Kasvatusteoreetikko Klemens Aleksandrialainen

Elämänvaiheet

Titus Flavius Clemens, niin kuin nimi alun perin kuuluu, oli kreikkalaissyntyinen, nähtävästi pakanallisista van­hemmista. Kotikaupunki lienee ollut Ateena. Hänen elämästään tiedetään varsin vähan mitään varmaa. Synty­mä sijoittuu vuosien 140 ja 150 välille, ja ainakin vuonna 215 hän on jo kuollut. Hän vaelsi opintomatkoilla valta­kunnan kreikkaa puhuvissa maakunnissa Vähästä‑Aasi­asta ja Syyriasta aina Etelä‑Italiaan ja Egyptiin saakka. Aleksandriassa hän tapasi etsimänsä henkilön, arvostetun opettajan, jonka oppilaaksi hän jäi. Tämä mies oli Pantai­nos, kristillisen koulun tai opiston johtaja, joka antoi suullista opetusta – kirjallista jäämistöä ei häneltä ole periytynyt. Klemens siirtyi hänen paikalleen noin vuonna 180.

Klemensiä on sanottu oppineimmaksi varhaisen kirkon isistä. Hän on oikeaop­pinen katolinen kristitty, mutta hän ei ole jyrkkä kään­nyttäjä, vaan maltillinen, asiallisiin syihin vetoava kes­kustelija. Aleksandrian, silloisen suurkaupungin moni­puolinen kulttuuriympäristö on hänelle mitä sopivin ko­tipaikka. Hän perehtyy kaikkeen, filosofisiin virtauksiin ja idän mysteeriuskontoihin, etsii totuutta ja totuuden siemeniä, mistä niitä löytyneekin, ja päätyy sitten pe­rustukseen, jonka kristillinen usko on löytänyt Kristuk­sessa, jumalisuuden salaisuudessa.

Klemens ei ollut syntynyt kristinuskon parissa. Vaikka tiedot hänen elämästään vaihtelevat, aleksandrialaisesta opettajasta ilmeisesti tuli kristitty varhaisaikuisuudessa.Justinuksen tavoin Klemenskin päätyi kristinuskoon filosofian kautta.Kenties hän koki älyllisen kääntymyksen. Nähtävästi uskonnollinen kokemus, joka sai hänet hyväksymään kristinopin, oli hänestä vain vähän tai ei ollenkaan vaikea. Sitten hänestä kristittynä, päinvastoin, tuli pappi, ja lopulta kaikkien kuuluisin opettaja seudullaan ja omana aikanaan.

Saataisi olla virhe ajatella Klemensiä akateemikkona suppeassa mielessä. On totta, että hänen maineensa on suurin opettajana, ja se laitos, johon historia kiinteimmin hänet yhdistää, oli katekeettikoulu. Kuitenkaan Klemens ei ollut vain opettaja, hän oli paimen ja myöhempinä vuosinaan kirjailija.

Hänen koulunsa, jonka Pantainos oli jättänyt hänen huostaansa, tuskin oli koulu tavallisessa nykyaikaisessa merkityksessä. Enemmänkin se oli Platonin Akademian tai Aristoteleen Lyceumin kaltainen. Se oli hyvin valittu koti, jossa oli hyvä, mahdollisesti erinomainen kirjasto. Hänen koulunsa luonteesta olemme luultavasti sanoneet tarpeeksi, paitsi lisäksi vielä se, että Klemensin johtamisaikana se ei ollut kirkollisen valvonnan alainen. Se oli riippumaton tällaisesta kontrollista. Koulu oli eräänlainen opiskelukerho, jossa nuoret miehet tutustuivat krislliseen opetukseen persoonallisista syistä, joko uskonnollisista tai vapaamielisistä syistä. Ajatus, että tämä koulu, jota Klemens johti, olisi kristittyjen opettajien laitos, edustaa kapeaa ja virheellistä näkemystä.

Klemensin toiminnansta opettajana tiedetään tarkasti vain vähän ja useimmat käsitykset hänen kyvykkyydestään johtunevat hänen maineestaan koulun johtajana. Häviämätön maine opettajana – ei pelkästään joidenkin tyytyväisten opiskelijoiden kohteliaisuutta-on kunnioitusta, jonka historia on antanut Klemensille.

Hänet kuvataan lempeänä, perusteellisena, oppineena miehenä. Kun hänen omaperäisyyttään tutkijana mainitaan vain vähän ja vielä vähemmän osoitetaan arvonantoa hänen kirjalliselle kyvykkyydelleen, opttajana hän oli hyvin valmistautunut ohjaamaan ja opstamaan opiskelijoita älyllisiin seikkailuihin. Hän oli sekä paljon lukenut ja laajasti oppinut, ja hänen elämänsä oli täydellisesti pyhitetty oppimiselle.

Hän ei koskaan kulkenut kulunutta uraa, tietoisesti vältti tavanomaisia kaavoja ja iskulauseita, eikä koskaan lakannut kyselemästä, tutkimasta ja ajattelemasta. Hän oli mestari väittelyssä, voisi melkein sanoa oppimestari ja boheemi. Hän oli keskusteleva ihminen, hengellisen kokemuksen mies ja harjaantunut sielujen paimen. Tiedämme vähän hänen elämänsä ulkonaisista vaiheista. Häne on sanottu syntyneen Ateenassa, mutta mahdollisesti tämä tieto on vain vartauskuvallisesti oikein. Justinuksen tavoin hän oli matkustelija ja vieläpä kristityksi tulonsa jälkeen hän matkusteli keisarikunnan kaikkien kreikkaa puhuvien maakuntien halki, Vähä – Aasiasta ja Syyriasta etelä – Italiaan ja Egyptiin, pyrkien kaikkialla lisäämään sivistyneisyyttään. Luonteenomaista on, että myöhemmin hän piti näitä matkoja todellisen” opettajan” etsimisenä.

Klemens Aleksandrialaisesta on sanottu, että hän oli” fi­losofi ja gnostikko, filosofi aluksi, gnostikko lopuksi, mutta molempia kristittynä”. Klemens piti itseään ortodoksina, katolisena kristittynä, ja oikeutetusti niin sikäli, että hän hyväksyi tärkeimmän tuloksen taistelusta gnostilaisia vastaan, Kirkon raamatun. Teologina Klemens oli siksi ennenkaikkea eksegeetti: hän piti raamatun selittämistä varsinaisena päämääränään ja kutsumuksenaan

Hän ei pysynyt loppuun asti Aleksandriassa, jossa hän oli elänyt pitkän aikaa. Vuonna 202 tai 203 hän lähti sieltä lopullisesti pakoon nähtävästi vastustuksen pakottamana, joita toimeenpantiin kristittyjä ja heidän lähetysjulistustaan vastaan, joka voimistui Septimus Severuksen aikana. Noin vuonna 211 kuulemme Kappadokiasta, että tuossa paikassa Klemens” oli vahvistanut kirkkoa ja avartanut sen tietämystä” ja oli matkustanut sieltä Syyrian Antiokiaan mukanaa sanoma Kirkosta (Eusebios: H. E. VI: 11. 5 f). Hän kuoli luultavasti tämän jälkeen, koska noin vuonna 215-216 aikaisempi Kappadokian piispa Aleksander jo sisällyttää” pyhän Klemensin” erinomaisiin” mestareihin ja veljiin” Pentenuksen kanssa,” niiden isien kanssa, jotka ovat edesmenneet ennen meitä” (Eusebios: H. E. VI. 14.8 f).

Myöhempi Kirkko kieltäytyi liittämästä Klemensiä tunnustamiensa pyhien joukkoon.

Kaikista Kirkon isistä Klemens oli epäilemättä kaikista” epäkirkollisin”, toisin sanoen, joka oli kaikista välinpitämättömin organisoidusta Kirkosta. Ja kuitenkin jopa niin aikaisin kuin hänen aikanaan Kirkon ongelmat – sen laki, sen toiminta, sen saarnan oikeaoppisuus – olivat tulleet kaikkialla uhä tärkeämmäksi.

Klemensin myöhemmista vaiheista tiedetään varsin vähän. Vuosien 202 tai 203 jälkeen hän jättää Aleksand­rian, jossa tunnettiin Septimius Severuksen kristittyjä vastaan kohdistuneiden toimenpiteiden paine. Vuoden 211 paikkeilla kuullaan Kappadokiasta, että hän on vah­vistanut ja tiedollaan avartanut siellä olevaa Herran seu­rakuntaa sekä matkustanut Syyrian Antiokiaan erään kir­kollisen kirjelmän viestinviejänä. Nähtävästi hän kuoli pian tämän jälkeen.

Teokset

Eusebios Kirkkohistoriassaan mainitsee seuraavat Klemens Aleksandrialaisen teokset: 8-osainen Stromata, Hypotyposes eli Institutions, “Kehotus kreikkalaisille”, Paedagogue, tutkielma nimeltään Miten rikas mies voi pelastua?, yksi kirja pääsiäisesta, kehotus kärsivälllisyyten osoitettuna äskenkastetuille, ja kirkkokaanon.

Klemensin kirjallinen perintö joutui saman kohtalaon aliseksi kuin kaikkien tämän kauden isien: suurin osa siitä on kadonnut. Protrepticus on kristillinen lähetyslehtinen, joka on laadittu kokonaan muinaisten filosofisten” kehoitusten” tyylillä. Sen tarkoitus on sama kuin toisen vuosisadan tavallisten kristittyjen” apologioiden”, mutta se ulottui aivan eri tasolle ja näissä lehtisissä ei ole mitään tavallista suurellista latteutta.

Suurella hengen palavuudella se haastaa lukijan kuulemaan tästä eteenpäin uutta laulua, jonka laulaja ja uusi henkilö on uusi Orfeus, Logos, peräisin Siionista, ennemminkin kuin muinaisia jumalia ylistäviä myyttisiä lauluja.

Monet Klemensin niin kuin useiden muidenkin kirkkoisien kirjoista ovat kadonneet. Säilyneistä on huomattavimpia Protreptikos, kehotuspuhe kreikkalaislle, joilla ymmärretään lähinnä pakanoita. Se on kuin laajahko lähetys – ja mainoslehti. Lukijaa vaaditaan vanhojen jumalien kunniaksi sepitettyjen myyttisten laukujen sijasta mieluummin kuuntelemaan uutta Orfeusta, joka on Siionissta lähtenyt Logos. Sitten seuraa tavanmukainen polemiikki pakanallisten menojen mielettömyyttä ja moraalittomuutta vastaan. Samalla tunnustetaan filosofiaan sisältyvä suhteellinen totuuspitoisuus, koko totuus on Logoksessa.

Edellisen teoksen jatkoa on Paidagogos (Kasvattaja), kolme kirjaa käsittävä sarja. Se on ohje äsken kääntyneille. Kasvattajana ymmärretään olevan itsensä Kristuksen. Yksityiskohtaisesti neuvotaan, missa kulkee oikea tie eri asioissa ja tilanteissa: syöminen ja juominen, asunto ja sen varusteet, juhlat ja huvitukset, nukkuminen ja pukeuturninen, seurustelu yhteiskunnas­sa ja eri sukupuolten välillä. Teos pdättyy hymniin Kris­tuksen kunniaksi. Nähtävästi on lähteinä käytetty oman ajan kirjallisuutta, joka neuvoo säädylliseen käytösta­paan.

Nämä kehotukset jatkuvat perinpohjaisessa Paedagoguksessa eli” Kasvattajassa”. Tämän tutkielman tarkoituksena on käsitellä vasta alussa olevia kristittyjä koskevia moraalisia ja sosiaalisia kysymyksiä helpolla, pikkutarkkuutta välttävällä tvalla. Pohdiskelu kääntyy ennenkaikkea käytännön elämän ja tapojen historiaa tutkivaa suuresti kiinnostavaan käyttäytymiseen: syömis – ja juomistapoihin, kodin järjestykseen ja elämään, juhliin ja ajanvietteeseen, uneen ja virkistykseen, ehostukseen ja kaunistautumiseen, yhteiskunnalliseen ja sukupuolten väliseen kanssakäymiseen: kaikkia näitä aiheita käsitellään. Kokonainen kappale on omistettu jalkineille, toinen melkoisen pitkä yksinomaan hajusteille, voiteille ja kukkaseppeleille.

Klemensin tuntemiseksi kokonaan on välttämätöntä turvautua hänen teokseensa Stromateis. Stromateis (Kirjavia kankaita tai Tilkkutäkki) sisältää kahdeksan osaa nimensä mukaisesti erilaista ja sekalaista materiaalia, yhteenliitettynä niin kuin värit matossa. On otaksuttu, etta Klemens ajatteli teoksesta eäänlaista tieteellistä dogmatiikkaa. Sellaista ei kuiten­kaan syntynyt, eikä kirjoittajalla muutenkaan näytä ol­leen systemaattista kykyä, taitoa loogisen oppijärjestel­män luomiseen. Tärkein aihe on kristinuskon suhde maalliseen sivistykseen. Filosofia on Jumalan antama ja samassa asemassa kreikkalaisille kuin laki juutalaisille. Laajasti käsitellään tosi marttyyriuden, kristittyjen veri­todistajien merkitystä. Erityisellä rakkaudella kirjoittaja ajattelee täydellistä” gnostikkoa”, kristittyä, jossa tieto ja rakkaus ovat yhdistyneet.” Kankaiden”,” mattojen” on sanottu muodostavan hengellisen puutarhan, jossa on istutettuna sekaisin hedelmallisiä ja hedelmättömiä puita, niin ettei kukaan utelias tai teeskentelijä voi niitä varas­taa. Mutta sisäisesti valmistunut löytää ne ja voi niistä nauttia.

Otsikko asettaa sen klassisten kirjailijoiden samalla tavoin valikoitujen tuotteiden joukossa, jotka tunnetaan” kuvakudoksina”,” korumpeluna”,” ketona” tai” kierreurana”.  Ne ovat kokoelmia, alustavia tutkielmia ja luonnostelmia, jotka kehiteltiin Kreikassa eräänlaiseen taidemuotoon. Viimeisessä, kahdeksannessa kokoelmassa (Mattokäärössä) aineistoa ei ole ollenkaan järjestetty. Se muodostuu kokonaan alustavista luonnoksista ja katkelmista, joita Klemens on aikonut käyttää myöhemmin. Kuitenkin voidaan kysyä, kuinka pitkälle Stromateisin oli tarkoitus olla laajemmalle yleisölle

Stromateis, kirja, joka, kuten arvostelijat sanovat, kirjoitettiin ennen Paedagogosta, on luonteeltaan vaikea kuvattavaksi. Näyttää siltä, että jotkut osat siitä ovat kadonneet. Kuitenkin vain muutamissa jäljellejääneistä kahdeksan kirjan 193 kappaleesta on kasvatusteorian luonne, vaikka kaikki niistä koskettelevat henkistä kulttuuria. Kuitenkin Klemens ilmaisee työn alussa ja monta kertaa toisaalla aivan selvästi, miksi hänen täytyi rakentaa epäsäännöllisyyden periaatteelle ja vaihtoi niin usein normejaan ja suhtautumistaan. Metodi on seurausta syyn luonteesta, jota se tarkoitettu palvelemaan. Kristinuskoa ei voi opettaa ainakaan sitä ei voi välittää kirjoittamalla ja saattaa kaikkien saataville kerralla ja kokonaan. Sen todellisuus on käsittämätön ja on paljastuu kokonaan vain niille, jotka ovat kypsiä siihen ja Jumalan riittävästi siunaamia. Jokaisen uuden henkilön tulee omaksua usko ja hätiköidyt julkaisut vain halventavat sitä.” Mattokääröt” muodostavat sen vuoksi harkitun pensaikon,” hengellisen puiston, johon on istutettu hedelmällisiä ja hedelmättömiä puita sikin sokin, niin että pelkästään uteliaat ja teeskentelijät eivät pysty varastamaan hedelmä ja vain ne, jotka sisäisesti valmistautuvat löytävät ja voivat nauttia niistä.

Enemmän kuin muut Klemensin työt Stromateis on luonteeltaan luentomuistiinpano-tyyppinen.  Huolimatta Klemensin varoituksesta, että hän on vain viitannut joihinkin asioihin ja jättänyt toiset kaiken ulkopuolelle, Stromateisin lukija saanee anteeksi, jos hän tulle loppupäätelmään, että Klemens jätti ulkopuolelle liian paljon.

Kuten edellä mainittiin Stromateis muodostuu kahdeksasta kirjasta sisältäen kaikkiaan 193 kappaletta, joista jotkut ovat hyvin lyhyitä. Yksikään kirja koko teoksesta ei ilmennä sen kaltaista yhtenäisyyttä, että siitä kykenisi saamaan selville sen tarkoituksen tai sen sisällön. On todellakin hämmästyttävää ja jollakin lailla valitettavaa, että teoksessa, jonka Klemens varasi älyllisen kasvatuksen pohdiskelua ja analysointia varten, hän on huonoimmillaan mitä tulee tyyliin ja rakenteeseen.

Klemensin kasvatusta koskeva ajattelu ei ole kypsynyttä, missään se ei liiku kovin kaukana perusasioista. Stromateisissa on mahdollista löytää perusta kaikille myöhemmille kristillisille koulu – ja kasvatusjärjestelmille. Klemensin työpanoksesta huolimatta voidaan panna merkille, että peruskysymys, jota hän käsittelee, on olemassa edelleenkin peruskysymyksenä kristillisissä kouluissa ja kristillisessä kasvatusteoriassa.

Vaikka Klemensin ei tarvinnut esittää kysymystä tällä tavoin, on mahdollista tulkita häntä kysymällä: Mikä on koulun ensisijainen tarkoitus? Eittämättä tämä on jotenkin kapeampi ongelma kuin se, jota Klemens käsitteli, mutta se oli varmasti vaikkakin epäsuorasti, sisältyneenä laajempaan, jonka hän joutui kohtaamaan. Olemme edellä esittäneet, että ongelma, joka kiukutti kristillisiä ajattelijoita sisältyi järjen ja ilmoituksen suhteelliseen asemaan ja arvoon.

Klemensin kadonneet kirjoitukset käsiittelevät mm. Y1ösnousemusta, profetioi­ta, inspiraatiota ja sielua.

Klemens filosofina

Hän etsi kaikkialta pikemminkin totuutta, syvintä, koko totuutta, joka voi vakiinnuttaa ja sitoa yhteen koko inhimillisen elämän, totuutta, joka merkitsee hänelle tietoa Jumalasta, moraalista ratkaisua, järkeä, kaikkea yhdessä. Tämän hän juuri löysi Platonilta ja käsitti sen täydellisimpänä Kristuksen, jumalallisen Logoksen, maallisessa olemuksessaa.  Kristuksen tulemuksesta asti kaikki todellinen hengellinen elämä ja kokemus voi olla vain tätä kirkasta, ehtymätöntä, mystistä ja kuitenkin ilmoitettua ja tunnettua Jumalan elävää totuutta.

Kaikki ulkoiset asiat sellaisinaan ovat neutraaleja, yhdentekeviä (adiaphora) stoalaisessa mielessä, ja kristinusko on kokonaan” vapaa” niihin nähden. Mutta tämä vapaus ei ole sama asia kuin oikku tai haureellisuus. Kaikki ylimääräinen on krititylle arvotonta.

Klassiset filosofit ja Vanhan testamentin” barbaariset” profeetat näyttävät seisovan melkein samalla viivalla toistensa kanssa sen totuuden tienraivaajina, joka tuli ilmi Kristuksessa. Kaitselmus ei hyljännyt koskaan mitään kansaa kokonaan, lopulta” yksi todellinen Jumala on kaiken kauneuden ainoa luoja, olkoonpa sitten hellenistinen tai omamme” (Strom. 1: 28) Se tosiasia, että filosofeista on löydettävissä monia” rikkaruohoja”, yhtä selvästi kuin raamatussa, ja että” eivät kaikki pähkinät ole syötäväksikelpaavia” (Strom. I: 7. 3), ei vaikuta tähän perusnäkemykseen. Klemens kiistää olevansa vähääkään pelästynyt rauhattomista hengistä, jotka eivät luota tieteeseen ja tutkimukseen ja pelkäävät kreikkalaista filosofiaan” niin kuin lapset, jotka pelkäävät mustaa miestä” (Strom. IV: 80. 5).

Hän hylkää asketismin vaatimukset ehdottomalla päättäväisyydellä ja hyväksyy maallisen hyvän puhtaan nauttimisen luonnollisena ja Jumalan tahdon mukaisena [” Miksi en nauttisi niistä? Sillä ketä varten ne olisivat luodut, ellei meitä? (Paedagog. II: 119. 2)], hän nayttää olevan melkein liberaalisen teologin perustyyppi.

Todellista elämään perustuvaa tietoa saadaan henkilökohtaisesti. Sitä voidaan opettaa, esittää ja synnyttää vain henkilökohtaisesti, suusanallisesti, suoranaisessa vastavuoroisessa kohtaamisessa. Perimmäistä tietoa ei voi saada kirjoista, eikä sitä pitäisi paljastaa kirjoissa. Lapsen käteen ei voi panna veistä. Siksi opettajan persoonallisuus on niin tavattoman tärkeä ja niin ehdottoman välttämätön elävälle kristitylle. Klemens kehottaa jokaista valitsemaan sellaisen hengellisen oppaan ja ystävän, joka kertoo hänelle totuuden aivan avoimesti, ja joka ei pelkää, jos tarvetta ilmenee, olla tiukka parannus – ja apukeinona.

Klemens toistaa usein Filonin sanoin De congressu erudionis gratian väitteen, että filosofia valmistaa sielua ilmitulleeseen teologiaan kuten musiikki, geometria ja tähtitiede harjaannuttavat järkeä filosofiaan tehden sen kykeneväksi käsittämään käsitteitä, jotka ovat riippumattomia konkreettisista avaruudellisista muodoista ja kohottamalla järjen maan yläpuolelle. (Strom. I: 30-32; VI: 80 ff, 90) Klemens on kuitenkin paljon kiinnostuneempi kuin Filon logiikasta, ei vain sofistien hiustenhalkomisleikkinä, vaan teologin välttämättömänä henkisenä kykynä (Strom. VI: 81.4 (lainaus Republic 534 E) 156.2). Stromateisin kahdeksas kirja, joka muodostuu kokonaan

Klemens kehottaa jokaista valitsemaan sellaisen hengellisen oppaan ja ystävän, joka kertoo hänelle totuuden aivan avoimesti, ja joka ei pelkää, jos tarvetta ilmenee, olla tiukka parannus – ja apukeinona. Korkeamman uskonnollisen tiedon piirissä opettajan henkilö saa vieläkin pitemmälle ulottuvan merkityksen. Hän ei ole pelkästään tarkaavainen opettaja, sokraattinen auttaja ja kumppani tiellä totuuden riippumattomaan omaksumiseen ja arvostamiseen, hän on itse asiassa totuuden välittäjä, sen ensimmäinen edustaja ja ilmoittaja aloittelijalle. Asteettain tutustuttamalla häntä kristillisen rukouksen, näkemyksen ja rakkauden uuteen maailmaan hän muuntaa etsijän ja kypsymättömän uskovan ja johtaa hänet ymmärrykseen, Herransa uskolliseksi ja loistavaksi” tuntijaksi”.

Pelkästään teoreettinen tieto ei voi olle enempää kuin valmistautumista, eräänlaista esitietoa ja alkeisymmärrystä, sellainen apukeino kuin geometria ja muu propaideumata (=alkeiskasvatus) on filosofialle. Edes kristillinen kirja, itse raamattukaan, joka sisältää kaiken viisauden, ei voi korvata opettajaa. Hengen tuli voi syttyä vain elävästä tulesta.

Tieto ja usko eivät ole, Klemens tuon tuostakin vakuuttaa, yhteensopimattomia, vaan toinen toisilleen välttämättömiä. (Strom. V: 1. 3)

Gnostilaista uskon väheksymistä vastaan Klemens tukee tarmokkaasti uskon riittävyyttä pelastukseen. Kastelupausta ei tule väheksyä (Paedagog. I: 25-26).

Mutta sivistyneet ja kypsät kristityt tähyilevat saavuttaakseen korkeamman ymmärryksen kuin katekeesin kautta, ja tämä kehittyneempi teologia välttämättä hyödyntää filosofiaa (Strom. I: 35; VI: 165). Kristinusko ei Klemensille merkitse ensi sijassa ulkonaisiin asioihin pitäytymistä, mikä saattaa muodostua hyvin keskeiseksi askeettisessa munkki‑ihanteessa. Hän näkee kristillisyyden lähinnä ihmisen kokonaisasennoitumisena elämään, sydämen asiana. Kristinusko on Klemensille myös uutta elämää, uutta olemista, joka ylittää kaiken järjentiedon ja lainomaisen moralismin. Se on jumalayhteyttä uskossa, toivossa ja rakkaudessa, inhimillisen kuittuurin ja uskon kruunu.

Klemens kohtaa kaikki suvaitsemattomuuden ja rajoittuneisuuden julistukset seisomalla luomisopin perustalla. Kaikki totuus ja hyvyys on Jumalasta, mistä ne löytynevätkin. Kristus on kaikkien tiedon erillisten osasten yhdistävä periaate (Strom. I: 58-59).Jumala, joka antoi Vanhan testamentin ohjaajana saattaakseen juutalaiset Kristukselle, antoi kreikkalaisille filosofian samassa tarkoituksessa. Vanha testamentti ja kreikkalainen filosofia ovat yhden suuren virran kaksi sivujokea (Strom. I: 28-29; VI: 67; 117).

Klemensillä on kaksi pääteoriaa filosofian alkamisesta. Ensiksikin hän väittää, että kreikkalaiset plagioivat Moosesta ja profeettoja. Että filosofian myönteinen arvo teologialle on pelkkä luonnollinen seuraus Luojan ihmiseen juurruttamasta järjen ja ymmärryksen kyvystä. Mooseksen kirjan ensimmäisen luvun 26. jakeen ja siitä eteenpäin mainitsema Jumalan kuva on jumalallinen Logos, joka on ihmisjärjen alkukuva (Protr. 98).

Luomisen kaksi selontekoa 1. Mooseksen kirjassa kuvaavat älyllisen ja aistimaailman luomista (Strom. V: 94). Samoin hän käy niiden kimppuun, jotka kuvittelevat, että jumalan kuva ihmisessä tarkoitta jotakin fyysistä (Strom. II: 74-77; VI: 114. 4-5).

Hän tekee oman versionsa Justinuksen omintakeisista käsitteestä” Logoksen siemenet”, jotka on kylvetty totuuden siemeninä kaikkiin järjellisiin olentoihin. Hienostuneemmin sanaoin Klemens toistaa Justinuksen väitteen, että Kristuksessa oleva koko totuus vain osaksi läsnä filosofian yksityisissä koulukunnissa (Strom. I: 37). Jumaluuden toisesta persoonasta Klemens käyttää tavalli­sesti nimitystä Logos. Hän on maailmankaikkeuden Luoja. Hän on ilmoittanut Jumalan Vanhassa ja Uudessa testamentissa, kreikkalaisten filosofiassa ja ajan täyt­tymyksessä inkarnaatiossa, lihaksitulemisessaan. Hän muodostaa Isän ja Pyhän Hengen kanssa jumalallisen kolminaisuuden. Logoksen kautta voimme tuntea Juma­lan, koska Isää ei voi mainita nimeltä. Logos on jumalalli­sena järkenä ihmiskunnan opettaja ja lainantaja. Mutta Klemens tuntee hänet myös ihmiskunnan pelastajana ja uuden elämän perustajana. Raamatulle Klemens antaa suuren arvon. Se ylittää arvossa ja totuuspitoisuudessa kaikki muut opettajat ja kirjat. Sille, joka varmasti uskoo Raamattuun (jumalalli­seen kirjoitukseen), kuuluu siitä Jumalan ääni, todistus, joka on kiistämäön. Eräiden muiden kirkkoisien tavoin Klemens käyttää allegorista selitystapaa.

Kysymyksessä luomisesta Klemens vakaasti torjuu ajatuksen, että maailma on ikuinen tai että se on luotu ajassa (Strom. VI: 142; 145).

Opissaan sielusta Klemens menee niin pitkälle kuin mahdollista platonismin suuntaan. Hän hyväksyy kainostelematta Platonin opin, että sielussa on kolme osaa, ja että hyve koostuu niiden sopusoinnusta (Paedagog. III 1.3; Strom. IV 18.1) [vaikkakaan tämä ei sulje pois stoalaista eikä Aristoteleen puhetta hyveestä muissa yhteyksissä]. Hän on täysin samaa mieltä, että sielu on riippumaton ruumiista, mitä todistaa sielun vaeltelu unissa (Paedagog. II: 82) ja sanoo, että kuolema katkaisee ruumista ja sielua yhdistävän ketjun (Strom. IV: 12). Kuitenkin hänellä on monta epäröintiä ajatuksesta, että sielu on peräisin taivaasta ja joutunut maallisen aineen vankilaan. Vaikka Klemensiltä onmahdollista löytää tämä ajatus (Quis dives 33; 36; Strom. VII: 9.3), se näyttää hänestä niin vaarallisesti gnostilaisuudelta, että hän muodollisesti kieltää, että sielu on lähetetty alas tähän maailmaan rangaistuksena (Strom. IV 167. 4; cf III 93.3; Ecl. Pr. 17). Hän pystyy osoittamaan, että gnostilainen tulkinta Platonista on yksipuolinen vääristymiseen asti (Strom. IV 18; III 12 ff); mutta hänen on myönnettävä, että Platonissa on paljon selväpiirteistä samankaltaisuutta gnostilaiseen maailmankuvaan (Strom. III 12; 17-21), ja siksi hän pyrkii reagoimaan kumpaakin vastaan selittäen, että kuolemattomuus ei ole sielulle ominainen ja luonnollinen ominaisuus, vaan pelastuksen lahja Kristuksessa (Protr. 120). Sielu ei ole osa Jumalasta (Strom. V 88), vaan Jumalan hyvyyden luoma ja sellaisena sopiva jumalallisen rakkauden kohde (Paedagog. I 17). Mutta tämä rakkaus ei ole automaattista, kuten harhaoppiset uskovat. Eräs ensisijainen perusta moitteelle gnostikkoja vastaan on, että heidän oppinsa jumalallisesta kipinästä valitussa poistaa eron Luojan ja luodun väliltä (Strom. II 74; 77).

Klemensin selitys kristillisestä etiikasta on harkiten ilmaistu muodossa, joka on hyvin samankaltainen kuin stoalainen käsitys viisaasta ihmisestä, jolle ei mikään ulkoinen, ainoastaan hyve itsessään, on tarpeellinen onnellisuuteen (Tätä aihetta on kehitelty Strom. VII). Hän torjuu stoalaisen käsityksen, että sääli on heikko himo, joka on karsittava pois ja että itsemurha voi olla sankarillinen ja oikein (Strom. IV 38; VI 75). Mutta stoalainen ihanne” luonnonmukaisesta elämästä” on samanhenkinen kuin kristillinen oppi, että sopiva esikuva ihmisen olemassaololle on yhtäpitävä hänen Luojansa aikoman lopun kanssa ja että synti tuli väliin estämään tämän aikomuksen. Siksi Klemensille oli mieluisampaa samaistaa vallitseva käsitys” elämästä luonnon mukaan” Platonin määritelmään korkeimmasta hyvästä” sulautumisesta Jumalaan niin pitkälle kuin se on mahdollista”

Klemens kasvattajana

Hyvin vähän, jos mitään hän kirjoittaa suoranaisesti maallisen oppimisen sisällöstä, hyvin paljon “valaistumisesta”, tai “tiedosta Jumalasta”.  “Olemme valaistut”, jän kirjoittaa, “mikä tarkoittaa Jumalan tuntemista”. (Paedgog. I: VI).

Klemens Aleksandrialainen oli ensimmäisiä kristillisiä ajattelijoita, joka todella oli tietoinen kasvatusteoriasta. Hän osoitti ymmärtävänsä itseopiskelun tarpeen ja hän oli tietoinen roolista, jota älyllisellä kulttuurilla voisi ja pitäisi olla kristillisen sanoman levittämisessä ja vahvistamisessa.Hänen ilmeinen esitaistelijan asemansa suvaitsevan kulttuurin vuoksi korkeamman kristillisen ajattelun ja toiminnan apurina sai melkoisesti arvostelua. Hänen aikalaisensa olivat taipuvaisia pitämään häntä “liberaalina kristittynä”. Klemens oli suuri opettaja ja hänen suunnitelmansa rakentaa koulu Aleksandriaan oli arvokas;

Kaikki tutkijat eivät usko, että Klemens Aleksandrialainen olisi ensimmäinen kristitty, joka käsittelee kasvatuksen teoriaa. Sellainen väite on esitety pyhästä Justinus Marttyyrista (n. 100-165), jonka sanotaan olevan ensimmäinen ajattelun teorian kehittäjä. ”Aivan kuten nöyryys ei muodostu ruumiin kuolettamisesta, vaan laupeudesta, niin myöskin pidättyvyys on sielun hyve, joka oleskelee salaisissa, ei näkyvissä paikoissa (Strom. III. 48.3)”.

Kohtuus kaikessa! – tätä elämänohjetta Klemen terottaa erityisesti ruokailtaessa. Nauruna ilmenevän ilonkin on pysyttavä rajoissa. Hymyily on ymmärtäväisen ihmisen nauramista.”Tyhmä korottaa ää­nensä naurunhohotukseen; taitava mies tuskin hiljaa hy­myilee.” (Siir. 21: 20). Säädyttömiin puheisiin on reagoitava myös ankarin katsein, jopa usein kovin sanoin, sillä sellaiset merkitse­vät myös valmistusta siveettömiin tekoihin. Pidättyvyys puheessa on myös harjoitusta taistelussa kurittomuutta vastaan.

Klemens ei halua kieltää elämän terveitä ja luonnollisia iloja. Kylpemiselle hän näkee neljä syytä: puhtaus, lämpimän saaminen, terveys, mielihy­väntunne. Mutta liiallisen kylpemisen Klemens näkee heikentävän voimia.

Nuorisolle Klemens suosittelee voimistelukenttää, ja se sopii myös miehille. On pyrittävä huolehtimaan ei vain terveestä ruumiista, vaan myös terveestä sielusta. Ruumiinkulttuurin ulkopuolelle ei ole suljettava naisiakaan, mutta heitä ei ole vaadittava painimaan eikä juoksemaan. Heidän terveyteensä vaikuttavat myös kotiaskareet. Ruumiillinen työ sellaisenaan antaa tarpeellista kuntoa. Klemens mainitsee sellaisena veden noston kaivosta ja puiden pilkkomisen. Kiihkeä maineen tavoittelu on hyödytöntä.

Klemens oli itse naimaton, mutta hän asettaa aviomiehen yksinäisen edelle. Pohjimmaltaan kysymys on maailmankatsomuksesta. Gnostikot suhtautuivat torjuvasti avioliittoon, joka kuuluu aistilliseen maailmaan. Klemens lähtee raamatulliselta pohjalta. Kysymys on yhteistyöstä Luojan kanssa. Mutta lasten synnyttäminen ei ole ainoa avioliiton tarkoitus. Molemminpuolinen rakkaus ja toinen toisensa auttaminen kuuluvat tähän yhteyteen, jota liittää ikuinen side.  Kuolemakaan ei erota aviopuolisoita, siksi Klemens ei hyväksy uutta avioliittoa; tässä hän poikkeaa Uuden tes­tamentin näkemyksistä. Kun avioliitto on Jumalan kuva, se on pidettävä puhtaana kaikesta, mikä voi tahrata sitä. Jo sanoissa on nou­datettava säädyllisyyttä. Epäilyksen aihetta ja pahoja jäl­kipuheita ei herätä nainen, joka ei kaunistaudu yli koh­tuullisen määrän, omistautuu rukoukseen, ei puutu asi­aankuulumattomiin, pitää hyödyllisempänä huolenpitoa taloudesta kuin joutavaa lörpöttelyä. Avioliitto täydel­listyy Kristuksessa, kun puolisot alistuvat Jumalan tah­toon, heidän avioelämänsä sujuu vilpittömin sydämin täydessä uskonluottamuksessa,

Kaikkea ylellisyytta ja kiihottavaa on vältettävä:” Mitä meidän olisi sanottava koristeiden rakastamisesta, värjaätyistä materiaaleista, turhamaisista väreistä, ylellisistä ja­lokivistä, käherretyistä hiuksista, maalatuista silmistä, ehostetuista kulmakarvoista, poskipunasta, värjätyistä hiuksista ja kaikista muista petollisista keinotekoisuuksista?” Turhamaiset naiset ihailevat jalokiviä, kristittyjen todellinen aarre ja kulta on Kristus. Ei ole välttämätöntä käyttää kukkaseppeleitä ja hajuvesiä. Maallista musiikkiakin on syytä varoa.Sielun asenne on ratkaiseva, ei se, olemmeko puutteessa olevia vai rikkaita. Taivasten valtakunnasta ei sulje ulos varallisuus, vaan synti – näin Klemens päättelee.Hänen päämääränsä ei ollut vähempää kuin tiedon ja uskon – järjen ja ilmoituksen– synteesi.

Näitä kolmea teosta on tarpeen tutkia erityisesti Klemensin kasvatusteorian löytämiseksi: Protreptikos (Kehoitus kreikkalaisille), Paidagogos (Kasvattaja tai Ohjaaja) ja Stromateis (Sekalaista tai Kirjava tilkkutäkki).

Klemensin sanotaan sunnitelleen nämä kolme kirjaa trilogiaksi kristillisestä kasvatuksesta.

Hänen teoriansa on muiden tärkeimpien ideoiden sivuteoriaa, erityisesti hänen esitykselleen kristinopista. Lisäksi kasvatusteoria oli paljon käytännöllisempää Klemensin aikoihin kuin nykyisin, ja aiheet, joita hän saattoi käsitellä, aivan asianmukaisesti näyttävät pikemminkin vierailta nykyiselle kasvatusteorialle.

Klemensin päivien suuri kysymys pyöri pohdiskeluissa, mitä kasvatus on. Ei ollut kiistaa siitä, miksi kasvattaa, ja oli vielä aivan liian aikaista ajatella tieteellisin käsittein sitä, kuinka kasvattaa. Tietysti kysymys miksi on kysymys siitä, miksi ihmistä tulee kasvattaa. Klemensin ajan kristyille vastaus oli ilmiselvä. Iankakkisuuden näkökulma oli määräävä, kasvatukselliset tavoitteet olivat kaikki alistettu palvelemaan ihmisen perimmäistä päämäärää.

Klemensin trilogian ensimmäisen teoksen kristillisestä kasvatuksesta on arveltu olevan” Kehotus kreikkalaisille”. Sitä on tavallisesti arvioitu puhetaidolliseksi vetoomukseksi kreikkalaisille tutkimaan kristinuskoa lähemmin, se ei varmastikaan ole puolusteleva teos. On arveltu, että kaksi myöhempää teosta ovat ne, jotka todella käsittelevät kasvatuskysymyksiä. Epäilemättä sekä Kasvattajassa (tai kuten se on tulkittu: Kristus, lasten kasvattaja) että Stromateisissa on paljon kasvatuksellista merkitystä, mutta monet uskovat, että Klemensin kasvatusteorian perusta todella löytyy Kehotuksesta kreikkalaislle. Tarkastellaanpa tätä vetoomusta kreikkalaisille huolellisemmin.

Klemens ei ilmeisestikään edellytä kasvatusteoreetikon roolia missään rajoitetussa mielessä. Hän tarkoituksensa on kiinnittää kreikkalaisten huomiota niihin uskomuksiin, jotka he olivat kauan hyväksyneet ja viitata viisauden etsimiseen näistä uskomuksista vähän kriittisemmin. Hän ei sano, että he ovat tai ovat olleet tietämättömiä, mutta hän sanoo, että” tietämättömyyden ääripäät ovat ateismi ja taikausko, joista meidän on jatkuvasti pysyttävä erossa”. Hän kehoittaa, että he riisuutuisivat taikauskoisista uskomuksista ja tarkastelisivat jumalia, joita ovat kunnioittaneet. He suosittelee, että he tarkastelisivat rehellisesti ja huolellisesti ja sitten kaikella vilpittömyydellä päätyisivät järkevään johtopäätöksee. Järki on inhimillinen kyky, johon ihmisen tulee luottaa, ja jotta järki olisi tehokas, sille on annettava tietoa.

Ei kreikkalaisia eikä lukijoita johdateta uskomaan, että järki sellaisena kuin se on esitetty klassisessa filosofiassa tai kirjallisuudessa olisi varma ja vakaa tie uskoon ja pelastukseen. Klemens hyväksyy sen, että joillakin ei-kristyistä filosofeista oli kajastusta totuudesta; ja hän moittii, että monet pakanoista ovat keksineet tuhoisia, pahoja filosofian järjestelmiä ja levittäneet sekä loukkaavaa että epätarkkaa kirjallisuutta.

Koska itse sana on tullut luoksemme taivaasta, meidän ei tarvitse mennä etsiskelemään enää inhimillistä oppia Ateenaan tai muualle Kreikkaan, ja Jooniaan. Sillä jos meillä on opettajanamme Hän, joka täytti maailmankaikkeuden pyhällä energiallaan luomisessa, pelastuksessa, hyväntahtoisuudessaan, lakien laadinnassaan, profetoimisessaan opetuksessaan, meillä on Opettaja, jolta tulee kaikki valistus, ja koko maailma Ateenan ja Kreikan kanssa ovat tulleet Sanan piiriin. Ihmisen täytyy yrittää käyttää Jumalan hänelle antamaa järkeä ymmärtämään maailmaa. Klemens väittää, että tällä tavoin ihminen pääsee täydempään ja täydellisempään tietoon Jumalasta.

Jos yllämainitut kolme teosta ovat trilogia kristillisestä  kasvatuksesta, silloin ensimmäinen, Kehotus kreikkalaislle, on johdanto trilogiaan. Siinä Klemens esittää tarkoituksensa paremmin kuin selittää. Hän pyytää kreikkalaisia, samoin kuin kaikkia ihmisiä, käyttämään järkeään. Järki on ihmisen ylin lahja, ja sen kouluttaminen johtaa ihmisen inhimilliseen totuuteen, joka puolestaan antaa ihmiselle antaa lääjemman näkemyksen jumalallisesta totuudesta.

Klemensin kasvatusteoria perustuu juuri ihmisen järjelliseen luontoon. Ilman tätä perustusta Klemensistä tulee pelkästään valikoiva tai hurskas ajattelija kasvatustieteessa.

Tätä trilogiaa tulee tutkia yhtenä kokonaisuutena, sillä niillä on sisiäinen yhteys, ja jokainen osa nojautuu jotenin kaikkiin muihin osiin. Vahvistettuaan järjen aseman inhimillisen kehityksen perustana niin kutsutun trilogian ensimmäisessä tutkielmassa, Klemens muissa töissä kykenee menemään suoraan siihen, mistä haluaa keskustelatavan.  – moraalisesta kasvatuksesta Paidagogoksessa ja valikoimasta älyllisiä asioita Stromateisissa – pysätymättä joka kerran muistuttamana lukijoitaan, että hän on halukas olemaan kuuliainen ihmisen älyllisille kyvyille.

Paidagogoksessa Klemens osoittaa huomattavan laaja näkemystä, koska hän koskettelee osaa inhimillisestä kehittymisestä ilman että kasvatusteoria olisi heppoinen tai epätäydellinen. Paidagogos ei ole pelkästään saarna nuoruuden moraalisesta kasvusta. Pidettäessä sitä vain sellaisena ei oivallattaisi sen erityistä piirrettä tai jätettäisiin se ulkopuolelle niiden lukijoiden huomion, jotka ovat kiinnostuneita kristillisen kasvatusteorian muotoutumisvuosista. Väitteellä luonteen muodostumisen tärkeydestä ihmisten muovautumisessa on kiistämätön arvo. Mutta tämä ei ole sama kuin täydellinen moraalinen kasvu ja älyllinen muotouminen ja jokaista sen ihmisen elämään sopivan roolin tärkeänä pitämistä hänen likkuessaan kohti perimmäistä päämääräänsä.

Paidagogos muodostuu kolmesta kirjasta. Ensimmäinen kirja sisältää kolmetoista kappaletta, toinen kirja kaksitoista ja kolmas kaksitoista. Ensimmäisen kirja on meille arvokkain, vaikka II ja III olivat luultavasti erityisen merkityksellisiä niiden kirjoittamisen aikoihin. Esimerkiksi ne käsittelivät aiheita ruokailukäyttäytymisestä ja – tavoista ruumillisiin harjoituksiin terveyden vuoksi. Nykyään ne ovat luonteeltaan lapsenomaisia, mutta Klemensin julkisessa kylpylässä käyttäytymistä koskevat neuvot eivät olleet tarpeettomia tai lasellisia silloin kun ne annettiin. On itsestään selvää, että menneisyyttä ei saa mitata nykyisyydellä.

Klemensin katsomuksen mukaan Kristus on sekä esimerkki että opettaja. Ei ole viitteitäkään siitä, että että toinen olisi toista parempi. Paeadagogoksessa Klemens käsittelee vain moraalia tai tai hyveen kehittämistä. Hän ei sivuuta oppimista ja älyllistä hyvettä, mutta näin tehdessään hän ei yksinomaan ajattele vain Kristuksen viisautta ja tietoa.

Moralistina Klemens on huolestunut kaikin tavoin arkielämän kysymyksistä, peräti stoalaisen hyökkäyspuheen tyylillä sen suosikkiaihein: onko mentävä naimisiin ja synnytettävää lapsia? (Strom. II 137 ss; Protr. 113) juodako viiniä ja syödäkö kallista ruokaa? (Paedagog. II 1 ss, [viinistä 19 ss]) pitääkö naisen opiskella filosofiaa (Strom. IV 59; kts. Paedagog. I 10 f) tuleeko rikkaan luopua luopua hyvinvoinnistaan?  (Paedagog. III 34 ss Quis dives)

Moraalinen kehittyminen on aivan liian tärkeä asia jätettäväksi kouluille. Tähän mielipiteeseen on monia syitä: kouluelämä on siirtynyt aikaan, jolloin monet lapsen kaiken perustana olevat moraaliset tavat ovat jo muotoutuneet; moraalinen kasvatus on liian laaja vastuualue koululle, jonka huolena lapset ovat vain suhteellisen lyhyen ajan. Moraalinen kasvatus ei voi olla pelkästään koulun tehtävä, koska on monia tottumuksia, joita koulu ei voi määrätä ja joihin sillä ei otetta, jotka ovat välineitä luonteen muodostunisessa.

Klemensin moraalisen kasvatuksen pohdiskelu ei ole tarkoitettu koulun opettajille. Se on hieno pedagogisen kirjoituksen osa, jonka tarkoitus on olla yleismaailmallinen vetoomus. Se on kohdistettu kaikille kristityille, olkootpa sitten vanhempia, opettajia kaupankäyjiä, sillä he kaikki ovat, kun on kysymys moraalisesta kasvatuksesta, nuorten opettajia. Mutta jopa ottaen huomioon sanoman yleismaailmallisuus, meidän on tehtävä johtopäätös, että

Klemensin oma koulu, vaikka ei ollutkaan lastentarha, oli samalla paikka elämiseen kuin myös oppimiseen, ja se oli, hänen oman pedagogisen uskonsa mukaan yhtä lailla moraalisen kuin älyllisen kasvatuksen paikka.

Kasvattaja, tai pedagogi, on Kristus, Se, että Kasvattajan päämäärä on uskonnollisen tiedon teroittaminen, ei maallisen, käy täydellisen selvästi ilmi lauseesta, joka esiintyy tutkielman alussa: “Kasvattaja on käytännöllinen, ei teoreettinen. Siksi Hänen päämääränsä on elvyttää sielua, ei opettaa, ja harjoitta sitä hyveelliseksi, ei älyperäiseen elämään” (Paedgog. I: I)

Tavanomaisessa vilpittömyydessään Klemensin näkemystä kasvatuksesta Paedagoguessa tulisi verrata siihen, joka käy ilmi hänen “Kirjoituksestaan kreikkalaisille”. Huolimatta ihmisestä, joka saattoi kirjoittaa: “Mutta meillä ei ole aistillista kuvaa aistillisista asioista, vaan kuva, joka on nähtävissä yksin järjen kautta – Jumala, joka yksin on todellinen Jumala” (Adress to Greeks Ch IV), syytöstä järjen ja siihen kuuluvan väheksymisestä ei voi lausua hyvällä syyllä.  Vielä hän kirjoittaa: “Sillä kaikkiin ihmisiin, jokaiseen, erityisesti niihin, jotka askartelevat älyllisissä harrastuksissa, on iskostettu tietty jumalallinen virtaaminen” (Adress to Greeks Ch, s. 70)

Kuten hän arvelee kreikkalaisten olevan “raajarikkoja totuuteen nähden”, kun taas kristitty oli päinvastoin yhteydessä kaiken mahdollisen tiedon lähteeseen.Tätä asennnetta hän ilmaisee melko selvästi “Kehotuksessaan pakanoille”: “Sen vuoksi koska Itse Sana tuli luoksemme taivaasta, meidän ei tarvitse, luulen, kulkea enää inhimillisen oppineisuuden etsimisen perässä Ateenaan ja muualle Kreikkaan ja Jooniaan. Sillä jos meillä on Opettajanamme Hän, joka täytti luomisessa, pelastuksessa, hyväntekeväisyydessä, profetoimisessa, opetuksessa, maailmankaikkeuden pyhillä energioillaan, meillä on Opettaja, jolta kaikki opetus tulee: ja koko maailma, Ateena ja Kreikkakin, on jo tullut Sanan alueeksi.” (Adress to Greeks XI) Samalla Paedagoguen päämäärä epäilemättä on moraalinen pikemminkin kuin älyllinen, kuten seuraava kappale osoittaa: “Kuten on yksi harjoitustapa filosofeille, toinen puhujille ja toinen taas urheilijoille, niin on myöskin hyväntahtoinen asenne sopiva valittavaksi mitä tulee moraaliseen kauneuteen, joka on tuloksena harjaantumisesta Kristukseen. Ja niiden tapauksessa, joita on harjoitettu tätä kunnioittaen, heidän askelensa kulkiessa, heidän istumisensa pöydässä, heidän ruokansa, unensa, vuoteeseen menemisensä, heidän komentonsa ja muukin heidän elämän tavastaan ansaitsevat korkeimman kunnioituksen”. (Adress to Greeks I: XII).

Klemensin järjestys hänen kertoessaan meille, että “kaikkein armollisin Sana – ensin kehottaa, sitten harjoittaa ja lopuksi opettaa”-

Klemensin käsitys kurista löytyy kirjan kuudennesta kappaleesta. On totta tässä kappaleessa, että hän ei puhu koulukurista sanamukaisesti. Koko asia on rinnastus, kuva asiasta katsomalla, mitä saatamme, valitsemalla toisen, oppia jotakin toisesta. Hänen hahmotelmansa Paedagoguessa on pitää koko kristillistä yhteisöä suurena koulutalona, kristittyjä ihmisiä sen koululaisina ja Kristusta, Logosta, Taivaallista Sanaa, todellista Järkeä, Kasvattajana ja Pedagogina. Tämä käsitys ei ole missään muualla niin kirkkaasti ilmaistu kuin ensimmäisen kirjan yhdennentoista luvun lopussa: “On selvää, että on vain yksi meidän Kasvattajamme – oikea, hyvä, oikeamielinen, Isän kuva ja kaltaisuus, Hänen Poikansa Jeesus, Jumalan Sana – jolle Jumala on uskonut meidät niinkuin rakastava Isä jättää lapsensa kunnianarvoiselle ohjaajalle, vaatien meiltä erityisest: ‘Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa Häntä’ “(Paedagog. I: XI).

Kaikki, mitä Klemens sanoo, pätee lapsiin yhtä lailla nykykoulun olosuhteissa.

Klemens on halukas sisällyttämään kreikkalaisen viisauden kristilliseen järjestelmäänsä, kuten hän esimerkiksi kirjoittaa: “Niinpä myöskin Platon tietäen nuhteen olevan suurin voima uudistamiseen ja kaikkein luotettavin puhdistautuminen, yhtäpitävästi sen kanssa, mitä on sanottu huomauttaa “että kasvattamaton on mitä suurimmassa määrin epäpuhdas ja kelvoton siitä syystä, että häntä ei ole nuhdeltu, kun taas sen, jonka osana onnellisuus, tulee olla puhtain ja parhain”. (Adress to Greek I: IX)

Ei olisi väärin nimittää Klemensin kurimenetelmää järjestelmäksi, jossa pelkoon sekoittuu myötätunto. Tämä määritys on sopusoinnussa sen lauseen kanssa “Kehotuksessa kreikkalaisille”, jossa hän kirjoittaa: “Ihminen, olet vastaanottanut jumalallisen lupauksen armosta, olet kuullut vastakkaisen uhkauksen rangaistuksesta. Niiden kautta Herra pelastaa, pitäen ihmisen kurissa pelolla ja armolla”.

Pedagogissaan hän kirjoittaa: “Niin muodoin pelon katkerat juuret pidättävät syntiemme polttavista haavoista, minkä vuoksi siis pelko on terveellinen” (Paedagog.  I: IX), ja sitten hän kääntää kilven toisin päin: “Voit oppia, jos haluat kaikkein pyhimmän Paimenen ja Kasvattajan, kaikkivoimallisen ja isällisen Sanan, kruunaavaa viisautta, kun Hän kuvaannollisesti esittäytyy lampaiden Paimenena. Ja Hän on tosi Lasten Ohjaaja. Siksi Hän Hesekielin suulla sanoo osoittaen puheensa vanhemmille ja asettaen heidän eteensä viisaan huolehtivaisuutensa tervehdyttävän kuvauksen: ‘Haavoittuneet minä sidon ja sairaat parannan, harhailijat tuon takaisin, ja ruokin heitä pyhällä vuorellani’ “(Paedagog. I: IX)

Tämän kappaleen henkeä tulkittaessa ja sovellettaessa sitä nykykoulun oppilaisiin, huomaamme, että Klemens liittää Kasvattajan ominaisuuksiin viisaan tarkkanäköisyyden järjestelmän, menetelmän, joka pyrkii havainnnoimaan, määrittelemään epäonnistumisen syyt ja sitten soveltamaan asiaankuuluvaa hoitoa.  Järkevämpää kasvatusteoriaa ja käytäntöä tuskin voisi keksiä.

Kasvattajan menetelmä esitellään uudelleen kappaleen lopulla armon ja oikeuden sekoituksena: “Sillä kuten peili ei ole paha rumalle ihmiselle, koska se osoittaa hänen sellaiseksi kuin hän on, ja kuten lääkäri ei ole paha sairaalle, koska hän kertoo tälle hänen kuumesairautensa, – sillä lääkäri ei ole kuumesairauden syy, vaan ainoastaan osoittaa sairauden, – niin ei myöskään Hän, joka muistuttaa väärin Häntä kohtaan asennoituvaa, joka on sairas sielussaan. Sillä Hän ei pane rikkomuksia hänen päälleen, vaan ainoastaan osoittaa synnit, jotka ovat olemassa, jotta hän kääntyisi pois senkaltaisista tavoista. Niinpä Jumala on hyvä omaan tiliinsä ja myöskin oikeudenmukainen meihin nähden, ja Hän oikeudenmukainen juuri siksi, että Hän on hyvä”.

Satunnaisesta lauseesta “Kehotuksessa kreikkalaisille” voimme ymmärtää, että Klemens kannattaa lempeämpää menetelmää kuin mitä oli tavallista hänen aikanaan. Tuo lempeys kasvatuksessa ei ollut yleismaailmallista, sen voimme päätellä seuraavista sanoista: “Mikä suurenmoinen rakkasu ihmistä kohtaan! Puhuen oppilailleen, ei ihmisenä eikä isäntänä alaisilleen, eikä jumalana ihmisille, vaan isänä Herra lempeästi kehottaa lapsiaan.” (Address to the Greeks IX)

Hän kertoo meille esimerkiksi, että Kasvattaja “pitää huolta koko luonnosta”, että naiset (Paedagog. I: II) ja miehet yhtälailla ovat Kasvattajan huolenpidon kohteena” (Paedagog. I: IV)

Kymmenennessä kappaleessa hänellä on sanomista, joka saattaa hyödyttää niitä, jotka kuvittelevat, että koulu elämä voi olla kaikkia miellyttävää, jopa paikka, jossa rangaistuksetkin poistettaisiin: “Suunnitelma käsitellä ankarasti ihmisyyttä on hyvä ja hyödyllinen” (Paedagog.I: X).  Jäljenpänä hän kirjoittaa samalla äänenpainolla: “Sanon vielä, että moite ja kiitos ovat mitä olennaisin lääke kaikille ihmisille. Jotkut ovat sairaita, jotka tarvitsevat hoitoa ja raudan tavoin muotoiltu hahmoonsa tulella ja vasaralla ja alasimella, ts. pelolla ja nuhteilla ja ojennuksella, kun taas toiset kasvavat …. Kehumalla”. Kauan ennen kuin psykologialla oli nimeä tämä kristillinen isä oli tunsi joitakin sen opetuksista. Kappaleessa XI hän palaa kysymykseen ankaruuden ja ojennuksen arvosta: “Rangaistuksen pureva ja puhdistava hyve ovat hedelmällisä juuri purevuutensa takia”. (Paedagog. I: IX)

“Kasvattaja määrää meitä syömään elääksemme. Sillä ruoka ei ole elämäntehtävämme eikä nautinto päämäärämme, vaan molemmat ovat tätä maanpäällistä elämäämme varten, jota Sana valmentaa kuolemattomuutta varten.  Sen vuoksi myöskin on eroavuutta käsiteltäessä ruokaa. Ja sen on oltava yksinkertaista, todella tavallista, sopien tarkalleen tavallisille ja luonnollisille lapsille – edistäen elämää, ei ylellisyyttä. Ja elämä, jolle se eduksi muodostuu kahdesta asiasta – terveydestä ja voimasta, jlle ruuan yksinkertaisuus on kaikkein sopivinta edisteän sekä ruuansulatusta että ruumiin keveyttä, josta seuraa kasvu ja hyvinvointi sekä oikea voima, ei väärä voima, tai vaarallinen ja heittiömäinen, niin kuin urheilijoilla, joka on tuloksena pakkosyömisestä”. (Paedagog. II: I)

Vähän edempänä samassa kappaleessa hän toistaa varoituksen:” Ne, jotka käyttävät kaikkein vaatimattominta ruokaa ovat vahvimpia ja terveimpiä ja laadukkaimpia. Palvelysväkenä he ovat terveempiä ja vahvempia kuin isäntänsä, ja aviopuolisoina kuin omistajat, eikä vain hyvinvoivempia vaan viisaampia, kuten filosofit ovat viisaampia kuin rikkaat ihmiset. Sillä he eivät ole haudanneet mieltään ruuan alle eivätkä eksyttäneet sitä nautinnoilla.”

Huomaamme, että Klemens on huolissaan mielestä, ymmärryksestä hänen varoittaessaan meitä kasaamasta erilaisia ruokia:” Siksi meidän tulee kieltäytyä erilaisista valikoimista, jotka kiihottavat erilaisiin väärinkäytöksiin, sellaisiin kuin ruumista turmeleviin tapoihin ja vatsan häiriöihin pilaamalla maku onnettomalla taidolla – keittiömestaruudella, ja turhalla taidolla tehdä leivonnaisia. Antifanes, delialainen lääkäri sanoi, että tämä ruokatapojen vaihtelu oli ainoa syy sairauksiin”, ja vielä, kun hän neuvoo kokojyväleivän käytöstä:” He huonontavat tavallista ruokaa, nimittäin leipää, poistamalla jyvien ravitsevan osan” (Paedagog. II: I).Hän on luetellut herkkuja, joita inhimillinen ylellisyys on keksinyt, ja sanoo niiden käyttäjästä lisäksi:” Tämän kaltainen ihminen näyttää minusta olevan pelkkä kita eikä muuta.” Kuitenkaan hän samalla ei ole hurskastelija, ilmeisesti ei edes askeetti:” Emme kumoa sosiaalista kanssakäymistä”, hän huomauttaa (Paedagog. II: I), ja vielä:” Niinpä meidän ei tule pidättyä kokonaan erilaisista ruuista, vaan ainoastaan niiden harrastamisesta. Meidän on osallistuttava seuratilaisuudessa eteemme asetetusta, tullaksemme kristityksi, kunnioituksesta meidät kutsunutta kohtaan, mielipahaa tuottamatta ja kohtuullisesti.

Hänen kaikenpuolinen kohtuullisuutensa ilmenee virkkeestä:”Liiallisuus, mikä kaikissa asioissa on pahaa, on erityisen tuomittavaa ravintoasioissa.” Vesi on luonnollinen terveysjuoma. Tässäkään hän ei ole nuivan askeettinen, sillä” iltaa kohden, suunnilleen lounasaikaan, viiniä voi käyttää, jos emme enää ryhdy vakavampaan tulkintaan” (Paeadgog. II: II) Hänen syynsä sen sallimiseen ilmaistaan erikoisesti, ehkä muistumana Platonista.” Ensiksikin viini tekee ihmisestä, joka on nauttinut sitä, rakastettavamman kuin aikaisemmin, seuralasilleen mieluisamman, palvelusväkeään kohtaan lempeäkätisemmän ja ystävilleen miellyttävämmän” (Paeadgog.II:II).  Seuraa varoitus sen vedellä laimentamisen mahdollisesta vaarallisuudesta.” Sillä molemmat ovat Jumalan tekoja, ja siksi molempien sekoittaminen, veden ja viinin, vaikuttaa yhdessä terveyteen, koska elämä koostuu siitä, mikä on tarpeellista ja mikä on hyödyllistä” (Paeadgog. II: II).

Perustana Klemensin etiikalle on oppi luomisesta. Tämä sulkee pois sekä fanaattisen askeettisen gnostisismin “toismaailmallisuuden “ja pakanallisen yhteiskunnan materialismin ja hedonismin.  Hän näkee kristinuskon tien näiden kahden välisena keskitienä (=via media).

Hän on täysin jäykkää puritanismia vastaan, joka halveksi avioliittoa hengelliseen elämään sopimattomana ja piti absoluuttista raittiutta yksilön omantunnon ja päätöksen asiana, vaan kaikille kristityille määrättynä asiana.  Viinin kielto on säädetty Herran asettamassa Ehtoollisessa ja hänen Kaanan esimerkillään. Avioliitosta kieltäytyminen voi olla oikea yksilöllisissä tapauksissa, mutta ei yleisenä sääntönä, sillä jotkut apostoleista (joiden joukkoon hän yllättävää kyllä sisällyttää Paavalin) (Strom. III 52-53) olivat naimisissa. Viini ja avioliitto kuuluvat Luojan hyvien asioiden joukkoon ja tarkoitetut kiitollisuudella vastaanotettaviksi ja oikein käytettäviksi.

Klemens, ilmeisesti liberaalina ja mukavuuttarakastavana, aina päätyy karun vaatimattomuuden puolestapuhujaksi ja ylellisyyden kiihkeäksi vastustajaksi. Hänen sulupuolietiikkansa ei vain tuomitse homoseksuaalisuutta, aborttia ja aviollista kanssakäymistä pelkkänä omien halujensa tyydyttämisenä (Paedagog. III 44; 87; 96; II 87; 92; 107), vaan myöskin yhteiskunnan erotiikkaa yleensäkin (Paedagog. III 31 ff).

Seksuaalisuudessa ei anneta periksi. Vanhemmuus, hän kirjoittaa, on yhteistoimintaa Luojan kanssa (Paedagog. II 83, cf. Strom. III 66), ja (joidenkin kappaleiden mukaan) on väärin pitää selibaattia perimmältään hengellisempänä kuin aviollista tilaa (Strom. III 105; VII 70 [mutta Strom. IV 147-149 neitsyyttä pidetään parempana]). Klemens ei salli avioeroa tai uutta avioliittoa eron jälkeen. Hän hyväksyy toisen avioliiton aikaisemman puolison kuoleman jälkeen (Strom. III 82; 145-146).

Kukaan ei luultavasti kiellä, että osa kasvatuksesta muodostuu ihmisluonnon luovuuden harjoittamisesta. Menetelmää voidaan toteuttaa useammalla kuin yhdellä tavalla, esimerkiksi askeetti, puritaani voi pyrkiä tekemään lopun esteettisestä aistista, kauneuteen ohjaaja muokkaa sitä hillittömään kohtuuttomuuteen. Se, mitä voi sanoa viisaudeksi näiden kahden välillä luultavasti tarkoittaa kasvattajan käyttämää keskitietä. Klemens kallistuu askeettisen mielipiteen puolelle. Hän liittää perinpohjaisen tuomionsa alle hopea – ja kultamaljat, jalokivillä korostellut maljat tai erikoiset ja taidokkaat muodot, muotoillut lasiastiat, hopeamaalikerrokset ja pöytävälineet, harvinaiset puuesineet, kalliit huonekalut, purppuraverhot,” todisteet mauttomasta ylellisyydestä, kekseliäistä kateuden ja naismaisuuden välineistä – kaikista on luovuttava, koska niissä ei ole mitään vaivojemme arvoisa” (Paeadgog. II: III).

Klemensin ohje ruumiin vaatetuksesta ja koristelusta. Tämä on kiintoisaa ei vain itsessään, vaan tuon ajan osuvana ja elävä tapainkuvana:” Mitä meidän on pääteltävä tarpeelliseksi sanoa rakkaudesta koristeluun ja villan värjäyksestä ja värivalikoimista ja pikkutarkuudesta korujen suhteen ja hienoista kultatöistä ja monesta muusta, tekotukista ja käherretyistä kiharoista, ja edelleen silmien maalaamisesta ja karvojen poistosta, ja maalaamisesta punaisella ja valkoisella lyijyllä, ja tukan värjäämisestä ja säädyttömistä ammateista, jotka työllistävät sellaisiin eksytyksiin” (Paedagog. II: IX)? Hän arvostaa” tuota Lakedemonian kaupunkia”, joka” kieltäen kunniallisia naisia rakastamasta koristeita”, pukeutui” kukikkaisiin asuihin ja kultakoristeisiin” ylenkatsottujen yhteiskunnan kodittomien tähden.

Voimme olla yhtä mieltä hänen sanoessaan:” Pukeutumisen tulisi osoittaa mielestäni, että se, mikä on peitetty, on ylempi kuin pukeutuminen, kuten kuva on kuva on korkeampi temppeliä, sielu ruumista ja ruumis vaatteita” (Paeadgog. II: XI), ja jos murehdimme, että hänen tuomionsa ylellisyydestä, naismaisuudesta ja turhasta joutavuudesta menee yli maalin, voimme pohtia vaikeuksia, joita kohduuten suhteen on ollut liittyneenä Kommoduksen hallituskauteen. Klemensin huomio kiinnittyy jopa kenkiin:” Kenkien käyttö johtuu osaksi suojautumisen tarpeesta kompastuttaessa johonkin ja suojaamaan jalkapohjia vuoristopolkujen rosoisuudelta” (Paeadgog. XII).

Kappaleessa” Liiallisesta kiintymyksestä jalokiviin ja koristeisiin” Klemens yrittää pysytellä syrjässä eittämättömästä perustelusta, että ei voi olla väärin käyttää Jumalan lahjoja. Se ei ole erityisen vakuuttavaa kaikissa asiossa kohtuutta rakastavalle, mutta kiinnostavaa se on esimerkkinä hänen kirjallisesta ilmaisuvoimastaan:” Ensinnäkin sellaiset välttämättömyydet kuin vesi ja ilma hän suo kaikille, ja sen, mikä ei ole välttämätöntä Hän on piilottanut maahan ja veteen. Miksi muurahaiset kaivavat ja hanhikorppikotkat vartioivat kultaa, ja meri kätkee helmet. Mutta te hyöritte sellaisten asioiden parissa, joita ette tarvitse. Katsokaa, kuinka koko taivas on valaistu, ja te ette etsi Jumalaa, mutta joukossamme ne, jotka ovat kuolemaantuomitut, kaivavat kultaa, joka on kätketty ja jalokiviä” (Paeadgog. XIII).

Klemens pitää “kiintymystä koreiluun” suurempana paheena kuin “herkkujen ja viinin rakastamista” ilmeisesti koska himo näihin asioihin on hänen silmissään kyltymätön: “Täysi pöytä ja alituiset maljat” ovat yllin kyllin tyydyttämään ahneutta. Mutta niitä, jotka pitävät kullasta ja purppurasta ja jalokivistä, ei tyydytä maan päällä ja alla oleva kultakaan, eikä Tyrian merikään, eikä rahtitavara, joka tulee Intiasta ja Etiopiasta eikä vielä Paktoluskaan kultaa vistaavana, eikä sekään vaikka ihminen muuttuisi Midakseksi tekisi häntä tyytyväiseksi, vaan olisi yhä köyhä, hinkuen lisää varallisuutta. Sellaiset ihmiset ovat valmiita kuolemaan kultansa kanssa”,

Kristittyjä on syytetty aika ajoin puhtauden aliarvioimisesta. Olisi turhaa kieltää syytös in toto (=kokonaan): ehkä yhtä turhaa kietää, että se on usein yliampuvaa. Klemens joka tapauksessa kieltäessään kokonaan sen hetkisen roomalaisten kylpyjen väärin käytön, on myönteinen sen laillista käyttöä kohtaan, vaikkakin jopa silloin hän tekee eron naisten ja miesten välillä: “Naisten on otettava kylpy puhtauden ja terveyden takia, miesten ainoastaan terveyden takia” (Address to the Greeks X). Eräs hänen valituksistaan niitä kohtaan “jotka toimittavat epäjumalien palvelusta” on se, etteivät “he koskaan tule lähelle kylpyä”.

Edelleen on mielenkiintoista huomata, että Klemens puolustaa ruumiillisia harjoituksia miehille ja naisille. Jälkimmäisille hän ehdottaa enemmän aktiivista toimintaa kodissa, edellisille kieltämättä voimistelunäytöksiä hän ehdottaa hyodyllistä työtä, kuokan käyttöä, myllyn pyöritystä puun hakaamista ja niin edelleen, näyttäen väittävän, että terveys ei ei ala työstä, jossa hyödyllisyys päättyy, mikä joskus ylenkatsottu tai unohdettu tosiasia. “Älköön se, joka ostaa tai myy mitään, pitäkö kahta hintaa sille, mitä ostaa tai myy” (Paedagog. III: XI). “Harjoitelkaa puhumaan totta”. “Rangaistakoon vannomisesta”. Ja jos halutaan esimerkki Klemensin aitoudestaan, hänen vilpittömyydestään, seuraava terävä tavallisen elämän tarkkanäköinen huomio saattaa tyydyttää, “Rakkautta ei testata suudelmalla, vaan hyväntahtoisella mielellä”. Ja vielä hän kirjoittaa: “Mitä sitten paasto tarkoittaa? … Irrottakaa kaikki turmeluksen siteet. Purkakaa raskaiden sopimusten solmut. Päästäkää sorretut vapaiksi ja katkaiskaa jokainen epäoikeudenmukainen kahle. Murtakaa leipää nälköiselle ja viekää kodioton taloonne” (Paedagog. III: XII)

Kirjallisuutta:

Bettenson, H. THE EARLY CHRISTIAN FATHERS (London: Oxford University
Press, 1991 [11. ed.]).

St. Gregory of Nyssa, trans. by C. Roth. ON THE SOUL AND THE RESURRECTION
Crestwood, New York: St. Vladimir’s Seminary Press, 1993.

Jurgens, W. A. THE FAITH OF THE EARLY FATHERS (Collegeville, MN: The
Liturgical Press, 1970).

MacMullen, R. and E. Lane, eds. PAGANISM AND CHRISTIANITY; A SOURCEBOOK
(Minneapolis: Fortress Press, 1992).

Bell, D. N. A CLOUD OF WITNESSES Kalamazoo, MI: Cistercian Publications, 1989.

Bigg, C. THE CHRISTIAN PLATONISTS OF ALEXANDRIA London: Oxford University
Press, 1968, [repr.].