Vastoinkäymiset, kärsimys, sairaus ja kuolema

VASTOINKÄYMISET JA KÄRSIMYKSET
Tavallisesti ihminen pyrkii saavuttamaan mahdollisimman paljon maallista hyvää: rikkautta, kunniaa, mainetta, kauneutta, hyvän aseman, arvonimiä jne. Ajatellaan, että vain ne takaavat onnellisuuden. Jos ihminen ei saa näitä, hän kokee itsensä onnettomaksi ja osattomaksi. Monesti ihmiset nurisevat jopa Jumalaakin kohtaan, jos heiltä jotakin puuttuu tai toisella on enemmän kuin heillä. Maailmassa tehdään paljon pahaa erilaisten maallisten hyvyyksien saavuttamiseksi.

Ihminen, joka antaa elämänsä Jumalan haltuun, ymmärtää asian aivan toisin. Tällaisen ihmisen korkein hyvä ja ainoa elämän tarkoitus on elää Jumalan yhteydessä. Hän pitää maallisia hyvyyksiä katoavina ja ohimenevinä. Jos käykin niin, että Jumala antaa tällaiselle todelliselle kristitylle myös maallista hyvää, niin hän ottaa sen kiitollisuudella vastaan kiinnittämättä siihen sydäntään.

Jumala lähettää meille myös erilaisia koettelemuksia, jotta parantaisimme elämäämme. Maksimos Tunnustaja opettaa: ”Kolmella tapaa koettelee Jumalan kaitselmus niitä, joita se tässä elämässä kasvattaa vanhurskauteen. Ensiksikin, suomalla hyviä lahjoja – terveyttä, kauneutta, hyviä lapsia, rikkautta ja kunniaa. Toiseksi, erilaisilla onnettomuuksilla kuten lasten, omaisuuden tai kunnian menetyksellä. Kolmanneksi, ruumiillisilla kärsimyksillä: sairaudella jne. … Sillä, joka ei kärsivällisesti kestä koettelemusten tuomia murheita, vaan katkaisee rakkauden yhteyden hengellisiin veljiinsä, ei vielä ole täydellistä rakkautta eikä syvällistä tietoa Jumalan kaitselmuksesta.”

Kirkon perinteessä suhtaudutaan kärsimykseen selvästi kahdella eri tavalla. Jotkut kirkkoisät näkevät kärsimyksen pääosin synnin seurauksena. Toiset taas korostavat, että mikäli ihminen jaksaa kantaa koettelemuksensa kärsivällisesti, hän ikään kuin osallistuu Kristuksen kärsimyksiin ja Hänen pelastustyöhönsä. Tässä mielessä puhutaan kärsimisestä jonkin asian tai ihmisen hyväksi.

Pyhä Johannes Krysostomos korostaa, että myös vanhurskaat tarvitsevat kärsimystä. Kärsimystä ei tule pitää loukkauksena itseämme kohtaan, vaikka se poikkeaakin siitä elämänjärjestyksestä, johon olemme tottuneet ja jota toivomme. Apostoli Paavalin suhteesta kärsimykseen kertoo se, että hän joutui kokemaan ruumiillista kärsimystä vuodesta toiseen. Traditio näkee kärsimyksen myös siinä hengessä, että Kristus itse koki kärsimyksensä myönteisen tarkoituksen. Jos kykenee iloitsemaan myös kärsimyksessä, maksaa pahan hyvällä.

Monet kirkon opettajat korostavat ajatusta, että ihminen voi jossain määrin valita, tuleeko hänen osalleen kärsimystä vai ei. Kärsimyksen kestäminen nähdään arvokkaammaksi asiaksi kuin rakkauden osoittaminen, vaikka se onkin keskeisen oleellinen asia kristillisen elämän opetuksissa. Kirkon perinteessä kärsimys nähdään yllättävän suuressa määrin myönteisenä asiana. Pyhän Makarioksen mukaan ihminen, joka kokee vain vähäisessä määrin kärsimystä, voi sen seurauksena olla hengellisesti välinpitämätön.

Kärsimys on yleismaailmallinen ilmiö. Jokainen meistä on kokenut ainakin jonkinlaista kärsimystä, ja kohtaamme laajan valikoiman vastoinkäymisiä ja erilaisia hengellisiä haasteita. Varsinkin ne, jotka ovat sitoutuneet elämään Kristuksessa. Kaikki todelliset kristityt ovat kärsineet jollakin tavalla. On erilaisia kärsimyksen tyyppejä ja muotoja. Aivan ilmeisesti kärsimykset, vastoinkäymiset ja koettelemukset hengellisessä elämässä saavat erilaisia muotoja. Sekä ruumiilliset sairaudet että myös koettelemukset vaikuttavat sieluumme. Selittäessään kärsimyksiä, köyhyyttä ja onnettomuuksia, Raamattu ja pyhät isät opettavat meitä kantamaan ne nurkumatta ja kiitollisuudella.

SAIRAUS
Nykyisin ihmisten suurimpia pelkoja on sairastumisen ja kuoleman pelko. Lääketieteeltä odotetaan ja vaaditaan, että kaikki sairaudet on voitava parantaa heti. Jokaisen ihmisen, olipa hän kristitty tai ei, on pakko hyväksyä, että elämään kuuluu tietty määrä sairautta ja vaivaa. Ruumiillinen kipu on yleistä eikä kukaan voi sitä välttää. Sen vuoksi se, kuinka paljon tai kuinka voimakkaasti me sairaudesta kärsimme, ei merkitse niin paljon kuin se, miten me näihin heikkouksiin suhtaudumme. Tärkeintä on niiden ymmärtäminen. Sairautta ei kukaan toivo kohdalleen, mutta sitä ei voida kuitenkaan koskaan poistaa maailmasta, sillä johonkin ihmisen pitää kuolla. Jos uskomme kuoleman jälkeiseen elämään, ei olekaan oleellista se, kuolemmeko nyt tai myöhemmin syöpään vaiko sydänkohtaukseen. Oleellista on se, missä tilassa sielumme siirtyy rajan taakse.

Sairaudet ovat Kirkon isien opetusten mukaan annettu ihmisille, jotta muistaisimme olevamme vain luotuja. Ihmisten toive pitkittää elämäänsä erilaisin menetelmin ja lääkärin avulla on usein osoitus siitä, ettei hän uskalla ajatella loppuaan ja mahdollista kuolemanjälkeistä tilaansa.
Voitettujen sairauksien tilalle ilmaantuu aina uusia tauteja, jotka haastavat lääketieteen. Sairaudet eivät siis ole ihmiskunnan hallinnassa.
Ortodoksisessa kirkossa on useita tapoja rukoilla sairaan paranemista. Pappia voi pyytää toimittamaan rukoushetken sairaan puolesta, sairaalle voidaan tuoda Pyhä Ehtoollinen sairaalaan tai kotiin, ja hänelle voidaan toimittaa sairaanvoitelun sakramentti.

KUOLEMA
Vaikka kuolema onkin pelottava asia, ihmisen tulisi hyväksyä se elämään kuuluvana välttämättömyytenä. Kuolevaa tulee kohdella arvokkaasti ja turhan hätäilyn sijaan annettava tilaa hänen pian tapahtuvalle lähdölleen. Kuolemasta pitäisi myös voida keskustella potilaan kanssa eikä torjua kuoleman ajatusta, johon hän kenties itse on jo valmistautunut.

Ortodoksinen kirkko valmistaa jäseniään kuolemaa varten. Jumalanpalveluksissa toistuvasti rukoillaan meille “kristillistä, kivutonta, kunniallista, rauhallista loppua ja hyvää vastausta Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä.” Kirkolla on myös rukouspalvelus sitä hetkeä varten, jolloin sielu eroaa ruumiista. Siinä anotaan Jumalalta suurta armoa sekä syntien pois pyyhkimistä. Samoin rukoillaan myös enkelien ja pyhien ihmisten, etenkin Jumalanäidin puolustusta sielun astuessa Kaikkivaltiaan Jumalan ja Herran eteen.

Ennen vanhaan kuolema todettiin tarkkailemalla kuolevan hengitystä ja sydämen sykettä, ja kun ne lakkasivat, kuolema oli tullut. Tämä yksinkertainen menetelmä saattoi kuitenkin pettää joskus, kun kysymyksessä oli valekuolema. Potilas voi toipua syvästä tajuttomuuden tilasta eli koomasta pitkänkin ajan kuluttua. Joskus hengitys vain pysähtyy. Pysähtynyt hengitys voidaan myös saada jälleen toimimaan. Peruuttamattomaksi kuolemaksi katsotaan ns. aivokuolema. Aivokuollut potilas on menettänyt kaikki aivotoimintansa, mm. hengityksen ylläpitämisen ja kyvyn reagoida ulkopuolisiin ärsykkeisiin. Ensimmäisenä maana maailmassa Suomessa vuonna 1971 aivokuolema hyväksyttiin tarkoittamaan myös juridisesti ihmisen kuolemaa. Nykyisin useimmat kuolevat laitoksissa eivätkä kodeissa. Kun sairaalahoidossa olleen aivokuolema on todettu, ei enää jatketa hoitoa ja potilas julistetaan kuolleeksi. Jos potilas on ollut hengityskoneessa, se kytketään pois päältä. Samalla lakkaa myös sydämen toiminta. Aivokuoleman käsite on otettu käyttöön, jotta toivottomaksi osoittautunut hoito voitaisiin lopettaa.

Sillä, miten vanhoiksi me elämme, mihin sairauteen tai tautiin me lopulta kuolemme ei ole ortodokseille merkityksellistä. Vaikka laulammekin “monia vuosia” toisillemme nimipäivinä ja muina juhlahetkinä, teemme näin ainoastaan siksi, että Kirkko viisaudessaan tietää meidän tarvitsevan todellakin “monia vuosia” katumukseen ja kääntymykseen, emme siksi, että pitkällä iällä olisi mitään arvoa itsessään.

EUTANASIA
Jonkin sairauden kehittyessä sellaiseen pisteeseen, ettei siitä voi enää toipua ja että se on lopullisesti parantumaton, maallinen viisaus opettaa, että on hyväksyttävää päättää potilaan elämä. Tätä kutsutaan eutanasiaksi eli “armokuolemaksi”. Tämän näkemyksen mukaan kuolinvuoteen kärsimykset ovat tarpeettomia ja julmia ja sen vuoksi “pahoja”.

Eutanasialla (eu =hyvä, thanatos=kuolema) tarkoitetaan nykyisin kuolinapua, jota voidaan antaa passiivisella tai aktiivisella tavalla. Passiivinen eutanasia tarkoittaa sitä, että vakavasti sairasta potilasta ei enää rasiteta tuskallisilla hoitotoimenpiteillä, vaan hän saa kuolla omia aikojaan. Kipulääkitystä kuitenkin aina annetaan. Erityisesti vanhojen ihmisten kohdalla omaiset usein toivovat tällaista menettelyä. Silloin ihminen voi kuolla luonnollisesti ilman että hänet on kiinnitetty rasittaviin letkuihin ja kojeisiin.

Aktiivinen eutanasia tarkoittaa sitä, että parantumattomasti sairaalle ja kuolemaa lähestyvälle potilaalle annetaan hänen omasta pyynnöstään rauhalliseen kuolemaan johtavaa ainetta, useimmiten ruiskeena. Näin katsotaan, että potilas saa “hyvän kuoleman” eikä joudu kärsimään tuskia ja kouristuksia, jotka useassa tapauksessa päättävät sairaan elämän. Aktiivista eutanasiaa kutsutaan joissakin tapauksissa myös armomurhaksi. Ortodoksinen kirkko ei hyväksy tätä eutanasian muotoa.

Paras vaihtoehto aktiivisen eutanasian miettimiselle voisi olla se, että ihmiset oppisivat kohtaamaan kuoleman luonnollisena asiana, ja olemaan läsnä kuolevan luona. Potilaat tuntuvat pelkäävän eniten hylkäämistä; sitä, että kaikki välittäminen loppuu heti kun ei enää ole mitään tehtävissä potilaan parantamiseksi.

TERMINAALIHOITO ELI SAATTOHOITO
Kun sairauden ennustetta ei voida enää millään hoidolla saada paremmaksi, silloin elämän loppuvaiheen hoidolla tarkoitetaan saattohoitoa eli terminaalihoitoa. Silloin pyritään antamaan mahdollisimman paljon apua potilaan fyysisiin, psyykkisiin, hengellisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin siten, että hän saa olla haluamassaan hoitopaikassa, joko kotona tai laitoksessa. Hoitoon kuuluu päätös, ettei potilasta elvytetä sydämen toiminnan heiketessä. Useimmiten potilas tällöin menettää tajuntansa ennen kuolemaa.

HOITOTESTAMENTTI
Monet ihmiset pelkäävät joutumista “koneiden ja letkujen varaan”, pysyvään tiedottomuuteen tai sen kaltaiseen tilaan. Tämän estämiseksi usein laaditaan ennakkoon oma hoitotestamentti tai hoitotahto, ja sen mukaan ihmistä ei saa hoitaa vastoin hänen tahtoaan, mikäli hänen tilansa näyttää toivottomalta. Hoitotestamentti sitoo hoitavia lääkäreitä. Hoito lopetetaan sairaan parantuessa tai hänen tilansa muuttuessa toivottomaksi. Hänen elämäänsä ei ylläpidetä keinotekoisesti kojeiden avulla. Joka tapauksessa potilaille kuitenkin annetaan hoivaa, ts. ravintoa ja kipulääkkeitä.
Hoitotestamentin muoto voi olla esimerkiksi seuraavanlainen:

Hoitotestamentti
Täten minä N.N. määrään, että jos minä vakavan sairauden tai onnettomuuden seurauksena menetän oikeustoimikelpoisuuteni, esimerkiksi tajuttomuuden tai vanhuuden heikkouden vuoksi, ei minua hoidettaessa saa käyttää keinotekoisesti elintoimintoja ylläpitäviä hoitomuotoja, ellei tilani korjautumiseen ole selkeitä perusteita. Vaikeitten oireitten poistamiseksi tai lievittämiseksi voidaan kuitenkin edellä mainittuja keinojakin tilapäisesti käyttää.
Tehohoitoa voidaan minulle antaa vain, jos voidaan kohtuudella arvioida, että sen antaminen johtaa parempaan tulokseen kuin pelkästään lyhytaikaiseen elämän pitkittymiseen.
Jos aloitettu hoito osoittautuu tuloksettomaksi siitä on välittömästi luovuttava.
Allekirjoitus

ELÄMÄN PÄÄTYTTYÄ
Ennen tuonpuoleiseen siirtymistä kuolevalle tulisi tuoda Pyhä Ehtoollinen, mikäli hän on tajuissaan. Samoin ennen sitä olisi tärkeää osallistua katumuksen sakramenttiin. Tätä kutsutaan sairaanripittämiseksi. Jo kuolleelle Ehtoollista ei saa antaa. Kuoleman hetkellä voidaan toimittaa myös erityinen rukouspalvelus, vaikka sairas olisi tajuton.

Kuolema ja hautaaminen eivät katkaise kristillisen rakkauden siteitä, jotka olivat yhdistäneet elossa olevia edesmenneitten kanssa heidän eläessään tässä maailmassa. Jumala ei ole kuolleiden, vaan elävien Jumala (Lk. 20:38), ja kuolema on ainoastaan siirtyminen iankaikkiseen elämään, jossa nukkuneiden sielut eivät kokonaan katkaise rakkauden yhteyttä tähän maailmaan jääneiden kanssa. Seurakunta uskoo vainajain edestä kannettavan rukouksen voimaan.

Kirkko kantaa rukouksia edesmenneiden isiemme ja veljiemme puolesta jokaisessa liturgiassa. Rukouksiin äsken kuolleiden edestä on Kirkko määrännyt erityisesti ensimmäiset neljäkymmentä päivää kuolinpäivästä lukien. Erityisiä rukouksia kannettaan kolmantena päivänä sen muistoksi, että Vapahtaja kolmantena päivänä nousi kuolleista, yhdeksäntenä päivänä, jolloin seurakunta rukoilee, että nukkuneen sielu tulisi yhdistetyksi enkelien yhdeksään arvoluokkaan taivaallisessa seurakunnassa, ja neljäntenäkymmenentenä päivänä, jolloin rukoillaan, että Herra, joka neljäntenäkymmenentenä päivänä meni taivaaseen, ottaisi vainajankin sielun taivaallisiin majoihin. Sen jälkeen vainajia muistellaan joka vuosi heidän kuolinpäivinään, joita pidetään heidän syntymäpäivinänsä uuteen, iankaikkiseen elämään, ja heidän nimipäivinään.
Kirkollista esirukousta vainajan edestä sanotaan panihidaksi, jonka loppuosaa sanotaan litaniaksi.

Määrättyinä päivinä vuodessa toimitetaan myös yleisiä muistopalveluksia vainajain edestä. Nämä muistopäivät ovat: 1.lauantai tuomiosunnuntain edellä, 2. lauantai helluntaijuhlan aattona, jolloin toimitetaan jumalanpalvelus vainajain muistoksi sen tähden, että Pyhän Hengen vuodattamiseen päättyi pelastustyö, josta vainajatkin ovat osallisia. 3. näiden lisäksi vietetään vainajien muistoa Dimitrin lauantaina, lokakuun 26. päivän edellä.