Kristittynä eläminen

JUMALAN RAKASTAMINEN
Etiikka auttaa ihmistä näkemään Jumalan tahdon mukaisen elämän ääriviivat, ja siten on ihmisen tukena hänen pyrkiessään säilyttämään kasteen liiton rikkomattomana. Kirkko ja erityisesti Raamattu ohjaavat meitä Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Ihmisen yhteys Jumalan kanssa saattaa olla läheistä tai kaukaisempaa. Kun ihminen etsii Jumalaa, kaipaa Hänen luokseen, on hänellä ajatusyhteys Jumalaan. Tällaista yhteyttä tuntee ihminen esimerkiksi hengellisen heräämisen aikoina.

Todellista yhteyttä hän kokee sakramenteissa, erikoisesti Herran Pyhässä Ehtoollisessa, jossa Kristus näkyvällä tavalla tulee ihmiseen. Toisinaan saattaa ihmisestä tuntua, aivan kuin yhteys olisi katkennut, ikään kuin Jumala olisi hänet hyljännyt ja jättänyt hukkumisen vaaraan. Usein kuitenkin tällaisten koettelemusten hetkien jälkeen Jumalan armo ilmenee entistä voimakkaammin ja suurta lohdutusta antavana.
Ihmisen on aina muistettava, että hänen suhteensa Jumalaan katkaisee synti, ja siksi hänen olisi kartettava sitä, ja lankeamisten jälkeen riennettävä katuen sitomaan uutta suhdetta Jumalan kanssa. Jumala on rakkaus, ja voidakseen täysin yhtyä Häneen, on ihmisen itsensäkin kehityttävä rakkaudessa.

Vapahtajan sanojen mukaan tärkein ja suurin ja käsky kuuluu: “Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi” (Mt.22:37). Rakkaudella ymmärretään kiintymystä johonkin toiseen persoonaan, ja siihen yhdistyy halu elää rakastetun kanssa yhteistä elämää. Koska Jumala on äärettömästi ihmistä korkeampi olento, ilmenee rakkautemme Häntä kohtaan Hänen tahtonsa täyttämisenä ja haluna elää Hänen läheisyydessään.

Voidaksemme rakastaa Jumalaa, tulee meillä olla käsitys Hänestä, meidän tulee uskoa Häneen. Apostoli Paavalin mukaan “usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy” (Hebr. 11:1). Uskonnollinen usko on vakaumusta Jumalan olemassaolosta ja siitä, että Hän ylläpitää koko elämää.

USKO
Kristillinen usko on vakaumusta kaiken sen todellisuudesta, mitä Jumala on meille ilmoittanut ja mitä Kirkko opettaa.
Uskomme ei lainkaan riipu tahdostamme, vaan että jos jollakin totuudella on riittävästi perusteita, niin me omaksumme sen heti uskollamme. Toisaalta taas jos perusteet eivät ole riittäviä, emme voi tahtomme avulla pakottaa itseämme uskomaan siihen. Jotkut ihmiset kärsivät uskonsa heikkoudesta, eivät voi uskoa, vaikka kuinka haluaisivat. Usko nojautuu suureksi osaksi järkemme perusteluihin, mutta uskomme syntymiseen vaikuttavat myös suuresti tunnesyyt. Yliluonnollisia asioita harvoin voimme käsittää järkemme avulla, mutta sydämemme voi tunteiden kautta tajuta ne ja omaksua ne täysin. Jumalan mietiskeleminen tapahtuu tällä sielun tasolla. Uskon totuuksien selittyminen tapahtuu kuitenkin usein järkeämme vastaavilla tavoilla. Emme voi hyväksyä uskon totuuksia, jos ne ovat järkemme vastaisia.

TOIVO
Kristillinen toivo on olemukseltaan samaa kuin usko, mutta se suuntautuu tulevaisuuteen. Kristillisen toivon kohteena on korkein hyvä eli meidän pelastuksemme. Se on luottamista siihen, että tulevassa elämässä me voimme saavuttaa täydellisen onnen, tulemme tuntemaan koko totuuden, paha ei voi enää vallita meitä, eivätkä myöskään nykyisen elämän monet puutteet ja kärsimykset.
Heikoimmillaan toivomme on silloin, kun hyvän saavuttaminen näyttää vain luultavalta. Silloin sydämemme tuntee toisinaan tyydytystä toisinaan kärsimystä. Mitä lujemmaksi toivomme tulee, sitä enemmän se tuottaa meille iloa. Korkeimmalla asteellaan toivo muuttuu vakaumukseksi, joka hävittää kaiken epäilyksen.

LÄHIMMÄISENRAKKAUS
Raamattu kehottaa lyhyesti koskien lähimmäisrakkautta: “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” M(t. 22: 39). Kristus täydensi tätä antamalla uuden käskyn, että ”rakastatte toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä (Joh. 15: 12) eli toisin sanoen enemmän kuin itseänne. Lähimmäisrakkaus ilmenee monessa muodossa: kunnioituksena ja toisen hyväksi uhrautumisena. Kunnioituksen tunnetta ilmentää parhaiten vilpittömyys ja rehellinen suhtautuminen lähimmäisiin. Oikea suhtautumisen kanssaihmisiimme ilmenevät luottamuksena, säädyllisyytenä, kohteliaisuutena ja oikeudenmukaisuutena. Kunnioitukseen liittyy myös hyvänsuopuus, joka ilmenee anteeksiantavaisuutena, armeliaisuutena, hyväntekemisenä ja lähimmäisten kanssa myötäelämisenä. Lisäksi oikeaan hyväntekeväisyyteen kuuluu omanvoitonpyytämättömyys. Kristityn tulee auttaa lähimmäisiään erottelematta, yhtä lailla ystäviä ja vihamiehiä, kristittyjä ja ei- kristittyjä. Myös vähävarainen voi harjoitta hyväntekeväisyyttä.
Raamattu kieltää kokonaan toisen ihmisen parjaamisen ja tuomitsemisemisen. Niitä ei tulisi esiintyä kristityn elämässä. Langenneita tulee ohjata sävyisyydellä ja nöyryydellä. Lähimmäisten valistaminen, erehdysten korjaaminen ja ennakkoluulojen hävittäminen oikeassa mielessä on paikallaan, kun se tapahtuu kunnioittaen ja rakkaudella.

Lähimmäisrakkautemme paljastaa, kuinka me rakastamme Jumalaa. Rakastamalla lähimmäistämme voimme vetää heitä myös pois pahuuden teiltä. Itsekkyys ja omanvoiton tavoittelu johtaa ihmisen syntiin, mutta lähimmäisrakkaus on tie Jumalan luo ja pelastukseen.

ITSENSÄ RAKASTAMINEN
Ihmisellä Jumalan kuvaksi luotuna on muiden luotujen keskellä erikoisen korkea arvo. Raamatun mukaan hän on “lähes Jumalan kaltainen olento” (Ps.8:6). Todellinen kristillinen oman itsensä rakastaminen ilmenee, siinä että ihminen Jumalaa rakastaen pyrkii myös omaa itseään kehittämään Jumalan käskyjen mukaan. Kristillinen rakkaus omaa itseään kohtaan liittyy erottamattomasti itsekieltäymykseen. Sellaisena se on aivan vastakkaista synnilliselle, itsekkäälle rakkaudelle. Itsekkyydessä rakkaus kohdistuu ihmiseen itseensä, kun taas kristillisessä itsensä rakastamisessa se kohteena tosi asiassa on Jumala.

Itsensä rakastamiseen kuuluu Jumalan tahdon mukaan elämänsä aikana kehittää ja täydentää niin henkisiä kuin ruumiillisiakin kykyjään. Sekä järkeä että ymmärrystä tulee ruokkia tutkimalla Jumalan sanaa ja Kirkon opetuksia. Vähitellen kaikissa elämän ilmiöissä ihminen oppii näkemään Jumalan ohjaavan käden ja Kaitselmuksen. Henkisten voimien kehittymisen myötä ihminen oppii tajuamaan selvästi sukulaisuutensa Jumalan kanssa ja alkaa pyrkiä entistä innokkaammin Jumalan yhteyteen.

Raamattu kehottaa ihmistä säilyttämään ruumiinsa nuhteettomana (1. Tess.5:23). Ruumiista huolehtimiseen liittyy kysymys ruoasta, juomasta, työstä ja levosta. Raamattu varottaa ylensyömisestä, sillä se tekee ihmisen veltoksi ja taipuvaiseksi laiskuuteen, jota pian seuraa monia muita paheita. Vaikka alkoholi sinällään ei ole pahaa, sen käyttö petollisella tavalla saattaa vallata helposti ihmisen ja saattaa hänet sen orjaksi. Siksi ehdoton raittius on kristityn ihanne.

Oikea unen ja levon aika ja määrä on tärkeää. Liiallinen uni veltostuttaa ihmistä, mutta virkistävän levon jälkeen on mieluisaa tehdä työtään. Työnteon suhteen on viisasta noudattaa kohtuullisuutta. Ei pidä rasittaa itseään näännyksiin. Ruumiillinen työ sinällään on erittäin tärkeä tekijä ruumiin voimien vahvistamisessa. Urheilu on tärkeää ruumiin kunnon kehittämisessä, kunhan huolehtii siitä ettei se muodostu itsetarkoitukseksi, jolloin ruumiin terveys ja hyvinvointikin uhrataan hyvien tuloksien vuoksi.

MAALLINEN HYVÄ JA VASTOINKÄYMISET
Monet ihmiset ajattelevat, että onnellisuus on yhteydessä paljon maalliseen hyvään ja sen vuoksi tavoittelevat rikkautta, kunniaa, mainetta, kauneutta, hyvää asemaa, arvonimiä jne. Jotkut pitävät osattomana ihmistä, jolta näitä puuttuu. Monet ihmiset nurisevat jopa Jumalaakin kohtaan, jos heiltä jotakin puuttuu, tai toisella on enemmän kuin heillä. Paljon pahaakin tehdään maailmassa erilaisten maallisten hyvyyksien saavuttamiseksi.
Jumalalle antautuneen ihmisen korkein hyvä ja ainoa elämän tarkoitus on elämä Jumalan yhteydessä. Hän ymmärtää maalliset hyvyydet katoavina ja ohimenevinä. Niillä ei voi päästä Jumalan valtakuntaan. Todellinen kristitty ottaa maalliset hyvyydet kiitollisuudella vastaan, jos Jumala niitä antaa, mutta ei kiinnitä sydäntänsä niihin.

Samoin hän ei myöskään nurise vastoinkäymisistä, jos niitä hänen osalleen tulee. Luottaen Jumalan kaitselmukseen hän ottaa ne vastaan ikään kuin Jumalan kädestä erikoisina armonosoituksina. Raamattu ja pyhät isät opettavat meitä kantamaan nurkumatta ja kiitollisuudella kärsimykset, köyhyyden ja onnettomuudet.

Kärsimysten kautta ihminen huomaa itsessään paljon sellaisia puutteita, joita hän ei muuten tajuaisikaan. Samalla hän oppii kiitollisena antamaan arvon myös ajallisen elämän hyvyyksille. Myötätunnolla hän myös suhtautuu lähimmäistensä koettelemuksiin.