Ortodoksinen usko

Jumalanpalvlukset ja liturgia

JUMALANPALVELUS – USKON TOTEUTUMISTA ELÄMÄSSÄ
Kristus arvosteli voimakkaasti aikansa kirjanoppineita siitä, että nämä asettivat jumalanpalvelusmenot ja riitit erikoisasemaan uskonnollisten hyveiden joukossa, ja Hän opetti, että ainoa Jumalalle sopiva palvelus “tapahtuu hengessä ja totuudessa” (Joh. 4:24). Arvostellen voimakkaasti sapattia koskevaa lainomaista asennetta Kristus sanoi, että “sapatti on asetettu ihmistä varten, eikä ihminen sapattia” (Mk. 2:27). Kristus suuntasi ankarimmat sanansa fariseusten uskonnollisia muotoja koskevia perinnesääntöjä vastaan. Toisaalta Kristus itse kävi, opetti ja rukoili Jerusalemin temppelissä, samoin kuin Hänen apostolinsa ja opetuslapsensa.

Eivätkä kristitytkään luopuneet jumalanpalvelusmenoista, vaan ajan myötä historiallisessa kehityskulussa muodostivat oman jumalanpalvelusjärjestelmänsä. Pelkästään ihmisen sielussa tapahtuva uskon ilmaiseminen muodostuu käsitteelliseksi pikemminkin kuin eläväksi uskoksi. Uskon on ilmennyttävä elävässä elämässä ollakseen elävää uskoa. Kirkon uskonnollisiin jumalanpalvelusmenoihin osallistuminen on uskon toteuttamista elämässämme, ja se, joka ei vain mietiskele uskoa, vaan elää sen mukaan, osallistuu välttämättä Kristuksen kirkon liturgiseen elämään, ottaa huomioon Kirkon, rakastaa Kirkon jumalanpalveluksia ja tuntee ne.

Koko elämämme ilmenee erilaisina rituaaleina. Sana “rituaali” tulee sanasta “pukea päälleen, pukeutua”. Suru ja ilo, päivittäiset tervehtimistavat, ilon- ja harminilmaisut ilmenevät kaikki elämässä ulkonaisina tapoina tai muotoina. Miksi sentähden pitäisi riisua pois kaikki muodot, jotka ilmentävät tunteitamme Jumalaa kohtaan. Miksi meidän pitäisi kieltää kristillinen taide tai kristilliset jumalanpalvelusmenot. Rukousten sanat, kiitos- ja katumushymnit, joita suuret teologit vuodattivat sydämensä syvyyksistä, samoin kuin suuret runoilijat ja säveltäjät, ovat meille suureksi hyödyksi. Niihin paneutuminen on sielun koulutusta, kasvamista Ikuisen aitoon palvelemiseen. Jumalanpalvelukset ohjaavat meitä valaistumiseen, ihmisen kasvamiseen hengellisesti, hänen sielunsa jalostumiseen.

Kristillinen jumalanpalvelus sen laajimmassa mielessä tunnetaan “liturgiana”, toisin sanoen se on yhteisöllistä toimintaa, yhteistä rukousta, samalla kuin jumalanpalveluksia koskevaa tutkimusta kutsutaan liturgiikaksi. Kristus sanoi: “Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellänsä”(Mt.18:20). Jumalanpalvelusta voi sanoa koko kristityn hengellisen elämän ytimeksi. Kun yhteinen rukous elävöittää uskovien joukkoa, he tuntevat olevansa hengellisen ilmapiirin ympäröimiä, joka mahdollistaa heille todellisen rukouksen. Tässä mielessä uskova astuu mystiseen ja sakramentaaliseen yhteyteen Jumalan kanssa, joka on aidon hengellisen elämän olennainen tila. Kirkon pyhät isät opettavat, että puusta puhjennut oksa kuivuu vain siksi, että siltä riistetään sen olemassaoloon tarvittavat elinnesteet. Samoin myös henkilö, jonka yhteys kirkkoon on katkennut, ei enää saa sitä voimaa ja armoa, joka sisältyy Kirkon jumalanpalveluksiin ja mysteereihin, jotka ovat olennaisia ihmisen hengelliselle olemassaololle.

Viime vuosisadan alkupuolen kuuluisa venäläinen teologi isä Pavel Florensky nimitti jumalanpalveluksia “tieteiden synteesiksi”, koska temppelin sisällä kaikki ihmisen olemukseen sisältyvät ainekset jalostuvat. Kaikki ortodoksisessa kirkossa on tärkeää ja olennaista: sen arkkitehtuuri, suitsutussavun tuoksu, ikoneiden kauneus, kuoron laulu, opetuspuhe ja kaikki, mitä palveluksessa tehdään.
Ortodoksisen jumalanpalveluksen toiminnat erottuvat siinä, että ne ovat uskonnollista todellisuutta, jotka välittömästi asettavat uskovan evankeliumin perustapahtumien kanssa läheiseen yhteyteen, ja ikään kuin siirtävät pois ajan ja paikan esteet muisteltavien asioiden ja muistelijoiden väliltä.

Joulun palveluksissa emme vain muistele Kristuksen syntymää, vaan Hän todella syntyy mystisesti. Samoin Hän nousee ylös pyhänä pääsiäisenä. Samanlaisia rinnastuksia voimme tehdä koskien Hänen kirkastumistaan, Jerusalemiin ratsastamistaan, viimeistä Ehtoollista, Hänen kärsimyksiään, hautaamistaan ja taivaaseenastumistaan ja myös kaikkia Kaikkein pyhimmän Jumalan Äidin elämän tapahtumia syntymästä kuolonuneennukkumiseen.

Jumalanpalvelusten kautta ilmenevä Kirkon elämä on Jumalan lihaksitulemisen täydellistymistä. Herra jatkaa elämäänsä Kirkossa ajasta aikaan samanlaisin inhimillisin muodoin, jotka kerran ilmoitettiin, ja kirkolle on annettu kyky tehdä jumalallisten tapahtumien uudelleeneläminen osaksi elämää, ja sille on suotu voima tehdä meidät niistä osallisiksi ja olla niiden uusia todistajia.

VUOROKAUDEN JUMALANPALVELUKSET
Jumalanpalveluksen ajankohtien säätämiseen vaikutti osaksi Vanhan Testamentin perinne, osaksi Vapahtajan kärsimyshistorian tapahtumat. Vainojen aikana oli kristittyjen luonnollisesti sopivinta toimittaa jumalanpalvelusta illalla, yöllä ja aamulla. Vainojen lakattua jumalanpalvelukset sovitettiin melkein kaikkiin vuorokauden aikoihin.

Vuorokausi jakaantui silloin roomalaisten tavan mukaan kahdeksaan ajanjaksoon, vartioon, joista kuhunkin kuului 3 tuntia. Tuntien laskeminen alkoi auringon noususta ja auringon laskusta. Niin muodoin 1., 2. ja 3. tunti päivää vastasi meidän aikamme laskun mukaan kello 7, 8 ja 9 aamulla. Tätä kolmetuntista aikaa sanottiin »ensimmäiseksi hetkeksi». Sitten seurasi aika kello 3:sta 6:een, nykyaikana klo 9—12, jota sanottiin »kolmanneksi hetkeksi»; edelleen 6:sta 9:ään, nykyisin klo 12—15, jonka nimi oli »kuudes hetki» ja vihdoin 9:stä l2:een, klo15—18 eli »yhdeksäs hetki». Samaan tapaan oli yökin jaettu neljään kolmituntiseen »vartioon». Jumalanpalveluspäivä alkoi kristityillä, niin kuin juutalaisillakin, illasta, »yhdeksännellä hetkellä». Tähän ajanjaksoon oli sovitettu. »yhdeksännen hetken» palvelus (vrt. Ap.t. 3:1) ja »ehtoopalvelus». Yhdeksännen hetken kuluttua toimitettiin »ehtoonjälkeinen palvelus». Myöhemmin nämä kolme palvelusta yhdistettiin yhdeksi »ehtoopalvelukseksi». Yöllä, 3.ssa vartiossa, pidettiin »keskiyön palvelus», aamulla »aamupalvelus» ja »ensimmäisen hetken» palvelus. Nämäkin kolme palvelusta myöhemmin yhdistettiin yhteen »aamupalvelukseksi». Kolmanteen ja kuudenteen päivän hetkeen oli myös sovitettu kuhunkin erityinen jumalanpalvelus. Ne yhdistettiin sittemmin yhteen »hetkipalvelukseksi», joka oli johdantona »liturgia»-palvelukseen ja pidettiin sen yhteydessä.

Juhlien aattoiltana tai itse juhlapäivän aamuna, nykyisin lauantai-iltaisinkin, toimitetaan niin kutsuttu vigilia eli öinen juhlapalvelus, joka koostuu ehtoo- ja aamupalveluksesta sekä ensimmäisestä hetkestä. Jerusalemin alkuseurakunnassa vigiliaksi kutsuttiin pääsiäisenä koko yön kestänyttä jumalanpalvelusta. Samantapaisia palveluksia pidettiin myös joulun ja teofaniajuhlan aattoina sekä marttyyrien muisto- ja hautauspäivinä. Aina nämä palvelukset päättyivät Herran Ehtoollisen viettoon. Myöhemmin, vainojen aikana, Rooman seurakunnissa tuli tavaksi kokoontuakatakombeihin myös sunnuntain vastaisena yönä, jolloin juhlapalvelukset kestivät koko yön. Vigilia tarkoittaakin kokoöistä juhlapalvelusta. Itse “vigilia” – sana johtuu “valvomista” tarkoittavasta verbistä. Se tarkoittaa erityisesti vartiosotilaan vahtivuoroa. Vigiliassakin voimme ymmärtää kuvaannollisesti uskovaisten odottavan valvoen Herran tulemista. Yöllä on kristillisessä ajattelussa oma merkityksensä. Nukkuminen ja uni ymmärretään kuoleman ikoniksi. Unessa ihminen ei voi mitenkään määrätä tai hallita itseään. Hän on kuin kuollut. Yö kuvaa myös hyvin ihmisen ja maailman nykyistä tilaa. Ihminen on turvaton, yksinäinen ja pelokas yön pimeydessä. Vigilian 7. sävelmän kanonin 5. irmossi kuvaa ihmisen tilaa maailmassa: “Yö, oi Kristus, on uskottomille pimeä, mutta uskovaisilla on Sinun jumalallisten sanojesi suloisuudessa valkeus.” Vigiliassa tapahtuva Herran odotus saa täyttymyksensä Eukaristiassa, joka toimitetaan vigilian aamupalveluksen jälkeen.

Vigilia- palvelukseen kuului alkuaan psalmien ja hymnien laulamista, joissa kiitettiin kuluneesta päivästä ja ylistettiin taivaallisen valkeuden antajaa Kristusta. Luettiin myös Vanhan Testamentin kohtia. Lopuksi osallistuttiin rakkauden ateriaan eli agapeehen. Aterioimisen jälkeen jumalanpalvelus jälleen jatkui, jolloin kiitettiin ja ylistettiin Herraa alkavan uuden päivän johdosta. Jumalanpalvelus päättyi yhteiseen Herran Ehtoollisen viettoon.
Kirkon alkuaikoina jumalanpalvelusjärjestys vaihteli suurestikin. Rukoukset ja veisut sepitettiin paikan päällä improvisoiden.. Vainojen päätyttyä liturgia tuli vähitellen erilliseksi jumalanpalvelukseksi, joka toimitettiin päivällä. Tämä johti luostareissa kirkollisen vuorokauden jakaantumiseen. Ennen kaikkea tästä oli apua päivittäisessä psalttarin lukemisessa ja laulamisessa. Kirkkovuoden juhlat vakiintuivat ja saivat lopullisen järjestyksensä 1300- luvulle tultaessa. Aikojen kuluessa myös vigilia-palvelus muotoutui nykyiseen asuunsa. Suomessa noudatettu vigilian järjestys on lähtöisin Jerusalemista, ja kulkeutui meille Venäjän kautta.

Muistona siitä, että vigilia ja liturgia ovat kuuluneet yhteen ja muodostaneet yhden kokonaisuuden, on tapa aloittaa pääsiäisyön jumalanpalvelus ennen keskiyötä ns. puoliyöpalveluksella, jonka jälkeen seuraa aamupalvelus, joka sitten jatkuu liturgiana päättyen varhain aamulla.. Samoin ennenpyhitettyjen lahjain liturgia alkaa aina ehtopalveluksella ja päättyy Ehtoollisjumalanpalvelukseen. Ehtoopalveluksella alkavat myös joulun ja teofanian juhlien vietto edeltävinä aattoiltoina, samoin suuren torstain ja lauantain liturgiat ja joskus myös Neitsyt Marian ilmestysjuhlan liturgia.
Vigiliajumalanpalveluksessa Kirkko johdattaa uskovien mieleen auringonlaskun kauneuden ja kääntää heidän ajatuksensa Kristuksen hengelliseen valoon. Kirkko johdattaa uskovia myös tarkastelemaan rukouksellisesti tulevaa päivää ja taivaan valtakunnan ikuista valoa. Kokoöinen vigiliapalvelus esittää loppuaan kohti kulkevan päivän ja uuden tulevan päivän rajaa.

VIGILIA

EHTOOPALVELUS
Ehtoopalveluksessa kiitetään Jumalaa kuluneesta päivästä ja rukoillaan siunausta lähestyvälle yönajalle. Siinä muistellaan lyhyesti myös maailman ja ihmisten luomista, ihmisen syntiinlankeemusta ja lunastusta. Psalmi 104, joka luetaan aluksi, kuvaa maailman ja ihmisen luomista. Ihmisen syntiinlankeemusta kuvaavat katumusrukoukset, jotka pappi lukee hiljaa alttarikorokkeella suljetun pyhän oven edessä psalmia veisattaessa, ja suuri ektenia, joka lausutaan heti psalmin jälkeen, jonka jälkeen luetaan 1. katisma ja psalmin 141 1. ja 2. jae.

Katumusrukoukset sekä suuren ektenian anomukset, joissa pyydetään ylhäältä tulevaa rauhaa ja sielujen pelastusta osoittavat, että rauha on kadotettu ja sielut ovat kadotuksen vaarassa. Katisman sisältö taas kuvailee syntisen ihmisen tilaa, ja psalmin jakeet ovat syntiin langenneen ihmisen hätähuutoa Vapahtajan puoleen. Saatto suitsutusastian kanssa kuvaa ihmisen lunastusta.

Saatto tapahtuu siten, että papisto tulee alttarihuoneesta pohjoisoven kautta alttarikorokkeelle ja palaa alttarihuoneeseen kuninkaan oven kautta laulettaessa veisua »Oi Jeesus Kristus” saaton aikana. Ehtoopalveluksen lopussa lauletaan prokimeni ja luetaan rukous: ”Suo, Herra, että me tämän illan syntiä tekemättä viettäisimme”. Sitten seuraa anomusektenia, ehtoovirrelmät ja hartauden ektenia. Jumalanpalvelus päättyy loppusiunaukseen.
Ehtoopalveluksen kaava
1. Suitsutus alttarissa ja alkusiunaus
2. Alkupsalmi
3. Suitsutus koko kirkossa
4. Papin lukemat ehtoorukoukset
5. Suuri ektenia
6. Katisma
7. Pieni ektenia
8. Avuksihuutopsalmit ja suitsutus
9. Avuksihuutostikiirat
10. Dogmistikiirat
11. Pieni saatto
12. Ehtooveisu
13. “Ottakaamme vaari”
14. “Rauha olkoon teille kaikille”
15. Prokimeni
16. Parimiat
17. Hartauden ektenia
18. “Suo, Herra,” – rukous
19. Anomusektenia
20. Kumartuminen Herran edessä
21. Litania
22. Vanhurskaan Simeonin rukous
23. Rukoukset Pyhälle Kolminaisuudelle
24. Tropari
25. Leipien siunaus
26. Ehtoopalveluksen päätös

AAMUPALVELUS
Aamupalveluksen kaava
1. Heksapsalmit
2. Suuri ektenia
3. “Jumala on Herra”
4. Tropari
5. Katismat
6. Polyeleo
7. Kanoni
8. Eksapostilario ja valovirrelmä
9. Kiitospsalmit ja kiitosstikiirat
10. Suuri ylistysveisu
11. Aamupalveluksen päättäminen

LITURGIA – EHTOOLLISJUMALANPALVELUS
Liturgian lähtökohta ja alku sekä Pyhän Ehtoollisen asettamisajankohta on ortodoksisen tradition mukaan Suuri torstai. Pyhä apostoli Johannes kertoo, että Jeesus opetuslapsineen osallistui juutalaiseen pääsiäisateriaan niisan-kuun 13. päivän iltana, päivää ennen juutalaisten perinteistä pääsiäislampaan teurastamista ja syömistä.

Jeesus Kristus lausui pääsiäisaterialla: “Ottakaa, syökää, tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne murretaan syntien anteeksi antamiseksi” ja “Juokaa tästä kaikki, tämä on minun vereni, se uuden liiton veri, joka teidän ja monen edestä vuodatetaan syntien anteeksi antamiseksi”. Lisäksi hän sanoi: “Tehkää se minun muistokseni”. Nämä sanat ovat edelleenkin jumalallisen liturgian ydin.

Tämä Kristuksen lunastuspalvelukseen kuuluva tapahtuma on jumalallisen liturgiapalveluksen perusta. Pyhät apostolit ja heidän seuraajansa jatkoivat Jeesuksen käskyn mukaan tämän sakramentin toimittamista. Pyhän Ehtoollisen vietossa kristityt myötäelävät Kristuksen elämän, kiusaukset, kärsimykset, kuoleman ja ylösnousemuksen sekä taivaaseen astumisen.

Eukaristia oli apostolisena aikana yhteydessä ylösnousemuksen päivään, sunnuntaihin. Siihen kokoonnuttiin sunnuntaisin, “auringon päivänä”. Kaikki seurakunnan jäsenet osallistuivat siihen. Raamatun lukemisen ja opetuspuheen jälkeen kaikki toivat lahjansa, uhrin Jumalalle (1.Kor. 16:2), niin osallistuen eukaristisen uhrin kantamiseen. Uhri ei tapahtunut siksi, “että Jumala tarvitsisi kristittyjen lahjaa ikään kuin Häneltä jotain puuttuisi, vaan kiitokseksi Hänen valtakunnastaan sekä luodun siunaamiseksi.” Lahjoihin liitettiin myös lähimmäisille tarkoitetut lahjat, ei tavallisena hyväntekeväisyytenä, vaan uhrina Jumalalle. Ilman rakkautta uhri on epätäydellinen. Herran Ehtoollisen vietto oli koko elämän ydin ja keskus. Seurakunta eli Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeisessä karismaattisessa innoituksessa ja Ehtoollisen vietossa seurakunta voimallisella tavalla julisti Herran kuolemaa ja lunastustyötä. Ehtoollisen muotona alkuseurakunnassa oli “leivän murtaminen”, joka tapahtui yksityisissä kodeissa.
Pyhän Ehtoollisen sakramentti siis toimitetaan liturgiapalveluksessa. Sana “liturgia” tarkoittaa julkista tai yhteistä palvelusta yhteiseksi hyväksi. Antiikin aikana sanalla tarkoitettiin mm. valtion viran hoitoa. Ortodoksisessa kirkossa sana “liturgia” tarkoittaa aina ehtoollisjumalanpalvelusta. Sen ytimenä on Ehtoollinen. Varsinaisesta sakramentista käytetään myös nimityksiä “anafora” “Eukaristia” ja “eukaristinen kanoni” Ehtoollista ei voi irrottaa muusta kokonaisuudesta. Ehtoollinen on sakramenteista tärkein, “sakramenttien sakramentti”, niin kuin jo on todettu.

ORTODOKSISEN KIRKON LITURGIAT
1. Johannes Krysostomoksen liturgia.
Liturgian nimi on kunnianosoitus pyhälle Johannes Krysostomokselle, Konstantinopolin arkkipiispalle, joka kuoli v. 407. Hän ei ole kuitenkaan laatinut liturgian tekstejä paria rukousta lukuun ottamatta. Liturgian nimitys vakiintui vasta n. v. 700. Liturgiaa toimitettiin keisarillisessa pääkaupungissa Konstantinopolissa. Vähitellen se syrjäytti muut liturgiat Bysantin valtakunnassa.
2. Basileios Suuren liturgia
Tätä liturgiaa toimitetaan 10 kertaa vuodessa:
*Suuren paaston viitenä sunnuntaina
*Suurena torstaina
*Suurena lauantaina
*Jouluaattona
*Teofanian aattona
Jos aattopäivät osuvat jouluna ja teofaniana lauantaiksi, silloin liturgiat toimitetaan itse juhlapäivänä. Basileios Suuren liturgian kanoni on hieman monisanaisempi, mutta ei juuri muuten eroa Johannes Krysostomoksen liturgiasta.
3. Apostoli Jaakobin liturgia
Tämä liturgia toimitetaan kerran vuodessa, 23.10. apostoli Jaakobin muistopäivänä. Monin paikoin liturgia on jäänyt pois käytännöstä. Suomessa sitä on alettu toimittaa vuodesta 1975, aluksi muutamissa kirkoissa, nykyisin jo yleisemmin. Varsinainen eukaristia-osa on tässä liturgiassa laajin, mutta sisällössä ei ole olennaista eroa. Toimitustavassa ilmenee paikallisia eroja. Poikkeus on mm. se, että tässä liturgiassa annetaan leipä ja viini uskoville erillisinä.

Johannes Krysostomoksen liturgian kaava
Alkusiunaus
Suuri ektenia
Ensimmäinen antifoni (Kiitä sieluni Herraa…)
Pieni ektenia
Toinen antifoni (Ylistä minun sieluni Herraa…) ja ”Jumalan ainokainen Poika…”
Pieni ektenia
Kolmas antifoni (Autuuden lauseet), sen aikana pieni saatto
“TuIkaa kumartukaamme…”
Tropariti ja kontakit
Pyhä Jumala -veisu
Prokimeni
Epistola
Halleluja
Evankeliumi
Opetuspuhe (saarna)
Hartauden ektenia
Vainajien ektenia (yleensä ei sunnuntaisin)
Opetettavien ektenia
Kaksi uskovaisten ekteniaa
Kerubiveisu (”Nyt me salaisesti kuvaamme kerubeja”). Veisun aikana toimitetaan suuri saatto
Anomusektenia
Uskontunnustus
Eukaristia eli ehtoollislahjojen siunaaminen
Anomusektenia
Isä meidän -rukous
Ehtoollislauselma
Papiston osallistuminen ehtoolliseen
Kirkkokansan ehtoolliseen osallistuminen
Kiitosveisut ja -rukoukset
Loppusiunaus

MILLOIN EHTOOLLISEEN TULISI OSALLISTUA
Liturgia ei ole ns. jokapäiväinen jumalanpalvelus. Tavallisimmin osallistutaan sunnuntailiturgiaan. Luostareissa kylläkin liturgiaa toimitetaan joka päivä. Sille ei ole annettu tarkkaan määriteltyä paikkaa vuorokautisessa jumalanpalveluskierrossa. Periaatteessa se voidaan toimittaa mihin vuorokauden aikaan tahansa riippuen 1.) kirkkovuoden ajankohdasta, 2.) päivästä ja 3.) tilanteesta, ei kuitenkaan mielivaltaisesti.
Periaatteena on, että 1) mitä suurempi juhla, sitä varhaisemmin vuorokaudesta liturgia alkaa, esim. pääsiäisenä yöllä, jouluna klo 6–7. Illalla liturgia toimitetaan ankarina paastopäivinä, joulun ja teofanian aattoina, Suurena torstaina ja lauantaina. Meillä kuitenkin tässä suhteessa ei ole yhtenäistä käytäntöä. 2) Mitä ankarampi paasto, sitä myöhäisempi liturgia. Ehtoollinen päättää paaston. Ehtoollinen merkitsee Yljän, Kristuksen, läsnäoloa. Siksi se ilojuhla, jonka ilmaus on yhteinen ateria.

Ihminen ei voi kohdata Kristusta ilman valmistautumista. Paasto ennen osallistumista on valmistautumista, Herran tulemisen odotusta. Kristityn tulisi osallistua Ehtoolliseen aina, kun liturgia toimitetaan. Ehtoollisella käyminen ei saa olla ensisijaisesti tunnekysymys. Osallistuminen on Kristuksen käskyn täyttämistä, Hänen kuolemansa tunnustamista ja ylösnousemisensa juhlimista.Liturgiaa toimitetaan, jotta Kirkon jäsenet voisivat täyttää Kristuksen käskyn ja julistaa Hänen kuolemaansa ja ylösnousemistansa.

ENNENPYHITETTYJEN LAHJAIN LITURGIA ELI PAASTOLITURGIA
Tässä palveluksessa ei toimiteta ollenkaan eukaristista kanonia. Ehtoollislahjat on pyhitetty edellisessä Krysostomoksen liturgiassa tai Basileios Suuren liturgiassa. Tätä liturgiaa toimitetaan suuressa paastossa keskiviikko- ja perjantai-iltaisin. Pyhästä Ehtoollisesta osallistuminen ei riko paastopäivän luonnetta, sillä Ehtoolliseen osallistuminen päättää paaston sen päivän osalta. Tätä liturgiaa nimitetään myös paastoliturgiaksi.

Ennenpyhitettyjen lahjain liturgian kaava
Ehtoopalvelus
1. Alkusiunaus
2. Alkupsalmi
3. Suuri ektenia
4. Katisma ja ns. kolme ehtoorukousta
5. Uhrin valmistaminen uhripöydällä
6. Avuksihuutopsalmit ja -stikiirat
7. Saatto
8. Parimiat
Varsinainen Ennen pyhitettyjen Lahjain liturgia
1. Sinetöiminen
2. Suitsutus pyhän pöydän ympäri
3. Efraim Syyrialaisen paastorukous
4. (Epistola ja evankeliumi)
5. Hartauden ektenia sekä ekteniat opetettavien ja kasteeseen valmistautuvien puolesta
6. Uskovaisten ektenia ja pieni ektenia
7. Paastoliturgian saatto
8. Anomusektenia
9.”Isä meidän” – rukous
10. Ennenpyhitetyt pyhät Lahjat pyhille
11. Leivän murtaminen
12. Papiston osallistuminen Ehtoolliseen
13. Seurakuntalaisten osallistuminen Ehtoolliseen
14. Liturgian päättäminen

HAUTAUSPALVELUS ELI RUUMIINSIUNAUS
Hautaaminen on jumalanpalvelus, jossa Kirkko rukouksin saattaa haudan tuonpuoleiseen elämään uskossa ja synninkatumuksessa nukkuneen kristityn ja kätkee hänen ruumiinsa maan poveen hautausmaalla.

Kohta sen jälkeen, kun sielu on ruumiista eronnut, ruumis pestään, puetaan vaatteisiin (Ap.t. 9 37; Lk. 23: 53) ja pannaan ruumisarkkuun. Vainajan rinnalle asetetaan ikoni ja otsalle otsanauha eli »seppele». Vanha tapa on lukea Ruumiin ääressä psalttaria ja kunkin katisman osan jälkeen erityisiä rukouksia, minkä lisäksi toimitetaan panihida. Sitten ruumis viedään hautauspäivänä Herran temppeliin ja sieltä hautauspalveluksen päätyttyä hautausmaalle.

Otsalehdessä eli »seppeleessä» on Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Äidin ja Johannes Kastajan kuvat ja kirjoitus: »Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon». Vainajan otsaan pantuna tämä seppele viittaa ajatukseen, että kuollut Kristuksen sotilaana, joka eläessään on Pyhän Kolminaisuuden nimeen taistellut pelastuksensa vihollisia vastaan, on nyt kunnialla jättänyt taistelukentän, ja nyt uskon kautta Jeesukseen Kristukseen sekä taivaallisen seurakunnan esirukouksien tähden toivoo saavansa kruunun taivaassa. Psalttaria luetaan jälkeen jääneiden lohdutukseksi. Panihidoja toimitetaan kristillisen ja veljellisen rakkauden osoituksena vainajaa kohtaan ja seurakunnan esirukouksella tahdotaan keventää hänen muuttoansa toiseen elämään. Panihidojen aikana pidetään tuohuksia kädessä sen merkiksi, että edesmennyt on muuttanut maallisesta pimeydestä taivaalliseen valoon. Vainaja asetetaan keskelle kirkkoa kasvot itään päin, ts. alttariin päin.

Hautaustoimitukseen kuuluu: 1) psalmien ja veisujen laulamista, 2) epistolan, evankeliumin ja päästörukouksen lukeminen, 3) vainajan hyvästijättö, 4) mullan paneminen ristin muotoisesti vainajan päälle ja 5) ruumiin laskeminen hautaan.

Veisujen sisältö käsittää koko ihmiselämän kohtalot. Maan tomusta otettu Jumalan kuvaksi luodun ihmisen ruumis pannaan nyt jälleen maahan siitä syystä, että ihminen rikkoi Jumalan käskyjä. Mutta vaikka ihminen kantaakin itsessään synnin haavoja, hän on kuitenkin Jumalan tutkimattoman kunnian kuvaksi luotu, ja sen tähden rohkenee anoa Herran armoa, ja pyrkiä taivaalliseen isänmaahan.
Veisujen jälkeen lauletaan hautauskanoni, jossa toistuu etulauselmana: Saata, Herra, lepoon nukkuneen palvelijasi sielu. Kuudennen laulun jälkeen lauletaan liikuttava kontakki: ”Saata, oi Kristus, sinun palvelijasi sielu lepoon pyhien joukkoon, missä ei ole kipuja, ei suruja eikä huokauksia, vaan on loppumaton elämä.”

Evankeliumin jälkeen pappi lukee päästörukouksen, että Herra päästäisi vainajan synninteoista. Ennen vanhaan oli tapana, että tämä päästörukous oli tavallisesti kirjoitettu eri listalle, jonka pappi luettuaan pani vainajan käteen.
Päästörukouksen jälkeen saattoväki jättää hyvästit vainajan »viimeisellä suutelemisella». Tämän aikana lauletaan veisuja, joissa kuvataan kuoleman surkeutta ja kehotetaan kantamaan esirukouksia vainajan puolesta.

Jäähyväisveisujen jälkeen seuraa ektenia vainajan edestä. Pappi sirottelee ristinmuotoisesti ruumiin päälle multaa lausuen: ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä asuvat.”

Sitten arkku suljetaan ja viedään hautausmaalle, laulettaessa veisua: ”Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon, armahda meitä”.
Haudalle pystytetään risti. Se on merkki Kristuksen voitosta helvetin ja kuoleman yli ja sen todistaja, että vainaja on päättänyt elämänsä kristillisesti.
Näin toimitetaan maallikkojen hautaaminen. Mutta jumalanpalvelus piispoja, pappeja, munkkeja ja lapsia haudattaessa on enemmän tai vähemmän tästä eroava. Jos hautaaminen tapahtuu pääsiäisviikolla, niin suurin osa hautaustoimituksen sisällöstä on ylösnousemuslauluja. Kuolleen piispan tahi papin ruumista ei pestä, vaan voidellaan öljyllä ja puetaan jumalanpalveluspukuun. Kasvot peitetään ehtoollispeitteellä ja hänen käsiinsä pannaan risti ja evankeliumikirja. Niin kauan kuin ruumis on maan päällä, luetaan sen ääressä evankeliumia. Ruumis saatetaan kirkkoon ja hautausmaalle ristisaatossa, vuorokellojen soidessa.

Lasten hautaaminen on lyhyt. Siinä ei rukoilla vainajalle syntien anteeksi antamista, vaan ainoastaan sitä, että Herra ottaisi hänen sielunsa pyhien joukkoon.