näki Jumalan vain takaapäin pimeyden läpi. Simeon myös ensimmäisenä ennusti rististä, lausuessaan Marialle: “ja sinunkin sydämesi läpi on miekka käyvä”.

Ikonissa Simeonilla on toinen jalka korokkeella ja toinen jo ottamassa askelta, ikään kuin kuvaamassa hänen valmiuttaan lähteä tästä elämästä nyt kun hänen suuri kaipauksensa on täyttynyt. Hän oli elänyt nähdäkseen Messiaan, ja nyt hän voisi lähteä rauhassa.

Hengellisessä mielessä voidaan kysyä, minne Simeon oli nyt lähdössä? Juutalaisen näkemyksen mukaan Haadekseen, jossa hän nyt kykenisi kertomaan jo kauan siellä kuolleina olleille, että heillä on toivo, sillä Jumala on ilmestynyt maailmaan pelastamaan ja lunastamaan ihmiskunnan.

Vanhurskaan Simeonin mukaan Jeesus on määrätty henkilöksi, joka panee kaikki ratkaisun eteen. Hän on toisille lankeemukseksi ja toisille lankeemuksista nousemiseksi. Ne, jotka hylkäävät Hänet ja hänessä tarjotun pelastuksen, tuomitaan. Ne, jotka ottavat Hänet ja Hänen sanansa vastaan, nostetaan lankeemuksesta. Heille avautuu Jumalan lapsen tie, Jumalan valtakuntaan johtava tie.

Temppeliintuomisen juhlan ikonissa Joosef Kihlattu kantaa Vanhassa testamentissa köyhälle naiselle puhdistautumisuhriksi määrättyjä kyyhkysiä: “Jos naisella ei ole varaa lampaaseen, hän tuokoon kaksi metsäkyyhkyä tai kaksi muuta kyyhkystä, toisen polttouhriksi ja toisen syntiuhriksi, ja pappi toimittakoon sovitusmenot. Tämän jälkeen nainen on puhdas.” Virrelmästikiiran mukaan “metsäkyyhkyspari kuvasi saastatonta seurakuntaa ja pakanoiden joukosta valittua kansaa, kun taas kaksi kyyhkysen poikaa kuvasivat Kristusta, vanhan ja uuden liiton päämiestä.”

Neljäntenä hahmona ikonissa kuvataan vielä vanha leski, naisprofeetta Hanna, Asserin heimoon kuuluvan Penuelin tytär. Hän oli ollut leskenä peräti 84 vuotta menetettyään miehensä hyvin nuorena. Seitsemän avioliittovuoden jälkeen hän oli palvellut Jumalaa paastoten ja rukoillen temppelissä yötä päivää. Hanna on esikuva kaikille pyhille leskille, neitseille ja munkeille, jotka ovat vapautuneet maailmallisista huolista voidakseen asua aina temppelissä uhraten Jumalalle paastoa, rukouksia ja ylistyslauluja Herran odotuksessa.

Ikonissa hänet on kuvattu nunnan asuun pitäen kädessään kirjakääröä, johon on kirjoitettu Nikean kirkolliskokouksen ensimmäinen kanoni ja ikään kuin ennustaen tapahtumasta kolme vuosisataa myöhemmin. Ikonografiassa hänet kuvataan yllättyneenä, riemuitsevana ja Jumalaa ylistävänä, joka “puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta”. (Lk 2:38) Hanna osoittaa profetointinsa kohdetta sormellaan ja kädessä olevassa kirjakäärössä on teksti: “Tämä lapsukainen on luonut taivaan ja maan”.

Kohtaamisen ikonissa on kaksijakoinen sisäinen lataus. Toisaalta läsnä on suunnaton ilo, mikä välittyy Simeonista ja Hannasta – odotettu Messias on syntynyt. Toisaalta tuleva inhimillinen suru ja kärsimys, joka välittyy Jumalanäidin kasvoista hänen ottaessaan käsi kohotettuna vastaan Simeonilta siunausta: “Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä”. (Lk. 2; 34 -35) Simeonin profeetalliset sanat sisältävät eskatologisen ajatuksen koko Kristuksen toiminta-ajasta aina Kristuksen toiseen tulemiseen, kahdeksanteen päivään saakka.

Päivän evankeliumi sisältää varoituksen: “Jos joku sanoo teille: ‘Täällä on Messias’, tai: ‘Katso, Messias on tuolla’, älkää uskoko. Sillä vääriä messiaita ja vääriä profeettoja ilmaantuu, ja he tekevät tunnustekoja ja ihmeitä johtaakseen, jos mahdollista, valitut harhaan. Pitäkää siis varanne. Minä olen ennalta ilmoittanut teille kaiken.”

Aivan niin kuin Simeon innokkaasti odotti Messiasta, niin myös oman aikamme ihmiset tähyilevät ja odottavat johtajaa ja ohjaajaa, joka voisi vapauttaa meidät niistä pelottavista näköaloista, jotka uhkaavat ihmiskuntaa. Nykyaikana on vuorenkaltaisia ongelmia: saastuminen, ilmastonmuutos, väestönkasvu, sodat, joukkoepidemiat, laajalle levinnyt aliravitsemus, nälänhätä ja sekä ydintuhon pelko. Kansat odottavat henkilöä, johtajaa, joka vapauttaisi heidät ja kansat kaikesta tästä ympäröivästä pahasta. Maailman tila on tavallaan samanlainen kuin todellisen Messiaan aikana.

Eräässä aikakausilehdessä kaksi kirjoittajaa ilmoittaa, että vaikka maailmamme ongelmat ovatkin kontrolloitavissa ja hallittavissa, maailma valmistautuu vastaanottamaan “valkoisella hevosella ratsastajaa”. Tämä sanonta löytyy Ilmestyskirjasta, jossa sillä tarkoitetaan valtaan nousevaa väärää messiasta..

Toisin sanoen, koska maailma ei tunne todellista Messiasta, Kristusta, se innokkaasti tähyilee väärää messiasta, joka on muuttuva Antikristukseksi. Tämä on meidän aikamme suurin vaara. Simeonkin odotti hartaasti Messiasta, ei väärää, vaan Jumalan hänelle lupaamaa.

Simeon kohtasi Vapahtajan. Mekin voimme. Simeon piti sylissään Jeesusta. Niin voimme mekin. Kohtaamme Hänet rukouksessa joka päivä. Kohtaamme Hänet jokaisessa liturgiassa. Kohtaamn-te Hänet kasvoista kasvoihin jokaisessa ihmisessä, joka tarvitsee apua. Pidämme Häntä mielessämme lukiessamme Hänen sanojaan evankeliumissa. Saamme Hänet sydämiimme Pyhässä Ehtoollisessa.

Näin tapahtuessa mekin voimme sanoa Simeonin tavoin: Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä. Nyt olen nähnyt kaiken. Nyt voin elää ja kuolla tyytyväisenä, sillä olen nähnyt Pelastajan.

Simeonin ja Hannan esiintymistä on tulkittu en tavoin. Kirkkoveisuissa he rinnastuvat uhrattaviin kyyhkysiin, sillä he uhraavat rukouksia ja vuodattavat profeetallista Henkeä omasta sisimmästään. Linnut ovat siis esikuva siitä hengellisestä elämästä, jonka toteutumista Simeon ja Hanna edustivat käytännössä. Gregorios Nyssalaisen tulkinnan mukaan Simeonissa ja Hannassa Kristus- lasta tulivat vastaanottamaan laki ja armo. Simeonin nimi näet viittaa tottelemiseen ja Hannan armahtamiseen

Englantilainen kirkkoisä Bede puolestaan kiinnitti huomiota tekstissä oleviin lukuihin ja tulkitsi Hannan olevan kirkon esikuva. Seitsemän on täyteyden ja luomispäivien luku, ja siksi Hannan seitsemän avioliittovuotta symboloivat vanhaa liittoa ja Kristusta edeltänyttä aikakautta. Leskenä eletyt 84 vuotta symboloivat aikaa, jonka kirkko on maailmassa yksin ilman Ylkäänsä. Luku 84 saadaan näet kertomalla apostolisuuden luku (12) ja aikojen täyttymisen luku (7).

Pyhät Simeon ja Hanna ovat myös hengellisen elämän esikuvia. Heidän esimerkkiään seuraten voimme nähdä Kristuksen sisäisillä silmillämme ja koskettaa Häntä hengellisillä aisteillamme. Silloin voimme julistaa iloiten ja täydellä luottamuksella, että maailmaan on tullut Vapahtaja- “valo, joka koittaa pakanakansoille, kirkkaus, joka loistaa kansallesi Israelille” (Lk 2: 32), niin kuin Simeon lausui kohdatessaan Jeesuksen.