Pyhät ja pyhyys

PYHÄT
Varhaiskirkko kutsui pyhiksi kaikkia Kristukseen uskovia, jotka elivät rukous- ja sakramenttiyhteydessä. Nykyäänkin tämä näkemys ilmenee liturgian lauselmasta, kun pappi ylentää Karitsan ja lausuu: “Pyhät pyhille”. Pyhien valtaisa joukko käsittää vanhurskaita aina Vanhan testamentin ajoilta saakka. Heidän joukkoonsa kuuluu suuri määrä Uuden testamentin ajan ihmisiä. Paljon heidän joukossaan on myös niitä pyhiä, joita emme tunne ja tiedä. Kirkko on jaotellut pyhät eri ryhmiin heidän elämänsä erityispiirteiden mukaan. Vanhan testamentin ajoilta ovat patriarkat, esi-isät ja profeetat. Heitä seurasivat pyhät apostolit ja heidän työnsä jatkajina pyhät esipaimenet. Apostolinvertaisiksi sanotaan pyhiä, jotka ovat valistaneet kokonaisia kansoja kristinuskoa levittämällä. Suurin ryhmä pyhien joukossa on marttyyrit, joita on sekä miehiä että naisia. Heidän joukossaan on pappismarttyyreja, pyhittäjämarttyyreja tai sitten vain tavallisia marttyyreja. Suurmarttyyreiksi kutsutaan erityisen paljon kärsineitä. Tunnustajia ovat he, joita uskonsa tähden on julmasti kidutettu, mutta jotka ovat jääneet kuitenkin henkiin. Pyhittäjiä taas ovat vapaaehtoisessa köyhyydessä, yksinäisyydessä tai luostareissa, kilvoitelleet. Pyhien joukkoon lasketaan kuuluvaksi myös hurskaat sekä omaa voittoaan pyytämättömät ja autuaat. Kaikki heidät asetetaan esikuviksemme jumalanpalvelusteksteissä, joita kuulemme heidän muistopäivinään toimitetuissa jumalanpalveluksissa. Pyhien ihmisten elämästä on säilynyt tietoja ns. hagiografisessa kirjallisuudessa.

Marttyyrien asettaminen erityisen liturgisen kunnioituksen kohteeksi johtui varhaiskirkon uskosta, että Kristus ilmoitti itsensä marttyyreissa erityisellä tavalla, joka todisti Hänen voimastaan ja kuoleman voittamisestaan. Marttyyrin ruumis oli Kirkolle jätetty todiste, tae kuoleman lopullisesta voittamisesta. Eukaristian ja marttyyrien muistopäivän yhteys on peräisin tästä. Viettämällä Eukaristiaa marttyyrien haudoilla Kirkko tunnusti ja ilmaisi kuuluvansa uuteen elämään ja kaipasi sen täyttymystä Herran lopullisessa voitossa, joka toteutuisi Hänen toisessa tulemuksessa.

PYHIEN KUNNIOITTAMINEN
Pyhien kunnioittaminen näkyi myös reliikkien sijoittamisena kirkkoihin ja alttareihin. 300- luvulla painopiste siirtyi eskatologisesta pyhien kunnioittamisesta pyhittävyyden ja välittäjä-aseman painottamiseen ja se tuli keskeisemmäksi. Esineiden ja jäännösten katsottiin voivan siirtää pyhittävää voimaa niitä koskettaneisiin ihmisiin. Jäännöksiä alettiin jakaa osiin ja siirtää eri paikkoihin.
Vanha perinne pyytää edesmenneiden rukouksia pohjautuu uskoon “pyhien yhteydestä”. 3. vuosisadalla alkoi muotoutua käsitys pyhittäjistä erityisinä esirukoilijoina Jumalan edessä, ihmisten ja Jumalan välittäjinä. Tämä käsitys muutti pyhien kunnioittamisen alkuperäistä Kristus-keskeistä merkitystä. Liturgisessa elämässä painotus siirtyi pyhän ihmisen voiman kunnioittamiseen ja ylistämiseen, armeliaisuuteen ja hyvyyteen niitä kohtaan, jotka häneltä pyytävät apua.

Pyhien kunnioittamisessa on havaittavissa nopea ja valtava kasvu 4. vuosisadalta alkaen. Heidän juhlapäiviensä viettämisestä tuli yleinen käytäntö. Heidän kunniakseen sepitettiin tropareita ja stikiiroita, jotka päättyvät tavallisesti anomukseen, että pyhä “rukoilisi Kristusta Jumalaamme pelastamaan meidän sielumme” tai että “hän rukoilisi Jumalaa kaikkien niiden puolesta, jotka hänen muistoansa kunnioittavat”. Käytössä olevat liturgiset tekstit ovat pääosin laaditut 4. ja 9. vuosisadan välisenä aikana

Pyhien kunnioittaminen ilmenee myös siinä, että pyhiä muistellaan jumalanpalveluksessa juuri heidän muistopäivinään, joka on heidän kuolinpäivänsä. Kun jokainen ortodoksikristitty saa nimensä jonkin pyhän ihmisen mukaan, hänen tunteensa yhteenkuulumisesta taivaallisen seurakuntaan vahvistuu viettäessään nimipäiväänsä ja juhlaansa yhdessä taivaallisen pyhänsä kanssa.

Kaiken kaikkiaan pyhien ihmisten kunnioittaminen ilmenee ortodoksisessa kirkossa heidän kilvoitustensa ja töidensä muistelemisena, pyrkimyksenä seurata heitä, pyhyyden ylistämisenä, juhlien viettona heidän kunnioittamisekseen, temppeleiden rakentamisena heidän nimelleen, tuohuksien sytyttämisenä heidän ikoneittensa eteen ja heidän jäännöstensä kumartamisena ja muilla kunnioittamisen tavoilla.

Jumala itse osoittaa, kenet Hän katsoo pyhäksi ja olemaan puoltajamme ja esirukoilijamme. Kirkko ainoastaan tunnustaa heidät ja osoittaa heille asianmukaista kunnioitusta. Alkujaan Kirkko hyväksyi pyhiksi Kristuksen tähden marttyyrikuoleman kärsineet. Pyhät ovat pyhiä Jumalan armosta eivätkä tarvitse virallista kirkollista tunnustamista.

Ortodoksikristityt kunnioittavat pyhäinjäännöksiä juuri siksi, että ruumis kirkastuu yhdessä sielun kanssa. Kristus omaksui ihmisruumiin ei vain pelastaakseen ihmiskunnan, vaan koko luomakunnan. Kirkko kokosi ja säilytti pyhien jäännöksiä aina toiselta vuosisadalta saakka, ja on osoittanut kunnioitusta pyhille jäännöksille paljastaen niitä juhlallisesti ja siirtäen niitä, rakentamalla kirkkoja niiden päälle, alkamalla viettää juhlia niiden paljastamisen ja siirtämisen muistoksi, koristamalla pyhien hautoja ja rohkaisemalla tekemään pyhiinvaelluksia niille. Kirkko antoi myös määräyksen sijoittaa pyhiä reliikkejä alttarien vihkimiseksi, samoin kuin sijoittamalla niitä antiminsseihin, jotka ovat pakollisia jumalallisen liturgian toimittamiselle.

Pyhien kunnioittaminen on säilynyt niissäkin kristillisissä yhteisöissä, jotka ovat eronneet äitikirkosta jo alkuvaiheessa, esimerkiksi armenialaisessa, nestoriolaisessa ja koptilaisessa kirkossa.

PYHYYS
Pyhän ihmisen perimmäinen päämäärä on jäljitellä Jumalaa ja elää jumalallistavaa elämää. Pyhä Maksimos Tunnustaja (7.vs.) kirjoittaa, että ”pyhät ovat ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet teosiksen”. He ovat välttäneet sielun luonnonvastaisen kehityksen, toisin sanoen synnin, ja yrittäneet elää luonnollisen elämän tavan, luodun luonnon mukaan, kääntymällä ja etsimällä Jumalaa, ja niin saavuttamalla täydellisen yhteyden Jumalaan Pyhän Hengen kautta.

On tarpeen painottaa, että pyhät ovat ennen kaikkea Jumalan ”ystäviä”. Oikealla uskollaan ja ehdottomalla kuuliaisuudellaan Jumalalle he miellyttivät Häntä ja heidät on sen vuoksi ”pyhitetty” sekä sielun että ruumiin suhteen ja myöhemmin heitä kunnioitetaan maailmassa. Heidät on hyväksytty Jumalan helmaan heidän siirtyessään maailmasta ikuiseen elämään. Monelle heistä on suotu erityinen ”armo” tai ”suosio” tehdä ihmeitä joko ennen maailmasta lähtöään tai sen jälkeen. Samoin heille on suotu erityinen lahja rukoilla täällä vielä elävien ja ”hyvää taistelua” Jumalan kunniaksi käyvien puolesta ja heidän Kristuksessa täydellistymisensä puolesta. Tämä esirukous saa alkunsa siitä tosiasiasta, että hekin ovat osa ”pyhien yhteisöä”.

On myös paljon pyhiä, joita Kirkko ei tunne nimeltä. Sen vuoksi kirkkovuodessa vietetään omaa Kaikkien pyhien juhlaa helluntain jälkeisenä sunnuntaina, jolloin kirkko muistelee ei ainoastaan kaikkia kanonisoituja pyhiään, vaan kaikkia pyhiä.

Pyhäksi tullaan toteuttamalla Jumalan tahto omassa elämässään. Silti Jumalan tahto voi olla hyvinkin erilainen riippuen henkilöstä ja olosuhteista. Pyhyyden ilmenemis- tai harjoitusmuodot ovat siis erittäin monipuolisia, koska monipuolisia ovat ihmisen persoonatkin.

Saavutettu pyhyys siis tarkoittaa ennen kaikkia pääsyä epävarmuuden tilasta voitolle. Merkki siitä antaa itse Jumala pyhien kautta tapahtuvien ihmeiden muodossa. Toisin sanoen pyhän kristityn hengelliset voimat vapautuvat luovaa ja rukouksellista rakkautta varten. Pyhät kykenevät auttamaan meitä kilvoittelunsa kautta rakkaudessa saavuttamansa hengellisen vapauden voimalla. Se antaa heille uskalluksen kantaa rukouksia muiden kirkon jäsenten puolesta suoraan Jumalan eteen ja aktiivisesti auttaa ihmisiä. Siitä syystä pyhät kuolemansa jälkeenkin kykenevät auttamaan ihmisiä ja tekemään rakkauden tekoja, ei enää itse kilvoitellakseen ja ponnistellakseen pelastuakseen, vaan auttaakseen ihmisiä. Pyhän toimintatarmo ja osallistuminen tämän maailman asioihin vaihtelee riippuen hänen omasta kilvoittelustaan ja hengellisestä suuruudestaan: “toinen tähti loistaa toista kirkkaammin” (l. Kor. 15:41).

Pyhät kuuluvat samaan yhteisöön, Kirkkoon, joka yhdistää sekä Kristuksessa elävät että Kristuksessa kuolonuneen nukkuneet. Näin ollen pyhät kuuluvat samaan yhteisöön meidän kanssamme, samaan Kirkkoon. Pyhät ovat siis ystäviämme ja auttajiamme, joilla on uskallus Jumalan edessä. Vaikka ihmisen lopullinen kohtalo ratkaistaan Tuomiopäivänä, ikuinen elämä silti alkaa jo tässä ajassa, Kirkossa.

PYHÄKSI JULISTAMINEN
Pyhäksi julistamiselle ortodoksisessa perinteessä on viisi edellytystä:
* suuri kansan kunnioitus
* hurskas elämä
* virheetön ortodoksinen usko
* ihmeet joko pyhän elämän aikana tai hänen kuolemansa jälkeen
*mahdolliset maatumattomat pyhäinjäännökset ja jäännösten hyvä tuoksu