Ortodoksinen etiikka

ERILAISIA KÄSITYKSIÄ ELÄMÄN TARKOITUKSESTA

Pohdintaa, miksi ihmiset elävät, mikä on heidän elämänsä tavoite tai miksi koko maailma on olemassa, kutsutaan elämän tarkoituksen etsimiseksi. Kysymys ”mikä on elämän tarkoitus?” voi merkitä eri ihmisille eri asioita. Se johtaa lisäkysymykseen ”Mikä on elämän alkuperä?”, tai ”mikä on elämän ja maailmankaikkeuden luonne?”, tai ”mikä tekee elämän merkitykselliseksi?”. Samoin elämäntarkoituksen pohdintaan liittyvät kysymykset ”mikä on arvokasta elämässä?”, tai ”mikä on yksilön elämän tavoite tai päämäärä?”.

Esimerkiksi biologian näkökulmasta elämän tarkoitus on tuottaa mahdollisimman paljon jälkeläisiä, eli lisääntyä.

Antiikin moraalifilosofiassa keskeinen käsite oli hyve, ja yleinen vastaus elämän tarkoitukseen tai lopulliseen päämäärään oli ”onnellisuus”, ja sen saavuttamiseen ”hyveellinen elämä”. Kyynikoiden ja stoalaisten mielestä olemassaolon perimmäinen tarkoitus oli juuri hyve itsessään, ei nautinto. Epikurolaisten ja kyreneläisten mielestä taas nautinto oli suurin hyvä.

Eräs näkökulma elämäntarkoitukseen on nihilismi. Friedrich Nietzschen määrittelemän nihilismin mukaan maailmalla ja erityisesti ihmisen olemassaololla ei ole tarkoitusta, merkitystä, lopullista totuutta tai oleellista arvoa. Kristinusko oli Nietzschen mielestä nihilistinen uskonto, koska se poistaa merkityksen maalliselta elämältä ja keskittyy oletettuun kuoleman jälkeiseen elämään. Tämä päätelmä johti hänet lopputulokseen ”Jumala on kuollut”. Moraalisten arvojen lähteenä on nihilismin mukaan yksilö ennemmin kuin kulttuuri tai joku muu järjellinen perusta.

Pragmatismin mukaan elämän tarkoitus on sellainen käsitys elämän tarkoituksesta, joka ei ole ristiriidassa sen kanssa, mitä ihminen kokee tarkoitukselliseksi elämäksi. Elämän tarkoituksen voi löytää ainoastaan kokemuksen kautta.

Eksistentialismin mukaan elämä on tarkoituksetonta, päämäärätöntä, järjetöntä ja julmaa. Tästä kärsimyksestä vapautuminen tapahtuu mietiskelyn, askeettisen elämän ja toisia kohtaan tunnetun sympatian kautta. Ihminen on olemassaolossaan ”heitetty maailmaan”. Ihmisluontoa ei ole, koska ei ole Jumalaa, joka sen mielessään loisi. Tässä kohdin eksistentialismilla ja buddhalaisuudella ajattelulla on yhtymäkohtia. Eksistentialistien ajattelun mukaan ihmisyyttä ei ole ennalta määrätty, vaan jokainen on vapaa valitsemaan olemisen tapansa itse ja on toisaalta siihen myös pakotettu. Tästä ristiriidasta seuraavaa elämän peruskokemusta kutsutaan ahdistukseksi (angst). Ei ole olemassa mitään ennalta määriteltyä ihmisen luontoa tai mitään muuta lopullista arvostelmaa maailmasta kuin ihmisten kokema. Ihmisiä voidaan tuomita tai määritellä ainoastaan heidän tekojensa ja valintojensa perusteella.

Humanismin mukaan elämä ja todellisuus eivät suuntaudu mihinkään päämäärään eikä elämällä ei ole mitään erityistä tarkoitusta. Ihmisen tarkoituksen määrittävät muut ihmiset. Yksittäisen ihmisen onnellisuus on sidoksissa muiden ihmisten hyvinvointiin, ja hän löytää merkitystä yhteisöllisten suhteiden kautta.

Naturalistisen käsityksen mukaan todellista on vain fyysinen luonto ja kaikki ilmiöt ovat tieteellisesti selitettävissä

Buddhalaisuuden mukaan elämä on kärsimystä, joka johtuu elämänjanosta. Elämänjanon sammuessa kärsimys lakkaa. Etiikan pohjana toimii viisi ohjetta, jotka osoittavat oikean ja hyvän elämän suuntaa: 1. pidättäytyminen elämän tuhoamisesta; 2. olla ottamatta sellaista, mitä ei ole annettu. 3.pidättyminen siveettömistä aistinautinnoissa 4. pidättyminen väärästä puheesta ja 5. pidättymisen alkoholista ja muista tajuntaa sumentavista aineista.

 Elämänjanon sammumiseen johtaa jalo kahdeksanosainen polku, joka on tie kohti lopullista tavoitetta, nirvanaa eli valaistumista, ja samsarasta eli elämän kiertokulusta vapautumista. Tämä voi tapahtua vain mietiskelyn ja henkisen kasvun kautta. Kristillisellä ja buddhalaisella etiikalla on samankaltaisia toimintamalleja ja pyrkimyksiä, mutta niiden toteutuminen ja toteutumistavat eroavat toisistaan. Molemmille yhteisiä ja tärkeitä arvoja ovat esimerkiksi myötätunto, elämän kunnioitus ja rakkaus. Buddhalaisen etiikan pohjana on pyrkimys vapautua kärsimyksestä. Buddhalaisuuden käsityksen mukaan maailmassa vallitsee karmanlaki. Jos esimerkiksi tekee rikoksen, on sen karminen seuraus se, että joutuu vankilaan. Tietoisilla teoilla on seurauksensa ja seuraus riippuu siitä, minkälainen teko on. Tässä kohdin kristillinen etiikka on täysin erilaista. Kristillisessä etiikassa ja käsityksessä ovat tietyt normit siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Myös hyvä ja paha on selkeästi erotettu säännöillä siitä mikä on oikein ja mikä väärin. Buddhalainen etiikka syntyy ihmisestä itsestään ihmisen sisäisen muuttumisen kautta, ei niinkään noudattamalla annettuja ulkoisia määräyksiä.

Hindulaisuuden mukaan ihmisellä on elämässään neljä päämäärää: kama, artha, dharma ja mokša. Kaikki ihmiset etsivät kamaa (fyysistä ja henkistä nautintoa) ja arthaa (vaurautta, aineellista ja henkistä omaisuutta). Iän myötä ihmiset tavoittelevat dharmaa (oikeudenmukaisuus, velvollisuus, henkinen oppi). Neljäs ja perimmäinen päämäärä on mokša (pelastus, vapahdus), jossa vapaudutaan jälleen syntymän eli samsaran ketjusta ja yhdistytään brahmaniin eli maailmansieluun (vrt. nirvana). Ihmisen kannattaa tehdä elämässään hyviä tekoja kartuttaakseen hyvää karmaansa, jotta jälleensyntymän kierto katkeaisi. . Karmalla tarkoitetaan yksilön kaikkien hyvien ja pahojen tekojen kokonaisuutta, joka vaikuttaa ihmisen kohtaloon. Hindulaisessa perinteessä on itse asiassa kaksi erilaista ja keskenään jännitteistä näkökulmaa etiikkaan. Yksi määrittelee etiikkaa maailmassa elävän, perheellisen ihmisen näkökulmasta, toinen taas maailmasta luopuneen askeetin pelastuksentavoittelun näkökulmasta. Erittäin hallitseva ajattelumalli Intiassa on puhtaus (sauca) ja se vaikuttaa vahvasti kastijärjestelmän hierarkkisen ajattelun taustalla. Brahmaaneilla on korkein status, koska he elävät rituaalisesti puhtainta elämää. Kastijärjestelmän hierarkia perustuu siis puhtauden hierarkialle. Puhtauskäsitykset säätelevät voimakkaasti ruuanlaittoa, syömistä, henkilökohtaista puhtautta ja palvontaa. Hinduaskeetin moraalinen koodi kehottaa totuudellisuuteen, väkivallattomuuteen, kieltäymykseen ja uhrautuvaisuuteen, jotka ovat luonteeltaan universaaleja pelastukseen johtavan tien välttämättömiä perusohjeita. Hinduaskeetin pidättäytymislupauksiin kuuluu väkivallattomuus, totuudellisuus, varastamattomuus, selibaatti sekä ahneudettomuus. Käyttäytymissääntöihin taas kuuluu puhtaus, tyytyväisyys, itsekuri, pyhien kirjoitusten opiskelu ja jumalalle antautuminen. Hindulaista etiikkaa on kaikkein eniten arvosteltu kastijärjestelmän tuottamista epäkohdista, kuten kastittomien (dalit) syrjinnästä. Vaikka syrjintä on Intian perustuslain mukaan kielletty, syrjintä jatkuu edelleen, sillä perinteiset käsitykset puhtaudesta ja saastaisuudesta ovat edelleen voimassa. Hindut ovat enimmäkseen kasvissyöjiä, sillä eläimen lihaa ja verta pidetään epäpuhtaina. Alkoholi ja tupakka katsotaan epäpuhtaiksi. Seksuaalisuus katsotaan ihmiselämään kuuluvaksi ja myös uskonnolliseksi velvollisuudeksi. Seksuaalinen nautinto on hinduille sallittua myös vailla lisääntymistarkoitusta.

Ateismin mukaan jumalia ei ole olemassa. Ateistit ovat sitä mieltä, että elämää ei luotu, vaan se kehittyi. He lähestyvät elämän tarkoitukseen liittyviä kysymyksiä luonnontieteellisestä näkökulmasta. Ateistit katsovat, että koska mikään jumala ei määrää sitä, mitä ihmisten tulisi tehdä elämän suhteen, se on heidän päätettävissään. Elämä on luonnonilmiö, jolla ei ole tarkoitusta eli tavoitetta.

Kristinuskon mukaan elämän tarkoitus on löytää pelastus Jeesuksessa Kristuksessa ihmisen aineellisen elämän aikana. Kristinuskon perusajatus on Jumalan rakkaus, joka ei lopu fyysisen elämämme kuolemaan, vaan kestää iankaikkisesti

ORTODOKSINEN ETIIKKA

Itse asiassa kaikki uskonnot ja filosofiat sisältävät eettistä opetusta. Jokaisella henkilöllä, kansalla, yhteisöllä, yhteiskunnalla ja erityisryhmällä on omat kokemuksensa moraalista. Ne ovat myös yrittäneet selvittää ja ymmärtää moraalista kokemusta. Justinus Marttyyrin oppi ”Logoksen siemenistä” on tärkeä silta pakanallisen filosofian ja kristinuskon välillä. Justinus opettaa, että vaikka Jumalallinen Logos ilmestyi täyteydessään vain Kristuksessa, ”Logoksen siemen” oli kylvetty koko ihmiskuntaan kauan ennen Kristusta.

Ortodoksisen etiikan mukaan ihmiset eivät synny ”tabula rasoina”, ”puhtaina tauluina”. Ihmisen voimavarojen eettistä luonnetta kuvataan käsitteellä ”eettinen vietti”, ”eettinen taju”, ”moraalinen vapaus” ja moraalinen laki”.

”Eettinen vietti” on ”eräänlainen tarve ja sielun taipumus kohti hyvää”. Se merkitsee synnynnäistä ihmisen kykyä nähdä tapahtumat, toiminta, tilanteet ja olosuhteet eettisissä puitteissa. Eettinen taju tai aisti tarkoittaa ihmisluonnon pyrkimystä nähdä ulkoiset tapahtumat samoin kuin sisäiset kokemukset eettisinä eräänlaisella automaattisella tavalla. Sekä eettinen vietti että eettinen aisti on ymmärrettävä ihmisluonnossa olevaan Jumalan kuvaan kuuluvana.

Eettinen vapaus ymmärretään ortodoksisuudessa peruskykynä, joka on suotu ihmiselle. Tätä ei tule ymmärtää itsenäisenä toimintana erillään jumalallisesta armosta, jota tarvitaan, jotta saavutettaisiin Jumalan kaltaisuus ja teoosis. Vapauden käytön tulisi johtaa eettiseen kehittymiseen ja ihmisen täydellistymiseen ja ”Jumalan kaltaisuuden” saavuttamiseen. Väärä vapauden käyttö johtaisi ihmisyyden lankeemukseen pois Jumala-yhteydestä. Nykyinen ihmisen tila, kykymme itsemääräämiseen, nähdään ortodoksisuudessa heikentyneenä ja jollakin tapaa häiriintyneenä. Tarvitaan armoa, jotta ihmisen ja Jumalan suhde aktivoituisi ja jotta ihminen saavuttaisi pelastuksen.

Ns. evankelinen etiikka korostaa, että tarvitsemme Jeesuksen Kristuksen pelastavaa työtä, osallisuutta jumalallisista energioista uskon ja sakramentaalisen elämän kautta, Kristuksen Ruumiin jäsenyyttä, Kirkkoa, yhteyttä Jumalan kanssa ja eskatologista toivoa.

Vuorisaarna ymmärretään eräänlaisena oikean elämän ohjelmana. Ortodoksikristillisyydessä on Kristuksen ja pyhien jäljittelemisen perinne, joka tarkoittaa kuitenkin enemmänkin sitä, että pitää ”olla” heidän kaltaisensa kuin jäljitellä heidän tekojaan.

Jotta voi tehdä oikeita eettisiä ratkaisuja, tarvitaan erottelukykyä (diakrisis) siitä, mikä on hyvää tai pahaa. Paha voitetaan askeesin harjoittamisella ja se tarkoittaa rukoilemista, jumalanpalvelusta, paastoa, tarkkavaisuutta, taistelua himoja vastaan, syntien tunnustamista ja osallistumista sakramentaalisesta elämästä, erityisesti eukaristiasta.

Oppi synergiasta on tärkein tässä suhteessa, ja se tarkoittaa inhimillisen tahdon yhteistoimintaa jumalallisen armon kanssa ihmisen jumaloitumiseksi. Hyvän tekemisellä on aina yhteisöllinen, seurakunnallinen ja sosiaalinen ulottuvuus. Voidaan siis puhua Kirkon elämän etiikasta, perhe-etiikasta, luonnonsuojeluetiikasta jne.

On monia tapoja lähestyä eettisiä teorioita. Eräs niistä on intuitiivisen etiikan teoria, joka kehittyi läntisessä kristillisyydessä. Sen mukaan ihmisessä on eräänlainen sisäinen kyky käsittää, mitä hyvä on. Tämä on yhteydessä järkeen tai älyyn. Ortodoksiselta kannalta voidaan kysyä, kuinka hyvä voitaisiin näillä perusteilla tuntea, sillä ihmisen luontohan on langenneessa tilassa.

”Hyvä lakina” on tärkeä ja merkittävä teoria ja sillä on useita muotoja. Eräs niistä on ”jumalallisen käskyn” teoria, jonka mukaan hyvää on se, minkä Jumala käskee. Ortodoksisuudessa laki ei kuitenkaan ole keskeinen, vaikka sitä ei kokonaan suljeta pois.

Jotkut teoreetikot yrittävät löytää hyvän idean ”arvojen” sisällöstä. Puhutaan ”arvojen hierarkiasta”. ”Hyvä rakkautena” on kristillisen ilmoituksen pohjalta syntynyt teoria. Sitä voidaan luonnehtia päämääränä toteuttaa Kristuksen kaltaisuutta, Jumalankaltaisuutta.

Paha on hyvän vastakohta. Se on jotakin sellaista, jota ei pitäisi olla olemassa, ja jos sitä on todella olemassa, sen ei pitäisi jatkaa olemassaoloaan. Arvotermein paha on epäarvo. On yritetty ymmärtää pahan suhdetta todellisuuteen. Tässä suhteessa eräs lähestymistapa on relativismi, jonka mukaan pahaa on se, mikä vastustaa jonkun tarkoitusperiä. Jotkut näkevät pahan olemassaolon välttämättömänä aineksena, toisin sanoen pahaa täytyy olla olemassa. Dualismissa hyvä sekä paha ovat vieretysten koskaan päättymättömänä sidoksena.

Ortodoksisen näkemyksen mukaan ihmisellä on itsemääräämisoikeus. Pyhän Atanasioksen mukaan ”oli aika, jolloin pahaa ei ollut”. Itse asiassa kysymys hyvästä ja pahasta on riippuvainen ihmisen vapaasta tahdosta. Herää kysymys, mistä paha tulee? Perinteinen vastaus on, että pahan lähde on Saatana ja langennut enkeli seuralaisineen. Kysymyksessä on vapauden väärinkäyttö.

Ns. teodikean ongelma etsii vastausta kysymykseen: ”Jos Jumala on hyvä, miksi silloin on pahaa ja syntiä maailmassa, jonka Hän on luonut hyväksi?” Pahaa on kahdessa muodossa: eettinen paha ja fyysinen paha. Eettinen paha on olemassa, koska järjelliset olennot väärinkäyttävät vapaata tahtoaan. Luonnollinen paha on sitä, mikä esiintyy ilman inhimillistä syytä, kuten esim. myrskyt, maanjäristykset jne.

Paha voi olla elämässä myös hyvän lähteenä, jos valinta tehdään siinä tarkoituksessa. Eskatologisessa mielessä paha tullaan kerran voittamaan lopullisesti Kristuksen toisessa tulemisessa. Siihen saakka Jumala sallii pahan vaikuttavan meissä testinä (parahoresis). Tänä aikana ”aikojen välillä” paha ilmenee ja on todellista. Pahan ulottuvuudet ilmenevät syntinä. Synti on ”hamartia”, eksyminen oikealta tieltä, harhaan osuminen, kapina. Lännen kirkossa synti on ymmärretty ”tottelemattomuutena laille”.

Johannes Damaskolainen on sanonut, että ”paha ei ole muuta kuin hyvän poissaoloa, aivan kuten pimeys on valon puuttumista”. Basileios Suuren mukaan ”synnin lähde ja juuri on meidän vapaassa tahdossamme”. Ihminen itse on vastuussa. Synti on sielun haavoittumisesta ja sairaudesta johtuvaa. Tämä on idän isien näkemys perisynnistä. Kristuksen voitto kuolemasta merkitsee voittoa myös synnistä, kosmisella tasollakin. Tähän jokaisen tulee omassa elämässään tukeutua ja pyrkiä elämään Kirkon elämän yhteydessä Pyhän Hengen työn kautta. Oppi synergiasta on tässä suhteessa keskeinen. Kuoleman, synnin ja pahan valta on voitettu. Ne eivät enää ole määräämässä, mutta niiden voima vielä vaikuttaa. Synergiaoppi painottaa tasapainoa vapaan tahdon ja moraalisen vastuun välillä.

Elämä Kristuksessa on ”uusi luominen”. Kaste erottaa meidät synnin ruumiista ja tekee meistä Kristuksen Ruumiin jäsenen. Meistä tulee ”uusi olemus” vastatessamme Jumalan pelastustekoihin. Ihmisenä olemisen luonne muuttuu. Luonne on ”jokaisen ihmisen ainutlaatuinen tapa ajatella, tuntea, tahtoa ja toimia”. Luonne ei muotoudu heti, vaan monien vaikutusten seurauksena. Sen muotoutumiseen vaikuttaa älykkyystaso, ympäristö, perhe, koulu, sosiaaliset tavat ja käytännöt, yhteiskunta ja koko henkinen, kulttuurillinen ja eettinen ilmapiiri, jossa henkilö elää. Kristitylle evankelinen etiikka luo perustason, jolla voi mitata luonnetta. Persoona voi olla ”pyhä” tai ”täydellinen” luonteeltaan tai ”heikko” tai ”kehittymätön” tai ”syntinen”. Joskus omatunto voi olla ”paatunut”.

Kirkossa luonteen kasvatusmenetelmä on hengellinen kehitys tai askeesi, jolla hengellisin harjoituksin pyritään kehittämään kristillistä luonnetta ja sen eri puolia. Toinen puoli asiaa on synnin ja laiminlyöntien välttäminen. Tarkkavaisuus ja hengellisen herkkyyden muovaaminen on kolmas alue. Kristillisen luonteen erittelemisessä perinteinen tapa on puhua hyveistä tai hyveestä.

IHMISEN EETTINEN TILA

Eettisyys on tietoista ja vapaaehtoista Jumalan tahdon täyttämistä. Puhuttaessa kristillisestä siveellisyydestä, on sen vuoksi ensin selitettävä itsellemme kysymykset ihmisen vapaasta tahdosta ja omastatunnosta.

Tahdon vapaus.

Ihmisen vapaudella on rajansa, sillä ihminen on monessa suhteessa rajoitettu olento. Ihmisen ratkaisuihin suuresti vaikuttavat hänen järkensä päätelmät, tottumuksensa, ympäristön vaikutus, kasvatus jne. Eettisyydessä kiinnittyy päähuomio siihen, valitseeko ihminen ratkaisuissaan hyvän vai pahan, suuntautuuko hän hyvään tai pahaan. Tässä mielessä myönnetään ihmisellä olevan valinnan vapaus. Tahdon vapaudella tarkoitetaan sitä, että ihmisellä rajoittuneisuudestaan huolimatta on mahdollisuus aina itse päättää, valitseeko hän hyvää vai pahaa.

Tahdon vapaudesta on monia erilaisia oppisuuntia. Determinismin mukaan ihmisen tahto on aina edeltäpäin määrätty. Vapauden tajunta on vain kuvittelua. Indeterminismin mukaan ihminen voi joka hetki yhtä kevyesti seurata toista tai toista vaikutinta, lähteä suuntaan tai toiseen. Fatalismi on uskonnollista determinismiä. Sen mukaan on vain yksi voima, kohtalo, joka tekee muitten aktiivisen toiminnan mahdottomaksi. Fatalistisia piirteitä on voimakkaasti islamissa ja reformeeratuissa kristillisissä suunnissa.

Eettinen vastuu

Ihmisen katsotaan olevan vastuussa teoistaan. Eettinen vastuullisuus tarkoittaa sitä, että ihminen tunnustetaan syylliseksi tekoon ja ansainneeksi siitä joko palkkion tai rangaistuksen. Syylliseksi julistamisen valta on oikeastaan vain Jumalalla. Häneltä tämän vallan ovat saaneet Kirkko ja yhteiskunta. Kristuskin tunnusti valtansa olevan Jumalasta. Ihmisen omatuntokin arvostelee teot, mutta sen vaikutus ei ulotu ihmisen ulkopuolelle.

Tekojen arvostelun edellytyksenä on se, että ne on tehty tietoisesti ja vapaasti. Tietämättä tehdyistä synneistä ei ihminen ole vastuussa, samoin kuin tietämättään tekemistään hyvistä teoista ei koidu hänelle kiitosta. Samaa on sanottava pakosta tehdyistä teoista.

Ihminen on vastuullinen kaikista omista teoistaan, sanoistaan ja ajatuksistaan. Myös toisen ihmisen teoista olemme vastuussa, jos olemme osallisia niihin tai muuten vaikutamme niihin, esimerkiksi käskemme, hyväksymme, neuvomme tai kehotamme. Vanhemmat ja kasvattajat ovat vastuussa kasvattiensa käytöksestä ja teoista. Heikompien viettelemisen Herra tuomitsee ankarasti (Mt. 18:8). Ihminen katsotaan myös vastuulliseksi tekojensa seurauksista, mikäli hän saattoi ne edeltä nähdä.

Eettinen vapaus

Eettisellä vapaudella tarkoitetaan ihmisen kykyä vapaasti määrätä suhteensa hyvään ja pahaan. Ihmisessä tapahtuu lakkaamatta taistelu hyvän ja pahan välillä, ja hänen jokainen tekonsa joko lähentää häntä Jumalaan tai loitontaa Hänestä. Pyrkimällä hyvään hän toimii todellisen luontonsa mukaisesti, ja tästä syystä voidaan sanoakin, että siveellinen vapaus on itse asiassa vapautta synnistä.

Raamattu erottaa kolme siveellisen vapauden tilaa: 1) muodollinen eli modaalinen, jolloin ihminen kykenee yhtä lailla niin hyvään kuin pahaankin. Tällainen oli ensimmäisten ihmisten tila paratiisissa ennen syntiin lankeamista ja tällainen on myös ihmisen tila hengellisen heräämisen hetkellä. 2) Todellinen eli reaalinen siveellisen vapauden tila, jolloin ihminen horjuu ja taistelee synnin ja hyvän välillä, ja 3) ihanteellinen eli ideaalinen tila, jolloin ihminen on täydellisesti kiintynyt joko hyvään tai pahaan. Tällaisessa tilassa Kirkon käsityksen mukaan ovat toisaalta pyhät ihmiset ja toisaalta katumattomat syntiset haudantakaisessa elämässä.

Luonnollinen siveyslaki

Luodessaan ihmisen Jumala asetti hänen sydämeensä kaipuun hyvään. Tämä eettinen tunne vetää häntä vaistomaisesti siveelliseen täydellisyyteen. Ihminen tehdessään hyvää tuntee mielihyvää, kun taas tehdessään pahaa hän tuntee mielipahaa. Siveellistä tunnetta liikuttavat vain tietoiset ja vapaat teot. Tällaisten tekojen jälkeen ihminen itsetarkkailun ja ajattelun kautta luo itsellensä siveyssäännöt, joita voidaankin sanoa luonnolliseksi siveyslaiksi.

Siveyslailla on kolme ominaisuutta: yleisyys, välttämättömyys ja muuttumattomuus. Laki kuuluu kaikille ihmiselle, on välttämätön kaikille ja on aina ollut ja tulee olemaan samanlainen. Eettiset säännöt ovat muuttumattomia kaikkina aikoina.

Omatunto

Omatunto ilmaisee siveyslakia ihmissielussa. Se ei ole Jumalan ääni ihmisessä sanan varsinaisessa mielessä, koska se ilmenee eri ihmisillä erilaisena ja koska se joskus saattaa erehtyä. Se ei myöskään ole sivistyksen tulosta, koska se usein puhuu voimakkaasti yhteiskunnan virtauksia vastaan. Oikeampaa on sanoa, että omatunto on jumalallista alkuperää oleva sisäinen henkemme ääni.

Voidaan tehdä ero lakiasäätävän ja tuomitsevan omatunnon välillä. Lakiasäätävä omatunto sanoo, mitä on tehtävä tai mitä ei pidä tehdä. Lakiasäätävä omatunto toimii siis teon edellä ja se saattaa olla joko levollinen ja rauhallinen, tai levoton ja tuskaisa. Tuomitseva omatunto arvostelee ja arvioi sitä, mitä on tehty.

Ihmisen kykyjen tavoin omatuntokin voi kehittyä ja täydellistyä. Kun ihminen puhdistuu synnistä, täydellistyy ja tulee lähemmäksi Jumalaa, myös hänen omatuntonsa herkistyy ja kehittyy. Omatunto voi myös paatua, jos ihminen toistuvasti kieltäytyy noudattamasta omantuntonsa ääntä.