Helvetti

Helvetti – käsite

Jotkut ortodoksiteologit näkevät esimerkin eroista idän ja lännen välillä opetuksessa helvetistä luotuna  paikkana. Ortodoksinen taivas ei ole jokin paikka taivaalla, vaan se on olemista Jumalan kanssa. Pelastus Idässä ortodoksisuuden mukaan ei ole pelastusta Jumalan vihalta, kuten Pyhä Iisak opettaa, että Jumalan rakkaus on elämän puu. Itäisen kristinuskon mukaan vihainen Jumalan ei lähetä ihmisiä helvettiin.Helvetti, joka tunnetaan idässä, ei ole myöskään Jumalan poissaoloa eikä sielun eroa Jumalan läsnäolosta, vaan pikemminkin päinvastoin – taivas ja helvetti ovat jumalallisen läsnäolon kokemista joko miellyttävänä tai epämiellyttävänä, riippuen kunkin hengellisestä tilast. Lopuksi teologinen käsitys helvetistä tai ikuisesta kadotuksesta  myös teorian kautta ilmaistaan ​​lännessä erilaisena kuin idässä.

Ortodoksinen kirkko katsoo, että sekä taivas että helvetti ovat Jumalasuhteen tila, joka on joko teoosis tai kadotus, joista molemmista puhutaan usein Jumalan läsnäolon vaikutuksessa olemisena. Ortodoksinen kirkko opettaa, että ikuinen kadotus  tulisessa järvessä ja taivaassa tapahtuvat samassa todellisuudessa, joka on olemista Jumalan kanssa; Jumala on taivas, Jumala on Jumalan valtakunta ja taivas.Sillä, joka vihaa Jumalaa (olemassaolona, elämänä, jota kutsutaan misoteismiksi), sellainen tila Jumalan läsnäolossa on ikuinen kärsimys.

Ortodoksinen kirkko opettaa, että taivas ja helvetti ovat samaa todellisuutta, ja että Helvetti ei ole eroa Jumalasta symbolisesti tai fyysisesti. Helvetti,kuten  ortodoksisuudessa opetetaan, on valittu paikka. Länsimainen näkemys  helvetistä (nimeltään inferno tai infernus) voidaan ymmärtää Augustinuksen teoksista olevan mahdollisesti maapallon alla sijaitseva paikka. Pyhä Gregorios Nyssalainen, joka itse uskoi apokatastasiin ja yleiseen ennalleensaattamiseen, väitti, että Hades (paikka, joka toimii kuoleman jälkeen sielujen säiliönä, ei helvetin paikkana sinänsä) on maanalainen alue.

Kuten sekä Idän että Lännen kirkko opettaa, ei ole paikkaa, jossa Jumala ei ole, ja Jumalan rakkaus koskee  kaikkia ihmisiä, myös syntisiä. Helvettiä kuvataan itsensä poisulkemiseksi  yleismaailmallisesta  rakkaudesta,  itsensä irrottamista pois rakkaudesta,tai vain Jumalan vihollisena. Ainoastaan ​​ihmisen sydämestä, joka sulkee pois Jumalan, voidaan sanoa, tietyssä mielessä, ettei Jumala ole sielä,  ja niin Idän ortodoksipiispa Kallistos Ware kirjoitti, että Helvetti on “paikka, jossa Jumalaa ei ole” (korostus alkuperäisessä). Pappismunkki Patapios piti  katsauksessaan piispan teoksessa tätä ilmaisua epäortodoksisena.

Helvetin luonne/tila

Historiassa ortodoksiset teologit ovat uskoneet erilaisiin ​​näkemyksiin helvetin luonteesta (ja jopa kestosta). Iōannēs Polemesin mukaan ortodoksinen pyhä Thefanes Nikealainen väitti, että kadotetut näkivät jumalallisen valon ja tunnistivat tämän valon helvetin tulen ohella: “Theofanes huomauttaa, että tällainen jumalallinen näky on synnintekijöiden kärsimyksen syynä, koska jumalallinen valo koetaan helvetin rankaisevana tulena.” Polemesin mukaan ortodoksinen pyhimys Gregory Palamas ei kuitenkaan uskonut, että syntiset voisivat kokea jumalallista valoa: “Toisin kuin Theofanes, Palamas ei uskonut, että syntisillä voisi olla kokemusta jumalallisesta valosta […] Palamas ei näytä missään teoksissaan hyväksyvän Theofaneksen näkemystä siitä, että Taborin valo on identtinen helvetin tulen kanssa. “

Nykyään  Idän ortodoksit ja Itämaiset ortodoksiset kirkot opettavat, että taivas ja helvetti kuuluvat  samaan valtakuntaan, joka on Jumalan läsnäolossa.Jotkut teologit ovat verranneet helvetin Idän kirkon  näkemystä helvetistä läntisen kirkon näkemykseen kiirastulesta.

Idän ortodoksit ja Itämaiset ortodoksiset kirkot opettavat, että sekä valitut että kadoteut tulevat Jumalan läsnäoloon kuoleman jälkeen ja että valitut kokevat tämän läsnäolon valona ja lepona, kun taas kadotetut kokevat sen pimeytenä ja piinana. Ortodoksit näkevät, että Raamattu ja patristinen perinne tukevat  tätä oppia.

Kuoleman  jälkeinen elämä tuomituille on kauheaa aavistusta tuomiopäivästä, kun taas valitut onnellisina odottavat kuolleiden ylösnousemusta. Ortodoksiset kristityt rukoilevat kuolleiden puolesta ja uskovat, että tällaiset rukoukset ovat hyödyllisiä kuolleille. Jotkut ovat väärin ymmärtäneet ortodoksisen kirkon opetuksen niin, että joskus kadotettu  sielu voitaissiin pelastaa kuoleman jälkeen elävien rukousten kautta. Ortodoksinen opetus on pikemminkin sellainen, että poisnukkuneiden sielut – joko taivaassa tai helvetissä – eivät joudu “lopulliselle tuomiolle” ennen “tuomiopäivää”. Niinpä elävät rukoilevat kuolleiden sielujen puolesta, että Jumala antaisi heille iankaikkisen elämän, pyytäen Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän esirukouksia poisnukkuneiden puolesta.

Tuomiopäivänä ruumiit nousevat ylös ja yhdistyvät sielujensa kanssa. (Mm. tästä syystä ortodoksiset kristityt eivät käytä polttohautausta.) Viimeisellä tuomiolla ihmisen (ruumiin ja sielun) täyteys kokee lopulta täydellisesti taivaan ilot – tai helvetin kärsimyksen.