Ihmisen lankeemus, synti ja kuolema

SYNTIINLANKEEMUS
Alun pitäen ihminen oli tehty olemaan Jumalan luotu kuva, elämään yhteydessä Jumalan jumalallisen elämän kanssa ja hallitsemaan koko luomakuntaa. Ihmisen epäonnistuminen tässä tehtävässään on hänen syntinsä, jota on kutsuttu myöskin hänen lankeemuksekseen.  Tästä lankeemuksesta Raamatussa kerrotaan vain viitteellisesti. Ihmisen lankeemus tarkoittaa ihmisen epäonnistumista Jumalan antamassa kutsumuksessa. Tämä on Mooseksen 1. kirjan kolmannen luvun merkitys. Tästä lankeemuksesta Raamatussa kerrotaan vain viitteellisesti. Saatana, langennut enkeliruhtinas käärmeen hahmossa, viekoitteli ensimmäiset ihmiset tottelemattomuuteen Jumalan vastaan, uskomaan, että ihminen omin voimin voisi olla Jumalan kaltainen. He eivät seuranneet Jumalan, vaan pahan hengen viitoittamaa tietä. Tuo käärme oli kiusaaja, ensimmäinen langenneista enkeleistä, jotka olivat kääntyneet pois Jumalasta. Näin siis jo ennen ihmisen lankeemusta oli tapahtunut enkelien lankeemus. Eevan ja Aadamin synti oli, että he täysin tietoisina olivat tottelemattomia ja hylkäsivät Jumalan rakkauden. Vapaan valinnan ratkaisuna he kääntyivät pois Jumalasta itsekeskeiseen elämään.

“Lankeemus” tarkoittaa sitä, että ihminen laiminlyö Jumalan antaman kutsumuksen. Ihminen uskoi pahan (käärmeen) viettelemänä, että hän voisi tulla “Jumalan kaltaiseksi” oman tahtonsa ja omien pyrkimystensä varassa. Ortodoksisessa perinteessä “hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen” yleensä selitetään todelliseksi pahan maistamiseksi, kirjaimelliseksi kokemukseksi pahasta sellaisenaan. Joskus tämä syöminen selitetään myös ihmisen yritykseksi mennä sen yli, mikä oli hänelle mahdollista, yritykseksi tehdä sellaista, joka ei vielä ollut hänen voimillaan mahdollista toteuttaa.
Ortodoksisessa perinteessä “hyvän ja pahan tiedon puusta” syöminen on yleisesti tulkittu ihmisen varsinaiseksi pahan maistamiseksi, sananmukaisesti hänen kokemuksekseen pahasta sellaisenaan. Joskus tämä syöminen on Hän “osui harhaan” kutsumuksessaan. Hän rikkoi Jumalan lakia (kts. 1 Joh. 3:4). Näin hän tuhosi sekä itsensä että luomakunnan, joka oli annettu hoidettavaksi ja viljeltäväksi. Synnillään ja synneillään ihminen saattoi koko luomakunnan pahan ja kuoleman valtaan. Raamatussa ja ortodoksisessa teologiassa nämä peruspiirteet kuuluvat aina yhteen; synti, paha, paholainen, kärsiminen ja kuolema.

SYNTI
Sana synti tarkoittaa kirjaimellisesti “harhaan osumista”. Se merkitsee kykenemättömyyttä olla sitä, mitä ihmisen pitäisi olla, ja tehdä sitä, mitä ihmisen pitäisi tehdä. Synti synnyttää yhä enemmän syntiä ja jopa suurempaa pahaa: se aiheuttaa maailmankaikkeutta koskevaa riitaa ja rikkinäisyyttä ja jokaisen ja kaiken lopullista turmeltumista ja kuolemaa. Ihminen pysyy yhä edelleen Jumalan luotuna kuvana – tätä ei voida muuttaa – mutta hän ei onnistu pitämään tätä kuvaansa puhtaana eikä säilyttämään jumalallista kaltaisuutta. Hän tahraa ihmisyytensä pahalla, vääristää ja turmelee sen niin, ettei se voi olla Jumalan puhdasta heijastamista, joksi se oli tarkoitettu olemaan. Myös maailma säilyy hyvänä, itse asiassa “erittäin hyvänä”, mutta se on osallinen luodun herransa synnin valitettavista seurauksista ja kärsii hänen kanssaan kuolemantuskassa ja turmeluksessa. Täten ihmisen synnin vuoksi koko maailma joutuu saatanan hallintaan ja “on pahan vallassa” (Joh. 5 :19, kts. myös Room. 5:12).

Kaikki Aadamin lapset, toisin sanoen kaikki, jotka kuuluvat ihmissukuun, ovat osallisia tästä onnettomasta kohtalosta. Nekin, jotka juuri tällä hetkellä ovat syntyneet Jumalan kuviksi maailmaan, joka on olemukseltaan hyvä, joutuvat välittömästi kuolemaan sidottuun maailmankaikkeuteen, joka on paholaisen vallitsema ja joka sukupolvien ajalta on täynnä hänen pahojen palvelijoittensa huonoa hedelmää.

Ihminen ja maailma tarvitsevat pelastusta. Jumala antaa pelastuksen lupauksen jo alusta alkaen, lupauksen, joka alkaa täyttyä historiassa Aabrahamin, Israelin isän, Kristuksen esi-isän henkilössä. Kaikki Vanhan testamentin Jumalan valitun kansan historiassa saavuttaa lopullisen tarkoituksensa ja merkityksensä Messiaan, Jumalan ainoan Pojan, Jeesuksen syntymässä, elämässä, kuolemassa, ylösnousemuksessa, taivaaseen astumisessa ja kirkastumisessa. Hän on se, joka tulee Isän luota pelastamaan ihmiset heidän synneistään, avaamaan heidän hautansa ja antamaan iankaikkisen elämän koko luomakunnalle.

SYNTIINLAKEEMUKSEN SEURAUKSET
Ihmisen lankeemus ja synti oli siinä, että hän kääntyi Jumala-keskeisyydestä itsekeskeisyyteen. Ihminen ei enää ymmärtänyt itseään, maailmaa ja toisia ihmisiä eukaristisesti. Hän ei enää nähnyt kaikkea Jumalan lahjana, joka olisi pitänyt palauttaa takaisin Jumalalle kiitollisuudella. Sen sijaan hän alkoi pitää kaikkea omana omaisuutenaan, jota oli käytettävä hyväksi. Hän menetti kyvyn nähdä toinen ihminen persoonana ja alkoi käyttää muita mielihyvän ja tyydytyksen lähteinä. Ihminen joutui himon valtaan, ja hänen tarpeensa kasvoivat sitä mukaa kuin hän tyydytti niitä.
Lankeemuksen vaikutukset olivat sekä fyysisiä että moraalisia. Jumalan kuva ihmisen sisimmässä vääristyi, hän menetti Jumalan armon ja hänen luontonsa turmeltui. Hän päämääränsä ihmisenä jäi toteutumatta, kyky jumaloitua, mahdollisuus tulla Jumalan kaltaiseksi, katosi. Jumalan suunnitelma ihmisen jumaloitumisesta ei kuitenkaan rauennut tyhjiin.

Lankeemuksen seuraukset alkoivat ilmetä fyysisellä tasolla sairauksina ja tuskana, ruumiin rappeutumisena ja vanhuuden heikkoutena. Naisen iloksi oli annettu elämän tuottaminen, mutta nyt hän joutui synnyttämään lapset tuskallisesti (1 Moos. 3:16).
Moraaliset vaikutukset näkyvät siinä, että ihminen turhautuu, masentuu ja ikävystyy. Työ muuttui hänelle taakaksi, jota hän joutuu tekemään “otsa hiessä” (1. Moos.3:19). Se ei enää ole ilon lähde ja mahdollisuus pysyä Jumalan yhteydessä. Ihminen vieraantui sisäisesti, hänen tahtonsa heikkeni ja hänen toimintansa alkoi suuntautua itseään vastaan. Ihmisen itsetuhoisuus alkoi. Eräänlainen halvaantuneisuus alkoi toimia hänessä. Kaikki, mitä ihminen teki, alkoi kääntyä pahaksi.

Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan opeta, että ihminen olisi lankeemuksessa “turmeltunut täydellisesti”. Jumalan kuva ihmisessä tosin hämärtyi, mutta se ei kokonaan hävinnyt. Lankeemuksen jälkeenkin ihminen kykenee uhrautumaan ja osoittamaan rakkautta ja sääliä. Tästä ovat osoituksena monet Vanhan testamentin pyhät miehet ja naiset. Lankeemus sai kuitenkin aikaan syvän kuilun ihmisen ja Jumalan välille. Tuota kuilua ihminen ei voi omin voimin ylittää.

KUOLEMA
Myös ruumiillinen kuolema tuli ihmisen osaksi, mikä tarkoittaa sielun ja ruumiin eroamista kuoleman hetkellä. Kuolema tuli katkaisemaan ikuisen elämän ja ihminen joutui pois paratiisista ankarien olosuhteitten armoille (Gen.3). Elämän lopussa on kuoleman portti, joka vie tuonelan valtakuntaan. Jokainen ihminen oli jo syntyessään tuomittu kuolemaan, ja kuolema saa saaliikseen kaikki ihmiset erotuksetta.
Jumala ei kuitenkaan halunnut jättää luotujaan tähän olotilaan, vaan hän valmisti pelastussuunnitelman, jolla kuoleman valta ihmiseen voitaisiin voittaa, ja ihminen palauttaa jälleen alkuperäiseen paratiisilliseen olotilaansa. Tähän tarvittiin ihmistä vahvempi voima, mutta myös ihmistä itseään, sillä hänen tuli haluta omaa pelastumistaan.

Jumalan pelastussuunnitelmassa Jeesus antautui vapaaehtoisesti kuolemaan päästäkseen laskeutumaan tuonelan valtakuntaan. Toisaalta Ihmisen Poika ei kuitenkaan ollut pelkkä ihminen. Hän oli samalla myös tosi Jumala, kaikkivaltias, jolla on mahti kuoleman vallan yli. Laskeutuessaan tuonelaan Jeesus Kristus, Jumalan Poika ja ihminen, mursi tuonelan portit, ja ensimmäisenä kuoleman uneen nukkuneista nousi kuolleista.(Ap.t. 26: 23; 1. Kor. 15: 20 23) Hänen jälkeensä tuonelan portit ovat avoinna, ja Hän voi vetää ylös sieltä jokaisen, joka sitä häneltä pyytää.

Tuonelasta uskovan sielun tie vie paratiisilliseen olotilaan, jossa kuolleista nousseet ihmiset odottavat lopullisen paratiisin luomista. Aikojen lopussa, Kristuksen tullessa toisen kerran maan päälle tämä nykyinen synnin ja kuoleman saastuttama maailma muuttuu toiseksi, ikuiseksi paratiisiksi, sellaiseksi, jonka Jumala alun perin tarkoitti ihmiskunnan asuinpaikaksi. Paha ja kuolema tuhotaan tällöin lopullisesti (1. Kor 15: 24 – 28; Ilm. 21, 2).
Kuolema ei siis ole vain rangaistus, vaan se on myös Jumalan keino vapauttaa ihminen langenneen maailman noidankehästä. Kuolema on myös uudistumisen alku, ei vain elämän loppu. Uskontunnustuksemme mukaan odotamme ruumiin ja sielun ylösnousemusta viimeisenä päivänä.

TEODIKEAN ONGELMA
Maailman pahuuden ja kärsimysten keskellä monet pohdiskelevat teodikean ongelmaa: miksi rakastava ja hyvä Jumala salli enkelien ja ihmisen tehdä syntiä? Miksi Hän sallii pahan ja kärsimyksen? Vastaus tähän vaikeaan kysymykseen on juuri Jumalan rakkaudessa. Rakkaus edellyttää vapautta ja omastaan antamista. Missä ei ole vapautta, siellä ei voi olla rakkauttakaan. Rakastava Jumala haluaa jakaa rakkautensa vapaan tahdon omaavien enkeleiden ja ihmisten kanssa, ei tahdottomien koneiden kaltaisten kanssa. Voidaan sanoa, että siinä Jumala ikään kuin ottaa riskin, sillä vapauden lahjaan sisältyy myös mahdollisuus tehdä syntiä, joka mahdollistaa pahan ja kärsimyksen. Syntiä ei olisi olemassa ilman vapautta. Mutta ilman vapautta ihminen ei olisi Jumalan kuva. Ilman vapautta ihminen ei voisi rakastaa Jumala