Ihminen ja luonto

Luomiskertomuksen mukaan Jumala loi kaiken hyväksi ja asetti ihmisen paratiisiin varjelemaan luomakuntaa. Maailma on Jumalan ja ihminen on vain sen käyttäjä, vaikka onkin asetettu sen herraksi. Ihmiskunnalle on annettu suhteellinen määräysvalta luontoon nähden koko maailmankaikkeudessa, vaikkakin koko luomakunta, taivas ja maa, on tehty meitä varten palvelemaan ja toimimaan meitä varten. Nauttiessaan luomakunnan hyvyyksiä ihmisen tulee samalla varjella sitä sekä Jumalan sille asettamia rakenteita ja järjestystä. Jumalan luomakunnan varjeleminen ja vaaliminen ja sen kunnioittaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että kristityn on kohdeltava hyvin eläimiä ja kaikkea luontoon kuuluvaa.
Kirkkoisät usein puhuvat ihmisolennoista pienoismaailmana, koko luomakunnan “mikrokosmoksena”. Tämä merkitsee sitä, että luonnollinen maailma yhdentyy täydellisesti ihmisolennon ja koko luomakunnan kanssa. Ihmislaji on aineellisen ja hengellisen maailman rajalla yhdistävänä linkkinä. Ennen syntiinlankeemusta ensimmäiset ihmiset kokivat luomakunnan harmonisena kokonaisuutena. Se oli kuin kaunis puutarha. Lankeemus kuitenkin saattoi tuhon voimat olennaisesti inhimillisen vapauden väärinkäyttämisenä luodun ruumiiseen. Luomakunta koki kaksinkertaisen vieraantumisen. Toisaalta se etääntyi Luojasta, toisaalta ihmiskunta menetti kykynsä päästä oikeaan suhteeseen luonnon ja luodun ruumiin kanssa.

Hajaantumisen monet muodot saivat valtaa, ja lisäsivät itse asiassa kuoleman ja turmeluksen valtaa. Kuoleman pelko juurrutti ahneuden, voitonhimon, ahneuden, vihan ja epätoivon ihmislentoihin. Taloudellinen riisto, rotusorto, sosiaalisen epätasa -arvo, sodat, kansanmurhat jne. ja niiden nykyiset muodot ovat seurausta kuoleman pelosta ja kuoleman yhteisöllisistä merkeistä. Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa on erityisiä anomuksia ja litanioita “suotuisien ilmojen, runsaiden maan hedelmien” puolesta tai luonnonkatastrofeilta suojelemiseksi.
Ortodoksisen kirkon ympäristöteologiasta saa parhaiten käsityksen Herran kasteen juhlan liturgisesta viettämisestä. Palveluksen ydin on suuri vedenpyhitys. Eukaristian toimittamisen jälkeen koko seurakunta kulkee ristisaatossa vedenpyhityspaikalle. Luettelemalla Jumalan suuria luomakunnassa ilmeneviä tekoja vedet puhdistetaan ja siunataan ne Kolminaisuuden nimeen upottamalla risti kolme kertaa veteen. Vesien pyhittämisen jälkeen koko luomakunta on pyhitetty ja kykenee jälleen olemaan välikappaleena yhteyteen Luojan kanssa. Luonnon elementtien siunaaminen kaikin tavoin, kuten peltojen, viinitarhojen, ensihedelmien, vehnän jne. osoittaa, kuinka kirkko tunnustaa kaikkien luomakunnan elementtien muuttumisen ihmiskunnan pelastuksen ja kirkastamisen, ja siten koko luomakunnan kautta.

Ortodoksisuus ja ympäristö
Ympäristöön liittyvät asiat kuten ilman ja veden saastuminen, uudistumattomien luonnonvarojen ehtyminen, otsonivyöhykkeen tuhoutuminen, ilmaston lämpeneminen, radioaktiivisen säteilyn lisääntyminen, suunnattomien alueiden metsien hakkaaminen ja aavikoituminen, jne. uhkaavat itse elämää tällä planeetalla. Ihmiset käyttävät tieteen ja teknologian lahjoja väärin lisätessään luonnon hyväksikäyttöä ja muuttaessaan tämän päivän elämän maan päällä kärsimykseksi, ei vain miljoonille olemassa oleville ihmisille, vaan myös tuleville sukupolville. Niiden ääni, jotka vaativat oikeaa kehitystä, yhtäläistä luonnonvarojen jakamista ja ekologista elämäntapaa, systemaattisesti vaiennetaan.
Ympäristökriisi on synti ja tuomio koko ihmiskunnalle. Meidän on löydettävä kirkkoina tapoja kannustaa terveitä ohjelmia, jotka yrittävät varjella ilman, maan ja veden saastumiselta. Kun tänä päivänä puhutaan luomakunnan eheyttämisestä, on ensimmäiseksi puhuttava katumuksen sanoja ja tehtävä sopimuksia uudesta tavasta elää koskien koko ihmiskuntaa. Aikamme maailman tulee katua riistoa, jota olemme kohdistaneet luontoa kohtaan. Meidän on alettava poistaa saastumista, jonka olemme aiheuttaneet, joka tuo kuolemaa ja mineraalien, kasvillisuuden ja eläinten tuhoa maailmanlaajuisesti. Itsellemme tämä tarkoittaa uudelleen sitoutumista yksinkertaiseen elämään, joka tyytyy tarpeellisiin ja – kirkkoisien mukaan – näkee tarpeettoman ylellisyyden köyhiltä tarpeellisen riistämisenä. Huolen luomakunnan uudelleen eheyttämisestä tulisi innostaa kaikkia kristittyjä uudelleen myöntymään itsekuriin, kristityille sopivaan askeettisen hengen uudistumiseen, riippumatta heidän asemastaan, sijainnistaan tai edellytyksistään. Meidän tulee nähdä luotu maailma omana kotinamme, ja jokainen persoona siinä veljinämme ja sisarinamme, joita Kristus rakastaa.

EKOLOGISET ONGELMAT
Nykyään usein mainittuja käsitteitä on ekologia, joka tarkoittaa oppia luonnon lainalaisuuksista ja elollisten olentojen suhteesta elinympäristöön ja toisiinsa, sekä ihmisten suhdetta ja asennetta ympäristöönsä ja toinen toisiinsa siinä ympäristössä, missä he elävät. Kristinusko torjuu sekä dualistisen että panteistisen käsityksenluonnosta

Ortodoksisessa perinteessä ei ole teoreettista oppirakennelmaa, jota järjestelmämielessä voitaisiin kutsua ortodoksiseksi ekologiaksi. Isien opetuksissa on kuitenkin sellaisia aineksia, joiden pohjalta voi muodostaa perusajatuksia ja keskeisiä periaatteita ekologiasta ortodoksisessa hengessä. Isien kuva maailmasta on jumalakeskeinen, koska kaikki on Jumalan luomistyötä, mutta samalla se on ihmiskeskeinen, koska muu luomakunta on annettu ihmisen hallittavaksi ja ihmistä palvelemaan. Jumalan luoma maailma on rakennettu ja tarkoitettu tasapainoiseksi kokonaisuudeksi, missä kaikilla ja kaikella on paikkansa ja tehtävänsä. Tämän tasapainon kunnioittaminen ja säilyttäminen on Luojan työn kunnioittamista ja Hänen tahtonsa toteuttamista. Tästä periaatteesta voidaan vetää monia käytännön johtopäätöksiä ihmisen oikeuksien rajoituksista luomakuntaan ja siis myös ympäristöönsä nähden. Luonnon ja sen rikkauksien käyttäjänä ja nauttijana ihmisen tulee samalla varjella sitä rakennetta ja järjestystä, minkä Jumala on asettanut. Taloudelliseen hyötyyn sidotut arvot ovat päässeet vallalle maailmassa nyt enemmän kuin koskaan, ja ne aiheuttavat luomakunnalle monenlaista riistoa. Jumala on tarkoittanut luomakunnan, eläimet ja ihmiset mukaan luettuna, ylläpidettäväksi rakkauden ja toisten huomioonottamisen periaatteiden mukaisesti.

‘Laajasti ymmärrettynä Kirkko on perustettu ja asetettu koko maailman pelastamiseksi, joskin se ensisijaisesti on olemassa ihmissuvun ja ihmisen pelastamiseksi ja saattamiseksi jälleen oikeaan suhteeseen Jumalaan ja samalla Hänen maailmaansa. Tähän ajatuskokonaisuuteen liittyy näkemys maailman sakramentaalisuudesta ja elämän sakramentaalisuudesta. Kaikki on tarkoitettu palvelemaan Jumalan pelastussuunnitelmaa ja Hänen tahtoaan, kaikki on tarkoitettu pyhitettäväksi. Jumalallistaminen eli theosis kohdistuu tässä mielessä kaikkeen.
Ortodoksinen asenne luontoon ja ympäristöömme ilmenee luonnon teologiana, joka korostaa sitä, miten luonnon rakenteessa voimme nähdä Jumalan tekoja ja Hänen hyvyyttään ja siten luonnon järjestyksen avulla oppia jotakin Jumalalta. Se ilmenee myös sakramentalismina, mikä merkitsee pyrkimystä saattaa kaikki aineellinen – kaikki luotu – Jumalan välikappaleeksi ja pyhittää kaikki palvelemaan ja ilmaisemaan Jumalaa. Ja se ilmenee myös askeettisena elämänasenteena, joka korostaa sitä, että Jumalan yhteyteen ja jumaloitumiseen pyrkivän ihmisen tulee olla vapaa aineen “orjuudesta” ja aineellisuuden korostamisesta.

Jos ihminen syrjäyttää nämä päämäärät ja tähtää maksimaaliseen taloudelliseen tai nautintoja palvelevaan hyötyyn, on seurauksena luomakunnan rappeutuminen, ehtyminen ja lopulta tuhoutuminen. Siksi ns. ekologinen ongelma on ensisijaisesti eettinen ongelma.

Ortodoksinen kirkko on tietoinen vastuustaan maailman kohtalosta ja syvästi huolissaan tämän aikakauden sivilisaation synnyttämistä ongelmista. Ekologiset ongelmat ovat niiden joukossa huomattavan suuri osa. Tänä päivänä maan kasvot ovat vääristyneet koko maapalloa koskevassa mittakaavassa. Maapallon sisus, maaperä, vedet, ilma ja kasvillisuus ovat vahingoittuneet. Ihminen ei enää tyydy sen erilaisiin lahjoihin, vaan riistää ympäröivä luontoa, koko ekosysteemiä, aivan pidäkkeittä. Kaikkialla tapahtuu teollisen tuhlauksen aiheuttamaa ympäristön saastumista, maatalousteknologia on huonoa, metsien ja maan pintakerros häviää. Uudistumattomat mineraalivarat on pian imetty tyhjiin ja juomavesivarastot käytetty loppuun. On ilmennyt suuri määrä vahingollisia aineksia, jotka eivät sisälly ja jotka ovat kertyneet biosfäärin kiertoon. Ekologinen tasapaino on vahingoittunut, ihminen on kasvokkain luonnon kehityskulun pahanlaatuisen hätätilanteen kanssa, johon sisältyy sen luonnollisen tuottavan voiman katoaminen.

Ortodoksinen kirkko arvostaa ponnisteluja ekologisen kriisin voittamiseksi ja kehottaa ihmisiä tehokkaaseen yhteistoimintaan toimimalla päämääränään suojella Jumalan luomakuntaa. Kirkon tehtävä on muistuttaa ihmistä eettisesti kestävistä periaatteista ja kehottaa ihmisiä yksinkertaiseen elämään ja lähimmäisenrakkauteen. Ortodoksia ei näe luontoa ympärillämme erillisenä ja itseensä sulkeutuneena rakenteena. Kasvi-, eläin- ja ihmisen maailmat ovat keskenään yhteydessä toisiinsa. Kristilliseltä kannalta luonto ei ole luonnonvarojen talletuspaikka itsekästä ja vastuutonta kulutusta varten, vaan talous, jossa ihminen ei ole isäntä, vaan huoneenhaltija, ja temppeli, jossa hän toimii pappina palvellen Luojaa.
Luonnon muuttaminen pitäisi aloittaa sielun muuttamisella. Pyhän Maksimos Tunnustajan mukaan ihminen voi muuttaa maan paratiisiksi vain, jos hän palauttaa paratiisin itsessään.

YMPÄRISTÖNSUOJELU
Ihmiskunta sekä yksilöinä että kokonaisuutena ei enää ymmärrä luonnon järjestystä Jumalan merkkinä ja sakramenttina vaan pikemminkin hyödyntämisen kohteena. Luonnon kunnioittaminen tarkoittaa sen tunnistamista, että kaikilla luoduilla ja kohteilla on ainutlaatuinen paikkansa Jumalan luomakunnassa. Ihmiskunnan tehtävä on saattaa ennalleen oikea suhde Jumalan ja maailman välillä sellaiseksi kuin se oli Eedenissä. Kirkon eukaristinen luonne ennen muuta tarkoittaa luonnon varojen käyttämistä kiitollisuudella, uhraamalla ne takaisin Jumalalle. Ortodoksisuudessa askeettinen luonne, velvoittaa paastoamiseen ja muuhun hengelliseen toimintaan. Kaikki meille suotu on itse asiassa Jumalan meille suomia lahjoja tarpeidemme tyydyttämiseksi. Niitä ei ole meille annettuja väärinkäyttämiseksi ja hukattavaksi yksinkertaisesti siksi, että me kykenemme kunnioittamaan niitä. Suhteessamme ympäristöömme ”askeettisuus” tarkoittaa vapaehtoista itsensä rajoittamista luonnon resurssien ja ruuan käytössä. Meitä kutsutaan tekemään ehdoton ero sen välillä mitä haluamme ja mitä tarvitsemme. Askeettisen hengen tarve on ilmaistavissa yhdellä avainsanalla: uhraus. Tämä ulottuvuus juuri puuttuu usein ympäristöajattelussamme ja ekologisessa toiminnassamme. Perussyy kaikkiin vaikeuksiimme koostuu inhimillisestä itsekkyydestä. Tarvitaan uusi tapa ajatella omaa itseämme, suhdettamme maailmaan ja Jumalaan. Ilman tätä vallankumouksellista “mielen muutosta” kaikki luonnonsuojeluprojektit, kuinka hyvää tarkoittavia ovatkaan, jäävät lopulta tehottomiksi.