Ortodoksinen usko

Yhteiskunnan jäsenenä

IHMINEN YHTEISKUNNAN OSANA
Yhteiskunta on ihmisten muodostama yhteisö, jossa tärkeitä asioita hoidetaan yhteisin toimenpitein. Kristityt ovat koko ajan eläneet läheisessä vuorovaikutussuhteessa niihin ympäröiviin yhteiskuntiin. Yhteiskunnan asioita hoidetaan sovitulla vallankäytön muodolla. Kansanvaltaa käytetään tavallisesti siten, että kansalaiset valitsevat vaaleilla edustajansa säätämään lakeja ja hallitsemaan maata. Nykyään kansanvaltaa pidetään parhaiten ihmisarvoa vastaavana ja kansanvaltaa rajoittavia toimenpiteitä tuomittavina.

Kristinusko on olennaisesti sosiaalinen uskonto. Kukaan ei voi todellisesti olla kristitty muista eristäytyneenä olentona, eikä yksinään todellinen ihminen, vaan hän tarvitsee siihen toista ihmistä. Tämä toteutuu niin perheen piirissä kuin muissakin ihmissuhteissa yhteisössä, jossa elää. Kristitty perhe on pienoisseurakunta, joka kodin hartauselämän kautta pyrkii samaan kuin varsinainen seurakunta kokoontuessaan yhteisiin jumalanpalveluksiin. Vaikka elinympäristössämme ja yhteiskunnassamme kaikki eivät ole kristittyjä, elämme yhdessä heidänkin kanssaan. Emme voi eristäytyä yhteiskunnasta. Meidän tulee tehdä oma osuutemme sen hyväksi. Kristittyinä meidän tulisi kuitenkin muistaa, että vaikka elämämme tässä yhteiskunnassa, tärkeämpi ja rakkaampi tulisi olla ikuinen Jumalan valtakunta.

Ortodoksinen kirkko pyrkii olemaan kansan kirkko ja vaikuttamaan kansakunnan moraaliin opetuksen ja yhteiskunnallisen toiminnan kautta. Kirkkoisät tähdentävät, että huolenpito lähimmäisen hyvinvoinnista eli rakkaus häntä kohtaan ilmentää sosiaalista vastuuntuntoa. Tähän sosiaaliseen vastuutuntoon liittyy myös vastuu elämän pyhyydestä ja sen kunnioittamisesta. Aikamme moniarvoisessa yhteiskunnassa ortodoksisuus ja sen elämänläheinen opetus häviää usein ulkonaisten asioiden pinnalliseen mieltämiseen

Uuden Testamentin opetukseen perustuen kristittyjä yhdistää vakaumus siitä, että kaikki valta on Jumalan valtaa. Hänen valtaansa käyttää myös esivalta, joka on ikään kuin väliporras Jumalan ja yksityisen ihmisen välillä. Esivaltaa on toteltava Jumalan palvelijana, mutta ei jumalana.

KANSALAISUUS JA KANSALLISUUS
Kansalaisuus tarkoittaa tietyn valtion jäsenyyttä. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa määrätään kansalaisten oikeudet ja velvollisuudet. Suomessa perusoikeudet on kirjattu lakiin. Yhteiskunnassa jokaista oikeutta vastaa jokin velvollisuus. Esimerkiksi Suomessa kaikilla on oikeus peruskoulun käymiseen ja vastaavasti siihen liittyy velvollisuus ahkeroida ja suorittaa peruskoulu. Aikuisina meidän tulee käyttää taitojamme yhteiskunnan palveluksessa. Yhteiskunta pyrkii tarjoamaan kaikille jäsenilleen sosiaalisen turvallisuuden ja viihtyisyyden, mutta toisaalta kansalaisten on yhdessä kannettava vastuu siitä verojen muodossa. Yleisen kristillisen näkemyksen mukaan kansakunnilla on oma asemansa jumalan pelastussuunnitelmassa ja sitä vahvistaa lähetyskäsky (Mt. 28: 19–20).

ISÄNMAANRAKKAUS
Jokainen ihminen syntyy, kasvaa ja suorittaa elämäntehtävänsä jossakin maassa ja jonkin kansan keskellä. Kiintymystä kotimaahan nimitetään isänmaarakkaudeksi eli patriotismiksi. Isänmaanrakkaus ilmenee siten, että ihminen pitää arvossa maansa ja kansansa erikoispiirteitä, sen historiaa, tapoja, kieltä jne. Vihollisen hyökätessä isänmaanrakkaus edellyttää oman maan puolustamista, jopa henkensä uhraamista sen edestä. Isänmaa ja kansa muodostavat luonnolliset puitteet ihmiselämälle. Isänmaallisuus merkitsee kiintymystä ja kunnioitusta sitä maata kohtaan, jossa syntyy, kasvaa ja elää. Rakkaus omaa kansaa ja maata kohtaan ilmenee erityispiirteiden, kuten kielen, tapojen ja historian kunnioittamisena ja puolustamisena. Lisäksi kristittyinä osallistumme oman maan kehittämiseen taloudellisessa, henkisessä ja uskonnollisessa mielessä. Kristitty rakastaa kansassaan kaikkea hyvää, mutta pyrkii kaikin tavoin poistamaan sen keskuudesta pahuutta ja turmiollisia tapoja. Isänmaanrakkaus edellyttää myös sitä, että ihminen osallistuu maansa kaikinpuoliseen kehittämiseen ja edistämiseen taloudellisessa, henkisessä ja myös uskonnollisessa mielessä. Valtiollisten velvollisuuksien täyttäminen tunnollisesti kuuluu jokaiselle. Niiden välttäminen merkitsee valtiollisten lakien ja siveellisten ohjeiden rikkomista. Näin tapahtuu esimerkiksi, jos kieltäytyy verojen maksusta, asepalveluksesta, työnteosta jne.
Esiintyy myös vääränlaista patriotismia. Taantumuksellisuus tarkoittaa asennetta, jolloin vaaditaan vanhojen ja perinteiden tarkkaa noudattamaista, vaikka ne eivät vastaa nykyajan vaatimuksia. Jotkut taas ihannoivat muiden maiden tapoja ja pyrkivät hylkäämään oman kulttuurin ja kotoiset perinteet. Ei myöskään ole oikein ryöstää tai sortaa muita maita. Vihamielisyyden lietsominen toisia maita kohtaan aiheuttaa myös omaa maata kohtaan onnettomuutta ja joskus sotaakin.

Katsantokantaa, jonka mukaan ihmisen ei pitäisi kiintyä mihinkään määrättyyn maahan, vaan koko maailmaan ja ihmiskuntaan kutsutaan kosmopolitismiksi. Kaiken sen hylkäämistä ja väheksymistä, mitä omassa maassa ja omalla paikkakunnalla ei ole, kutsutaan nurkkapatriotismi.
18. vuosisadalla Euroopassa syntyi kansallisuusaate, joka vahvisti eri maissa henkisiä ja taloudellisia voimavaroja. Kehittyessään kansallinen kulttuuri toi mukanaan lisääntyvää hyvinvointia niin Suomessa kuin muuallakin. Se synnytti itsenäisyysliikkeitä, jotka vapauttivat kansoja toisen valtion alaisuudesta. Kielteinen muoto kansallisuusaatetta kansalliskiihko eli nationalismiksi. Varoittavana esimerkkinä sellaisesta on Natsi Saksa, jossa kansallisuusaate kehittyi kansalliskiihkoksi. Natsiaate perustui siihen väittämään, että saksalaiset olisivat rodullisesti muita parempia ja siksi saisivat alistaa muut kansat, erityisesti slaavit, valtaansa.

Fyletismi (fyletikos, kreik. = heimoa, rotua, kansaa koskeva) eli kansallinen separatismi tarkoittaa kirkon piirissä näkemystä, jonka mukaan paikalliskirkon ykseys perustuu enemmän kulttuurisiin, poliittisiin, kielellisiin ym. kansallisiin seikkoihin kuin Kirkon yleismaailmalliseen luonteeseen.

Isänmaanrakkaus on voimakas siveellinen tekijä ja isänmaan omaava ihminen voi olla onnellinen siksi, että hänellä on ajallisessa elämässään kiinnekohta. Ortodokseina Suomessa olemme Suomen kansalaisia ja kannamme vastuuta kansan ja maan menestyksestä. Jumalanpalveluksissa rukoilemme: ”valtakuntamme päämiehen ja koko esivallan puolesta”. Näin Kirkko seuraa apostoli Paavalin kehotusta rukoilla esivallan puolesta ja näin edistää rauhallista elämää (1. Tim. 2:1-2).

OIKEUDET JA VELVOLLISUUDET
Lait määritelevät järjestäytyneissä valtioissa ihmisten oikeudet ja velvollisuudet. Niiden tarkoitus on pitää kansalaisten elämä määrätyissä siveellisissä rajoissa. Oikeus on hyvin läheisesti sidoksissa eettisyyteen. Niiden välillä on olemassa vain aste-ero: 1. Eettisyys vaatii ihmistä kehittymään täydellisyyteen, oikeus määrää vain alimmat siveysnormit, jotka se vaatii täyttämään. 2. Eettisyys vaatii sydämen puhdistamista, oikeus ainoastaan ulkonaisten tekojen puhtautta. 3. Eettisyys edellyttää eettisten sääntöjen vapaaehtoista täyttämistä, oikeus taas ei kysy, täytetäänkö käskyt pakosta tai omasta halusta. Valtio vaatii lain ja oikeuden avulla jäseniltään määrättyä eettistä tasoa. Sillä on myös keinot pitää yllä järjestystä ihmisten keskuudessa.

ESIVALLAN KUNNIOITTAMINEN
“Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu” (Mt. 22:17). Näin sanoessaan Kristus tahtoo osoittaa, että täyttäessämme valtiolliset velvollisuudet emme riko Jumalan tahtoa vastaan. Raamatun opin mukaan kaikki esivalta on lähtöisin Jumalalta (Room.13:1), ja siksi siihen täytyy aina suhtautua kunnioituksella. Hyvä hallitusvalta on kansalle Jumalan siunaus, kun taas huono hallitus Jumalan rangaistus. Alistuminen maalliselle vallalle on sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa.. Ainoastaan, jos maallinen valta vaatii meitä luopumaan uskostamme, on meillä oikeus vastustaa sitä (Apt. 4: 18—20, 33). Näin menettelivät kristityt marttyyrit, vaikka he muuten olivatkin mallikelpoisia kansalaisia ja lain noudattajia.

SUHTAUTUMINEN SOTAAN
Joskus kansojen ja valtioiden välisiä suuria erimielisyyksiä ryhdytään ratkomaan asevoimin, ja toisinaan valtion sisälläkin saattaa puhjeta ns. sisällissotia. Sivistynyt maailma on aina periaatteessa tuominnut sodat Vaikka kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että rauha on hyvä ja sota on paha, siitä huolimatta sodat eivät ole loppuneet. Kristittyjen pohdiskellessa suhdettaan sotaan, heissä vaikuttaa suuresti ajan henki, jossa he elävät Sodat johtuvat ihmisten epätäydellisyydestä ja synnillisyydestä.
Sotia on monenlaisia. Kosto- ja valloitussodat ovat eettisessä mielessä kokonaan tuomittuja. Sen sijaan puolustus- ja vapaussodat voidaan eräissä tapauksissa ymmärtää. Joskus sota voi lujittaa kansakunnan yhtenäisyyttä. Kuitenkin sodat tuovat aina mukanaan onnettomuutta, raakuutta ja surua. Sodat aiheuttavat yhteiskunnan lamaantumista, elintaso laskee ja viha ja raakuus yltyvät. Toisaalta sota voi saada aikaan vapautumisen sorrosta, kansallisen itsemääräämisoikeuden ja sankaruuden hengen elpymisen, joskus herättävät uinuvan isänmaanrakkauden, uhrimielen ja poistavat velttoutta ja pelkuruutta. Vain siinä tapauksessa kristinusko pitää sotaa luvallisena, että se on ainoa ratkaisu epäoikeudenmukaisuuden lopettamiseksi. Useimmiten sotaa pidetään selvästi eettisesti vääränä toimintana, sillä siinä tuhoutuu ihmishenkiä, materiaa ja arvokkaita taideaarteita.
Armeijaan ja sotilaan tehtävään kuuluva tottelemisen periaate vahvistaa keskinäistä vastuuta. Jokaisen sotilaan on täytettävä paikkansa ja hoidettava tehtävänsä, sillä toisten on voitava luottaa siihen täyttäessään omaa tehtäväänsä. Sotilas tuntee vastuunsa tovereidensa tuvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Silloin, kun joku päättää uhrata oman elämänsä pelastaakseen toiset varmalta kuolemalta, ylletään korkeimpaan moraaliseen tasoon.
Sodat syttyvät silloin, kun muut keinot, kuten neuvottelut, myönnytykset tai viivyttely hylätään. Sotatila on aina laillisen, moraalisen kontrollin ulkopuolella.
Kristityllä on kolme tapaa suhtautua tällaiseen tilanteeseen: pasifismi, oikeutetun sodan teoria tai ristiretki- aate.
Pasifistit perustavat näkemyksensä usein Jeesuksen sanoihin: “Minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin”. Näitä sanoja pidetään todisteena siitä, että pasifismi on Raamatun opetuksen mukaista. Kuitenkaan kyseisessä Raamatun kohdassa ei puhuta väkivallasta, vaan pakottamisesta. Sen sijaan Jeesuksen sanat Pietarille, joka oli valmis puolustamaan häntä miekalla: “Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu” (Mt.26:52), kieltävät väkivallan.
Oikeutetun sodan teoria ei pidä ymmärtää hyvän sodan teoriaksi. Kristityille oikeutettuun sotaan kuuluva paha ei ole moraalisesti hyvää. Oikeutetussa sodassa pyritään vain valitsemaan kahdesta pahasta pienempi.
Ristiretkeksi kutsuttu sota on vieras idän kirkolle. Nimitys pyrkii peittämään miltei kokonaan sodan negatiiviset puolet. Sota esitetään hyvänä ja jalona asiana saavuttaa jokin hyvä ja jalo päämäärä. Usein tämä päämäärä esitetään uskonnollisena, vaikka siihen saattaa sisältyä maallisia päämääriäkin.

VALA
Kristitty joutuu vannomaan valan useimmiten oikeudessa tai sitten virkaan tai sotapalvelukseen astuttaessa. Valaa tehdessä kutsutaan sanojemme todistukseksi Jumala. Valaa on kahdenlaista: 1. jonkin tosiasian vahvistaminen ja 2. sellaisen asian lupaaminen, joka riippuu meistä. Raamattu ei kiellä tällaista valaa, kun se tehdään hyvässä tarkoituksessa. Kristus vakuutti jumalallisen arvonsa valalla (Mt.26:63—66). Apostoli Paavali myös kutsui Jumalan todistajaksi monta kertaa (Room.1:9; 2. Kor.1:23). Valan tarpeellisuus osoittaa yhteiskuntamme siveellistä epätäydellisyyttä. Siellä, missä totuus asuu, ei valaa tarvita. Kun Vapahtaja sanoi: “Älkää ensinkään vannoko (Mt. 5: 34), niin Hän tarkoitti ihannetta, johon olisi päästävä. Vala on tehtävä täysin tietoisesti ja suurella huolella. Valan rikkominen on suuri synti.